yksinvaellus – Sivu 2 – Erämaan vaeltajatar

kaldoaivin erämaa, yksin vaeltaminen, Yleinen

Hiihtovaellus Kaldoaivin erämaahan – Áldoleakša – Adolfin kammi – Tsaarajärvi

17.4.202319.4.2023julkaissut Erämaan vaeltajatarJätä kommentti

Kaldoaivin erämaan yksinvaelluksen ensimmäisen postauksen löydät täältä.

Raskaan päivän päätteeksi olin laittanut nukkumaan Áldoleakšan leirissäni jo kahdeksan aikoihin. Talviaikaan on helppoa kuluttaa aikaa leirissä, pystyttämiseen ei niinkään mene aikaa mutta vesien lämmittelyyn ja seuraavan aamun valmisteluun saa hyvin kulumaan tunti jos toinenkin. On myös tärkeää pitää itsensä lämpimänä yötä varten.

Leiripaikalle saavuttuani puin päälleni lämpimän untuvatakin ja pystytin leirin. Laitoin lumet sulamaan keittimelle ja levitin yöpymisvarusteet telttaan. Ensimmäisten lumien sulattua valmistin ruoan ja vaihdoin hiihtokerrastot kuiviin. Pesin kuumalla vedellä ruokatermarin, huolehdin että söin ja join hyvin, täytin aamua varten termospullot, unohdin monot absidiin, kävin tarkistamassa myrskynarut ja tein iltatoimet. Ennen nukkumaanmenoa luin kirjaa.

Aamulla olin huojentunut kovan tuulen laannuttua. Stressasin yön näkyvyyttä joka oli huonontunut illan mittaan. Kurkistaessani ulos teltasta kuuden aikaan aamulla huokaisin helpotuksesta ahkion olevan vielä paikoillaan, näkyvyys oli huono. Jatkoin makoilua tunteroisen ennen aamutoimiin siirtymistä.

Lähdin hiihtämään yhdeksän aikaan näkyvyyden hieman parantuessa – näin Alla-Gálddoaivin rinteen auringon paistaessa sen takaa.

Täydessä valkoisuudessa oli jännittävää hiihtää. Onnekseni maasto oli lähinnä tunturinrinnettä ja tuttua tunturiylänköä. Olinhan syksyn vaelluksellani kulkenut alueen ohi, ylempää vain. Käytin apunani gpssää, kompassia ja aurinkoa joka oli kätevästi lähes kulkusuunnassani. Näkyvyys vaihteli, välillä erotin Áldovárrin etelässä, välillä ei erottanut taivasta hangesta.

Hiihtovauhtini oli hyvä. Gpssästä huolimatta tulin hieman eri suunnasta Duottar-Galddojávrille jolla sijaitsee poronhoitajien mökki. Mökki katoili mäkien taakse, tuntui ikuisuudelta päästä sen luo. Yhdessä vaiheessa en enää tiennyt uskoakko gepsiäkään, näin jyrkkiä tunturinrinteitä joilla nuokkui valtavia lumilippoja. Läheiset tunturit olivat loivarinteisiä enkä ymmärtänyt miten luonto oli pystynyt muodostamaan niille niinkin komeat lipat! Kunnes hoksasin hiihtäväni parin metrin päässä tuulen puhaltamista kinoksista. Välillä huono olo pyyhkäisi kropassa yllärialamäissä, liu’uin alas mutta maisema ei muuttunut miksikään.

Käytin poronhoitajien mökkiä tuulensuojana syödessäni lounasta. Mökki sijaitsee järven rannalla suurten tunturien ympäröimänä, mökki oli ainoa joka erottui valkoisesta maisemasta.

Hiihdin Goallágotteoaivin eteläpuolelta maastouran yli kohti Ylä-Pulmankijärveä. Adolfin kammin läheinen jyrkänne jännitti, kävin ensin pohjoisemmassa toteamassa yhden loivemman kohdan liian vaaralliseksi laskeutua alas joen takia. Päätin yrittää kesällä käytettävää kohtaa ja ilokseni löysin sieltä kelkanjäljet. Jos kelkalla oli päästy ylös tai alas rinnettä, ei olisi homma eikä mikään suksia alas ahkion kanssa.

Haastava päivä sai huojentavan käänteen päästessäni viimein Adolfin kammin pihaan. Kuten sääennuste oli luvannut, pian alkoi sataa lunta. Onneksi ehdin leiripaikalle ennen lumisadetta, whiteoutissa oli tarpeeksi kestämistä.

Illalla rutiinit olivat samanlaiset kuin kahtena edeltävänäkin. Ruokana tortillaa! Vaelluksella vaivasi ruokahaluttomuus joka näkyi aamuisin huonovointisuutena. Jalkoihini oli syntynyt pienet hiertymät kantapäihin jotka peitin rakkolaastareilla.

Aamulla kellon soidessa kömmin ulos makuupussien uumenista ja riisuin unimaskin silmiltäni. Punaisen teltan läpi paistava kirkas valo sai kömpimään ulos teltasta ja yllättymään – taivaalla oli muutama pilvi ja aurinko paistoi kimmeltävän metsän läpi.

Innoissani aloin valmistella aamiaista. Viimeinkin aurinkoinen päivä!

Matka Adolfin kammilta Tsaarajärven autiotuvalle ei ollutkaan niin helppo kuin ajattelin. Lunta oli satanut lisää ja sain raahata ahkion aisoista käsin vetäen Pulmankijoelle. Joki on matala, mutta ylitys jännitti. Jätin ahkion rannalle ja hiihdin lumisillan kautta toiselle puolelle, todettuani reitin turvalliseksi hain ahkion. Käväisin Junkersin rungolla, siitä ei näkynyt kuin vähän peltiä.

Hiihtelin Morešveaijávrille kierrellen alkuperäisestä suunnitelmastani. Lumitilanne oli haastavampi ja päivän mittaan porottava aurinko alkoi hiostaa. Morešveaijávrilla on kammi jonka kunnosta en tiedä. Järvelle päästessäni en jaksanut hiihtää katsomaan tilannetta.

Pidin lounastauon kauniilla kukkulalla. Innostuin seuraamaan poronruholla pyörähtänyttä tuoretta kelkanjälkeä (oletan porolla olleen panta, koska kelkanjälki meni suoraan raadolle) ja havaitsin jäljen kiertävän Muorahisvárrin toiselta puolelta kuin mitä itse ajattelin hiihtäväni.

Ahkion kaatuillessa suolla päätin löytää jäljen uudelleen ja ohittaa Muorahis eri suunnasta. Kilometrejä tulisi pari lisää, mutta mielummin hiihtäisin kovaa jälkeä kuin pehmeää hankea pitkin.

Tuntien kuluessa olin hyvin väsynyt ja turhautunut. Maisemat olivat kauniit, suksi luisti hyvin. Muorahiksen juurella hankikin kantoi suhteellisen hyvin. Mieli koheni kun gps ilmoitti jäljellä olevan enää viitisen kilometriä ja näin Tsaarajärven kaukaa.

Kymmenen maissa oli luvattu kovaa myrskyä. Saavutin Tsaarajärven autiotuvan kuuden aikaan, olin täysin uupunut kahdeksantoista kilometrin hiihdosta. Olin tyytyväinen saadessani hikiset vaatteet kuivumaan ja vettä sulamaan kaasuliedellä.

Vaihtaessani vaatetta villasukkieni kantapäät olivat läpimärät. Kauhukseni huomasin kosteuden olevan verta. Toinen kantapäistäni oli käytännössä hiertynyt kokonaan vereslihalle, toinen oli siihen verrattuna suhteellisen ok. Ensiapulaukustani löysin sen verran haavataitoksia että sain sähköteippiä apuna käyttäen haavat piiloon. Eipähän särkenyt akillesjänteitä kuten viime talvena…

Luin kirjaa iltatoimia tehdessäni, syödessäni ja yötä odotellessani. Olin täysin koukussa Poromafiaan!

Ilta oli todella tyyni. Kymmenen aikaan myrsky puhkesi ja olin onnellinen etten yöpynyt maastossa. Yöllä kävin pari kertaa kurkkaamassa ovelta varmistaakseni että ahkio pysyy paikoillaan, viimeisellä kerralla unenpöpperössä tuijotin suurta pulmusta silmiin myrskyn pauhatessa ympärillä. Suljin oven enempää ajattelematta, lintu näytti jäätävän suurelta.

kaldoaivin erämaa, yksin vaeltaminen, Yleinen

Kaldoaivin erämaan vaellus – Adolfin kammi – yö Njuohkarin maastouralla – Njuohgárggu- Njallavárri

14.9.202215.9.2022julkaissut Erämaan vaeltajatarJätä kommentti

Kaldoaivin erämaan vaelluksen toisen osan löydät tästä linkistä

Kun taukoni Adolfin kammilla päättyi, oli aika jättää haikeat hyvästit vaellukseni itsenäiselle osuudelle. Korvissani kaikui Junkersin hylyn natina vilkuttaessani heipat Yläpulmankijärven putoukselle, mieli haikeana muistelin edeltävän illan auringonlaskussa kalliota vasten lennellyttä piekanaa. Adolfin kammi oli tarjonnut ikimuistoisen viipymän.

Koira oli edelleen oudon vaisu noustessamme ylös tunturiylängölle. En huomannut sen askelluksessa mitään poikkeavaa, ruoka ja vesi maistuivat. Siinä vaiheessa kun koira istahti alas eikä enää suostunut liikkumaan koin pienen hermoromahduksen. Huolissani aloin selvittämään miksei koira liiku, tarkistin anturat ja löysin muutamasta pientä haavaumaa. Rasvailin Kiiskin tassut ja kaivoin herkkupussin esille – koiraan tuli eloa!

Herkkujen avulla sain siirrettyä meidät pois varvikoista. Selvästi kuivalla jäkälällä kävellessä Kiken vauhti hidastui ja muuttui epämukavaksi. Hakeuduin soille ja porojen poluille, kiertelimme turhankin pitkiä mutkia mutta en voinut viedä koiraani jäkälän peittämille alueille.

Päivä oli onnekseni viileämpi kuin edeltävänsä. Avotunturissa aurinko ei antanut armoa, varjoa ei ollut kuin kivien ja matalien vaivaiskoivikoiden alla.

Pidimme taukoja, istuimme mukaville paikoille ihan vaan olemaan ja nauttimaan viimeisistä hetkistä tunturissa. Olo oli hyvä, huoli koiran jaksamisesta lymysi takaraivossa. Suunnittelin uuden lyhyemmän reitin, mikäli uralla kulkeminen olisi yhtä epämukavaa kuin varvikossa.

Ennen uralle siirtymistä kiersimme vielä Goallágotteoaivin, alueella oli paljon poronsarvia ja yksiä raahasinkin hetken mukanani kunnes päätin jättää ne yhdelle kivelle. Ehkä joku vaeltaja löytäisi ne siitä ja pohtisi miten ne ovat siihen päätyneet.

Kun saavutimme uran odottelin hetken pienen puron varrella ennen kuin lähdimme kulkemaan. Kiirunaparvi kiirehti pulputtaen karkuun, jännä etteivät lentäneet pois.

Uralla koira lähti kuin lähtikin painelemaan edelläni! Olin onnellinen, mutapohjaisella baanalla oli selvästi mukava tassutella eteenpäin. Päätin opettavani Kiiskin tossuille vastaavanlaisia tilanteita varten.

Ura kulki Urroaivi Dahjegen reunaa myöten paljastaen Duottar Galddojärvellä seisovan suuren tuvan. Kaksi maastopyöräilijää pysähtyi jutustelemaan pitäessäni patukkataukoa Alla Gálddoaivin rinteellä. Hieman petyin tavatessani muita ihmisiä, yksinolo toi omanlaista seikkailufiilistä.

Alla Gálddoaivilla aloin suunnitella yöpaikkaa. Alkuperäinen yöpaikkani oli kovalla tuulella liian suojaton, jatkoimme uraa pitkin kohti Aldoleakšaa. Oletin Njuohkarin ja Pulmankijärven maastouran risteyksen olevan hyvin erottuva, kuljin siitä kuitenkin reilusti ohi ja jouduimme suunnistamaan oikealle reitille maastoa pitkin. Maastoura muuten katoili tunturien päällä, kannattaa olla tarkkana.

Olimme jo kulkeneet enemmän kuin suunnitemmissa oli. Laskeutuessamme Aldoleakšan kohdille väsymys toi huolta mielialaan, uskaltaisinko yöpyä paikassa jossa en näe kauas?

Valitsin yöpaikaksemme turvalliselta tuntuvan tasaisen kohdan suurten nyppylöiden edestä. Teltan lähellä oli suolampi ja hieman kauempana virtaava puro josta sain juomavedet. Olo oli levoton ensimmäistä kertaa vaelluksen aikana. Katselin lähirinteillä puuhastelevia poroja, ei yöpaikkani kovin turvaton voi olla jos porotkin viihtyivät siellä.

Valmistin herkullisen päivällisen ja nautin sen teltan absidissa auringonlaskua seuraten. Valo värjäsi taivaan kauniiksi ja pian huoleni muuttui iloksi. Miksi pelkäisin niin kaunista paikkaa? Sitäpaitsi, mitä ihmettä karhu hakisi niin karusta ympäristöstä…

Nukkumaan laittaessani joutsenten huudot kaikuivat läheiseltä järveltä. Mietin kuinka onnekas olinkaan saadessani kokea niin hienon illan keskellä karua Kaldoaivia.

Aamulla olo oli kaikkea muuta kuin reipas. Makasin koira kainalossani pitkään, Kikelläkään ei ollut kiire nousta ylös.

Vaelluksemme jatkui uraa pitkin. Njuohgárggun uraa käytetään myös Kaldoaivi ultra trailissa ja oli mukava nähdä välillä pyörän jälkiä mudassa.

Harmaita hiuksia aiheutti katoileva ura ja halu pitää koira pois terävältä jäkälältä. Vastaan tuli kaksi vaeltajaa jotka huikkasivat olevansa polulla etsiessäni sitä väärästä paikasta.

Korkealta näin Buolžžatin harjut, töistä tutun Ávvačohkan ja vaellukseni alkupään Bársin. Tuskastutti, vaellukseni lähestyi selvästi loppuaan. Viimeistä yöpaikkaa kohti kävely ei tuntunut riemukkaalta, olisin voinut jatkaa vaellusta vielä parilla päivällä.

Tunnistamattomaksi jäänyt haukka kävi ilahduttamassa nousuani Njuohgárgguun. Huipulla pidettiin taas tauko, en ollut valmistanut lounasta lyhyen välimatkan takia.

Laskeutuessamme alas Njuohkarjärvelle sadepilviä alkoi kerääntyä taivaalle. Säkölinjat humisivat hiljaisuudessa ja savun tuoksu tavoitti nenäni. On muuten karmivaa haistaa savua ja tupakan haju yksin kulkiessa kun ei näe muita.

Maasto muuttui jälleen puiseksi, pystyyn kuolleet mittarin tuhoamat koivut tuntuivat kodikkailta, niitä näkee lähes päivittäin Nuorgamissa.

Kuljimme hiljaisten porokämppien ohi seitakivelle jolle jätin sen läheltä löytämäni suuren valkoisen sulan. Epäilin jonkun muun uhranneen sen seidalle joten tuntui vastuulliselta ojentaa se takaisin. Hiljainen hetki seidalle ja patikka jatkui.

Leiripaikaksi valitsin puron varrella olevan pienen lompolon. Olen jo vuosia sitten haaveillut yöpyväni siinä joten oli suorastaan lottovoitto saada mahdollisuus pystyttää teltta tasaiseen varvikkoon. Sain tosin taistella tuulessa lentelevän telttakankaan kanssa saadakseni sen tuulensuuntaisesti, en muista että kertaakaan aikaisemmin teltan pystytys olisi ollut yhtä hankalaa!

Nautin viimeisestä illasta täysillä, sateinen sääkään ei lannistanut fiilistäni. Takana oli upea, ikimuistoinen vaellus jonka tuoreita muistoja tahdoin vaalia. Istuskelin teltan oviaukossa pitkään, kokkailin ja keittelin teetä illan lämmikkeeksi. Kiiski nukkui teltan perällä patjallaan, se ei kovin mielellään lähtenyt sateeseen iltapisuille, mutta pienen lahjomisen jälkeen se kävi pyörähtämässä pihassa ja palasi takaisin lepäämään.

Olin ehtinyt lukea kirjani loppuun mutta sen monimutkaisen juonen takia aloitin lukemaan alusta. Ehdin lukea kirjaa sen puoliväliin saakka ennen nukahtamista.

En palellut yhtenäkään yönä. Kaksi viimeistä aamua olivat lämpimiä, oli mukavaa köllötellä koira kainalossa ja miettiä tulevaa päivää. Etenkin viimeisen aamun fiiliksen tahdoin painaa mieleen. Öisestä sateesta oli vain tuoksu ja kosteus jäljellä, auringon säteet kimmeltelivät märillä varvuilla.

Aamiaiseksi valmistin tuhdin puuron kuivatuilla marjoilla ja maapähkinävoilla. Vaelluksen aikana syntynyt vakava kofeiinihimo auttoi juomaan turhan tuhdiksi keitetyn pannukahvin.

Sitten olikin vaelluksen haikein osuus edessä, hyvästien jättäminen erämaalle. Oli samalla ihana ajatus lähteä kotimatkalle perheen luokse, mutta hyvin vaikeaa tiedostaa että seuraava vaellus on vasta kuukausien päästä. Aloittelevana yksinvaeltajana oli hankalaa jäädä yksin omien ajatusten kanssa, nykyään osaan sysätä stressin ja huolet muualle ja keskittyä hyvään. Vaelluksilla on mahdollisuus irrottautua arjesta ja antaa aikaa itselle.

Kotimatka oli seitsemäntoista kilometrin pituinen. En pitänyt ollenkaan kiirettä, haaveilin, kuuntelin podcasteja ja pidimme lounastauon Várdoaivilla. Sieltä käsin katselin talven työmaastoja, enpä tuolloin ajatellut vaeltavani lähistöllä. Hieman ehkä harmittaakin kun ensi kesän kohteet ovat suunniteltuna, pidän karttojen selailusta.

Kuuden päivän pituisella vaelluksella oli ilo huomata kuinka vuosien harjoittelun jälkeen pystyn leiriytymään minne tahdon, kulkemaan kartan ja kompassin avulla sekä kuinka kunto kestää kulkea pidempiäkin matkoja tarpeen tullen. Nyt kun pidin huolen ruokailuista mieliala pysyi korkealla. Tahdonkin siis antaa yksinvaellusta harjoitteleville neuvon – syö, juo ja lepää.

Oakkostanjávrilla edellä kiirehtinyt Kiiski alkoi haistella ilmaa. Tiesin perheeni odottelevan minua parkkipaikalla, liekkö kuuli heidät kaukaa? Sateenkaari laskeutui kauniisti Njallavárrin rinteeseen, sen näkeminen kosketti – lähtiessäni Vetsikosta näin nimittäin myös sateenkaaren. Alku ja loppu.

Paistunturin erämaan hiihtovaellus, Yleinen

Paistunturin erämaan hiihtovaellus – Karigasniemeltä Njávgoaiville

23.2.202223.2.2022julkaissut Erämaan vaeltajatarJätä kommentti

Ensimmäiseksi tahtoisin muistuttaa, ettei erämaahan tule lähteä yksin vaeltamaan mikäli ei omaa kokemusta talvivaeltamisesta, erämaan olosuhteista, suunnistustaidosta tai tiedosta mitä talvinen erämaa voi pahimmillaan olla. Kevätaika on paljon armollisempaa vaellusaikaa kuin helmikuu.

Etunani on se, että asun kahden suuren erämaa-alueen laitamilla. Olen vuosia kulkenut säässä kuin säässä erämaiden vaihtelevissa olosuhteissa ja saanut kokea millainen luonto on armottomimmillaan. Kuitenkin tuleva hiihtovaellukseni olisi ensimmäinen kerta kun yksin suksineni kohtaan Paistunturin erämaan ilman moottorikelkan tai seuran turvaa. Etuna minulla oli se, että pystyisin kutsumaan tarvittaessa itselleni kyydin pois erämaasta. Pystyin myös seuraamaan lähes reaaliaikaisesti erämaiden lumitilannetta, onko kantohankea vai ei.

Pelkkiin säätiedotuksiin erämaa-alueella et voi luottaa. Minut yllätti lopulta myrskyksi yltynyt lumisade vaikkei päivälle oltukkaan alunperin luvattu kovia tuulia.

Mukanani kulki telttani jossa yöpymistä harjoittelin tunturimaastossa pariin otteeseen ennen lähtöä. Testasin mihin pakkasasteisiin makuupussini tunturiviitan kanssa riittäisi. Testailin myös keväällä ostamaani untuvatakkia ja suunnittelin varustelistan tarkasti, mitään en jättänyt pois painon takia – jos selviytymiseni olisi jostain kiinni, en missään nimessä uskaltaisi jättää sitä pois. (Ahkion painavuudesta kertonee sekin että roudasin Potterin Kuoleman varjeluksia mukanani, jäi kesken ennen vaellusta).

Paistunturin erämaan alueelle suunnittelin reitin niin, että päivämatkat ovat itselleni kohtuulliset ja pakoreittejä olisi useampi. Suunnittelin reitin niin että tarvittaessa takaisin kääntyminen oli mahdollista ja niissä kohteissa joissa matkaa kertyisi liikaa takaisin kääntymiseen pystyisin poistumaan erämaasta Tenontielle.

Mukanani kulki tietenkin Spot- hätälähetin, useita pattereita ja Garminin gps. Spotilla saisin yhteyden hätäkeskukseen ja puolisooni Juhikseen joka pystyi hakemaan minut käytännössä kaikkialta muualta pois paitsi Kevon luonnonpuiston alueelta. Jos todellinen hätä ja taistelu ajasta olisi tullut eteen, hätäkeskus olisi ollut ainoa oikea kohde ottaa yhteyttä.

Vaellukseni alkoi Karigasniemeltä Sulaojan parkkipaikan lähistöltä maanantain myräkän jäljiltä. Matkalla lähtöpaikalle jännitin enemmän kuin koskaan aikaisemmin vaellukselle lähtiessäni, tiedostin että edessä olisi haastavin reissuni.

Katsoin uppohankea kauhuissani. Ruktajärvelle saakka menee merkitsemätön kelkkaura joka oli myrskyn jäljiltä täysin ummessa. Lähdin rohkeasti kokeilemaan pääsisinkö edes kymmenen kilometrin päähän Ruktajärven autiotuvalle. Ei haittaisi jos joutuisin jäämään lähistölle – kunhan saisin edes muutaman yön viettää luonnon helmassa.

Suunnitelmani eli jatkuvasti.

Tarvoin tarpomistani, ihmettelin mistä jaksaminen kumpusi. Ahkio kaatuili jatkuvasti pehmeässä hangessa. Näin lumen seasta jonkun vanhat ahkion jäljet – joku muukin oli lähtenyt päivää aikaisemmin liikenteeseen. Sää oli upean aurinkoinen, nautin koskemattomasta hangesta ja sen pyöreistä muodoista joita se oli muodostanut maaston muotojen mukaan.

Luomusjärville päästessäni kolmen tunnin urakan jälkeen olin tyytyväinen, viimein saisin levätä järven jäällä! Söin ja join ennen lähes kolmen kilometrin pätkää autiotuvalle. Oransseilla auraustikuilla merkitty ura Návgoaivin autiotuvalle alkoi järveltä, en tiennyt tuolloin minne ne vievät.

Minulla meni kaksi tuntia ylittää Luomusjärvi. Tuntui etten edennyt ollenkaan hiihtäessäni merkkitikulta toiselle. Järvellä kävi pieni tuulenvire, tein paljon pieniä pysähdyksiä ja seurasin järven rannoilla seisovien mökkien lähestymistä sentti sentiltä.

Ruktajärven jäälle joku oli taiteillut jääteoksen. Olin varma että edellä hiihtänyt olisi käynyt tuvalla, yllätyksekseni tuvan pihan hanki oli kauniin koskematon. Söin ruokatermarista lämmintä ruokaa ja join teetä. Kello oli kolme, oli pakko lähteä jatkamaan matkaa Návgoaiville vielä kun energiaa riitti. Tieto koskemattoman hangen jatkumisesta karmi, tahdoin kuitenkin käydä edes kokeilemassa pääsenkö Ristenašoaiville.

Sukset liukuivat hangella upeasti. Ruktajärveltä kesäreitti kääntyy koivumetsään joka oli täynnä jänisten ja lintujen jälkiä. Nousukarvojen avulla jyrkän pehmeän mäen jaksoi nousta ylös taukoja pitäen. Aurinko laski taustalla luoden metsään oransseja säteitään.

Noustessani Ristenašoaivin pikkuhuipulle en ollut uskoa silmiäni! Tuuli yltyi, mutta auringon laskun tuomat värit ja komeat maisemat huipun ympärillä saivat minut vollottamaan ilosta. Ja ehkä hieman väsymyksestäkin. Vietin kauan aikaa huipulla vain ihastellen vaaleanpunaisia sävyjä ja kauemmas jäävän Luomusjärven muotoja.

Tuli hieman kiire jatkaa matkaa, pimeässä kulkeminen ei innostanut. Matkaa huipulta autiotuvalle oli vielä viitisen kilometriä. Olin viimein päässyt avotunturiin ja kuvittelin etenemisen olevan helppoa. Sitä se oli siihen saakka kunnes hämärä laskeutui Njávgoaivilla. Hiihdin vahingossa liikaa länteen ja jouduin korjaamaan suuntaani, väsyksissä alkoi harmittaa.

Pimeän laskeutuessa ahkio alkoi liirata jyrkässä mäessä. Väsyneenä kiskoin sitä perässäni toisella kädellä estäen sen kaatumisen. Kaivoin otsalampun esiin ja yllätyin siitä ettei pimeässä hiihtäminen pelottanut, lähinnä jännitti. Taivaanranta oli vielä oranssi, alempana olevat puut näyttivät oudoilta, susilta ja muilta olennoilta joita pimeästä voisi olettaa ilmestyvän.

Näin kesäreitin merkkejä hangesta, jes – ei tarvitsisi käyttää gepsiä tuvalle päästäkseen. Kauempana otsalampun valoon osui heijastinnauhaa, tikutettu reitti nousi tunturin rinteeseen. Otin riskin ja lähdin seuraamaan tikkuja alemmas metsään. En ollut pysyä nahoissani huomatessani niiden johdattavan minut viimein Njávgoaivin autiotuvalle.

Tuvalla olin väsynyt ja pahaolo iski. Tuntui kuin olisin viimeisillä voimillani raahannut välttämättömimmät varusteet sisään, pistin tulet kaminaan ja istuin sen edessä makkaraa paistaen – pakko saada jotain energiaa. Energiat olivat menneet niin vähiin että ruoka ällötti, oli pakko tunkea jotain alas, mitä vain.

Koomasin kamiinan lämmössä aikani kunnes jaksoin ryhdistäytyä vaihtamaan kuivaa vaatetta ylle ja sulattelemaan lumia. Oli pakko alkaa puuhastelemaan jottei laiskottelu kostautuisi aamulla.
Ulkona oli kaunis kuutamo joka valaisi pihapiirin täydellisesti. Olin hyvin väsynyt, mutta todella onnellinen suorituksestani, rehellisesti en olisi uskonut pystyväni ensimmäisen päivän kaltaiseen urheilusuoritukseen uppohangessa hiihtämisen jälkeen.

Nukahdin nopeasti hetken aikaa kirjaa luettuani. Ensimmäinen vaelluspäivä oli ollut ikimuistoinen.

kesä, koira, Urho Kekkosen kansallispuisto, Urho Kekkosen kansallispuiston vaellus, vaeltaminen, yksin vaeltaminen, Yleinen

Ukk:n vaellus: Luiro – Sokostin rinne -Luiro – Tuiskukuru 15 km

16.7.202016.7.2020julkaissut Erämaan vaeltajatarJätä kommentti

Tämä postaus kertoo Urho Kekkosen kansallispuiston vaellukseni kolmannen päivän tapahtumista. Ensimmäisen osan löydät täältä ja toisen päivän postauksen tästä.

Kolmas päivä valkeni yhtä aurinkoisena kuin edeltävänsä. Teltasta herääminen tuntui hyvältä, makoilin aikani – tänään ei ollut hoppu eikä aikatauluja. Kuulin naapureidenkin olevan hereillä, joten ryhdyin rennosti pukeutumaan ja suunnittelemaan ulos mönkimistä.

Kolmannen päivän suunnitelmanani oli pakata kamppeet, jättää ne Hiltonin liepeille ja lähteä kohti Sokostia pelkkä juomapullo ja eväspatukat mukanani. Söin aamupalan teltassa itikoiden takia, juttelin naapureiden kanssa purkaessani telttaa ja tein aamupesut pidemmän kaavan mukaan Luirojärven rannassa. Olo oli rauhallinen, katselin järven maisemia ja iloitsin vaellukseni etenemisestä.

Jätin rinkkani roikkumaan autiotuvan seinälle ja lähdin kulkemaan kohti rajan kämppää. Kämpällä oli Sarviojalla tapaamani pariskunta ja näytin heille polun jota pitkin olin kulkenut Luirolle edeltävänä päivänä. He olivat ilmeisesti kulkeneet eteläisempää polkua ja kastelleet siellä kenkänsä.

Jännitti kulkea tiheässä metsässä aikaisin aamulla. Mielikuvitus laukkasi ja kolisuttelin juomapulloa Kiiskin flexiä vasten. Helle tuntui pahemmalta kuin edeltävinä päivinä, täyttelin juomapulloa Sokostia edeltävissä joissa. Luirolta Sokostin huipulle on suuntaansa noin viitisen kilometriä.

Sokostin rinne alkoi kohota heti metsästä päästyämme. Nousu ei ollut rankka, paahtava helle pakotti hidastamaan ja pitämään seisoskelutaukoja. Mitä korkeammalle nousimme, sitä enemmän Kike alkoi hidastella ja lopulta alkoi lysähdellä varjopaikoille makaamaan. Päätin pitää evästauon ja soittelin kotiin päin.

Kiiski läähätti kuumuudessa ja vaikutti voipuneelta. Puhelun päätteeksi yritin jatkaa matkaa kohti huippua, mutta nopeasti päädyin keskeyttämään nousun ja lähdimme alaspäin. Kiiski laahusti perässä ja pysähteli varjoihin, siitä ei ollut huiputtajaksi.

Maisemat olivat upeat jo pelkästään rinteessä, en ehtinyt pettyä kesken jääneestä huiputuksesta vaan päätehtäväni oli nyt varmistaa ettei uskollinen retkikumppanini saa lämpöhalvausta. Tutuksi käynyt pariskunta tuli vastaan ja kerroin palaavamme Luiroon.

Rinteessä juotin koiralle vettä juomapullostani ja kaadoin loput sen niskaan. Sain osakseni tuimaa mulkoilua. Joella kauhoin vettä kastellaakseni turkin ja varmistin että Kike juo. Jo ensimmäisen joen kohdilla Kiiski näytti piristyvän. Kuljimme metsän halki ja Kiiski jatkoi varjoissa makoilua. Syvemmän, rautasillan kautta ylitettävällä joen pätkällä tein temput ja ylitin joen Kiiskin jäädessä juomaan. Ohjasin flexin joen yli niin että koiran oli pakko uida sen yli. Lisää mulkoilua.

Päästessämme Luiroon Kiiski oli pirteämpi. Edelleen pelkäsin sille käyvän huonosti paksun turkkinsa takia ja laitoin sen kiinni puuhun vaijerilla vesikupin viereen.

Alkaessani valmistaa lounasta autiotuvan toiselle puolelle pysähtyi taukoa pitämään toinen yksinvaeltaja koiransa kanssa. kiiski piristyi kuin salaman iskusta ja lounastaukoni menikin innostunutta haukkujaa toppuutellessa.

Jos vaelluksen kuluneet päivät olivat kuumia ja tuskallisia, ne eivät olleet mitään verrattuna kahdeksan kilometrin vaellukseen Luirolta seuraavaan yöpaikkaani Tuiskukuruun.

Luirolla puin varusteeni kunnolla päälle, en muistanut Luirojoen ylitystä ja ärsytti riisua kengät uudelleen. Kiiskin repun päätin kantaa loppuvaelluksen itse, se oli kiinnitettynä rinkkaan jo valmiiksi.

Odottelimme hetken Luirojoen rannalla antaen jo ylittämässä olleen koirien kanssa vaeltaneen porukan mennä ensin. Kuten edeltävätkin joet, Luirojoki oli helppo ylittää.

Nousu Luusuanvaaralle ei ollut niin jyrkkä miltä se kartassa näytti. Ampupäillä istuskelin suurilla kivillä ja join vettä uupumukseen, ei ollut vaeltajan keli vaellella. Olin väsynyt ja kahdeksan kilometrin talsiminen tuntui mahdottomalta. Ampupään jyrkkä etelärinne toi uutta puhtia loputtomalta tuntuneen metsän jälkeen.

Laskeutuessani takaisin alas metsään kivinen polku muuttui hiekkakankaaksi. Kävely oli rattoisaa ja vastaantullut vaeltaja pysähtyi jutustelemaan. Helle ei enää haitannut, juttutuokio tuntemattoman kanssa piristi.

Tuiskukurun autiotuvalla en pitänyt kiirettä leirin kasaamisessa. Valmistelin ensin ruokaa, kuivattua hernekeittoa ja ruisleipää. Hernekeitosta tuli juotavaa lisätessäni siihen ajatuksissani aivan liian paljon vettä jutellessani paikalle taukoa pitämään tulleiden vaeltajien kanssa. Juotava hernekeitto oli suhteellisen ällöttävää, mutta nälissään syö vaikka mitä normaalista koostumuksesta poikkeavaa…

Kasasin teltan tutulle paikalle Kiilopää-Suomunruoktu- Tuiskukuru – vaellukseltani.Viimekin kerralla ihmettelin Tuiskukurun telttapaikkojen vähyyttä enkä tajunnut etsiä niitä helikopterikentän lähettyviltä. Yöpymään saapunut partioporukka osasi suunnata kunnon telttapaikoille ja löytyipä sieltä vielä toinen tulipaikkakin…

Partiolaisista riitti seuraa. He ohjasivat vedenhakureissunsa telttani ohitse päästäkseen rapsuttelemaan Kiiskiä – ja siitähän koira tykkäsi. Minua lähinnä huvitti nuorten innostus koiraani kohtaan. Lueskelin teltassa kirjaa ja kävin kuvaamassa sopuleita joen rannalla saamatta niistä yhtäkään kunnon kuvaa.

Illalla jouduin siirtämään telttaani varjoon, teltta oli kuumennut auringossa enkä voinut ottaa koiraa sisälle nukkumaan. En jätä Kiiskiä ulos yöksi, en luota vaijeriin niin paljoa että jättäisin sen pidemmäksi aikaa vartioimatta. Myös hyttyset viihtyivät koiran kimpussa, onneksi teltta viilentyi varjossa nopeasti.

Illan kuluessa myös ulkona viileni ja sain jälleen pukea vaatetta makuupussiin. Onneksi lämpötila laski yöksi, jos päivän helteistä olisi joutunut kärsimään yölläkin, vaellukseni olisi ollut hyvin epämukava.