Kelkkareissu Paistunturin erämaahan

DSC_2280 DSC_2282
Perjantaina lähdin heti töiden jälkeen ajelemaan kelkalla Paistunturin erämaahan. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalta ja sää vaikutti oikein mahtavalta.

Ylös tunturiylängölle päästessäni huokaisin helpotuksesta, olin pelännyt tunturiin nousua enkä tiennyt ollenkaan mahtuuko kelkkani poroaidan portista läpi. Talven lumimäärän perusteella epäilin aukon olevan liian ahdas. Joku oli kuitenkin ratkaissut ongelman ja aukon portti makasi hangessa surullisena… Heti kun ajoretkeni jännittävin osuus oli ohi, lähdin ajelemaan kelkan jälkeä pitkin kohti Johtalanvárria.

Moottorikelkalla ajamiseen maastossa tarvitset maastoliikenneluvat. 

Johtalanvárrilla ihastelin eteeni avautuvaa Seitikkoniityn avaraa maisemaa. Suuremmat tunturit kohosivat sen reunoilla ja mieleni teki vaihtaa kelkka suksiin. Harmi, että suunnitelmiini ei kuulunut kovin pitkä ajanvietto tunturissa.

DSC_2292 DSC_2299
DSC_2303
Lähdin ajelemaan kohti Roavvoaivia, reittisuunnitelmani muuttui lennossa kohdatessani poroja jotka kiersin kauempaa. Ajelin maltillista vauhtia, silti lumen alle piiloutunut kivi kolhaisi kelkkaa ikävästi.

Hankin kelkkani vuosi sitten enkä ole saanut aikaiseksi ajettua sillä montaakaan kilometriä. Perus touring- kelkkaan verrattuna se on kiikkerämpi ajaa, mutta aika nopeasti olen tottunut sillä ajamiseen ja päässyt eroon pelosta kaatua. Pilkkikelkkaan verraten summitti on helpommin ohjattavissa. Syvässä hangessa en ole uskaltanut ajaa ilman kaveria, viime talvena J meni sanomaan etten saisi kelkkaa jumiin. Ja voitte arvata loput, kaivamiseksihan se meni…

Ennen Roavvoaivia pysähdyin kovan tuulen ottaessa kiinni. Lumi juoksi alas pitkin tunturinrinnettä ja näytti valuvalta laavalta. Jemmasin rukkaseni kelkan uumeniin ja yritin kuvata maisemia kamerallani. Kypärä päässä asetusten muokkaaminen oli hankalaa ja jätin iso-arvon liian suureksi. Harmitti katsoa kuvat jälkikäteen niiden ollessa tahmaisia ja tummia.

Sormieni jäätyessä jatkoin matkaani ylös Roavvoaivin rinnettä. Huipulla viihdyin vain hetken, tuuli olisi vienyt rukkaseni mennessään jos olisin riisunut ne hetkeksikään.

IMG_20200228_154104

DSC_2308
Paluumatkalle kiersin eri reittiä pitkin ja löysin unohtamani jäljen Kuoppilasjärvelle. Utsjoen kylältä ei lähde Paistunturin maahan merkittyä moottorikelkkauraa. Kaldoaivin puolelle sen sijaan sellainen alkaa Hotelli Utsjoen pihasta.
Johtalanvárrilla pysähdyin sanomaan heipat erämaalle ja laskeuduin jälkeä pitkin kylille.

Tunteroisen ajoreissuni aikana kelkan alatukivarsi oli ottanut osumaa, jonka J hoksasi ajellessamme kotia päin Kuoppilasjärven pulkkamäkireissulta. Hups. Onnekseni siinä oli vikaa jo ostohetkellä ja kelkan mukana kaupanpäälisiksi oli tullut ehjä osa jonka vaihdamme ennen seuraavaa ajoretkeä.

Retkeni kruunasi viikonloppuvapaan alun. Pieni hetki yksin suuressa erämaassa, vaikkakin moottoriajoneuvon selässä, antoi uutta virtaa päivään.

Perjantain kelkkailun ja sunnuntain Kuoppilasjärven pulkkamäkiretken lisäksi kävin hiihtelemässä ja ulkoilemassa lasten kanssa. Hiihtoreissusta tuleekin seuraavaksi juttua.

 

Hyvää maaliskuun alkua!

Nolo loppu kelkkaretkelle

smartcapturesmartcapturesmartcapturebtfsmartcapturesmartcapturesmartcapturerhdr
Torstai- iltana viimein rohkaistuin ajamaan Lynxillä lähitunturiin. Johtalanvárri on aivan tässä kylän lähistöllä, kesällä sinne on helppo kävellä Utsjoen geologista polkua ja retkeilyreittiä pitkin.

Kello oli kuusi, kun Pikku-J:n kanssa lähdimme kotipihasta. Aurinko oli laskenut jo sen verran, ettei sitä enää nähnyt tunturien takaa kylälle. Heti kun pääsimme ylös kelkanjälkeä pitkin, kaunis auringonlasku valaisi tienoon. Pysähdyin kuvaamaan näkymiä puhelimellani, pakko myöntää että kameran kotiin jättäminen harmitti!

Jatkoimme matkaamme Kalkujoen kodan ohitse ylös Johtalanvárrille. Tunturin huipulla ihastelimme maisemia aikamme, kunnes Pikku-J kyllästyi ja oli aika jatkaa kotia kohti. Päätin ajaa minulle suhteellisen tuntematonta reittiä pitkin alas ja idea kostautui lähes heti jäljelle päästyämme. En nähnyt aurinkoiselle kelille tarkoitetuilla ajolaseilla oikeaa, reitille vievää jälkeä ja ajoin kelkan penkkaan. Rinteeseen.

Mukava kelkkareissu päättyi kaivamiseen ja lopulta kotiin kävelyksi. Kylläpä nolotti ja otti päähän – kelkka oli jumahtanut kiven päälle. Pikku-J jaksoi kävellä kanssani alas tunturista tielle hienosti, eikä häntä pelottanut yhtään vaikka hämärä laskeutui lumiseen metsään. Näimme jopa 7 riekkoa ja metsästäjien asettamia riekonansoja.

Onneksi emme ajaneet kelkalla pidemmälle. Kun J ja hänen ystävänsä kävivät hakemassa Lynxin kotia, se ei enää käynnistynytkään. Bensaletkussa oli vika, joka olisi ollut ilkeä havaita syvemmällä erämaassa. Miehet saivat kelkan käynnistymään, itse en olisi osannut tehdä sille mitään.

Onni vastoinkäymisessä! Minua kävely ei haitannut ollenkaan, sainpahan esikoisen kanssa laadukasta yhteistä aikaa. Kelkan jumiin jääminen taas kävi itsetunnon päälle ja kovasti -harvemmin yksin ajellessani olen kiinni missään, kun en uskalla ottaa riskejä. Toivottavasti tämä jäi ainoaksi kävelyreissuksi!

Hyytävä helmikuu

DSC_7436 DSC_7437
DSC_7516
Helmikuu on maineensa mukaisesti vuoden kylmintä aikaa. Utsjoella kuun ensimmäisiä päiviä vietettiin kolmenkympin pakkasissa, eipä paljoa innostanut pistää nokkaa ulos ovesta! Kävin tosin Erätoveri E:n kanssa lumikenkäilemässä viime sunnuntaina mittarin näyttäessä rapeaa -33 astetta, kameraa en kertaakaan kaivanut repusta esille suojellakseni sormiani… 😀

Lauantaina me J:n kanssa kurvattiin kelkalla tutulle alueelle Skoarrajávrin ja Jeagelveaijávrin lähelle. Kylällä pakkanen oli purevan kovaa tunturissa sitä ei edes huomannut auringon maalamien maisemien viedessä kaiken huomion!

DSC_7461 DSC_7453
DSC_7494
Lukuisat riekkojen jäljet helmeilivät tunturikoivujen alla, takana siintävän erämaan tuttu hiljaisuus innostutti ajamaan yhä pidemmälle kohti aurinkoa. Vaikka pakkanen kipristelikin kasvoilla, kirkas auringonpaiste huijasi mielen ajattelemaan kevään lämpimiä kelejä.

Kävelin tunturinrinnettä pitkin  yhä lähemmäs Jeagelveaijávria J:n jäädessä kelkan kanssa syrjemmälle. Lumen peittämiä koivuja näkee Utsjoella harvoin, joten päätin ottaa maisemista kaiken ilon irti.

DSC_7506 DSC_7489
DSC_7495 DSC_7527
Vielä paluumatkallakin pyysin J:tä pysähtymään pariin otteeseen saadakseni kuvia kauniista maisemista. On ilo ja onni päästä näinkin helposti pikaisesti käymään tunturissa nollaamassa mieltä.

Uskomatonta, miten nopeasti aurinko tuntui nousevan esiin kaamoksen jäljiltä tänä talvena. Olen ehtinyt nauttimaan siitä vain kahden päivän ajan ulkoilun merkeissä, toivon tosissani että päiviä tulisi lisää ennen kuin talvi vaihtuu kevääksi.

Käymme usein Jeagelveaijávrilla pilkillä ja ajattelin sopivalla säällä hiihdellä järvelle karvapohjasuksillani. Järveltä lähtee ura Bárit tunturien välistä ja kulkee aina Vetsikkoon asti, se on etenkin aurinkoisella kevätsäällä todella upea kohde hiihtämiselle tai lumikenkäilylle.

Tiistain vapaapäivänä on tarkoituksena lähtä viimeinkin Nuorgamin Skáidejávrin kodalle, vielä täytyy tutkailla luvattua säätä ja fiksuinta reittiä paikalle.

Sitä reissua odotellessa, hyvää loppuviikkoa teille kaikille!

 

Pakkaspäivä Jeagelveaijávrilla

DSC_7403 DSC_7404
DSC_7410 DSC_7412
Hyrr!

Paleltaa edes katsoa näitä kuvia! Toissa lauantaina pakkasta oli lähemmäs 20 astetta, tuulta vain nimeksi. Oltiin pukeuduttu kaikki lämpimästi ja oletettiin että pärjättäisiin pakkasessa ilman suurempia ongelmia.

Lähdimme ajamaan Nuorgamintien varrelta ylös tunturiin. Jossain vaiheessa huomattiin, että Jesse- koira oli seurannut meitä J:n kotoa asti ja vaikka ikää seniorilta löytyykin, se jaksoi hienosti jolkutella perässä Jeagelveaijávrille asti.

Perinteisesti järvellä riisuttiin kypärät pois ja ryhdyttiin virittelemään pilkkejä paikoilleen. J:llä olikin nopeasti ensimmäinen suurempi kala kiinni, joka tietenkin pääsi irti ennen pinnalle nostamista…

Pikku-J juoksenteli Jessen perässä eikä näyttänyt merkkiäkään palelemisesta. Minulla toppatakki tuntui päästävän kylmää ilmaa lävitseen, käveleskelin ja lämmittelin itseäni ehkäistäkseni kylmän leviämisen.
DSC_7414 DSC_7421
DSC_7422
Edeltävien päivien kova tuuli oli muodostanut irtolumesta kovia dyynejä järven jäälle. Jään pauke osoitti pakkasen kiristyvän ja nopeasti huomasinkin varpaideni olevan täysin jäässä, eikä takin sisälle päässyt kylmyyskään hellittänyt.

Varpaani olivat jo täysin tunnottomat kun viimein kehtasin sanoa J:lle, että varusteeni eivät enää riitä pitämään minua lämpimänä ja pohdittiinkin mitkä kengät loppupeleissä olisivat sellaiset, joissa varpaani säilyisivät normaalin värisinä kovimmillakin pakkasilla. Safarin thermosaappani olivat ainoat, joissa varpaitani on alkanut paleltaa vasta tuntien pilkkimisen jälkeen, nyt ilmeisesti varpaani paleltuvat entistä herkemmin…

Tarkastin pikkuisen poskia vähän väliä, ja vaaleiden laikkujen ilmestyessä päätimme että on aika lähteä kiireellä kotia kohti. Pikku-J ei edelleenkään näyttänyt välittävän kylmästä, mutta ei pistänyt ollenkaan vastaan kun kerroimme lähtevämme kotiin.

Jesse poimittiin kyytiin järven toisesta päästä ja paluumatkan se matkustikin kelkan kyydissä. Skoarrajávrilla Pikku-J:kin kertoi palelevansa. Säästyttiin paleltumilta, mutta tuskinpa lähdetään pikkuisen kanssa enää yli -15 asteen pakkasilla tunturiin.

Onko teillä suosituksia kunnon kengistä, jotka pitävät sisätiloissakin sinertävät varpaat lämpiminä? Huopakumisaappaat on iso nou nou, Sorellit eivät ole pitäneet varpaitani lämpiminä ja nyt Safarin Thermosaappaat (kolme kokoa liian isot, puen niihin kolmet villasukat ilmavaralla) osottautuivat kylmiksi, vaikka vielä viime vuonna pärjäsin niillä loistavasti.

Ps. blogin Instagram-tilillä @Adventurelandlapland on arvio Oacin XCD 160 – karvapohjasuksien ensihiihdosta. Käykää kurkkaamassa! Bogiin suksista tulee testipostaus kunhan olen päässyt kokeilemaan niitä kovemmallakin hangella.