Kaamoksen värit kirkkotuvilla

DSC_1988

DSC_1981
Maanantaisen lumimyräkän jälkeen sateet ovat jatkuneet ja lumilapiolla on riittänyt työtä kotipihassa. Tiistaina loin lunta tuskan hiki valuen 10 kuukautisen vauvan katsellessa rattaistaan puuhiani. Taivas oli lähes pilvetön, ainoat pilvet seisoskelivat etelässä kaukaa tulevan auringonvalon tiellä.

Olin loistavaan aikaan ulkona, pikkuhiljaa taivaan tummuus alkoi punertua ja lilan eri sävyt tulvivat pilvien väleistä. Lumilapio sai lentää hankeen, vauva päätyi turvaistuimeensa ja Subaru kaasutteli kotipihasta kohti kirkkotupia. Tätä en missaisi!

Ajomatkalla tein suunnitelman. Takakontissa on ehkä viime viikonlopulta jäänyt pilkkiahkio lampaantaljoineen, sillä saisin vauvan mukaani kirkkotuville. Nopeasti vaihtunut tilanne ei näyttänyt häiritsevän pikkuista, hieman hämillään hän katseli pilkkiahkiosta kun könysin parkkipaikan korkeaksi auratun lumivallin päälle.

Takakontissa olisi ollut lumikengät. Laiskuuttani lähdin mielummin kahlaamaan hangessa kohti hämärässä tönöttäviä tupia. Ahkion raahaaminen perässä osottautui ongelmalliseksi sen kallistuessa jalanjäljissäni.

Kaikkea ne meidän lapset joutuvatkin kokemaan kun mammansa kanssa kulkevat. No, Pikku-J:kin edelleen lähtee mukaani retkille joten tuskin bebekään tästä paljoa järkyttyy, ajattelin työntäessäni ahkiota pienessä mäessä.

DSC_2032 DSC_2031
DSC_2038-2
Värit olivat todella vaikuttavat. Onnekseni olen päässyt vanhempainvapaalla ollessani ulkoilemaan myös kaamoksen valoisaan aikaan ja saanut kokea nämä piristävät sävyt.

Kuvatessani minulla oli ongelmia asetusten kanssa ja niitä säädellessäni vauva oli innostunut kurottelemaan ahkion laidan yli, tunkkasin ahkion kiinni lumeen jotta säästyttäisiin  lumipesuilta. Kerran hän onnistui dippaamaan itsensä hangessa eikä ollut lumipesusta moksiskaan…

Pihassa tarpominen kävi työstä. Ahkiota piti kuljettaa sivussa jottei se kipannut nurin syvissä jäljissäni. Bebe otti loppuajan rennosti ja makoili höpötellen omiaan jatkaessani kuvaamista. kuljettuamme pihan halki palasimme autolle.

Olen tyytyväinen että lapsetkin ovat päässeet mukaani seikkailemaan jo pienestä iästä lähtien. Poika tuumasi yhtenä iltana eteisessä rakastavansa minua, koska olen niin hyvä tässä. Missä? Ulkovaatteiden pukemisessa jota sillä hetkellä teimme? Retkeilyssä? Yhteisen ajan vietossa?

Vastausta en saanut, mutta tiedän tehneeni jotain oikein.

Lumikenkäretki Geologisella polulla

DSC_1820 DSC_1818
IMG_20191116_130938
Vielä viime viikonloppuna puita koristi kaunis lumikuorrute, tosin pakkaset kävivät loppuviikosta nollassa jolloin lumet sulivat noroina pois oksilta. Onneksi ehdin käydä lumikenkäilemässä Geologisella polulla, joka oli muuttunut sokkeloiseksi alhaalla riippuvien oksien takia.

Ylös nouseminen lumikengin kävi työstä kun samalla sai kyykistyä raskaiden oksien ali päästäkseni tampatulle polulle. Lumikengät luistivat lumen alla piilossa olevien kivien päällä ja vähäisestä pukeutumisesta huolimatta hiki virtasi.

Kiivetessäni muistutin itselleni raskaankin liikuntasuorituksen olevan vain askel lähempänä pitkiä vaelluksia. Mitä enemmän tarvon hangessa, sitä paremmin jaksan ensi kesänä kulkea rinkan kanssa. En muista milloin viimeksi olen kääntynyt takaisin päin reitin rankkuuden takia, nytkin painoin menemään pysähdellen tiedostaen ylhäällä odottavan palkinnon.

Reitti helpottui heti päästyäni geologiselle polulle, jolla talvisin kulkee moottorikelkan jälki. Jälkeä ei vielä ollut, mutta edeltävien lumikenkäilijöiden pohjalla oli mukava löntystellä eteenpäin.

DSC_1827 DSC_1831
DSC_1844
Reitin korkeimmalta kohdalta pystyi näkemään auringon laskeutuvan ja värjäävän pilvet oranssiksi. Pidin hengähdystauon ja hämmästelin lukuisia riekkojen puuhasteluiden jälkiä. Jäljistä päätellen alueella riittää myös kettuja.

Sain kulutettua aikaa parin kilometrin matkalle kahden tunnin ajan. Usein lähden luontoon sillä ajatuksella, etten viettäisi siellä kauaa aikaa vaan ottaisin retken urheilun kannalta, lähes aina päädyn pysähtelemään ja ihmettelemään luonnon tarjontaa.

Ylhäällä tuuli oli tuivertanut lumet pois puista, reittiä alemmas kulkiessani pääsin uudelleen pujottelemaan lumisia käytäviä pitkin.

Lumitilanne oli ihanteellinen lumikengille – se ei upottanut liikaa, suksille maasto oli vielä turhan kivinen. Paikoittain myös pitkävartisilla talvikengillä olisi päässyt kulkemaan hyvin.

DSC_1849
DSC_1847
Kalkujoen kodalla oli hiljaista, sinne ei näyttänyt menevän yhtiäkään jälkiä. Johtalanvárrilla ei ollut edelleenkään liikettä, vaikka joka ikinen kerta polulla vieraillessani jään tuijottamaan sitä toivoen näkeväni edes poron kulkevan sen rinnettä pitkin.

Laskeutuessani Annakurua pitkin haikailin suksien perään. Sukset ovat mielestäni ehdottomasti paras tapa liikkua luonnossa talvella, rinteiden ylösnousua lukuunottamatta kaikki käy niin vaivattomasti. Oikeasti en edes uskaltaisi laskea Annakurua kuin puoleen väliin saakka, silti kantaisin sukset kainalossa alas asti mielummin kuin löntystelen sen lumikengin alas.

Viikon aikana auringonvalon määrä on vähentynyt huomattavasti, enää en ehdi arkisin valoisaan aikaan retkeilemään. Onneksi pimeäprojekti on ja elää, vielä tarvitsen pientä rohkaisua jotta uskallan yksinkin kulkea metsässä pimeällä. Ensi tiistaina aurinko laskee viimeisen kerran ja seuraavan kerran näemme pilkahduksen siitä tammikuun puolessa välissä. 51 päivää kaamosta on jälleen edessä, mielenkiintoista nähdä miten nämä rikkonaiset vauvayöt vaikuttavat jaksamiseen.

Tänä viikonloppuna on tarkoitus käydä viimeisellä retkellä ennen kaamosta. Jälleen yksi ajanjakso alkaa olla lopussa.

Eräs arkinen hiihtoreissu

DSC_1799-2

DSC_1802
Tällä hetkellä moottorikelkkaurilla hiihtäminen on muuhun maastoon verraten paras ratkaisu. Hanki on vielä höttöä, suksi upottaa ja jää kiinni lumen alla lymyäviin vaivaiskoivuihin.

Sain vapaata keskelle arkipäivää ja käytin valoisan ajan hyödykseni. Vaikkei kaamos olekkaan vielä alkanut, päivät ovat lyhyitä ja iltapäivä tuntuu olevan pelkkää hämärää. Jätin auton Ellin polun parkkipaikalle ja lähdin hiihtämään Karigasniemelle päin moottorikelkan jälkeä pitkin. Mäen päällä ylitin tien ja jatkoin jäljen seuraamista etelään kauniiseen mäntymetsään. (Linkki jäljen alkuun kansalaisen karttapaikassa)

Pakkasasteita ei ollut kuin kahdentoista pintaan, kylmä meinasi hiipiä kuoritakkini sisään. Olin pukeutunut kuoritakin lisäksi villapaitaan, merinopaitaan, pitkiksiin sekä Fjällrävenin paksumpiin talvipöksyihin. Kokeilen hiihtovaellusta varten eri vaihtoehtoja pukeutumisessa, loppupeleissä tarkenin näin hyvin kunhan en paljoa pysähdellyt. Kuoritakin käyttö talvella on minulle uutta.

DSC_1805

DSC_1803
Hiihtelin uraa pitkin ihastellen lumisia puita. Hangella oli lukuisia koiran jälkiä, muutamat ketun helminauhat kulkivat männyltä toiselle. Pysähdyin kuvaamaan ennen metsän vaihtumista koivumetsäksi, olin täysin ajatuksissani kunnes sattumalta kurkistin taakseni ja olin säikähtää hengiltä!

Takanani noin 20 metrin päässä minua tuijotti harmaa otus. Sekunneissa tunnistin sen sudesta koiraksi ja huokaisin helpotuksesta. Naurahdin susiajatuksesta ja moikkasin tuijottajaa. Tiukan katseen takia tilanne jännitti, mitähän koira meinaisi seuraavaksi?

Yhtäkkiä se lähti laukkomaan kohti vauhdilla. Ehdin jo hetken pelätä sen käyvän päälle, mutta yllätyksekseni se juoksi läheltäni ohi ja samalla hoksasin tutkapannan sen kaulassa.

Hirvikoira jäi taas tuijottamaan kunnes jatkoi matkaansa uralta metsään. Jatkoin hiihtämistä ja toivoin etten häiritsisi metsästystä. Onneksi olin pukeutunut lilaan.

DSC_1809 DSC_1811
Metsä tiheni ja hiihdin hauskan kujan halki. Koira hypähteli uralle metsästä vähän väliä ja lopulta katosi muualle. Niin kauan kun haukkua ei kuuluisi, minun ei tarivitsisi huolehtia hirvistä. Eipä niiden jälkiäkään näkynyt lähistöllä.

Hämärän laskeutuessa taivas alkoi värjäytyä vaaleanpunertavaksi. Moottorikelkkajälki muuttui jäiseksi päästessäni suolle poroaidan aukolle. Poroaidalta ei menisi enää pitkästi avotunturiin, päätin kuitenkin lähtä toista uraa pitkin takaisin autolle päin.

Hiihtelin varpaat jäässä hyvillä mielin tielle ja sen yli suoraan metsään. En ollut vielä valmis palaamaan autolle, metsä kutsui vahvasti luokseen ja nautin sen antamasta rauhasta. Lumipeitteiset tutut maisemat olivat muuttuneet tuntemattomiksi, olin kuin kokonaan uudessa ympäristössä lasketellessani mäen alas. Illuusio ei kauaa kestänyt päästessäni Ellin polulle, autokin näkyi puuston takaa.

Lyhyetkin ulkoilut valoisaan aikaan auttavat jaksamaan pimenevien viikkojen aikana. Vaikkei kaamoksella auringonvaloa olekkaan, päivän valoisampaan aikaan retkeily tuo arkeen piristystä.

Aurinko laskee Utsjoella viimeisen kerran 26. päivä, sitä seuraavat 52 vuorokautta pärjäillään ilman auringon nousua. Millainenhan tästä seitsemännestä kaamoksesta tulee?

Linkki postaukeseeni Kuolleitten Kuolpunan latu-urasta

30 asteen pakkaset ovat elämys

DSC_1758 DSC_1760
Viime viikon loppupuolella törkeät 30 asteen pakkaset laskeutuivat Utsjoen kirkonkylälle. Ilmalämpöpumppu huusi hoosiannaa yötä päivää eikä vauvaa uskaltanut viedä pihalle. Viime yönä talon rakenteet jopa pamahtivat niin kovaa että sänkymme tärähti.

Esikoisen kanssa ulkoilimme päivittäin, puuhailimme kotipihalla, kävimme potkukelkkalenkeillä ja seikkailimme jopa otsalamppujen kanssa pimeässä metsässä. Se oli jännittävää neljävuotiaalle.

Kovat pakkaset vaativat tarkkaa pukeutumista ja kasvojen värityksen seurantaa paleltumien varalta. Isomman lapsen kanssa on helpompi ulkoilla kun tämä osaa jo kertoa milloin rupeaa paleltamaan. Vaikka pienen vauvan pukisi hyvin, heidän paljaaksi jäävät poskensa eivät kestä pakkasia.

DSC_1770 DSC_1777
Kovin pakkanen jolloin olen ulkoillut on ollut jotakuinkin 42 astetta miinuksen puolella. Tuolloin kävelimme J:n kanssa kauppaan kun autoja ei tohtinut käynnistää. Tuolloin kaupan muovipussit hajoilivat lähes heti kaupasta ulkoilmaan päästyämme.

Yli 35 viiden  asteen pakkaset alkavat jo olemaan niin kovat, etten tuolloin mielelläni ulkoilisi. Kasvoja kiristää eivätkä vaatteeni meinaa riittää.

Isänpäivänä valoisaan aikaan potkuttelin Utsjoen rannalle kuvaamaan. Avonnaisesta joesta nousi höyryä, maisemat olivat totta kai upeat. Sormet kohmeessa kuvasin maisemia ja kuuntelin hiljaisuutta. Aurinko paistoi kauniisti matalalta. Kylällä ei ollut paljoa liikennettä.

DSC_1789
Maanantai-iltana potkuttelin kirjastolta kotia pojan kanssa ja olin näkevinäni  taivaalla revontulia. Vanhan koulurakennuksen pihalta seurasimme kuun uskomattoman nopeaa nousua tunturin takaa.

Revontulista innostuneena lasten nukkumaanmenon jälkeen lähdin pyöräilemään Utsjoelle. Pakkasta oli edelleen super paljon ja pihalla majaileva pyöräni oli ottanut siitä osuutensa. Toinen poljin oli umpijäässä eikä pyörinyt, taluttamiseksihan se meni. Kostean pakkasen takia suojasin kasvoni fleecekaulurilla ja hengästyttyäni jouduin riisumaan sen alas. Kostuneet kasvot jäätyivät nopeasti.

Viimeinkin päästyäni metsän reunaan piilotin pyöräni hankeen ja jäätynein varpain kävelin polkua pitkin rantaan. Otsalamppu oli tarpeeton täysikuun loisteessa.

Metsässä oli kaunista. Vielä kauniimpi oli Utsjoesta nouseva sumu, joka hiljalleen kasvoi massiivisemmaksi.

Revontulia ei näkynyt enkä saanut kunnon kuvia joestakaan. En jaksanut keskittyä kameran asetuksiin vaan jäin seuraamaan sumun liikkeitä. Onneksi olen aloittanut pimeässä liikkumisen, en olisi nähnyt tätäkään jos olisin jäänyt kotiin pimeän takia.

Säikähdin vastarannalta liikkeelle lähtenyttä moottorikelkkaa. Pakkasin kangistuneet kameranjalat reppuuni ja lähdin kulkemaan kuun valossa takaisin tielle.

Kotimatka oli alamäen takia helpompi kulkea. Sain polkimenkin toimimaan jotenkuten ja sitkutin kotiin, ehti tulla jopa lämmin.

Mitä mieltä te olette kovista pakkasista?

Tänään oli muuten vain -17 astetta. Luksusta!

Talvivaellus kummittelee mielessä

DSC_1715 DSC_1709

Yleensä vaelluskuume on helpottanut syksyn jälkeen pimeän tultua. Tänä vuonna kuume on ja pysyy eikä sen hellittämisestä ole takeita.

Se on ollut varmaan tämä vauvavuosi joka on saanut minut tekemään itselleni poikkeuksellisia asioita. Olen patikoinut yöksi paikkoihin joihin en ole koskaan aikaisemmin uskaltanut mennä, kohdannut pimeän useamman kerran ja hurahtanut talvivaeltamisesta. Esikoisen vauvavuotena innostuin retkeilystä kokonaan uudella tavalla, kai tämä kotona istuminen saa aikaan tälläisiä innostumisia.

Talvivaelluksista olen haaveillut jo pitkään. Pimeän pelko ja tarvikkeiden puute on lykännyt haaveiden toteuttamista, hiihtoretkillä kuvittelen itseni pitkille vaelluksille ”Ehkä joskus”. 

Olen kerran aikaisemmin ollut mukana lyhyellä hiihtoreissulla Saimaan jäillä kouluaikoina. Tuolloin yövyttiin puolijoukkueteltassa. Talvi-SM partiokisoissa en nukkunut teltassa, koska minulla oli mukana kesämakuupussi…Oh sweet memories. 

DSC_1738 DSC_1736
DSC_1750

Se joskus on nyt. Sain jonkun ihmeellisen päähänpinttymän ja minun oli pakko varata itselleni Hetta-Pallas väliltä kolmeksi yöksi varaustuvat. Aloitan talvivaeltamisen helpoimman kautta hiihtelemällä tutuissa maisemissa ja varmojen tupaöiden turvin. Valehtelematta päivittäin mietin reissua ja sitä miten pystyisin valmistumaan siihen mahdollisimman paljon.

Blogikirjoituksia lukemalla olen saanut tietää paljon uusia asioita jotka tulevat olemaan hyödyksi tulevilla reissuillani. Olen lueskellut myös talvitelttailusta vaikka todennäköisesti tulen kokeilemaan sitä vasta keväällä. Olen pyöritellyt varusteitani ja yllättynyt kuinka vähän minulta loppujen lopuksi puuttuu onnistuneen retken takaamiseksi.

DSC_1723-2 DSC_1744

Viime yönä mietiskelin jopa mukaan otettavia vaatteita. Tänään testasin  hiihtoladulla kuoritakkiani ja yllätyin kuinka lämmin se olikaan merinokerraston ja villapaidan kanssa. Talvikenkäni ovat tulleet tiensä päähän ja paleltuneet varpaani tarvitsevat järeimmät bootsit pysyäkseen lämpiminä, kenkäkaupoille marssin joulukuussa. Jospa nyt varpaat tulevat olemaan lämpimät pilkkireissuillakin? Joululahjaksi olen pyytänyt J:ltä merinovillahousut.

Minulla on kaasukeitin, siihen ostan spriipolttimon ja keittolevyn. Ahkiona toimii viime vuonna ahkiokurssilla tehty puuahkio, mahtava päästä vetämään omaa! Ostoslistalla on iso termospullo ja ruokatermari. Muuten en muuta taidakkaan tarvita. Vasta ensi talveksi hakin eristävän makuualustan jos innostun talvitelttailusta enemmän.

Olen niin innoissani! Toivon tosissani että onnistun saamaan vapaat varaamalleni ajankohdalle. Siksipä en vielä uskalla suunnitella reittiä alun suunnitelmaa pidemmälle, etten pety liikaa…

Jossittelemalla ei saa aikaan mitään. On vain otettava itseä niskasta kiinni ja ryhdyttävä tositoimiin.

Linkki Kuoppilasjärven hiihtoretkeen Erätoverin kanssa.

Kirjoituksen kuvat on otettu Ellinpolulta lokakuun lopulla ja Nisulammen metsästä viime viikolta.

Uskomattomat alkutalven revontulet

DSC_1661

DSC_1657-2
DSC_1660
Lauantai- illaksi kuhistiin mahtavia revontulia. Ajattelin, että mikäli taivas olisi pilvetön antaisin itselleni mahdollisuuden ja kävisin kokeilemassa revontulikuvausta tällekin talvelle.

Kotipihassa revontulia ei näkynyt laisinkaan. Autoa lämmittäessäni pohdin kannattaisiko sitä ollenkaan lähteä.
Kirkkotuville päästessäni yllätyin taivaalla näkyneestä haaleasta juovasta, jonka juuri ja juuri erotti revontuliksi. Ajattelin käynnin olevan vain hyväksi pimeän pelolleni vaikkei mitään nähtävääkään olisi, joten viritin otsalampun pipon ympärille, otin kameranjalat kainaloon ja lähdin autolta pimeyteen.

Kirkkotuvilla on nykyään valot jotka hieman auttavat pimeää pelkäävää pärjäämään. Revontulikuvausta ne eivät ainakaan aluksi häirinneet.

Seisoskelin keskellä aluetta ja kuuntelin ääniä samalla kun laittelin kameraa paikoilleen. Jossain napsahteli tasaisin  väliajoin, jäätyvä järvi piti omaa ääntään. Kirkolta kuului kovaa huminaa. Olin yllättävän  rauhallinen.

Googletin nopeasti perusasetukset kameraan ja muistelin miten tarkennuksen sai äärettömään. ISO-arvon säädin neljäänsataan, laukaisinajaksi arvelin riittävän 15 sekuntia. Tarkennuksenkin sain mielestäni hyväksi. Revontulet olivat hieman kirkastuneet ja vetivät kaunista kiharaa taivaalle.

Yhtäkkiä kirkonkellot alkoivat soimaan, samanaikaisesti revontulet villiintyivät taivaalla ja tähdenlentokin vilahti pohjoisessa. Hämilläni aloitin kuvaamisen kellojen kumistessa, mikä tuuri.

DSC_1662 DSC_1666
DSC_1663
Hypin lämmittelläkseni, osittain innosta. Revontulet levisivät koko taivaalle ja kuvatkin näyttivät onnistuvan.

Välillä vilkuilin taakseni, tuntui oudolta olla yksin paikalla näinkin hienojen revontulien loisteessa. Kirkon valot paloivat yhä, olin näkevinäni tornin ikkunasta jonkun katselevan kirkkotuville päin. Ihminen tai pylväs, jonkun läsnäolo toi turvaa.

DSC_1676 DSC_1671
DSC_1673
Hiljalleen revontulet alkoivat hiipua. Odottelin hetken ennen kuin aloin säätää asetuksia uusiksi. Tiesin alun olleen täynnä tuuria, normaalisti en saisi ensimmäisillä asetuksilla kunnon kuvia aikaan. Nyt kävi kuten pelkäsinkin, kuvista alkoi tulla harmaita ja rakeisia enkä saanut niitä paremmiksi asetuksien vaihdosta huolimatta.

Olin kuitenkin täpinöissäni alun mahtavista revontulista ja kirkon kellojen tuomasta fiiliksestä, etten jäänyt pidemmäksi aikaa palelluttamaan itseäni. Laitoin otsalampun päälle ja aloin kasata tarvikkeitani.

Ilmeisesti revontulia näkyi viikonlopun aikana ympäri Suomea. Näittekö tekin? Joka ikinen talvi lupailen itselleni että reipastuisin revontulien kuvauksen suhteen, uskon etten tänäkään talvena saa aikaiseksi säätöjen ulkoa opettelua.

Ilta Vetsikkojoella

DSC_1593 DSC_1595
DSC_1602
Pakkasta oli vain viitisen astetta, silti tuntui ettei päälle pukemani vaatteet riittäneet. Sormia palelsi ja kauluria oli pakko vetää korkeammalle suojaamaan kaulaa. Kävelin rivakkaan tahtiin Vetsikosta lähtevää polkua pitkin kohti kuohuvan Vetsikkojoen parhaimpaa näköalapaikkaa.

Vetsikkojoen ja sen polut löytää Vetsikosta, joka on 13 kilometrin päässä Utsjoen kylältä Nuorgamiin päin ajettaessa. Näköalapaikalle ei ole kilometriäkään matkaa.

Näköalapaikalla pysähdyin, olin lämmennyt sen verran että pystyin ihailemaan jylhiä maisemia vapisematta. Joen komea kuohunta peitti muut äänet alleen. Vastarannalla ei näkynyt minkäänlaista liikettä. On kutkuttavaa ajatella olevansa yksin korkeiden tunturien keskellä.

DSC_1606

DSC_1617
DSC_1620
Vaikka rinne vaikutti liukkaalta ohuen lumikerroksen takia uskallauduin laskeutumaan joen rantaan. Epäilin että laskeutuminen päättyisi persmäkeen, hiippailin alas puiden oksista kiinni pitäen ja onnistuin pääsemään alas kaatumatta. Suoritukseeni tyytyväisenä kumarruin rantaan kuvaamaan jäätä ja joessa hiljaa seisoskelevia kiviä.

Muistelin rannalla muutama vuosi sitten tehtyä lumikenkäretkeä joelle. Tuolloin jäällä kulkeminen oli jännittävää. Tähän aikaan vuodesta joen  vesi oli matalalla, ilman naskaleita en kyllä uskaltaisi yksin lähteä jäille hiihtelemään. Vaikka talvella jää on paksua, virtaavissa kohdissa se on heikkoa taikka puuttuu kokonaan. Samanlainen retki täytyy kuitenkin toteuttaa tulevan talven aikana.

DSC_1614 DSC_1623
DSC_1592
Lähdin kulkemaan rantakiviä pitkin kohti törmän matalaa päätä. Seurailin ketun jälkiä ja pysähtelin katsomaan jyrsiöiden polkuja rinteessä. Kapeat käytävät parveilivat jäätyneessä maassa. Pieniä tassunjälkiä vilisi metsässä, luulisi pöllöillä olevan makoisat ajat.

Päästessäni törmän loppuun en uskaltanut jatkaa pusikon lävitse matalammassa maastossa, nousin ylös polulle palatakseni samaa reittiä pitkin autolle. Näköalapaikalla yritin nähdä vastakkaisen tunturin rinteessä hirviä, joita Vetsikon alueella kulkee. Illan hämärtyessä ajatus vastaantulevasta hirvestä ei houkutellut.

Ennen Vetsikon siltaa on levike johon auton saa näppärästi jätettyä. Mönkijäura Vetsijoelle lähtee hieman lähempänä siltaa ja reitti Veahčatnjunille löytyy lähes parkkipaikkaa vastapäätä.

Linkki näköalapaikalle Karttapaikka.fi:ssä

 

Sumuinen aamu Utsjoen kirkkotuvilla

DSC_1549
DSC_1526
Lähes puolentoista viikon lomailun jälkeen oli jännittävää palata takaisin kotiin Utsjoelle. Rennon lomaviikon aikana J raportoi pariin otteeseen lumisateista ja pakkasista jotka velloivat pohjoisemmassa.

Lumi ei ole vielä tullut jäädäkseen, tänäänkin kirkkotuvilla sumua ihaillessamme sitä sateli hiljalleen maahan sulaen heti. Kuura kimmeltelee aamuisin pihalla auringonpaisteessa, jäät rapisevat jäätyneissä rapakoissa.

DSC_1562
DSC_1545
Aluksi lähestyvä talvi tuntui mälsältä, en ollut valmis kohtaamaan pimeyttä ja kylmyyttä. Turhautuneena kesän vaelluksien perään haikaillessa sain päähänpiston joka muutti negatiivisen suhtautumiseni talven lähestymiseen päälaelleen!

Suunnittelin viikon, tein ensimmäisen reittiluonnoksen ja varasin autiotuvat Pallas-Yllästunturin erämaasta maaliskuulle. Mitä. Jos onnistun saamaan vapaat kyseiselle ajankohdalle lähden hiihtovaellukselle yksinäni. Alue on tuttu eikä hiihtovaeltaminen ole vieras käsite, yksin lähteminen ja pimeän pelko ovat suurin syy miksi tahdon lähteä reissuun.

Vielä on aikaa suunnitella ja olen jo nyt aivan täpinöissäni. Se mitä saan reissusta voittaa varmasti yksinäiset yöt vuokratuvissa. Talven odotus ei tunnu enää ollenkaan mälsältä.

DSC_1555
DSC_1536
Lasten talvikamppeet on hankittuna, autoissa on nastarenkaat ja pihakin on pikkuhiljaa haravoitu. Minun puolestani talvi saa tulla. Etenkin kun kamala himo lähteä hiihtämään syttyi…

Postaukseni Utsjoen kirkkotuvista

Ruska Geologisen polun varrella

DSC_1301 DSC_1304
DSC_1305
Minulla oli hieno visio siitä, mitä lähtisin etsimään Geologisen polun varrelta synkkänä torstai-iltana. Suunnitelma oli pettämätön. Puin päälleni mukavimmat ulkoiluhousut mitä omistan ja varustauduin kuoritakilla matkaan.

Testasin kuntoani ja nousin ylös poroaidan portille oikopolkuni alusta pysähtymättä. Hengästyneenä olin yllättynyt suorituksestani, keväällä jouduin pysähtymään jo pelkän 150 metrin jyrkän nousun aikana kahdesti. Poroaidalla aloitin valokuvaamisen. Ruskan värit erottuivat mahtavina tummia pilviä vasten, olin innoissani. Lähdin harppomaan polkua pitkin kohti näköalapaikkaa juuri kun taivas aukesi.

DSC_1306
DSC_1319 DSC_1322
Vettä alkoi sataa kaatamalla. Hautasin kamerani kuoritakin sisään ja manasin tuuriani. Pohdin jatkosuunnitelmaa, koska olin raahautunut jo ylös asti päätin jatkaa matkaa sateesta huolimatta.

Kaivoin kamerani vauhdilla suojistaan, kuvasin muutamat kuvat kerrallaan, puhdistin linssin ja taas kuvasin. Välillä kuivasin sääsuojattua runkoa nenäliinalla ja jemmasin kameran piiloon. Osasta kuvista tuli hyvin tärähtäneitä mutta yhdessäkään ei näkynyt pisaraakaan!

DSC_1323 DSC_1337
Kuvat Kalkujoen lammen kodasta olivat epäonnistuneita. Kuvasin lammen rannassa maisemia ja lähdin kulkemaan Ánnágurra- kurua alaspäin. Yhtäkkiä maisemat synkkenivät entisestään ja huomasin olevani keskellä hämärää metsää.

Mieleeni hiipi kauhu, jonka sain torjuttua nopeasti tultuani järkiini – mikä ihme voisi säikäyttää minut? Taisin olla sen kurun pelottavin asia. Nousin kivelle seisomaan, riisuin musiikin korviltani ja kuuntelin hiljaista metsää.

Sade ropisi lehdissä, metsässä oli meteliä. Meteli oli kaunista, sateen tuoksu hurmasi.

Seisoskeluni kivellä huvitti, jos joku olisi tullut vastaan polun mutkasta olisi hän varmasti säikähtänyt. Matkani jatkui liukasta kurua myöten alas pururadalle ja sieltä kotia.

Kastuin likomäräksi vyötäröltä alaspäin, kamera selvisi sateesta ja muistikortti oli saanut uutta kaunista sisältöä. Onnistunut iltalenkki jälleen!

Ruskaa kirkkotuvilla

DSC_1276 DSC_1271
DSC_1275
Utsjoen ruska tuntuu olevan juuri nyt parhaimmillaan, aina kun olen jaksanut ja ehtinyt olen suunnannut eri kohteisiin kuvaamaan. Tämä ruska vaikuttaa paljon upeammalta kuin mitä muutamana edeltävänä vuotena on nähty joten tosissani yritän ottaa siitä kaiken irti. Kuvaamisen lisäksi olen käynyt minulle tuntemattoman tunturin huipulla ja suunnitelmissa on vielä käydä ainakin patikoimassa.

Tänään kävin kuvaamassa ruskaa kirkkotuvilla lasten kanssa. Oltiin juuri oikeana hetkenä lähdössä kotiin päin kahden turistibussin kaartaessa parkkipaikalle. Vierailijoita onnisti, ovat juuri parhaimpaan aikaan liikenteessä.

Kirkkotupien pihapiirissä puita on vähän mutta Mantojärveä reunustava Ailigastunturi värjää maisemat kauniiksi. Etenkin hieman pilvisellä säällä ruskan värit erottuvat puista todella hyvin.

DSC_1283 DSC_1281
DSC_1284
Tuvat olivat avoinna, samoin käsityömyymälä Šiella josta löytyy paikallisten tekemiä käsitöitä, saamenkielistä kirjallisuutta sekä matkamuistoja. Tällä kertaa emme menneet tupiin sisään vaan kuljeskelimme pihalla, seurasin Pikku-J:tä ja kanniskelin vauvaa samalla kun yritin napsia kuvia.

Pikku-J löysi pihasta juolukoita ja poimi niitä hiljalleen maassa istuskellen. Käytin tilaisuuden hyväksi ja keskityin kuvaamiseen.

Ruskan hiljalleen kadotessa alkaa talven odotus. Tuntuu haikealta hyvästellä lumeton aika, talvi tuntuu kestävän ikuisuuden vaikka siitä kovasti pidänkin. Odotan kyllä innolla hiihtämistä ja lasten kanssa kotipihassa puuhailua, revontuletkin ovat odottamisen arvoinen asia.

Onneksi on vielä ainakin lokakuu aikaa retkeillä kuivin jaloin.

DSC_1279

Blogipostaukseni ruskasta

Tekstit kirkkotuvista