Tuulinen yö Oakkostanjávrilla

DSC_8216 DSC_8203
DSC_8213 DSC_8240
Ihan yllätyin, kun J suostui lähtemään kanssani telttailemaan tähän aikaan vuodesta. Myös Pikku-J ja Kiiski osallistuivat reissuumme.

Lähdimme kohti Njállavárria ja ajoimme maastotietä pitkin niin pitkälle kuin Subarulla pääsee (huom. maastoajoneuvoilla ajamiseen urilla tarvitset maastoajoneuvoluvat). Ja pitkälle pääsimmekin ennen tien ylittävää suota. Leiripaikallemme oli lopulta enää vain kolmisen sataa metriä matkaa. Olin varautunut pidempään kävelymatkaan ja vähän harmittikin lyhyt taivallus.

Pikku-J:lle olimme ottaneet menopeliksi hänen potkupyöränsä, jonka kanssa poika lähti oitis kulkemaan pitkin uraa Kiiski perässään. Pakkailimme J:n kanssa loputkin kamppeet kasaan ja lähdimme kulkemaan kohti yöpaikkaamme, Oakkostanjávria 

Vielä tuolloin sää oli aurinkoinen ja lämmin. Kuljimme muhkuraisen jängän yli romahtaneelle kammille, josta aluksi etsimme sopivaa telttapaikkaa.

DSC_8248 DSC_8274
DSC_8243 DSC_8271
J lähti etsimään telttapaikkaa  rannasta ja itse kiertelin kammia ympäri lasinsirujen varalta. Ja niitähän löytyi kamalan paljon pitkin poikin kammin läheltä. Paikka ei siis sopinut lainkaan yöpaikaksi koiralle ja lapselle, suosiolla siirsimme kamppeemme lähemmäs rantaa.

Aikamme kierreltyämme sopiva tasanne löytyi vanhan nuotiopaikan läheltä. Kiinnitimme Kiiskin vaijerin vaivaiskoivuun kiinni, kun suurempia runkoja ei löytynyt. Koira puuhasteli tyytyväisenä paikkansa lähettyvillä samaan aikaan kun kokosimme teltan ja sytytimme nuotion lähistön kuivista irtopuista. Koiran irtipito ei tullut kuuloonkaan, kun molemmin puolin järveä näkyi poroja.

Paistelimme eväämme auringon mennessä pilveen. Kylmäkin alkoi tulla ja päätimme lähteä kiertämään Oakkostanjärveä aikamme kuluksi. Kalastelimme hetken, mutta ilta-auringon puskiessa jälleen esiin pilvien takaa päädyimme vain ihastelemaan maisemia. Joutsenpariskuntakin lensi järven ylitse ja Uhcit Njallavárrin huipulla tallustelevien porojen siluetit loivat tunnelmaa auringon paistaessa niiden takaa.

DSC_8258 DSC_8257
DSC_8300
Palasimme takaisin teltallemme Kiiskin luokse, joka jo rauhattomana odottelikin paluutamme. Aurinko meni jälleen pilveen ja hiljalleen Pikku-J alkoi hakeutua teltan uumeniin yöunille. Hän innoissaan sulloutui omaan makuupussiinsa ja kurkisteli sen aukosta tyytyväisenä. Nukkua hän ei tosin malttanut ennen kuin mekin tulimme telttaan, istuskellessamme vielä nuotiolla hän huuteli teltasta juttujaan tyytyväisenä.

Kello oli noin yksitoista kun aloimme nukkumaan. Iltavillistä ei ollut tietoakaan ja pikkuinen sammahti oitis. Kiiskikin paineli jalkopäähämme kerälle nukkumaan. Kapustarinnat viheltelivät rannalla ja joku hyvin outoa ääntä pitävä lintu lenteli edestakaisin telttamme yläpuolella. Samoihin aikoihin alkoi kova tuuli, jota emme sen enempää noteeranneet.

Nukuin koko yön rauhattomasti. Tuuli yltyi niin kovaksi, että se ravisteli telttaamme joka suuntaan ja aamuyöstä jouduin nousemaan ulos kiinnittämään absidin takaisin maahan. Samalla katsoin, ettei mikään tavaroistamme ollut karannut tuulen mukana. Kylmäkin oli. Pikku-J heräsi vasta kuuden aikaan ja kömpi pussiini jatkamaan unia. Yllättäen hän ei ollenkaan välittänyt tuulesta joka väänteli teltan seiniä mukanaan ja piti kamalaa meteliä!

DSC_8305 DSC_8315
DSC_8318
Aamulla kellään meistä ei tehnyt mieli nousta pussistaan ulos. Kuulimme kuinka absidi irtosi jälleen, J urhollisena puki päälleen teltassa nautitun aamupalan jälkeen ja painui pihalle. Absidi oli lentänyt teltan kattoa vasten ja sen takaisin saaminen paikoilleen vei aikansa.

Pakkailin sisällä tavaramme kasaan Pikku-J:n kanssa ja poistuimme teltasta vasta kun kaikki oli valmista. Kiiski oli mennyt kuoppaan kiepille ja J:n kanssa ryhdyimme kokoamaan tuulessa vääntynyttä telttaa kasaan. Jos yöllä olisimme jaksaneet kääntää tunneliteltan tuulensuuntaisesti, olisimme saaneet nukkua kaikessa rauhassa. Mutta eipä yöllä siinä kamalassa metelissä tullut mieleenkään tälläinen vaihtoehto…

Jäätkin olivat siirtyneet järven toiseen päähän tuulen voimasta. J katsoi säätiedotuksesta, että yön puuskat olivat olleet parhaimmillaan 20m/s.

Näin ne tunturin sääolosuhteet voivat muuttua hetkessä. Kovia tuulia oltiin ennustettu vasta lauantai- aamulle, jonka takia siirsimme lähtöämme perjantaipäivälle. Tuuli toi retkeilyyn pientä seikkailufiilistä, onneksi saimme kamppeemme kasaan vaivatta ja matka autolle onnistui leikiten.

Tuskin maltan odottaa seuraavia telttaretkiä perheen kesken!

Kevättä tuntureilla

DSC_8177 DSC_8151
DSC_8166
Heh, vasta nyt kuvia blogiin lisätessäni hoksasin että Peku seikkailee niistä suurimmassa osassa. Minkäpä se kuvauksellisuudelleen mahtaa…

Keskiviikkona yllätyin kuinka vähän lunta tunturissa tähän aikaan keväästä voikaan olla! Hieman jouduin ohittelemaan lumikinoksia matkalla Kalkujoen lammen kodalle ja syvemmällä Paistunturin erämaassa lunta näytti olevan vielä reilummin. Voi siis jo sanoa, että Kalkujoen lammen kodalle pääsee kuivin jaloin!

Rakastan kuivaa aikaa. Pidän siitä kuinka risut ja kuiva kangas rapisevat kenkien alla, sekä soiden tuoksu innostaa kulkemaan kosteammassakin maastossa. En malta odottaa, että suopursut alkavat kukkia.

DSC_8146 DSC_8158-2
DSC_8174 DSC_8147
Kuljimme Pekun kanssa Geologista polkua pitkin poroaidalle ja oikaisimme suon kautta kodalle. Lampi oli vielä jäässä ja Peku rohkeana koirana uskaltautui tallustelemaan kelluvan jäälautan päälle. Huvittuneena odotin, että uimista kammoksuva koira kellahtaisi lauttansa päältä veteen, mutta tällä kertaa Peku säästyi kastumatta.

Hoksasin Johtalanvárrin rinteeltä tumman liikkuvan asian ja tosissani toivoin sen olevan vain poro. Hahmon verkkainen liikehdintä vahvisti luuloani ja jakoin matkaani kodan pihaan huoletta.

Kodalla kokkailin Summit to eat- merkkisen retkiruoan ja yllätyin sen mausta positiivisesti. Kirjoittelen kesän aikana lisää noista ”lisää vain vesi”– pussiruuista. Pekukin sai maistaa osansa ja näytti nuo hällekin maistuvan.

DSC_8155-2 DSC_8160
DSC_8190
Geologisen polun kuljettuani innostuin vielä päivän päälle telttailemaan. Illalla pojan nukkumaanmenon jälkeen ajelin anoppilaan ja yövyin uudessa teltassani Tenojoen törmällä. Yöllä satoi vettä ja oli hieman kylmäkin, mutta palasin kotiin tyytyväisenä ja suhteellisen hyvin nukkuneena. Myös teltasta kirjoittelen kattavamman postauksen, kunhan olen päässyt testaamaan sitä lisää.

Kevät on ihmeellistä aikaa – virtaa riittää vaikka mihin! Paitsi sisällä oloon ja siivoukseen.

Tsekkaa ihmeessä viime kesäkuun tilanne Kalkujoelta tästä linkistä

 

 

Eväsretki kevätpäivänä

DSC_8045 DSC_8042
En olisi uskonut, että kevät on jo tässä vaiheessa huhtikuuta näinkin pitkällä! Näiden maanantaisten aurinkoisten kuvien jälkeen Utsjoella onkin satanut joko vettä tai räntää useamman päivän ajan.

Onneksi Pikku-J:n kanssa hoksatiin lähteä Ellinpolulle pienelle eväsretkelle sen komealla paikalla sijaitsevalle näköalapaikalle. Kelkanjälki kantoi hyvin, Peku tallusteli nätisti edellä eikä paljoa välittänyt edes polun alussa hengailevista poroista.

Näin keväisin alkaa pakostakin suunnitella kesän reissuja ja puuhia. Tänä kesänä en tiedä pääsenkö pidemmille vaelluksille, mutta sen tiedän, että lasten kanssa tullaan viettämään paljon aikaa luonnossa! Suunnitelmissa on ainakin yhden yön telttareissuja.

DSC_8049 DSC_8047
DSC_8046
Juuri tämä aika keväästä on ulkoilun kannalta hankalaa. Lumi on märkää höttöä, lasten haalarit kuluvat puhki kuivalla maalla rymytessä, välikausivaatteet taas kastuvat hangella loikoilussa. Ja eipä oikein itsellänikään houkuttele lähteä rämpimään metsiin, kun hangen alla lymyilee märkiä lätäköitä. Josko tänä kesänä hankkisin viimein ne kumisaappaat?

Märkää tai ei, kesää kohti mennään ja lujaa! Lauantaina meinattiin lähteä vielä kertaalleen tunturiin pilkille, vähän jännityksellä odotan kuinka monta kertaa jäädään höttölumeen kiinni reen kanssa. Jos ensinnäkään päästään matkaan.

Ei voi muuta, kuin vain toivottaa oikein lämmintä ja aurinkoista kevättä teille kaikille!

 

 

Hiihtoretki Kuoppilasjärvelle

DSC_8014 DSC_8009
DSC_8015
Erätoveri E:n kanssa päätettiin jo hyvissä ajoin, että tänä keväänä lähdemme pienelle hiihtoretkelle ennen kuin lumet sulavat pois.
Sopivaksi ajankohdaksi valikoitui 19-20.4 välinen yö. Säätiedotus lupasi päiville vesisadetta, mutta onneksemme saatiinkin ensimmäinen päivä nauttia auringonpaisteesta!

Aloitimme retkemme jälleen Härkävaarasta. Aluksi nousimme pitkän loivan mäen ja tuttavalta lainaamamme ahkio hankaloitti kulkuamme sen verran, että saatiin kulutettua parille kilometrille tunnnin verran aikaa. Vaikka sää olikin lämmin, kelkanjälki oli jäinen ja suksista ei meinannut jyrkemissä kohdissa löytyä pitoa. Hiki virraten nousimme hitaasti, mutta varmasti ensimmäiselle taukopaikalle.

Vaihdoimme ahkion vetäjää noin 2-3 kilometrin välein, maaston hankalus vaikutti myös vaihtoaikoihin. Mie lähinnä vedin ahkiota alamäissä, liukulumisuksieni karvapohja hidasti laskuvauhtia mukavasti.

DSC_8017 DSC_8019
DSC_8020
Sää oli upea! Kohti Kuoppilasjärveä hiihtely oli lähinnä pelkkää nousua, pidettiin muutamat tauot kauniilla sulan maan kohdilla, fiilisteltiin reissua eikä pidetty kiirettä. Ahkion takia seikkailufiilis oli huipussaan – miltä tuntuisi vetää vastaavanlaista vielä pidemmällä reissulla?

Aurinko alkoi laskea yhdeksän jälkeen. Taivas alkoi värjäytyä hiljalleen ensin sinisen eri sävyihin ja lopulta oranssin kirjavaksi. Kilometrit alkoivat painaa jaloissa ja kerran erehdyin luulemaan Gávnnastaddacáhcan huippua Kuoppilasta lähempänä olevaksi Ávžegeašoaiviksi, hieman harmitti tajuta, ettei vielä olla lähelläkään maalia.

Lopulta päästiin Kuoppilakselle laskeutuvalle uralle. Riisuimme sukset jaloista ja kävelimme jyrkän mäen alas. Hiihtelimme kohti autiotupaa ja E oli haistavinaan savun tuoksun ilmassa.

DSC_8021 DSC_8025
DSC_8027 DSC_8028
Tuvalla olikin vastassa muutakin porukkaa, olivat hiihdelleet viikon aikana Karigasniemen Sulaojalta saakka Kuoppilakselle yöpymään. Päästiin suoraan lämpimään tupaan valmistelemaan iltapalaa, mikä sopi oikein hyvin illan muuttuessa hiljalleen viileämmäksi.

Makuualustani oli jäänyt matkasta, koska hoksasin ennen lähtöä sen olevan toisessa osoitteessa tallessa. Illan mittaan tajusin jättäneeni kotiin muutakin olennaista retkeilyväinettä; puukon, kaasupatruunan retkikeittimelle, ea-pakkauksen, otsalampun… Onneksi E oli varustautunut retkelle fiksummin ja ongelmia ei syntynyt. Tuvassa oli valmiina pieni makuualustan pätkäkin, jonka päällä sain nukuttua yön hyvin.

Illalla olin tuvan läheisellä purolla pesemässä astioitani ja säikähdin tammukkaa, joka uiskenteli tiskiharjani ohitse kiven alle piiloon. Raukka oli näköjään eksynyt syvemmiltä vesiltä matalaan veteen.

Myöhemmin yöllä saimme seuraamme vielä viidennen osapuolen. Vaikka tuvan laverista oltiin irroitettu osa, mahduttiin kaikki nukkumaan tilavasti. Hauskaa, että tähänkin aikaan vuodesta tuvalla on käyttäjiä!

DSC_8032 DSC_8036
IMG_20180421_092810_992
Aamulla heräsimme hyvissä ajoin puoli seitsemän aikaan. Pakkasimme tavaroitamme mahdollisimman hiljaa muiden vielä nukkuessa. Ulkona sateli pientä raemaista tihkua ja pakkastakin oli herätessämme nelisen astetta.

Kahdeksan jälkeen olimme saaneet kaiken valmiiksi ja lähdimme hiihtelemään samaa reittiä pitkin kotia kohti. Suksi luisti vastasataneella lumella hyvin ja etenimme hieman nopeampaa vauhtia eteenpäin kuin edeltävänä päivänä. Fiilis oli hyvä eikä ohuella patjalla nukuttu yökään kolottanut selkää.

Saimme seuraa porotokasta Gávnnastaddacáhcan kohdilla. Ne säikähtivät meitä ja juoksivat porukalla tunturin taakse piiloon. Vaihdoimme ahkion vetäjää samoilla kohdilla kuin aikaisemminkin, pidimme evästauon ja saavuimme Härkävaaraan yhdentoista aikaan. Härkävaaralla soittelimme kyydin maantielle ja joimme teet kaikessa rauhassa.

Otin ahkion vetoon, mutta en päässyt sukset jalassa pitkällekään kun ne piti jo riisua jaloista jyrkän mäen takia. Kävelimme pahimman osan, loput laskettelin ahkio perässä alas. Oli kyllä hurjaa kyytiä!

Reissu oli oikein onnistunut. Oli mahtava päästä kokeilemaan ahkion vetoa ja ennen kaikkea kokemaan miten liukulumisukseni pärjäävät vastaavanlaisissa tilanteissa. Matkaa suuntaansa meille kertyi 10,54 kilometriä. Menopäivänä aikaa hiihtämiseen meni 4,5 tuntia ja paluumatkaan käytettiin 3 tuntia ja 20 minuuttia.

Saa nähdä, ehtiikö tänä keväänä käydä vielä kertaalleen hiihtoretkellä. Toivotaan näin, vaikka lämmin auringonpaiste onkin todella tervetullut tänne pohjoiseenkin.

Hyvää viikonloppua teille kaikille!

*Kuvat joissa esiinnyn ovat Emilia T:n ottamia.

Hiihtoretki Oađašangielaan juurelle

DSC_7869 DSC_7840
DSC_7848
Oađašangielas on alueena kiehtonut minua jo siitä saakka, kun olen siellä ensimmäisen kerran vaeltanut. Se on mielestäni kesäauringossakin synkkä paikka ja Oađašanjávrin rannalla tönöttävä yksinäinen tupa ei helpota alueen mystisyyttä ollenkaan. Retkikohdetta miettiessäni päätin pyrkiväni hiihtämään tunturin juurelle, vasta siellä päättäisin jatkaisinko matkaani huipulle vai takaisin kylille. Olin toki katsellut valmiiksi jo mahdollisia paluureittejä, omia jälkiäni pitkin en tahtonut hiihtää takaisin.

Vapaapäivänäni aurinko paistoi kirkkaana taivaalta ja vain pieni tuulenvire pyyhki irtolunta maasta lentoon. Aloitin hiihtelyni Kalkujoen läheisyydestä, olin saanut J:ltä kelkkakyydin ylös tunturiin voimieni säästelemiseksi.

DSC_7857 DSC_7861
DSC_7855 DSC_7863
DSC_7868
Hanki kantoi hyvin, eikä mennyt kauaakaan kun olin jo ylittänyt Johtalanvárrin. Pidin pienen evästauon suojaisassa paikassa ja jatkoin hiihtämistäni Oađašangielasta päin. Kuuntelin musiikkia ja suunnistin maisemien perusteella rinteiden ympäröimälle aukiolle.

Oađašangielas seisoi edessäni jylhänä. Yksinäinen korppi leijaili taivaalla tehden paikasta tutun karmivan. Kaivoin kartan esille ja tein jatkosuunnitelman – hiihtäisin tunturilta kohti Tenoa, vasta lumitilanteen nähdessäni tietäisin paremmin mihin päätyisin. Laitoin J:lle viestiä suunnitelmistani mahdollisten puutteellisten kenttien varalta ja jatkoin hiihtelyäni pohjoista kohti.

DSC_7873 DSC_7879
DSC_7882
Kuljin kapeaa kurua pitkin kohti suota ja jo kaukaa näin siellä makoilevat porot. Säikähdin jo hetkeksi niiden olevan kuolleita, kunnes ne pikkuhiljaa alkoivat nostelemaan päitään kuullessaan lähestymiseni. Pysähdyin ja hermostuksissani katsoin ensin, montako sarvipäätä porukasta löytyi ja mitä kautta kiertäisin ne saamatta niitä liikahtamaan.

Lähdin hiihtämään suon vastakkaista reunaa pitkin kohti sen pohjoispäätä. Porot ryntäsivät porukalla vastakkaiseen rinteeseen ja jäivät sinne katselemaan perääni. Päästessäni suon yli ne palasivat yksitellen takaisin siihen paikkaan, missä alunperinkin olivat – ehkä hieman hämillään.

Suolta löysin merkatun hiihtouran. Kieltämättä hieman harmitti, että suunnistukseni päättyi siihen mutta tieto siitä, etten ainakan minkään kauhean ryteikön läpi ole hiihtelemässä tielle helpotti!

DSC_7889 DSC_7891
DSC_7894 DSC_7905
Uralla hiihtäminen oli omalla tavallaan raskaampaa kuin pehmeällä hangella. En tiedä tekivätkö 8 jo hiihdettyä kilometriä tehtävänsä, mutta ilolla laskin vaaralliseksi laskuksi merkatun mäen alas siinä kaatumatta! Kesken laskun tosin oli lähellä, ettei tyyli vaihtunut pyllymäeksi…

Avara tunturimaisema vaihtui metsäksi ja lopulta tieksi. Hiihdin Ellinpolun parkkipaikalle, jossa J odottelikin minua autokyydin kera ja Sports Tracker ilmoitti hiihdetyiksi kilometreiksi kymmenisen kappaletta.

Odotan jo innolla edessä häämöttävää Kuoppilaksen hiihtoreissua! Tunturiin muuten kannattaa jo laittaa aurinkorasvaa, kevätaurinko polttelee poskilla jo oikein nätisti.

Hiihtoretki tunturiin

Olen jo jonkin aikaa haaveillut pidemmästä hiihtoretkestä tunturiin ja etenkin nyt, kun olen ottanut käyttööni karvapohjasukset, odotin innolla kahden päivän vapaitani jotka molemmat käytin ajan kanssa hiihtelyyn.

Aamulla heräsin pirteänä ja ryhdyin oitis valmistelemaan lähtöä. Pakkasmittari näytti muutamaa hassua pakkasastetta, mukavaa vaihtelua näille helmikuun kylmille keleille! Lykkäsin lähtöä parilla tunnilla, nimittäin ulkona pauhasi sankka lumisade.

DSC_7691 DSC_7697
DSC_7700 DSC_7701
Lumisateen väistyttyä aloitin retkeni Geologisen polun alusta. Polku alkaa jyrkkänä ja jouduinkin kantamaan sukset ylös poroaidan portille saakka. Nousuun minulla kului aikaa aivan tuhottoman paljon, untuvatakki oli jälleen liikaa ja pelkäsin hikoilun jäädyttävän minut avotunturiin päästessäni.

Ylhäällä suksista alkoi viimeinkin löytymään pitoa ja lähdin hiihtelemään Kalkujoen lammen kautta kohti Johtalanvárria. Aurinko paistoi kevätmäisesti silmiin, joten kaivoin aurinkolasit esiin ensimmäistä kertaa tälle talvelle! Onneksi alun hikoilu ei vienyt intoa reissulta.

DSC_7709 DSC_7704
DSC_7711 DSC_7714
Hiihtelin Johtalanvárrin pohjoispuolelle ja lähdin nousemaan ylös sen länsirinnettä pitkin, samoilta kohdilta mistä merkattu retkeilyreittikin kulkee. Tuuli puhalsi rinteessä, ja toisin kuin alhaalla, lumen pinta oli kovaa. Maisemat olivat upeat, paksut valkoiset hattarapilvet näyttivät ikään kuin imaisseen luoteessa kohoavan Rástegáisán sisäänsä.

Etelärinteellä tähystelin sopivaa reittiä kohti kauempana häämöttävää Heargevárriä (Härkävaara) päin, Vuolleseavttetvárrin rinteen lukuisat kivet eivät olleet peittyneet lumeen, joten päätin säästellä suksieni pohjia ja hiihdellä sen rinnettä myöten kohti etelää.

DSC_7723 DSC_7719DSC_7727
DSC_7728
Päästessäni Vuolleseavtetin rinteelle käännyin katsomaan taakse jääviä maisemia ja kauhistuin idästä lähenevää paksua pilveä! Se lipui hiljalleen Johtalanvárrin päälle eikä aikaakaan kun sankka lumisade peitti maisemat ympäriltäni.

Maisemat muuttuivat synkemmiksi, yritin osua suoraan Härkävaaran nuotiopaikalle, mutta jo hyvissä ajoin laskeutuessani koivumetsän läpi tajusin sihdanneeni liikaa vasemmalle. Rauhassa hiihtäessäni kiepissä ollut riekko pääsi yllättämään minut lennähtämällä lentoon hyvin läheltä.

DSC_7739 DSC_7736
DSC_7737
Seurasin kelkan jälkeä alas, jouduin jopa kaivamaan B-barkin puhelimesta esille jotta pääsisin oikeaa reittiä pitkin Mantojärven rannan läheisyyteen, en halunnut enää tuossa vaiheessa reissua lähtä rämpimään syvään hankeen.

Yllätyksekseni kelkkaura oli aivan vieressä, laskettelin viimeisen kilometrin leikiten poroaidan portille ja hiihtelin autotien reunalle, jossa J minua jo autokyydin kera odottelikin.

Tälläisenä hätähousuna en tietenkään osannut pitää yhtäkään evästaukoa, noin seitsemään kilometriin minulla meni aikaa 3,5 tuntia. Tunturissa oli mukava hiihdellä vastasataneella kovapohjaisella hangella ja nyt olen entistä varmempi siitä, että tulen tänä keväänä hiihtämään Kuoppilakselle karvasuksineni.

Seuraavaksi kirjoittelenkin jutun suksistani. Kuulemisiin!

Hyytävä helmikuu

DSC_7436 DSC_7437
DSC_7516
Helmikuu on maineensa mukaisesti vuoden kylmintä aikaa. Utsjoella kuun ensimmäisiä päiviä vietettiin kolmenkympin pakkasissa, eipä paljoa innostanut pistää nokkaa ulos ovesta! Kävin tosin Erätoveri E:n kanssa lumikenkäilemässä viime sunnuntaina mittarin näyttäessä rapeaa -33 astetta, kameraa en kertaakaan kaivanut repusta esille suojellakseni sormiani… 😀

Lauantaina me J:n kanssa kurvattiin kelkalla tutulle alueelle Skoarrajávrin ja Jeagelveaijávrin lähelle. Kylällä pakkanen oli purevan kovaa tunturissa sitä ei edes huomannut auringon maalamien maisemien viedessä kaiken huomion!

DSC_7461 DSC_7453
DSC_7494
Lukuisat riekkojen jäljet helmeilivät tunturikoivujen alla, takana siintävän erämaan tuttu hiljaisuus innostutti ajamaan yhä pidemmälle kohti aurinkoa. Vaikka pakkanen kipristelikin kasvoilla, kirkas auringonpaiste huijasi mielen ajattelemaan kevään lämpimiä kelejä.

Kävelin tunturinrinnettä pitkin  yhä lähemmäs Jeagelveaijávria J:n jäädessä kelkan kanssa syrjemmälle. Lumen peittämiä koivuja näkee Utsjoella harvoin, joten päätin ottaa maisemista kaiken ilon irti.

DSC_7506 DSC_7489
DSC_7495 DSC_7527
Vielä paluumatkallakin pyysin J:tä pysähtymään pariin otteeseen saadakseni kuvia kauniista maisemista. On ilo ja onni päästä näinkin helposti pikaisesti käymään tunturissa nollaamassa mieltä.

Uskomatonta, miten nopeasti aurinko tuntui nousevan esiin kaamoksen jäljiltä tänä talvena. Olen ehtinyt nauttimaan siitä vain kahden päivän ajan ulkoilun merkeissä, toivon tosissani että päiviä tulisi lisää ennen kuin talvi vaihtuu kevääksi.

Käymme usein Jeagelveaijávrilla pilkillä ja ajattelin sopivalla säällä hiihdellä järvelle karvapohjasuksillani. Järveltä lähtee ura Bárit tunturien välistä ja kulkee aina Vetsikkoon asti, se on etenkin aurinkoisella kevätsäällä todella upea kohde hiihtämiselle tai lumikenkäilylle.

Tiistain vapaapäivänä on tarkoituksena lähtä viimeinkin Nuorgamin Skáidejávrin kodalle, vielä täytyy tutkailla luvattua säätä ja fiksuinta reittiä paikalle.

Sitä reissua odotellessa, hyvää loppuviikkoa teille kaikille!

 

Pakkaspäivä Jeagelveaijávrilla

DSC_7403 DSC_7404
DSC_7410 DSC_7412
Hyrr!

Paleltaa edes katsoa näitä kuvia! Toissa lauantaina pakkasta oli lähemmäs 20 astetta, tuulta vain nimeksi. Oltiin pukeuduttu kaikki lämpimästi ja oletettiin että pärjättäisiin pakkasessa ilman suurempia ongelmia.

Lähdimme ajamaan Nuorgamintien varrelta ylös tunturiin. Jossain vaiheessa huomattiin, että Jesse- koira oli seurannut meitä J:n kotoa asti ja vaikka ikää seniorilta löytyykin, se jaksoi hienosti jolkutella perässä Jeagelveaijávrille asti.

Perinteisesti järvellä riisuttiin kypärät pois ja ryhdyttiin virittelemään pilkkejä paikoilleen. J:llä olikin nopeasti ensimmäinen suurempi kala kiinni, joka tietenkin pääsi irti ennen pinnalle nostamista…

Pikku-J juoksenteli Jessen perässä eikä näyttänyt merkkiäkään palelemisesta. Minulla toppatakki tuntui päästävän kylmää ilmaa lävitseen, käveleskelin ja lämmittelin itseäni ehkäistäkseni kylmän leviämisen.
DSC_7414 DSC_7421
DSC_7422
Edeltävien päivien kova tuuli oli muodostanut irtolumesta kovia dyynejä järven jäälle. Jään pauke osoitti pakkasen kiristyvän ja nopeasti huomasinkin varpaideni olevan täysin jäässä, eikä takin sisälle päässyt kylmyyskään hellittänyt.

Varpaani olivat jo täysin tunnottomat kun viimein kehtasin sanoa J:lle, että varusteeni eivät enää riitä pitämään minua lämpimänä ja pohdittiinkin mitkä kengät loppupeleissä olisivat sellaiset, joissa varpaani säilyisivät normaalin värisinä kovimmillakin pakkasilla. Safarin thermosaappani olivat ainoat, joissa varpaitani on alkanut paleltaa vasta tuntien pilkkimisen jälkeen, nyt ilmeisesti varpaani paleltuvat entistä herkemmin…

Tarkastin pikkuisen poskia vähän väliä, ja vaaleiden laikkujen ilmestyessä päätimme että on aika lähteä kiireellä kotia kohti. Pikku-J ei edelleenkään näyttänyt välittävän kylmästä, mutta ei pistänyt ollenkaan vastaan kun kerroimme lähtevämme kotiin.

Jesse poimittiin kyytiin järven toisesta päästä ja paluumatkan se matkustikin kelkan kyydissä. Skoarrajávrilla Pikku-J:kin kertoi palelevansa. Säästyttiin paleltumilta, mutta tuskinpa lähdetään pikkuisen kanssa enää yli -15 asteen pakkasilla tunturiin.

Onko teillä suosituksia kunnon kengistä, jotka pitävät sisätiloissakin sinertävät varpaat lämpiminä? Huopakumisaappaat on iso nou nou, Sorellit eivät ole pitäneet varpaitani lämpiminä ja nyt Safarin Thermosaappaat (kolme kokoa liian isot, puen niihin kolmet villasukat ilmavaralla) osottautuivat kylmiksi, vaikka vielä viime vuonna pärjäsin niillä loistavasti.

Ps. blogin Instagram-tilillä @Adventurelandlapland on arvio Oacin XCD 160 – karvapohjasuksien ensihiihdosta. Käykää kurkkaamassa! Bogiin suksista tulee testipostaus kunhan olen päässyt kokeilemaan niitä kovemmallakin hangella.

 

Kaamos on ohi!

DSC_7395 DSC_7383
DSC_7375
17.1 aurinko pilkahti horisontin yllä Utsjoella. 52 vuorokautta kestänyt kaamos päättyi lyhytkestoiseen valonpilkahdukseen.

Ihan vielä aurinkoa ei täältä kylän pinnalta näe, mutta päivien valoisa aika pitenee vauhdilla. Pimeät pakkaspäivät vaihtuvat häikäisevään hangen kimalteluun, kohta saa tosissaan alkaa etsimään aurinkolaseja eteisen kaapista!

DSC_7365 DSC_7384
DSC_7400
Kävin 14. päivä lumikengin geologisen polun huippumerkillä, josta kuvat nappasin. Huipulla tuuli yltyi mahdottomaksi ja kuvien saaminen oli aikamoista taistelua kun samalla sai pitää sekä piposta että kameranjaloista kiinni.

Mie melkeinpä voisin sanoa tykästyneeni jopa enemmän hiihtämisestä kuin lumikenkäilemisestä tänä vuonna! Olenkin jo aikaisemmin maininnut etsiväni itselle uusia suksia, lopulta päädyin lukuisten mielipiteiden ja nettikaupan ohjeistuksen perusteella Oac XCD 160 karvapohjallisiin suksiin! Aluksi olin lyhyempien kannalla, mutta koska haen enemmän välinettä hiihtämiseen kuin lumikenkäilyyn, 160 senttiset ovat itselleni mahdollisesti ne sopivimmat sukset. Ja mitä parasta, niihin tulee ea-bindingit, eli melkeinpä mikä tahansa talvikenkä sopii niihin (elikkä jos J:n kenkä mahtuu siteisiin, hänkin voi käyttää niitä riekkometsällä) eikä erillistä monoa tarvita.

Toivottavasti jo ensi viikon perjantaina pääsisin testaamaan niitä, ja muutaman kokeilukerran jälkeen kirjoittamaan tänne arviota niistä.

Hyvää alkanutta viikkoa!

Kuvina: Sininen hetki

DSC_7269 DSC_7277
DSC_7264 DSC_7262

Sininen peitto peittää maisemat juuri auringon laskiessa, ennen pimeyden laskeutumista mailleen. Sen näkee parhaiten pilvettömällä säällä. Toisessa suunnassa taivas voi olla peittynyt auringon viimeisten säteiden kirjoon.

Tämä ilmiö on jälleen yksi kaamoksen hyvistä puolista. Hetki kestää vain lyhyen ajan, joten sen näkemiseksi kannattaa olla hyvissä ajoin oletetun auringonlaskun aikaan liikenteessä. Sinistä hetkeä käytetään paljon taiteessa ja kirjallisuudessa – enkä yhtään ihmettele!

Kuvina- sarjassa julkaisen maisemakuvia vailla tarinaa.