Ensimmäistä kertaa luonnossa

DSC_9619 DSC_9615
Huonosti nukuttu yö ja 16 asteen pakkanen eivät paljoa kannustaneet lähtemään ulos. Olin jo päiviä aikaisemmin luvannut itselleni, että keskiviikko olisi se päivä kun viimein lähden hiihtämään ensimmäistä kertaa tälle talvelle.

Olen jo jonkin aikaa sitten tehnyt itselleni lupauksen,  vaikka väsyttäisi eikä millään jaksaisi, lähtisin silti ulos. Ja lähes joka kerta olen palannut kotiin paljon virkeämpänä ja jaksanut loppupäivän paremmin. Keskiviikkona puin lämpimästi päälleni ja suuntasin alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen Ellin polulle.

Auto piti kamalaa ääntä lämmetessään kotipihalla, J oli valmiiksi nostanut liukulumisukseni varastosta esiin ja aurinko paistoi kirkkaana taivaalta – hieman jännitti lähtä testaamaan, mitä äkillisen painopisteen muutoksen kokenut kroppa pitäisi urheilemisesta.

DSC_9605 DSC_9603
Ellin polun metsä on peittynyt kauniiseen lumivaippaan. Aurinko paistoi matalalta saaden lumikiteet kimmeltämään kultaisena valossaan. Suksien siteet sopivat viime talven jäljiltä kenkiini ilman säätämistä, pääsin matkaan ilman hermojen kiristymistä. Mikä oli hyvä, kun motivaatio lähtä hiihtelemään ei ollut kovin korkealla…

Hiihtäminen tuntui hyvältä. Raskauden jälkeen ei suositella kuuteen viikkoon liikuntaa jossa tulee nopeita käännöksiä, tärähtelyä tai hyppelyä, joten rauhallinen perinteinen hiihto on turvallinen ja hyvä tapa kohottaa kuntoa hiljalleen. Kunhan ei kaadu mäessä!

Sormia ja kasvoja palelsi. Kaunis metsä kutsui syvemmälle, valmiiksi tampattu ura kannusti hiihtämään. Tämähän on helppoa!

DSC_9598 DSC_9600
DSC_9577
Hiihtelin hiljalleen Ellin polun näköalapaikalle. Rástigáisáa ei erottanut pilviltä, Norjan puolen rinteet näyttivät karvaisilta lehdittömien puittensa takia. Ajatus karvaisista tuntureista nauratti.

Oli outoa olla pitkästä aikaa keskellä luontoa. Lukuisat lumikenkien jäljet ilahduttivat, mukavaa, että paikalla oli vieraillut muitakin. Edeltävinäkin talvina Ellin polulla on riittänyt talviaikaan liikkujia, kahtena edeltävänä talvena määrä tuntuu vain kasvaneen!

Lähdin hiihtelemään takaisinpäin samaa reittiä pitkin – vielä en uskaltanut lähteä uppohankeen tarpomaan. Tämä muutaman kilometrin pikkulenkki riitti ja onneksi en lähtenyt rasittamaan itseäni enempää. En meinannut aamulla päästä sängystä ylös kipeän selän takia.

Viikonloppuna voisin lähteä uudelleen hiihtelemään. Eihän tämä selkä ja muu keho muuten kuntoudu kuin liikkumalla ;). Täytyy vain muistaa levätäkkin, vaikka ulkoilu piristää. Nämä unettomat yöt tulevat jatkumaan vielä pitkälle kevääseen :D.

 

Pakkasta kirkkotuvilla

DSC_9536 DSC_9544
Hitsiläinen!

En muista ollenkaan, kauanko nämä pakkaset ovat jo kestäneet. J sanoi yöllä huomanneensa pakkasmittarista ulkona paukkuneen 37 asteen verran. Päivällä pakkasta oli enää ”vain” 26 astetta, kun uskallauduin Pikku-J:n kanssa kotipihalle tekemään lumityöt.

Eilen vierailin kirkkotuvilla lasten päiväuniaikaan. Aurinko paistoi kauniisti taivaalta saaden pakkaslumen kimmeltelemään valossaan. Ailigas- tunturi Mantojärven pohjoispäässä näytti houkuttelevalta, voi kun jo pääsisi hiihtämään! Tai edes moottorikelkalla käymään katsomassa maisemia.

Vierailuni kirkkotuvilla koostui lähinnä maisemien ihastelusta. Muistin ottaa kameralla parit kuvatkin, vaikka mielenkiinto oli jossain aivan muualla kuin kohmeisilla sormilla asetusten säätämisessä. On outoa, etten ole koko talven aikana poistunut kylänraitilta luontoon.

DSC_9540 DSC_9535
DSC_9543
Vauva täyttää ensi viikolla kaksi viikkoa, joka tarkoittaa lupaa ulkoilulle. Tänään sain tietää että ensimmäisenä päivänä ulkoilua suositellaan 20 minuutin verran, ja joka päivä minuutteja saisi lisätä 20 lisää! Viikossa minuutteja tulee hurjasti kasaan, joten toivotaan että pakkaset laskevat reippaasti alle 20 asteen.

Onneksi kuitenkin koko ajan mennään kevättä kohti, jolloin päästään koko perheen voimin pilkkimään. Itse pikkuhiljaa lisäilen liikuntaa ja odotan innolla kuuden viikon rajapyykkiä, jonka jälkeen uskaltaa tosissaan alkaa urheilemaan. Toivottavasti en ole yhtä rapakunnossa tällä kertaa, kuin mitä esikoisen raskauden jälkeen olin…

Hyvää viikonloppua!

Mieleenjääneitä hetkiä luonnosta

DSC_1451
En ole viimeaikoina oikein muuta tehnytkään, kuin miettinyt ja muistellut jo tehtyjä retkiä luontoon. Ne hetket tulevat yllättäen – aamupuuroa sulatellessa, autolla ajaessa, kutoessa, siivotessa… ”Vitsi, kun siellä Kevon luonnonpuistossa oli jännittävää yöpyä! Vaikka pelkäsinkin koko yön”. Nuo lukuisat muistot retkiltä lämmittävät mieltä vielä vuosienkin jälkeen. Jännittävät hetket vaikeakulkuisissa maastoissa tuovat edelleen mieleen sen mielihyvän, kun raskas pätkä on takana päin ja itsestään on saanut olla ylpeä.

Kun en ole päässyt aikoihin retkeilemään, nuo muistot tsemppaavat ja tuovat varmuuden siihen että heti kun olen kynnelle kykenevä, tiedän suuntaavani luontoon. Luultavasti otan sukset varastosta ja painelen lähimmälle tunturille.

DSC_3235Mitkä asiat ovat sitten jääneetkään mieleen?

  • Edellä mainittu Kevon yö, kun nukuimme Erätoverin kanssa palaneen Tapiolan kammin jäänteiden lähistöllä. Oli syyskuu ja yöt pimeät, katselin järven rannalla otsalamppuni avulla kuinka pimeässä loistavat silmäparit kelluivat kauempana. Viereisellä rannalla oli ilmeisesti poro juomassa – siitäkin näkyi vain kiiluvat silmät. Yö oli muutenkin jännittävä lukuisten myyrien läsnäolon takia. Yö oli kuin jyrsijöiden liskojen yö.
  • Ammattikoulussa luonto-ohjaajaksi opiskellessani olimme muistaakseni Ylläksen puolella vaeltamassa. Koko päivän oli satanut vettä ja vaelsimme märän suon halki kohti yöpaikkaa. Suurin osa luokasta taisi nukkua hiihtokahvilan terassilla ja teltat roikkuivat terassin katosta kuivumassa, kuten lähes kaikki muutkin varusteet.
  • Pääsin myös eräopasopiskelijoiden mukana Lemmenjoelle, jossa Jäkäläpäällä sijaitsee Suomen syrjäisin kirjasto. Koko Lemmenjoen vaellus oli jo itsessään hieno kokemus kun saimme tutustua kullankaivuuseen ja vanhoihin kenttiin. Kirjasto tuulisen tunturin laella oli jotain, mitä ei ihan heti pääse kokemaan!
  • Vuosia sitten olin J:n kanssa Kaldoaivin erämaassa kalastusreissulla. Olimme juuri palanneet läheiseltä järveltä teltallemme, kun lähistöllä alkoi pyöriä pieni ketun näköinen eläin. Se oli uskalias ja pyöri leirimme lähellä vaikka mukanamme oli koira. Peku oli tuolloin tosin pieni pentu. Jo leiripaikalla epäilimme eläimen olevan jotain aivan muuta kuin kettu, ja myöhemmin valokuvia eteenpäin näyttäessämme saimme vahvistuksen epäilyllemme – naali oli vieraillut luonamme.

deuterNämä pienet mieleenjääneet hetket ovat syy miksi hakeudun kerta toisensa jälkeen retkille. Varmasti jokaisesta reissusta jää mieleen jotain mitä voi muistella vielä vuosienkin jälkeen. Edellä mainittujen esimerkkien lisäksi näitä upeita muistoja on lukuisia muita.

Retkeilyssä ei ole tärkeintä itse suoritus, vaan siitä saatava mielihyvä.

Alkutalven odotusta

DSC_9483 DSC_9482Marraskuu alkoi lupaavasti hempeillä lumisateilla. Pakkastakin oli muutamina päivinä kymmenisenkin astetta. Pulkkamäessäkin ehdittiin käydä kertaalleen ja vaikutti siltä, että talvi tulee tänä vuonna aikaisessa!

Harmi, että totuus oli aivan toinen. Lumet alkoivat sulaa, teille muodostui paksu jää jonka päälle satoi uudelleen lunta. Ja taas tämä lumi suli ja teki teistä ja pihoista vaarallisen liukkaat.

DSC_9486 DSC_9496
DSC_9498
Normaalisti olisin hermona myöhäisestä lumentulosta, mutta nyt kun en jaksa/pysty/voi ulkoilla normaaliin malliin ainoastaan liukkaat tiet ja nurmikolla köllöttelevät lätäköt harmittavat. Kaamos tekee hitaasti paluutaan ja jo neljältä on pilkkopimeää, märkä keli imee vähäisetkin valonlähteeti itseensä.

Joka tapauksessa aijon keskiviikkona käydä pienellä retkellä. Pakkaan mukaani kelistä riippumatta eväsretken varusteet ja suuntaan luontoon. Vaikka olitilani ei olekaan otollinen kunnon seikkailulle, pienikin metsässä kävely antaa jaksamista uuteen työviikkoon.
DSC_9505
DSC_9499Minulla on kauhea hinku lähteä yöksi tunturiin! Vaikka siellä on pimeä ja kylmä. Toivottavasti into on samanlainen ensi vuonna, olisi mahtavaa viimeinkin rohkaistua pimeään aikaan retkeilyyn. Täytyy kirjoittaa ylös kaikki haaveeni ja suunnitelmani.

Viime viikonna Adventureland Lapland – instagram tilillä pystyi esittämään kysymyksiä Utsjoesta. Vastaan kysymyksiini viikonlopuksi blogissani, joten vielä on reippaasti aikaa esittää kysymyksiä! Ne saa esittää blogini, blogini Facebook-sivujen ja Instagram- tilin kautta.

Tekstin kuvat olen napannut viime viikolla. Tässä vielä kuva nykytilanteesta;

IMG_20181112_182519.jpg

Talvista, eikö?

Talvi on saapunut

DSC_9454 DSC_9468
DSC_9447
Meille on tullut talvi!

Kävimme sunnuntaina ihailemassa auringonlaskua Ailigas-tunturin näköalapaikalta. Matkaa radiomaston juurelta parhaimmille paikoille on vain parisen sataa metriä, mutta meikäläinen on jo sen verran tuhdissa kunnossa, että jo toullainen pieni eteenpäin vaappuminen sai sohvan nurkan tuntumaan hyvin mukavalta.

Onneksi laskettuun aikaan ei ole enää kuin kolmisen kuukautta (ja silti olo on tälläinen…). Odotan innolla reippaampaa kautta, juuri tällä hetkellä en voi ajatellakaan pidempää fyysisesti koettelevaa retkeä mihinkään suuntaan – joka harmittaa älyttömästi!

DSC_9457 DSC_9461
DSC_9462
Ailikkaalta näkymät lumenpeittämään kylään olivat upeat. Pikku-J kiipeili suurille kiville ja oli selvästi innoissaan jo pitkään odotetusta talvesta. Hänellä toki on taka-ajatuksia talvesta, kohtahan pikkukelkkakin saadaan takaisin kotipihaan ajettavaksi.

Minun alkutalveni näyttää voinnista riippuen jopa hieman tylsähköltä. Tällä hetkellä päätavoitteena on pystyä olemaan töissä ainakin joulukuuhun saakka, joten paljoa en uskalla lähteä luontoon rasittamaan itseäni.

Kevät-talvi taas näyttää jo paljon valoisammalta. Odotan innolla talven ensimmäisiä hiihtokertoja! Tällä kertaa meillä on vauvalle valmiiksi hankittuna varusteita, joiden avulla hänkin pääsee maaliskuussa kanssamme tunturiin. Toki se riippuu täysin hänestä itsestään onnistuuko keväiset pilkkireissut, mutta se on sen ajan murhe ja vauvan ehdoillahan tässä mennään.

Hyvää ja runsaslumista marraskuun alkua teille!

Mitä minä saan lasten kanssa ulkoilemisesta?

DSC_9407 DSC_9414Sehän on itsestäänselvää, mitä lapsi saa aikuisten kanssa ulkoilemisesta – yhdessäoloa, uuden oppimista, läheisyyttä, paremman mielen… Kaiken muun luonnossaliikkumisen hyötyjen lisäksi. Luonnossa lapsen motoriikka kehittyy aivan erilailla mitä sisätiloissa liikkuessa, leikit ovat liikunnallisia, raitis ulkoilma sekä piristää että väsyttää ja täten auttaa saamaan paremmat yöunet.

Jäin pohtimaan Ellin polun patikkamme jälkeen, mitä kaikkea aikuinen saakaan lasten kanssa ulkoilemisesta. Ensin mieleeni juolahti tiedon ja taidon jakaminen eteenpäin. Retkeily ja luonnossa liikkuminen ovat sellainen asia, jonka tahdon antaa perintönä lapsilleni. On tärkeää opettaa arvostamaan luontoa ja sen antimia, sekä selviytymään siellä asianmukaisesti. Tahdon, että vanhempina lapseni tietävät miten pukeutua säällä kuin säällä, kuinka nuotion saa tehtyä kosteallakin kelillä ja miten puukkoa sekä kirvestä käytetään turvallisesti.

Tiedon ja taidon eteenpäin jakaminen opettaa sekä minulle, että lapsilleni uusia asioita. Yhdessä tekeminen lähentää entisestään ja samalla opin uutta lapsista sekä heidän mieltymyksistään.

DSC_9419 DSC_9431
DSC_9443
Etenkin pienten lasten kanssa saa olla hyvin joustava tilanteessa kuin tilanteessa. Ulkoillessakin lapsen tarpeet menevät edelle ja tilanteet voivat olla itselle hyvinkin haastavia, jos vaikka kylmä sadekuuro iskee yhtäkkiä ja päälle täytyy saada peittävämpää vaatetta. Olisiko fiksuinta nakata ensin itselle sadeviitta päälle ja sitten lapselle? Vai ensin lapselle, jonka pukeminen voi viedä kauankin aikaa jolloin itse kastuu pahemmin kuin mitä lapsi kastuisi siinä ajassa kun pukee itselleen? Siinäpä vasta pulma.

Kolmevuotiaan kanssa pakostakin joutuu tutustumaan ruohonjuuritasoon. Pikkuinen löytää maasta kaikkea jännää, joka totta kai pitää esitellä vanhemmalle. Kuinkahan monet hienot kävyt (tai käpylät) olisivat jääneet näkemättä, jos taapero ei olisi ollut retkillä mukana? Yhdessä on tutkittu toukkien syömää puunrunkoa ja erilaisia kakkoja. Taapero myös löytää parhaimmat marjamätttäät.

Lapset ovat myös hyvin kekseliäitä käyttämään luonnonmateriaaleja leikeissään. Irtokepit toimivat miekkoina ja mörönkarkottimina, niistä saa rakennettua talvella myös hienoja aitauksia. Kukat toimivat ruokana ja sängyn patjoina kiville, jotka usein päätyvät leikeissä vauvoiksi.

Aikuisena unohdan välillä, että olen itsekin ollut lapsi ja valehtelematta viettänyt lähes kaiken vapaa-ajan kavereiden kanssa metsissä. Lasten kanssa retkeillessä sitä ikäänkuin palaa itsekin takaisin lapsuutensa ja saa ihan luvan kanssa uppoutua tutkimaan luontoa ja sen pienimpiäkin ihmeitä.

Vaikka retkeily pienten lasten kanssa voi olla uuvuttavaa, väsyminen ja jopa pienehkö hermojen kiristyminen on kaiken sen arvoista. Yhdessäolo ulkona antaa samaan aikaan liikuntaa, hyvän mielen sekä yhteisiä, hyviä muistoja. Ja joka kerran jälkeen tahtoo vain enemmän.

Onneksi luonnossa liikkuminen on osa suomalaista kulttuuria. Mikäpä olisikaan parempaa, kuin ilmainen yhteinen ajanviettopaikka koko perheelle?

 

Teehetki Härkävaarassa

DSC_9319 DSC_9326
DSC_9334Vapaapäivä ja pakko päästä ulkoilemaan. Väsytti ja selkää särki, kovin korkealle en jaksanut lähteä kiipeämään joten valitsin teehetkeni kohteeksi mahdollisimman tasaisen reitin varrella sijaitsevan Härkävaaran nuotiopaikan.

Tekstini Härkävaaran nuotiopaikasta.

Retkipaikan juttuni Utsjoen retkeilyreitistä.

Lähdin merkatulle reitille Mantojärven pohjoispäästä lähtevän mönkijäuran kautta. Oikea lähtöpiste on Utsjoen kirkon viereisellä parkkipaikalla, mutta ajattelin viiden kilometrin pituisen matkan riittävän minulle ennen uutta alkavaa työviikkoa. Tämänhetkisen olotilani takia lyhyetkin rasitukset näkyvät seuraavana päivänä väsmyksenä sekä iskias-kipuna, joten varmuuden vuoksi otan retkeilyn hieman rennommin.

Aluksi pohkeeni tuntuivat väsyneiltä pölkyiltä, mutta hetken aikaa käveltyäni mitään kohtaa ei enää kolottanut ja kulku kävi leikiten. Väistelin lätäköitä uran varrella ja yritin kuvata kauniita kanervia. Korppi raakkui takanani luoden erämaafiilistä.

Mänkijäura ylittää Vuolleseavttet – joen. Kävellen joen yli pääsee hieman mönkijäjäljen jälkeen. Reitti oli jo itsessään niin kostea, ettei kenkien kastumista olisi joen kostealla rannalla huomannutkaan.

DSC_9338 DSC_9340
Ilmassa leijaili talven tuoksu. Pientä raemaista sadetta sateli hetkittäin ja pienet lammikot olivat yön aikana saaneet päälleen ohuen jääkerroksen.

Mönkijäuran yhdistyessä merkattuun reittiin jouduin kulkemaan osittain metsässä pitääkseni kenkäni edes hieman kuivempina. En pitänyt kiirettä, pysähtelin katselemaan taakse jääviä maisemia ja tutkin karuksi muuttunutta luontoa. Poron jäljet kulkivat samaa reittiä pitkin kohti nuotiopaikkaa.

Säikähdin saapuessani perille – nuotiopaikan varasto oli siirtynyt paikoiltaan ja kattokin makasi levällään maassa. Mielessäni kävi monta eri mielikuvaa ilkivallasta ja harmistuin tosissani. Onneksi sain tietää tuulen nakanneen varaston ympäri kevättalvesta – huh! Siinä taas muistutus, millainen voima tunturin tuulella on. Ja kuinka ihmiset arvostavat yhteisiä retkeilykohteita pitämällä ne kunnossa vierailuittensa aikana.

Istahdin nuotiopaikan pöytäryhmän ääreen ja korkkasin teeni. Olin kotona syönyt sen verran tuhdisti, etten tarvinnut evästä matkalle. Kesällä tuo ei olisi tullut kuuloonkaan, vähintään huonon olon takia olisin joutunut napsimaan matkalla jotain pientä purtavaa.

DSC_9344 DSC_9364
DSC_9350
Kun pitkään aikaan ei ole jaksanut retkeillä kunnolla, huomaa kuinka paljon sitä kaipaa. Näinkin lyhyestä ja yksinkertaisesta retkestä into ulkoilua kohtaan koki jyrkän nousun ja sain iltalenkkeilynkin säännöllisemmäksi.

Härkävaaran nuotiopaikka on yksi ensi kesän telttailukohteista. Koska siellä on ulkokäymäläkin, paikka soveltuu hyvin lasten kanssa retkeilemiseenkin. Vieressä kulkeva joki tarjoaa raikasta juotavaa ja Vuolleseavttetvárrille jatkuva retkeilyreitti vie aina Utsjoen keskustaan saakka. Olemme miettineetkin, jos koko perheen kanssa kävelisimme kahdeksan kilometrin matkan Kalkujoen lammen kodalle ja siitä kotiin. Uskoisi, että hyvin tauottamalla myös tuolloin neljän vuoden ikäinen jaksaisi kävellä matkan.

Teeni juotuani lähdin kävelemään takaisin Mantojärveä kohti. Näin, kuinka lunta satoi vasten vastapäisen mäen rinnettä. Talvi on lähempänä kuin arvaammekaan!

#Ruskatutka Njállavaarassa

DSC_9221
DSC_9217
DSC_9208
Viime viikonloppuna ajelimme Njállavaaran maastoajoneuvouralle maastoautollamme. Mukanamme oli J:n vanhempien pentu Jeppe, ajattelimme antaa heille pientä lapsivapaata ylivilkkaasta tuholaisesta.

Keräsimme sankollisen variksenmarjoja Pikku-J:n juoksennellessa ympäriinsä koiran kanssa. Kumpikaan eivät poistuneet läheltämme minnekään, saimme kerätä marjoja täydessä rauhassa. Sää oli viileä ja tuuleton, aurinko pilkahteli välillä esiin pilvien takaa.

Pajero- maastoautomme on osoittautunut hyväksi hankinnaksi. Sen sisälle mahtuu enemmän tavaraa kuin mitä mönkijään saa, matkustaminen on paljon mukavampaa ja meidän koko perhe mahtuu sen kyytiin ongelmitta. Nyt pääsemme myös syvemmälle erämaahan (niin pitkälle mitä uraa riittää), josta jatkaa kävellen leiripaikalle myös kolmevuotiaan pikkutöpystelijän kanssa.

DSC_9226 DSC_9233
DSC_9228
Lapsoset juoksentelivat pitkin jänkää ja söivät marjoja. Variksenmarjat maistuivat paremmin hyvin tottelevalle Jepelle, joka ei hetkeksikään kadonnut näköpiiristämme. Kun kauppakassi ja sanko olivat täysiä variksenmarjoista päätimme ajella Njállavaaran alle puron varrelle evästauolle. Variksenmarjat ovat helppo kerätä, niitä on lähes kaikkialla! Ehdoton suosikkimme on kotona tehty variksenmarjamehu. Lämpimänä juotuna.

DSC_9237 DSC_9247
DSC_9248 DSC_9250
Istuskelimme nuotiolla ja joimme lämmintä variksenmarjamehua. Makkarat jäivät kylmiksi joista puolitoista päätyi Jepelle ja hänen kauttaan tarkoin valittuun piiloon. Jollain ketulla oli varmasti bileet tulevana yönä.

Tunturissa on mukavaa juuri silloin, kun ei ole mihinkään kiire. En tiedä, onko meillä ollut koskaan tylsää ollessamme retkellä! Pelkkä maisemien katselu ja hiljaa paikoillaan istuminen riittävät täysin.

Jeppe jähmettyi täysin paikoilleen tehdessämme lähtöä. Se haisteli ilmaa ja murahti – taisi kummun takana puuhasteleva poro pelästyttää sen. Kuulimmekin, että Jeppe pelkää poroja ja juoksee kotipihassakin niitä karkuun. Aikansa ihmeteltyään se paineli omiin touhuihinsa vaivaiskoivikkoon.

Siistittyämme nuotiopaikan ja varmistettuamme sen sammuneen jatkoimme matkaamme kotia kohti.

Ruskan tilanne on edelleen komea, mutta pari päivää Utsjokea piiskanneet sadekuurot ja kova tuuli ovat tehneet tehtävänsä. Suuri osa lehdistä on pudonnut maahan ja loppusyksyn karuus alkaa hieman näkymään.

Syysilta kirkkotuvilla

DSC_9203 DSC_9199
DSC_9192
Jos syyskuussa aikoo käydä kirkkotuvilla kuvaamassa ruskaa, suosittelen käymään siellä päiväsaikaan. Olin pikku-J:n kanssa seitsemän aikaan liikenteessä kun aurinko alkoi laskeutua tunturin rinteen taa.

Poika juoksi oitis pappilan aidalle ihailemaan järvellä seilaavaa normaalia suurempaa venettä. Normaalilla tarkoitan Tenon venettä, joita täällä ollaan totuttu näkemään. Poitsua ei meinannut millään saada lähtemään aidalta jatkamaan matkaa tupien luo!

DSC_9196 DSC_9197
DSC_9194
Kiertelimme pihapiirissä, tupien ovet on jo tältä kesää lukittu. Kukat ovat kuihtuneet pois ja pihan heinikko harventunut. Syksy on selvästi tavoittanut myös yhden Utsjoen kuvatuimmista paikoista.

Kirkkotuvat ovat todellakin kuvauksellinen paikka vuodenajasta riippumatta. Tästä pääset postauksiin kirkkotuvilta talviaikaan, tässä postauksessa ollaan kevätfiiliksissä ja tässä on tämän kesän postaus kukkivasta pihasta.

Viime päivinä kova tuuli on retuuttanut puiden ruskaa. Toivottavasti väriloisto kestäisi vielä hetken ennen lehdetöntä, karua aikaa.

Viikonlopuksi kirjoittelen jutun maastoautoreissusta Njállavaaraan.

Ruskatutkan tutkimukset: Staloskáidi

DSC_9181 DSC_9183
Tunturi on puhjennut kukkaansa, nyt jos milloin kannattaa suunnata pohjoiseen luontoon kokemaan nämä syksyiset värit.

Tiistaina Erätoverin kanssa suunnattiin Staloskáidille. Tunturille nousee mönkijäura Junttilasta, Lohi Aslakin mökkien kohdalta Karigasniemen tien varrelta. Huipulle tieltä on matkaa 2,2 kilometriä.

Aluksi ura kulkee sankan koivikkometsän läpi, jonka jälkeen maisemat avautuvat jättäen puurajan taakseen. Rinne on loiva ja helppokulkuinen. Tunturin rinteestä erottaa Utsjoen Ailikkaan maston ja pohjoisessa kiemurtelee Tenojoki- eksymisen mahdollisuus on pieni, mikäli seuraa uraa ja muistaa ilmansuunnat.

DSC_9157 DSC_9179
DSC_9153 DSC_9168
Staloskáidin mönkijäura kulkee Oađašanjávrille saakka, joka on Utsjoen retkeilyreitin varrella. Joskus vaellusta suunniteltaessa reitti oli yhtenä vaihtoehtona – joku kesä täytyy vaeltaa tuota kautta kotiin.

Ennen huippua pysähdyimme pienelle evästauolle ja kuvailimme ruskaa. Kiiski söi koko retken ajan puolukoita ja variksenmarjoja, nyt ei edes koiraa hötkyilyttänyt. Aivan huipulle saakka emme menneet, jo rinteen maisemat riittivät meille. Erätoverin kuvaillessa varpuja syvennyin itsekin laajakuvalinssillä kokeilemaan pienten lehtien kuvaamista.

Paluumatkalla pieni sadekuuro yllätti meidät luomalla vastakkaiseen rinteeseen pienen sateenkaaren.

Pitäisi useamminkin nousta näille teitä reunustaville tuntureille – aina tuntuu löytyvän kauniita maisemia!

DSC_9188
Seuraava Ruskatutka kohdistuu kirkkotuville. Niistä myöhemmin ensiviikon aikana lisää!

#Ruskatutka löytyy myös Instagramista käyttäjätunnukselta @Adventurelandlapland. Valitettavasti tilini saa uutta sisältöä vasta ensi viikolla, puhelimeni koki viimeisen äksidenttinsä ja on ollut poissa pelistä keskiviikosta lähtien. Toivottavasti posti on ripeä!