Sumuinen aamu Utsjoen kirkkotuvilla

DSC_1549
DSC_1526
Lähes puolentoista viikon lomailun jälkeen oli jännittävää palata takaisin kotiin Utsjoelle. Rennon lomaviikon aikana J raportoi pariin otteeseen lumisateista ja pakkasista jotka velloivat pohjoisemmassa.

Lumi ei ole vielä tullut jäädäkseen, tänäänkin kirkkotuvilla sumua ihaillessamme sitä sateli hiljalleen maahan sulaen heti. Kuura kimmeltelee aamuisin pihalla auringonpaisteessa, jäät rapisevat jäätyneissä rapakoissa.

DSC_1562
DSC_1545
Aluksi lähestyvä talvi tuntui mälsältä, en ollut valmis kohtaamaan pimeyttä ja kylmyyttä. Turhautuneena kesän vaelluksien perään haikaillessa sain päähänpiston joka muutti negatiivisen suhtautumiseni talven lähestymiseen päälaelleen!

Suunnittelin viikon, tein ensimmäisen reittiluonnoksen ja varasin autiotuvat Pallas-Yllästunturin erämaasta maaliskuulle. Mitä. Jos onnistun saamaan vapaat kyseiselle ajankohdalle lähden hiihtovaellukselle yksinäni. Alue on tuttu eikä hiihtovaeltaminen ole vieras käsite, yksin lähteminen ja pimeän pelko ovat suurin syy miksi tahdon lähteä reissuun.

Vielä on aikaa suunnitella ja olen jo nyt aivan täpinöissäni. Se mitä saan reissusta voittaa varmasti yksinäiset yöt vuokratuvissa. Talven odotus ei tunnu enää ollenkaan mälsältä.

DSC_1555
DSC_1536
Lasten talvikamppeet on hankittuna, autoissa on nastarenkaat ja pihakin on pikkuhiljaa haravoitu. Minun puolestani talvi saa tulla. Etenkin kun kamala himo lähteä hiihtämään syttyi…

Postaukseni Utsjoen kirkkotuvista

Ruska Geologisen polun varrella

DSC_1301 DSC_1304
DSC_1305
Minulla oli hieno visio siitä, mitä lähtisin etsimään Geologisen polun varrelta synkkänä torstai-iltana. Suunnitelma oli pettämätön. Puin päälleni mukavimmat ulkoiluhousut mitä omistan ja varustauduin kuoritakilla matkaan.

Testasin kuntoani ja nousin ylös poroaidan portille oikopolkuni alusta pysähtymättä. Hengästyneenä olin yllättynyt suorituksestani, keväällä jouduin pysähtymään jo pelkän 150 metrin jyrkän nousun aikana kahdesti. Poroaidalla aloitin valokuvaamisen. Ruskan värit erottuivat mahtavina tummia pilviä vasten, olin innoissani. Lähdin harppomaan polkua pitkin kohti näköalapaikkaa juuri kun taivas aukesi.

DSC_1306
DSC_1319 DSC_1322
Vettä alkoi sataa kaatamalla. Hautasin kamerani kuoritakin sisään ja manasin tuuriani. Pohdin jatkosuunnitelmaa, koska olin raahautunut jo ylös asti päätin jatkaa matkaa sateesta huolimatta.

Kaivoin kamerani vauhdilla suojistaan, kuvasin muutamat kuvat kerrallaan, puhdistin linssin ja taas kuvasin. Välillä kuivasin sääsuojattua runkoa nenäliinalla ja jemmasin kameran piiloon. Osasta kuvista tuli hyvin tärähtäneitä mutta yhdessäkään ei näkynyt pisaraakaan!

DSC_1323 DSC_1337
Kuvat Kalkujoen lammen kodasta olivat epäonnistuneita. Kuvasin lammen rannassa maisemia ja lähdin kulkemaan Ánnágurra- kurua alaspäin. Yhtäkkiä maisemat synkkenivät entisestään ja huomasin olevani keskellä hämärää metsää.

Mieleeni hiipi kauhu, jonka sain torjuttua nopeasti tultuani järkiini – mikä ihme voisi säikäyttää minut? Taisin olla sen kurun pelottavin asia. Nousin kivelle seisomaan, riisuin musiikin korviltani ja kuuntelin hiljaista metsää.

Sade ropisi lehdissä, metsässä oli meteliä. Meteli oli kaunista, sateen tuoksu hurmasi.

Seisoskeluni kivellä huvitti, jos joku olisi tullut vastaan polun mutkasta olisi hän varmasti säikähtänyt. Matkani jatkui liukasta kurua myöten alas pururadalle ja sieltä kotia.

Kastuin likomäräksi vyötäröltä alaspäin, kamera selvisi sateesta ja muistikortti oli saanut uutta kaunista sisältöä. Onnistunut iltalenkki jälleen!

Ruskaa kirkkotuvilla

DSC_1276 DSC_1271
DSC_1275
Utsjoen ruska tuntuu olevan juuri nyt parhaimmillaan, aina kun olen jaksanut ja ehtinyt olen suunnannut eri kohteisiin kuvaamaan. Tämä ruska vaikuttaa paljon upeammalta kuin mitä muutamana edeltävänä vuotena on nähty joten tosissani yritän ottaa siitä kaiken irti. Kuvaamisen lisäksi olen käynyt minulle tuntemattoman tunturin huipulla ja suunnitelmissa on vielä käydä ainakin patikoimassa.

Tänään kävin kuvaamassa ruskaa kirkkotuvilla lasten kanssa. Oltiin juuri oikeana hetkenä lähdössä kotiin päin kahden turistibussin kaartaessa parkkipaikalle. Vierailijoita onnisti, ovat juuri parhaimpaan aikaan liikenteessä.

Kirkkotupien pihapiirissä puita on vähän mutta Mantojärveä reunustava Ailigastunturi värjää maisemat kauniiksi. Etenkin hieman pilvisellä säällä ruskan värit erottuvat puista todella hyvin.

DSC_1283 DSC_1281
DSC_1284
Tuvat olivat avoinna, samoin käsityömyymälä Šiella josta löytyy paikallisten tekemiä käsitöitä, saamenkielistä kirjallisuutta sekä matkamuistoja. Tällä kertaa emme menneet tupiin sisään vaan kuljeskelimme pihalla, seurasin Pikku-J:tä ja kanniskelin vauvaa samalla kun yritin napsia kuvia.

Pikku-J löysi pihasta juolukoita ja poimi niitä hiljalleen maassa istuskellen. Käytin tilaisuuden hyväksi ja keskityin kuvaamiseen.

Ruskan hiljalleen kadotessa alkaa talven odotus. Tuntuu haikealta hyvästellä lumeton aika, talvi tuntuu kestävän ikuisuuden vaikka siitä kovasti pidänkin. Odotan kyllä innolla hiihtämistä ja lasten kanssa kotipihassa puuhailua, revontuletkin ovat odottamisen arvoinen asia.

Onneksi on vielä ainakin lokakuu aikaa retkeillä kuivin jaloin.

DSC_1279

Blogipostaukseni ruskasta

Tekstit kirkkotuvista

Lämmin ilta Ailikkaalla

DSC_1035 DSC_1045
DSC_1040
Noin viikko sitten sää pääsi yllättämään lämmöllään. Sateisten kelien keskelle sattunut aurinkoinen päivä houkutteli illasta  lähtemään Ailigas-tunturille juuri ennen auringonlaskua. Pelkkä hupparikin päällä hiki virtasi!

Kävelin pitkin näköalapaikkaa ja tutkin lähes jokaisen kivenkolon mikä silmiin osui. Käytin reilusti aikaa pelkkään haaveiluun ja säästä nauttimiseen. Kivillä istuskellessani harmitti etten ollut ottanut teetä mukaan – hetki olisi ollut sille otollinen.

Alunperin tarkoitukseni oli pysäköidä auto lähemmäs poroaidan porttia ja käväistä syrjäisemmällä näköalapaikalla, en raaskinut ajaa autoa hankalan näköiselle levikkeelle joten ajattelin pystyväni tyytymään myös tutuiksi käyneisiin maisemiin. Jo pelkän portin aukaisussa oli haastetta, joku on ilmeisesti ajanut sitä päin jonka takia se on päässyt vääntymään ja on nyt hyvin raskas vetää auki.

DSC_1056 DSC_1048
DSC_1052
Vaikka Ailikkaan maisemat ovat tutut, löysin tälläkin kertaa jotain uutta. Lähdin kulkemaan pohjoiseen pienen suon yli kalliolle, jolla vietin tovin istuskellen ja ihaillen alempana virtaavaa Tenojokea. Edelleen puuttui vain tee.

Tutkimalla tutuiksi käyneitä paikkoja olen lähes joka kerta löytänyt jotain mielenkiintoista. Kalkujoen kodan alue on vuosien aikana koluttu läpikotaisin, silti jatkuvasti löydän sieltä uusia, mielenkiintoisia kiviröykkiöitä. Jopa takapihan lähimetsästä olen löytänyt aarteita – komea kallio näköaloineen ja kaunis mustikkamätäs keskellä vaikeakulkuista risukkoa kannustavat tutkimaan epämieluisiakin paikkoja aina uudelleen ja uudelleen.

DSC_1059 DSC_1060
Pitäisi rohkaistua ja lähteä kartasta löydettyihin mielenkiintoisen oloisiin kohteisiin rohkeammin. Viime kesänä kuljin metsissä etsien kiviä lohkarekirjaprojektia varten ja yllätyin monesti – paikoista joista en olettanut löytäväni mitään löysin monia mielenkiintoisia ja jänniä luontokohteita.

Ailigas on lähellä ja helposti saavutettavissa, sinne palaa maisemien takia uudelleen ja uudelleen. Olkoot tuttu ja turvallinen, kohde jaksaa yllättää joka kerta uudelleen.

Postaukseni Utsjoen Ailigas-tunturista

Sateinen retki Viđđásnjárgaan

DSC_1026 DSC_1023
Onneksi olin pukenut itselleni ja Pikku-J:lle sadevaatetta päälle lähtiessämme syrjäiselle Viđđásnjárgan laavulle. Vettä satoi ja tiheytynyt metsä kastelivat kaiken kulkiessamme pientä polkua pitkin Tenojoen rantaa myöten.

Edeltävästä retkestä Viđđásnjárgaan on kulunut jo muutama vuosi. Tuolloin taisi olla ensimmäisiä aamuja kun maa oli kuurassa.

Poimurit viuhuivat varvikossa vähänväliä, mustikat olivat pieniä ja kirpeitä mutta menisivät hyvin mustikkapiirakassa. Välillä pysähtelin kuuntelemaan outoja ääniä, Pikku-J ja Erätoveri E taisivat aiheuttaa suurimman osan niistä.

DSC_1032 DSC_1031
DSC_1030
Metsä oli kaunis sateellakin, pisarat tipahtelivat koivujen lehdiltä sammaleelle. Ainoastaan Norjan puolella jyrisevät rekat pilasivat tunnelmaa.

Matka laavulle tuntui kestävän edeltävää kertaa kauemmin. Varvikot tyhjenivät vähäisistä marjoista vauhdilla ja pojan kanssa ihmettelimme pienen sammakon puuhia mättäällä. Polulla oli paljon hirven papanoita ja katkenneita nuoria mäntyjä. Pikku-J:n metelöinti oli varmasti karkoittanut läheltämme kaiken elävän joten tälläkään kertaa emme tulisi törmäämään metsän eläimiin.

Erätoverin punainen takki vilahteli metsästä kulkiessamme edeltä. Pojalla oli kiire laavulle juomaan mehua.

Pian metsästä alkoi pilkahdella jotain tummaa. Jännittyneenä pohdin joko viimein oltaisi perillä ja kyllä- yhtäkkiä polku kaarsi kiven taakse ja eteemme paljastui avoin laavun piha. Viđđásnjárgan laavu ja nuotiorinki ovat siistit ja viihityisät syrjäisestä sijainnistaan huolimatta.

Kodalla joimme mukilliset teetä ja lueskelin vieraskirjaa. Laavulla on kävijöitä, etenkin lohestusaikaan kesällä. Edeltävä vierailija kertoi yöpyneensä paikalla, ainakaan talvella laavu ei toimi lämpimänä suojana oven viiden sentin raon takia.

Paluumatkalla kastuimme sään huononnuttua entisestään. Oikeastaan sade ei tee kelistä huonoa jos on pukeutunut asiallisesti, meiltä puuttui sateen kestävät housut. Poimureista löytyi mukava määrä mustikkaa, pojan poimuriin oli eksynyt ”käpyläkin”.

Sateisten päivien jälkeen mekin täällä pohjoisessa ollaan saatu nautia auringosta ja lämmöstä. Tänään kävin Geologisella polulla ja yllätyin ruskan määrästä. Oletin että ruskaa päästäisiin nauttimaan vasta syyskuun puolivälissä mutta tänä syksynä se taitaakin olla aikaisessa.

Viikonloppu Kaldoaivin erämaassa

DSC_0792 DSC_0784
Erämaassa käyminen on riskialtista puuhaa – luonnosta saattaa vaikka innostua täysin uudella tavalla!

Oli mahtavaa päästä kunnolla keskelle ei mitään. Edeltävästä kerrasta Njuohkariin on jo lähes parisen vuotta enkä muistanutkaan kuinka kaunis alue on. Viikonlopun vietimme kämpässä, jota käymme huoltamassa pari kertaa vuodessa.

Aikaisemmin olemme matkanneet erämaahan mönkijällä, perheenlisäyksen vuoksi hankittu maastoauto oli kyydiltään paljon mukavampi. Maastouralla matelu oli jännittävää, pelkään istua mönkijän kyydissä muutamassa kohdassa, maastoautolla ne tuntuivat paljon turvallisemmilta. Vähänkin jyrkässä mäessä pelkäsin auton kaatuvan ja suuremmat kivetkin olivat potentiaalisia vastuksia. Joko J osaa ajaa, tai sitten pelkään turhaan.
Vastaamme tuli toinen maastoautollinen porukkaa ja kaksi vaeltajaa. Muuten Kaldoaivin erämaa lepäsi hiljaisuudessa.

Maastoauton jätimme uran päähän ja kävelimme lopun matkaa tuvalle. Kuivan kesän takia suo ei upottanut, pienet poronjäljet parveilivat mudassa ja kuovi kyttäsi rannasta.
J haki kamppeemme veneellä Njuohkarjärven yli samalla kun kartoitin lasten kanssa tuvan ja sen ympäristön kuntoa.

DSC_0807 DSC_0806
DSC_0810 DSC_0822
Perjantai – aamuna todella hyvin nukutun yön jälkeen J lähti Pikku-J:n kanssa järvelle kalastamaan. Itse jäin vauvan päiväunien ajaksi siivoilemaan kämpän keittiötä ja nautin rauhasta. Mieli lepää erämaassa.

Pojat saivat saaliikseen hauen jonka nautimme päivälliseksi. Se maistui uskomattoman hyvältä! Pannulla voissa paistettuna perunoiden kera se maistuu taatusti krantummallekin kaverille. Illalla suuntasimme lännessä oleville lompoloille, kutsun paikkaa kalastusparatiisiksi ja seuraavaksi aion kirjoittaa kyseisestä paikasta postauksenkin. Lompoloille kävellään kuolleen koivumetsän läpi, joka on täynnä tunnelmaa. Loppukesästä sinne laskeutuva sumu on mystinen. Tällä kertaa emme valitettavasti päässeet kokemaan sitä.

Kalastusparatiisissa keskityimme syvän ojan tutkimiseen uusi hauki mielessä. Kalasaaliimme jäi pieneksi.

DSC_0851 DSC_0859
DSC_0860
DSC_0863 Lauantai- aamu oli sateinen. Pikku-J:n kanssa kuljeskelimme läheisellä suolla Kiiskin jahdatessa myyriä. Hillasato näyttää huonolta, raakoja hilloja löytyi vähän ja saimme syötäväksi alle viisi kappaletta. Aamupäivän käytimme siivoamiseen ja lähimetsässä kuljeskeluun. Löysin lähistöltä jopa rikkoutuneen pullon, onneksi löysin sen ennen koiraa.

Erämaasta muuten löytyy uskomaton määrä roskaa.

DSC_0870
DSC_0877 DSC_0883
DSC_0885 DSC_0886
DSC_0891
Iltapäivästä suuntasimme jälleen kalastusparatiisiin. Kävelimme jokea myöten pohjoiseen, kokeilin mato-onkea muutamassa kohdassa ja J heitteli joen läpi saaliitta. Pikku-J viihtyi koiran kanssa ja ihastui ”järkyttävän isoon” sammakkoon. Kiiski jatkoi myyrämetsästystään.  Olen aina epäillyt Kiken olevan henkisesti kissa, nyt se tuli jälleen todistettua.

Kävelimme erämaassa lapselle huimat viisi kilometriä. Vauva nukkui kantorepussa koko reissun ajan. Patikoinnin jälkeen Pikku-J olisi halunnut jäädä vielä ulos leikkimään, mutta lähtikin mielellään isänsä kanssa järvelle kalaan. Jäin ruokkimaan vauvaa tupaan ja nauttimaan jälleen hiljaisuudesta.

DSC_0904 DSC_0903
DSC_0898
Illasta minun oli pakko päästä vielä kerran kauniiseen metsään. Kävelin järven rantaa pitkin kohti suota, pysähtelin katselemaan maisemia ja haaveilemaan vaelluksesta alueelle. Istahdin kaarevan koivun rungolle haistelemaan ilmaa. Selvä syksyn tuoksu leijaili metsässä.

Njuohgárggun kuollut koivumetsä on tunturimittarin tekosia. Siellä laajat alueet ovat kärsineet koivun lehtiä syövän toukan tuhoista, pystyssä mätänevät puut lahoavat yksitellen ja katoavat lopulta kokonaan. Surullista ajatella, ettei tuota metsää ole enää jonain päivänä.

Viikonloppu erämaassa oli jotain mitä meidän perhe kaipasi. Odotan innolla ensi kesää, jolloin pääsemme helpommin taaperoituneen vauvan kanssa telttailemaan ja useammin  yöksi luontoon. Suosittelen Njuohgárggun aluetta kalastajille ja vaeltajille, se on mielestäni kauneinta Kaldoaivin erämaata mitä tiedän. Njuohkarjärven pohjoispäässä on seitakivi ja alueelle pääsee Njállavárrista maastouraa pitkin vaeltaen ja pyöräillen. Maastoajoneuvolla kulkemiseen tarvitset luvat.

Kesäinen juttu Njuohgárggusta

Ruskaa Kaldoaivin erämaassa

Iltapala Ellin polulla

DSC_0675Blogissa on ollut jälleen hieman hiljaista, kun olimme etelämmässä sukuloimassa. Halusin heti kotiin päästyämme lähteä retkelle mutta autossa istuminen ja vauvan kanniskelu saivat selkäni sen verran kipeäksi, että olen lähinnä yrittänyt jumpata sitä kuminauhalla, rullalla ja tenssillä kuntoon. Tänään viikonloppua vasten hain terveyskeskukselta apua vaivaa ja toivon, että jo ensi viikonloppuna pääsisin retkeilemään kunnolla. Olen kuitenkin tyytyväinen ettei rinkan kantaminen ja teltassa yöpyminen ole saaneet selkääni huonoon kuntoon.

J lähti kaverinsa kanssa kalastamaan yön yli Kaldoaivin erämaahan ja jäin lasten kanssa kolmistaan kotiin. Olin jo ehtinyt luvata Pikku-J:lle että veisin hänet ja pikkusiskon syömään iltapalaa luontoon, pohdin kauan kehtaisinko kipeyttää hartijoitani entisestään vauvaa kantamalla. Työkaverini vinkkasi minulle kerran menneensä Ellin polun rattaiden kanssa läpi joten päätin itsekin kokeilla samaa.

DSC_0677 DSC_0680
DSC_0692
Alunperin meillä oli käytössä Oran ikivanhat mummolarattaat, jotka vetelivät etelän reissulla viimeisiään. Löysimme kirpputorilta hyväkuntoiset Emmaljungat ja pistimme vanhat kiertoon.

Emmaljungilla Ellin polun näköalapaikalle kulkeminen oli helppoa. Ylämäissä oli mukavaa vastusta, juurien ja kantojen takia jouduin vain kerran kiertämään polulla. Olin kerännyt kotoa pieniä halkoja mukaani jotta saisimme paistettua makkarat Grumpy stovella. Utsjoella ei ole tällä hetkellä metsäpalovaroitusta, joten uskalsin pistää nuotion pystyyn hiekkapohjalle.

Grumpy stove on muuten hyvä vekotin, mutta siihen saa olla koko ajan syöttämässä pientä tikkua jottei tuli hiipuisi. Saimme kuitenkin paistettua parit makkarat, omani pyöri liekkien seassa stoven uumenissa makkaratikun katkettua joten ainakaan raa’asta makkarasta ei ollut huolta. Poitsu leikki hieman kauempana keppiensä kanssa ja vauva osoitti mieltään rattaissa. Hänkin rauhottui saatuaan tutin suuhunsa.

Ravitsevaksi iltapalaksi nautimme makkaroiden lisäksi vaahtokarkkia ja Domino-keksejä. Pillimehua ryystävä lapsi vaikutti oikein tyytyväiseltä.

DSC_0699 DSC_0694
DSC_0702
Odottelimme stoven jäähtymistä ja siistin jälkemme. Peitin tuhkat ja katsoin, ettei näköalapaikalle jää jälkiä vierailustamme. Lähdimme kävelemään kohti parkkipaikkaa hämärässä metsässä. Kuuntelin pojan tarinointia metsän asukeista ja pohdintaa kauempaa kuuluvista äänistä, vauva on hoksannut äänensä tärisevän hauskasti liikkeessä ja mumisi vaunuissa omiaan.

Ainakin näköalapaikalle pääsee hyvin suurirenkaisten vaunujen kanssa. Ohutrenkaisilla tai kääntyvillä eturattailla en lähtisi.

Kaikkea pitäisi tehdä enemmän, etenkin näitä iltapaloja luonnossa. Eipä se vaatisi muuta kuin viitsimistä.

Tekstini Ellin polusta löydät täältä.

Yö pulppuavan joen kupeessa – Härkävaara

IMG_20190717_212857 IMG_20190717_205102
IMG_20190717_221013

Härkävaara on minusta hieman aliarvostettu paikka. Harvemmin kenenkään kuulee käyneen siellä eikä sitä mainosteta  ulkoilusivustoilla. Todellisuudessa sinne pääsee helposti Utsjoen retkeilyreittiä pitkin, kirkon parkkipaikalta aloittaessa matkaa suuntaansa kertyy vain 2,3 kilometrin verran. Polku on helppokulkuinen, sateiden jälkeen se voi olla mutainen ja märkä.

Härkävaara on valokuvauskohteena monipuolinen. Vuodenajasta riippumatta tulistelupaikan halkovaja luo tunnelmaa. Talvella paikan ohi menee merkkaamaton moottorikelkkaura Kuoppilasjärvelle saakka, suosittelen ehdottomasti hiihtämistä alueella.

Toivottavasti tulistelupaikan tarina ei lähesty loppuaan – paikan huoltorakennus on ottanut osumaa kevättalven myrkyssä ja köllöttää edelleen kyljellään. Huussi on edelleen käyttökunnossa. Halkohökkelin perällä oli runsaasti tuoretta mäntyä, saadaksemme nuotion syttymään kunnolla pilkoin paksut jäljelle jääneet koivuhalot pienemmiksi.

IMG_20190717_215537
IMG_20190717_231442
Lähdin erätoverin kanssa yöpymään Härkävaaraan keskiviikko-torstai väliseksi yöksi. Kumpikaan meistä ei ollut ennen yöpynyt paikalla enkä ollut edes varma, löytyisikö paikalta teltalle sopiva paikka. Illaksi oli luvattu sadetta, toivoin että Trimmin halppistelttani kestäisi sateen.

Lähdimme kirkon parkkipaikalta patikoimaan kohti päämääräämme hyvin merkittyä polkua pitkin. Polku haarautuu heti alussa Nammajärvelle josta matka jatkuu Kuoppilaksen autiotuvalle. Hyttysiä ei ollut kiusaksi asti, juttu luisti kuten aina. Erätoverin kanssa on hyvä jutella läpi arjen huolet ja kuumimmat neuleohjeet.

Nuotiopaikalle päästyäemme jouduimme aikalailla heti suojautumaan sateelta. Pieni tihku piti taukoja, halusin sytyttää nuotion ja meinasi hieman hävettää kokeneen nuotiokonkarin edessä kun en millään meinannut saada tulta syttymään. Kuivilla puilla vieläpä. Laiskotti, enkä aluksi meinannut tehdä kunnon kiehisiä.

Nuotion alkaessa hiljalleen syttymään oli aika katsella maisemia. Härkävaaran kupeessa pulputtaa kaunis Vuolleseavttet- joki, josta vesipulloa tuli täytettyä Kuoppilasjärven patikallakin. Joen vesi on mautonta ja kirkasta – aivan mahtavaa juotavaksi.

Iltapalaa nautisekellessa sateli ajoittain. Kello lähestyi kymmentä alkaessamme koota telttaa.
IMG_20190717_221332
IMG_20190717_230804IMG_20190717_231433

Teltalle löytyi paikka rinteestä. Vaikka Trimm onkin pieni, se täytyi pystyttää alaviistoon. Sade oli hellittänyt ja aurinko pilkisteli pilvien välistä. Kävin pesemässä hampaani joen keskellä tönöttävällä kivellä ja harhailin hieman läheisessä metsässä. Härkävaara tuntuu hieman synkältä paikalta vieressä kohoavan rinteen takia, kaverin kanssa retkeillessä olo oli turvallinen.

Kömmimme teltan sisään ja naureskelimme alaviistoon valumista. Kahdelle Trimm on juuri sopiva, paljoa ei teltan sisällä pukeuduta ja jouduin jättämään oman rinkkani ulkopuolelle jätesäkkiin yöksi. Luotin pärjääväni -4 asteen pussissa, mutta koska teltan sivut ovat osittain suojaamattomat tuulelta, jouduin pukemaan kerraston ohuen paidan lisäksi paksumman kerraston paidan ja fleecen, jotta tarkenin yön yli.

Nukahdin nopeasti. Olin yllättynyt kun heräsin kunnolla vasta sateen rummuttaessa telttakankaaseen viiden aikaan aamulla. Erätoverikin kävi hereillä ja päätimme nukkua vielä tovin, tein päässäni suunnitelman aamun varalle mikäli tuolloin vielä sataisi ja nukahdin uudelleen.

IMG_20190718_103030
Herätyskellomme soi puoli kahdeksalta. Makuupussini jalkopää oli painanut yöllä telttakankaaseen ja oli hieman kostea. Jätimme yöpymisvälineet tuulettumaan teltan sisälle, puimme päälle ja aloittelimme aamupalan laittoa nuotiopaikalla.

Nuotiokahvi maistuu aina hyvältä. Istuskelimme pöytäryhmän äärellä, tulisipa useimminkin harrastettua samanlaisia pikareissuja. Aamupalaksi olin varannut lämpimän kupin ja ruisleipää tomaatilla – jotain, mitä harvemmin tulee otettua mukaan. Eväät olivat pysyneet pienen kankaisen kylmäkassin sisällä mukavan viileinä.

Teltan ja kamppeet kasattuamme kasaan lähdimme kävelemään auringonpaisteessa takaisin kirkon parkkipaikalle. Kotipihalle päästyäni mieleen juolahti kysymys – milloin uudestaan?

Kuvat on otettu Huawei Nova 3:lla

Blogitekstini Trimm Spark- teltasta

Yksinolon opettelua – Kuoppilasjärven patikka

DSC_0511 DSC_0553Yksinoleminen on asia jota minun täytyy työstää. Vaelluskavereita minulla ei ole kuin yksi ja aikataulut sopivat harvoin yhteen. En kuitenkaan tahdo jättää vaeltamista ja muuta eräilyä väliin vain sen takia.

Heinäkuukin on jo puolessa välissä, pian yöttömän yön aika loppuu ja otolliset valoisat yöt alkavat käymään vähiin. Viikkoa ennen patikoimaan lähtöä päätin – nyt on toimittava. Valitsin kohteekseni Kuoppilasjärven autiotuvan Paistunturien erämaasta. Olen patikoinut sinne pari kertaa, hiihtänyt kerran ja ajanut moottorikelkalla useamman kerran kavereiden ja perheen kesken. Reitti on siis tuttu ja turvallinen.

Utsjoen merkatulle retkeilyreitille voi liittyä kolmesta eri paikkaa. Kirkon parkkipaikalta, entisen luontotuvan kohdilta ja Geologiselta polulta. Reitti on hyvin merkitty ja on pituudeltaan 25 – 35 kilometriä, riippuen mitä reittejä pitkin kulkee. Maastoltaan se on helppo kulkea joten kokeneemmalle vaeltajalle reitin kulkeminen on kuin leikkiä. Täytyy kuitenkin muistaa, että polku kulkee avoimessa tunturimaastossa jolloin huonolla kelillä olosuhteet voivat muuttua hetkessä helposta hyvinkin hankalaksi. Ilman asiallisia varusteita (kartta, eväät, majoitus) sinne ei siis kannata lähteä.

Olen hyvin ylpeä itsestäni reitin helppoudesta huolimatta. Kuljin autiotuvalle omia reittejäni pitkin pelkäämättä sekä turhautumatta hankalaan maastoon ja verenimijöihin. Nukuin yön tuvassa ja nautin olostani. Vaikka maalailenkin mielessäni kauhukuvia tietynlaisista maastoista, yllätyin kuinka en edes ajatellut pelkäämiäni asioita ollessani itse tilanteessa.

Alun jaarittelut saavat riittää – nyt itse kertomuksen pariin!

DSC_0508 DSC_0510
DSC_0521
Olin suunnitellut reittiäni Bbarkin avulla muutamana päivänä. Tarkastelin maastoa ilmakuvista käsin ja muodostin mielessäni reitin mitä pitkin aikoisin kulkea määränpäähäni. Heinäkuu on keleiltään otollisinta aikaa retkeillä, tosin itikat ja mäkärät tekevät siitä jopa tuskaista. Aikomuksenani oli vältellä metsiä ja korkeita mäkiä.

Lähdin Härkävaarasta patikoimaan merkkaamattomia reittejä pitkin kohti Oađašanjávria. Jänkä muuttui hankalakulkuiseksi vaivaiskoivikoksi ja kosteikoiksi. Hyttysiä pyöri minun ja Kiiskin ympärillä suurina parvina, toivoin että kotipihalla laittamani hyttysmyrkyt estäisivät niitä syömättä minua kutiseville paukamille. Päämääränäni oli päästä toiselle Seitikkoniityn nimeämättömälle lammelle. Nousin korkeammalle nähdäkseni kohteeni, samalla ihailin ympärilleni kohoavia maisemia.

Vaikka kuljin tiheässä metsikössä en pelännyt. Mielessäni pyöri vain seikkailufiilis – tämän mä handlaan. Paistunturin erämaan karttani on suuressa mittakaavassa, joten pikkutarkka suunnistaminen on hankalaa, tarkistin sijaintini Bbarkista ja huomasin olevani yllättävänkin lähellä lampea. Jatkoimme matkaamme lammen ohitse suurelle suolle. Soita ylitin useampia, onnekseni ne olivat vähävetisiä ja jopa kuivia.

DSC_0528 DSC_0534
DSC_0538
Oađašangielaalla tarkoitukseni oli liittyä merkittyyn reittiin. Hetken aikaa kuljin liikaa länteen ja totesin reitille menon tuovan vain lisämetrejä matkaani. Päätin siis lähteä oikomaan kuivien soiden ja vaivaiskoivikoiden lävitse kohti Roavvoaivia. Maasto näytti tutulta talven ajeluilta, rohkeasti lähdin kohti tuntematonta.

Matkallani kohtasin kauniita lähteitä ja pieniä puroja. Täytin vesipulloni raikkaalla vedellä aina mahdollisuuden tullen. Kuljin matalan kurun reunamaa ja läpi suurten kivien valtaaman tasanteen. Mäkäräiset parveilivat Kiiskin perskarvoituksissa ja näyttivät jäystävän tämän kuonoa. Kun pysähdyin istuskelemaan kiville koira hiippaili luokseni ja änki syliin.

Näin paljon lintuja patikkani aikana. Tunturikihuja en tunnistanut, ensin säikähdin niiden olevan haukkoja. Lokkimainen ääntely paljasti niiden olevan vaarattomia, useampi liiteli lähellämme. Oađašanjohkan lähellä kapustarintoja vaikutti olevan laumallinen, ne viheltelivät porukalla ja seurasivat kauempana kulkuamme.

Oađašanjohkan ylitys oli helppo, loikkasin rannalta kivelle ja siltä toiselle puolelle kastumatta. Korkea Roavvoaivi kohosi edessämme. Pidin evästauon ja lepuutin jalkojani hetken ennen viimeistä koitosta Rástigáisoja katsellen.

Roavvoaivin rinteeseen kiivetessä jalkoja alkoi särkeä. Laskeskelin matkaa olevan jäljellä neljän kilometrin verran. Katselin taakse jääviä maisemia ylpeänä – tuon kaiken olin ylittänyt ja selvinnyt jo tänne saakka. Yritin nähdä liikettä avoimen maaston muodoissa. Lisäkseni paikalla ei vaikuttanut olevan ketään.

Roavvoaivin rinnettä pitkin kävellessämme Kiiski löysi palan porontaljaa maasta ja alkoi leikkiä. Soin tälle tämän pienen hetken ja huidoin itikoita pois ympäriltäni. Välillä tuuli piti inhottavat öttiäiset loitolla.

DSC_0557 DSC_0566
DSC_0570Kun Kiiski oli saanut tarpeekseen karvakasan repimisestä matkamme jatkui viimeisen kosteikon yli kohti reittiä. Kuoppilasjärven syvänne näkyi edessämme, matkaa ei ollut enää paljoakaan. Viimeinkin päästessäni reitille väsymys iski. Löntystin reittiä pitkin hitaasti haukan liidellessä syvänteen päällä. Upeat maisemat auttoivat jaksamaan ja autiotuvan näkeminen toi lisää puhtia kulkemiseen.

Yritin tiirailla tuvalle nähdäkseni liikettä taikka savua. En hahmottanut minkäänlaista merkkiä muista vaeltajista ja ehdin jo innostua – pääsisinko yöksi tupaan? Minulla oli telttakin mukana ja olin varautunut yöpymään siinä. Eniten huolestutti koiran pärjääminen ötököiden kanssa, jos tuvassa olisi muita tekisin iltapalat ja muut ulkona.

Toivoin että paikalla olisi muitakin. Laskeuduin Kuoppilasjärvelle ja jännittyneenä kävelin tuvan ovelle. Se oli lukittu ulkoa käsin! Olin siis yksin. Katselin tuttua pihapiiriä nähdäkseni edes yhden teltan pilkistävän jostain ja kävelin tupaan sisään.

DSC_0579
DSC_0576 DSC_0578Tupa oli hyvässä kunnossa ja siisti. Laskin rinkkani lauteille ja istahdin alas. Tuntui hurjalta jäädä yksin niin kauaksi muista ihmisistä. Kytkin Kiiskin tuvan sisään vaijeriin, en uskalla ottaa riskiä että se pääsisi irti ja karkaisi. Ja mikäli muita vaeltajia tulisi tupaan ei olisi ensimmäisenä vastassa haleja hakevaa koiraa. Vaijerista huolimatta Kiiskillä oli mahdollisuus liikkua tuvassa vapaasti.

Illan aikana keittelin itselleni pastat kuivatusta kananjauhelihasta, makaronista ja vuohenjuusto – tomaatti lämminkupista. Ruoka maistui mahtavalta. Kuljeskelin Kiiskin kanssa pihalla, lueskelin vieraskirjaa ja mukaan ottamaani kirjaa. Illalla käydessäni käymälässä laskeva aurinko värjäsi taivaan violetin eri sävyillä.

DSC_0587 DSC_0584
DSC_0582Nukkumisesta ei meinannut tulla mitään. Kroppa kävi ylikierroksilla, mieli oli kerrankin rauhallinen. Mukanani oli -4 asteen makuupussi telttayöhön varautumisen takia, käytin pussia peittona. Heräilin aikalailla tunnin välein, säikähtelin jokaista Kiiskin aiheuttamaa ääntä ja näin untakin sen haukkumisesta.

Jossain vaiheessa yötä tupaan tuli kylmä. Ikkunaa katsoessani näin kauniin oranssin auringonlaskun. Aamuyöstä olo helpottui ja sain viimein nukuttua kunnolla. Mieli rauhottui ja turhasta jännittäminen laantui.

Aamulla heräsin seitsemältä herätyskelloon. Hitsi että harmitti! En olisi millään viitsinyt nousta. Jalkoja kolotti ja olin hieman pöhnäinen huonojen yöunien takia. Kiiski kurkisteli laverin edestä innoissaan- joko olisi aamupalan aika?

Olin tyytyväinen että uskalsin nukkua yöni autiotuvassa yksin, yöt ovat minulle pahimpia, niissä riittää totuteltavaa.
Käymälässä käydessäni ulkona tuoksui halla. Mieleeni tuli lähtestyvä syksy. Onneksi siihen on vielä aikaa. Aamupalaksi keittelin kahvit, söin ruisleipää ja Adventure foodin ”lisää vain vesi” hedelmäsörsseliä. Puuroakin oli tarkoitus tehdä, se ei maistunut. En pitänyt kiirettä, pakkailin kamppeitani kaikessa rauhassa kasaan. Autiotuvassa oli mukavaa istuskella pöydän äärellä ja suunnitella jatkuvaa patikkaa.

DSC_0596
DSC_0600 DSC_0602Matkani jatkui puoli yhdeksän aikoihin. Oikaisin  Roavveoaivin alapuolelta reitille ja vannoin mielessäni etten astu enää yhteenkään kosteikkoon koko reissun aikana. Heti reitillä jouduin uudelleen suolle, se siitä sitten.

Maisemat Utsjoelle päin ovat hyvin erämaamaiset. Näin pari hyvin houkuttelevaa lampea, jos kalastaisin menisin varmasti kokeilemaan onneani niille.

Kiiski käveli edessäni verkkaisesti. Sekin oli palautunut hyvin.

DSC_0613 DSC_0615
DSC_0616
Oađašanjávrilla istahdin alas ja riisuin rinkkani. Pidin kunnon evästauon venyttelyineen. Kiiskikin sai evästä ja nakersi tankoaan tyytyväisenä. Olen pitänyt Oađašangielaan aluetta pelottavana, nyt se vaikutti oikein rauhalliselta paikalta.

Matkani jatkui reittiä pitkin kohti Geologista polkua. Oađašangielaan takana kävin tutkimassa jonkun väsäämää kiviuunia ja bongasin tammukan purosta. Riikkavárrilla jalkojani alkoi jomottaa ja vaelluskenkä hinkkasi varpaanpohjaa. Jouduin viimeisten kilometrien aikana pysähtelemään enemmän. Kiiskikin näytti hyytyvän Johtalanvárrin rinteessä, päästessämme metsään se löysi jälleen puhtia.

Oikaisin Geologiselle polulle omia oikoreittejäni pitkin. Olin väsynyt ja suolla kulkeminen alkoi tosissaan ottaa päähän. Poroaidan portilla vastaamme tuli ensimmäinen ihminen – kilometrin päässä kotoa! Kipeiden jalkojen kanssa rinteen laskeutuminen vei kauan aikaa.

Kiiskikin ilmeisesti tunnisti Pekun haukun kaukaa ja veti viimeiset pari sataa metriä kotiin. Nyt tätä kirjoittaessani seuraavana päivänä patikasta olo on hyvä. Väsyttää totta kai, kun yöllä piti herätä syöttämään vauvaa. Olen kuitenkin yllättynyt kuinka vähän selkä kipeytyi rinkan kannosta. Jalat ovat kuin tukit ja kipeät, tarvitsen vielä paljon rinteiden kiipeämistä ennen kuin uskallan lähteä useamman päivän reissuun ilman että jalat väsyvät kesken kaiken.

DSC_0631

Kuljetut kilometrit 24
Askeleet yhteensä 44 000
Hyttysten pistoja 0
Mäkärien puremia 1
Rinkan paino 15kg

Tässä linkki Kuoppilasjärven patikkaan vuodelta 2017

Nuotiohetki lammen rannalla

DSC_0443
DSC_0436
Jo viime kesänä meidän piti tehdä reissu syvemmälle tunturiin lasten kanssa mutta harvinaisen kuuman kesän takia moni muukin asia jäi tekemättä. Lämpimiä kelejä on kaivattu vaikka mielummin nautiskelen luonnossa näin viileämmillä säillä.

Maastoauton hankinta on ollut yksi fiksuimmista päätöksistä mitä J on eräilyn suhteen tehnyt. Perheemme alkaa olla jo sen verran suuri, ettei pelkällä mönkijällä enää päästä kulkemaan erämaassa pidemmälle. Käyttöä autolle meillä on hyvin vähän, siksipä se hankittiin puokkiin vaarin kanssa. Lasten ollessa pieniä emme jaloin pääse kovin kauas, etenkään kun Pikku-J:kin alkaa olemaan siinä iässä ettei enää mahdu kantovälineisiin.

Haaveilen edelleen pidemmästä patikasta perheen kesken. Tänä kesänä se ei vielä ole mahdollista, ehkä seuraavana kun lapset jaksavat kävellä pidempiä matkoja.

Kävimme pienellä ajelulla eräänä tuulisena sunnuntaina. Lapset olivat innoissaan, minua jännitti. Maastourat eivät ole mitään moottoriteitä, vaan kivistä ja koloista johtuen hyvin töyssyisiä. Matkasimme Ailikkaalta lähtevää uraa pitkin madellen kohti Kaldoaivin erämaata.

DSC_0426 DSC_0433
DSC_0430
Alunperin suunnittelimme ajavamme Vaisjängälle saakka, mutta aikamme madeltuamme pitkin erämaata bongasimme kauniin pienen lammen uran vieressä. J parkkeerasi auton uran viereen pois muiden kulkijoiden tieltä ja kävelimme lammen rannalle. Maisemat olivat tasaiset, vain muutama tunturi näkyi lännessä. Jänkä oli kuoppainen, tuulisen sään takia etsin nuotiolle sopivan kolon ja aloin työstämään tulta J:n ja lasten kalastellessa matalassa vedessä.

Tuuli oli kuitenkin sen verran kova, että lapset päätyivät istuskelemaan auton sisälle. J totesi lammen olevan liian matala kaloille ja päätyi itsekin vauvan kanssa autoon lämmittelemään.

Nautin yksikseen nuotion rakentelusta ja makkaroiden paistamisesta. Katselin maisemia ja totesin puuttomuuden tuovan turvallisuuden tunteen. Juuri tuollainen paljas paikka sopisi hyvin yöpymiselle – tuulettomalla kelillä.

DSC_0440 DSC_0439
Nuotio paloi kuopassaan lämmittäen makkaroita syömään tulleita lapsia. Nuotiokahvi onnistui ja maistui tutun kitkerältä. Tulisipa useamminkin tehtyä vastaavanlaisia retkiä nuotion äärelle.

Valitettavasti olin arvioinut sään väärin ja jouduimme lähtemään heti syötyämme lasten alkaessa palella. Pitkitin lähtöä tutkimalla jänkää ja vierailemalla vielä kerran lammen rannalla. Kotimatkalla ohitimme useamman kapustarinnan, niiden läsnäolo ilahduttaa aina.

Päätinkin kasaavani kotona kassin johon on valmiiksi laitettu lapsille lämpimät vaatteet. Luontoon lähtiessä kassi on helppo nakata repun pohjalle ja sään kylmetessä vaatteet saa nopeasti ylle.

Maastoajoneuvolla (mönkijä, auto, moottorikelkka…) tarvitset maastoliikenneluvan