Urho Kekkosen kansallispuiston vaellus

Vaellukseni toisena aamuna vaelsin Kiertämäjärven autiotuvalta Peuranampumapäiden yli Anterinmukkaan. Ensimmäisen osan Raja-Joosepista Kiertämäjärvelle löydät täältä.

Aamupalan nautin kostean viileässä säässä järven rannalla nuotiopaikalla. Kiiski sai aamiaisekseen yön yli turpoamassa olleet jauhelihat, itse söin ison annoksen mysliä maitojauheeseen ja veteen sekoitettuna kera leivän. Kahvin lisäksi nautiskelin teen. Jutustelin muiden vaeltajien kanssa ajankuluksi hidastellakseni lähtöä, en osannut päättää kävelenkö ehkä jopa tylsähköä mönkijäuraa vai raskasta tunturireittiä pitkin Anterinmukkaan.

Seikkailunhalu voitti ja päätin ottaa haasteen vastaan. Tiedossa olisi raskaita nousuja ja tarkkaa suunnistusta.

Suosittelen Peuranampumapään ylitystä, jos vietät välipäivän tai tarkoitus on kulkea lyhyempi pätkä seuraavana päivänä.

Kuljin poroaidan vierttä mönkijäuraa pitkin kilometrin verran, kunnes lähdin suunnistamaan kahluupaikalle kostean suon halki. Pelko karhusta eli mukana heti uralta poistuessani, tähyilin ympärilleni stressaantuneena, olikohan tämä sittenkään hyvä idea?

KARPALOITA

Ai, raakoja.

Kahluupaikan löysin gpsää hyödyntäen. Vettä oli hieman yli polven, Kiiski ui reippaasti yli. Vedenylityksen jälkeen maasto kohosi aluksi hiljoksiin, kunnes edessä oli jyrkkä rinne. Pyrin nousemaan loivinta kohtaa pitkin.

Turhauttavinta Peuranampumapäälle noustessa oli rinteen loputtomat nousujen jälkeen tulevat tasanteet ja laskut. Tiesin jo hyvissä ajoin, ettei päätös lähteä nousemaan ollut loppuun asti ajateltu.

Pidin taukoja selvien karttapisteiden kohdilla. Kivikoilla ja erilaisilla nyppylöillä. Viimeinkin päästessäni Livikönselälle maisemat alkoivat hiljalleen avautua puiden ylle. Soittelin kotiin ja söin proteiinipatukkaa. Livikönselkä oli pienten mäntyjen valtaama, selvästi hirvien suosima tasanne.

Livikönselältä jatkaessani matkaa kauhistuin eteen avautuvaa seinämää. Tuonneko pitäisi vielä jaksaa!

Jep, sinne ja vielä seuraavaan rinteeseen. Pahin oli, kun raskaan nousun jälkeen laskeuduttiin syvänteeseen ja noustiin uudelleen!

Peuranampumapään toisiksi viimeisen valehuipun rinteessä turhauduin ja tirautin muutaman kyyneleen. Jaloista olivat voimat loppu, rinne oli hankalan kivikkoinen, harmittelin huonoa kuntoani, kai minun pitäisi jaksaa ylös asti. Maisematkaan eivät vielä tuossa vaiheessa tsempanneet.

Kunnes pääsin Peuranampumapäälle. En malttanut lopettaa kävelyä, seikkailimme suurten kivien ja kallioiden välissä kohti huippua, maisemat paranivat metri metriltä. Annoin itselleni palkinnoksi kunnon evästauon. Pienen lammen rannalla nautimme Kiiskin kanssa kuivalihaa. Koiraa nousu ei näyttänyt ollenkaan haittaavan.

Jo karttaa katsomalla näkee Peuranampumapään ja Hirvaspäiden välissä olevan laakson. Päästessäni Peuranampumapään länsipuolelle olin mykistynyt! En koskaan ole nähnyt mitään yhtä upeaa. Aurinko paistoi kaarevan rinteen jokiin saaden ne kimmeltämään, katseltavaa riitti.

Palkinto raskaan nousun jälkeen oli niin kannustava, että kävely Peuranampumapäällä sujui kuin tanssi. Elin hurmiossa, jaksaisin mitä vain!

Pian tuli aika päättää jatkosta. Hirvaspäiden rinne näytti mukavan tasaiselta kävellä, mutten jaksaisi enää yhtäkään nousua. Päätin kulkea Hirvaspään ja Korvapuolen välistä Hirvasojalle ja sitä seuraillen Anterinmukkaan vievälle mönkijäuralle.

Katselin Venäjälle päin harhaillessani kivikössä. Korvapuolen ohitettuani jylhät maisemat jäivät piiloon ja vastaanotin uuden elämyksen – sain seurata kuinka pienestä lähteestä syntyi hiljalleen suurempi Hirvasoja jota seurailisin seuraavat viisi kilometriä uralle. Kilometrejä oli kertynyt jo kymmenen, karkkia syömällä ja Hirvasojalla pienen juomatauon turvin jaksaisin pois metsästä.

Mitä pidemmälle seurasin Hirvasojaa, sitä sankemmaksi metsä kävi. Haistoin savun hajua, päättelin sen tulevan Anterin pyöräparkilta mönkijäuran varrelta. Pelotti, pakotin itseni syvemmälle vähän kuljettuun metsään. Puron seutu oli kieltämättä kaunis ja yllätyin löytäessäni vanhoja kuusia kaiken männyn ja koivikon jälkeen.

Karmivinta metsässä olivat tuoreet hirvien jäljet ja tasaiseksi mällätyt muurahaispesät jotka saivat mielikuvitukseni laukkaamaan.

Onneksi Kiiski ei reagoinut metsässä mihinkään, olisin varmasti menettänyt järkeni. Käytin puroa orjallisesti suuntanani, tähyilin ympärilleni ja pidin meteliä. Loikin puron yli, kävelin sen matalikoissa ja väistelin soita. Jossain vaiheessa yllätyin löytäessäni vanhemman puun josta oli sahattu keskeltä pala irti. Jännittävää löytää hyvin vanhoja ihmisten jättämiä jälkiä! Ihmettelin miten puu pystyi edelleen olemaan hengissä vaikka siitä oli ryövätty pala.

Metsän muuttuessa männiköksi vastaan tuli puu jossa oli ikään kuin karhun raapimat jäljet jotka olivat tihkuneet pihkaa ja vuosien saatossa umpeutuneet. Jossain vaiheessa jännitys loppui ja aloin väsyä soihin ja niissä tarpomiseen.

Kun viimein pääsin mönkijäuralle hurrasin rohkeuttani kulkea muualla kuin valmiilla polulla. Tankkasin hieman ravintoa ja nestettä jaksaakseni Anterinmukkaan viiden kilometrin päähän. Mönkijäura oli kostea ja kurainen, väsyneenä kaipasin kuivaa polkua. Kaksi vedenylitystä kiristivät hermoja, yritin löytää kauempaa kengät jalassa ylitettävää kohtaa turhaan.

Ilta alkoi jälleen viiletä lähestyessäni yöpaikkaa. Minulla ei ollut kummempia odotuksia Anterinmukalta, ensireaktioni oli neutraali päästessäni viimein tuvan pihaan. Mitä lähemmäs tupaa ja sen alapuolella virtaavaa jokea pääsin, sitä yllättyneempi olin.

Laskin rinkkani upean hirsikämpän terassille auringon laskun maalatessa säteitään oven päällä olevaa veisteltyä kylttiä vasten. Kello oli seitsemän, olin ensimmäinen paikalla. Suuntasin kiviportaille jotka johtivat alas saunalle, innostuin viimeisen päälle laitetusta pihapiiristä, ennen ruokailua kävin laittamassa kiukaan ja vesipadan lämpiämään.

Ruokaa laitellessani pohkeistani veti suonta, yli kahdenkymmenen kilometrin patikan jäljiltä haastavassa maastossa olin yllättävän hyvässä kunnossa. Tiesin, etten jaksaisi seuraavana päivänä vaeltaa Muorravaarakan kautta Pirunportille ja siitä Sarviojalle. Joutuisin muuttamaan suunnitelmaani lyhyemmäksi.

Saunassa en uskaltanut kastella hiuksiani kylmän yön pelossa. Puhtaan lämpimän veen pestessä päivän hiet pois iholta oli kuin olisin riisunut paksun kuoren pois yltäni. Tulipesien liekit loivat kuvioita hirsiseiniin, nautin eräelämästä.

Anterinmukan tuvalta löysin hylätyn ohuen polyuretaanipatjan jota hyödynsin eristeenä ilmapatjani päällä. Venyttelin tarkkaan ja tankkasin tuhdin iltapalan ennen nukkumaan menoa. Otin särkylääkettä ja lihasrelaksanttia varmistaakseni seuraavan päivän jaksamisen.

Elämäni jännittävin vaelluspäivä oli takana. Olin viimein uskaltaunut raskaammalle pätkälle oman suunnistustaitoni turvin.

Kyseinen patja on edelleen minulla, mikäli olet jättänyt Anterinmukkaan polyuretaanipatjasi ja tahtoisit sen takaisin, postitan mikäli tunnistat patjan!