Yksinolon opettelua – Kuoppilasjärven patikka

DSC_0511 DSC_0553Yksinoleminen on asia jota minun täytyy työstää. Vaelluskavereita minulla ei ole kuin yksi ja aikataulut sopivat harvoin yhteen. En kuitenkaan tahdo jättää vaeltamista ja muuta eräilyä väliin vain sen takia.

Heinäkuukin on jo puolessa välissä, pian yöttömän yön aika loppuu ja otolliset valoisat yöt alkavat käymään vähiin. Viikkoa ennen patikoimaan lähtöä päätin – nyt on toimittava. Valitsin kohteekseni Kuoppilasjärven autiotuvan Paistunturien erämaasta. Olen patikoinut sinne pari kertaa, hiihtänyt kerran ja ajanut moottorikelkalla useamman kerran kavereiden ja perheen kesken. Reitti on siis tuttu ja turvallinen.

Utsjoen merkatulle retkeilyreitille voi liittyä kolmesta eri paikkaa. Kirkon parkkipaikalta, entisen luontotuvan kohdilta ja Geologiselta polulta. Reitti on hyvin merkitty ja on pituudeltaan 25 – 35 kilometriä, riippuen mitä reittejä pitkin kulkee. Maastoltaan se on helppo kulkea joten kokeneemmalle vaeltajalle reitin kulkeminen on kuin leikkiä. Täytyy kuitenkin muistaa, että polku kulkee avoimessa tunturimaastossa jolloin huonolla kelillä olosuhteet voivat muuttua hetkessä helposta hyvinkin hankalaksi. Ilman asiallisia varusteita (kartta, eväät, majoitus) sinne ei siis kannata lähteä.

Olen hyvin ylpeä itsestäni reitin helppoudesta huolimatta. Kuljin autiotuvalle omia reittejäni pitkin pelkäämättä sekä turhautumatta hankalaan maastoon ja verenimijöihin. Nukuin yön tuvassa ja nautin olostani. Vaikka maalailenkin mielessäni kauhukuvia tietynlaisista maastoista, yllätyin kuinka en edes ajatellut pelkäämiäni asioita ollessani itse tilanteessa.

Alun jaarittelut saavat riittää – nyt itse kertomuksen pariin!

DSC_0508 DSC_0510
DSC_0521
Olin suunnitellut reittiäni Bbarkin avulla muutamana päivänä. Tarkastelin maastoa ilmakuvista käsin ja muodostin mielessäni reitin mitä pitkin aikoisin kulkea määränpäähäni. Heinäkuu on keleiltään otollisinta aikaa retkeillä, tosin itikat ja mäkärät tekevät siitä jopa tuskaista. Aikomuksenani oli vältellä metsiä ja korkeita mäkiä.

Lähdin Härkävaarasta patikoimaan merkkaamattomia reittejä pitkin kohti Oađašanjávria. Jänkä muuttui hankalakulkuiseksi vaivaiskoivikoksi ja kosteikoiksi. Hyttysiä pyöri minun ja Kiiskin ympärillä suurina parvina, toivoin että kotipihalla laittamani hyttysmyrkyt estäisivät niitä syömättä minua kutiseville paukamille. Päämääränäni oli päästä toiselle Seitikkoniityn nimeämättömälle lammelle. Nousin korkeammalle nähdäkseni kohteeni, samalla ihailin ympärilleni kohoavia maisemia.

Vaikka kuljin tiheässä metsikössä en pelännyt. Mielessäni pyöri vain seikkailufiilis – tämän mä handlaan. Paistunturin erämaan karttani on suuressa mittakaavassa, joten pikkutarkka suunnistaminen on hankalaa, tarkistin sijaintini Bbarkista ja huomasin olevani yllättävänkin lähellä lampea. Jatkoimme matkaamme lammen ohitse suurelle suolle. Soita ylitin useampia, onnekseni ne olivat vähävetisiä ja jopa kuivia.

DSC_0528 DSC_0534
DSC_0538
Oađašangielaalla tarkoitukseni oli liittyä merkittyyn reittiin. Hetken aikaa kuljin liikaa länteen ja totesin reitille menon tuovan vain lisämetrejä matkaani. Päätin siis lähteä oikomaan kuivien soiden ja vaivaiskoivikoiden lävitse kohti Roavvoaivia. Maasto näytti tutulta talven ajeluilta, rohkeasti lähdin kohti tuntematonta.

Matkallani kohtasin kauniita lähteitä ja pieniä puroja. Täytin vesipulloni raikkaalla vedellä aina mahdollisuuden tullen. Kuljin matalan kurun reunamaa ja läpi suurten kivien valtaaman tasanteen. Mäkäräiset parveilivat Kiiskin perskarvoituksissa ja näyttivät jäystävän tämän kuonoa. Kun pysähdyin istuskelemaan kiville koira hiippaili luokseni ja änki syliin.

Näin paljon lintuja patikkani aikana. Tunturikihuja en tunnistanut, ensin säikähdin niiden olevan haukkoja. Lokkimainen ääntely paljasti niiden olevan vaarattomia, useampi liiteli lähellämme. Oađašanjohkan lähellä kapustarintoja vaikutti olevan laumallinen, ne viheltelivät porukalla ja seurasivat kauempana kulkuamme.

Oađašanjohkan ylitys oli helppo, loikkasin rannalta kivelle ja siltä toiselle puolelle kastumatta. Korkea Roavvoaivi kohosi edessämme. Pidin evästauon ja lepuutin jalkojani hetken ennen viimeistä koitosta Rástigáisoja katsellen.

Roavvoaivin rinteeseen kiivetessä jalkoja alkoi särkeä. Laskeskelin matkaa olevan jäljellä neljän kilometrin verran. Katselin taakse jääviä maisemia ylpeänä – tuon kaiken olin ylittänyt ja selvinnyt jo tänne saakka. Yritin nähdä liikettä avoimen maaston muodoissa. Lisäkseni paikalla ei vaikuttanut olevan ketään.

Roavvoaivin rinnettä pitkin kävellessämme Kiiski löysi palan porontaljaa maasta ja alkoi leikkiä. Soin tälle tämän pienen hetken ja huidoin itikoita pois ympäriltäni. Välillä tuuli piti inhottavat öttiäiset loitolla.

DSC_0557 DSC_0566
DSC_0570Kun Kiiski oli saanut tarpeekseen karvakasan repimisestä matkamme jatkui viimeisen kosteikon yli kohti reittiä. Kuoppilasjärven syvänne näkyi edessämme, matkaa ei ollut enää paljoakaan. Viimeinkin päästessäni reitille väsymys iski. Löntystin reittiä pitkin hitaasti haukan liidellessä syvänteen päällä. Upeat maisemat auttoivat jaksamaan ja autiotuvan näkeminen toi lisää puhtia kulkemiseen.

Yritin tiirailla tuvalle nähdäkseni liikettä taikka savua. En hahmottanut minkäänlaista merkkiä muista vaeltajista ja ehdin jo innostua – pääsisinko yöksi tupaan? Minulla oli telttakin mukana ja olin varautunut yöpymään siinä. Eniten huolestutti koiran pärjääminen ötököiden kanssa, jos tuvassa olisi muita tekisin iltapalat ja muut ulkona.

Toivoin että paikalla olisi muitakin. Laskeuduin Kuoppilasjärvelle ja jännittyneenä kävelin tuvan ovelle. Se oli lukittu ulkoa käsin! Olin siis yksin. Katselin tuttua pihapiiriä nähdäkseni edes yhden teltan pilkistävän jostain ja kävelin tupaan sisään.

DSC_0579
DSC_0576 DSC_0578Tupa oli hyvässä kunnossa ja siisti. Laskin rinkkani lauteille ja istahdin alas. Tuntui hurjalta jäädä yksin niin kauaksi muista ihmisistä. Kytkin Kiiskin tuvan sisään vaijeriin, en uskalla ottaa riskiä että se pääsisi irti ja karkaisi. Ja mikäli muita vaeltajia tulisi tupaan ei olisi ensimmäisenä vastassa haleja hakevaa koiraa. Vaijerista huolimatta Kiiskillä oli mahdollisuus liikkua tuvassa vapaasti.

Illan aikana keittelin itselleni pastat kuivatusta kananjauhelihasta, makaronista ja vuohenjuusto – tomaatti lämminkupista. Ruoka maistui mahtavalta. Kuljeskelin Kiiskin kanssa pihalla, lueskelin vieraskirjaa ja mukaan ottamaani kirjaa. Illalla käydessäni käymälässä laskeva aurinko värjäsi taivaan violetin eri sävyillä.

DSC_0587 DSC_0584
DSC_0582Nukkumisesta ei meinannut tulla mitään. Kroppa kävi ylikierroksilla, mieli oli kerrankin rauhallinen. Mukanani oli -4 asteen makuupussi telttayöhön varautumisen takia, käytin pussia peittona. Heräilin aikalailla tunnin välein, säikähtelin jokaista Kiiskin aiheuttamaa ääntä ja näin untakin sen haukkumisesta.

Jossain vaiheessa yötä tupaan tuli kylmä. Ikkunaa katsoessani näin kauniin oranssin auringonlaskun. Aamuyöstä olo helpottui ja sain viimein nukuttua kunnolla. Mieli rauhottui ja turhasta jännittäminen laantui.

Aamulla heräsin seitsemältä herätyskelloon. Hitsi että harmitti! En olisi millään viitsinyt nousta. Jalkoja kolotti ja olin hieman pöhnäinen huonojen yöunien takia. Kiiski kurkisteli laverin edestä innoissaan- joko olisi aamupalan aika?

Olin tyytyväinen että uskalsin nukkua yöni autiotuvassa yksin, yöt ovat minulle pahimpia, niissä riittää totuteltavaa.
Käymälässä käydessäni ulkona tuoksui halla. Mieleeni tuli lähtestyvä syksy. Onneksi siihen on vielä aikaa. Aamupalaksi keittelin kahvit, söin ruisleipää ja Adventure foodin ”lisää vain vesi” hedelmäsörsseliä. Puuroakin oli tarkoitus tehdä, se ei maistunut. En pitänyt kiirettä, pakkailin kamppeitani kaikessa rauhassa kasaan. Autiotuvassa oli mukavaa istuskella pöydän äärellä ja suunnitella jatkuvaa patikkaa.

DSC_0596
DSC_0600 DSC_0602Matkani jatkui puoli yhdeksän aikoihin. Oikaisin  Roavveoaivin alapuolelta reitille ja vannoin mielessäni etten astu enää yhteenkään kosteikkoon koko reissun aikana. Heti reitillä jouduin uudelleen suolle, se siitä sitten.

Maisemat Utsjoelle päin ovat hyvin erämaamaiset. Näin pari hyvin houkuttelevaa lampea, jos kalastaisin menisin varmasti kokeilemaan onneani niille.

Kiiski käveli edessäni verkkaisesti. Sekin oli palautunut hyvin.

DSC_0613 DSC_0615
DSC_0616
Oađašanjávrilla istahdin alas ja riisuin rinkkani. Pidin kunnon evästauon venyttelyineen. Kiiskikin sai evästä ja nakersi tankoaan tyytyväisenä. Olen pitänyt Oađašangielaan aluetta pelottavana, nyt se vaikutti oikein rauhalliselta paikalta.

Matkani jatkui reittiä pitkin kohti Geologista polkua. Oađašangielaan takana kävin tutkimassa jonkun väsäämää kiviuunia ja bongasin tammukan purosta. Riikkavárrilla jalkojani alkoi jomottaa ja vaelluskenkä hinkkasi varpaanpohjaa. Jouduin viimeisten kilometrien aikana pysähtelemään enemmän. Kiiskikin näytti hyytyvän Johtalanvárrin rinteessä, päästessämme metsään se löysi jälleen puhtia.

Oikaisin Geologiselle polulle omia oikoreittejäni pitkin. Olin väsynyt ja suolla kulkeminen alkoi tosissaan ottaa päähän. Poroaidan portilla vastaamme tuli ensimmäinen ihminen – kilometrin päässä kotoa! Kipeiden jalkojen kanssa rinteen laskeutuminen vei kauan aikaa.

Kiiskikin ilmeisesti tunnisti Pekun haukun kaukaa ja veti viimeiset pari sataa metriä kotiin. Nyt tätä kirjoittaessani seuraavana päivänä patikasta olo on hyvä. Väsyttää totta kai, kun yöllä piti herätä syöttämään vauvaa. Olen kuitenkin yllättynyt kuinka vähän selkä kipeytyi rinkan kannosta. Jalat ovat kuin tukit ja kipeät, tarvitsen vielä paljon rinteiden kiipeämistä ennen kuin uskallan lähteä useamman päivän reissuun ilman että jalat väsyvät kesken kaiken.

DSC_0631

Kuljetut kilometrit 24
Askeleet yhteensä 44 000
Hyttysten pistoja 0
Mäkärien puremia 1
Rinkan paino 15kg

Tässä linkki Kuoppilasjärven patikkaan vuodelta 2017

Nuotiohetki lammen rannalla

DSC_0443
DSC_0436
Jo viime kesänä meidän piti tehdä reissu syvemmälle tunturiin lasten kanssa mutta harvinaisen kuuman kesän takia moni muukin asia jäi tekemättä. Lämpimiä kelejä on kaivattu vaikka mielummin nautiskelen luonnossa näin viileämmillä säillä.

Maastoauton hankinta on ollut yksi fiksuimmista päätöksistä mitä J on eräilyn suhteen tehnyt. Perheemme alkaa olla jo sen verran suuri, ettei pelkällä mönkijällä enää päästä kulkemaan erämaassa pidemmälle. Käyttöä autolle meillä on hyvin vähän, siksipä se hankittiin puokkiin vaarin kanssa. Lasten ollessa pieniä emme jaloin pääse kovin kauas, etenkään kun Pikku-J:kin alkaa olemaan siinä iässä ettei enää mahdu kantovälineisiin.

Haaveilen edelleen pidemmästä patikasta perheen kesken. Tänä kesänä se ei vielä ole mahdollista, ehkä seuraavana kun lapset jaksavat kävellä pidempiä matkoja.

Kävimme pienellä ajelulla eräänä tuulisena sunnuntaina. Lapset olivat innoissaan, minua jännitti. Maastourat eivät ole mitään moottoriteitä, vaan kivistä ja koloista johtuen hyvin töyssyisiä. Matkasimme Ailikkaalta lähtevää uraa pitkin madellen kohti Kaldoaivin erämaata.

DSC_0426 DSC_0433
DSC_0430
Alunperin suunnittelimme ajavamme Vaisjängälle saakka, mutta aikamme madeltuamme pitkin erämaata bongasimme kauniin pienen lammen uran vieressä. J parkkeerasi auton uran viereen pois muiden kulkijoiden tieltä ja kävelimme lammen rannalle. Maisemat olivat tasaiset, vain muutama tunturi näkyi lännessä. Jänkä oli kuoppainen, tuulisen sään takia etsin nuotiolle sopivan kolon ja aloin työstämään tulta J:n ja lasten kalastellessa matalassa vedessä.

Tuuli oli kuitenkin sen verran kova, että lapset päätyivät istuskelemaan auton sisälle. J totesi lammen olevan liian matala kaloille ja päätyi itsekin vauvan kanssa autoon lämmittelemään.

Nautin yksikseen nuotion rakentelusta ja makkaroiden paistamisesta. Katselin maisemia ja totesin puuttomuuden tuovan turvallisuuden tunteen. Juuri tuollainen paljas paikka sopisi hyvin yöpymiselle – tuulettomalla kelillä.

DSC_0440 DSC_0439
Nuotio paloi kuopassaan lämmittäen makkaroita syömään tulleita lapsia. Nuotiokahvi onnistui ja maistui tutun kitkerältä. Tulisipa useamminkin tehtyä vastaavanlaisia retkiä nuotion äärelle.

Valitettavasti olin arvioinut sään väärin ja jouduimme lähtemään heti syötyämme lasten alkaessa palella. Pitkitin lähtöä tutkimalla jänkää ja vierailemalla vielä kerran lammen rannalla. Kotimatkalla ohitimme useamman kapustarinnan, niiden läsnäolo ilahduttaa aina.

Päätinkin kasaavani kotona kassin johon on valmiiksi laitettu lapsille lämpimät vaatteet. Luontoon lähtiessä kassi on helppo nakata repun pohjalle ja sään kylmetessä vaatteet saa nopeasti ylle.

Maastoajoneuvolla (mönkijä, auto, moottorikelkka…) tarvitset maastoliikenneluvan

Kevon luonnonpuiston Silkeája

DSC_0293 DSC_0284
DSC_0288 DSC_0291
Silkeajan nuotiopaikalla istuskellessamme juttu lensi ja katse harhaili ympäröivässä metsässä. Synkät pilvet pudottelivat muutamia sadepisaroita ja tuuli ravisteli koivujen oksia. Oli hiljaista.

Olimme juuri kulkeneet lyhyen kahden ja puolen kilometrin matkan tuntiin. Ilta kuudelta lähdimme ajelemaan Utsjoelta kohti etelää, enkä vilkaissut kelloa kertaakaan sen jälkeen.

Heti reitin alussa noustavat portaat tuntuivat yllättävän raskailta. Onneksi portaita ei tuossa päässä Kevon reittiä ole kuin alussa ja kauempana Guoikgáhoitájan jälkeen. Pidemmät portaat ovat vasta reitin puolivälin tienoilla.
Kuljimme peräkanaa polkua pitkin ja pysähtelimme ihastelemaan kelottuneita mäntyjä. Kiiski kulki edellämme verkkaisesti.

DSC_0324 DSC_0318
DSC_0300
Siitä on tosissaan kaksi vuotta aikaa kun viimeksi vierailin Silkeájalla. Paikalla tulee käytyä harvoin, lasten kanssa emme ole vierailleet siellä kertaakaan. Jos ei lasketa mukaan kertaa, kun Pikku-J oli noin puolen vuoden ikäinen.Luonnollisestikaan hänellä ei ole muistikuvia retkestä.
Ruskan aikaan Silkeájan jälkeinen reitti Guoikgáhoitájalle päin on upea.

Kuivan mäntymetsän läpi  kulkiessamme seurasimme lukuisia hirvien jättämiä jälkiä. Katkotut nuoret männyt ja papanakasat vihjailivat niiden käyttävän samoja polkuja kuin ihmistenkin. Pidimme sen verran kovaa meteliä juor…keskustellessamme, ettei ihmekkään kun yksikään eläin ei osunut kohdallemme.

DSC_0306
DSC_0310
DSC_0322
Paikalle saavuttuamme varasin oitis halkojen hakkuuvuoron. Erätoveri E olikin saanut aikaan jo komeat liekit palatessani nuotiopaikalle halkojeni kanssa, pitäisi itsekin treenata nuotion sytyttämistä.

Meillä on aikalailla samanlaiset pelot koskien teltassa yöpymistä, oli mukavaa kuulla että joku muukin pelkää eläimiä ja tietynlaisia alueita. Pitäisi yhdessä kohdata nämä paikat, jotta uskaltaisimme yöpyä rohkeammin yksin. Tiirailin vähänväliä ympärillemme, olin jälleen varma ettemme ole yksin.

Sveitsiläinen pariskunta poikkesi nuotiopaikalla juttelemassa, erotin heidän tulonsa jo kauempaa. Silti säikähdin useamman kerran suurehkon oksan heilumista tuulessa, rupesi jopa huvittamaan oma säikkyminen.

DSC_0326 DSC_0292
Juotuamme parit teemukilliset kylmyys alkoi hiipiä ympärillemme. Päätimme jatkaa matkaa takaisin autolle. Kuljimme jälleen hyvin hitaasti, pysähdellen jokaisen mielenkiintoisen kaatuneen puun ja kiven kohdilla.

Lähellä parkkipaikkaa jäimme katselemaan maisemia kauemmas Kenesjärveä päin. Tuntui, kuin olisimme paljon kauempana kotoa kuin mitä olimmekaan. Mahtavaa, että näinkin lähellä kotia on niin upea kohde mitä Kevon luonnonpuisto on.

Autolla J soitteli Erätoverille ja kyseli olinpaikkaamme. Olin unohtanut ilmoittaa, että meillä menisi myöhään. Ei haitannut ollenkaan kun palasin myöhään alkuyöstä kotiin. Välillä täytyy vain kulkea hitaasti ja nauttia olosta.

Kevon reitin loppupäänä pidettävä reitin pätkä löytyy Kenestupien kohdalta noin 30 kilometrin päässä Utsjoen kirkonkylältä. Silkeajalle tieltä matkaa kertyy 2,5 kilometriä suuntaansa. Parkkipaikka on tilava ja hieman syrjemmällä tiestä on ulkokäymälä. Polku on kivinen ja juurakkoinen, muuten helppo kävellä.

Vanhempi postaukseni Silkeájasta

Kesän ensimmäinen patikka Utsjoen retkeilyreitille

DSC_0095Lähtö patikoimaan meinasi venyä iltaan saakka kun en millään meinannut jaksaa nousta sohvalta, joka on muodostunut eräänlaiseksi pesäksi kuluneen vuoden aikana. Onneksi kuitenkin kokemuksesta tiedän, että väsymys kaikkoaa lähes heti kun pääsee keskelle luontoa.

Tämän kertainen patikointikohteeni oli tuttuakin tutumpi retkeilyreitti joka saa alkunsa Utsjoen kirkon parkkipaikalta. Yleensä olen startannut Mantojärven kohdilta mönkijäuralta joka yhdistyy merkityn polun kanssa juuri ennen Härkävaaraa. Reitti kulkee aluksi mänty-koivumetsikön halki nousten hiljalleen puurajan yli avotunturiin. Pyysin kuitenkin hovikuskin viemään minut Mantojärveen laskevan puron läheisyyteen, jolta suunnistin poroaidalle ja sitä seuraten päädyin polulle joka johtaisi suoraan Vuolleseavttetvárrille skipaten Härkävaaran. (Polku lähtee erään talon pihasta, joten aluksi on kierrettävä kauempaa poroaidalle ja käveltävä sitä myöten portille!)

DSC_0069
DSC_0084 DSC_0082Uuden polun kulkeminen on aina yhtä jännittävää. Vaikka kirkonkylän seutu on käynyt vuosien aikana tutuksi, yllätyn joka kerta maaston vaihtelevuudesta pienenkin alueen sisällä. Polun noustessa korkeammalle taakse jäävä Mantojärvi ja Kaldoaivin erämaan tunturit näyttivät upeilta. Mitä korkeammalle pääsin, sitä komeammaksi maisemat kävivät.

Päästessäni huipun läheisyyteen maisemat alkoivat jäämään Vuolleseavttetin rinteen peittoon. Otin suunnan luoteeseen ja tarkistin karttasovelluksesta oikean kulkusuunnan. Innostuin nähdessäni Kalkujoen lammen läheisen rinteen, olin todella lähellä määränpäätäni. Näin Vuolleseavttetvárrin huippumerkin ja jatkoin matkaani kohti merkittyä reittiä.

DSC_0088 DSC_0090
DSC_0092Johtalanvárri, seuraava kohteeni alkoi nousta edessämme. Kiiski haisteli ilmaa ahnaasti ja puuhasi suurten kivien seassa etsien myyriä. Juuri kun ihmettelin tunturin hiljaisuutta kuulin tutun vihellyksen. Kapustarinta istui hieman kauempana ja vihelteli rauhoittavaa, yksinäistä ääntään. Jávvájávrin lähellä näytti olevan poroporukka makuulla. Ne olivat sen verran kaukana etteivät ne välittäneet läsnäolostamme. Vaihdoin kivikossa kävelyn valmiille polulle ja kiristin vaelluskenkieni naruja. Onneksi uudet kengät eivät ole vielä kertaakaan hiertäneet.

DSC_0098
DSC_0105 DSC_0104Johtalanvárrilla jännitti. Kiiski haisteli ilmaa tarkasti ja pysähteli tuijottamaan Kalkujoen lammen kodan suuntaan. Poikkesin jopa reitiltä kurkistaakseni tunturin rinteeseen, että mikä ihme siellä kiinnosti koiraa. Ei mitään.

Yöttömän yön ajasta huolimatta tunturissa oli synkkää. Laskeuduin Johtalanvárrilta alas ja päätin käväistä läheisellä nuotiopaikalla. Paikka on edelleen merkittynä karttasovelluksessani, mutta paikalta löysin vain ruosteisen nuotiokehän. Olin hieman hämmentynyt, muistaakseni paikalla oli vielä nelisen vuotta sitten pöytäryhmä ja hökkelö polttopuille. Hökkelön kohtalo selvisi löydettyäni muutamia hiiltyneitä puita, nauloja, saranoita ja kaasupullon. Onko Metsähallitus itse polttanut paikan, vai joku muu?

No, en itsekään ollut käyttänyt paikkaa neljään vuoteen ja epäilen ettei sillä ollut muutenkaan paljoa käyttöä Kalkujoen lammen kodan läheisyyden takia. Patikointini jatkui vielä hetken aikaa merkittyä reittiä pitkin kunnes oikaisin oikoreittiäni pitkin Geologiselle polulle ja sieltä kotiin. Kulkiessani oikoreitillä haistoin nuotion tuoksun. Sitä kai Kiiski haisteli Johtalanvárrin huipulla.

DSC_0112 DSC_0116Matkaani meni kaksi tuntia ja kuljin kuuden kilometrin matkan. Olin hyvin yllättynyt siitä kuinka hyvin jaksoin kulkea vuoden tauosta huolimatta. Oli myös lohduttavaa huomata kuinka edelleen retkeily ja luonnossa kulkeminen tuovat hyvän ja levollisen mielen.

Retkipaikasta löytyy kirjoittamani artikkelit Utsjoen retkeilyreitistä. Linkit tässä ja tässä.

Iltalenkillä

DSC_0049 DSC_0046
DSC_0032 DSC_0029
DSC_0025
Väsyttää.

Olisi kuitenkin iltalenkin aika, viime päivien löysäily saa riittää ja on suunnattava tunturiin jos mielii kohottaa kuntoa muuten kuin hikoilemalla sisätiloissa jumpaten. Pohdin eteisessä mitä pukisin päälleni. Kuitenkin paleltaa tai tulee liian kuuma.

Raahaudun kotipihasta polkuja pitkin oikoreittini vaativimmalle kohdalle – rinteen jyrkkä kohta hengästyttää luovuttamisen partaalle, mutta kerta toisensa jälkeen olen kiivennyt sen ja todennyt päästyäni Geologiselle polulle että ei se niin paha ollutkaan  vaikka suussa maistuu veri.

Helpompaa olisi mennä tien kautta Geologisen polun alkuun, mutta mieli on outo ja pitää oikoreittiäni fiksumpana vaihtoehtona. Ainakin se kunto kohoaa.

Edeltävällä kerralla säikähdin polulla vastaantulijaa ja tälläkin kertaa otin kuulokkeet pois korviltani välttääkseni turhat jännitykset. Hiippailin kaikessa rauhassa polkua pitkin kohti huippua.

Olen hieman hajamielinen ihminen ja saatan unohtaa ottaa jopa koiran mukaan lenkille. Joskus lähden vartavasten valokuvaamaan ja unohdan ottaa kameran mukaan. Tällä kertaa en unohtanut mitään, koiran olin jättänyt kotiin tarkoituksella. Kastellessani lenkkikenkäni totesin, että olisi pitänyt vaan laittaa ne sisäänajettavat vaelluskengät jalkaan.

Huippumerkillä pysähdyin ja katselin maisemia. Johtalanvárrilla näyttää poikkeuksetta joka kerta liikkuvan jotain. Nytkin tihrustelin tunturia päin ja totesin ”liikkuvien” asioiden olevan edelleen kiviä.

Yksin kulkiessa päässä liikkuu kaikenlaisia ajatuksia. Yleensä käsittelen stressaavat asiat luonnossa, viimeaikoina en ole stressannut oikeastaan mistään joten mietiskelin niitä näitä. Usein seikkailufiiliksen koittaessa haaveilen vaelluksista. Yksin kulkiessa parhaimmat palat jäävät vain itselleen. Kukaan ei ole jakamassa komeaa perseelleen lentoa alamäessä tai silmänräpäyksessä katoavaa loistavaa ajatusta. Ehkä hyvä niin…

Lenkkeily luonnossa on muutakin kuin suorittamista. Tutkimusretki ruohonjuuritasolle sekä mieleen, että ympäristöön.

Ehkä tässä oltiin enemmänkin mielialaa kohottamassa kuin kuntoa.

Iltalenkki suoritettu.

 

 

Hiihtoretki Kalkujoen lammen laavulle

DSC_9791 DSC_9790
DSC_9782
Lauantaina kaunis aurinkoinen sää kannusti lähtemään hiihtoretkelle ylös Geologiselle polulle. Lämpöä riitti kolmen asteen verran joten pyrin pukeutumaan kevyesti, mutta suojaavasti.

Kuljen oikoreittiä pitkin Geologiselle polulle kun en laiskuuttani jaksa kävellä kävelytietä pitkin reitin alkuun risueläimille. Oikoreittini varrella on lyhyt, mutta kovin jyrkkä ylämäki jonka ylös kiipeämistä sukset jalassa jännitin etukäteen. En suinkaan stressannut sukset jalassa kiipeämistä, lähinnä hengästymistä…

Yllätyksekseni mäen kiipeäminen OACin liukulumisuksilla kävi kuin leikiten! Nuoskalumi loi suksien karvapohjiin hyvän pidon, jonka avulla tepsuttelin rinteen ylös hetkessä. Enkä onnekseni hengästynyt kovinkaan paljoa. Päästyäni merkitylle reitille yritin irrottaa suksien pohjiin kiinnittynyttä lunta tuloksetta.

DSC_9797 DSC_9795
DSC_9806
Olisin voinut riisua sukset ja rapsutella lumet irti, mutta seikkailifiilis kutsui ja malttamattomana lähdin jatkamaan nousua ylös kohti määränpäätä. Lukuisat riekkojen jäljet parveilivat koivikoissa ja kelkanjälki kantoi hyvin.

Haaveilin jälleen hiihtovaelluksesta ja harmittelin, etten tänä vuonna pääse mukaan järjestettävälle reissulle. Ehkä ensi vuonna sitten! Ylös kiivetessä oli tullut kuuma, mutta heti poroaidan portille päästyäni täytyi nostaa huppu pään suojaksi. Ylhäällä ei olisi uskonut lämpötilan olleen niin korkea mitä se kotoa lähtiessä oli.

Hiihtelin kovassa tuulessa kohti Kalkujoen, tuttavallisemmin koulun laavua kohti. Oikea suksi jätätti perässä pohjaan tarttuneen lumen takia, en antanut sen haitata kulkua. Pian laavu häämöttikin edessä.

DSC_9829 DSC_9862
DSC_9836
Laavun sisään päästessäni harmistuin. Vastassa oli puruinen lattia ja kasa ties mitä roinaa. Pyyhe roikkui katosta ja penkillä oli jonkun jättämät retkeilytarvikkeet ja vesipullo. Vesi ei ollut jäätynyt pullossa, joten ehkä tavaroiden omistaja oli keventänyt kantamuksiaan ja hakisi kamppeensa pian takaisin…? En tiedä, mutta nurkasta löytämäni teltta jopa ärsytti. Joo, Metsähallitus siistii kotia sekä autiotupia ja vie niiltä roskia pois, mutta niiden tarkoituksena on toimia suojana retkeilijöille – ei tavaroiden lopullisena jättöpaikkana. Olen oppinut, että taukopaikat on jätettävä siihen kuntoon kuin missä ne saapuessa olivat. Toivottavasti muutkin retkeilijät noudattavat tätä sääntöä yhteisen hyvän vuoksi.

Voihan se olla, että teltan sinne jättänyt aikoo hakea sen takaisin lähipäivinä. Toivon ainakin niin. Siistin hieman paikkoja ja jätin muiden omaisuudet paikoilleen. Keittelin teet kaasunjämillä ja vietin laavulla useamman tovin nauttien hiljaisuudesta.

DSC_9811 DSC_9867
Hyvästelin laavun ja rapsuttelin pihassa enimmät jäät irti suksien pohjista. Lähdin jatkamaan matkaa laavun takaa kulkevaa Geologista polkua pitkin. Polku oli lähes hiihdettävissä, paremmin sillä olisi päässyt kulkemaan lumikengillä hyvin tallotulla uralla.

Polku kulkee jyrkän kurumaisen syvänteen kautta koululle. Muistelin, että olen aikaisemminkin laskenut mäet suksilla joten tälläkin kertaa uskallauduin kokeilemaan. Pääsin jyrkimpään kohtaan saakka, kunnes oli riisuttava sukset pois jaloista ja jatkettava kävellen. En kaatunut kertaakaan (kerran otin tukea hangesta), vaikka lähellä oli. Onneksi vastaan ei tullut muita kulkijoita, jälkeen jättämäni jäljet tosin saattavat aiheuttaa kummaksuntaa… Enkä kyllä suosittele mäen laskemista kenellekään, viimeistään alhaalla kasvavat puut pysäyttävät laskijan.

Retkestä jäi käteen kauhea vaelluskuume ja tunturikaipuu. Vielä toistaiseksi riittää hyviä hiihtokelejä, kunnes lumi alkaa sulaa eikä tunturiin pääse hetkeen jalan. Pian koittaakin kesä ja vaelluskausi – sitä odotellessa!

 

 

Ensimmäistä kertaa luonnossa

DSC_9619 DSC_9615
Huonosti nukuttu yö ja 16 asteen pakkanen eivät paljoa kannustaneet lähtemään ulos. Olin jo päiviä aikaisemmin luvannut itselleni, että keskiviikko olisi se päivä kun viimein lähden hiihtämään ensimmäistä kertaa tälle talvelle.

Olen jo jonkin aikaa sitten tehnyt itselleni lupauksen,  vaikka väsyttäisi eikä millään jaksaisi, lähtisin silti ulos. Ja lähes joka kerta olen palannut kotiin paljon virkeämpänä ja jaksanut loppupäivän paremmin. Keskiviikkona puin lämpimästi päälleni ja suuntasin alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen Ellin polulle.

Auto piti kamalaa ääntä lämmetessään kotipihalla, J oli valmiiksi nostanut liukulumisukseni varastosta esiin ja aurinko paistoi kirkkaana taivaalta – hieman jännitti lähtä testaamaan, mitä äkillisen painopisteen muutoksen kokenut kroppa pitäisi urheilemisesta.

DSC_9605 DSC_9603
Ellin polun metsä on peittynyt kauniiseen lumivaippaan. Aurinko paistoi matalalta saaden lumikiteet kimmeltämään kultaisena valossaan. Suksien siteet sopivat viime talven jäljiltä kenkiini ilman säätämistä, pääsin matkaan ilman hermojen kiristymistä. Mikä oli hyvä, kun motivaatio lähtä hiihtelemään ei ollut kovin korkealla…

Hiihtäminen tuntui hyvältä. Raskauden jälkeen ei suositella kuuteen viikkoon liikuntaa jossa tulee nopeita käännöksiä, tärähtelyä tai hyppelyä, joten rauhallinen perinteinen hiihto on turvallinen ja hyvä tapa kohottaa kuntoa hiljalleen. Kunhan ei kaadu mäessä!

Sormia ja kasvoja palelsi. Kaunis metsä kutsui syvemmälle, valmiiksi tampattu ura kannusti hiihtämään. Tämähän on helppoa!

DSC_9598 DSC_9600
DSC_9577
Hiihtelin hiljalleen Ellin polun näköalapaikalle. Rástigáisáa ei erottanut pilviltä, Norjan puolen rinteet näyttivät karvaisilta lehdittömien puittensa takia. Ajatus karvaisista tuntureista nauratti.

Oli outoa olla pitkästä aikaa keskellä luontoa. Lukuisat lumikenkien jäljet ilahduttivat, mukavaa, että paikalla oli vieraillut muitakin. Edeltävinäkin talvina Ellin polulla on riittänyt talviaikaan liikkujia, kahtena edeltävänä talvena määrä tuntuu vain kasvaneen!

Lähdin hiihtelemään takaisinpäin samaa reittiä pitkin – vielä en uskaltanut lähteä uppohankeen tarpomaan. Tämä muutaman kilometrin pikkulenkki riitti ja onneksi en lähtenyt rasittamaan itseäni enempää. En meinannut aamulla päästä sängystä ylös kipeän selän takia.

Viikonloppuna voisin lähteä uudelleen hiihtelemään. Eihän tämä selkä ja muu keho muuten kuntoudu kuin liikkumalla ;). Täytyy vain muistaa levätäkkin, vaikka ulkoilu piristää. Nämä unettomat yöt tulevat jatkumaan vielä pitkälle kevääseen :D.

 

Teehetki Härkävaarassa

DSC_9319 DSC_9326
DSC_9334Vapaapäivä ja pakko päästä ulkoilemaan. Väsytti ja selkää särki, kovin korkealle en jaksanut lähteä kiipeämään joten valitsin teehetkeni kohteeksi mahdollisimman tasaisen reitin varrella sijaitsevan Härkävaaran nuotiopaikan.

Tekstini Härkävaaran nuotiopaikasta.

Retkipaikan juttuni Utsjoen retkeilyreitistä.

Lähdin merkatulle reitille Mantojärven pohjoispäästä lähtevän mönkijäuran kautta. Oikea lähtöpiste on Utsjoen kirkon viereisellä parkkipaikalla, mutta ajattelin viiden kilometrin pituisen matkan riittävän minulle ennen uutta alkavaa työviikkoa. Tämänhetkisen olotilani takia lyhyetkin rasitukset näkyvät seuraavana päivänä väsmyksenä sekä iskias-kipuna, joten varmuuden vuoksi otan retkeilyn hieman rennommin.

Aluksi pohkeeni tuntuivat väsyneiltä pölkyiltä, mutta hetken aikaa käveltyäni mitään kohtaa ei enää kolottanut ja kulku kävi leikiten. Väistelin lätäköitä uran varrella ja yritin kuvata kauniita kanervia. Korppi raakkui takanani luoden erämaafiilistä.

Mänkijäura ylittää Vuolleseavttet – joen. Kävellen joen yli pääsee hieman mönkijäjäljen jälkeen. Reitti oli jo itsessään niin kostea, ettei kenkien kastumista olisi joen kostealla rannalla huomannutkaan.

DSC_9338 DSC_9340
Ilmassa leijaili talven tuoksu. Pientä raemaista sadetta sateli hetkittäin ja pienet lammikot olivat yön aikana saaneet päälleen ohuen jääkerroksen.

Mönkijäuran yhdistyessä merkattuun reittiin jouduin kulkemaan osittain metsässä pitääkseni kenkäni edes hieman kuivempina. En pitänyt kiirettä, pysähtelin katselemaan taakse jääviä maisemia ja tutkin karuksi muuttunutta luontoa. Poron jäljet kulkivat samaa reittiä pitkin kohti nuotiopaikkaa.

Säikähdin saapuessani perille – nuotiopaikan varasto oli siirtynyt paikoiltaan ja kattokin makasi levällään maassa. Mielessäni kävi monta eri mielikuvaa ilkivallasta ja harmistuin tosissani. Onneksi sain tietää tuulen nakanneen varaston ympäri kevättalvesta – huh! Siinä taas muistutus, millainen voima tunturin tuulella on. Ja kuinka ihmiset arvostavat yhteisiä retkeilykohteita pitämällä ne kunnossa vierailuittensa aikana.

Istahdin nuotiopaikan pöytäryhmän ääreen ja korkkasin teeni. Olin kotona syönyt sen verran tuhdisti, etten tarvinnut evästä matkalle. Kesällä tuo ei olisi tullut kuuloonkaan, vähintään huonon olon takia olisin joutunut napsimaan matkalla jotain pientä purtavaa.

DSC_9344 DSC_9364
DSC_9350
Kun pitkään aikaan ei ole jaksanut retkeillä kunnolla, huomaa kuinka paljon sitä kaipaa. Näinkin lyhyestä ja yksinkertaisesta retkestä into ulkoilua kohtaan koki jyrkän nousun ja sain iltalenkkeilynkin säännöllisemmäksi.

Härkävaaran nuotiopaikka on yksi ensi kesän telttailukohteista. Koska siellä on ulkokäymäläkin, paikka soveltuu hyvin lasten kanssa retkeilemiseenkin. Vieressä kulkeva joki tarjoaa raikasta juotavaa ja Vuolleseavttetvárrille jatkuva retkeilyreitti vie aina Utsjoen keskustaan saakka. Olemme miettineetkin, jos koko perheen kanssa kävelisimme kahdeksan kilometrin matkan Kalkujoen lammen kodalle ja siitä kotiin. Uskoisi, että hyvin tauottamalla myös tuolloin neljän vuoden ikäinen jaksaisi kävellä matkan.

Teeni juotuani lähdin kävelemään takaisin Mantojärveä kohti. Näin, kuinka lunta satoi vasten vastapäisen mäen rinnettä. Talvi on lähempänä kuin arvaammekaan!

Ruskatutkan tutkimukset

DSC_9077 DSC_9090
DSC_9092
Mun lemppari vuodenaika, syksy on jälleen täällä! Tänä vuonna ruska on aloittanut luonnon värjäämisen aikaisin ja mielenkiinnolla olen seurannut sen kehittymistä jo viikon ajan. Ruska saa minut rauhattomaksi – pelkään, etten ehdi kuvata ajoissa sen upeita värejä! Silti joka syksy olen saanut edes jonkun verran kuvia siitä… Voisin jo rauhoittua.

Viime viikon keskiviikkona kävin Utsjoen Ailikkaalla (linkki Retkipaikan juttuun Ailigas-tunturista) tsekkaamassa ruskatilanteen. Maaruskaa tuolloin ei ollut vielä paljoa, eikä puistakaan erottanut kuin hieman värjäymiä. Ailigas on helppo ja mutkaton tapa päästä ihastelemaan ruskan värejä, maston läheiseltä näköalapaikalta näkee Utsjoen kirkonkylän ja Tenojoen laaksoa.

DSC_9086 DSC_9081
DSC_9122
Geologisella polulla (linkki blogitekstiini polulta) vierailin perjantaina. Rinteessä ruskan värejä ei ollut paljoa, mitä korkeammalle kiipesin, sitä värikkäämmäksi maisemat kävivät. Yllätyin sienien määrästä – kuvittelin, että tämä vuosi olisi sieniköyhä!

Mustikat ovat jo hieman nahistuneita ja pahan makuisia. Torstai-perjantai yön välinen tuuli oli saanut jo osan lehdistä putoamaan maahan. Puurajalle päästessäni se tuttu rauhallisuus laskeutui mieleeni ja istahdin näköalapaikan kiviröykkiölle ihailemaan tunturin karuja maisemia.

DSC_9128 DSC_9132
DSC_9138
Lempi vuodenajakseni syksy on muutosten aikaa. Samalla kun luonto varautuu talveen se menettää runsautensa pudottomalla puista lehdet pois. Silti samaan aikaan maaperässä tapahtuu ihmeitä – marjat kypsyvät ja sieniä puskee esiin nopeaan tahtiin. Ruskan värien kadotessa tunturin todellinen karuus paljastuu rehevyyden alta. Ja se vasta onkin kaunista!

Tässä ruskatutkan tulokset viime viikolta. Nyt jo kannattaa suunnata tunturiin – maaruska on upea! Uskon, että ensi viikolla tilanne on entistä upeampi.

Tämän päivän ruskatutkailusta tulee juttua viikonloppuna, jolloin lähden kuvaamaan taas sen hetken tilanteen. Pahoittelen, että jutut tulevat hieman myöhässä. #Ruskatutka :n juttuja voitte seurata Instagramista käyttäjätunnukselta @Adventurelandlapland.

Täältä voitte selailla aikaisempien vuosien ruskakuvia.

Yö Ellinpolulla

DSC_8887 DSC_8867
Aina ei ole aikaa lähteä pidemmälle yöreissulle, siispä Erätoveri E:n kanssa päätimme yöpyä jossain kylän lähistöllä. Vaihtoehtoja ei tullut paljoa mieleen, lopulta päätimme suunnata Ellinpolulle. Taru kummittelevistä muinaisjäännöksistä ja pahaenteisen niminen Kuolleiden Kuolpuna eivät estäneet suunnitelmiamme.

Lähdimme ilta kahdeksalta liikenteeseen. Matkaa kodalle Tenojoen rantaan tieltä ei ole kuin parin kilometrin verran ja taivallus kävi joutuisaan. Kodalla aloimme etsiä teltalle sopivaa paikkaa, hieman kauempaa mäntymetsästä. Paikka löytyikin hetken etsiskelyn jälkeen ja pystytimme teltan ennen muita iltapuuhia.

Hyttysten määrä lisääntyi räjähdysmäisesti lämpimässä metsässä. Hyttysmyrkytkään eivät tuntuneet pitävän niitä loitolla – siirryimme rantaan nuotiopaikalle, joskopa savu saisi ne loittonemaan.

DSC_8868
Koska metsäpalovaroitus ei ollut enää voimassa, uskalsimme tehdä tulet sille tarkoitettuun tulipesään. Pieni tuulenvire ja savu saivat suurimmat hyttysparvet kaikkoamaan. Söimme iltapalaa ja ihastelimme tunturin taa laskevaa aurinkoa.

Alkuillan hiostava ja kostea ilma muuttui hiljalleen siedettävämmäksi ja viileäksi. Erätoveri uskaltautui jopa Tenoon uimaan! Hurja. Ilta kului jutellessa ja rantaa kierrellessä. Seurasimme aikamme jopa pienen kalan puuhia rantavedessä. Olimme myös kuulevinamme ukkosen jyrähtelyä vastarannalta.

Auringon laskeuduttua Norjan puolen tunturin taa maisemat muuttuivat hetkellisesti kellertäväksi. On siis selvää, että yötön yö päättyy jo nyt sunnuntaina – komeisiin auringonlaskuihin ei ole enää kauaa aikaa. Kahdentoista aikoihin palasimme teltalle ja aloittelimme nukkumaan.

Teltassa juttelimme ja lueskelimme kirjaa sekä lehteä hetken ennen kuin alkoi tosissaan väsyttää. Uni ei kuitenkaan meinannut millään tulla. Juuri, kun olin saanut hetken aikaa nukuttua heräsin. Kello oli puoli neljä aamuyöstä, tyynyni oli kostea. Poistuin teltasta ulkopuolelle ja sain ihastella synkkää sumua, joka oli peittänyt metsän alleen. Aamu-aurinko paistoi oranssina matalalta.

DSC_8871 DSC_8892
Heräilimme kahdeksan aikaan aamulla. Teltassa oli kuuma! Söin hieman aamupalaa ja rupesimme pakkaamaan tavaroita, teltan annoimme tuulettua aamupalan ajan. Istuskelimme tovin rannan nuotiopaikalla aamukahvia siemaillen, mihinkään ei ollut kiire.

Ellinpolulla oli hyvä yöpyä, edes lähistöllä puuhasteleva porotokka ei tullut tervehtimään meitä yön aikana. Odotin, että saisimme yöllä kuunnella enemmänkin metsän rapinoita. Sää vaihteli kostean kuumasta viileään, paluumatkalla valuttiin molemmat hikeä, aurinko porotti taivaalta täyttä häkää!

Tälläiset pikaiset telttareissut ovat mukava piristys arkeen! Toivottavasti näitä ehtii tehdä vielä muutaman ennen töihin paluuta kesälomilta.

Tänään, 27.7, aurinko laski Utsjoella ensimmäistä kertaa sitten kevään.

Kuva, jossa esiinnyn, on Emilia T:n ottama.