Suhpivárrin latu

DSC_2327
DSC_2331 DSC_2336
Mukavaa vaihtelua ladulla hiihtelyyn toi Tenontien varrelta starttaava Suhpivaaran retkilatu.

Pari kertaa ajelin ladun ohitse työpäivien aikana ja päätin lähteväni katsomaan sitä heti seuraavana vapaapäivänä. Auton jätin Eränkävijöitten majan jälkeiselle levikkeelle ja lähdin hiihtelemään hyvin huollettua latua pitkin länttä kohti. Ladulle pääsee myös Ravintola Deatnun pihasta.

En tiennyt ladun pituutta joten olin varannut matkaani kuivatuista ruuista valmistetun aterian. Reitti kulki metsän halki ja pysähtelin katselemaan olkani taakse jääviä tunturimaisemia. Seuraavalla kerralla kierrän ladun itään päin aloittaen jolloin komeimmat maisemat tulevat vastaan.

Latu oli helppo hiihtää ja länteen päin kiertäessäni vastaani tuli vain yksi suurempi mäki. Metsä oli jäljetön ja Suhpivárrin kohotessa eteen maasto avautui kauniisti. Ruokatauon pidin poroaidan vieressä, tamppasin suksilla hankeen kantavan alustan ja söin arvelluttavan ateriani slaavikyykyssä. Istuinalustan puuttuminen ei haitannut, oudolta haissut lounaani osoittautui oikein hyväksi.

DSC_2344

DSC_2340
DSC_2351
Teetä juodessani sormiani alkoi paleltaa joten jatkoin matkaani ripeästi. Hiihdin takaisin metsään ja pääsin viimein laskemaan alas lähemmäs tietä. Latu on oikein helppo tapa päästä keskelle luontoa, vain yksi talo reitin varrella muistutti lähellä olevasta kylästä.

Suhpivárrin latu on rengasreitti. Pituutta sillä on 4-5 kilometriä, tarkkaa lukemaa en karttasovelluksella saanut aikaan. Latu sopii hyvin perinteisille suksille, sen vierellä mahtui hyvin hiihtämään liukulumisuksilla. Latu on sallittu vain hiihdolle, positiivinen yllätys oli saada tietää että myös eläimet ovat sallittuja ladulla.

DSC_2355
DSC_2357
Keväämmällä aijon lähteä ladulle viisi vuotta täyttävän poikani kanssa. Retkestä tulee varmasti onnistunut, pienet haasteet hiihtämään opetelleelle lapselle ovat sopivat Suhpivárrin reitillä.

Latua huoltaa paikallinen ohjelmapalveluyritys Holiday Village Valle.

Ladun alkupiste Kansalaisen karttapaikassa

Lumen valtaama luonto kaamoksen loppupuolella

DSC_2087 DSC_2094
DSC_2101
Keskiviikkoinen vesisade kruunasi tämän oudon talven. Marraskuussa talvi vaikutti vielä kulkevan samalla kaavalla kuin pari edeltävää, jos viime vuoden lumetonta alkutalvea ei lasketa, leuto ja runsasluminen joulu-tammikuun aika on kummastuttanut monia.

Sunnuntaina lumikenkäilin ylös Paistunturin erämaan puolelle Geologiselle polulle ja yllätyin lumen määrästä. Ylös polulle kenkäily oli normaalia raskaampaa jyrkässä rinteessä, vuoron perään aurasimme polkua auki Kiiskin kanssa. Pelkäsin ettei tuo koirien lamborghini jaksaisi kahlata töppöjaloillaan pitkälle, sain jälleen yllättyä. Välillä se kulki lumikengissä kiinni ja pian se olikin hihnan salliman matkan päässä seuraamassa ketun jälkiä.

DSC_2108 DSC_2110
DSC_2114
Vaikka vannon liukulumisuksien nimeen, lumikengät olivat sunnuntaille parempi valinta. Jopa paikoilla joissa tuuli pääsee puhaltamaan vapaasti upotti. Kuljin ketun jälkiä pitkin löytääkseni hangen kantavimmat kohdat.

Alun hikoilun takia palelin saapuessani Kalkujoen lammelle. Alkuperäiseen suunnitelmaani kuului pitää tauko kodalla ja nauttia teestä, puntaroin kuuman juotavan ja liikkumisen välillä ja päädyin jatkamaan matkaa pystähtymättä.

DSC_2141

DSC_2133
DSC_2143
Kota uinui paikoillaan lumipeitteen alla. Sen alapuolella seisova opastekylttiryhmä on normaalisti pääni korkeudella, nyt seisoin miltei sen korkeudella. Lunta Annakurussa oli vielä enemmän mitä Geologisen pohjoispään polulla ja sain kulkea lumisen satumetsän halki kohti kylää.

Riekkojen jälkiä parveili puulta puulle kaikkialla kurussa. Onneksemme näimme kaksi vitivalkoista yksilöä niiden lennähteässä lumikiepeistään karkuun. Mäessä pehmeä lumi luisti allani ja mätkähdin takapuolelleni syvälle hankeen. Kamera kaulassa jäin istuskelemaan ja pohtimaan kuinka pääsisin ylös kastelematta sitä, kun reppunikin oli jäänyt hangen vangiksi.

Alas tarpoessa varpaanikin olivat lämmenneet ja sain rauhassa istuskella ennen kuin könysin ylös. Kiiski istuskeli vieressäni ja oli varmasti salaa tyytyväinen hengähdystaukoon vaikka vetikin kunnon hepulit alas pururadalle päästyämme.

En kehdannut kulkea pururataa pitkin lähemmäs kotia koiran kanssa joten riisuin lumikengät koulun pihalla ja kuljimme tietä pitkin loppumatkan. Taakse jäävä oranssin kirjava taivas kieli pian päättyvästä kaamoksesta. 8 päivää enää ja aurinko nousee jälleen!

Itsenäisyyspäivän kaamoshiihto

DSC_2053 DSC_2043
DSC_2054
Itsenäisyyspäivänä parisen viikkoa sitten kävin hiihtelemässä vailla määränpäätä. Lähdin pururataa pitkin kohti etelää, poikkesin ladulta sähkölinjan alle ja hiihtelin uppohangessa Finlandia hymnin soidessa taustamusiikkina.

Olin yhdentoista aikaan liikenteessä enkä osannut arvatakkaan kuinka oikeaan aikaan satuin nousemaan ylös Ánnáguravárrin rinnettä. Rinne itsessään on kamala nousta vuodenajasta riippumatta, sitä ei pääse ylös hengästymättä. Tai joku parempikuntoinen saattaisi päästäkkin, mutta tälläisellä vapaa-ajan liikkujalla meni tovi jos toinenkin nousta sivuttain sukset jalassa ylös.

DSC_2070 DSC_2063
DSC_2064 DSC_2077
Rinnettä pitkin kulkevaa polkua pitkin kulkeminen kesti kestämistään. Välillä pystyin hiihtelemään muutaman metrin eteenpäin kunnes sain taas kääntyä sivuttain kulkemaan. Pysähtelin monet kerrat katsomaan takanani kohoavaa oranssia valoa joka kajastui kaukana nousevasta auringosta. Kaamoksen aikana aurinko ei nouse horisontin yläpuolelle.

Nousun loppuessa pidin pienen hengähdystauon ja tutkailin maisemia. Edessä siinsi sinertävä taivas ja lumesta oksansa kumartaneet koivut. Menin poroaidasta läpi ja hiihtelin hetken sen vierttä kunnes hoksasin etten jaksaisi kiertää kaukaa toiselle portille saakka, käännyin ja jatkoin matkaani poroaidan ulkopuolella.

Säikähdin lähelläni kirkaissutta pöllöä ja allani kerroksittain alas humahdellutta lunta lähestyessäni rinteen jyrkkää reunaa. Kylä aukeni edessäni, pystyin näkemään Utsjoen sulat kohdat ja alhaalla kulkevat autot. Retkeni jännittävin hetki oli edessä, ylhäältä pitäisi päästä alaskin.

Lähdin laskemaan rinnettä hitaasti, siksakkia vetäen. Rohkeampi olisi päässyt suoraan alas, mutten tohtinut ottaa riskiä. Lasketellessani tunsin kuinka lumessa piileskevät kivet naarmuttivat suksien pohjia.

Pysähdyin kallion alle ja seurasin kuinka lumiseinämä putosi pykälän alemmas. Onneksi rinteessä ei ollut paljoa lunta, lumivyöryn alle joutuminen ei kuulunut suunnitelmiini.

Ennen alas laskeutumista pysähdyin tutkimaan koloa kivien välissä jonne johti useammat ketun jäljet. Vaikka kuinka kurkin, en ylettänyt näkemään oliko kolossa pesää.

Jännittävä itsenäisyyspäivän hiihtoretkeni oli omiaan piristämään kaamospäivää. Hämärällä täytyy lähteä ajoissa ulos jos aikoo luontoon ennen pimeää ja se onkin koitunut ongelmaksi viime aikoina.

Kaamos on onneksi lyhyt ajanjakso, joten siitä on mukava ottaa kaikki ilo irti vapaapäivinä ulkoillen luonnossa.

Hyvää joulua kaikille!

Lumikenkäretki Geologisella polulla

DSC_1820 DSC_1818
IMG_20191116_130938
Vielä viime viikonloppuna puita koristi kaunis lumikuorrute, tosin pakkaset kävivät loppuviikosta nollassa jolloin lumet sulivat noroina pois oksilta. Onneksi ehdin käydä lumikenkäilemässä Geologisella polulla, joka oli muuttunut sokkeloiseksi alhaalla riippuvien oksien takia.

Ylös nouseminen lumikengin kävi työstä kun samalla sai kyykistyä raskaiden oksien ali päästäkseni tampatulle polulle. Lumikengät luistivat lumen alla piilossa olevien kivien päällä ja vähäisestä pukeutumisesta huolimatta hiki virtasi.

Kiivetessäni muistutin itselleni raskaankin liikuntasuorituksen olevan vain askel lähempänä pitkiä vaelluksia. Mitä enemmän tarvon hangessa, sitä paremmin jaksan ensi kesänä kulkea rinkan kanssa. En muista milloin viimeksi olen kääntynyt takaisin päin reitin rankkuuden takia, nytkin painoin menemään pysähdellen tiedostaen ylhäällä odottavan palkinnon.

Reitti helpottui heti päästyäni geologiselle polulle, jolla talvisin kulkee moottorikelkan jälki. Jälkeä ei vielä ollut, mutta edeltävien lumikenkäilijöiden pohjalla oli mukava löntystellä eteenpäin.

DSC_1827 DSC_1831
DSC_1844
Reitin korkeimmalta kohdalta pystyi näkemään auringon laskeutuvan ja värjäävän pilvet oranssiksi. Pidin hengähdystauon ja hämmästelin lukuisia riekkojen puuhasteluiden jälkiä. Jäljistä päätellen alueella riittää myös kettuja.

Sain kulutettua aikaa parin kilometrin matkalle kahden tunnin ajan. Usein lähden luontoon sillä ajatuksella, etten viettäisi siellä kauaa aikaa vaan ottaisin retken urheilun kannalta, lähes aina päädyn pysähtelemään ja ihmettelemään luonnon tarjontaa.

Ylhäällä tuuli oli tuivertanut lumet pois puista, reittiä alemmas kulkiessani pääsin uudelleen pujottelemaan lumisia käytäviä pitkin.

Lumitilanne oli ihanteellinen lumikengille – se ei upottanut liikaa, suksille maasto oli vielä turhan kivinen. Paikoittain myös pitkävartisilla talvikengillä olisi päässyt kulkemaan hyvin.

DSC_1849
DSC_1847
Kalkujoen kodalla oli hiljaista, sinne ei näyttänyt menevän yhtiäkään jälkiä. Johtalanvárrilla ei ollut edelleenkään liikettä, vaikka joka ikinen kerta polulla vieraillessani jään tuijottamaan sitä toivoen näkeväni edes poron kulkevan sen rinnettä pitkin.

Laskeutuessani Annakurua pitkin haikailin suksien perään. Sukset ovat mielestäni ehdottomasti paras tapa liikkua luonnossa talvella, rinteiden ylösnousua lukuunottamatta kaikki käy niin vaivattomasti. Oikeasti en edes uskaltaisi laskea Annakurua kuin puoleen väliin saakka, silti kantaisin sukset kainalossa alas asti mielummin kuin löntystelen sen lumikengin alas.

Viikon aikana auringonvalon määrä on vähentynyt huomattavasti, enää en ehdi arkisin valoisaan aikaan retkeilemään. Onneksi pimeäprojekti on ja elää, vielä tarvitsen pientä rohkaisua jotta uskallan yksinkin kulkea metsässä pimeällä. Ensi tiistaina aurinko laskee viimeisen kerran ja seuraavan kerran näemme pilkahduksen siitä tammikuun puolessa välissä. 51 päivää kaamosta on jälleen edessä, mielenkiintoista nähdä miten nämä rikkonaiset vauvayöt vaikuttavat jaksamiseen.

Tänä viikonloppuna on tarkoitus käydä viimeisellä retkellä ennen kaamosta. Jälleen yksi ajanjakso alkaa olla lopussa.