Vappuhiihto erämaan liepeille & pohdintaa yksinolosta

DSC_2643 DSC_2647
DSC_2657
Hiihdellessäni Härkävaarasta Utsjoen retkeilyreittiä myötäillen kotiin lämmin auringonpaiste helli ja hanki kantoi. Kuoritakki oli liikaa, fleecessä hiihdellessä hiki virtasi, vähemmällä ei pärjännyt pienen tuulenvireen takia. Liikkeellä oli muitakin, yksi otti aurinkoa kelkkansa päällä ja muutama ajeli valkoisena hohtavien tunturien liepeillä.

Olin lumoutunut! Toukokuun alku ja tunturi tuntui heräävän henkiin. Muutama pälvi paistoi siellä täällä ja kaksi hämähäkkiä hiippaili hangella kohti parempia piilopaikkoja. Kylällä kevät tuntuu tyssänneen sulaan asfalttiin, tunturissa se etenee vauhdilla. Lumen pinta on laskenut huomattavasti paikoittain.

DSC_2664 DSC_2668
DSC_2677
Yksin hiihdellessäni kaipasin seuraa ihmettelemään kevättä. Juttua olisi riittänyt pälvistä ja ohi lentäneistä joutsenista. Olisi ollut mahtavaa istua Johtalanvárrin huipulle kaverin kanssa nauttimaan vappusimat munkilla. En osaa vieläkään pitää tarpeeksi pitkiä taukoja.

Yksin oleminen on rentouttavaa työviikon päätteeksi. On voimaannuttavaa kiivetä hikoiluttavat mäet ylös tunturiin ja tuulettaa puurajalla pääsyä kauniiseen luontoon. Huolet ja murheet tulee käytyä läpi metsissä samoillessa, käyn usein vuoropuhelua päässäni päivän kuumimmista aiheista.

Muistan kun lähdin ensimmäistä kertaa yksin samaiselle retkeilyreitille. Pelotti lähtä yksin erämaahan. Nyt jälkikäteen pelkoni huvittaa, kirkolta lähtevä kylän keskustaan loppuva reitti on yksi helpoimmista mitä tuon jälkeen olen kulkenut. Pelkoni katosi nopeasti päästyäni ylös Vuolleseavttetvárrille, mutta on tuonkin jälkeen ollut läsnä yksin liikkuessani.

Valehtelematta pelkään ja jännitän ennen jokaista pidempää reissuani. Yöretkille lähtiessäni mietin mikähän järki tässäkin taas oli, onneksi tunteeni muuttuvat positiivisiksi nopeasti.

IMG_20200502_144847 DSC_2681
DSC_2684
Alunperin yksinoleminen johtui olosuhteista, vaelluskaverin puutteesta. Nykyään yksinoleminen on itsensä haastamistakin, olen huomannut positiivisia vaikutteita alettuani kohtaamaan pelkojani. Itsetuntoni on parempi ja mieleni paljon rauhallisempi. Olen oppinut itsestäni paljon uutta ja osaan jo ennakoida vaelluksille lähtiessäni miten reagoin ensimmäisten päivien aikana yksinoloon.

Ensimmäisen päivän lopulla tai toisen päivän aamuna iskee katumus ja perääntyminen. Kun niiden tunteiden yli pääsen vaellus pääsee alkamaan kunnolla. Ensimmäisillä kerroilla säikähdin fiiliksiäni ja ajattelin jopa ettei yksinvaeltaminen sittenkään ole juttuni. Eksynkö? Ei tämä olekkaan niin kivaa ja helppoa. Entä jos käykin jotain? Ikävä lapsia.

Ukk:n vaelluksella tunne iski seuraavana aamuna ja olin kääntyä kotiin monta kertaa ennen kuin pääsin olotilani yli ja jatkoin matkaa. Tuolloin en vielä tajunnut kohtaavani samat fiilikset joka reissulla. Hiihtovaelluksellani olo iski ensimmäisen päivän lopulla kun kaikki tuntui menevän pieleen. Loppua kohden olo helpottuu ja nautin kokemastani.

Vielä on paljon opittavaa ja koettavaa yksin vaeltaessa, suurimmat haasteet ovat vasta edessä pidentäessäni vaellusten kestoa ja lähtiessäni uusille alueille. Olen pohtinut voiko ekstrovertistä muuttua introvertiksi? Tuskinpa koskaan näin tulee käymään, kaverin ja perheen kanssa retkeily on edelleen mielipuuhaani!

Lämmin ilta Ailikkaalla

DSC_1035 DSC_1045
DSC_1040
Noin viikko sitten sää pääsi yllättämään lämmöllään. Sateisten kelien keskelle sattunut aurinkoinen päivä houkutteli illasta  lähtemään Ailigas-tunturille juuri ennen auringonlaskua. Pelkkä hupparikin päällä hiki virtasi!

Kävelin pitkin näköalapaikkaa ja tutkin lähes jokaisen kivenkolon mikä silmiin osui. Käytin reilusti aikaa pelkkään haaveiluun ja säästä nauttimiseen. Kivillä istuskellessani harmitti etten ollut ottanut teetä mukaan – hetki olisi ollut sille otollinen.

Alunperin tarkoitukseni oli pysäköidä auto lähemmäs poroaidan porttia ja käväistä syrjäisemmällä näköalapaikalla, en raaskinut ajaa autoa hankalan näköiselle levikkeelle joten ajattelin pystyväni tyytymään myös tutuiksi käyneisiin maisemiin. Jo pelkän portin aukaisussa oli haastetta, joku on ilmeisesti ajanut sitä päin jonka takia se on päässyt vääntymään ja on nyt hyvin raskas vetää auki.

DSC_1056 DSC_1048
DSC_1052
Vaikka Ailikkaan maisemat ovat tutut, löysin tälläkin kertaa jotain uutta. Lähdin kulkemaan pohjoiseen pienen suon yli kalliolle, jolla vietin tovin istuskellen ja ihaillen alempana virtaavaa Tenojokea. Edelleen puuttui vain tee.

Tutkimalla tutuiksi käyneitä paikkoja olen lähes joka kerta löytänyt jotain mielenkiintoista. Kalkujoen kodan alue on vuosien aikana koluttu läpikotaisin, silti jatkuvasti löydän sieltä uusia, mielenkiintoisia kiviröykkiöitä. Jopa takapihan lähimetsästä olen löytänyt aarteita – komea kallio näköaloineen ja kaunis mustikkamätäs keskellä vaikeakulkuista risukkoa kannustavat tutkimaan epämieluisiakin paikkoja aina uudelleen ja uudelleen.

DSC_1059 DSC_1060
Pitäisi rohkaistua ja lähteä kartasta löydettyihin mielenkiintoisen oloisiin kohteisiin rohkeammin. Viime kesänä kuljin metsissä etsien kiviä lohkarekirjaprojektia varten ja yllätyin monesti – paikoista joista en olettanut löytäväni mitään löysin monia mielenkiintoisia ja jänniä luontokohteita.

Ailigas on lähellä ja helposti saavutettavissa, sinne palaa maisemien takia uudelleen ja uudelleen. Olkoot tuttu ja turvallinen, kohde jaksaa yllättää joka kerta uudelleen.

Postaukseni Utsjoen Ailigas-tunturista

Iltateellä Veahčatnjunnilla

DSC_0473 DSC_0464
DSC_0462
Minut lähestulkoon pakotettiin lähtemään ulkoiluntäytteisen päivän päätteeksi vielä kerran luontoon. Kuulemma tarvitsin sitä.

Olen kiitollinen, että Erätoveri E pyysi minut matkaansa – kohteemme Veahčatnjunnin ilta-auringossa kylpevät maisemat olivat hyvin tunnelmalliset. Ylös kiivetessä saimme seuraa lukuisista itikkaparvista, ainakin jokin potki meitä persuksille hengästyttävässä rinteessä.

Huipun kevyt tuulenvire piti verenimijät loitolla, hyttysmyrkyn puute ei haitannut ollenkaan.

DSC_0486 DSC_0496
DSC_0485
Kuvasimme maisemia ja etsimme teehetkellemme sopivan taukopaikan, istuimme mättäälle ja ihailimme eteemme avautuvia maisemia. Rauhoitusajan takia Tenojoella ei liikkunut yhtäkään venettä.

Tutkimme maisemia B-bark karttasovelluksen avulla ja pohdimme, kulkisiko vastapäätä kohoavalle Eliasvárrille polkua. Miltähän maisemat näyttävät Suomen puolelle Norjasta päin katsottuna?

Veahčatnjunni on karttasovelluksella mitattuna noin 330 metrin korkeudessa. Sen huipun juurelle kulkee selvä mönkijäura. Tieltä huipulle on matkaa parin kilometrin verran, jyrkistä kohdista huolimatta tunturille on helppo kävellä.

DSC_0454
DSC_0500
Tälläiset lyhyet extemporeretket ovat sitä, mitä koko viime vuoden kaipasin. Toivottavasti vastaavanlaisia on luvassa vielä paljon.

Lue ihmeessä Vanhempi kirjoitukseni Veahčatnjunnista , josta löydät tunturin tarkemman sijainnin. Vuodenajasta riippumatta tunturi on käymisen arvoinen kohde.

Ailigastunturi ja Tenojoen maisemat

DSC_0141 DSC_0143
DSC_0145
Ailigastunturi, joka kohoaa kylän reunalla on maisemiltaan upea. Samalla näet sekä Suomen, että Norjan maisemat kun kävelet lähemmäs rinteen reunamaa. Huipulta löytyy runsaasti katseltavaa puiden jäädessä alemmas antamaan suojaa hirville ja muille alueen eläimille.

Näin alkukesästä tunturin laella on paljon märkiä kohtia jotka kastelevat pienemmän kulkijan kengät. Huipun länsipuoli on kivikkoinen ja etelän puolella variksenmarjamättäät tarjoavat helpon alustan kulkea. Alueella menee mönkijäura joka soveltuu hyvin maastopyöräilyyn. Talvella Ailigastunturin kupeesta kulkee merkitty moottorikelkkaura.

Syksyllä tunturin huipulla maaruska värittää maisemat punertaviksi. Myös edellä mainitut variksenmarjamättäät kutsuvat marjanpoimijat luokseen.

Ailigas on perheellemme nopea tapa päästä tuulettumaan. Suuret kivet ovat jännittäviä tutkimuskohteita lapsille ja toimivat hyvin taukopaikkoinakin.

Emme pidä koiriamme irti muuna kuin metsästysaikana, joten pitkien taluttimien kanssa tarvitaan tilaa. Välillä nousemme Ailikkaalle saakka ulkoiluttamaan koiria kevyen tunturituulen puhaltaessa viileää ilmaa. Hihnoin varmistamme että pesivät linnut saavat oleskella rauhassa (muistakaa koirien kiinnipitoaika 1.3-19.8 jolloin koirat on lain mukaa pidettävä kytkettyinä. Muunakin aikana on myös otettava huomioon porot.) eikä ole pelkoa että hirvikoiramme Peku painuisi kauas hirvien hajujen perässä.

DSC_0124 DSC_0122
DSC_0153Ailigastunturille pääsee joko kävellen tai autolla Nuorgamintieltä nousevaa Ailikkaantietä pitkin. Autolla kulkemiseen voi lunastaa 5 euron hintaisen tienkäyttöluvan Kylätalo Giisasta. Rahat menevät Ailikkaantien ylläpitoon. Tie on pituudeltaan 2,5 kilometriä suuntaansa ja helppo kävellä.

Ailikkaan maastopyöräreitistä ja muista Utsjoen reiteistä lisää tietoa löydät näiltä käteviltä Maastopyöräreitit Utsjoella – nettisivuilta.

Täältä löydät blogitekstini Ailikkaalta.