Iltateellä Veahčatnjunnilla

DSC_0473 DSC_0464
DSC_0462
Minut lähestulkoon pakotettiin lähtemään ulkoiluntäytteisen päivän päätteeksi vielä kerran luontoon. Kuulemma tarvitsin sitä.

Olen kiitollinen, että Erätoveri E pyysi minut matkaansa – kohteemme Veahčatnjunnin ilta-auringossa kylpevät maisemat olivat hyvin tunnelmalliset. Ylös kiivetessä saimme seuraa lukuisista itikkaparvista, ainakin jokin potki meitä persuksille hengästyttävässä rinteessä.

Huipun kevyt tuulenvire piti verenimijät loitolla, hyttysmyrkyn puute ei haitannut ollenkaan.

DSC_0486 DSC_0496
DSC_0485
Kuvasimme maisemia ja etsimme teehetkellemme sopivan taukopaikan, istuimme mättäälle ja ihailimme eteemme avautuvia maisemia. Rauhoitusajan takia Tenojoella ei liikkunut yhtäkään venettä.

Tutkimme maisemia B-bark karttasovelluksen avulla ja pohdimme, kulkisiko vastapäätä kohoavalle Eliasvárrille polkua. Miltähän maisemat näyttävät Suomen puolelle Norjasta päin katsottuna?

Veahčatnjunni on karttasovelluksella mitattuna noin 330 metrin korkeudessa. Sen huipun juurelle kulkee selvä mönkijäura. Tieltä huipulle on matkaa parin kilometrin verran, jyrkistä kohdista huolimatta tunturille on helppo kävellä.

DSC_0454
DSC_0500
Tälläiset lyhyet extemporeretket ovat sitä, mitä koko viime vuoden kaipasin. Toivottavasti vastaavanlaisia on luvassa vielä paljon.

Lue ihmeessä Vanhempi kirjoitukseni Veahčatnjunnista , josta löydät tunturin tarkemman sijainnin. Vuodenajasta riippumatta tunturi on käymisen arvoinen kohde.

Ailigastunturi ja Tenojoen maisemat

DSC_0141 DSC_0143
DSC_0145
Ailigastunturi, joka kohoaa kylän reunalla on maisemiltaan upea. Samalla näet sekä Suomen, että Norjan maisemat kun kävelet lähemmäs rinteen reunamaa. Huipulta löytyy runsaasti katseltavaa puiden jäädessä alemmas antamaan suojaa hirville ja muille alueen eläimille.

Näin alkukesästä tunturin laella on paljon märkiä kohtia jotka kastelevat pienemmän kulkijan kengät. Huipun länsipuoli on kivikkoinen ja etelän puolella variksenmarjamättäät tarjoavat helpon alustan kulkea. Alueella menee mönkijäura joka soveltuu hyvin maastopyöräilyyn. Talvella Ailigastunturin kupeesta kulkee merkitty moottorikelkkaura.

Syksyllä tunturin huipulla maaruska värittää maisemat punertaviksi. Myös edellä mainitut variksenmarjamättäät kutsuvat marjanpoimijat luokseen.

Ailigas on perheellemme nopea tapa päästä tuulettumaan. Suuret kivet ovat jännittäviä tutkimuskohteita lapsille ja toimivat hyvin taukopaikkoinakin.

Emme pidä koiriamme irti muuna kuin metsästysaikana, joten pitkien taluttimien kanssa tarvitaan tilaa. Välillä nousemme Ailikkaalle saakka ulkoiluttamaan koiria kevyen tunturituulen puhaltaessa viileää ilmaa. Hihnoin varmistamme että pesivät linnut saavat oleskella rauhassa (muistakaa koirien kiinnipitoaika 1.3-19.8 jolloin koirat on lain mukaa pidettävä kytkettyinä. Muunakin aikana on myös otettava huomioon porot.) eikä ole pelkoa että hirvikoiramme Peku painuisi kauas hirvien hajujen perässä.

DSC_0124 DSC_0122
DSC_0153Ailigastunturille pääsee joko kävellen tai autolla Nuorgamintieltä nousevaa Ailikkaantietä pitkin. Autolla kulkemiseen voi lunastaa 5 euron hintaisen tienkäyttöluvan Kylätalo Giisasta. Rahat menevät Ailikkaantien ylläpitoon. Tie on pituudeltaan 2,5 kilometriä suuntaansa ja helppo kävellä.

Ailikkaan maastopyöräreitistä ja muista Utsjoen reiteistä lisää tietoa löydät näiltä käteviltä Maastopyöräreitit Utsjoella – nettisivuilta.

Täältä löydät blogitekstini Ailikkaalta.

Nolo loppu kelkkaretkelle

smartcapturesmartcapturesmartcapturebtfsmartcapturesmartcapturesmartcapturerhdr
Torstai- iltana viimein rohkaistuin ajamaan Lynxillä lähitunturiin. Johtalanvárri on aivan tässä kylän lähistöllä, kesällä sinne on helppo kävellä Utsjoen geologista polkua ja retkeilyreittiä pitkin.

Kello oli kuusi, kun Pikku-J:n kanssa lähdimme kotipihasta. Aurinko oli laskenut jo sen verran, ettei sitä enää nähnyt tunturien takaa kylälle. Heti kun pääsimme ylös kelkanjälkeä pitkin, kaunis auringonlasku valaisi tienoon. Pysähdyin kuvaamaan näkymiä puhelimellani, pakko myöntää että kameran kotiin jättäminen harmitti!

Jatkoimme matkaamme Kalkujoen kodan ohitse ylös Johtalanvárrille. Tunturin huipulla ihastelimme maisemia aikamme, kunnes Pikku-J kyllästyi ja oli aika jatkaa kotia kohti. Päätin ajaa minulle suhteellisen tuntematonta reittiä pitkin alas ja idea kostautui lähes heti jäljelle päästyämme. En nähnyt aurinkoiselle kelille tarkoitetuilla ajolaseilla oikeaa, reitille vievää jälkeä ja ajoin kelkan penkkaan. Rinteeseen.

Mukava kelkkareissu päättyi kaivamiseen ja lopulta kotiin kävelyksi. Kylläpä nolotti ja otti päähän – kelkka oli jumahtanut kiven päälle. Pikku-J jaksoi kävellä kanssani alas tunturista tielle hienosti, eikä häntä pelottanut yhtään vaikka hämärä laskeutui lumiseen metsään. Näimme jopa 7 riekkoa ja metsästäjien asettamia riekonansoja.

Onneksi emme ajaneet kelkalla pidemmälle. Kun J ja hänen ystävänsä kävivät hakemassa Lynxin kotia, se ei enää käynnistynytkään. Bensaletkussa oli vika, joka olisi ollut ilkeä havaita syvemmällä erämaassa. Miehet saivat kelkan käynnistymään, itse en olisi osannut tehdä sille mitään.

Onni vastoinkäymisessä! Minua kävely ei haitannut ollenkaan, sainpahan esikoisen kanssa laadukasta yhteistä aikaa. Kelkan jumiin jääminen taas kävi itsetunnon päälle ja kovasti -harvemmin yksin ajellessani olen kiinni missään, kun en uskalla ottaa riskejä. Toivottavasti tämä jäi ainoaksi kävelyreissuksi!

Talvi on saapunut

DSC_9454 DSC_9468
DSC_9447
Meille on tullut talvi!

Kävimme sunnuntaina ihailemassa auringonlaskua Ailigas-tunturin näköalapaikalta. Matkaa radiomaston juurelta parhaimmille paikoille on vain parisen sataa metriä, mutta meikäläinen on jo sen verran tuhdissa kunnossa, että jo toullainen pieni eteenpäin vaappuminen sai sohvan nurkan tuntumaan hyvin mukavalta.

Onneksi laskettuun aikaan ei ole enää kuin kolmisen kuukautta (ja silti olo on tälläinen…). Odotan innolla reippaampaa kautta, juuri tällä hetkellä en voi ajatellakaan pidempää fyysisesti koettelevaa retkeä mihinkään suuntaan – joka harmittaa älyttömästi!

DSC_9457 DSC_9461
DSC_9462
Ailikkaalta näkymät lumenpeittämään kylään olivat upeat. Pikku-J kiipeili suurille kiville ja oli selvästi innoissaan jo pitkään odotetusta talvesta. Hänellä toki on taka-ajatuksia talvesta, kohtahan pikkukelkkakin saadaan takaisin kotipihaan ajettavaksi.

Minun alkutalveni näyttää voinnista riippuen jopa hieman tylsähköltä. Tällä hetkellä päätavoitteena on pystyä olemaan töissä ainakin joulukuuhun saakka, joten paljoa en uskalla lähteä luontoon rasittamaan itseäni.

Kevät-talvi taas näyttää jo paljon valoisammalta. Odotan innolla talven ensimmäisiä hiihtokertoja! Tällä kertaa meillä on vauvalle valmiiksi hankittuna varusteita, joiden avulla hänkin pääsee maaliskuussa kanssamme tunturiin. Toki se riippuu täysin hänestä itsestään onnistuuko keväiset pilkkireissut, mutta se on sen ajan murhe ja vauvan ehdoillahan tässä mennään.

Hyvää ja runsaslumista marraskuun alkua teille!

Ruskatutkan tutkimukset: Staloskáidi

DSC_9181 DSC_9183
Tunturi on puhjennut kukkaansa, nyt jos milloin kannattaa suunnata pohjoiseen luontoon kokemaan nämä syksyiset värit.

Tiistaina Erätoverin kanssa suunnattiin Staloskáidille. Tunturille nousee mönkijäura Junttilasta, Lohi Aslakin mökkien kohdalta Karigasniemen tien varrelta. Huipulle tieltä on matkaa 2,2 kilometriä.

Aluksi ura kulkee sankan koivikkometsän läpi, jonka jälkeen maisemat avautuvat jättäen puurajan taakseen. Rinne on loiva ja helppokulkuinen. Tunturin rinteestä erottaa Utsjoen Ailikkaan maston ja pohjoisessa kiemurtelee Tenojoki- eksymisen mahdollisuus on pieni, mikäli seuraa uraa ja muistaa ilmansuunnat.

DSC_9157 DSC_9179
DSC_9153 DSC_9168
Staloskáidin mönkijäura kulkee Oađašanjávrille saakka, joka on Utsjoen retkeilyreitin varrella. Joskus vaellusta suunniteltaessa reitti oli yhtenä vaihtoehtona – joku kesä täytyy vaeltaa tuota kautta kotiin.

Ennen huippua pysähdyimme pienelle evästauolle ja kuvailimme ruskaa. Kiiski söi koko retken ajan puolukoita ja variksenmarjoja, nyt ei edes koiraa hötkyilyttänyt. Aivan huipulle saakka emme menneet, jo rinteen maisemat riittivät meille. Erätoverin kuvaillessa varpuja syvennyin itsekin laajakuvalinssillä kokeilemaan pienten lehtien kuvaamista.

Paluumatkalla pieni sadekuuro yllätti meidät luomalla vastakkaiseen rinteeseen pienen sateenkaaren.

Pitäisi useamminkin nousta näille teitä reunustaville tuntureille – aina tuntuu löytyvän kauniita maisemia!

DSC_9188
Seuraava Ruskatutka kohdistuu kirkkotuville. Niistä myöhemmin ensiviikon aikana lisää!

#Ruskatutka löytyy myös Instagramista käyttäjätunnukselta @Adventurelandlapland. Valitettavasti tilini saa uutta sisältöä vasta ensi viikolla, puhelimeni koki viimeisen äksidenttinsä ja on ollut poissa pelistä keskiviikosta lähtien. Toivottavasti posti on ripeä!

Ruskatutkan tutkimukset

DSC_9077 DSC_9090
DSC_9092
Mun lemppari vuodenaika, syksy on jälleen täällä! Tänä vuonna ruska on aloittanut luonnon värjäämisen aikaisin ja mielenkiinnolla olen seurannut sen kehittymistä jo viikon ajan. Ruska saa minut rauhattomaksi – pelkään, etten ehdi kuvata ajoissa sen upeita värejä! Silti joka syksy olen saanut edes jonkun verran kuvia siitä… Voisin jo rauhoittua.

Viime viikon keskiviikkona kävin Utsjoen Ailikkaalla (linkki Retkipaikan juttuun Ailigas-tunturista) tsekkaamassa ruskatilanteen. Maaruskaa tuolloin ei ollut vielä paljoa, eikä puistakaan erottanut kuin hieman värjäymiä. Ailigas on helppo ja mutkaton tapa päästä ihastelemaan ruskan värejä, maston läheiseltä näköalapaikalta näkee Utsjoen kirkonkylän ja Tenojoen laaksoa.

DSC_9086 DSC_9081
DSC_9122
Geologisella polulla (linkki blogitekstiini polulta) vierailin perjantaina. Rinteessä ruskan värejä ei ollut paljoa, mitä korkeammalle kiipesin, sitä värikkäämmäksi maisemat kävivät. Yllätyin sienien määrästä – kuvittelin, että tämä vuosi olisi sieniköyhä!

Mustikat ovat jo hieman nahistuneita ja pahan makuisia. Torstai-perjantai yön välinen tuuli oli saanut jo osan lehdistä putoamaan maahan. Puurajalle päästessäni se tuttu rauhallisuus laskeutui mieleeni ja istahdin näköalapaikan kiviröykkiölle ihailemaan tunturin karuja maisemia.

DSC_9128 DSC_9132
DSC_9138
Lempi vuodenajakseni syksy on muutosten aikaa. Samalla kun luonto varautuu talveen se menettää runsautensa pudottomalla puista lehdet pois. Silti samaan aikaan maaperässä tapahtuu ihmeitä – marjat kypsyvät ja sieniä puskee esiin nopeaan tahtiin. Ruskan värien kadotessa tunturin todellinen karuus paljastuu rehevyyden alta. Ja se vasta onkin kaunista!

Tässä ruskatutkan tulokset viime viikolta. Nyt jo kannattaa suunnata tunturiin – maaruska on upea! Uskon, että ensi viikolla tilanne on entistä upeampi.

Tämän päivän ruskatutkailusta tulee juttua viikonloppuna, jolloin lähden kuvaamaan taas sen hetken tilanteen. Pahoittelen, että jutut tulevat hieman myöhässä. #Ruskatutka :n juttuja voitte seurata Instagramista käyttäjätunnukselta @Adventurelandlapland.

Täältä voitte selailla aikaisempien vuosien ruskakuvia.

Hiihtoretki Oađašangielaan juurelle

DSC_7869 DSC_7840
DSC_7848
Oađašangielas on alueena kiehtonut minua jo siitä saakka, kun olen siellä ensimmäisen kerran vaeltanut. Se on mielestäni kesäauringossakin synkkä paikka ja Oađašanjávrin rannalla tönöttävä yksinäinen tupa ei helpota alueen mystisyyttä ollenkaan. Retkikohdetta miettiessäni päätin pyrkiväni hiihtämään tunturin juurelle, vasta siellä päättäisin jatkaisinko matkaani huipulle vai takaisin kylille. Olin toki katsellut valmiiksi jo mahdollisia paluureittejä, omia jälkiäni pitkin en tahtonut hiihtää takaisin.

Vapaapäivänäni aurinko paistoi kirkkaana taivaalta ja vain pieni tuulenvire pyyhki irtolunta maasta lentoon. Aloitin hiihtelyni Kalkujoen läheisyydestä, olin saanut J:ltä kelkkakyydin ylös tunturiin voimieni säästelemiseksi.

DSC_7857 DSC_7861
DSC_7855 DSC_7863
DSC_7868
Hanki kantoi hyvin, eikä mennyt kauaakaan kun olin jo ylittänyt Johtalanvárrin. Pidin pienen evästauon suojaisassa paikassa ja jatkoin hiihtämistäni Oađašangielasta päin. Kuuntelin musiikkia ja suunnistin maisemien perusteella rinteiden ympäröimälle aukiolle.

Oađašangielas seisoi edessäni jylhänä. Yksinäinen korppi leijaili taivaalla tehden paikasta tutun karmivan. Kaivoin kartan esille ja tein jatkosuunnitelman – hiihtäisin tunturilta kohti Tenoa, vasta lumitilanteen nähdessäni tietäisin paremmin mihin päätyisin. Laitoin J:lle viestiä suunnitelmistani mahdollisten puutteellisten kenttien varalta ja jatkoin hiihtelyäni pohjoista kohti.

DSC_7873 DSC_7879
DSC_7882
Kuljin kapeaa kurua pitkin kohti suota ja jo kaukaa näin siellä makoilevat porot. Säikähdin jo hetkeksi niiden olevan kuolleita, kunnes ne pikkuhiljaa alkoivat nostelemaan päitään kuullessaan lähestymiseni. Pysähdyin ja hermostuksissani katsoin ensin, montako sarvipäätä porukasta löytyi ja mitä kautta kiertäisin ne saamatta niitä liikahtamaan.

Lähdin hiihtämään suon vastakkaista reunaa pitkin kohti sen pohjoispäätä. Porot ryntäsivät porukalla vastakkaiseen rinteeseen ja jäivät sinne katselemaan perääni. Päästessäni suon yli ne palasivat yksitellen takaisin siihen paikkaan, missä alunperinkin olivat – ehkä hieman hämillään.

Suolta löysin merkatun hiihtouran. Kieltämättä hieman harmitti, että suunnistukseni päättyi siihen mutta tieto siitä, etten ainakan minkään kauhean ryteikön läpi ole hiihtelemässä tielle helpotti!

DSC_7889 DSC_7891
DSC_7894 DSC_7905
Uralla hiihtäminen oli omalla tavallaan raskaampaa kuin pehmeällä hangella. En tiedä tekivätkö 8 jo hiihdettyä kilometriä tehtävänsä, mutta ilolla laskin vaaralliseksi laskuksi merkatun mäen alas siinä kaatumatta! Kesken laskun tosin oli lähellä, ettei tyyli vaihtunut pyllymäeksi…

Avara tunturimaisema vaihtui metsäksi ja lopulta tieksi. Hiihdin Ellinpolun parkkipaikalle, jossa J odottelikin minua autokyydin kera ja Sports Tracker ilmoitti hiihdetyiksi kilometreiksi kymmenisen kappaletta.

Odotan jo innolla edessä häämöttävää Kuoppilaksen hiihtoreissua! Tunturiin muuten kannattaa jo laittaa aurinkorasvaa, kevätaurinko polttelee poskilla jo oikein nätisti.

Utsjoen lähitunturit: Veahčatnjunnis

DSC_6812 DSC_6821
DSC_6825 DSC_6832
Ensimmäisen kerran kiipesin Veahčatnjunnille viime viikolla, silloin näin maisemat vain pienen hetken verran ennen kuin sankka sumu ja pimeys laskeutuivat Tenojoen ylle. Päätin silloin, että palaisin tunturille uudelleen pian, paremmalla ajalla ja kameran kanssa.

Tänään ajelin aamutuimaan Vetsikkoon ja jätin autoni ennen Vetsijoen siltaa olevalle levikkeelle. Tieltä nousee mönkijäura etelään nousevaan rinteeseen n. 50 metriä ennen Vetsikon kylttiä, se erottuu hyvin maastosta ja jatkuu tunturin huipulle saakka. Uralta poikkeaa myös polku, jota pitkin itse kiipesin ylös. Rinne ei ole kovinkaan jyrkkä, eikä pistänyt hengästyttämäänkään kun sen kulki rauhassa, välillä maisemia ihaillen. Mitä korkeammalle kiipesin, sitä koreammaksi Vetsikon maisemat kävivät. Poroaidan portin jälkeen ne tosin peittyivät loivan rinteen katveeseen.

Kiertelin ennen huippua olevalla tasanteella ja etsiskelin jälkiä muista paikalla käyneistä. Positiiviseksi yllätykseksi en löytänyt jälkeäkään toisista muutamaa kivikasaa lukuunottamatta!

DSC_6840 DSC_6861
DSC_6854
Veahčatnjunniksen huipulla istuin yhdelle sen lukuisista suurista kivistä. Hiljalleen yksittäiset lumihiutaleet leijailivat ilmassa hempeän tuulen saattelemina. Aurinko kurkisteli pilvien takaa ja kauempana näkyvät Norjan tunturit paljastivat keveän lumipeitteensä.

Siinä istuskellessani ja raikkaasta ilmasta nautiskellessani haaveilin vaelluksesta Norjan puolelle, kun työasiat alkoivat hiipiä mieleen nousin ylös kiireellä ja jatkoin matkaani huipulle. Siellä maa kumisi askelten alla ja kalliot olivat liukkaita pienestä jääkerroksestaan. Kiertelin huippua ympäri ja kuvailin näkymiä, keksien yhä uusia vaelluskohteita maisemien seasta. Aikani kuljeskeltuani lähdin laskeutumaan alas takaisin mönkijäuralle. Törmäsin suurehkoon jätökseen joka oikein pursuili puolukasta, mielikuvitus laukaten tiirailin sitä huolellisesti ja huokaistuani helpotuksesta todettuani sen olevan ketun tekele jatkoin lompsimista takaisin autolle. Tuolleen säikyttelevät herkkää retkeilijää…

Matkaa ylös Veahčatnjunnikselle tieltä edestakaisin kertyy nelisen kilometriä. Mönkijäura ja polku ovat helposti kuljettavia, rinne on loiva. Ylhäällä saa käytyä reippaastikin alle tuntiin, mutta suosittelen varaamaan maisemien ihasteluun enemmän aikaa! Eväätkin kannattaa ottaa mukaan, suuret kivet soveltuvat hyvin taukopaikoiksi.

Veahčatnjunnis
Korkeus: ?
Etäisyys kylältä: 14km
Vaativuus: loiva nousu, kivet sateella ja pakkasella liukkaita. Ylösnousuun menee 20-30 min
Muuta: Vetsikko ja Veahčabákti ovat näkemisen arvoisia paikkoja!

Lisää Utsjoen lähituntureista 

Skalluvaara- Ailigas maastopyöräreitti 12km

DSC_5712 DSC_5711
DSC_5715
Aurinko paistoi ja keli oli lämmin – juuri ihanteellinen hetki lähteä Skalluvaaraan läskipyöräilemään. Pummin J:ltä kyydin 23 kilometrin päähän kyliltä ja haukan lailla kytättiin mönkijäuran lähtökohtaa, joka on hankalasti hoksattavissa tieltä lehden ollessa puussa.

Jäin yksikseni hiekkatielle pyöräni kanssa ja valmistelin reppuni lähtövalmiiksi. Mukana oli kaikkea muuta paitsi hyttysmyrkkyä, eihän sitä tarvitse tunturissa pienessä tuulenvireessä… (just) Kipusin mönkijäuralle liian raskaallaa vaihteella ja lopulta raahasin pyöräni tasaisele alustalle. Aluksi ura kulki koivumetsän halki ja jatkui kivikkoisena avotunturiin. Kuljetin pyöräni kivikkoisimman kohdan yli, ihastelin kauempana uinuvaa Skalluvaaran poroerotusaluetta ja lähdin polkemaan korkeammalle kohti Palopäätä.

DSC_5722
DSC_5726 DSC_5730
Reitti on helppokulkuinen ja soveltuu myös patikointiin. Reitillä ei ole haastavia nousuja ja kulkija pääsee näkemään aurinkoisella säällä Norjan puolella kohoavat tunturit, jotka olivat vielä 9. päivä osaksi lumihankien peittämiä. Kuuntelin jonkun matkaa musiikkia ja haaveilin lähestyvästä kesälomasta sekä sen aikana tehtävistä retkistä.

Ennen Palopäätä reitti oli vain yhdestä kohtaa märkä ja sen sai helposti ohitettua vaivaiskoivikon kautta. Mukava tuulenvire viilensi kulkua Palopäätä kiertäessä, mutta laskeutuessani tunturin juurelle suuri mäkäräis- ja hyttysparvi iski yllättäen.

Mulla oli tarkoituksena laittaa hyttysmyrkkyä lähtiessä, mutta yllättäen unohdin ja loput kilometrit kuluivatkin tuskaillessa ötököiden ateroidessa koipieni kimpussa. Asiaa ei auttanut ollenkaan se, että mitä lähemmäs Ailigasta pääsin, sitä kosteammaksi reitti muuttui ja ai että kun urheilutrikoot kastuivat ja hyttysten- sekä mäkäräisten puremat alkoivat toden teolla kirveltää…

DSC_5734 DSC_5741
DSC_5748
Henkinen tuska iski tajuntaan kerta heitolla hermojen kiristyessä lukuisten kosteikkojen ylityksistä ötökkäparven seuratessa kulkuani verenkiilto silmissään. Koettelemusta jatkui aina Ailikkaalle saakka, jossa alamäkeen ajaessani öttömönkiäiset viimein luovuttivat ja antoivat hermojeni levätä.

Skalluvaarasta Ailikkaalle on matkaa n. 12 kilometriä. Laskeuduin Ailikkaalta maantielle ja pyöräilin kylän keskustaan 2,5 kilometrin verran. Kotona laskin jaloistani yli 20 hyttysenpuremaa ja aloin tosissaan miettimään lokasuojien ostoa pyörään- kaikki vaatteeni päätyivät pesuun kuralla kuorutettuina.

Reitti oli tälläiselle aloittelijalle juuri sopiva- se tarjosi hieman haastetta osin kivikkoisilla kohdillaan ja tarjosi jännitystä Ailigaksen alamäessä. Kerran meinasin kaatua minulle liian haastavassa kivikossa. Reittillä ei ole opasteita eikä sitä ole merkitty. Kartta on hyvä olla matkassa, alueella on useampiakin mönkijäuria jotka kulkevat kyseisen reitin lähistöllä.

Ja kannattaa tosiaan ottaa hyttys- sekä mäkärämyrkyt mukaan tunturiin! Niitä on paljon kuten Lapissa ruukaa olla ja ne ovat hyvin nälkäisiä.

Utsjoen lähitunturit: Johtalanvárri

DSC_4717 DSC_4697
DSC_4701 Kahden kahvikupin jälkeen lähdin aamutuimaan tuulettamaan aivojani yhdelle lempparipaikoistani kylän pinnassa- Johtalanvárrille. Hieman lintsasin urheilusta ja ajoin kelkalla pahimman nousun ja aloitin lumikenkäilyn kätevästi suon reunalta. Olin varmasti aikamoinen näky retkeilykamppeissani, lumikengät repusta roikkuen ja suksisauvat pönkättynä astinlaudan väliin.

Kun avaimet olivat varmassa piilossa taskussani ja lumikengät jalassa lähdin kelkanjälkeä myöten kävelemään kohti tunturia. Johtalanvárrille on kätevä kävellä talvella kovaa kelkanjälkeä pitkin, ja vaikkei sitä olisikaan lumikengillä ja suksilla matka taittuu leikiten kovettuneiden soiden ja tuulen puhaltaman paljaan rinteen kautta.
DSC_4731
DSC_4704
Aurinko paistoi vähän väliä pilvien lomasta ja kylmä viima puhalsi rauhallisena. Kuljin Kalkujoenlammen ylitse jokia pitkin tunturin rinteeseen ja tarkkailin vaivaiskoivikossa kykkiviä kiirunoita tai riekkoja jotka koettivat sulattautua valkoiseen maisemaan parhaansa mukaan.

Johtalanvárri soveltuu hyvin päiväreissukohteeksi, sen pohjoisrinteen alapuolella on pieni tulistelupaikka jonka ohitse kulkee yksi tunturille johtavista merkatuista reiteistä. Tunturin itärinteen alapuolella on Kalkujoen kota jonka erottaa kesälläkin maaston seasta tunturin laelta. Tunturin lähimaasto on lähinnä kosteikkoja ja vaikeakulkuista koivikkoa, mutta reitit ovat helppokulkuisia.

Tunturin rinnettä ylös kiivetessäni huomasin kauempana yksinäisen hiihtäjän. Häntä katsellessani mietin, kuinka harvoin tuolla törmäänkään muihin retkeilijöihin vaikka paikka sijaitseekin lähellä kyläkeskusta. Kuivaan aikaan käyn lähes päivittäin iltalenkeillä alueella ja 1/7 kerrasta joku tulee vastaan, jos sitäkään. Kalkujoen kodan vieraskirjan mukaan kodalla on kuitenkin jonkin verran käyttöä vuodenajasta riippumatta.
DSC_4724 DSC_4719
DSC_4716 DSC_4714Tunturin laella istahdin huippumerkin viereen tuulensuojaan ja pidin pienen juomatauon. Tuuli oli puhaltanut laen paikoitellen lähes lumettomaksi ja pienet varvut puskivat esiin lumihangesta. Paksut pilvet peittivät näkyvyyden syvemmälle Paistunturin erämaahan. Kuvasin aikani maisemia ja käytin huippumerkkiä hyväkseni kameranjalustana, jonka jälkeen lähdin seuraamaan jälkiäni takaisin kelkalle.

Matkaa minulle kertyi nelisen kilometriä. Matkaa risuporojen kohdalta lähtevältä merkatulta reitiltä kertyy yhteensä noin seitsemän kilometriä. Entisen, palaneen luontotuvan luota matkaa kertyy yhteensä 8 kilometriä. Johtalanvárri on Kuoppilakselle kulkevan reitin (32km) ja kirkon parkkipaikalta lähtevän Heargevárrin reitin (10km) varrella.

Johtalanvárri:
Korkeus: 280m
Etäisyys kylältä: 3,5km risueläimiltä, koulun takaa lähtevältä reitiltä 2,8km ja entisen luontotuvan kohdilta 4km
Vaativuus: Maasto on helppokulkuista, tunturiin ylösnousu on raskas.
Muuta: Johtalanvárrin pohjoisrinteen läheisyydessä on nuotiopaikka ja tunturin itäpuolella on kota.

Juttu Johtalanvárrista myös Retkipaikassa!