Eväsretki Nisulammen laavulle kiprakassa pakkaskelissä

IMG_20211121_105643__01__01

Havahduin työmatkalla pohtimaan milloin viimeksi olen retkeillyt lasten kanssa eväiden kera, enkä muista kuin syyskuun lukuisat marjastusreissut ja epäonnisen pyöräilyreissun jolloin pojan kanssa olimme matkalla Ruktajärven autiotuvalle mutta päädyimmekin Giellajohkalle yöksi pyörän hajottua. Äkkiä jotain kehiin!

Marraskuun puolessa välissä kaamoksen kynnyksellä oli oltava päiväuniaikaan liikenteessä, mikä on sinänsä riski taaperon kannalta. Haaveilin pidemmästä kävelymatkasta Ellin polulle, mutta oman väsymyksen vuoksi päätin käyttää vapaapäiväni kevyemmin ja viedä lapset Utsjoen kirkonkylällä sijaitsevan Nisulammen uimarannan laavulle.

Jätin autoni Ringille lähelle Nisulammelle vievää uraa. Talvella ura on yleensä kelkalla ajettu ja lammen lähistöllä on hyvät mahdollisuudet hiihdolle. Kesäaikaan metsästä polkujen varrelta löytyy Mantokoski ja frisbeegolfrata.

Pääsin helpolla, poika veti pikkusiskonsa pulkalla laavulle saakka. Heistä on tullut erottamaton kaksikko, ensi kesänä Lyyti on jo 3,5 vuotias ja pääsee mukaan yöretkille – en malta odottaa!

IMG_20211121_110015__01__01
IMG_20211121_111844__01__01

Pakkanen kirveli reisissä, olin valinnut liian ohuet housut jalkaani. Yleensä talvisin käytän Fjällrävenin Skare trouserseja, iso suositus näille. Ostin kevyemmiksi talvikengiksi Sorelin caribou-kenkien kaveriksi saman merkin cumberlandit joille luvattiin muistaakseni joko -25 tai jopa -32 asteella pärjäämistä. No, varpaani olivat tunnottomat jo 15 asteen pakkasella.

Lapset riehuivat lähirinteessä pulkan kimpussa todettuani järven jään kestävän. Rantaa kauemmaksi en kuitenkaan antanut heidän mennä. Ei ollut epäilystäkään heidän tarkenemisestaan, varmasti tuli lämmin mäkeä edestakaisin juostessa.

Nisulammen laavulle tarvitset omat puut. Paikalla ei ole myöskään roskakoria joten omat roskat on otettava mukaan. Harmikseni tälläkin kertaa laavulla oli limupulloa, tölkkiä ja makkaramuovia somisteena. Myös makkaratikut kannattaa ottaa omasta takaa jos ei tahdo käyttää nuotiopaikan ritilää.

Rannan tynnyrisauna on kuntalaisille vuokrattavissa uimahallin kautta.

IMG_20211121_112928__01__01
IMG_20211121_112923__01

Kotoa mukaani ottamani puut olivat kosteita. Makkaroiden paistaminen jäi haaveeksi komeasti roihunneen tulen hiipuessa uudelleen ja uudelleen. Onneksi piparit maistuivat pillimehun kera. Teen harvemmin tulia ulos, yleensä luotan retkikeittimiin ja kamiinoihin. Tuli elementtinä on lasten kanssa retkeillessä rauhoittava.

Aloin olemaan jo näkyvästi jäässä lasten nakerrellessa pipareitaan. Joka talvi kylmyys tulee yllättäen ja on opeteltava pukeutuminen uudelleen. Lasten pukeminen ulos tulee jo takaraivosta. Auringosta ei näkynyt pilkahdustakaan vaikka kaamoksen alkuun oli vielä muutamia päiviä aikaa. Hämäryys toi kuitenkin mieleen yli 50 vuorokautta kestävän polaariyön, eiköhän tästäkin selvitä kunnialla.

Paluumatkalla pienen pää alkoi nuokkua. Lapsille lyhytkin retki on kiva piristys arkeen. Tänä talvena toivon retkiä olevan enemmän kuin mitä viime vuonna.

Nisulampi Karttapaikka.fi – sivustolla

Urho Kekkosen kansallispuiston syysvaellus | Muorravaarakasta Jyrkkävaaraan ja takaisin Raja-Jooseppiin

Tämä on Urho Kekkosen kansallispuiston syysvaellukseni viimeinen postaus. Aikaisemmat postaukset löydät tästä linkistä.

DSC_5911
DSC_5919
DSC_5921

DSC_5922

Vaellukseni kolmantena aamuyönä heräsin kovaan selkäkipuun. Edeltävät kaksi yötä olivat olleet kylmyyden takia katkonaisia eikä kolmas osittain valvottu yö parantanut oloa.

Aamu Muorravaarakassa alkoi hitaasti. Yön oli satanut eikä ilmanvaihto teltassa ollut riittävä, makuupussi oli märkä sisään kertyneestä kosteudesta. Illalla en ollut jaksanut kiinnittää huomiota räppänöihin.

Aamupalan nautin joen rannassa nuotiopaikalla. Katselin metsässä lymyävän sumun hälvenemistä lumoutuneena, luonnossa ei tv:tä kaipaa. Tahdoin taltioida näyn muistiini, rakastan palailla kuvitelmissani takaisin vaellusteni sykähdyttäviin hetkiin.

Vaelsin Jyrkkävaaraan (Karttapaikka.fi linkki) Muorravaarakkajokea seurailevaa polkua pitkin. Aluksi polku kulki kahden järven välistä palstaa pitkin, olin innoissani päästessäni tutkimaan jännittävältä tuntuvaa pätkää. Koiraa ei tuntunut vaeltaminen kiinnostavan.

DSC_5927
DSC_5933
DSC_5938
DSC_5939

Olin pukenut päälleni liikaa. Pysähdyin riisumaan takin pois ja söin hieman kuivalihaa pieneen nälkään. Seurailin maisemia tarkkaan ja paikantelin itseäni kartalle. Kiiski löysi maasta korpin pään, sitähän oli pakko käydä tutkimassa lähempää. Paikansin sijaintiani Sollanpään ja Kannattamanoskan rinteiden avulla ajankuluksi, hyvää treeniä suunnistukseen.

Muorravaarakkajoen lähimaasto oli soista. Synkkä metsä sai katselemaan ympärilleni ajottain, ketään ei näkynyt tai kuulunut. Kuuntelin ajankuluksi rikospodcastia, soiden vetisten kohtien väistely oli puuduttavaa.

Neljä koppelonpäätä nousi pusikosta esiin kävellessämme järvenrantaa myötäilevää polkua pitkin. Muita eläimiä ei reitillä näkynyt.

Muorravaarakanmutkalla sekosin suunnasta ja kaivoin gepsin esille. Jokeen virtaava Harrijoki hämäsi enkä yhtäkkiä tajunnut mihin suuntaan mennä. Kompassikin olisi auttanut, gps oli lähempänä…

Harrijoen virtaus oli hurja. Ylityspaikalla oli suuri mänty kaadettuna joen yli, aprikoin uskaltaisinko ylittää joen sitä pitkin. Valmistuin kantamaan koiran, virtaus oli sille liian hurja uitavaksi. Yllätyksekseni Kiiski hiippaili joen yli mäntyä pitkin. Jännittyneenä tulin perässä, puu oli yllättävän hyvä kulkea. Paijasin koiraa palkkioksi hyvin suoritetusta ylityksestä!

Käytän Kiiskillä flexiä, joka on kätevä nimenomaan vedenylityksissä kun koira pääsääntöisesti ui edelläni jokien yli. Flexillä on ollut myös helppo ohjata koiraa mikäli se on joutunut virran vietäväksi (mm. Kevon vaelluksella). Täydessä mitassa en flexiä ruukaa pitää kuin kotosalla avotunturissa, kansallispuiston alueella koiran täytyy koko ajan olla täysin hallittavissani joten pitkällä hihnalla se ei ole päässyt olemaan kuin hetken tunturin laella jossa tiheää kasvillisuutta ei ollut. Flexi toimii hyvin myös leiripaikoilla vaijerin korvaajana jos sellaista en jostain syystä ole ottanut mukaan.

DSC_5942
DSC_5943
DSC_5949

Kolmeksi oli luvattu vesisadetta, lähestyessäni Jyrkkävaaran autiotupaa alkoi tihkuttaa kymmenisen minuuttia aikataulusta jäljessä. Olin hikinen ja housuni olivat kastuneet soilla rämpiessä. Autiotuvalla huomasin olevani yksin, nostin vaatteitani tuvan eteen kuivumaan ja kuuntelin sateen ropinaa.

Suunnitelmana oli kuivattaa telttaa yötä varten. Pystytin sen kauemmaksi tuvasta. Tein ruokaa ja lueskelin kirjaa ulkona, alkoi hiljalleen tulla viileä.

Kuuden aikaan siirryimme tuvan puolelle viileää pakoon. Seitsemältä päätin alkaa purkaa telttaa kun ketään ei näyttänyt saapuvan paikalle. Siirsin koiran kanssani teltalle eikä mennyt kauaa kun se alkoi heristellä korviaan ja murisemaan. Sen katse kulki pitkin tuvan takana olevaa jyrkkää vaaranrinnettä. Alkoi pelottaa, mitä Kiiski näki tai kuuli?

Tuli kiire purkaa teltta. Yritin rauhoitella ja komentaa koiraa hiljenemään haukulta. Paniikki alkoi iskeä, mikä lähestyi? Miksi koira ei totellut?

Juuri kun olin saanut teltan sullottua pussiinsa näin kaksi vaeltajaa. Huh! Koirakin rauhottui. Pahoittelin koirani käytöstä ja kävin jututtamassa saapujia.

Vaeltajat tahtoivat yöpyä teltassa, tarjouduin itse siirtymään koiran kanssa ulos tuvasta. On tupakohtaista saako niihin tuoda koiria, Lapissa autiotupiin saa pääsääntöisesti tuoda koiran. On kysyttävä muilta tuvissa olijoilta lupa koiran sisälle tuontiin. Yöpyessäni koiran kanssa tuvassa olen varautunut siirtymään ulos jopa kesken unien antaakseni paikan sitä enemmän tarvitsevalle. Koira myös on aina kytkettynä myös tuvan sisällä niin ettei se pääse ovelle tupaan tulijaa vastaan.

Väsähtäneenä olin iloinen saadessani yöpyä tuvassa. Tein tulet kaminaan kuivatakseni omat vaatteeni ja telttailijatkin toivat omia varusteitaan sisään. Jutustelimme sisällä hetken ennen unille laittoa.

DSC_5950
DSC_5955

Tupayö oli vaellukseni parhaiten nukuttu. Sain kirjani loppuun ja luin nukahtaakseni tuvassa ollutta dekkaria. Heräilin pari kertaa yön aikana tarkistamaan mitä koira puuhaa.

Aamulla söin ja pakkasin reippaalla tahdilla luovuttaakseni tuvan telttailijoiden käyttöön. Pakkasin loppuun ulkopuolella ja olimme liikenteessä jo yhdeksän aikaan.

Maasto kohti Harrimukkaa oli suopainotteinen. Rinkka ei painanut selkää eikä jalkaakaan enää särkenyt. Täytin juomapulloni Pahaojan kirkkaasta, hiekkapohjaisesta vedestä. En huomioinut sen viereisiä soita.

Suomunköngäs oli upea näky, oli uskomatonta miten maisema yhtäkkiä muuttui soilta jylhiksi kallioiksi ja joen kuohuiksi. Mielenkiinto Urho Kekkosen kansallispuiston jokivarsia kohtaan vain kasvoi, lasten kanssa voisi joku kesä tutustua Suomujoen ja Luton mutkiin.

DSC_5958
DSC_5961

Yhtäkkiä havahduin haaveistani tajutakseni lähteneeni kulkemaan väärää polkua. Joen varsi oli muuttunut tasaiseksi mäntykankaaksi. Tunnelma tiivistyi, tiedostin olevani lähellä jokea mutta pelkäsin eksyväni mikäli vain seuraisin polkua. Tarkistin sijaintini gepsistä ja uskallauduin jatkamaan polkua myöten. Nousin harjulle ja ohitin pieniä lampia. Jännittävän harharetkeni päätteeksi päädyin takaisin jokea seurailevalle polulle. Vatsaa alkoi kivistää, jotain ohimenevää…

Päiväksi oli luvattu sadetta. Onneksi vasta viimeisillä sadoilla metreillä taivas aukesi ja kastuin täydellisesti! Vettä tuli kuin saavista kaatamalla. Ylitin Kiertämäjoen vaelluskengät jalassa – en suosittele, kenkien kuivumiseen meni viikko.

Vaellukselta palasi tyytyväinen vaeltajatar jonka halu kulkea poluttomilla alueilla kasvaa. Reissu oli onnistunut Peuranampupäiden ylityksestä johtuvasta väsymyksestä huolimatta, mukaan tarttui pieni viikon kestänyt vatsatauti, muuten olo oli levännyt ja onnellinen 😁. Tiedä sitten mistä vatsa otti pöpön itseensä, joko purosta tai omista ruuista.

Ohessa vaelluspostauksiin liittyvä YouTube-video.

Syysvaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa | Anterinmukasta Muorravaarakkaan

DSC_5889

Luonnossa on ihana herätä uuteen aamuun.

En ole aamuihmisiä, ainoastaan aamuvuoroon lähteminen lasten lisäksi saa minut nousemaan alle viidessä minuutissa ylös sängystä. Teltassa koira ja kipeä selkä pitävät huolen että olen ulkona minuuteissa.

Toinen vaellukseni aamu oli kolea. Yö oli ollut helpompi kuin ensimmäinen löytämäni lisäeristeen ansiosta.

En ollut aamulla varma jaksaisinko alkuperäisen suunnitelman mukaan vaeltaa Muorravaarakasta vielä Sarvijoelle, sen näkisi matkan varrella. Olin jumissa edeltävän päivän rykäisystä Peuranampumapäiden yli.

DSC_5896
DSC_5898

Pidin kovasti Kaarreojasta. Ojaa se ei mielestäni ollut nähnytkään, matalahan oja oli, mutta leveä kuin joki. Polku kulki mäntypainotteisessa metsässä, hengitin kosteaa ilmaa nautiskellen.

Aika pian lähtöni jälkeen jouduin löysäämään toisen kenkäni nauhoja. Kenkä painoi ikävästi jalkapöytää. Kengän säätäminen ei auttanut, ei voinut kuin sietää pientä kipua ja taivaltaa eteenpäin.

Kuuntelin puolet matkasta musiikkia, fiilis oli mahtava! Katselin Kaarreojalta nousevien tunturien lakia ja vertailin rinteitä karttaan.

Mäntymetsät puhuttelevat minua synkkyydellään. Kolea keli lisäsi metsän salaperäisyyttä. Joen läheisyys rauhoitti, en osannut pelätä karhuja hetkeäkään, joka oli hieman hupaisaa verraten edeltävän päivän kauhumetsään.

DSC_5899
DSC_5901
DSC_5903

Pikkuhiljaa Tiuhtelmapäälle noustessa keli selkeni, maisema avartui ja vaeltajiakin alkoi tulla vastaan. Tiuhtelmapäällä päätin käyttää mobiilidataa päällä saadakseni päivän tekstarit läpi. Ensimmäisenä ruudulle lävähti kuva puolison palaneesta autosta. Kauhu valtasi mieleni, vaikka viestistä kävi selvästi ilmi ettei henkilövahinkoja tullut. Mitä jos henkilöautomme syttyy tuleen lasten ollessa kyydissä? Saadaanko taapero irti turvaistuimestaan nopeasti? Onneksi puhelutkin onnistuivat korkealla kohdalla ja olo helpottui.

Mieli sekavana tallustelin alas Tiuhtelmakurun kivistä mäkeä. Jalkaa painava kenkä alkoi tosissaan haitata, istahdin kivelle uudelleen löysäämään naruja ja asettelemaan littiä paremmin. Jalkapöytä oli kosketusarka ja edeltävän päivän kilometrit tuntuivat jaloissa.

Tein päätöksen jäädä yöksi Muorravaarakkaan. Yhdeksän kilometriä olisi sille päivälle aivan tarpeeksi.

DSC_5907
DSC_5910

Saapuessani tuvalle huomasin ensimmäisenä huussia ympäröivän vadelmapuskan, sen pirulaisen joka valtaa paikan kuin paikan. Oli hassua nähdä niin rehevä pusikko keskellä mäntymetsää. Oli sillä sentään hyvät lannoitteet.

Olin jälleen ensimmäinen tuvalla. Keskimääräinen vaellustahtini on 3-4 kilometriä tuntiin ja taukoni ovat lyhyitä. En vain osaa pysähtyä. Hyvän kirjan kanssa aika kuluu yöpaikoilla, tosin mielummin käyttäisin ajan itse vaeltamiseen.

Ilalla tihutti vettä. Söin todella hyvää lisää-vain-vesi- taco stewtä ja traumani talven Leaderin pask- pastoista unohtuivat. Herkuttelin kunnolla, jälkiruokakahviin lisäsin baileytä. Mm!

Illan palloilin Kiiskin kanssa Muorravaarakan pihassa tutkiskellen lähimaastoa. Luin kirjaa sateelta suojassa ja rohkenin juomaan polttiaistäytteisen teen. Kun ötököitä on juomassa liikaa poimittavaksi, ei auta kuin juoda. Ilokseni tekstarit menivät parin kymmenen metrin päässä teltastani läpi ja sain keskustelua kauhukuvat autopalosta läpi illan aikana.

Jalkapöytää turvotti hieman. Makuupussissa oli kylmä. Kiiski oli märkä ja kurainen, telttassa oli täysi kaaos nostettuani rinkankin sisään sateen suojiin. Pohdin miten ”kaikki muut” saivat pidettyä telttansa siistinä ja järjestyksessä.

Vaikka vaelluksella väsyttää, sattuu ja on ikävä, nautin itseni haastamisesta. Tällä touhulla pysyy järjissään!

Karttapaikka.fi linkki Muorravaarakkaan

Vaelluksen ensimmäinen postaus Raja- Joosepista Kiertämäjärvelle

Toinen postaus Kiertämäjärveltä Anterinmukkaan

Ruska, olit kaunis

DSC_6061-2

Leikittelen ajatuksella luonnon vuodenkierron alkavan keväästä. Pitkän lepoajan, talven, jälkeen auringon alkaessa paistaa luonto heräilee hiljalleen lumipeittonsa alta synnyttäen uutta elämää ja ylläpitäen nykyistä. Kesällä luonto juhlii hiljalleen väsyen. Syksyllä luonto näyttää mahtinsa muuttamalla lehtivihreän hajoamisen komeaksi ruskaksi. Tuon jälkeen luonto vetäytyy lepotilaan kaamoksen ajaksi, pimeyden ja lumipeitteen suojissa ylläpitäen kiertokulkuaan.

Siidan sivuilla kerrotaan Saamenmaan kahdeksasta vuodenajasta

DSC_5984
DSC_5970
DSC_5965

Ehkä siksi kovien puuskien pudotettua osan ruskasta yhden yön aikana oli pidettävä hiljainen hetki. Se oli ensimmäinen konkreettinen merkki talven lähestymisestä, yksi merkkipaalu vuodenkierrosta on ohitettu.

Olisi mielenkiintoista tietää millaisia merkkipaaluja muilla on. Kaamoksen alku ja loppu ovat luonnollisia merkkejä ajankulusta, keväällä jäiden lähtö Tenosta kertoo kesän olevan aivan nurkan takana. Kesällä kukkien kukinta ja pörriäisten saapuminen kuvastavat minulle keskikesää. Luonto on täynnä aarteita vuodenajasta riippumatta.

DSC_6048
DSC_6051
DSC_6056

Tämän vuoden ruska oli uskomattoman upea. Parin viikon ajan sai vain huokailla väriloiston kauneutta, luonto tuntui antavan henkistä hyvinvointia, riemua ja onnellisuutta jollain aivan uudella tavalla.

Hetket Utsjoen Ailigas-tunturilla ja Vetsijoen rannoilla saivat pohtimaan miten omaa toimintaa voisi parantaa entisestään jotta jatkossakin luonnolla olisi jaksamista ylläpitää luontaista vuodenkiertoaan.

Vaikka ruskan variseminen kertoo lähestyvästä pitkästä talvesta, olen valmis ottamaan vastaan pimeät loppusyksyn illat, ensilumen, pakkaset, kovat tuulenpuuskat ja uppohangen taian.

DSC_5968
DSC_5995