Tämä postaus on toinen osa Tuparäntit- sarjaa.
Suomalainen eränkäynti. Tervashonka tuoksuu, nuotio rätisee vanhan kahvipannun keikkuessa sen yllä oksan nokassa, rakovalkea palaa läpi yön leiriytyjiä lämmittäen.
Perinteitä vaalitaan ja arvostetaan. Vaeltaminen on ollut osa suomalaista eränkäyntiä vuosikymmeniä ja suosion noustessa palveluita monipuolistettiin ja lisättiin. Nyt säästösyistä moni palvelu on lakannut tai uhkaa lakata, luontokeskuksia suljetaan, tauko- ja leiripaikkojen huoltoa vähennetään ja osittain lakkautetaan kokonaan vaikka suosio kasvaa.
Tieto siirtyy luontokeskuksista internettiin. Ennen eräkulttuuri siirtyi ”isältä pojalle” (tai mammalta tyttärelle). Autio- ja varaustuvilla alkaa olla hyvät esitteet kuinka tuvilla toimitaan. Ohjeet löytyvät esim. Käsivarren erämaan tuvilta ainakin suomeksi, saameksi ja englanniksi.
Silti osa tärkeää eräkulttuuria uhkaa kadota. Tai näin ainakin itse olen havainnut tuvilla ja taukopaikoilla vieraillessani.
Kiehisiä ei enää tehdä seuraaville tupaan saapujille.
Okei, kärjistän. Oli vaelluksellani suurimmassa osassa tuvista jonkinmoiset sytykkeet tehty puusta. Vuosien aikana olen kuitenkin havainnut ettei etenkään päivätuvilta, laavuilta tai kodilta enää löydy valmiiksi tehtyjä sytykkeitä. Hyvä että on edes jaksettu tuoda vajasta lisää puuta paikalle.
Paras muisto on Tsaarajärven autiotuvalta. Laudanpätkä ja vieraskirjasta revitty sivu. Kiitti?
Ovatko kiehiset katoavaa kulttuuria sytytysnesteiden takia? Autiotuvilla ohjeistetaan olemaan käyttämättä nestemäisiä sytykkeitä kamiinoissa.
Kiehiset tai muut vastaavat puusta kyhätyt sytykkeet ovat mielestäni ehkä enemmän ”tervetuliaisia”. On läikähdyttävän ihanaa saapua väsyneenä tupaan ja huomata täyden puukorin päällä nököttävän kiehisen. Olkoon kiehinen kuinka hienosti tehty, palaa se pienikin iloisesti halosta revityn tuohen kaverina.
Minua on muistettu. Edeltävä vaeltaja on lähtiessään huolehtinut minulle sytykkeet! Miksi en siis itsekin kaivertelisi seuraavallekin? Kiehiseni eivät ole upeita, aina kuitenkin huolehdin että jälkeeni jää siisti tupa, puuta, kiehisentekele, valmiiksi halosta revittyä tuohta ja muutama syttypuu.
Upeimmat tuvilta löytyvät kiehiset jätän polttamatta, joku muu saa iloita niistä.
”Mutta enhän mä osaa tehdä kiehisiä, niistä tulee rumia”, kuulen lukijan ajattelevan. Kiehisten teko ei ole mikään taitokisa. Jos puukon käyttö ei luonnistu, kaivele esille pienempää kuivaa halkoa, jossa on runsaasti röpelöistä, ilmavaa tuohta. Jos kirvestä uskallat käyttää, voit pieniä puita valmiiksi seuraavalle. Muutamakin halko auttaa. Minä olen käyttänyt puukkoa kirveenä, en suosittele. Terä voi irrota (on irronnut) ja terä tylsyy.
Kiehisten tekoa helpottaa oksaton, ”suora” halko. Katso miten päin halon syyt ovat, puukko uppoaa hyvin halon kylkeen kun puu on oikein päin. Käytä puukon terän keskivaihetta, paina kevyesti liu’uttaessasi terää kylkeä myöten alas. Oppiessasi tekemään kiehisiä voit liu’uttaa terää keskeltä päätyyn puukon liukuessa halkoa myöten. Halkoa voit pidellä maata tai tuvan lattiaa vasten, kunhan et vaurioita lattiaa. Älä ikinä pidä kättä puukon edessä.
Me vaeltajat ollaan ”samaa porukkaa”. Jos voidaan pysähtyä poluilla juttelemaan tuntemattomien kanssa, jakamaan yöksi sama laveri ja jopa saunomaan keskenämme, emmekö myös voisi ylläpitää vanhaa kohteliaisuusperinnettä ja jättää sytykkeet tervetuliaisiksi siistiin tupaan seuraavillekin?
Se seuraava voi olla väsynyt, kylmissään ja hyvin ilahtunut siitä kuivasta tuohikasasta kamiinan juurella.
Ne tupaan jätetyt ruokapussit ei muuten ilahduta ketään muuta kuin hiiriä ja myyriä. Eikä ketään kiinnosta oliko ”Marja-Krista98 ❤ Jukkalol” vuonna 2026 tuvalla ja päättänyt kaivertaa nimensä hirsiseinään.
Ränttisarja loppuu toistaiseksi tähän toteamukseen.
Lue edeltävä räntti varamajoitteista täältä
Erämaan vaeltajatar 