Vappuhiihto erämaan liepeille & pohdintaa yksinolosta

DSC_2643 DSC_2647
DSC_2657
Hiihdellessäni Härkävaarasta Utsjoen retkeilyreittiä myötäillen kotiin lämmin auringonpaiste helli ja hanki kantoi. Kuoritakki oli liikaa, fleecessä hiihdellessä hiki virtasi, vähemmällä ei pärjännyt pienen tuulenvireen takia. Liikkeellä oli muitakin, yksi otti aurinkoa kelkkansa päällä ja muutama ajeli valkoisena hohtavien tunturien liepeillä.

Olin lumoutunut! Toukokuun alku ja tunturi tuntui heräävän henkiin. Muutama pälvi paistoi siellä täällä ja kaksi hämähäkkiä hiippaili hangella kohti parempia piilopaikkoja. Kylällä kevät tuntuu tyssänneen sulaan asfalttiin, tunturissa se etenee vauhdilla. Lumen pinta on laskenut huomattavasti paikoittain.

DSC_2664 DSC_2668
DSC_2677
Yksin hiihdellessäni kaipasin seuraa ihmettelemään kevättä. Juttua olisi riittänyt pälvistä ja ohi lentäneistä joutsenista. Olisi ollut mahtavaa istua Johtalanvárrin huipulle kaverin kanssa nauttimaan vappusimat munkilla. En osaa vieläkään pitää tarpeeksi pitkiä taukoja.

Yksin oleminen on rentouttavaa työviikon päätteeksi. On voimaannuttavaa kiivetä hikoiluttavat mäet ylös tunturiin ja tuulettaa puurajalla pääsyä kauniiseen luontoon. Huolet ja murheet tulee käytyä läpi metsissä samoillessa, käyn usein vuoropuhelua päässäni päivän kuumimmista aiheista.

Muistan kun lähdin ensimmäistä kertaa yksin samaiselle retkeilyreitille. Pelotti lähtä yksin erämaahan. Nyt jälkikäteen pelkoni huvittaa, kirkolta lähtevä kylän keskustaan loppuva reitti on yksi helpoimmista mitä tuon jälkeen olen kulkenut. Pelkoni katosi nopeasti päästyäni ylös Vuolleseavttetvárrille, mutta on tuonkin jälkeen ollut läsnä yksin liikkuessani.

Valehtelematta pelkään ja jännitän ennen jokaista pidempää reissuani. Yöretkille lähtiessäni mietin mikähän järki tässäkin taas oli, onneksi tunteeni muuttuvat positiivisiksi nopeasti.

IMG_20200502_144847 DSC_2681
DSC_2684
Alunperin yksinoleminen johtui olosuhteista, vaelluskaverin puutteesta. Nykyään yksinoleminen on itsensä haastamistakin, olen huomannut positiivisia vaikutteita alettuani kohtaamaan pelkojani. Itsetuntoni on parempi ja mieleni paljon rauhallisempi. Olen oppinut itsestäni paljon uutta ja osaan jo ennakoida vaelluksille lähtiessäni miten reagoin ensimmäisten päivien aikana yksinoloon.

Ensimmäisen päivän lopulla tai toisen päivän aamuna iskee katumus ja perääntyminen. Kun niiden tunteiden yli pääsen vaellus pääsee alkamaan kunnolla. Ensimmäisillä kerroilla säikähdin fiiliksiäni ja ajattelin jopa ettei yksinvaeltaminen sittenkään ole juttuni. Eksynkö? Ei tämä olekkaan niin kivaa ja helppoa. Entä jos käykin jotain? Ikävä lapsia.

Ukk:n vaelluksella tunne iski seuraavana aamuna ja olin kääntyä kotiin monta kertaa ennen kuin pääsin olotilani yli ja jatkoin matkaa. Tuolloin en vielä tajunnut kohtaavani samat fiilikset joka reissulla. Hiihtovaelluksellani olo iski ensimmäisen päivän lopulla kun kaikki tuntui menevän pieleen. Loppua kohden olo helpottuu ja nautin kokemastani.

Vielä on paljon opittavaa ja koettavaa yksin vaeltaessa, suurimmat haasteet ovat vasta edessä pidentäessäni vaellusten kestoa ja lähtiessäni uusille alueille. Olen pohtinut voiko ekstrovertistä muuttua introvertiksi? Tuskinpa koskaan näin tulee käymään, kaverin ja perheen kanssa retkeily on edelleen mielipuuhaani!

Mietteitä tulevasta hiihtovaelluksesta

DSC_8036
Hiihtovaellukseen on enää vain alle kuukausi aikaa! Olen pohtinut onko muillakin samanlaisia vaiheita retken suunnittelussa. Itselläni suunnitteleminen tuntuu menevän jokaisella vaelluksella samaa kaavaa –

    1. Saa idea. Tällöin aletaan pohtimaan mikä olisi sopiva retkikohde, mikä miellyttää ja mitä tahdon kokea.
  • Hulluuntuminen. Tähän vaiheeseen kuuluu vaellussuunnitelmaan uppoutuminen, karttojen ja karttasovelluksen armoton selailu, netistä vaelluspostausten lukeminen kyseiseltä alueelta ja muistiinpanot vihkoon.
  • Täydellinen vaellussuunnitelma. Tässä vaiheessa vauhti hiljenee ja reissusuunnitelmaa aletaan syventämään pakkaus- ja ruokalistoin sekä aletaan kartoittamaan omia varusteita.
  • Varovaisuus. Mitähän sitä tuli suunniteltua? Olenko valmis tähän? Käyn läpi riskit ja omat pelot. Suunnittelu loppuu hetkeksi.
  • Uusi innostuminen. Kun päätöstä lähteä vaellukselle on sulateltu aikansa, innostus löytyy uudelleen ja vaelluksen valmistelu alkaa tosissaan.

DSC_8019
DSC_7991
Suunnittelen vaellukseni tarkoin. Olen kuluneiden reissujen aikana oppinut omia vahvuuksiani sekä heikkouksiani ja olen ottanut ne huomioon. Suurin haaste minulla on olla yksin.

Talvivaeltaminen on asia jota en ole ajatellut tekeväni lähivuosina. Viime syksynä palo vaeltaa enemmän syttyi ja aloin suunnitella ensimmäistä hiihtovaelllustani. Talviretkeilemisestä minulla on luonto-ohjaajan koulutuksen kautta osaamista ja olen ollut yhdellä lyhyellä talvivaelluksella mukana.

Päätin etten lähtisi hiihtovaellukselle mikäli en pystyisi kohtaamaan pimeyttä. Suurin syy miksen ole aikaisemmin innostunut aiheesta on juurikin ollut pelottava pimeys. Tämän talven aikana olen tullut sinuiksi pimeyden kanssa harjoittelemalla siellä olemista.

Ennen lähtöä otin tavoitteeksi nukkua yö teltassa lumella. Nukuin myös yön kodassa jonne lumikenkäilin kovalla tuulella lumi- vesisateessa pimeässä. Ulkona vietetyillä öillä olen tutustunut paremmin yöpymisvälineisiini talviaikaan.

’Kohteekseni valitsin tutun Hetta-Pallas reitin. Tutustuin kartoin ja blogitekstein alueen talvireitteihin. Varasin jokaiselle yölle varaustuvan varmistaakseni suojaisen yöpaikan.

Olen kesästä lähtien lueskellut retkiruuista ja olen nyt kuivannut monipuolisempaa ruokaa retkille. Valmispastat eivät ole mun juttu ja kaipaan ruokaani enemmän energiaa. Elintarvikekuivuri hurisee taustalla tätäkin blogitekstiä kirjoittaessa.

Alunperin minun piti ottaa vetoon puinen ahkioni. Testihiihdolla se osoittautui kuitenkin turhan raskaaksi. Ostin Partioaitasta Paris- ahkion ja J:n kanssa tuunasimme siitä hyvän puuahkion osillla. Aisojen kanssa on vielä ongelmia, emme ole löytäneet kaikkia osia niihin.

DSC_7848
DSC_7616

J on ollut suurena tukena ja on ollut mahtava huomata kuinka hän on osallistunut ahkion tuunaamiseen ja ruokien kuivaamiseen. Suurinta luottoa reissuuni toi hänen kommenttinsa jossa kertoi luottavansa erätaitoihini, muttei tekemäänsä ahkioon. Oli mieltä ylentävää kuulla toisen mielipide omasta pärjäämisestä. Itse luotan siihen että J:n tuunaama ahkio on kestävä.

Kuivaan aikaan vaeltaminen on paljon helpompi suunnitella. Talvivaeltamisessa pitää ottaa niin monet asiat huomioon! Oletko ajatellut, että talvella sulatat juomavedet lumesta, jos ei ole mahdollista saada vettä muualta? Suositus juoda vettä vuorokauden aikana on 1-1,5l vettä. Siinä on jonkin verran sulattelemista. Jos nukut yösi teltassa, suositellaan juomaan lämmintä ennen nukkumaanmenoa. Yöllä onkin kiva nousta pakkaseen pissalle, koska täysi rakko haittaa kehon lämpenemistä. (lähde)

Talvivaellukselle ei kannata lähteä ensimmäistä kertaa ilman tarkkaa suunnittelua ja asiaan perehtymistä. Mielestäni valintani lähteä ensimmäiselle reissulleni suositulle alueelle (Pallas-Yllästunturin kansallispuisto) suosittuun aikaan (maaliskuu) varaustupia hyödyntäen on fiksuin päätös. Jääköön telttamajoitteiset erämaat myöhemmälle, kun olen oppinut talviaikaan vaeltamisesta enemmän.

Kuvausprojekti kivistä, Suomen lohkareet ja tarinakivet- kirja

DSC_9163
Keväällä 2018 sain sähköpostia tietokirjailija- luontomatkailuoppaalta Tuomo Kesäläiseltä, jolta on ilmestynyt neljä aikaisempaa geologisia muodostelmia koskevaa kirjaa. Sain mielenkiintoisen tarjouksen kulkea Utsjoen luonnossa ja kuvata lohkareita uutta ”Suomen lohkareet ja tarinakivet”- kirjaa varten. Otin työn innoissani vastaan.

Tehtäväni oli kesän aikana kulkea koordinaattien avulla ja etsiä kiviä. Aikaisemmin kivet eivät olleet kiinnostaneet lainkaan, kulkiessani perheen ja erätoverin kanssa pitkin metsiä ja rinteitä mielenkiinto järkäleitä kohtaan syntyi ja jälkikäteen kirjaa lukemalla lohkareiden maailma on avautunut uudella tavalla.

poikakivi
staloskaidin is
Ehdottomasti mieleenpainuvimmat kivet olivat Seitalan seitakivi ja Staloskaidin Staalonistuin sekä kivistaalo. Seitalassa kävin Pikku-J:n kanssa  syksyllä, paikalle kuljettiin tiheän metsän halki ja suuren lohkareen luona vallitsi hiljaisuus ja omanlaisensa pyhän paikan tuntu.

Päättelin paikan edelleen olevan käytössä sinne jätettyjen lahjusten perusteella. Seitakivi itsessään herätti suurta arvostusta komean ulkomuotonsa ansiosta. Utsjoella on useampi seitakivi, osa piilossa ja osa hyvin näkyvillä. Jokaista niistä tulee kohdella arvostaen niiden historiallista merkitystä.

Staloskaidilla kävin Erätoverin kanssa ruskaretkellä. Staloskaidille vievä reitti on jyrkkä, muttei liian raskas. Itse kivistaalo ei näy reitille vaan se piti etsiä kauempaa rinteestä. Päivä oli aurinkoinen ja yhdessä iloitsimme komean kiven kohtaamista. Eipä tuotakaan olisi tullut koettua ilman tätä projektia. Staalon istuin oli kuin luotu taukopaikaksi ja itse Staalo seisoi ylväänä paikoillaan.

Kieltämättä näin jälkikäteen tulee usein mietittyä suuremmista kivistä mahtoivatko ne joskus olla jotain muutakin kuin pelkkiä kiviä… Etsimämme kivet saattoivat olla vaikka tasainen, pieni lohkare joen törmällä. Etsiminen oli hauska tapa viettää perheen keskeistä aikaa luonnossa.

kuninkaankiviTuomo Kesäläisen ja Aimo Kejosen kirjassa kerrotaan lohkareiden syntytavoista, termistöstä, lohkareiden merkityksestä harvinaisille kasveille ja jopa lohkareista ja avioliitosta. Kirja itsessään on hyvin tehty ja selkeä, kuvia kirjaan on kuvannut useampi henkilö.

Kirja avaa kivien mielenkiintoista maailmaa helposti lähestyttävällä tavalla. On uskomatonta kuinka suuria lohkareita Suomen luonto kätkee sisälleen, esimerkiksi Kärsämäen Pirunpesän korkeudeksi kerrotaan komeat 10 metriä!

Suosittelen kirjaa kaikenkarvaisille luontoihmisille, teillekin joita kivet eivät (vielä) kiinnosta. Täytyy jatkossa tutustua vastaavanlaisiin teoksiin ilman ennakkoluuloja, kun kerta luonnon möhkäleetkin osoittautuivat oikein mielenkiintoisiksi asioiksi.

Utsjoelta löytyviä kiviä kirjassa ovat seitojen lisäksi muisto- ja tapahtumalohkare sekä raja- että vahakivet – kategorioista löytyvät kivet.

  1. kuva Kivistaalo
  2. kuva Utsjoen poikakivi (ei löydy kirjasta)
  3. kuva Staalonistuin
  4. kuva Kuninkaankivi

Tämä blogiteksti ei ole kaupallinen yhteistyö.

 

Kirjaa myydään Salakirjat.net – sivustolla.

Pimeän pelosta eroon

DSC_1685 DSC_1688
DSC_1691
”- Sellaisilla ihmisillä, jotka ovat varovaisia ja pelkäävät enemmän, on ollut paremmat mahdollisuudet säilyä hengissä kuin sellaisilla ihmisillä, jotka tunkevat mihin tahansa pimeään luolaan tietämättä, mikä siellä odottaa.”

Näin kerrotaan Ylen artikkelissa ”Moni aikuinenkin pelkää pimeää: Mitä jos tuolla on joku?”

Niinpä. Mitä JOS.

Oma pimeänpelkoni on luultavasti itseaiheutettua. Tykkään katsella murhaohjelmia, lueskella kauhutarinoita ja seurata kauhusarjoja. Olen säikähtänyt pimeässä metsässä murisevaa eläintä, juoksemaan lähtenyttä jänistä ja poron tai hirven aiheuttamaa ääntä.

Pimeydessä minua odottavat möröt ja muut yliluonnolliset hörhöt. Sekä keltaiseen sadetakkiin pukeutunut mies, tunturikulkija ja vähintään joku muuten vain sekaisin oleva säikyttelijä.

Ennen pimeän pelon kohtaamista mennessäni pimeään musta massa ikäänkuin imaisi sisäänsä ja aiheutti suurta ahdistusta. Ilman otsalamppua en pystynyt edes juoksemaan huussiin, sielläkin täytyy tsekata ettei kakkajemmassa lymyile ketään (joo, joskus lapsena pelkäsin että huussin kuilussa on karhu). 

Pimeänpelon takia olen jättänyt menemättä tiettyihin paikkoihin lenkille, olen keskeyttänyt revontulien kuvaamisen ja paennut autolle enkä harrasta pimeän tultua ollenkaan telttailua. Onneksi Lapissa on yötön yö.

DSC_1699 DSC_1678
Nyt olen kyllästynyt pelkooni. Olen lopettanut kauhusarjojen ja elokuvien katsomisen, en lueskele ”tositarinoita” yliluonnollisista kohtaamisista taikka kummitusjuttuja. Olen aloittanut siedättämisen jonka toivon johtavan pelon poistumiseen.

Kolmen viikon aikana olen kulkenut samaa metsänpätkää pitkin koirien kanssa. Ensin hämärällä, sitten pimeällä otsalampun kanssa. Tiirailin ympärilleni, säikähdin mm. koiran pierua, usein teki mieli lähteä juoksemaan karkuun mutta en antanut pelolleni periksi. Neljännellä kerralla en enää pelännyt. 

Jatkoin pimeässä seikkailemista metsiin saakka, olen jopa käynyt paikoissa joissa talvisin en yleensä liiku pimeän takia. Kerta kerralla pimeän kohtaaminen on ollut helpompaa enkä enää joudu paniikin valtaan vaan osaan sysätä ajatukset muualle ja nauttia hiljaisuudesta.

Jatkan siedättämistä läpi talven, kunnes en enää pelkää ollenkaan ja uskallan mennä syvemmälle metsään. Mikäli tahdon aloittaa talvivaeltamisen, joudun pakostakin kohtaamaan pimeyden ja mielummin teen sen ennen retkiä.

Toivottavasti tämä siedättäminen johtaa pysyviin tuloksiin. Alun artikkeliin palatakseni, pimeän pelkääminen tulee selkärangasta ja tuskin koskaan tulen olemaan täysin rauhallinen pimeässä. Etenkään jos metsästä kuuluu ääniä.

Kuvat otettu 29.10.19 Kirkkotuvilta.