Yöllä heräsin poron rou’untaan. Tarkemmin asiaa tutkittuani kävi ilmi että se olikin vain kuorsaava Kiiski. Nukahtaminen kesti kauan, vähän väliä havahduin hereille kylmän tai jonkun muun pienen häiriötekijän takia.
Aamulla olo oli kamala. Aivan kuin krapulassa olisi herännyt. Söin aamupalaksi puuroa ja riisikakkua, join kahvia ja tankkasin myslipatukalla huonon olon pysyessä sitkeästi mukana. Jo yöllä valvoskellessani tiesin etten pääsisi Luirojärvelle saakka, päätin yrittää Tuiskukuruun. Lähdin vaeltamaan ensimmäisenä Suomunruoktun yöpyjistä kohti Tuiskukurua. Olo oli edelleen vedoton, maleksin polulla eteenpäin ja pohdin mistä huono olo johtuisi. Toivottavasti vain huonoista yöunista.
Aitajoen taukopaikalla söin pari välipalapatukkaa. Läsnäolomme herätti nuotiopaikan vieressä yöpyneet ja heidän kömpiessään ulos teltastaan jatkoimme matkaamme. Poikkesin jo tässä vaiheessa reittisuunnitelmastani – tarkoitus oli vaeltaa Salonlammen laavun kautta Tuiskukuruun, mutta päätin nousta tunturiin kenttien toivossa.
Rinteessä oli pakko pysähtyä ja miettiä jatkamista. Päässä vilisi ajatuksia koko reissun keskeyttämisestä, tirautin pari kyyneltä turhautuneena. Mä en jaksanut ja v*tutti suunnattomasti ajatus siitä, että yhden unettoman yön takia koko reissu voisi olla ohi. Hetken aikaa keräiltyäni itseäni päätin sisulla jatkaa, vaikka muutaman kerran käännyinkin takaisin kohti Suomunruoktua.
Päästyäni viimein ylös puhelimeni kilahti. Ilahtuneena naputtelin viestiä kotiin päivän fiiliksistä ja muuttuneista suunnitelmista. Ohitseni ajoi 3 Metsähallituksen työntekijää mönkijöillä, ilmeisesti olivat tulossa tupien huoltokeikalta. Aikani kuljettua minut ohitti vielä kaksi Rajavartijaa, reitti alkoi tuntua ruuhkaiselta. Hiljalleen olokin alkoi parantumaan.
Tuiskukurun autiotuvan pihassa ollut kyltti ilmoitti Suomunruoktulle kilometrejä olevan 15, kun taas Suomunruoktulta Tuiskukuruun niitä piti toisen kyltin mukaan olla vain 13… Hämmentyneenä aloin kasata telttaani tuvan pihaan, tuvassa oli jo valmiiksi kaksi miestä pienen koiran kanssa.
Teltassa söin ja aloin lepäämään. Kulutin aikaani lueskelemalla ja Kiiskiä rapsuttaen. Pikkuhiljaa teltan seinät alkoivat käymään ahdistaviksi ja väsyneenä rupesin pelkäämään, että jos en jaksakaan kulkea seuraavana päivänä kohteeseen jota en vielä tiennyt- Luiroon en ollut enää matkalla. Sääkin vaikutti sateiselta ja maalailin jo kauhukuvia likomärästä yöstä.
Kävin autiotuvalla juttelemassa miesten kanssa ja tulin siihen tulokseen että yöpyisin tuvassa jaksaakseni paremmin seuraavana päivänä, en halunnut ottaa riskiä huonosta yöstä teltassa nukkumisella.
Pikkuhiljaa Tuiskukuruun alkoi rantautua muitakin vaeltajia. Kaikilta tuvassa vierailleilta kysyin onko koirani läsnäolo heille ok, koira voisi tarvittaessa siirtyä ulos. Ulkona oli lämmin keli mutta hyttysten takia pidin kiiskin tuvan ulko-oven vieressä yön yli.
Ilta kului vaeltajien kanssa keskustellessa, hieman hävetti kun ajatuksissani lukitsin muut tuvan sisälle käydessäni ulkohyyskässä… Noh, kauaa he eivät lukkojen takana joutuneet onneksi olemaan. Luin kirjaani ja pistimme kaikki samoihin aikoihin nukkumaan. Karttaa selaillessa harkitsin ensin vaeltavani Tuiskukurun kautta Lankojärvelle, päädyin lopulta vaeltamaan takaisin Suomunruoktuun.
Vaikka heräilinkin yöllä jatkuvasti kuumuuteen ja tupakavereiden (lähinnä koirien) mekkalointiin yö oli paljon parempi kuin edeltävä. Vaikka selkäkin kipuili ja heräsin kankeana korppuna, olin täynnä uutta energiaa kohtaamaan tulevat kilometrit.
Erämaan vaeltajatar 