Syysvaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa | Anterinmukasta Muorravaarakkaan

DSC_5889

Luonnossa on ihana herätä uuteen aamuun.

En ole aamuihmisiä, ainoastaan aamuvuoroon lähteminen lasten lisäksi saa minut nousemaan alle viidessä minuutissa ylös sängystä. Teltassa koira ja kipeä selkä pitävät huolen että olen ulkona minuuteissa.

Toinen vaellukseni aamu oli kolea. Yö oli ollut helpompi kuin ensimmäinen löytämäni lisäeristeen ansiosta.

En ollut aamulla varma jaksaisinko alkuperäisen suunnitelman mukaan vaeltaa Muorravaarakasta vielä Sarvijoelle, sen näkisi matkan varrella. Olin jumissa edeltävän päivän rykäisystä Peuranampumapäiden yli.

DSC_5896
DSC_5898

Pidin kovasti Kaarreojasta. Ojaa se ei mielestäni ollut nähnytkään, matalahan oja oli, mutta leveä kuin joki. Polku kulki mäntypainotteisessa metsässä, hengitin kosteaa ilmaa nautiskellen.

Aika pian lähtöni jälkeen jouduin löysäämään toisen kenkäni nauhoja. Kenkä painoi ikävästi jalkapöytää. Kengän säätäminen ei auttanut, ei voinut kuin sietää pientä kipua ja taivaltaa eteenpäin.

Kuuntelin puolet matkasta musiikkia, fiilis oli mahtava! Katselin Kaarreojalta nousevien tunturien lakia ja vertailin rinteitä karttaan.

Mäntymetsät puhuttelevat minua synkkyydellään. Kolea keli lisäsi metsän salaperäisyyttä. Joen läheisyys rauhoitti, en osannut pelätä karhuja hetkeäkään, joka oli hieman hupaisaa verraten edeltävän päivän kauhumetsään.

DSC_5899
DSC_5901
DSC_5903

Pikkuhiljaa Tiuhtelmapäälle noustessa keli selkeni, maisema avartui ja vaeltajiakin alkoi tulla vastaan. Tiuhtelmapäällä päätin käyttää mobiilidataa päällä saadakseni päivän tekstarit läpi. Ensimmäisenä ruudulle lävähti kuva puolison palaneesta autosta. Kauhu valtasi mieleni, vaikka viestistä kävi selvästi ilmi ettei henkilövahinkoja tullut. Mitä jos henkilöautomme syttyy tuleen lasten ollessa kyydissä? Saadaanko taapero irti turvaistuimestaan nopeasti? Onneksi puhelutkin onnistuivat korkealla kohdalla ja olo helpottui.

Mieli sekavana tallustelin alas Tiuhtelmakurun kivistä mäkeä. Jalkaa painava kenkä alkoi tosissaan haitata, istahdin kivelle uudelleen löysäämään naruja ja asettelemaan littiä paremmin. Jalkapöytä oli kosketusarka ja edeltävän päivän kilometrit tuntuivat jaloissa.

Tein päätöksen jäädä yöksi Muorravaarakkaan. Yhdeksän kilometriä olisi sille päivälle aivan tarpeeksi.

DSC_5907
DSC_5910

Saapuessani tuvalle huomasin ensimmäisenä huussia ympäröivän vadelmapuskan, sen pirulaisen joka valtaa paikan kuin paikan. Oli hassua nähdä niin rehevä pusikko keskellä mäntymetsää. Oli sillä sentään hyvät lannoitteet.

Olin jälleen ensimmäinen tuvalla. Keskimääräinen vaellustahtini on 3-4 kilometriä tuntiin ja taukoni ovat lyhyitä. En vain osaa pysähtyä. Hyvän kirjan kanssa aika kuluu yöpaikoilla, tosin mielummin käyttäisin ajan itse vaeltamiseen.

Ilalla tihutti vettä. Söin todella hyvää lisää-vain-vesi- taco stewtä ja traumani talven Leaderin pask- pastoista unohtuivat. Herkuttelin kunnolla, jälkiruokakahviin lisäsin baileytä. Mm!

Illan palloilin Kiiskin kanssa Muorravaarakan pihassa tutkiskellen lähimaastoa. Luin kirjaa sateelta suojassa ja rohkenin juomaan polttiaistäytteisen teen. Kun ötököitä on juomassa liikaa poimittavaksi, ei auta kuin juoda. Ilokseni tekstarit menivät parin kymmenen metrin päässä teltastani läpi ja sain keskustelua kauhukuvat autopalosta läpi illan aikana.

Jalkapöytää turvotti hieman. Makuupussissa oli kylmä. Kiiski oli märkä ja kurainen, telttassa oli täysi kaaos nostettuani rinkankin sisään sateen suojiin. Pohdin miten ”kaikki muut” saivat pidettyä telttansa siistinä ja järjestyksessä.

Vaikka vaelluksella väsyttää, sattuu ja on ikävä, nautin itseni haastamisesta. Tällä touhulla pysyy järjissään!

Karttapaikka.fi linkki Muorravaarakkaan

Vaelluksen ensimmäinen postaus Raja- Joosepista Kiertämäjärvelle

Toinen postaus Kiertämäjärveltä Anterinmukkaan

Syysvaellus Urho Kekkosen kansallispuistoon | Kiertämäjärveltä tunturien yli Anterinmukkaan

Vaellukseni toisena aamuna vaelsin Kiertämäjärven autiotuvalta Peuranampumapäiden yli Anterinmukkaan. Ensimmäisen osan Raja-Joosepista Kiertämäjärvelle löydät täältä.

Aamupalan nautin kostean viileässä säässä järven rannalla nuotiopaikalla. Kiiski sai aamiaisekseen yön yli turpoamassa olleet jauhelihat, itse söin ison annoksen mysliä maitojauheeseen ja veteen sekoitettuna kera leivän. Kahvin lisäksi nautiskelin teen. Jutustelin muiden vaeltajien kanssa ajankuluksi hidastellakseni lähtöä, en osannut päättää kävelenkö ehkä jopa tylsähköä mönkijäuraa vai raskasta tunturireittiä pitkin Anterinmukkaan.

Seikkailunhalu voitti ja päätin ottaa haasteen vastaan. Tiedossa olisi raskaita nousuja ja tarkkaa suunnistusta.

Suosittelen Peuranampumapään ylitystä, jos vietät välipäivän tai tarkoitus on kulkea lyhyempi pätkä seuraavana päivänä.

DSC_5821
DSC_5823
DSC_5830

Kuljin poroaidan vierttä mönkijäuraa pitkin kilometrin verran, kunnes lähdin suunnistamaan kahluupaikalle kostean suon halki. Pelko karhusta eli mukana heti uralta poistuessani, tähyilin ympärilleni stressaantuneena, olikohan tämä sittenkään hyvä idea?

KARPALOITA

Ai, raakoja.

Kahluupaikan löysin gpsää hyödyntäen. Vettä oli hieman yli polven, Kiiski ui reippaasti yli. Vedenylityksen jälkeen maasto kohosi aluksi hiljoksiin, kunnes edessä oli jyrkkä rinne. Pyrin nousemaan loivinta kohtaa pitkin.

Turhauttavinta Peuranampumapäälle noustessa oli rinteen loputtomat nousujen jälkeen tulevat tasanteet ja laskut. Tiesin jo hyvissä ajoin, ettei päätös lähteä nousemaan ollut loppuun asti ajateltu.

DSC_5835
DSC_5840
DSC_5844
DSC_5846

Pidin taukoja selvien karttapisteiden kohdilla. Kivikoilla ja erilaisilla nyppylöillä. Viimeinkin päästessäni Livikönselälle maisemat alkoivat hiljalleen avautua puiden ylle. Soittelin kotiin ja söin proteiinipatukkaa. Livikönselkä oli pienten mäntyjen valtaama, selvästi hirvien suosima tasanne.

Livikönselältä jatkaessani matkaa kauhistuin eteen avautuvaa seinämää. Tuonneko pitäisi vielä jaksaa!

Jep, sinne ja vielä seuraavaan rinteeseen. Pahin oli, kun raskaan nousun jälkeen laskeuduttiin syvänteeseen ja noustiin uudelleen!

Peuranampumapään toisiksi viimeisen valehuipun rinteessä turhauduin ja tirautin muutaman kyyneleen. Jaloista olivat voimat loppu, rinne oli hankalan kivikkoinen, harmittelin huonoa kuntoani, kai minun pitäisi jaksaa ylös asti. Maisematkaan eivät vielä tuossa vaiheessa tsempanneet.

Kunnes pääsin Peuranampumapäälle. En malttanut lopettaa kävelyä, seikkailimme suurten kivien ja kallioiden välissä kohti huippua, maisemat paranivat metri metriltä. Annoin itselleni palkinnoksi kunnon evästauon. Pienen lammen rannalla nautimme Kiiskin kanssa kuivalihaa. Koiraa nousu ei näyttänyt ollenkaan haittaavan.

DSC_5855
DSC_5861
DSC_5866
DSC_5870

Jo karttaa katsomalla näkee Peuranampumapään ja Hirvaspäiden välissä olevan laakson. Päästessäni Peuranampumapään länsipuolelle olin mykistynyt! En koskaan ole nähnyt mitään yhtä upeaa. Aurinko paistoi kaarevan rinteen jokiin saaden ne kimmeltämään, katseltavaa riitti.

Palkinto raskaan nousun jälkeen oli niin kannustava, että kävely Peuranampumapäällä sujui kuin tanssi. Elin hurmiossa, jaksaisin mitä vain!

Pian tuli aika päättää jatkosta. Hirvaspäiden rinne näytti mukavan tasaiselta kävellä, mutten jaksaisi enää yhtäkään nousua. Päätin kulkea Hirvaspään ja Korvapuolen välistä Hirvasojalle ja sitä seuraillen Anterinmukkaan vievälle mönkijäuralle.

Katselin Venäjälle päin harhaillessani kivikössä. Korvapuolen ohitettuani jylhät maisemat jäivät piiloon ja vastaanotin uuden elämyksen – sain seurata kuinka pienestä lähteestä syntyi hiljalleen suurempi Hirvasoja jota seurailisin seuraavat viisi kilometriä uralle. Kilometrejä oli kertynyt jo kymmenen, karkkia syömällä ja Hirvasojalla pienen juomatauon turvin jaksaisin pois metsästä.

DSC_5871
DSC_5873

Mitä pidemmälle seurasin Hirvasojaa, sitä sankemmaksi metsä kävi. Haistoin savun hajua, päättelin sen tulevan Anterin pyöräparkilta mönkijäuran varrelta. Pelotti, pakotin itseni syvemmälle vähän kuljettuun metsään. Puron seutu oli kieltämättä kaunis ja yllätyin löytäessäni vanhoja kuusia kaiken männyn ja koivikon jälkeen.

Karmivinta metsässä olivat tuoreet hirvien jäljet ja tasaiseksi mällätyt muurahaispesät jotka saivat mielikuvitukseni laukkaamaan.

Onneksi Kiiski ei reagoinut metsässä mihinkään, olisin varmasti menettänyt järkeni. Käytin puroa orjallisesti suuntanani, tähyilin ympärilleni ja pidin meteliä. Loikin puron yli, kävelin sen matalikoissa ja väistelin soita. Jossain vaiheessa yllätyin löytäessäni vanhemman puun josta oli sahattu keskeltä pala irti. Jännittävää löytää hyvin vanhoja ihmisten jättämiä jälkiä! Ihmettelin miten puu pystyi edelleen olemaan hengissä vaikka siitä oli ryövätty pala.

Metsän muuttuessa männiköksi vastaan tuli puu jossa oli ikään kuin karhun raapimat jäljet jotka olivat tihkuneet pihkaa ja vuosien saatossa umpeutuneet. Jossain vaiheessa jännitys loppui ja aloin väsyä soihin ja niissä tarpomiseen.

Kun viimein pääsin mönkijäuralle hurrasin rohkeuttani kulkea muualla kuin valmiilla polulla. Tankkasin hieman ravintoa ja nestettä jaksaakseni Anterinmukkaan viiden kilometrin päähän. Mönkijäura oli kostea ja kurainen, väsyneenä kaipasin kuivaa polkua. Kaksi vedenylitystä kiristivät hermoja, yritin löytää kauempaa kengät jalassa ylitettävää kohtaa turhaan.

DSC_5874
DSC_5879
DSC_5880

Ilta alkoi jälleen viiletä lähestyessäni yöpaikkaa. Minulla ei ollut kummempia odotuksia Anterinmukalta, ensireaktioni oli neutraali päästessäni viimein tuvan pihaan. Mitä lähemmäs tupaa ja sen alapuolella virtaavaa jokea pääsin, sitä yllättyneempi olin.

Laskin rinkkani upean hirsikämpän terassille auringon laskun maalatessa säteitään oven päällä olevaa veisteltyä kylttiä vasten. Kello oli seitsemän, olin ensimmäinen paikalla. Suuntasin kiviportaille jotka johtivat alas saunalle, innostuin viimeisen päälle laitetusta pihapiiristä, ennen ruokailua kävin laittamassa kiukaan ja vesipadan lämpiämään.

Ruokaa laitellessani pohkeistani veti suonta, yli kahdenkymmenen kilometrin patikan jäljiltä haastavassa maastossa olin yllättävän hyvässä kunnossa. Tiesin, etten jaksaisi seuraavana päivänä vaeltaa Muorravaarakan kautta Pirunportille ja siitä Sarviojalle. Joutuisin muuttamaan suunnitelmaani lyhyemmäksi.

Saunassa en uskaltanut kastella hiuksiani kylmän yön pelossa. Puhtaan lämpimän veen pestessä päivän hiet pois iholta oli kuin olisin riisunut paksun kuoren pois yltäni. Tulipesien liekit loivat kuvioita hirsiseiniin, nautin eräelämästä.

Anterinmukan tuvalta löysin hylätyn ohuen polyuretaanipatjan jota hyödynsin eristeenä ilmapatjani päällä. Venyttelin tarkkaan ja tankkasin tuhdin iltapalan ennen nukkumaan menoa. Otin särkylääkettä ja lihasrelaksanttia varmistaakseni seuraavan päivän jaksamisen.

Elämäni jännittävin vaelluspäivä oli takana. Olin viimein uskaltaunut raskaammalle pätkälle oman suunnistustaitoni turvin.

DSC_5883

Kyseinen patja on edelleen minulla, mikäli olet jättänyt Anterinmukkaan polyuretaanipatjasi ja tahtoisit sen takaisin, postitan mikäli tunnistat patjan!

Syysvaellus Urho Kekkosen kansallispuistoon | Raja-Joosepista Ylemmälle Kiertämäjärvelle

Erämaan vaeltajatar on kotiutunut syysvaellukseltaan rinkallinen kokemusta, sydän täynnä muistoja ja vatsapöpö mukanaan!

Vaellukseni alkoi elokuun loppupuolella Raja-Joosepista Luttojoen (karttapaikka.fi linkki) sillalta. Ajomatka Raja-Jooseppiin googlemapsin avulla meni miten kyseistä ohjelmaa käyttäessä voisi olettaakkin – ei ihan nappiin. Madellessani subwaylla (subarulla) epäilyttävän vähän ajettua metsätietä pitkin päätin kääntää auton ja kokeilla onneani muualta.

Oikea portti Luttojoen sillalle vievälle tielle on hyvin merkitty ja portin vieressä on tilava parkkipaikkakin. Talvella Luttojoen sillalle ei pääse autolla, kaipa sen voi jättää kyseiselle parkkipaikalle.

DSC_5781
DSC_5776

Hylättyäni autoni kääntöpaikalle aloitin vaelluksen innoissani Kiiski urheasti edellä tepastellen oma rinkka selässään. Kikestä huomasi että se tiesi mitä oltiin lähdössä suorittamaan.

Luttojoen ylittävä riippusilta huojui askelten mukaan. Katselin veden syvyyttä ja vastarannan hiekkarinnettä. Hiekkatiellä kohtasin mukavan pyörällä Anterinmukasta tulleen miehen, hänen reissunsa kuulosti menneen hyvin.

Olin tyytyväinen päätöksestäni vaeltaa maisemarikkaita polkuja pitkin helpolta tuntuvan mönkijäuran sijaan. Kävelin Kiertämäojan vedenylityspaikan ohi, siitä tulisin kahlaamaan kengät jalassa yli viidentenä päivänä.

Kiertämäoja on nimestään huolimatta komea joki. Sen mutkat ihastuttivat alusta alkaen, päätin nauttia vaelluksesta täysillä! Joen kauneus sai mieleni näkemään pelkkää vaaleanpunaista tulevasta seikkailustani.

DSC_5785
DSC_5786
DSC_5787

Ensimmäisen tauon pidin Alemman Kiertämäjärven laavulla. Laavulla oli kaksi retkikuntaa ruokailemassa, menin hieman syrjemmäs Kiken kanssa valmistamaan oman lounaani. Kike oli ensimmäisestä päivästä lähtien todella levoton eikä kestänyt joillain taukopaikoilla ollenkaan jos poistuin parinkin metrin päähän sen luota.

Ennallistin kuivaamani ruoat ruokatermarissa ja lämmitin sen kaasukeittimellä. Kokeilussa oli valmisriisiä paprikan, hemapan, fetan, chilin, oliivin, tomaattimurskan ja papujen kera. Ihan hyvää! Uncle Ben´s valmisriisi painoi reilusti enemmän kuin muut ruokatarvikkeeni, söin sen kahdessa osassa päivän aikana.

Alemman Kiertämäjärven laavun ympäristöä kuvailtiin mökkimaisemaksi. En voinut kuin yhtyä mielikuvaan – paikka oli todella kaunis järvimaisemineen. Paikalla ruokaillut vaeltajapari oli mukavaa seuraa, saisin heistä juttukaverin myös yöpaikalla.

Ruokailun jälkeen seurailimme Kiertämäojaa etelään. Vastaan tuli pian kammin rauniot, oli pakko kurkistaa sisään – romahtanutta rakennelmaa asustivat enää vain pienet sienet. Kammin tapaiset jäljet historiasta ovat mielenkiintoisia, kuka mahtanee olla sen rakentanut henkilö? Millaisia iltoja kammissa on vietetty? Onko sitä käytetty kalastustukikohtana vaiko poronhoidon yhteydessä?

Matka Kiertämäojaa myötäilevää polkua pitkin oli vaihtelevan soinen. Kuivilla alueilla sain ihastella vanhaa mäntymetsää, välillä kelottuneet puut loivat tunnelmaa ja taas kierreltiin kosteikoissa. Yhdessä kohtaa oli selvästi myrsky myllertänyt metsässä, kelopuita makasi ryhmittäin metsässä, kuin sodan käyneinä.

DSC_5790
DSC_5796

Jo ensimmäisestä päivästä lähtien pelko karhuista kulki mukana pienenä tunteena rintalastalla. Puun kaatumisen seurauksena ylös nousseet juurakot näyttivät kaukaa nopeasti katsottuna suurilta pedoilta.

Karhupalon nuotiopaikalla nielaisin, apua mikä paikannimi.

Ennen Kiertämäjärven autiotupaa poroaidan portin seipäät seisoivat siististi toisiaan vasten aukon vierellä. Portin kohdilla oli tuoreet mönkijänjäljet mudassa, jätin portin sellaisenaan auki, olihan Luttojoen parkkipaikkaa edeltäneen aidan portti ollut kuitenkin kiinni.

DSC_5799
DSC_5806

Kiertämäjärven autiotupa (karttapaikka.fi linkki) oli erähenkeä uhkuva viiden hengen torppa. Tuvassa majaili yksi vaeltaja, vaihdoimme pihassa kuulumiset ja tulevat suunnitelmat. Pihasta oli hieman hankala löytää tasaista telttapaikkaa, sellainen löytyi läheltä rantaa.

Ensimmäisenä ennen teltan pystystä tai ruokailua säntäsin rantaan katselemaan pikkukalojen hyppelyä. Aurinko laski järven pohjoispäässä, fiilis oli mukavan seesteinen. Poroaidan portin mysteeri puhututti muita paikalle saapuneita, toivottavasti se oli tarkoituksella auki. Joku, jolla on oikeus ajaa mönkijällä kansallispuistossa oli sen kuitenkin jättänyt auki suurella todennäkköisyydellä, kun mudassa ei ollut muita tuoreita jälkiä.

Kävin Kiiskin kanssa kävelemässä järven rannalla. Onnellisuus ja jännitys huomisesta kiistelivät mielessäni keskenään, en ollut varma kulkisinko Anterinmukkaan tunturien yli vaiko mönkijäuraa myöten. Aamulla sen sitten näkisi.

Illan tullen myös kylmyys laskeutui. Päivä oli ollut lämmin, ilman villapaitaa ei enää pärjännyt. Olin jättänyt eristepatjani kotiin, yöllä kylmyys hohkasi ilmapatjan läpi. Epätoivoisena puin ensin vaatetta päälle, sitten vuorasin patjan Trekmatesin lämpöpeitteellä jota käytän teltan pohjan suojana. Yö oli todella levoton, jossain vaiheessa hätkähdin Kiiskin murahdukseen.

Kirjoitan vaelluspostaukset useammassa osassa. Toisen päivän tarina ansaitsee oman pitkän postauksensa!

DSC_5811

Hiihtovaellus Urho Kekkosen kansallispuistoon Tuiskukuru – Luirojärvi – Suomunruoktu – Kiilopää

DSC_4981

Hiihtovaelluspostausten ensimmäinen osa Kiilopää – Suomunruoktu – Tuiskukuru

Tuiskukurusta Luirojärvelle on n. 8 kilometriä matkaa. Linkit karttapaikka.fi-sivustolle.

Herätessäni Tuiskukurun varaustuvassa kolmannen päivän aamuna olo oli tokkurainen. Yö oli mennyt hyvin, nukahdin lukiessani kirjaa ja viimeisen kerran katsoin kelloa kahdeksalta. Tuli nukuttua melkein kaksitoista tuntia putkeen! Olin viettänyt edeltävän päivän ja yön yksin, edes pimeys ei saanut pelkoa nostamaan päätään. Yksin tuvassa puuhastelu oli rentouttavaa ja sain tilaa ajatuksilleni.

Tuiskukurun varaustupa oli siisti ja ehkä nätein sisätiloistaan missä olen koskaan ollut. Aamupalalla söin itse tekemääni granolaa, joka oli turhan makeaa ja sai huonon olon vain yltymään.

Lähdin hiihtelemään hyvissä ajoin kohti Luirojärveä. Onnekseni sain seurailla selvää jälkeä, joka teki hiihtämisestä hieman helpompaa. Ahkio liikkui nahkeasti pakkaslumella. Oli jännittävää lähteä hiihtämään syvemmälle kansallispuistoon yksin.

DSC_4980
DSC_4987
DSC_4991
DSC_4995

Kahdeksalla kilometrillä sain hiihdellä kauniissa metsässä, nousta muutaman rinteen ja ihailla maisemia tunturien rinteissä. Muutama kelkkailija meni ohi, urasta tuli kantavampi mutta huonommin hiihdettävä heidän jälkeensä. Sää helli hiihtäjää, Ampupäällä näytti olevan poroja ja jäin hetkeksi katselemaan niiden puuhia. Wifi toimi ajottain, edellä hiihtänyt oli kirjoitellut hankeen ”sweet spot! :)” tekstejä, joihin liitin sanan ”wifi?”. Aina wifiä ei kyllä löytynyt näiltä sweet spoteilta.

Yhden mäen nousua odotin ja odotin. Hiihtelin eteenpäin ja tosissani jäin ihmettelemään missä oikein hiihtelen kun sitä ei tullut vastaan. Tarkistin sijaintini gps:llä ja huvituksekseni sain todeta seisovani rinteessä! Kartassa rinne näyttää paljon jyrkemmältä.

Alamäessä nautin, karvapohjien hidastamalla laskulla sain samalla pitää taukoa ja silti etenin! Väsyneen vaeltajan lottovoitto.

Luirojärvelle saapuessani olin onnellinen. Suuret tunturit reunustivat järveä ja Sokostia ympäröivät pilvet hälvenivät hiihdellessäni sitä kohti. Kello oli vasta kaksitoista, saisin rauhassa ruokailla ja palloilla Luirojärven lähistöllä.

Luirojärven autio- ja varaustupaa ei turhaan kutsuta Hiltoniksi. 28 henkilön tupa on tilava verrattuna Suomunruoktun ja Tuiskukurun tupiin. 14 hengen varaustuvassa olisi lisäkseni vain yksi henkilö, vieraskirjasta kävi ilmi hänen lähteneen autiotuvan tyyppien kanssa huiputtamaan Sokostia.

Kannoin kampetta sisään, söin, venyttelin ja luin kirjaa tunteroisen verran. Kaunis ilma houkutteli ulos ja pian hiihtelinkin metsässä kameralaukku selkää vasten heiluen. Hanki kantoi jonkun verran, saapuessani suolle säikäytin teeren. Hieno lintu!

20210310_150923
20210310_145945

Saavuttuani harhailureissultani istuskelin tuvan portaikolla. Tuvan etupihalla männyt reunustavat Luirojärveä, aika kului tunnelmallisen hitaasti maisemia ihaillessa. Tupakavereitani ei vielä kuulunut ja aika meinasi käydä pitkäksi. Päätin alkaa valmistelemaan saunaa, hain vedet järvestä puisen kelkan avulla, vitsit että oli just sopivaa puuhaa erämaahan!

Vedet haettuani ehdin istuskella portaikolla vain hetken kuullessani ääniä. Tuntemattomat tupakaverini olivat viimein saapuneet!

Onneksi he osottautuivat oikein mukaviksi tyypeiksi. Ruokaa valmistellessani juttelimme paljon, jutut osuivat yks yhteen. Sovimme hiihtävämme yhdessä Suomunruoktuun seuraavana päivänä, seurassa pidempi pätkä on mukavampi taittaa.
Illan hämärtyessä käväisin saunomassa, teki hyvää pestä tuskan hiet pois muutaman päivän ajalta. Hienohelmaa meinasi vähän hirvittää jalkapohjien jäätyessä pukuhuoneen lattiaan, pukeuduin saunan puolella…

20210311_120623

Luirojärveltä Tuiskukurun kautta Suomunruoktuun matkaa kertyy n. 21 kilometriä.

Neljäs päivä valkeni aikaisella herätyksellä. Olimme sopineet retkikuntamme kesken lähdön koittavan kahdeksalta. Pyörin pussissani ja kuuntelin tupakaverin heräilevän.

Aamutoimien jälkeen, kahta minuuttia vaille kahdeksan tuvan pihalla seisoi neljä hiihtäjää ahkiot pakattuina. Marssijärjestys oli selvä, tahdoin hitaimpana jäädä viimeiseksi. Voimaa uhkuen lähdin hiihtämään muiden perässä vaellukseni pisimmälle 21 kilometrin pätkälle.

Seurassa hiihtäessä sain pidettyä sopivan tahdin yllä. Ensimmäiset kahdeksan kilometriä takaisin Tuiskukuruun menivät yhdellä ahkion kaatumisella. Autiotuvalla pidimme ruokatauon, olin hikoillut itseni märäksi ja hieman peittelin palelemistani. En pistänyt ollenkaan pahitteeksi kun matka jatkui.

Vastassa oli jyrkkä Pikkutunturien rinne, jota en millään tulisi pääsemään ylös Oacin suksillani. Marssin ylöspäin tarmolla sukset ahkion päälle köytettynä, olin yllättynyt kuinka pitkälle jaksoin vetää ahkiota pysähtymättä! Takaa kuului jossain vaiheessa, että sauvakävelyyn on hyvä tottua kolmikymppisten lähestyessä…

Jäin muista jälkeen, oli pakko vetää happea huipulla. Tuuli yltyi ja edessä hiihtäneiden jäljet peittyivät myräkässä. Jossain vaiheessa pohdin, kuka meistä oli käänytynyt väärään suuntaan kun en tavoittanut heitä.
Suolla vastaan tuli yksin hiihtänyt nainen, ei ollut paljoa liikennettä. Sain retkikuntani kiinni Vintilätunturin alla, tuulikin tyyntyi hieman ja pidimme lyhyen tauon. Itselleni oli ok jäädä jälkeen ja antaa muiden hiihtää reippaamalla tahdilla – olin todella otettu aina kun huomasin muiden odottelevan!

20210311_130403
20210311_123625
Kuvan ottanut hiihtoseurueen jäsen. Vähän saattaa väsymys paistaa naamasta…

Katselin kateellisena muiden vain kävellessä rinteet ylös suksineen. Jouduin etenemään sivuttain teräskantteja hyödyntäen, ei ollut puhettakaan että karvapohjat olisivat pitäneet mäessä.

Vintilätunturin huipulle päästessä sain hieman kerättyä voimia loppumatkalle. Ahkio alkoi kaatuilemaan ja jäin jälleen jälkeen. Jyrkässä alamäessä sain muut uudelleen kiinni ja riemua riitti seuratessa toistemme mäenlaskua.

Aitalammen tulipaikan jälkeen koitti viimeinen ylämäki, johon käytin viimeisetkin voimani. Aluksi ilta-auringon värjäämä hanki mäntymetsässä riitti tsemppaamaan, vähitellen hiihdosta tuli ylivoimaisen raskasta. En muista koskaan aikaisemmin olleeni yhtä väsynyt. Jos ennen tupaa en olisi osunut ”500 m” kyltille, olisin jäänyt syömään, olisi ollut typerää jatkaa niin väsyneenä syvemmälle.

Päästessäni Suomunruoktun tuvalle vastaanotto oli upea. Hymyileviä ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. Tsempit toivat hurjasti voimia takaisin!

20210311_161351

Tökerönä jätin kamppeeni levälleen, marssin varaustuvalle kohteliaasti jutustellen, riisuiduin märistä vaatteista ja kampesin itseni yläsängylle syömään. Kaikkea mitä vastaan tuli.

Väsymyksestä toivuttuani kävin juttelemassa hiihtotiimini jäsenten kanssa. Vedin lipat huussin ulko-ovella, vaellukseni ensimmäinen kaatuminen tapahtui siis silminnäkijän läsnäollessa, vessan edessä. Keep it cool.

Myöhemmin illalla jäin seisoskelemaan ulos kipinöivän nuotion vierelle. Mieltäni vaivasi outo tyhjyys – kotiinlähtö tuntui hyvältä, mutta vaellukseni tuntui jäävän kesken. Oliko seurassa vietetty aika vienyt vaellusfiilistäni, kun lähdin alunperin yksin matkaan?

Nuotion äärellä seisoskelu toi rauhan mieleeni. Upea päätös viimeiselle illalle.

20210312_082505
IMG-20210313-WA0000
Kuvasta kiitos hiihtoseuralaiselleni!

Hiihdin viimeisen pätkän Suomunruoktulta Kiilopäälle seurassa. Viidentoista kilometrin matkalla ura oli osittain kadonnut ja saimme nähdä hieman vaivaa päästäksemme Suomunlatvan laavulle.

Ahkioni kaatuili pehmeässä hangessa. Se liukui paremmin kuin muina päivinä, en selvästikään ollut enää kovin motivoinut sen pakkaamiseen kun toistuvasti hiihtoseurani sai olla nostamassa Makeksi ristittyä pakettia jaloilleen.

Niilanpäälle noustessa sää muuttui haasteelliseksi. Suunnistaminen vaikeutui varjokadossa ja satuimme rinteen hankalimpaan osaan syvänteisiin, josta pääsimme ylös gps:sää hyödyntäen.

Rinteessä aloin kaatuilla suksien kärkien tökätessä kovaan hankeen. Alamäessä kaaduin melkein turvalleni, ei voinut kuin nauraa! Onneksi ei ollut kuin yksi silminnäkijä.

Mielessäni pyöri vain fanta, pulla ja kahvi. Hiihtoseuralaiseni oli oikein mukavaa seuraa, hauskassa seurassa matka taittui leikiten. Neuvoimme vastaan tullutta hieman väsyneesti, onneksi hän tokaisi omaavansa hyvät suunnistustaidot kuultuaan ohjeistuksemme. Heh.

Ajellessani kotia päin fiilistelin vaellustani, jotain jäi uupumaan henkisellä tasolla. Vaikka olin väsynyt ja koin koti-ikävää, nautin olostani yksin keskellä kaunista Urho Kekkosen kansallispuistoa.

Kaipuu vaelluksille syttyi jo ennen kuin saavuin kotiin. Eipä ollut kovin huono reissu, jos heti alkaa kaipaamaan seuraavalle.