Nammalankuru – Hietajärvi 25km

DSC_8526 DSC_8529
DSC_8530 DSC_8537
(Tämä on toinen osa Pallas-Yllästunturin kansallispuiston lyhyeksi jääneestä vaelluksesta.)

Valvoin oikeastaan koko yön kuunnellen olojani. Käki kukkui koko yön, aluksi kuulin vain pari kukkuuta ja mieleeni muistui työkaverini lausahdus siitä, kuinka käen kukunnasta pystyisi laskemaan omat jäljellä olevat elinvuotensa. Mulla niitä vaikuttaisi olevan jäljellä monia kymmeniä, käen koko yön jatkuneen huudon perusteella…

Aamulla olo oli kipeämpi kuin edeltävänä iltana. Taivaalta leijaili ohuita lumihiutaleita, se loi rauhallista tunnelmaa aamupuuhiini. Ruoka ei maistunut, en taaskaan saanut ruokaa lämpenemään kunnolla. Hermoilin huonon oloni kanssa ja avauduinkin eräälle Kiiskiä katsomaan tulleelle vaeltajalle siitä, kuinka harmittaa mahdollinen vaelluksen keskeytyminen. Hän lohdutti ja rohkaisi minua jatkamaan heidän seurassaan. Sulattelin ehdotusta jonkin aikaa ja päätin, että vaeltaisin heidän perässänä niin pitkälle kuin jaksaisin.

Olo oli vielä aamusta sen verran hyvä, että vaelsin Vuontisjärvelle vievän reitin ohitse, jonne viimeksi vaellukseni päättyi. Vaelsin hitaasti ja voimiani säästellen Montellin ohitse ylös tuntureille. Fiilistelin ohutta lumisadetta ja ihmettelin kipeämmäksi muutuneita jalkojani. Kiiski taivalsi edessäni rauhallisesti.

DSC_8541 DSC_8543
DSC_8552 DSC_8554
Vastaamme tuli nopeasti muitakin vaeltajia. Edessä häämöttänyt Lumikero tsemppasi jaksamaan rankasta nousustaan huolimatta. Huipulla olin tyytyväinen, että olin jaksanut sinne saakka! Uskoin vielä tuolloin, että yöpyisin Hannukurussa toisen yön ja vaeltaisin vielä kaksi seuraavaakin päivää. Lumikerolta alas laskeutuessani Suaskuruun nilkkani olivat entistä kipeämmät, jouduin ottamaan vähäisistä puista kiinni etten kaatuisi rinteessä. Olotilani turhautti ja viimein Suaskurun taukopaikalla todellinen väsymys iski ja hakeuduin lounaan laittoon kauemmas muista vaeltajista. Eräs Kiiskiä aikaisemminkin halinut henkilö tuli seurakseni ja sama aikaisemmin minua tsempannut porukka kysyi kuulumisiani. Sain lämmitettyä ruokani kunnolla ja söin sen puolipakolla. Ahdoin mahaani myös ruisleipää ja salamia nostaakseni fyysistä jaksamistani.

Lähdin jatkamaan matkaani. Tavoitteenani oli päästä Hannukurun tuvalle. Matka meni huonosta olosta huolimatta hyvin, mutta autiotuvalle kiivetessäni koin eräänlaisen hermoromahduksen. Paikka oli aivan täynnä muita vaeltajia, tupayöstä pystyin vain haaveilemaan. Nopeasti vilkaisin autiotuvan seinässä olevaa karttaa ja huomasin hieman kauempana olevan reitin tielle. Nopeasti tein päätöksen, että jatkaisin tielle asti ja ajelisin kotia. En tahtonut jäädä tunturiin muiden armoille.

Laskeuduin autiotuvalle vievät portaat alas ja kuljin vuokratuvan pihaan. Katselin vielä sopivia telttapaikkoja, täytin juomapulloni ja istuin alas hetkeksi. Kartassani ei näkynyt autiotuvan seinässä olleen kartan oikoreittiä Hietajärven reitille, joten yritin mielessäni painaa muistiin ne käyrät, joiden kohdilla reitti menisi.

Lähdin matkaan kohti Pahakurua. Ohitin kauniin ojan, jossa viimekin vuonna minua ilahduttaneet keltaiset kukat kasvoivat. Näin myös mönkijäuran, jota kartassani ei ollut. Pohdin, uskaltaisinko lähteä kulkemaan sitä pitkin kohti tietä. En uskaltanut. Myöhemmin kävi ilmi, että se olisi vienyt minut suoraan Hietajärven reitille. (Kylläpä nyt ärsyttää katsoa B-barkia, jossa reitti näkyy!!)

DSC_8555 DSC_8557
DSC_8558 DSC_8561
Pahakurussa vilkaisin autiotuvan seinässä olevaa karttaa uudelleen ja yritin painaa oikoreittiä mieleeni. Kysyin myös ohikulkijoita uudempaa karttaa näytille, jota vertasin omaani. Edessäni kohosivat hiljalleen Rouvivaara ja Pippokero joiden takana tavoittelemani reitti kulkisi. Pidin tuumaustauon, söin puoliväkisin väipalapatukkaa ja tutkailin karttanaani. Tuntureiden edessä oleva suo oli vain parista kohtaa märkä… Päätin lähtä suunnistamaan suon yli kohti Hietajärven reittiä.

Jossain vaiheessa suolla minulle iski karttasokeus. Näin merkatun reitin tolpat lännessä, mielestäni väärässä kohdassa karttaan verraten. Näin myös edessäni kaksi kurua, joita vertasin kartan kuruihin. Reitti olisi ollut täysin selvä, mutta panikoiduin enkä luottanut enää suunnistustaitoihini. Istuin mättäälle turhautuneena (ja luultavasti jo tuossa vaiheessa väsyneenä) ja keräilin itseäni hetken. Pienestä suunnistushetkestäni minulle tuli lisää käveltävää, kun raahauduin takaisin merkatulle reitille.

Vastaani tuli yhä enemmän muita vaeltajia, joilta varmistelin Hietajärven reitin lähestyvän. Lopulta Rouvivaaran jälkeen hoksasin maastosta erottuvan mönkijäuran, jonka täytyi olla etsimäni reitti! Oikaisin pienen suon yli ja istahdin reitin viereen pitämään kunnon taukoa. Kiiski kaivoi itselleen hiekan kolon, johon pisti nukkumaan.

Kartasta mittasin matkaa olevan jäljellä enää vaivaiset viisi kilometriä. Istuskelin aikani hiekalla ja söin patukkaa, pähkinää ja suklaata. Jalkoja pakotti ja nenä valui. Todellinen väsymys alkoi painaa. Jatkoin matkaamme, väsynyt Kiiski perässäni.

DSC_8562 DSC_8563
Säikähdin, kun yhtäkkiä takaamme ilmestyi lenkkeilijänainen koiransa kanssa! Hän kyseli, onko minulla kaikki hyvin ja miksen oikaissut Pahakurusta mönkijäuraa pitkin siihen, missä sillä hetkellä seisoimme. Kerroin hänelle keskeyttämiseni syyn ja sen, että uskon jaksavani viimeiset viisi kilometriä.

Kiiskikin sai toisen koiran kohtaamisesta lisää puhtia matkaan ja paineli eteenpäin lenkkeilijän perässä määrätietoisesti. Koska hän juoksi, kadotimme hänet näkyvistä nopeasti. Ennen kuin reitti lähti laskeutumaan kohti Hietajärveä, loin viimeiset katseet Lumikeroa päin.

Rinne oli kamala laskeutua. Rinkka alkoi painaa lantiota ja kipeytyneet nilkat tuntuivat pettävän minä hetkenä tahansa. Olin todella väsynyt, silti jaksoin ihastella synkkää metsää jonka läpi kävelin hitaasti ja kiireettä. Käveltyäni parisen kilometriä kuulin kauempaa mönkijän lähestyvän. Yllätyksekseni sen kuski pysähtyi vierelleni ja kysyi olenko väsynyt. Hänet oli pyytänyt matkaan minut ohittanut lenkkeilijä!

Otin mönkijäkyydin ilolla vastaan. Pitelimme Kiiskiä takaritilällä ja loput kolme kilometriä taittuivat hujauksessa. Hietajärven parkkipaikalla alkoi sataa kaatamalla, sain juotavaa ja olin onnesta soikeana! Ilman tuota mönkijäkyytiä olisin kyllä päätynyt parkkipaikalle, mutten olisi saanut puhelimeeni kenttää taxin soittoa varten. Sain mieheltä myös autokyydin mäelle, josta hän soitteli tutut taxikuskit läpi ja lopulta sain kyydin Pallakselle saakka, jonne olin autoni jättänyt. Aivan uskomatonta, minkälaisen palveluksen Peltovuomalaisilta sain! Ilman kyytiä olisin ollut aivan hukassa kentättömyyden takia.

Pallaksella Kiiski ei enää halunnut tulla ulos taxista. Eipä paljoa itsellänikään huvittanut enää kävellä. Vaihdoin kevyemmät kengät jalkaan ja starttasin auton kohti kotia, pettyneenä mutta huojentuneena- pääsisinpä kotiin sairastelemaan.

 

Lähtöfiiliksiä Pallaksen vaellukselle

DSC_8405 DSC_8400
Vaikka tätä reissua on suunniteltu kuukauden verran, silti huominen lähtöpäivä tuntuu tulevan vastaan hyvinkin nopeasti. Minulla pitäisi olla kaikki tarpeellinen pakattuna, mutta takaraivossa jyskyttää pelko siitä, että jotain  tärkeää puuttuu…

Rinkkani painoi viime kesänä keskimäärin 20-22 kiloa. Nyt teltan vaihdettuani kevyempään painoa on vain 16 kiloa! Voisin siis pakata mukaan halutessani vaikka paksun villapaidan, mutta pyrin pärjäämään pakkaamillani vaatteilla.

DSC_8469 DSC_8396
Säätiedotukset lupaavat kylmää ja tuulista. Toivon, että säätiedotus vaihtuu suotuisemmaksi, mielummin se kylmyys kuin kova tuuli. Jokaiselle kolmelle yölle on tupamahdollisuus, mutta jos paikalla on joku joka ei koiraa tahdo tuvan sisälle, nukun teltassa Kiiskin kanssa. Koira kun on viimenen joka tupaan pääsee, enkä tahdo jättää sitä yksin ulos yöpymään.

Olisi mukavaa, jos paikalla olisi muitakin vaeltajia. Viime kesän viimeisen päivän ruuhkia en toivo, koska leiriytyminen koiran kanssa voi olla hankalaa väenpaljouden takia. Etenkin, jos koiria tulee vastaan yhtä paljon kuin viimekin vuonna… Seurassa on turvallisemman tuntuista nukkua.

DSC_8379 DSC_8192

Tässä postaus viime vuoden valmisteluihin, tässä taas samankaltainen listaus vaatteista joita otan mukaan tälläkin kertaa.

Huomenna vaellukseni alkaa Pallastunturin luontokeskuksen luota, reitin eteläiseltä lähtöpisteeltä. Viime vuonna kuljin reittiä Pohjoisesta etelään ja päätin reissuni Vuontisjärvelle. Reissuni on siis päivän pidempi. Takaa-ajatuksena tässä on sekin, että nyt ei tarvitse nousta Pyhäkeron rinnettä ylös :D.

Tässä postaukset viime reissulta;

Hetta-Sioskuru 

Sioskuru-Pahakuru

Pahakuru-Vuontispirtti

Metsäpalovaroitus näyttäisi olevan alueella voimassa vielä tiistaihin saakka. Mukanani on kaasukeitin, jolla saan hyvin valmistettua eväät. Hieman harmittaa, että iltaiset nuotiofiilistelyt taitavat tällä kertaa jäädä väliin.

Toivottavasti reissussa on pieniä haasteita, lämpimiä hyvin nukuttuja öitä ja lukuisia hyviä hetkiä.

Mulla on yksi ajastettu postaus keskiviikolle  Skáidejávrin reitistä tulossa. Muuten palaan blogin pariin joskus viikonlopun aikana!

*Kuvat on otettu mm. Skáidejávrilta, Ellin polulta ja Trimm- telttakuva on anoppilasta. Teltasta on tulossa oma postauskensa.

10 vuotta

blogiiinvaellusp3vaelluspcc

10!

Ajatella. Siitä on pian kymmenen vuotta, kun lähdin vaellusrippikouluun ja löysin retkeilyn ilot.

Näiden 10 vuoden aikana on tapahtunut ja sattunut, on ollut ala- sekä ylämäkiä. Muuttoja, työpaikkoja…. Yksi asia on kuitenkin pysynyt mukana kaikesta huolimatta – luonto. Se on tarjonnut minulle ystäviä, harrastuksia, koulutuksen, kasvattanut minut tälläiseksi henkilöksi kuin olen ja kaikista tärkeimpänä olen saanut rinnalleni kihlattuni sekä yhteisen poikamme.

Ennen vaellusriparia olin kuten muutkin samanikäiset, ei hajuakaan mitä haluan ammatikseni tehdä (kirjoittaa halusin, ja sitähän mie onnekseni teenkin juuri nytkin), eikä tietoakaan siitä, että innostuisin niinkin siististä jutusta kuin vaelluksesta kertaheitolla!

Vaikka silloin vuosia sitten Lumikerolla kekkasin, että minusta voisi tulla vaellusopas ammatiltani, olen tyytyväinen päätökseeni jättää vaellus pelkäksi harrastukseksi. Ennen viime kesän ensimmäistä yksinvaellusta kriiseilin, etten ole missään hyvä. Ei ole mittaria jolla mitata sitä kuinka hyvin osaa vaeltaa, mutta voin sanoa, että nyt tiedän mikä on se mun ”the juttu”. Se on retkeily ja vaeltaminen.

Ajatella, että kymmenen vuotta sitten tehty vaellus on lopulta vienyt minut tänne jossa tälläkin hetkellä olen. Hetkessä pienetkin asiat voivat vaikuttaa tulevaisuuteen pidemmälläkin tähtäimellä.

Tämän henkilökohtaisen ”juhlavuoteni” kunniaksi palaan jälleen Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon ja tällä kertaa vaellan koko 55 kilometrin pätkän. Aloitan reissuni Pallastunturin luontokeskuksen pihalta ja päätän sen neljäntenä päivänä Ounasjärven rantaan.

Pallas-Yllästunturin alueella olen pyörinyt jo monet kerrat, alue on muuttunut tutuksi ja turvalliseksi. Ajattelin kartoittavani vaellustaitojani vielä tämän kesän tutuilla paikoilla ennen kuin suuntaan haastavimpiin kohteisiin, kuten Sevettijärvi-Nuorgam- reitille.

Pian siis lisää tulevasta vaelluksesta!

Onnea kaikille eilen valmistuneille! (Minullekin)

Syyskuun viimeiset/ Njuohkar

DSC_6616 DSC_6628
DSC_6631
Tätä paikkaa ei vaan voi olla hehkuttamatta!

Njuohkarjärven läheisyydessä on monia vaeltajan silmää miellyttäviä alueita, omiin suosikkeihini kuuluu järven pohjoispäässä seisovat Geinnodatoaivvit, poromiesten kämpät seitakiven läheisyydessä ja totta kai itse seitakivi. Haaveilen lähivuosille vaellusta Njállavárrista Njuohkarjärven kautta Vuokŋoljávrille ja sieltä Vetsijoen kautta kotiin, mutta siihen taitaa mennä vielä jonkin aikaa että rohkaistun reitille puutteellisten puhelinverkkojen takia.

Njuohgargguun vievä mönkijäura on muuten myös osa merkkaamatonta Utsjoen maastopyöräilyreitistöä. Lisää itse Njuohgarggun reitistä täältä. 

DSC_6632 DSC_6633
DSC_6646 DSC_6655
DSC_6658
Nyt alkaa olemaan viimeiset hetket, kun tunturiin pääsee lumettomaan aikaan. Ei olisi ensimmäinen kerta, jos jo lokakuun aikana ensilumet sataisivat maahan.

Mulla on seuraavissa listoissa sen verran viikonlopputöitä, että tuskin tulen lähtemään enää yöksi tunturiin. Haaveissa oli vaeltaa 13 kilometriä Pulmangista Čuomasjávrille, mutta yhteisen ajanpuutteen takia sekin reissu taisi jäädä väliin. Hirvestys palaa tauolta 15. päivänä, jolloin J:n kanssa pääsen yhteisinä vapaapäivinä tutkailemaan taas uusia kohteita.

Mä ajattelin, että Lapin kesä olisi jotenkin kamalan lyhyt – mut entäs tää syksy?! Elokuun miellän vielä kesäksi hyttysten sekä muiden ihmisiä syövien ötököiden ja lämmön takia, syys-lokakuu on just sitä totisinta syksyä ja marraskuu onkin jo kaamoksen täytteinen talvi.

No, syksyn jälkeen alkaakin kaamosajan kujeet. ”Jee”. Höpöhöpö. Asennoitumiskysymys. Kaamoskin on JEES!

Hyvää alkanutta viikkoa teille kaikille! Meikäläinen jatkaa kouluviikkoa Rovaniemellä hyvinkin ahkerana…

 

Katsaus Kaldoaivin erämaahan

DSC_6507 DSC_6510
DSC_6515 DSC_6528
Parin päivän aikana ruska on varissut voimakkaan tuulen mukana alas maahan ja pientä pakkastakin on havaittu öiden aikana. Talvi tekee selvästi tuloaan!

Käytiin viikonloppuna kalalla Kaldoaivilla, ajeltiin mönkijällä Njuohkarjärven päähän ja patikoitiin meidän lempparilompololle vaihtelevassa maastossa. Vaivaiskoivupusikot olivat upean näköisiä tummaa taivasta vasten, niiden värit vaihtelivat vaalean vihreästä tulipunaiseen. Tunturimittarin tuhoamat puunrungot seisoivat hiljaa tuulessa. Tunturin hiljaisuus löi ällikällä jälleen – miten maailmassa voikaan olla tälläisiä paikkoja vielä jäljellä? Onneksi on.

DSC_6536 DSC_6541
DSC_6557 DSC_6566
Löysimme lompolosta miesten teknisen paidan joka näytti vasta maahan pudonneelta (on muuten meillä tallessa, jos joltain on hukkunut). Yleensä tunturista ei löydy muiden ihmisten jälkiä, joten oli kutkuttelevan mielenkiintoista tajuta, että joku muukin on ollut ihailemassa saman joen nähtävyyksiä, kenties yöpynytkin paikalla.

Kaldoaivilla harvemmin tulee muita ihmisiä vastaan. Mönkijäuralla olemme ohittaneet vuosien aikana alle 10 vaeltajaa. Haaveilen itsekin pidemmästä reissusta alueelle, Retkipaikasta löytyy Mikko Soljan kirjoittama artikkeli Kaldoaivin helmistä, jotka ehdottomasti ovat näkemisen arvoisia paikkoja.

DSC_6584 DSC_6579
DSC_6602 DSC_6605
Kaldoaivin erämaan karuudesta huolimatta saatiin kerättyä hyvä määrä puolukkaa ja variksenmarjaa mehuntekoa varten. Poika viihtyi Plaston mönkijänsä kanssa jängällä ja seurasi puuhiamme rinkastaan käsin, hän oli odottanut tunturireissua innolla jo viikon, kotiin palattuamme leikit pyörivät aikalailla samoissa aiheissa mitä tunturissakin tehtiin. Ainakin makkaran paisto on jäänyt hyvin mieleen!

Hitsi vie, olen miettinyt jälleen kerran sitä, olenko valmis lähestyvään talveen ja kaamokseen. Kyllä mie taidan olla, tuli nähtyä talven ensimmäiset revontuletkin.

Reitti Kuoppilasjärvelle 25 km

DSC_6188 DSC_6191
DSC_6197
Välillä kaipaa jotain simppelinpää retkikohdetta, yksi sellainen Utsjoella on Kuoppilasjärven autiotupa. Tuvalla on paljon käyttöä etenkin kevät-talvella kun järvelle suuntaavat pilkkijät pitävät taukoa tuvan lämmössä, mutta kesälläkin tuvalla riittää vierailijoita.

Autiotupa (8h) sijaitsee suojaisalla paikalla Ávžegeašoaivin ja Skálvevárrin (jolle muuten kannattaa kivuta katsomaan auringonlaskua ja maisemia!) välisessä notkossa. Sen pihapiirissä on ulkohuussi, halkovaja sekä kierrätyspiste. Kuoppilasjärven pohjoispäässä on kaksi kammia, joista toinen on lukittu. Autiotuvan pihapiirissä on teltalle paikkoja ja vaikka autiotuvalle pääsee vaeltaenkin helposti ja ajankohta sattuisikin olemaan ruuhkaton, tunturiin on hyvä ottaa aina teltta varuilta mukaan.

Eräänä sadetta enteilevänä päivänä Erätoveri E:n kanssa lähdimme patikoimaan kohti autiotupaa. Saimme kyydin Utsjoen hautausmaan parkkipaikalle ja aloitimme reissumme Utsjoen retkeilyreitin eteläpäästä. Kymmenen kilometrin matka tuvalle alkoi Badjeseavttet- joen myötä kulkien.

DSC_6203
DSC_6206 DSC_6218
DSC_6221

DSC_6224
DSC_6229 DSC_6234
DSC_6238
Ajattelimme kulkevamme neljään tuntiin Kuoppilasjärvelle, mutta lukuisat katseemme vanginneet mielenkiintoiset kohteet hidastivat kulkuamme – mutta eipä se haitannut. Ohitimme poron luurangon, tutkimme ilmeisesti talvella reestä pudonnutta jätesäkkiä ja sen sisältöä, pysähtelimme syömään hilloja… Kyllähän siinä vierähti tovi jos toinenkin.

Nammájärvien kodalla (5km maantieltä) pidimme tauon. Kota sopeutuu myös yöpymiseen tarvittaessa, mutta vetoisuutensa takia kodan kamiina ei riitä lämmittämään sitä kylmillä keleillä koko yöksi. Kodan ympäristöön kuuluu samat rakennuksetkin kuin lähes kaikkiin Metsähallituksen ylläpitämiin taukopaikkoihin- huussi, jätepiste ja halkovaja.

Kynttilän valossa nautimme evästä ja venyttelimme kohdataksemme seuraavat kilometrit. Matkamme jatkui kodan pihasta pienen vedenylityksen ohitse, joka oli reitin ainoa taktikointia vaatinut ylitys.

Nammájohkan ”kanjonissa” vauhti hyytyi jälleen kohdattuamme suurehkot hillamättäät. Reidet huusivat hoosiannaa meidän kyykkiessämme mättäältä toiselle. Ilta alkoi hiljalleen hämärtyä ja paksu sumupilvi laskeutui Nammajärvien ylle. Pienessä tihkusateessa jatkoimme matkaamme kohti avotunturia, ylitimme muutaman pienen joen ongelmitta ja jäimme jälleen pitämään taukoa vanhan poroaitauksen vierelle. Naureskelimme hieman hillasuolla käytettyä aikaa ja sitä, kuinka arvioitu vaellusaika oli mennyt jo ajat sitten umpeen. Kulkiessamme kohti Kuoppilasjärveä ohitimme muutamat porot ja haaveilimme iltapalasta ja nukkumaan pääsystä.

DSC_6248
DSC_6243 DSC_6253
DSC_6260
Kuoppilasjärvelle laskeuduttuamme huomasimme tuvan ovella muita vaeltajia. Päätimme, että olisimme sosiaalisia ja marssimme ovelle kysymään olisiko tuvassa tilaa vielä kahdelle väsyneelle kulkijalle – meidät otettiin ilolla vastaan ja pääsimme valmiiksi lämmitettyyn tupaan lepäämään.

Vanhempi pariskunta osottautui kokeneimmaksi vaeltajiksi ja mielenkiinnolla kuuntelimme heidän tarinoitaan huimista reissuista Ruotsiin asti. Saimme hyviä vinkkejä tuleviin retkiin ja laitoimme vatsat täynnä tikkupullaa nukkumaan.

Aamulla herätessämme edeltävän päivän 10 kilometriä ei tuntunut oikeastaan muualla kuin selässä. Yö tuli nukutua hyvin sopivan lämpimässä tuvassa ja edes kanssanukkujien aikaisempi herääminen ei häirinnyt myöhään nukkumistamme.

Reitti Kuoppilakselta kylille kulkee Roavvoaivin pohjoispuolelta Oađašanjávrien läpi Johtalanvárrille. Reitti jatkuu helppokulkuisena aina kylille asti, mutta ainakin elokuussa Oađašanjohkan ylittävä silta oli huonossa kunnossa ja pahoin pelkään että jossain vaiheessa se on siinä kunnossa ettei yli pääse kastumatta.

DSC_6270
DSC_6281 DSC_6283
DSC_6294
Me oikaistiin Ávžegeasoaivin ja Roavvoaivin välistä suoraan Oađašanjávrille. Tätä kautta kulkiessa maasto oli helppokulkuista, mutta hieman kosteahkoa. Roavvoaivin juurella pidettiin tauko, lepuuttelimme jalkojamme ja ihmettelimme kauempana näkyvää rakennelmaa. Oađašanjávrit ovat mun yksi ehdoton suosikkikohde Paistunturin erämaassa. Niiden rannalla vallitsee jännittävä tunnelma ja ehdottomasti tahdon joskus viettää telttayön siellä selvittääkseni mikä paikan fiiliksestä tekee niin voimakkaan.

Loppumatka menikin pienten oikomisten lomassa. Johtalanvárrilla oikaistiin suoraan Kalkujoen kodalle ja sieltä kotiin. Voi hitsit että ihminen voi olla tyytyväinen näinkin helposta ja lyhyestä reissusta! Yksikin yö tunturissa riittää saamaan seikkailufiiliksen pintaan ja vähentämään arjen stressiä.

Utsjoen retkeilyreittiä pitkin pääsee Utsjoen keskustaan entisen luontotuvan pihaan, pururaalle ja kuuluisille ”risueläimille”.  Luontotuvalle kulkiessa kilometrejä kertyy tuvalta 15.

Reitin voi kulkea molempiin suuntiin. Tunturissa sääolot voivat olla arvaamattomia ja muuttua hetkessä aivan toisenlaiseksi. Kartta on otettava aina matkaan ja oikomista suosittelen vain jos kartanlukutaito on hanskassa.

Silkeája – Kevon luonnonpuisto

DSC_6295 DSC_6300
DSC_6310

Kesäloma on nyt onnellisesti lusittu ja töihin paluu tapahtui yllättävänkin helposti. Näin alkuun mulla ei ole ehtinyt olla kuin yksi tuplavapaa, joka tuli vietettyä Kuoppilaksella (lisää siitä myöhemmin!). Maanantaina mulla oli vain yksi päivä vapaata ja päätin käyttää sen yllättäen ulkoiluun.

Lähdin Kiiskin kanssa Kevon Silkeájalle, joka on Kevon luonnonpuiston pohjoispään maantieltä lähin nuotio- ja leiriintymispaikka. Matkaa tieltä nuotiopaikalle on 2,5 kilometriä. Reitti kulkee koivu-mäntymetsän halki Bálddotjávrien läheisyyteen ja ylittää muutaman kosteikon joissa lenkkarit saattavat kastua. Pahimmissa kohdissa on pitkospuut. Itse luulin pärjääväni lenkkareilla hyvinkin, mutta nilkkani pyörivät kivikoissa siihen malliin että suosittelen laittamaan jalkaan pidempivartiset kengät, mieluiten vaelluskengät. Päiväreissulle riittää pelkkä reppu eväineen ja lämpimine varavaatteineen mukaan, mutta Kevon kanjoniin aikovan on ehdottomasti otettava vaellusvarusteet mukaansa.

DSC_6313
DSC_6321 DSC_6323
DSC_6332
Reitti on hyvin merkattu, mutta alussa on oltava tarkka ettei vahingossa poikkea kesän aikana maastoon kuluneelle ”uudelle” polulle. Polku ei johtanut mihinkään, ajatuksissani seurasimme sitä sen katoamiseen saakka keskelle risukkoa. Aika hurjaa, että polku on tosissaan muodostunut tämän kesän aikana! Hyvä esimerkki siitä, miksi Kevon luonnonpuiston sisällä ei saa poiketa reitiltä. Pitkä sateinen jakso oli onnekseni juuri vapaapäivänäni tauolla ja saimme nauttia auringonsäteistä useamman vaeltajan ohitettua meidät matkallaan bussipysäkille.

Pakko myöntää, olin hieman kateellinen huomatessani lähes jokaisen hymyillessä – olivathan he pitkän vaelluksensa loppusuoralla! Saavuimme Silkeájan leiripaikalle ja yllätimme kaksi päiväreissaajaa pöydän ääreltä lepäämästä, he pakkasivat tavaransa ja poistuivat paikalta vähin äänin. Harmi, eipä me Kiiskin kanssa pöytää tarvitukaan kun jäimme nuotiopaikalle. Kokosin pienen nuotion ja nautin termarissa tuomani chaiteet Kiiskin napostellessa puolet kanamakkaroistani taustalla. Istuskelimme kaikessa rauhassa, oli mukavaa kun kerrankin mulla oli sellainen fiilis ettei mihinkään ollut kiire.

Ilmeisesti bussi oli ajanut Kenesjärven ohi, kun uusia etelään päin vaeltavia alkoi virrata leiripaikan ohitse. Osa ei tervehtinyt, osa vaihtoi nopeat kuulumiset. Kiiski ilmoitti jokaisesta ohikulkijasta hiljaa haukahtaen, uskon sen hieman protestoineen syrjäistä makuupaikkaansa ja kanamakkaroiden loppumista.

DSC_6324
DSC_6350
DSC_6353
Silkeájan leiripaikalla on nuotiopaikan ja pöytäryhmän lisäksi puuvaja sekä ulkokäymälä. Leiripaikalla tulet saa tehdä vain sille osoitetulla paikalla. Kevon luonnonpuiston sisällä leiriintyminen on kaikkialla muualla kielletty paitsi nimenomaan sille merkityillä alueilla.

Silkeájalta on Guoikgáhoitájan nuotiopaikalle 3,5 kilometriä. Sen jälkeen reitti jatkuu mäntymetsän halki ensimmäiselle näköalapaikalle josta näkymät avautuvat hiljalleen jylhenevään Kevon jokilaaksoon.

Ajattelin Silkeájan olevan yksi niistä kohteista jonne Pikku-J:n kanssa voisin patikoida hänen kasvettuaan vielä muutaman vuoden. Reitin osittaisesta kivikkoisuudesta huolimatta pienimmätkin retkeilijät pystyvät kävelemään ainakin osan polusta ilman suurempia ongelmia ja Silkeájan leiripaikka tarjoaa hyvät puitteet ensimmäiselle patikkayölle. Itse Kevon reitti on taas kokeneemman vaeltajan kohde.

Lisää juttua Kevon yöreissusta täältä ja tästä

Mitä jäi käteen UKK:lta?

DSC_6152 DSC_6164
DSC_6146
Kamala rakko (haha) ainakin. Vaikka reissun alku olikin kankea ja jouduin muuttamaan reittisuunnitelmaani pääsin kokeilemaan osaamistani oikein kunnolla. Päätös kuljettavan matkan lyhentämisestä, kartan luku ja itsensä kuunteleminen olivat asioita joissa sain reissulleni hieman haastetta.

Näin jälkikäteen tiedän, että toisen päivän väsyminen johtui luultavasti ensimmäisen päivän nopeasti kuljetusta matkasta. Kuljin 15 kilometriä 4km/h vauhdilla, eli samalla kuin Hetta- Vuontisjärvi vaelluksellanikin. Vaikka kuinka pysähtelen ja pyrin hidastamaan askel kulkee tahtomattaankin liian ripeästi. Edelleen on opeteltava hidastamaan  – eihän mulla ole minnekään kiire vaelluksella! On katsottava reitit niin, että niille osuu hyviä taukopaikkoja jotka houkuttelevat lepäämään.

Tosin pelkäsin Tuiskukurussa, että mitä jos en jaksakaan kulkea takaisin? Joutuisin viettämään ylimääräisen päivän reissullani, saanko kotiin viestiä ettei minusta turhaan huolestuta? Oma kohtalo ei niinkään huolestuttanut, vaan se mahdollinen vaiva mitä muut joutuisivat näkemään sen eteen olenko kunnossa… Ihanaa, että reissuillani läheiset ovat kiinnostuneet voinnistani ja kuulumisistani, mutta harmittaisihan se jos vaikka etsintäpartio lähtisi perääni turhaan ja veisi joltain toiselta oikeasti apua tarvitsevalta avun pois.

DSC_6145
DSC_6182 DSC_6174
Siispä ensi kerralla mukaani lähtee turvaranneke, joka toimii katvealueillakin. Sillä saan laitettua kotiin viestiä että kaikki ok, kalusto hajalla (ongelmia) tai hälytettyä suoraan satelliitin kautta apua olinpaikkaani. Ostimme rannekkeen J:n isälle joululahjaksi, se maksoi muistaakseni 100e ja siinä on 100 euron vuosilisenssi. Halpa hinta hengestä.

Kiiskillä killui kaulassaan B-Barkin tutkapanta. Pannan vihreänä vilkkuvana valo tuntui turvalliselta, ainakin J tiesi missä olen ja tarvittaessa pystyisi paikantamaan Kiiskin, mikäli se olisi päässyt karkuun ja lähtenyt vaikka poron perään. Panta ei vaan toimi katvealueilla.

Tutkapannan läsnäolo hieman huvitti reitin ruuhkaisuuden takia. Tunsin oloni välillä hieman hermoheikkoiseksi, mutta parempihan se on varmistaa oma selviytyminen pieninkin keinoin.

Muut varusteeni toimivat moitteettomasti. Kaulassa killunut kamera edesauttoi niskani kipeytymistä, sen kuljettamiseen täytyy keksiä jokin muu tapa. Teltta toimi edelleen hyvin, Kiiski vaan sai tehtyä sen sisäteltan oviaukkoon reiän kynnellään. Ruoka oli turhan yksipuolista pastoineen, mukana ollut kuivattu mango jäi syömättä.

Pallaksen reissulla Kiiski hyytyi viimeisenä päivänä. Ukk reissulla se paineli menemään tarmokkaammin eikä kertaakaan kesken kävelyn osoittanut väsymisen merkkejä. Nyt sillä ei kyllä ollut mukana reppua joka olisi tuonut kulkuun lisää haastetta.

Tälle syksylle on tiedossa ainakin kaksi pientä telttailureissua, toivottavasti vielä yksi vaelluskin. Nämä kaksi ensimmäistä yksinvaellusta toivat paljon uusia näkökulmia vaeltamiseen ja rohkaistuin yksin yöpymisestä huimasti. Ennen kaikkea olen tyytyväinen siitä, että peloistani huolimatta lähdin reissuun ja tulin voittajana kotiin!

Kirjoitukset Pallas-Yllästunturin kansallispuiston vaelluksestani 
&
Urho Kekkosen kansallispuiston tekstit

*Kuvat Ellinpolulta 19.8.2017

Tuiskukuru – Suomunruoktu 13 km

DSC_6082 DSC_6085
Seitsemän aikoihin kaivoin korvatulpat korvistani ja revin unimaskin silmiltäni – tupakaverit heräilivät alapuolellani ja Kiiski vinkui ovella rauhattomana. Koirastani kun ei tiedä onko sillä pissahätä vai halu saada haleja sen vinkuessa, puin nopeasti päälleni ja lähdin Kiiskin kansa ulos. Aamu oli sumuinen, pilvistä pystyi hahmottamaan lähestyvän vesisateen.

Valmistelin aamupalaani samaan tahtiin muiden kanssa. Miehet ja pieni koira (en tunnista koirarotuja…) tekivät lähtöä aikaisemmin ja jäin ulkona yöpyneiden vaeltajien kanssa tupaan. Lueskelin lehteäni ja kulutin aikaani – tällä kertaa lähdin liikkeille vasta kymmenen maissa minimoidekseni tylsistymisen Suomunruoktulla. Halu vaeltaa pidemmälle oli kova ja tutkin kartasta potentiaalisia leiripaikkoja seuraavalle yölle.

DSC_6091 DSC_6094
Hiljalleen jätimme Tuiskukurun taaksemme. Sää oli sopivan viileä, aamulla tihkutti hieman mutta tummista pilvistä huolimatta päivä pysyi sateettomana. Ohitseni ajoi jälleen mönkijöitä ja vastaani tuli muutama muukin vaeltaja.

Olo oli edeltävään päivään verrattuna tarmokkaampi ja kaikinpuolin parempi. Sain minua ennen lähteneet vaeltajat kiinni, ohitimme heidät ja rennoin askelin saavuimme Suomunruoktun autiotuvan pihaan.

Halusin pystyttää telttani tällä kertaa joen lähelle ja bongasinkin sieltä oikein tasaisen ja mukavan paikan. Jätin Kiiskin syömään eväitään nuotiopaikan lähelle ja samalla kun valmistin ruokaa ryhdyin pystyttämään telttaa. En jaksanut vaeltaa enää pidemmälle saman päivän aikana.

DSC_6096 DSC_6099
Fiilistelin yksinäisyyttäni nuotiolla, annoin ruuan keittyä rauhassa tulella ja join teetä Kiiskin pistäessä rennosti makuulleen puun alle. Saimme seuraa yksin vaeltaneesta miehestä joka vinkkasi, että alueen telttapaikat sijaitsevat tuvan koillispäässä. Joo… Kävin lukaisemassa infotaulun ja syötyäni roudasin teltan ja kamppeet sille samalle paikalle jossa nukuin ensimmäisen yöni.

Teltassa luin kirjani loppuun, luin lehteäni ja kävin tuvalta lainaamassa kynää lehdestä löytyneiden sudokujen täyttöön. Illalla kävin käyttämässä Kiiskin tarpeillaan ja huomasimme lukuisten telttojen nousseen ympärillemme – myös sinne ”kielletylle” alueelle.

Kello oli kahdeksan kun viimein pistimme nukkumaan. Odotin yön olevan kylmä joten puin päälleni kaiken mahdollisen takkia ja vaellushousuja lukuun ottamatta. Jouduinkin pari tuntia nukuttuani riisumaan lähes kaiken pois – yö oli yllättävän lämmin!

Kolmantena iltanani en murehtinut pelkojani yksin luonnossa yöpymisestä. Olo oli oikein turvallinen ja mukava. Halusin vain nukkua. Päivä oli kaiken kaikkiaan paljon parempi kuin edeltävänsä, halu vaeltaa ja ylittää omat rajat kasvoi kasvamistaan.

Urho Kekkosen kansallispuiston vaelluksen osa 1 & osa 2

Suomunruoktu – Tuiskukuru 13 km

DSC_6044 DSC_6046
DSC_6047
Yöllä heräsin poron rou’untaan. Tarkemmin asiaa tutkittuani kävi ilmi että se olikin vain kuorsaava Kiiski. Nukahtaminen kesti kauan, vähän väliä havahduin hereille kylmän tai jonkun muun pienen häiriötekijän takia.

Aamulla olo oli kamala. Aivan kuin krapulassa olisi herännyt. Söin aamupalaksi puuroa ja riisikakkua, join kahvia ja tankkasin myslipatukalla huonon olon pysyessä sitkeästi mukana. Jo yöllä valvoskellessani tiesin etten pääsisi Luirojärvelle saakka, päätin yrittää Tuiskukuruun. Lähdin vaeltamaan ensimmäisenä Suomunruoktun yöpyjistä kohti Tuiskukurua. Olo oli edelleen vedoton, maleksin polulla eteenpäin ja pohdin mistä huono olo johtuisi. Toivottavasti vain  huonoista yöunista.

DSC_6053
DSC_6060 DSC_6062
Aitajoen taukopaikalla söin pari välipalapatukkaa. Läsnäolomme herätti nuotiopaikan vieressä yöpyneet ja heidän kömpiessään ulos teltastaan jatkoimme matkaamme. Poikkesin jo tässä vaiheessa reittisuunnitelmastani – tarkoitus oli vaeltaa Salonlammen laavun kautta Tuiskukuruun, mutta päätin nousta tunturiin kenttien toivossa.

Rinteessä oli pakko pysähtyä ja miettiä jatkamista. Päässä vilisi ajatuksia koko reissun keskeyttämisestä, tirautin pari kyyneltä turhautuneena. Mä en jaksanut ja v*tutti suunnattomasti ajatus siitä, että yhden unettoman yön takia koko reissu voisi olla ohi. Hetken aikaa keräiltyäni itseäni päätin sisulla jatkaa, vaikka muutaman kerran käännyinkin takaisin kohti Suomunruoktua.

DSC_6066 DSC_6067
DSC_6072
Päästyäni viimein ylös puhelimeni kilahti. Ilahtuneena naputtelin viestiä kotiin päivän fiiliksistä ja muuttuneista suunnitelmista. Ohitseni ajoi 3 Metsähallituksen työntekijää mönkijöillä, ilmeisesti olivat tulossa tupien huoltokeikalta. Aikani kuljettua minut ohitti vielä kaksi Rajavartijaa, reitti alkoi tuntua ruuhkaiselta. Hiljalleen olokin alkoi parantumaan.

Tuiskukurun autiotuvan pihassa ollut kyltti ilmoitti Suomunruoktulle kilometrejä olevan 15, kun taas Suomunruoktulta Tuiskukuruun niitä piti toisen kyltin mukaan olla vain 13… Hämmentyneenä aloin kasata telttaani tuvan pihaan, tuvassa oli jo valmiiksi kaksi miestä pienen koiran kanssa.

Teltassa söin ja aloin lepäämään. Kulutin aikaani lueskelemalla ja Kiiskiä rapsuttaen. Pikkuhiljaa teltan seinät alkoivat käymään ahdistaviksi ja väsyneenä rupesin pelkäämään, että jos en jaksakaan kulkea seuraavana päivänä kohteeseen jota en vielä tiennyt- Luiroon en ollut enää matkalla. Sääkin vaikutti sateiselta ja maalailin jo kauhukuvia likomärästä yöstä.

DSC_6074
DSC_6078 DSC_6076
DSC_6080
Kävin autiotuvalla juttelemassa miesten kanssa ja tulin siihen tulokseen että yöpyisin tuvassa jaksaakseni paremmin seuraavana päivänä, en halunnut ottaa riskiä huonosta yöstä teltassa nukkumisella.

Pikkuhiljaa Tuiskukuruun alkoi rantautua muitakin vaeltajia. Kaikilta tuvassa vierailleilta kysyin onko koirani läsnäolo heille ok, koira voisi tarvittaessa siirtyä ulos. Ulkona oli lämmin keli mutta hyttysten takia pidin kiiskin tuvan ulko-oven vieressä yön yli.

Ilta kului vaeltajien kanssa keskustellessa, hieman hävetti kun ajatuksissani lukitsin muut tuvan sisälle käydessäni ulkohyyskässä… Noh, kauaa he eivät lukkojen takana joutuneet onneksi olemaan. Luin kirjaani ja pistimme kaikki samoihin aikoihin nukkumaan. Karttaa selaillessa harkitsin ensin vaeltavani Tuiskukurun kautta Lankojärvelle, päädyin lopulta vaeltamaan takaisin Suomunruoktuun.

Vaikka heräilinkin yöllä jatkuvasti kuumuuteen ja tupakavereiden (lähinnä koirien) mekkalointiin yö oli paljon parempi kuin edeltävä. Vaikka selkäkin kipuili ja heräsin kankeana korppuna, olin täynnä uutta energiaa kohtaamaan tulevat kilometrit.