Hiihtovaellus Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon Hetta-Sioskuru 14.5km

Tämä on ensimmäinen osa hiihtovaellukseni reittipostauksista. Toivottavasti tästä on hyötyä jollekin joka suunnittelee talvivaellusta Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon. Muistakaa kuitenkin että tällä hetkellä vaeltamaan lähteminen ennen tilanteen normaalisoitumista ei ole turvallista. Metsähallitus on sulkenut varaustupiaan sekä muita suosittuja taukopaikkojaan ja avunsaanti syrjäseuduille voi olla entistä hankalampaa koronaviruspandemian takia. 

DSC_2369
Kuten aikaisemmassa tekstissäni mainitsin, tiistaina hain varaustupien avaimet Tunturi-Lapin luontokeskukselta. Tuvat olin varannut marraskuussa. Autoni jätin Hetan Kota- autonsiirtopalvelulle joka lupasi siirtää kulkuneuvoni Pallakselle torstaina jotta ehtisin perua palvelun mikäli vaellukseni keskeytyisi.

Lähdin hiihtämään yrityksen pihasta valmista latua pitkin kohti ensimmäistä taukopaikkaani, Pyhäkeron autiotupaa kohti. Samaan aikaan pihasta lähti useampi vapaa-ajanhiihtäjä ja vaihdoimme pikaiset koronakuulumiset.

DSC_2371
Aurinko paistoi ja mielessä kutkutteli. Maanantai-iltana voimaan tullut valmiuslaki mietitytti ja pohdin oliko päätökseni lähtä vaeltamaan oikea. Koko hiihtoreissuni ajan virustilanne kummitteli mielessäni.

Hiihtely pitkin valmista uraa oli helppoa. Olin hieman pettynyt kun matkani ei tuntunut alkavan ennen kuin pääsisin pois suositulta alueelta. Kuitenkin vastaantulevat hiihtäjät olivat onni, pudotin karttapussini ja ohi hiihdellyt nainen poimi sen maasta ja toi luokseni! Reissu olisi saanut hyvin ikävän käänteen ilman karttaa ja kompassia.

Ahkio kulki hyvin perässä, selkää alkoi särkeä repun ja kameran kantaminen. Parin kilometrin päässä Pyhäkeron autiotuvalta toinen hiihtäjä liittyi seuraani ja juttelimme tuvalle saakka.

DSC_2372
Pyhäkeron autiotupa on viiden hengen pieni taukopaikka. Sitä lämmittää avotakka, joten talvisin siinä yöpyminen voi olla viileää. Söin ruokatermaristani itse kuivaamistani aineksista valmistettua pastaa, joka osoittautui hyvin tuhdiksi ateriaksi ja minun oli pakko säästää loput illaksi. Tuttavallinen vanhempi nainen oli kovasti huolissaan ja kyseli reittisuunnitelmistani samalla tutkaillen retkivarustustani. Helpottaakseni hänen huoltaan vinkkasin tsekkaamaan pihalla olevan ahkion, hän luuli minun lähteneen reissuun pelkän repun varassa…

Autiotuvan pihaan saapui kaksi naista ahkioineen. He olivat Kreikasta ja aikoivat viettää Pallas-Yllästunturin alueella kaksi viikkoa. Kotiinpaluu jännitti rajojen sulkemisen takia. Pihaan saapui myös kaksi muuta vaeltajaa pohjoisesta jotka neuvoivat välttämään vastaan tulevaa lumivyöryvaaraa. He kertoivat että olivat hiihdelleet aiemmin lippojen yli yöllä ja että edeltävänä iltana ne olisivat tulleet alas. Kiitin hatarista lumeen piiretyistä ohjeista ja lähdin jatkamaan matkaa. Aurinko meni nopeasti pilveen ja lunta alkoi ripotella hiljalleen.

DSC_2373Hyvä latu-ura jatkui Karitsavaaraan saakka. Luulin ohittaneeni lumivyöryalueen hiihtäessäni kurun läpi ja epäilin latukoneen käyneen putsaamassa vyöryn jäljet. Reitti jatkui sinisin tikuin merkattuna etelään ja hieman hämmennyin puisten merkkien jatkuessa itään ilman latukoneen uraa. Tutkin karttaa ja päätin seurata siihen merkittyä puisilla merkeillä merkittyä uraa pitkin.

Lumivyöryalueen voi ohittaa jatkamalla matkaa etelään ja hiihtämällä Sioskurun läpi tuvalle.

Pian valintani osoittautui vääräksi. Ohitin varoituskolmion ja pian  lumivallit kohosivat vieressäni korkeina. Mittailin katseella niiltä roikkuvia lippoja ja säikähdin niiden olevan niin isoja ettei minusta jäisi paljoa esiin mikäli ne romahtaisivat alas. Liian peloissani en uskaltanut kuvata lippoja kun vasta päästyäni kurun loppuun. Kurun läpi hiihtäminen tuntui kestävän ikuisuuden enkä paljoa uskaltanut tehdä turhia liikkeitä tai ääniä.

Päästessäni kurun loppuun vastaani tuli suurempi varoituskyltti lumivyörystä. Samalla reittimerkit katosivat. Hiihtelin eteenpäin karttaa katselematta ja lumipyry yltyi yltymistään. Ympärillä olevat maisemat peittyivät vaaleaan sumuun.

Yhtäkkiä hoksasin olevani väärässä paikassa ja katsoin ympärilleni – pelkkää valkoista ja puita siellä täällä. Kaivoin gps:n esille ja säikähdin olevani täysin eri suunnassa kuin missä minun piti olla. En tiedä miksi en ymmärtänyt gpssää, mutta pian totesin sen olevan minulle turha. Pieni paniikki alkoi kummuta päälle ja kaivoin paperikartan esille. Lähelläni piti olla kurun haarauma ja näinkin kauempana syvänteen. Seisoin pienen nyppylän päällä jonka täytyi olla merkitty karttaan ympyränä. Lähdin epäillen hiihtelemään kohti ottamaani suuntaa ja väsyneenä sekä peloissani laskin liian jyrkästä mäestä ja ahkioni kaatui kumolleen puuta vasten. Turhautuneena työnsin ahkion irti puusta ja samalla toinen aisoista irtosi. Huomasin sen hajonneen ja pidin pienen itkupotkuraivari- hetken ennen kuin aloin selvittämään aisaan tullutta vauriota.

Aisan liimaus oli pettänyt. Kiinnitin sen ahkioon ja lähdin raahaamaan ahkiota perässäni yhdellä aisalla. Suureksi onnekseni tuvan seinä alkoi pilkottamaan valkoisen verhon takaa ja epäuskoisena hiihdin sen pihaan.

Hetta-Sioskurun hiihtoreitti on osittain merkitty puisin moottorikelkkauran merkkiä muistuttavilla viitoilla ja sinisillä auraustikuilla. Paikoittain merkinnät puuttuvat. 

Kaivelin avaimet jännittyneenä taskustani työnnettyäni ahkion piiloon yltyneen tuulen alta ja menin varaustupaan sisään. Suuri helpotuksen tunne valtasi kehoni ja aloin kantamaan varusteitani sisään. En pystynyt rentoutumaan ennen kuin olin saanut kannettua kaiken ahkiota ja suksia lukuunottamatta sisään. Pimeys laskeutui samalla kun olin saanut vedet sulamaan ja tulet kamiinaan.

Sioskurun varaustupa on autiotuvassa kiinni. Kahdeksan hengen tuvasta valitsin yöpymispaikakseni kauimmaisen pedin seinän vierestä. Yllätyksekseni tuvassa oli viltit, peitot ja tyynyt vaeltajille!

Lämmitin tupaa ja sulattelin vesiä. Tuntui hyvältä olla viimein tuvalla. Odottelin varauskalenterin perusteella seuraa yöksi, mutta mitä kovemmaksi tuuli ulkona yltyi sitä varmemmaksi tulin siitä että jäisin yöksi yksin. Vasta ennen nukkumaanmenoa ulkona käydessäni jännitti olla yksin. Kovassa myrskyssä lumi pöllysi ja tuuli kolisutteli ulkona. Korjasin ahkion aisan sähköteipillä ja nostin sukset eteiseen yöksi, etteivät ne lähtisi tuulen mukaan. Ahion teilasin maahan kiinni ulkona olleella raskaalla penkillä.

DSC_2378

Tupalukemisena mukanani oli Kukka Rannan ja Jaana Kannisen kirjoittama Vastatuuleen- saamelaisten pakkosuomalaisstamisesta kertova kirja joka tempaisi minut mukaansa ilta toisensa jälkeen. Oli mielenkiintoista lukea Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon sijoittuneista tapahtumistä itse paikan päältä.

Vieraskirjaan oli kirjoitettu tuvan hiirestä jonka takia kehotettiin nostamaan ruuat korkealle. Nostin rinkkanikin yläsängystä roikkumaan ja ennen nukkumaanmenoa. Vain ensimmäisenä yönä pienimmässä tuvassa kamiinan lämpö riitti aamuyöhön saakka. Nukahdin nopeasti.

Yöllä heräsin pimeydessä ja sekaisin unesta näin jonkun liikkuvan tuvassa. Luulin sen olevan joku odottamistani retkeilijöistä ja korvatulpat korvissa ölisin jotain sekavaa. Säikähdin hulluna, mutta helpotuin huomattuani harhojeni olleen vain ylös ripustamani rinkka!

Jatkoin unia levollisena. Pelko ja jännitys olivat kadonneet, en tiedä olenko koskaan aikaisemmin nukkunut yhtä rauhallisesti yksin yötä luonnossa.

Pallas-Yllästunturin huollettujen latu-urien kunnon voit tsekata TÄÄLTÄ.

Hiihtovaellus Pallas- Yllästunturin kansallispuistoon 17-20.3. Koostepostaus

En tahdo kannustaa hiihtovaelluspostauksillani ketään lähtemään Lappiin vaeltamaan ennen kuin koronavirustilanne on rauhoittunut. Lapissa, kuten muissakin maakunnissa sairaanhoito on mitoitettu asukasluvun mukaan ja kuten viime päivinä olemme saaneet uutisista lukea, suuret koronaa karkuun lähteneet massat saattavat kuormittaa pieniä resursseja entisestään. Ulkoillaan lähiluonnossamme muistaen että tilanteesta johtuen avun saanti syrjäisille seuduille voi olla entistä hankalampaa.

Yksinvaeltamista en suosittele ilman kunnon erä- tai kartanlukutaitoja.

DSC_2388 Torstaina ennen matkaan lähtöä seurasin jännittyneenä uutisointia hallituksen kokouksesta jossa keskusteltiin toimista Suomessa kasvavaa Covid-19- viruksen leviämistä vastaan. Vielä tuolloin ei ryhdytty suuriin toimiin joten huokaisin helpotuksesta.

Maanantai- iltana saavuttuani Galdotievan mökille aukaisin uutiset ja kauhistuin valmiuslain käyttöönotosta. Juttelin illan J:n kanssa ja tulimme siihen tulokseen että jatkaisin vaellustani.

Tiistaina lähdin matkaan. Metsähallitus oli juuri ilmoittanut sulkeneensa luontokeskuksensa ja avaimet vuokratupiin hain Tunturi- Lapin luontokeskukselta avainpiilosta. Tuolloin kehotettiin harkitsemaan lähtöä ja olemaan varovainen. Auton jätin autonsiirtopalvelu Hetan Kodalle.

Päivät menivät miettiessä virustilannetta kotona ja muualla Suomessa. Ensimmäisen kerran aukaisin uutisoinnin vasta Sioskurun varaustuvalla. Sain muilta vastaantulleilta vaeltajilta ajankohtaista tietoa ja kauhistelin joidenkin hälläväliä- asennetta. Itselleni oli tärkeintä etten altista itseäni tartunnalle taikka levitä sitä itse, välttelin muita ja huolehdin käsihygieniasta. Käytin varaustuvissa vain omia ruuanlaittovälineitä.

Huolesta riippumatta vaellukseni Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon oli onnistunut. Yllätyin kuinka hyvin kaikki loppujenlopuksi meni. Mukana oli paljon hyvää tuuriakin.

DSC_2389
DSC_2452
Pidin huolen riittävästä energiansaannista, nälkäisenä kiukuttaa ja huolettaa. Lähdin viimeistään puoli kymmeneltä matkaan ja olin perillä päivän kohteessa aina ennen auringonlaskua. Tauotin aina kun tuntui siltä ja pysähtelin nautiskelemaan. Tuvilla laitoin heti ensimmäisenä lumet sulamaan juomavedeksi ja tulet kamiinaan. Aamuksi kaikki oli valmiina. Vaatteet ja varusteet huollettuna ja esiinlaitettuna, vedet sulatettuina lämpiminä termospulloissa ja aamupalat laittamista vaille valmiina. Talvivaeltaminen on lähinnä tulevaan varautumista.

Tuuria minulla oli säiden suhteen. Ensimmäisenä päivänä aurinko muuttui ensin pieneksi lumisateeksi ja yltyi yöksi myrskyksi. Sioskurun varaustupaan odotin varauskalenterin perusteella seuraa ja ihmettelin kun lopulta jäin yksin. Olikohan muut jääneet kovaksi yltyneeseen myrskyyn? Tunturiolosuhteet ovat minulle tuttuja Utsjoella asuttujen vuosien perusteella.

Ensimmäisenä päivänä sattui myös ainoa romahtaminen. Olin ymmärtänyt vastaantulleen vaeltajan ohjeistuksen lumivyöryalueesta väärin ja lopulta löysin itseni keskeltä kurua hiippailemasta roikkuvien lumilippojen alta. Myöhemmin karttaa seuraamalla ohjeistus oli ollut yksinkertainen… Ahkioni kaatuili kurussa ja pelon saattelemana kuljin hieman harhaan kun reittimerkit loppuivat ja löysin itseni jostain aivan muualta kuin autiotuvalta. GPS heitti minut mielestäni reitin väärälle puolelle ja ehdin jo panikoida eksyneeni. Paperikartalla ja juuri ja juuri lumisateesta erottuvien maastonmuotojen perusetella paikansin itseni ja lähdin kulkemaan sormet ristissä kohti oletettua autiotuvan paikkaa. Ahkio kaatui jyrkässä alamäessä ja aisa hajosi ensimmäisen kerran. Nopeasti sain koottua hermoni ja pienten itkupotkuraivareiden jälkeen löysin tieni autiotuvalle. Tuntui hyvältä!

Matkalla kului paljon sähköteippiä ja narua ahkion aisoja korjatessa. Muut varusteet toimivat loistavasti. Vasta viimeisenä iltana tajusin laittaa rakkolaastarin nilkkaan Sorellin kengän hinkattua sitä ilkeästi jo useamman päivän. Mielessäni kävi myös, että voisin jesarilla teipata kovan nurkan pehmeäksi…

Mukanani oli rinkka, reppu ja ruokakassi. Makuupussin olin vuorannut rinkan sadesuojuksella ja kaiken olin peittänyt paris- ahkioon pressulla. Suksina toimi OACin xcd 160 – liukulumisukset. Ne olivat mahtavat ylämäissä ja hangessa. Jyrkissä tuulenpuhaltamissa mäissä teräskanteista oli hyötyä.

Takkina kätin Haglöfsin Ananta Q – takkiani vaikka alunperin olin suunnitellut pukevani päälleni kuoritakin. Juuri ennen lähtöä kokeilin takkia päälleni ja huomasin sen mahtuvan villapaidan kanssa hyvin. Housuina käytin kaksi kokoa suurempia Fjällrävenin G1000- paksumpia talvipökiä. Jalassa oli koko ajan niiden lisäksi ohuet merinovillapitkikset ja fleecehousut. Merinovillapaita ja fleecepaita riittivät takin alle. Untuvatakkia käytin aamuisin herättyäni ja jos liikuin iltaisin tupien ulkopuolella. Toppahousut puin kerran jalkaani. Ainoat kengät jotka otin mukaani olivat Sorel Caribout villatossuilla. Ne sopivat hyvin hiihtämiseen tälläiselle jolla varpaat sinertävät sisälläkin.

DSC_2479
Hiihtovaelluksella oli ensimmäinen kerta kun tuntui oikeasti hyvältä olla yksin. Todennäköisesti pelko viruksesta piti mielentilan riittävän rohkeana yksinolemiseen. Ikävä lapsia kohtaan kasvoi päivä päivältä ja viisi päivää reissussa oli ihan tarpeeksi olla erossa yksivuotiaastani. En voi kuin kiitellä J:tä joka mahdollistaa luontoharrastukseni ja perhe-elämän. Kiitos että sain mahdollisuuden toteuttaa unelmani!

Entä lähdenkö uudelleen hiihtovaellukselle yksin? Kyllä! En kyllä vielä tiedä toista yhtä hyvää paikkaa aloitella talvivaeltamista yksin kuin Pallas- Yllästunturin kansallispuisto. Toistaiseksi retkeilen ja vaellan vain lähiluonnossa oman kunnan alueella, kunnes tämä koronatilanne saadaan ruotuun. Kesäksi haaveilen Sokostin valloittamista, saa nähdä toteutuuko se vai pääsenkö suunnittelemaan vaelluksen Utsjoen kunnan alueelle.

Kirjoittelen vaelluksestani vielä yksityiskohtaisemman kertomuksen.

Toivotaan parasta että yhteiskunnan toimet koronaa vastaan purevat ja päästään kaikki kokemaan upeita luontohetkiä seurassa ja yksin! 

Me ollaan kaikki tässä samassa jamassa.

Metsähallitus on lauantaina sulkenut varaustupansa kevääksi. Tämä tarkoittaa sitä että autiotuvissa voi olla ruuhkaa. Huomioithan tämän suunnitellessasi vaelluksia lähikunnassakin!

Vuoden 2019 poiminnat

DSC_9723 DSC_9894
Tämä kulunut vuosi oli kaikkea muuta kuin mitä olin kuvitellut. Luulin etten retkeilisi paljoa saatika yöpyisi luonnossa montaakaan kertaa vauvavuoden aikana, mutta sainkin onnekseni kokea monia upeita luontohetkiä yksin, Erätoverin ja perheen kanssa. Jos tämä ”välivuosi” oli näin upea, millainenhan vuodesta 2020 on tulossa?

Vauvavuosi ei ole vielä onneksi ohi, mutta palasin vuoden lomilta takaisin työelämään. Vapaa- aikaa on vähemmän, mutta enköhän jotenkin onnistu yhdistämään työt, perheen ja retkeilyn- kuten aina ennenkin.

DSC_9950 DSC_0082
Miltä vuoteni sitten näytti?

Blogin postaukset vuosittain löydät sivun oikeasta ylälaidasta.

Tammikuussa pidin tarkoituksellisen blogiloman. Vauva syntyi kuun lopulla.

Aloitin ulkoilun heti. Vauvakin pääsi pilkkireissulle jo alle kuukauden ikäisenä, aivan kuten veljensäkin. Helmikuussa kirjoitin postauksenSeikkailufiiliksestä ja perheen ensimmäisestä yhteisestä pilkkiretkestä.

Maaliskuussa jatkettiin pilkillä käyntiä ja kirjoitin postauksen nolosti päättyneestä kelkkareissusta, kun käveltiin Pikku-J:n kanssa pimeässä kotiin tunturista.

DSC_0232 DSC_0473
Huhtikuisella hiihtoretkellä kuvittelin olevani talvivaelluksella. Enpä tuolloin arvannut että seuraavana talvena olisin jo varannut itselleni Hetta-Pallaksen hiihtovaelluksen! Huhtikuussa sanoin myös heipat pilkkimiselle ja innostuin kaivelemaan hankia.

Toukokuussa kohotin kuntoani luonnossa. Kuntoni on nyt aikalailla samassa pisteessä kuin mitä se oli ennen raskautta ja suurin työ on tehty kulkemalla luonnossa. Täällä on niin paljon korkeuseroja, ettei paljoa tarvitse kyykkäillä kotona.

Kesäkuu oli ihanaa aikaa aikaisen kevään ansiosta. Retkeilin paljon, muunmuassa Erätoverin kanssa Silkeájalla Kevon luonnonpuistossa.

DSC_1149 DSC_1440
Yksinvaeltaminen on asia jota harjoittelen. Heinäkuussa ylitin itseni ja vaelsin Kuoppilaksen autiotuvalle omia reittejäni pitkin. Reissu oli suuri harppaus kohti ensi kesän vaellusta.

Elokuussa meillä oli viimeinkin uusi teltta käytössä ja lähdin Pikku-J:n kanssa yöksi Nuorgamin Skaidijärvelle. Yksi asia mitä tahdon ensi kesänä tehdä enemmän on ehdottomasti telttailu pojan kanssa kaksistaan. Vauva pääsee mukaan muutaman  vuoden päästä. Elokuun lopulla vierailtiin #Nukuyöulkona – tapahtuman metsähotellissa Kiilopäällä. Toivottavasti pääsemme sinne myös ensi vuonna!

Syyskuussa iski paha telttailukuume.Extempore pakkasin rinkan ja vaelsin taas Kuoppilaksen autiotuvalle Kiiskin kanssa ja yövyin ensimmäistä kertaa yksin pimeässä(tai no yksin ja yksin, olihan siellä muitakin vaeltajia.)

DSC_1586 DSC_1607
Uskomattomat revontulet kävin kuvaamassa lokakuussa. Tilanne oli mieleen jäävä taustalla soivien kirkonkellojen ansiosta.

Marraskuussa oli kamalat pakkaset, ne eivät onneksi estäneet ulkoilua. Utsjoen törmä on kaunis paikka.

Joulukuussa olen ulkoillut, mutten kameran kanssa. Kävin hiihtelemässä itsenäisyyspäivänä ja pääsin ihailemaan kauniita kaamoksen värejä.

DSC_1847Kulunut vuosi on ollut oikein mahtava. Elämästä saa kaiken irti parhaiten retkeilemällä!

Ensi vuodelle minulla on haaveita. Tahtoisin hiihtää Hetta-Pallaksen, vaeltaa Sokostille ja toteuttaa Facebook-ryhmän ”Nuku vähintään yksi yö ulkona joka kuukausi 2020” -haasteen. Tuo joka kuukausi ulkona yöpymisestä on täysin mahdollinen suorittaa, mutten tiedä tulenko onnistumaan siinä jokaisena kuukautena jo olemassa olevilla varusteilla. Haaste taitaa kaatua jo tammikuuhun :D.

Hyvää ja oikein onnellista vuotta 2020! 

Ruskapatikka Kuoppilasjärvelle

DSC_1350
DSC_1343
Olin haaveillut kuivan kelin viimeisestä telttaretkestä syyskuiselle viikonlopulle, kunnes unohdin suunnitelmani täysin. Lauantaina kävellessäni lasten kanssa kotiin Kylätalo Giisán syysmarkkinoilta muistin haaveiluni ja yhtäkkiä minun oli pakkko päästä matkaan. Aurinko paistoi ja sää vaikutti hyvin lupaavalta.

Kotona pakkasin parin tunnin sisään rinkkani, odotin J:n kotiin ja lähdin matkaan kotipihasta Geologiselle polulle. Toivoin Kuoppilasjärvellä olevan muitakin vaeltajia, sillä pimeä yö tulisi olemaan minulle ensimmäinen laatuaan yksin koiran kanssa.

Kuljin Geologista polkua pitkin ylös poroaidan portille ja siitä suunnistin suoraan retkeilyreitille Johtalanvárrin alapuolelle. Aurinko paistoi kauniisti pilvien lomasta ja ruskan sävyt loistivat kirkkaina valoa vasten. Kauhistuin tajutessani kuluttaneeni jo lähes tunnin pelkästään kylän lähellä patikointiin, en tahtonut kiirehtiä auringonlaskun takia.

DSC_1357 DSC_1365
DSC_1368 DSC_1369
Johtalanvárrilla kohtasin kaksi muuta vaeltajaa jotka naureskelivat vain kiertävänsä Härkävaaraa matkallaan kohti länttä. Lähdin heidän edellään painamaan kohti Oađašanjávria jolla tarkoituksenani oli pitää pidempi tauko.

Huomasin itsekkin reitin lähinnä kiertävän kauempana kohoavaa Härkävaaraa. Ajan kuluessa harmittelin, etten ollut taas lähtenyt kulkemaan suoraan erämaan halki kuten aikaisemmin kesällä tein patikoidessani Kuoppilakselle. Ohitin monet porot ja sain lähes raahata Kiiskiä perässäni sen haistellessa vauhkona niiden perään. Kahden ja puolen tunnin kuluttua pääsin taukopaikalleni auringon alkaessa hiljaa laskeutumaan.

DSC_1379
DSC_1377
DSC_1380-2
Olin kotona syönyt tuhdin lounaan jonka avulla olin jaksanut hyvin Oađašanjávrille. Kesällä Oađašanjohkan ylittävä silta oli vielä hajalla, nyt paikalla oli uusi ja vankka lankkusilta. Istuskellessani kivellä eväitäni syöden näin perässä tulevien vaeltajien hiljaa lähestyvän. Uskomatonta mutta totta, ajattelin 1/4 suklaalevyn syömisen olevan helppo nakki, hain lisäboostia jaksamiseen mutta tosiasiassa sain koko reissun kestäneen suklaaällötyksen.

Roavvoaivin vierellä paistavaa aurinkoa vasten oli hankala vaeltaa. En nähnyt eteeni kunnolla, mielikuvitus alkoi laukata ja mietin, mahtoiko edessä olla jotain mitä minun kannattaisi huomata… Auringonpaisteen ansiosta maisemat näyttivät täysin erilaisilta kuin mitä ne kesällä olivat.

DSC_1397 DSC_1406
DSC_1413 DSC_1424
Roavvoaivin takaa lähdin oikomaan kohti Kuoppilaksen autiotuvalle vievää polkua. Tarkoituksenani ei ollut oikoa alun suunnistusta enempää, mutta kellon lähestyessä seitsemää oli pakko nopeuttaa tahtia mikäli tahdoin perille ennen pimeää. Punertavassa auringonlaskussa ruskan värjäämällä maalla oli upea kävellä. Lähestyvä pimeys ei pelottanut, odotin innolla pääsyä tuvalle.

Tuvalle vievälle polulle päästessäni yritin nähdä liikettä, telttoja, mitä vain toisista vaeltajista vihjaavaa. Yllätyin autiotupaan kurkistaessani, lisäkseni paikalla olisi ainakin yksi vaeltaja.

Turvallisin mielin ryhdyin kasaamaan telttaani tuvan takana kohoavalle nyppylälle. Paikka valikoitui kauniin järvimaiseman ja valmiin nuotion kiviringin perusteella. Teltan pystytyksen jälkeen sytytin nuotion ja aloin valmistaa iltapalaa. Illan pimentyessä seuraamme liittyi vielä kaksi vaeltajaa lisää.

DSC_1430 DSC_1433
DSC_1440
Heti pimeyden saavuttua tunsin lämpötilan laskeutuvan nollaan. Kylmä pakotti pukemaan lisää vaatetta päälle, järvelle ilmestyi aavemaista sumua. Istuskelin nuotioni äärellä ja nautin. Kiiski pisteli vesikuppiaan palasiksi takanani. Paistelin nuotiolla folioleipää ja join teetä, iltapalan jälkeen venyttelin odotellen nuotion sammumista.

Näin tunturin takaa nousevan jotain punaista. Mieleen tuli metsäpalo, mutta nopeasti näky paljastui suureksi kuuksi. Taisi olla täysikuu, niin komeana se nousi ylös hiljalleen. En tuntenut pelkoa pimeästä.

Täysikuun lumoamana kömmin myöhemmin nukkumaan. Kauhistelin, kuinka kylmä yöstä olisi tulossa ja ryömin makuupussiini. Ei mennyt kauaa kun huomasin kylmän puskevan makuualustan kautta pussiin. Aloin palella jo alkuyöstä. Siirsin teltan pohjaeristeenä käyttämäni avaruushuovan makuupussin alle ja jumppasin ennen pussiin paluuta. Pelkkä makuualustan eristäminen ei riittänyt, lopulta tuskastuin viileässä valvomiseen ja taittelin paksun peitteen makuupussini sisään. Viimeinkin oli lämmintä!

Mutta enää ei nukuttanutkaan. Peite oli kostea, makuupussin pienestä reijästä kurkistavat kasvoni kohtasivat kylmän ilman kontrastin pussin sisällä olevaan lämpöön vastahakoisesti. Kiiski pyöri teltassa ja hakeutui aivan kylkeeni kiinni uudelleen ja uudelleen.

Kello kahdelta luovutin. En saanut unta ja Kiiski jatkoi pyörimistään. Kannoin makuualustani ja makuupussini pilkkopimeän pihan halki tuvalle, avasin oven varovasti ja herätin vaeltajat tiputtamalla Kiiskin raskaan fleksin lattialle. Kuiskin anteeksipyynnöt ja kerroin kylmän häätäneen meidät teltastamme, kiinnitin koiran oven viereen ja laitoin makuupaikkani lattialle pöydän ja keittiönurkan väliin. Nukahdin lähes heti Kiiskin lopetettua läpsimiseni tassullaan, se koki hetken olevan juuri sopiva halien hakemiselle.

Puoli seitsemältä heräilimme ensimmäisen kanssanukkujan kanssa, pyytelin uudelleen anteeksi yön metelöintiäni ja palasimme Kiiskin kanssa teltalle. Ulkona oli kaunista, paksu sumu peitti maisemat ja kuura kimmelteli auringossa. Telttani oli vaihtanut väriä vihreästä harmaaksi jäädyttyään.

DSC_1439 DSC_1443
DSC_1451 DSC_1467
DSC_1469
Nukuin teltassa puoli yhdeksään. Sumu oli väistynyt ja aloittelin aamutoimien parissa. Annoin koiralle aamupalaa ja menin itse valmistamaan syötävää tuvalle. Pyytelin kahdelta muultakin vaeltajalta häiriköintiäni  anteeksi ja keskustelimme retkeilystä aamukahvien valmistuessa liedellä. Tuvassa oli tukahduttavan kuuma.

Vaeltajien jatkaessa matkaansa menin purkamaan läpimärkää telttaa pihalle. Vettä valui dramaattisesti telttakangasta pitkin maahan. Pakkasin kamppeeni kasaan tuvan puolella, siivosin loput jäljet ja lähdimme matkaan kohti Nammajoen kurua.

Ajatus retkeilyreitin jatkamisesta Nammajärville oli tuntunut jännittävältä alueen metsien ja suuren kurun takia. Kulkiessani avoimella tunturiylängöllä kuuntelin musiikkia ja lauleskelin mukana, rinkka ei painanut paljoa mitään ja koirakin kulki nätisti. Jännitys unohtui ja sain ihastella eteeni kohoavan kurun seinämien komeutta.

DSC_1474 DSC_1476
DSC_1478 DSC_1479
DSC_1483
Kurussa ruska erottui kauniisti kaiken vihreän keskeltä. Kuruun laskeutuminen oli kuin olisi saapunut aivan eri puolelle Suomea. Kaunis  Nammajoki virtasi polun vierttä ja varjoisiin kohtiin jäänyt kuura tuoksui talvelta.

Jäimme Kiiskin kanssa syömään juolukoita, kymmenen kilometrin matkalla meillä ei ollut mitään kiirettä.

Kurun jälkeen koivumetsikössä hieman jännitti. Kolistelin juomapulloa fleksiä vasten muka pelotellakseni karhut ja hirvet pois lähettyviltä. Nammajávrin laavun pihassa näkyi liikettä ja sain kahvitella autiotuvalla tapaamani naisen kanssa mukavien keskusteluiden lomassa.

Söin välipalapatukoita, en jaksanut alkaa valmistamaan mitään suurempaa ateriaa. Keskustelut retkeilyvälineistä ja koetuista luontohetkistä veivät tovin, alunperin tarkoituksena oli pitää vain pieni tauko mutta pidempi levähdys teki vain hyvää.

Kiiskillä pettivät hermot vessareissuni aikana ja jatkoimme matkaa vauhdilla. Pitkästä aikaa koira haukkui perääni jätettyäni sen yksin leiriin hetkeksi. Vastaan tulleet porot kiinnostivat ja koira sinkoili edestakaisin niille vinkuen.

Laskin yhdentoista variksen ja korpin kaartelevan ilmassa, lähistöllä oli varmasti raato. En tahtonut edes arvailla minkä raato sai aikaan moisen yleisötapahtuman polun läheisyydessä.

Isovarpaiden pohjia hiersi. Muuten jalat ja selkä voivat hyvin. Kuntoni on selvästi parantunut kesän ensimmäiseen patikkaan verraten. Kuljimme retkeilyreitin vedenylityspaikan ohitse suoraan nelostielle ja patikoimme sen vierttä kirkon parkkipaikalle josta J lasten kanssa nouti meidät kotiin.

Vastoin epäilyjäni en pelännyt pimeää. Hetkeksi mielikuvitus lähti laukkaamaan, mutta muiden vaeltajien läsnäolo ja kaunis kuu auttoivat unohtamaan möröt ja pimeydessä vaanivat sarjamurhaajat sekä muut potentiaaliset häiriköt. Patikan jälkeen kipinä lähteä pidemmälle yksinvaellukselle vain kasvoi sekä mielenkiinto talvivaeltamista kohtaan heräsi voimakkaampana.

Kosteassa teltassa nukkumisesta sain palkinnoksi sitkeän flunssan. Kuume ei ole sentään noussut, mutta tämä sisällä istuminen saisi jo riittää…

 

Vaellusreittivinkki Kaldoaivin erämaahan

DSC_0804 DSC_0815Kaldoaivin erämaa on maastoltaan upea ja ehdottomasti the paikka, jonne jonain kauniina syksynä vaeltaisin – kunhan rohkeutta olisi lisää. Taidan kerätä rohkeutta pidemmälle yksin vaellukselle vielä helpommilla, kävijämääriltään suuremmilla paikoilla ennen kuin uskallan lähteä sooloilemaan kentättömille alueille.

Karttoja selailemalla ja paikan päällä vierailtuani olen kuitenkin muodostanut jo selvän reitin jota vaelluksellani noudattaisin. Urakkani puolivälissä on paikka jonka tahdon esitellä teillekin, ennen kuin itse pääsen sinne seikkailemaan.

Suunnitelmissani vaeltaisin  Njállavárrista lähtevää mönkijäuraa pitkin avotunturissa Várdoaivin ja Geinnodatoaivvien ohitse Njuohkarin mystiselle seitakivelle. Seitakiven viereiset, hiljaa seisovat poromiesten kämpät kertovat alueen olevan edelleen kovassa käytössä. Kämppien jälkeen kulkisin mönkijäuran risteyksestä länteen ja sieltä kuolleen koivumetsän läpi suurjännitelinjoille.

Njuohkarjärven länsipuolella kulkee joki lompoloineen joka jatkuu etelän pienemmistä järvistä Goalmmátjávrille saakka. Kutsun paikkaa kalastusparatiisiksi, kartoissa sillä ei ole nimeä. Joen koko vaihtelee, suurjännitelinjan alla se muuttuu leveäksi virraksi jonka yli pääsee kahlaamaan mönkijäuran kohdilta ja etelässä se on kapea, todella syvä haukien piilopaikka.

DSC_0867 DSC_0870
DSC_0818Lempinimi kalastusparatiisi voi olla hieman harhaanjohtava. Me emme ole paikasta saaneet paljoakaan saalista, purotaimenta ja haukia lähinnä. Silti joka kerta tuolla on käytävä pilkillä ja heittelemässä. Kaipa paikan viehättävyys on syy miksi palaamme sinne kerta toisensa jälkeen.

Joen mutkassa on paljon käytetty nuotiopaikka jonka viereen mahtuu teltta jos toinenkin. Lompolot ovat syviä ja kirkasvetisiä, jos malttaisi seisoskella rannalla kauemmin näkisi varmasti kalojen uiskentelevan ohitse. Suurjännitelinjan läsnäolo on hieman tunnelmaa latistava, mutta mitä pidemmälle pohjoiseen joella jatkaa, sitä vähemmän sitä näkee.

Joen ympäristö on itäpuolelta helppokulkuista heinikkoa ja paljasta tunturipaljakkaa.

Nautittuani kalastusparatiisista jatkaisin matkaani ylittämällä joen ja kulkemalla luoteeseen pounikkoista maastoa myöten Beaivv Ándaras jávrille. Sen hiekkapohjaista rantaa pitkin olisi pakko kahlata varpaisillaan ennen vaelluksen jatkamista.

DSC_0805 DSC_0825
Beaivv Ándarakselta vaeltaisin Vuokŋoliin Goahtejávrin ohitse mönkijäuraa pitkin kohti Báršin pyöreälakista tunturia. Se näkyy kalastusparatiisiin saakka. Báršilta matka jatkuisi Vetsikkoon ja sieltä ihmisten ilmoille kotia. Yöpymispaikat valitsisin jaksamisen ja maisemien mukaan.

Alue on jokaisena vuodenaikana kaunis – talvella lumiset tunturit tuntuvat jatkuvan loputtomiin ja kaamoksen jälkeen auringonlasku värjää Geinnodatoaivvien kyljet upeilla väreillään. Maaruska pääsee alueella oikeuksiinsa kun puissa ei ole paljoa lehtiä tunturimittareiden tuhotöiden takia.

Alueella varmasti vaelletaan paljon, vaikkei muita retkeiliöitä tuolla olekkaan tullut vastaan, roskat ja kengänjäljet kertovat omaa tarinaansa.

Talvella paikalle voi hiihdellä merkittyä moottorikelkkauraa myöten, reitti alkaa Utsjoen keskustasta ja päättyy Nuorgamiin. Alueella ei ole huollettuja autiotupia tai laavuja.

Patikka yöttömään yöhön / Skoarrajávri

DSC_0194 DSC_0198
DSC_0201Otin ehkä näin ensimmäiseksi rinkan kannoksi liian raskaan reitin kuljettavakseni. Lähdin nousemaan kohti Skoarrajärveä Nuorgamintien varrelta, Peuran jälkeiseltä levikkeeltä. Levikkeeltä lähtee yksityisen porukan laittamat auraustikut kohti Skoarraskaidin tasankoa, niitä seuraamalla pääsee pitkälle mikäli tahtoo nähdä paikan. Skoarrajärvelle päästäkseen tarvitsee tosin karttaa sen piileskellessä tunturien välissä.

Aikaisemmin olen kulkenut järvelle suoraan vaivaiskoivikon läpi, oli mukava kulkea valmiiksi tallottua reittiä pitkin. Päästessäni poroaidan portille yllätin poron makoilemasta edessämme. Huvitti, kun olin ensimmäinen joka hoksasi tilanteen ja koirani Kiiski viimeinen. Poro nousi meidät huomattuaan ylös ja pinkoi metsään karkuun. Seurasin jonkin aikaa sen juoksentelua ja kuljin portista läpi.

Nouseminen alkoi tuntua pohkeissa. Oletin, että kiipeäminen ylös jyrkkää rinnettä olisi tuntunut pahemmalta. Skoarraskaidin rinteessä on lukuisia tasanteita joiden jälkeen jyrkät nousut jatkuvat. Suurin tasanteista on täynnä lähteitä ja pieniä ojia, väsyneenä nousemisesta katselin varuilta kohtia joihin saisin telttani tarvittaessa suojaan tuulelta. Päätin kuitenkin sinnikkäästi jatkaa.

DSC_0202 DSC_0204
DSC_0212
Helpointa päästä Skoarrajärvelle on nousta suoraan Skoarraskaidin huipulle. Väsyneenä lähdin kuitenkin kiertämään sitä ja epähuomioissani päädyin toiseen tunturin rinteessä olevaan kuruun. Tajusin mokani vasta kurun pohjalla ja turhautuneena istahdin kivelle lepäämään. Kiertoreittini takia minulla oli nyt enemmän kiivettävää kuin mitä suoraan huipulle mentäessä olisi ollut. Kiiski istahti viereeni ja tarjosi tassuaan tsempiksi. Katselin kurun pohjalla kulkevaa puroa ja päättelin lähialueen hirvien käyttävän sitä juomapaikkana.

Maasto suurimmalta tasanteelta järvelle on puurajaan saakka kivikkoista ja hankalakulkuista. Päästessäni puurajan yläpuolelle huokaisin tyytyväisenä. Suuret kivenlohkareet kertoivat minun olevan lähellä päämäärääni.

DSC_0217 DSC_0223
DSC_0240
Suurien kivien lomassa kävellessäni löysin kauniin lammen. Lampi näytti juuri sellaiselta kuuman kesäpäivän helpottajalta, että haaveilin jonain päivänä patikoivani sille uimaan. Lampi oli kuin kattohuoneiston uima-allas maisemineen. Harmi ettei lämpötila taida yltää samoihin asteisiin.

Skoarraskaidi on hauskan muotoinen tunturi. Sitä ei uskoisi yhdeksi suureksi kohoumaksi, vasta kartasta katsoessa sen koon ymmärtää. Skoarrajärvi taas vaikuttaa olevan pienen mäennyppylän juurella – mäki on tosiasiassa Skoarraskaidin huippu. Skoarrajärven rannalla unohtaa olevansa korkealla, vieressä kohoava kartoissa nimeämätön tunturi tuo kauniin erämaajärven tunnelman.

Skoarrajärvi oli ensimmäinen paikka johon J:n kanssa lähdimme telttailemaan. (Tässä linkki hyvin laadukkaaseen postaukseen retkestä vanhan blogini puolella) Skoarrajärvellä nukuin myös ensimmäisen yöni yksin luonnossa (Linkit tässä & tässä) ja nukuin myös ensimmäistä kertaa lumihangessa samaisella järvellä (ja linkki)

DSC_0233
DSC_0241
DSC_0237 DSC_0232
Järvelle päästyäni katselin ympärilleni. Järven maisemat ovat upeat. Ensitöikseni laskin rinkan ja kaivoin esiin Kiiskin vaijerin jonka päässä koira saa tassutella leirini lähellä. Yllätyin kuinka rauhallisesti Kiiski haisteli mättäitä ja seurasi teltan kokoamista – yleensä se kiskoo vaijeria ja itkee perääni.

Pikkuhiljaa jännitys alkoi vallata mieleni. Entä jos kummun takaa tulee karhu? Tai hirvi? Hirvi luultavasti säikähtäisi ja juoksisi karkuun. Kolistelin kattiloita yhteen hakiessani vettä järvestä. Katselin koko ajan ympärilleni ja yritin rauhoittua. Ärsytti.

Lämmitin vettä valmistaakseni viime kesänä ostetun lohipastan. Siinä on vielä syksyyn asti päiväystä. Sekaan lisäsin itse kuivattua tonnikalaa – oli yllättävän hyvää! Mukanani oli myös skumppaa jonka nautiskelin teltan sisällä Tehyn lehteä lukiessani. Jännitys alkoi lievittyä. Kiiski makoili jalkopäässä silmät ummessa.

Päätin itsekin pistää nukkumaan. Uni ei tullut aivan heti, mutta tiesin nukkuneeni kun havahduin yhtäkkiä hereille kovaan tärinään.

Käänsin kylkeä. Tärinä ei loppunut. Tuntui, kuin olisin umpijäässä. Pidin silmäni kiinni ja yritin kietoa makuupussia ympärilleni. Yritin kutsua Kiiskiä viereeni tuloksetta. Tunsin kuinka Trimmin teltan verkkokankaan läpi tuuli puhalsi telttaani. En ollenkaan tajunnut lähtiessäni, ettei Trimmin teltta toimi tuulisella kelillä. Korkeintaan hyvän makuupussin ja kesäkelien aikaan.

Aloin kuumeisesti pohtimaan seuraavaa peliliikettäni. Kello oli kaksitoista, keskiyö. Aamulla hirvet olisivat liikenteessä. Pelko eläimiä kohtaan alkoi jälleen nostella päätään ja tokkurassa mietin olisiko parempi jäädä leiriin lämmittelemään vai lähteä kävelemään autolle päin vielä kun on energiaa – ja mahdollisesti kohdata laumallinen hirviä. Mietin myös, jaksaisinko aamulla kävellä autolle kun vauvan takia yöunet ovat kotonakin katkonaisia. Päädyin pakkaamaan kamppeeni.

DSC_0245 DSC_0264
DSC_0271
Olin yllättävän pirteä 1,5 tunnin yöunista huolimatta. Pakkasin teltan sisällä kamppeeni Kiiskin nukkuessa. Noustessani ulos katsoin taivaalle – aurinko pilkahteli pilvien lomasta. Mielialani koheni oitis, mahtava tilaisuus patikoida yöttömässä yössä. Käännyin ja näin rannassa liikettä, sydämeni jätti varmasti lyönnin väliin. Kuovi, pikkukuovi luultavasti, puuhasteli rannassa. Katselin sen puuhia samalla kun kokosin teltan ja sulloin tavaroita rinkkaan. Jossain vaiheessa se oli kadonnut rannasta ja matkani kohti autoa alkoi.

Soitin J:lle kummulta ja kerroin palaavani kotiin. Taivas oli kuin maalattu ja sen innoittamana päätin kulkea itäisen kurun reunamaa pitkin. Tuuli oli Skoarraskaidin huipulla kova, se ei haitannut kulkuamme. Kiiski haisteli tuulen suuntaan ja yritin kovasti nähdä mitä se haistoi. Skoarraskaidin huippumerkillä pysähdyin ja tiesin, että valintani lähteä kotiin päin oli oikea! Naureskelin iloisena, kuina positiiviseen suuntaan retkeni kääntyikään palelemisen johdosta. Yöttömän yön maisemat hiljaisessa Tenojoen laaksossa olivat kauniit. Niin kauniit, että tuskin koskaan tulen näkemään vastaavaa.

Kiertelin suurien kivien välissä alas tasanteelle kohti aurausmerkkejä. Näin autoni jo kaukaa ja suuntasin suoraan poroaidalle jonka ali pujotin rinkan ja itseni, en jaksanut kävellä portille saakka. Kiiski hyppäsi auton takakonttiin ja pisti heti makuulleen. Rinkan nostin sen viereen ja istahdin etupenkille juomaan järvivettä pullostani.

Ei huonompi reissu.

Pst, tajusin kotiin päästyäni kuinka absurdi pelkoni suuresta hirvilaumasta oli. Tätä kirjoittaessani luin myös postauksen ensimmäisestä yöstäni yksin luonnossa, samat pelot näyttävät kummitelleen tuolloinkin. Ehkä seuraava reissu on pelottomampi.

Edullinen Trimm Spark- teltta

DSC_8520 DSC_8518Olen haaveillut jo pitkään kevyemmästä teltasta, joka mahdollistaisi pidempien vaellusten tekemisen yksin. Nykyisin käytössä ollut Jack Wolfskinin teltta painaa abouttiarallaa nelisen kiloa, eli aivan liikaa yhden kannettavaksi.

Selailin nettiä tuloksetta. 600-800 euron teltan osto ei tullut kuuloonkaan juuri opiskelut päättäneenä, joten uskoin teltan oston jäävän ensi kesään. J löysi yllättäen Vaeltajan kaupasta teltan, jonka hinta ei paljoa lompakkoa keventänyt.

Trimm merkkinä on minulle edelleen hieman tuntematon. 119 euron teltaksi suhtauduin ostokseen skeptisesti.

Plussaa se saa pienestä koostaan ja 2,6 kilon painosta. Teltta itsessään painaa vain kaksi kiloa, maakiilat 600 grammaa. Ne vaihtamalla kevyempiin teltasta saa entistä kevyemmän.
(Teltan säilytyspussiin paino on merkitty väärin)

DSC_9253 DSC_9254
DSC_9257
Kasaamiseen ei mene kauaa, kunhan ensin hahmottaa miten päin teltta kasataan. Teltan säilytyspussi on pieni ja kompakti, joten takaisin rullauksessa saa olla tarkkana että pötkö mahtuu pussiinsa kerralla.

Teltan sivuseinät saa rullattua ylös irroittamalla takaseinän tarran, jolloin siitä tulee ilmavampi näköalateltta. Sivujen hyttysverkot eivät ole tuulella haitanneet, mutta oviaukon verkosta kylmä ilma pääsee sisään. Teltan eteinen on lähes olematon, rinkalle täytyy ottaa mukaan jätesäkki/joku muu suoja, jotta sen saa teltan ulkopuolelle säilöön yöksi. Lähes 170 senttiselle rungolleni teltta on just sopivan pitkä.

DSC_9263
DSC_9266 DSC_9269
DSC_9271
Teltta on kahden hengen, mutta jo koiran kanssa tilasta meinaa olla pulaa. Kuten varmasti muissakin 1-2 hengen teltoista, teltan sisällä on hankala pukeutua eikä siellä mahdu kunnolla istumaan.

Telttakangas vaikuttaa kestävältä. Ulkonarut joutunee jossain vaiheessa uusimaan tai ompelemaan takaisin kiinni, jos käyttöä tulee paljon. Vedenpitävyys on 4000 mm kattokankaassa ja pohjassa 10 000mm. Niinä öinä, joina teltassa olen yöpynyt on satanut vettä ja teltta on kestänyt sateet hyvin. Teltta on parhaimmillaan kesän lämpimillä keleillä ilmastoinninsa takia.

DSC_9259
DSC_9260 DSC_9261
DSC_9273
Mielestäni teltta on hintansa väärti. Suunnitelmissani on edelleen ostaa tilavampi teltta, joten tämä on lähinnä väliaikaisratkaisu.  Itse tarvitsisin teltalta tilaa koiran takia, jotta sadekeleillä sen sisällä pystyisi pukeutumaan ja pakkaamaan, vaikka ympärillä pyörisikin ylimääräinen karvakasa. Vielä kiinnostaisi testata teltta kunnon tunturimyräkässä, pysyisikö se pystyssä kovimmillakin tuulilla?

Onko teillä kokemuksia Trimmin tuotteista?

Muokkaus 22.7.2019 – Telttaa en itse ottaisi avotunturiin viileällä kelillä, kylmä ilma pääsee liian herkästi virtaamaan teltan lävitse. Teltta soveltunee parhaiten kesän helteille. Kestää hyvin vesisateen.

Nammalankuru – Hietajärvi 25km

DSC_8526 DSC_8529
DSC_8530 DSC_8537
(Tämä on toinen osa Pallas-Yllästunturin kansallispuiston lyhyeksi jääneestä vaelluksesta.)

Valvoin oikeastaan koko yön kuunnellen olojani. Käki kukkui koko yön, aluksi kuulin vain pari kukkuuta ja mieleeni muistui työkaverini lausahdus siitä, kuinka käen kukunnasta pystyisi laskemaan omat jäljellä olevat elinvuotensa. Mulla niitä vaikuttaisi olevan jäljellä monia kymmeniä, käen koko yön jatkuneen huudon perusteella…

Aamulla olo oli kipeämpi kuin edeltävänä iltana. Taivaalta leijaili ohuita lumihiutaleita, se loi rauhallista tunnelmaa aamupuuhiini. Ruoka ei maistunut, en taaskaan saanut ruokaa lämpenemään kunnolla. Hermoilin huonon oloni kanssa ja avauduinkin eräälle Kiiskiä katsomaan tulleelle vaeltajalle siitä, kuinka harmittaa mahdollinen vaelluksen keskeytyminen. Hän lohdutti ja rohkaisi minua jatkamaan heidän seurassaan. Sulattelin ehdotusta jonkin aikaa ja päätin, että vaeltaisin heidän perässänä niin pitkälle kuin jaksaisin.

Olo oli vielä aamusta sen verran hyvä, että vaelsin Vuontisjärvelle vievän reitin ohitse, jonne viimeksi vaellukseni päättyi. Vaelsin hitaasti ja voimiani säästellen Montellin ohitse ylös tuntureille. Fiilistelin ohutta lumisadetta ja ihmettelin kipeämmäksi muutuneita jalkojani. Kiiski taivalsi edessäni rauhallisesti.

DSC_8541 DSC_8543
DSC_8552 DSC_8554
Vastaamme tuli nopeasti muitakin vaeltajia. Edessä häämöttänyt Lumikero tsemppasi jaksamaan rankasta nousustaan huolimatta. Huipulla olin tyytyväinen, että olin jaksanut sinne saakka! Uskoin vielä tuolloin, että yöpyisin Hannukurussa toisen yön ja vaeltaisin vielä kaksi seuraavaakin päivää. Lumikerolta alas laskeutuessani Suaskuruun nilkkani olivat entistä kipeämmät, jouduin ottamaan vähäisistä puista kiinni etten kaatuisi rinteessä. Olotilani turhautti ja viimein Suaskurun taukopaikalla todellinen väsymys iski ja hakeuduin lounaan laittoon kauemmas muista vaeltajista. Eräs Kiiskiä aikaisemminkin halinut henkilö tuli seurakseni ja sama aikaisemmin minua tsempannut porukka kysyi kuulumisiani. Sain lämmitettyä ruokani kunnolla ja söin sen puolipakolla. Ahdoin mahaani myös ruisleipää ja salamia nostaakseni fyysistä jaksamistani.

Lähdin jatkamaan matkaani. Tavoitteenani oli päästä Hannukurun tuvalle. Matka meni huonosta olosta huolimatta hyvin, mutta autiotuvalle kiivetessäni koin eräänlaisen hermoromahduksen. Paikka oli aivan täynnä muita vaeltajia, tupayöstä pystyin vain haaveilemaan. Nopeasti vilkaisin autiotuvan seinässä olevaa karttaa ja huomasin hieman kauempana olevan reitin tielle. Nopeasti tein päätöksen, että jatkaisin tielle asti ja ajelisin kotia. En tahtonut jäädä tunturiin muiden armoille.

Laskeuduin autiotuvalle vievät portaat alas ja kuljin vuokratuvan pihaan. Katselin vielä sopivia telttapaikkoja, täytin juomapulloni ja istuin alas hetkeksi. Kartassani ei näkynyt autiotuvan seinässä olleen kartan oikoreittiä Hietajärven reitille, joten yritin mielessäni painaa muistiin ne käyrät, joiden kohdilla reitti menisi.

Lähdin matkaan kohti Pahakurua. Ohitin kauniin ojan, jossa viimekin vuonna minua ilahduttaneet keltaiset kukat kasvoivat. Näin myös mönkijäuran, jota kartassani ei ollut. Pohdin, uskaltaisinko lähteä kulkemaan sitä pitkin kohti tietä. En uskaltanut. Myöhemmin kävi ilmi, että se olisi vienyt minut suoraan Hietajärven reitille. (Kylläpä nyt ärsyttää katsoa B-barkia, jossa reitti näkyy!!)

DSC_8555 DSC_8557
DSC_8558 DSC_8561
Pahakurussa vilkaisin autiotuvan seinässä olevaa karttaa uudelleen ja yritin painaa oikoreittiä mieleeni. Kysyin myös ohikulkijoita uudempaa karttaa näytille, jota vertasin omaani. Edessäni kohosivat hiljalleen Rouvivaara ja Pippokero joiden takana tavoittelemani reitti kulkisi. Pidin tuumaustauon, söin puoliväkisin väipalapatukkaa ja tutkailin karttanaani. Tuntureiden edessä oleva suo oli vain parista kohtaa märkä… Päätin lähtä suunnistamaan suon yli kohti Hietajärven reittiä.

Jossain vaiheessa suolla minulle iski karttasokeus. Näin merkatun reitin tolpat lännessä, mielestäni väärässä kohdassa karttaan verraten. Näin myös edessäni kaksi kurua, joita vertasin kartan kuruihin. Reitti olisi ollut täysin selvä, mutta panikoiduin enkä luottanut enää suunnistustaitoihini. Istuin mättäälle turhautuneena (ja luultavasti jo tuossa vaiheessa väsyneenä) ja keräilin itseäni hetken. Pienestä suunnistushetkestäni minulle tuli lisää käveltävää, kun raahauduin takaisin merkatulle reitille.

Vastaani tuli yhä enemmän muita vaeltajia, joilta varmistelin Hietajärven reitin lähestyvän. Lopulta Rouvivaaran jälkeen hoksasin maastosta erottuvan mönkijäuran, jonka täytyi olla etsimäni reitti! Oikaisin pienen suon yli ja istahdin reitin viereen pitämään kunnon taukoa. Kiiski kaivoi itselleen hiekan kolon, johon pisti nukkumaan.

Kartasta mittasin matkaa olevan jäljellä enää vaivaiset viisi kilometriä. Istuskelin aikani hiekalla ja söin patukkaa, pähkinää ja suklaata. Jalkoja pakotti ja nenä valui. Todellinen väsymys alkoi painaa. Jatkoin matkaamme, väsynyt Kiiski perässäni.

DSC_8562 DSC_8563
Säikähdin, kun yhtäkkiä takaamme ilmestyi lenkkeilijänainen koiransa kanssa! Hän kyseli, onko minulla kaikki hyvin ja miksen oikaissut Pahakurusta mönkijäuraa pitkin siihen, missä sillä hetkellä seisoimme. Kerroin hänelle keskeyttämiseni syyn ja sen, että uskon jaksavani viimeiset viisi kilometriä.

Kiiskikin sai toisen koiran kohtaamisesta lisää puhtia matkaan ja paineli eteenpäin lenkkeilijän perässä määrätietoisesti. Koska hän juoksi, kadotimme hänet näkyvistä nopeasti. Ennen kuin reitti lähti laskeutumaan kohti Hietajärveä, loin viimeiset katseet Lumikeroa päin.

Rinne oli kamala laskeutua. Rinkka alkoi painaa lantiota ja kipeytyneet nilkat tuntuivat pettävän minä hetkenä tahansa. Olin todella väsynyt, silti jaksoin ihastella synkkää metsää jonka läpi kävelin hitaasti ja kiireettä. Käveltyäni parisen kilometriä kuulin kauempaa mönkijän lähestyvän. Yllätyksekseni sen kuski pysähtyi vierelleni ja kysyi olenko väsynyt. Hänet oli pyytänyt matkaan minut ohittanut lenkkeilijä!

Otin mönkijäkyydin ilolla vastaan. Pitelimme Kiiskiä takaritilällä ja loput kolme kilometriä taittuivat hujauksessa. Hietajärven parkkipaikalla alkoi sataa kaatamalla, sain juotavaa ja olin onnesta soikeana! Ilman tuota mönkijäkyytiä olisin kyllä päätynyt parkkipaikalle, mutten olisi saanut puhelimeeni kenttää taxin soittoa varten. Sain mieheltä myös autokyydin mäelle, josta hän soitteli tutut taxikuskit läpi ja lopulta sain kyydin Pallakselle saakka, jonne olin autoni jättänyt. Aivan uskomatonta, minkälaisen palveluksen Peltovuomalaisilta sain! Ilman kyytiä olisin ollut aivan hukassa kentättömyyden takia.

Pallaksella Kiiski ei enää halunnut tulla ulos taxista. Eipä paljoa itsellänikään huvittanut enää kävellä. Vaihdoin kevyemmät kengät jalkaan ja starttasin auton kohti kotia, pettyneenä mutta huojentuneena- pääsisinpä kotiin sairastelemaan.

 

Lähtöfiiliksiä Pallaksen vaellukselle

DSC_8405 DSC_8400
Vaikka tätä reissua on suunniteltu kuukauden verran, silti huominen lähtöpäivä tuntuu tulevan vastaan hyvinkin nopeasti. Minulla pitäisi olla kaikki tarpeellinen pakattuna, mutta takaraivossa jyskyttää pelko siitä, että jotain  tärkeää puuttuu…

Rinkkani painoi viime kesänä keskimäärin 20-22 kiloa. Nyt teltan vaihdettuani kevyempään painoa on vain 16 kiloa! Voisin siis pakata mukaan halutessani vaikka paksun villapaidan, mutta pyrin pärjäämään pakkaamillani vaatteilla.

DSC_8469 DSC_8396
Säätiedotukset lupaavat kylmää ja tuulista. Toivon, että säätiedotus vaihtuu suotuisemmaksi, mielummin se kylmyys kuin kova tuuli. Jokaiselle kolmelle yölle on tupamahdollisuus, mutta jos paikalla on joku joka ei koiraa tahdo tuvan sisälle, nukun teltassa Kiiskin kanssa. Koira kun on viimenen joka tupaan pääsee, enkä tahdo jättää sitä yksin ulos yöpymään.

Olisi mukavaa, jos paikalla olisi muitakin vaeltajia. Viime kesän viimeisen päivän ruuhkia en toivo, koska leiriytyminen koiran kanssa voi olla hankalaa väenpaljouden takia. Etenkin, jos koiria tulee vastaan yhtä paljon kuin viimekin vuonna… Seurassa on turvallisemman tuntuista nukkua.

DSC_8379 DSC_8192

Tässä postaus viime vuoden valmisteluihin, tässä taas samankaltainen listaus vaatteista joita otan mukaan tälläkin kertaa.

Huomenna vaellukseni alkaa Pallastunturin luontokeskuksen luota, reitin eteläiseltä lähtöpisteeltä. Viime vuonna kuljin reittiä Pohjoisesta etelään ja päätin reissuni Vuontisjärvelle. Reissuni on siis päivän pidempi. Takaa-ajatuksena tässä on sekin, että nyt ei tarvitse nousta Pyhäkeron rinnettä ylös :D.

Tässä postaukset viime reissulta;

Hetta-Sioskuru 

Sioskuru-Pahakuru

Pahakuru-Vuontispirtti

Metsäpalovaroitus näyttäisi olevan alueella voimassa vielä tiistaihin saakka. Mukanani on kaasukeitin, jolla saan hyvin valmistettua eväät. Hieman harmittaa, että iltaiset nuotiofiilistelyt taitavat tällä kertaa jäädä väliin.

Toivottavasti reissussa on pieniä haasteita, lämpimiä hyvin nukuttuja öitä ja lukuisia hyviä hetkiä.

Mulla on yksi ajastettu postaus keskiviikolle  Skáidejávrin reitistä tulossa. Muuten palaan blogin pariin joskus viikonlopun aikana!

*Kuvat on otettu mm. Skáidejávrilta, Ellin polulta ja Trimm- telttakuva on anoppilasta. Teltasta on tulossa oma postauskensa.

10 vuotta

blogiiinvaellusp3vaelluspcc

10!

Ajatella. Siitä on pian kymmenen vuotta, kun lähdin vaellusrippikouluun ja löysin retkeilyn ilot.

Näiden 10 vuoden aikana on tapahtunut ja sattunut, on ollut ala- sekä ylämäkiä. Muuttoja, työpaikkoja…. Yksi asia on kuitenkin pysynyt mukana kaikesta huolimatta – luonto. Se on tarjonnut minulle ystäviä, harrastuksia, koulutuksen, kasvattanut minut tälläiseksi henkilöksi kuin olen ja kaikista tärkeimpänä olen saanut rinnalleni kihlattuni sekä yhteisen poikamme.

Ennen vaellusriparia olin kuten muutkin samanikäiset, ei hajuakaan mitä haluan ammatikseni tehdä (kirjoittaa halusin, ja sitähän mie onnekseni teenkin juuri nytkin), eikä tietoakaan siitä, että innostuisin niinkin siististä jutusta kuin vaelluksesta kertaheitolla!

Vaikka silloin vuosia sitten Lumikerolla kekkasin, että minusta voisi tulla vaellusopas ammatiltani, olen tyytyväinen päätökseeni jättää vaellus pelkäksi harrastukseksi. Ennen viime kesän ensimmäistä yksinvaellusta kriiseilin, etten ole missään hyvä. Ei ole mittaria jolla mitata sitä kuinka hyvin osaa vaeltaa, mutta voin sanoa, että nyt tiedän mikä on se mun ”the juttu”. Se on retkeily ja vaeltaminen.

Ajatella, että kymmenen vuotta sitten tehty vaellus on lopulta vienyt minut tänne jossa tälläkin hetkellä olen. Hetkessä pienetkin asiat voivat vaikuttaa tulevaisuuteen pidemmälläkin tähtäimellä.

Tämän henkilökohtaisen ”juhlavuoteni” kunniaksi palaan jälleen Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon ja tällä kertaa vaellan koko 55 kilometrin pätkän. Aloitan reissuni Pallastunturin luontokeskuksen pihalta ja päätän sen neljäntenä päivänä Ounasjärven rantaan.

Pallas-Yllästunturin alueella olen pyörinyt jo monet kerrat, alue on muuttunut tutuksi ja turvalliseksi. Ajattelin kartoittavani vaellustaitojani vielä tämän kesän tutuilla paikoilla ennen kuin suuntaan haastavimpiin kohteisiin, kuten Sevettijärvi-Nuorgam- reitille.

Pian siis lisää tulevasta vaelluksesta!

Onnea kaikille eilen valmistuneille! (Minullekin)