UKK:n vaellus: Aittajärvi P-paikka – Sarvijoki 14 km

DSC_2807
DSC_2810
DSC_2813Pari päivää kotiutumisen jälkeen mieleni on vallannut suuri kaipuu vaeltamaan. Olen miettinyt pääni puhki miksi tällä kertaa fiilis on niin vahva vaikka vietin aikaa luonnossa putkeen pidempään kuin aikaisemmin. Luultavasti rutiinini ehtivät vasta syntymään viiden päivän aikana, jonka takia mieleni halajaa jatkuvasti jatkamaan niitä. Päivittäin tulee hetkiä kun muistelen yksittäisiä hetkiä vaellukselta ja hitsi että kaipaan niinkin yksinkertaista asiaa kuin luonnossa tiskaamista!

Kirjoitin rikki menneeseen puhelimeeni muistiota päivistä ja niiden mietteistä. Puhelimeni kohtasi nälkäisen taaperon ja koki karmean lopun liian aikaisin, joten muistio on menetetty. Onneksi muistan vaellusten päivistä kohokohdat.

Vaellukseni alkoi 21.6 kuluneen kesän kuumimpana hellepäivänä. Ajelin Utsjoelta Inarin Kuutuantielle yhdellä pysähdyksellä. Kuutuantie on noin kolmisenkymmentä kilometriä pitkä hiekkatie jossa oli kamalia kuopparykelmiä ja sortumia, sitä ei voinut ajaa lujempaa kuin 35km/h. Tietä ajellessani kauhistelin rajavartiolaitoksen kylttiä kameravalvonnasta ja loppumatonta metsää – kuinkahan syrjästä vaellukseni oikein alkaa? Radio pätki ja kuuluvuus katosi reilusti ennen määränpäätäni.

Päästessäni Aittajärven parkkialueelle oloni helpottui. Parkkipaikalla oli monta muutakin autoa, yksin vaeltamistani helpottaisi tieto siitä että alueella on muitakin. Astuessani ulos autosta polttava helle iski päin näköä. Hyi, tässäkö säässä pitäisi lähteä kantamaan 20 kilon rinkkaa?!

Lähdimme Kiiskin kanssa kulkemaan kohti jokea. Askel oli kevyt ja mieli rohkea – tästä tämä alkaa! Seikkailunhaluni oli suuri.

Lueskelin karttaa tarkoin ja sisäistin joen ylityksen vasta itse ylityspaikalla. Olin toki jo reittiä suunnitellessa ollut tietoinen ylityksestä, mutten ajatellut ollenkaan sen tulevan vastaan jo heti reissuni alussa. Edessämme virtasi leveä joki jonka pohjassa kulki punaisella maalatut reittimerkit. Niitä pitkin ohjeistettiin kulkemaan Urho Kekkosen kansallispuiston facebook- sivuilla.

Riisuin rinkkani ja kenkäni. Laitoin kumikengät jalkaan, henkäisin syvään ja astuin veteen. Vesi oli yllättävän lämmintä! Kiiski pisti vastaan, mutta alkoi kahlata perässäni hoksattuaan ettei vaihtoehtoja ollut. Tyhmänä olin jättänyt sille repun selkään ja riisuin sen pois vasta joen keskellä olleella saarella. Yksi ruokapusseista oli kastunut repussa olleen reiän kautta. Saaren jälkeen ylitys jatkui kohti vastarantaa. Juuri ennen rantaa virta alkoi viedä Kiiskiä mukanaan ja hädissäni kannustin sitä uimaan rannalle. Seurasin kauhulla kuinka se ajautui hieman kauemmas ennen kuin saavutti rannan ja kiipesi sinne fleksi perässään.

Kävelin perässä rantaan ja kehuin koiraa vuolaasti. Samalla fiilistelin onnistunutta vedenylitystä ja kytkin Kiiskin kiinni puuhun hakiakseni loput varusteista rannalta. Olin koirasta ylpeä, se odotteli vastarannalla nätisti ilman perään vinkumista, se on tosissaan oppinut etten jätä sitä vaikka poistunkin sen läheisyydestä hetkeksi. Joen ylitys onnistui hyvin tukeutumalla rannalta löytyneeseen seipääseen. Vettä oli hieman yli polven. 

DSC_2822 DSC_2827
Vastarannalle saapui kaksi vaeltajaa, jotka alkoivat kasata telttaa ylityspaikan lähelle kuivatellessani. Seurasin heidän puuhiaan hetken ennen kuin jatkoin matkaa, ensimmäinen joen ylitys oli nostanut fiiliksen kattoon eikä minulla ollut kiire mihinkään.

Pikkuhiljaa lähdin suunnistamaan kohti oikeaa polkua. En kulkenut kertaakaan merkityillä urilla joten oikean suunnan löytäminen oli välillä hankalaa, etenkin taukopaikkojen läheisyydessä. Seurasin Aittajärven rantaa jonkin aikaa kunnes Helanderin museoidun kämpän kohdalla lähdin seuraamaan Maantiekurunojaa.

Polku kulki läpi kauniin mäntymetsän. Vastaan tuli muutama vaellusporukka joka pysähtyi rapsuttelemaan koiraa. Olin hieman häkeltynyt väenpaljoudesta, toivoin ettei vastaantulijoita olisi syvemmällä kansallispuistossa niin paljoa.

Helle alkoi käymään tukalaksi jo hyvin aikaisessa vaiheessa päivää. En ollut päässyt edes poroaidasta yli kun epätoivoiset mietteet valtasivat pääni. Miten vaeltaminen tuntui niin raskaalta? Rinkka painoi ikävästi hartioita, itikoita riitti. Siedän kuumuutta huonosti, kauhistelin kun vastaani tuli vaeltajia farkut jalassa – itselläni oli päällä ohuet shortsit ja t-paita. Silti hikoilin hulluna.

Vettä kului.  Pidin ruokatauon maantiekurunojan tulipaikalla, lisäsin hyttysmyrkkyä ja ahdistuin ympärillä parveilevista verenimijöistä. Kiiski riehaantui jostain ja sen alkaessa tuijottamaan syvälle suota reunustavaan metsikköön aloin hieman pelätä. En nähnyt mitään liikettä, kävin lähempänäkin täyttämässä vesipulloni ojassa mutten vieläkään erottanut metsästä mitään elävää.

Päättelin Kiiskin nähneen sopulin. Silti en saanut rauhaa lämmitellessäni kuivattua hernekeittoa ja vilkuilin metsään tauotta.

Metsä maantiekurunojan varrella tiheni tihenemistään. Vaellusfiilis oli laskenut pohjamutiin tarpoessani soiden ohitse itikoiden jäytäessä oikeaa olkavarttani johon myrkky ei ollut yltänyt. Laskeskelin tunturilta laskevia jokia kartasta ja yritin pysyä kärryillä montako olin jo ohittanut. Tulvien takia jokia oli muutama enemmän, mutta onnistuin pysymään kartalla ja tsemppasin itseäni eteenpäin.

Risteys, josta lähtisin kulkemaan kohti Sudenpesää ja Sarvijokea ei tuntunut tulevan vastaan ikinä. Panikoin hieman ennen risteystä ja päädyin istumaan kivelle. Söin porosnack- patukan miettiessäni etäisyyksiä ja kulkemaani matkaa. Helle sai pään pyörälle.

Risteys tuli vastaan aikalailla taukopaikkani jälkeen. Naurahdin ja fiilis parani lähtiessäni kulkemaan nousevaa polkua pitkin.

Reisiä pakottii ylämäessä. Otin lentokenttätilan pois puhelimesta ja yllätyksekseni se kilahti heti kenttien merkiksi. Soitin Juhikselle kotiin kuullakseni tuttuja ääniä ja piristääkseni mieltäni. Puhelun jälkeen lähdin nousemaan ylös rinnettä, tuntui kuin olisin käyttänyt viimeiset voimani siihen.

Tuntiessani tuulenvireen kasvoillani katsoin taakseni. Olin noussut tunturin rinnettä niin ylös että pystyin näkemään ympärille kohoavat tunturit. Jaksoin pinkoa polun korkeimmalle kohdalle ja nautin tuulenvireestä. Levitin käteni ilmaan ja tunsin seikkailufiiliksen palaavan. Kuvasin maisemia ja tunsin seikkailuni vasta alkavan.

Hyvää oloa ei kauaa jatkunut, alamäet rinkka selässä ovat hankalia ja jarruttelin jyrkässä mäessä kivien vieriessä koiran ohi. Kiiski bongasi jälleen sopulin ja sinkosi sen perään vetäen minut mukanaan alemmas rinnettä. Ärräpääni pitivät huolen ettei lähistöllä ollut yhtäkään karhua.

Sarvijoki oli yksi kauneimmista joista mitä olen nähnyt. Sen hiekkainen ranta ja kirkas vesi houkuttelivat uimaan. Pidin pääni ja marssin eteenpäin kohti kauempana häämöttävää Sudenpesän vuokrakammia.

DSC_2838 DSC_2840
Pyörin hetken kammin pihassa ja totesin olevani paikalla yksin. Huoli hiipi mieleen, miten ihmeessä pystyisin nukkumaan yön raskaan päivän päätteeksi jos olisin Sarvijoen autiotuvallakin yksin? Ensimmäinen yö on pahin ja toivoin saavani seuraa yöksi, siten varmistaisin turvallisen olon yöunille.

Muistelin hiihtovaellukseni ensimmäistä yötä, jolloin myrsky pauhasi tunturissa. Selvisin siitäkin, miksen yhdestä telttayöstäkin.

Lähempänä autiotupaa aloin kuulla ääniä. Sydän hyppäsi kurkkuun – en olisikaan yksin! Astelin tuvan pihaan hymyillen kahden miehen tullessa joelta uimasta. Tervehdin heitä iloisesti ja kyselin hieman heidän menemisiään. Pihassa näytti olevan muitakin ja kauempana oli jopa teltta pystyssä. Hakeuduin kauemmas tuvasta, mukavan tasaiselle telttapaikalle. Täydellistä! Pieni puro virtasi jokeen aivan lähellä ja Kiiskin vaijerillekin löytyi sopiva paikka.

DSC_2847 DSC_2844
DSC_2849
Hoidin ensin koiran asiat kuntoon, riisuin siltä repun, kytkin sen kiinni puuhun, annoin vettä kuppiin ja ruokin. Kiiski etsi itselleen mukavimman kohdan mättäältä ja pyörähti siihen lepäämään. Leiripaikkamme oli mukavan varjoinen joten senkään ei tarvinnut enää kärsiä kuumuudesta.

Laitoin omat kuivaruokani tekeytymään teltan pystytyksen ajaksi. En ollut täysin varma mitä olin suunnitellut illan syömisiksi, joten keitin nuudelien ohella vähän kaikkea kuivaamaani- kanan jauhelihaa, papua, paprikaa, kananmunaa, tomaattia, sipulia… Ensimmäisen illan mättö maistui hyvältä paksuksi jääneen hernekeiton jälkeen. Ruokaillessani katselin varpaitani himoitsevia itikoita. Ei häirinnyt yhtään! Sääressäni komeili haava epäonnistuneen kaatuneen kelopuun ylityksen jäljiltä. Olen kamala koheltaja.

Illalla ennen nukkumaan menoa kävin peseytymässä joella. Kastaessani kasvoni viileään tunturijokeen huoleni peseytyivät hien, aurinkorasvan ja hyttysmyrkyn mukana pois. Helpottava tunne oli niin voimakas että jäin ihmettelemään  sitä toviksi seisoessani virtaavassa vedessä. Autiotupa seisoi hiljaa metsässä ja aurinko paistoi matalalla mäntyjen seasta. Oli hiljaista.

Pian laitoin huojentuneena nukkumaan telttaani kuuntelin luonnon ääniä hetken ennen korvatulppien peittäessä kuuloni. Tästä tosissaan alkaa unohtumaton seikkailu.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Kesän 2020 vaellus Ukk:lle

IMG_20200613_193240
Kalkujoen lammen kota 13.6


Utsjoella on viimein kesä! Olimme viikon verran poissa kotoa ja emme olleet uskoa tätä kaikkea vihreyttä ja lumettomuutta mikä meitä perillä odotti. Vastahan kävin Geologisella polulla toteamassa ettei ylös ole asiaa ilman lumikenkiä hetkeen?

Kirmasin jopa heti kamppeet paikoilleen saatuamme Geologista polkua pitkin ylös puurajalle katsomaan lumitilannetta. Hyvältä näytti!

Kesän 2020 vaelluksen suunnittelun aloitin jo viime syksynä ollessani täydellisessä flow- tilassa, samalla väänsin hiihtovaelluksenkin aikataulun. Suunnitelmanani oli vaeltaa Kiilopäältä Sokostille ja sieltä takaisin eri reittiä pitkin, lähempänä kesälomaani aloin epäillä kuuden päivän vaelluksen olevan liian pitkä ottaen huomioon muu perhe (J kyllä sanoi että mitä pidempi vaellukseni on, sen parempi hmm hmm…).

IMG_20200613_192206
IMG_20200613_191846

Kyselin Instagramissa vaelluskohdesuosituksia pohjoisesta Lapista ja useampi suositteli Paistunturin erämaata. Erämaata jonka raja on tästä sohvalta neljän kilometrin päässä. Tutkin karttaa ja B-barkin sovellusta, laskin kilometrejä ja piirsin sovellukseen omia reittejäni. Lopulta sain kasaan neljän päivän vaelluksen Dalvadaksesta Nilijoelle, siitä Gaimmoaivin kautta Guivin tunturille ja Kevon reittiä pitkin Sulaojalle. Katselin Youtubesta videoita alueelta ja kaivelin blogipostauksia joissa kerrottiin vaelluksista Paistunturien korkeimmalle huipulle.

Retkikompassi.fi– sivua ja Urho Kekkosen kansallispuisto – facebooksivua selaillessani innostuin UKK:n vaelluksesta uudelleen. Siellä tulvii mutta Retkikompassin mukaan vain enää muutamilla joenylityspaikoilla. Kaikki tulvapaikat tuskin näkyvät sivustolla, kun sen toimintaperiaatteena toimii vaeltajien ja retkeilijöiden sekä alueen työntekijöiden havainnot.

Retkipaikka.fi:n facebooknosto vanhemmasta ”Sumuinen Sokosti ja Luiron lumo” julkaisusta tuli vastaan kuin tilauksesta. Satuin selaamaan facebookkia samaan aikaan kun aloitin kartan selailua ja aloin seuraamaan julkaisun reittiä omaa karttaani pitkin. Yhtäkkiä minulla oli valmiina täydellinen reittisuunnitelma jota noudattamalla pääsen kokemaan Ukk:n parhaimpia kohteita. Paratiisikurun, Pirunportin ja haaveilemani Sokostin.

IMG_20200614_155536
59 kilometriä ja viisi päivää. Sain hyvin tiivistettyä kilometrit alle kahteenkymmeneen per päivä, jossain versiossani niitä olisi tullut jopa kolmelle päivälle. Luvassa on uusia polkuja, tunturien ylitystä ja toivottavasti mukavia vedenylityksiä.

Postauksessa tulikin jo muutama vinkki vaellusten suunnitteluun. Lisäisin Retkipaikan, blogien, kansallispuistojen Facebook-sivujen, youtuben ja sosiaalisen median lisäksi luontoon.fi- sivuston vinkkilistaani. Noita kaikkia käyttämällä olen saanut hyviä reittivinkkejä, ajankohtaista tietoa kohteesta ja kuvia alueista jotka ovat olleet apuna suunnittelussa. Kartan lisäksi käytän B-bark karttasovellusta etäisyyksien mittaamiseen ja tarvittaessa olen myös käyttänyt karttapohjana ilmakuvaa jolla olen päässyt tarkistelemaan reittini maastoa tarkemmin. Yhdeksän vuotta sitten Hossan vaellusta suunnitellessa ei ollut kuin Luontoon.fi käytettävänä. Moni asia on muuttunut ja onneksi moni muukin kirjoittelee reissujaan nettiin! Niistä on suuri apu.

 

Hiihtovaellus Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon Hetta-Sioskuru 14.5km

Tämä on ensimmäinen osa hiihtovaellukseni reittipostauksista. Toivottavasti tästä on hyötyä jollekin joka suunnittelee talvivaellusta Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon. Muistakaa kuitenkin että tällä hetkellä vaeltamaan lähteminen ennen tilanteen normaalisoitumista ei ole turvallista. Metsähallitus on sulkenut varaustupiaan sekä muita suosittuja taukopaikkojaan ja avunsaanti syrjäseuduille voi olla entistä hankalampaa koronaviruspandemian takia. 

DSC_2369
Kuten aikaisemmassa tekstissäni mainitsin, tiistaina hain varaustupien avaimet Tunturi-Lapin luontokeskukselta. Tuvat olin varannut marraskuussa. Autoni jätin Hetan Kota- autonsiirtopalvelulle joka lupasi siirtää kulkuneuvoni Pallakselle torstaina jotta ehtisin perua palvelun mikäli vaellukseni keskeytyisi.

Lähdin hiihtämään yrityksen pihasta valmista latua pitkin kohti ensimmäistä taukopaikkaani, Pyhäkeron autiotupaa kohti. Samaan aikaan pihasta lähti useampi vapaa-ajanhiihtäjä ja vaihdoimme pikaiset koronakuulumiset.

DSC_2371
Aurinko paistoi ja mielessä kutkutteli. Maanantai-iltana voimaan tullut valmiuslaki mietitytti ja pohdin oliko päätökseni lähtä vaeltamaan oikea. Koko hiihtoreissuni ajan virustilanne kummitteli mielessäni.

Hiihtely pitkin valmista uraa oli helppoa. Olin hieman pettynyt kun matkani ei tuntunut alkavan ennen kuin pääsisin pois suositulta alueelta. Kuitenkin vastaantulevat hiihtäjät olivat onni, pudotin karttapussini ja ohi hiihdellyt nainen poimi sen maasta ja toi luokseni! Reissu olisi saanut hyvin ikävän käänteen ilman karttaa ja kompassia.

Ahkio kulki hyvin perässä, selkää alkoi särkeä repun ja kameran kantaminen. Parin kilometrin päässä Pyhäkeron autiotuvalta toinen hiihtäjä liittyi seuraani ja juttelimme tuvalle saakka.

DSC_2372
Pyhäkeron autiotupa on viiden hengen pieni taukopaikka. Sitä lämmittää avotakka, joten talvisin siinä yöpyminen voi olla viileää. Söin ruokatermaristani itse kuivaamistani aineksista valmistettua pastaa, joka osoittautui hyvin tuhdiksi ateriaksi ja minun oli pakko säästää loput illaksi. Tuttavallinen vanhempi nainen oli kovasti huolissaan ja kyseli reittisuunnitelmistani samalla tutkaillen retkivarustustani. Helpottaakseni hänen huoltaan vinkkasin tsekkaamaan pihalla olevan ahkion, hän luuli minun lähteneen reissuun pelkän repun varassa…

Autiotuvan pihaan saapui kaksi naista ahkioineen. He olivat Kreikasta ja aikoivat viettää Pallas-Yllästunturin alueella kaksi viikkoa. Kotiinpaluu jännitti rajojen sulkemisen takia. Pihaan saapui myös kaksi muuta vaeltajaa pohjoisesta jotka neuvoivat välttämään vastaan tulevaa lumivyöryvaaraa. He kertoivat että olivat hiihdelleet aiemmin lippojen yli yöllä ja että edeltävänä iltana ne olisivat tulleet alas. Kiitin hatarista lumeen piiretyistä ohjeista ja lähdin jatkamaan matkaa. Aurinko meni nopeasti pilveen ja lunta alkoi ripotella hiljalleen.

DSC_2373Hyvä latu-ura jatkui Karitsavaaraan saakka. Luulin ohittaneeni lumivyöryalueen hiihtäessäni kurun läpi ja epäilin latukoneen käyneen putsaamassa vyöryn jäljet. Reitti jatkui sinisin tikuin merkattuna etelään ja hieman hämmennyin puisten merkkien jatkuessa itään ilman latukoneen uraa. Tutkin karttaa ja päätin seurata siihen merkittyä puisilla merkeillä merkittyä uraa pitkin.

Lumivyöryalueen voi ohittaa jatkamalla matkaa etelään ja hiihtämällä Sioskurun läpi tuvalle.

Pian valintani osoittautui vääräksi. Ohitin varoituskolmion ja pian  lumivallit kohosivat vieressäni korkeina. Mittailin katseella niiltä roikkuvia lippoja ja säikähdin niiden olevan niin isoja ettei minusta jäisi paljoa esiin mikäli ne romahtaisivat alas. Liian peloissani en uskaltanut kuvata lippoja kun vasta päästyäni kurun loppuun. Kurun läpi hiihtäminen tuntui kestävän ikuisuuden enkä paljoa uskaltanut tehdä turhia liikkeitä tai ääniä.

Päästessäni kurun loppuun vastaani tuli suurempi varoituskyltti lumivyörystä. Samalla reittimerkit katosivat. Hiihtelin eteenpäin karttaa katselematta ja lumipyry yltyi yltymistään. Ympärillä olevat maisemat peittyivät vaaleaan sumuun.

Yhtäkkiä hoksasin olevani väärässä paikassa ja katsoin ympärilleni – pelkkää valkoista ja puita siellä täällä. Kaivoin gps:n esille ja säikähdin olevani täysin eri suunnassa kuin missä minun piti olla. En tiedä miksi en ymmärtänyt gpssää, mutta pian totesin sen olevan minulle turha. Pieni paniikki alkoi kummuta päälle ja kaivoin paperikartan esille. Lähelläni piti olla kurun haarauma ja näinkin kauempana syvänteen. Seisoin pienen nyppylän päällä jonka täytyi olla merkitty karttaan ympyränä. Lähdin epäillen hiihtelemään kohti ottamaani suuntaa ja väsyneenä sekä peloissani laskin liian jyrkästä mäestä ja ahkioni kaatui kumolleen puuta vasten. Turhautuneena työnsin ahkion irti puusta ja samalla toinen aisoista irtosi. Huomasin sen hajonneen ja pidin pienen itkupotkuraivari- hetken ennen kuin aloin selvittämään aisaan tullutta vauriota.

Aisan liimaus oli pettänyt. Kiinnitin sen ahkioon ja lähdin raahaamaan ahkiota perässäni yhdellä aisalla. Suureksi onnekseni tuvan seinä alkoi pilkottamaan valkoisen verhon takaa ja epäuskoisena hiihdin sen pihaan.

Hetta-Sioskurun hiihtoreitti on osittain merkitty puisin moottorikelkkauran merkkiä muistuttavilla viitoilla ja sinisillä auraustikuilla. Paikoittain merkinnät puuttuvat. 

Kaivelin avaimet jännittyneenä taskustani työnnettyäni ahkion piiloon yltyneen tuulen alta ja menin varaustupaan sisään. Suuri helpotuksen tunne valtasi kehoni ja aloin kantamaan varusteitani sisään. En pystynyt rentoutumaan ennen kuin olin saanut kannettua kaiken ahkiota ja suksia lukuunottamatta sisään. Pimeys laskeutui samalla kun olin saanut vedet sulamaan ja tulet kamiinaan.

Sioskurun varaustupa on autiotuvassa kiinni. Kahdeksan hengen tuvasta valitsin yöpymispaikakseni kauimmaisen pedin seinän vierestä. Yllätyksekseni tuvassa oli viltit, peitot ja tyynyt vaeltajille!

Lämmitin tupaa ja sulattelin vesiä. Tuntui hyvältä olla viimein tuvalla. Odottelin varauskalenterin perusteella seuraa yöksi, mutta mitä kovemmaksi tuuli ulkona yltyi sitä varmemmaksi tulin siitä että jäisin yöksi yksin. Vasta ennen nukkumaanmenoa ulkona käydessäni jännitti olla yksin. Kovassa myrskyssä lumi pöllysi ja tuuli kolisutteli ulkona. Korjasin ahkion aisan sähköteipillä ja nostin sukset eteiseen yöksi, etteivät ne lähtisi tuulen mukaan. Ahion teilasin maahan kiinni ulkona olleella raskaalla penkillä.

DSC_2378

Tupalukemisena mukanani oli Kukka Rannan ja Jaana Kannisen kirjoittama Vastatuuleen- saamelaisten pakkosuomalaisstamisesta kertova kirja joka tempaisi minut mukaansa ilta toisensa jälkeen. Oli mielenkiintoista lukea Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon sijoittuneista tapahtumistä itse paikan päältä.

Vieraskirjaan oli kirjoitettu tuvan hiirestä jonka takia kehotettiin nostamaan ruuat korkealle. Nostin rinkkanikin yläsängystä roikkumaan ja ennen nukkumaanmenoa. Vain ensimmäisenä yönä pienimmässä tuvassa kamiinan lämpö riitti aamuyöhön saakka. Nukahdin nopeasti.

Yöllä heräsin pimeydessä ja sekaisin unesta näin jonkun liikkuvan tuvassa. Luulin sen olevan joku odottamistani retkeilijöistä ja korvatulpat korvissa ölisin jotain sekavaa. Säikähdin hulluna, mutta helpotuin huomattuani harhojeni olleen vain ylös ripustamani rinkka!

Jatkoin unia levollisena. Pelko ja jännitys olivat kadonneet, en tiedä olenko koskaan aikaisemmin nukkunut yhtä rauhallisesti yksin yötä luonnossa.

Pallas-Yllästunturin huollettujen latu-urien kunnon voit tsekata TÄÄLTÄ.

Hiihtovaellus Pallas- Yllästunturin kansallispuistoon 17-20.3. Koostepostaus

En tahdo kannustaa hiihtovaelluspostauksillani ketään lähtemään Lappiin vaeltamaan ennen kuin koronavirustilanne on rauhoittunut. Lapissa, kuten muissakin maakunnissa sairaanhoito on mitoitettu asukasluvun mukaan ja kuten viime päivinä olemme saaneet uutisista lukea, suuret koronaa karkuun lähteneet massat saattavat kuormittaa pieniä resursseja entisestään. Ulkoillaan lähiluonnossamme muistaen että tilanteesta johtuen avun saanti syrjäisille seuduille voi olla entistä hankalampaa.

Yksinvaeltamista en suosittele ilman kunnon erä- tai kartanlukutaitoja.

DSC_2388 Torstaina ennen matkaan lähtöä seurasin jännittyneenä uutisointia hallituksen kokouksesta jossa keskusteltiin toimista Suomessa kasvavaa Covid-19- viruksen leviämistä vastaan. Vielä tuolloin ei ryhdytty suuriin toimiin joten huokaisin helpotuksesta.

Maanantai- iltana saavuttuani Galdotievan mökille aukaisin uutiset ja kauhistuin valmiuslain käyttöönotosta. Juttelin illan J:n kanssa ja tulimme siihen tulokseen että jatkaisin vaellustani.

Tiistaina lähdin matkaan. Metsähallitus oli juuri ilmoittanut sulkeneensa luontokeskuksensa ja avaimet vuokratupiin hain Tunturi- Lapin luontokeskukselta avainpiilosta. Tuolloin kehotettiin harkitsemaan lähtöä ja olemaan varovainen. Auton jätin autonsiirtopalvelu Hetan Kodalle.

Päivät menivät miettiessä virustilannetta kotona ja muualla Suomessa. Ensimmäisen kerran aukaisin uutisoinnin vasta Sioskurun varaustuvalla. Sain muilta vastaantulleilta vaeltajilta ajankohtaista tietoa ja kauhistelin joidenkin hälläväliä- asennetta. Itselleni oli tärkeintä etten altista itseäni tartunnalle taikka levitä sitä itse, välttelin muita ja huolehdin käsihygieniasta. Käytin varaustuvissa vain omia ruuanlaittovälineitä.

Huolesta riippumatta vaellukseni Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon oli onnistunut. Yllätyin kuinka hyvin kaikki loppujenlopuksi meni. Mukana oli paljon hyvää tuuriakin.

DSC_2389
DSC_2452
Pidin huolen riittävästä energiansaannista, nälkäisenä kiukuttaa ja huolettaa. Lähdin viimeistään puoli kymmeneltä matkaan ja olin perillä päivän kohteessa aina ennen auringonlaskua. Tauotin aina kun tuntui siltä ja pysähtelin nautiskelemaan. Tuvilla laitoin heti ensimmäisenä lumet sulamaan juomavedeksi ja tulet kamiinaan. Aamuksi kaikki oli valmiina. Vaatteet ja varusteet huollettuna ja esiinlaitettuna, vedet sulatettuina lämpiminä termospulloissa ja aamupalat laittamista vaille valmiina. Talvivaeltaminen on lähinnä tulevaan varautumista.

Tuuria minulla oli säiden suhteen. Ensimmäisenä päivänä aurinko muuttui ensin pieneksi lumisateeksi ja yltyi yöksi myrskyksi. Sioskurun varaustupaan odotin varauskalenterin perusteella seuraa ja ihmettelin kun lopulta jäin yksin. Olikohan muut jääneet kovaksi yltyneeseen myrskyyn? Tunturiolosuhteet ovat minulle tuttuja Utsjoella asuttujen vuosien perusteella.

Ensimmäisenä päivänä sattui myös ainoa romahtaminen. Olin ymmärtänyt vastaantulleen vaeltajan ohjeistuksen lumivyöryalueesta väärin ja lopulta löysin itseni keskeltä kurua hiippailemasta roikkuvien lumilippojen alta. Myöhemmin karttaa seuraamalla ohjeistus oli ollut yksinkertainen… Ahkioni kaatuili kurussa ja pelon saattelemana kuljin hieman harhaan kun reittimerkit loppuivat ja löysin itseni jostain aivan muualta kuin autiotuvalta. GPS heitti minut mielestäni reitin väärälle puolelle ja ehdin jo panikoida eksyneeni. Paperikartalla ja juuri ja juuri lumisateesta erottuvien maastonmuotojen perusetella paikansin itseni ja lähdin kulkemaan sormet ristissä kohti oletettua autiotuvan paikkaa. Ahkio kaatui jyrkässä alamäessä ja aisa hajosi ensimmäisen kerran. Nopeasti sain koottua hermoni ja pienten itkupotkuraivareiden jälkeen löysin tieni autiotuvalle. Tuntui hyvältä!

Matkalla kului paljon sähköteippiä ja narua ahkion aisoja korjatessa. Muut varusteet toimivat loistavasti. Vasta viimeisenä iltana tajusin laittaa rakkolaastarin nilkkaan Sorellin kengän hinkattua sitä ilkeästi jo useamman päivän. Mielessäni kävi myös, että voisin jesarilla teipata kovan nurkan pehmeäksi…

Mukanani oli rinkka, reppu ja ruokakassi. Makuupussin olin vuorannut rinkan sadesuojuksella ja kaiken olin peittänyt paris- ahkioon pressulla. Suksina toimi OACin xcd 160 – liukulumisukset. Ne olivat mahtavat ylämäissä ja hangessa. Jyrkissä tuulenpuhaltamissa mäissä teräskanteista oli hyötyä.

Takkina kätin Haglöfsin Ananta Q – takkiani vaikka alunperin olin suunnitellut pukevani päälleni kuoritakin. Juuri ennen lähtöä kokeilin takkia päälleni ja huomasin sen mahtuvan villapaidan kanssa hyvin. Housuina käytin kaksi kokoa suurempia Fjällrävenin G1000- paksumpia talvipökiä. Jalassa oli koko ajan niiden lisäksi ohuet merinovillapitkikset ja fleecehousut. Merinovillapaita ja fleecepaita riittivät takin alle. Untuvatakkia käytin aamuisin herättyäni ja jos liikuin iltaisin tupien ulkopuolella. Toppahousut puin kerran jalkaani. Ainoat kengät jotka otin mukaani olivat Sorel Caribout villatossuilla. Ne sopivat hyvin hiihtämiseen tälläiselle jolla varpaat sinertävät sisälläkin.

DSC_2479
Hiihtovaelluksella oli ensimmäinen kerta kun tuntui oikeasti hyvältä olla yksin. Todennäköisesti pelko viruksesta piti mielentilan riittävän rohkeana yksinolemiseen. Ikävä lapsia kohtaan kasvoi päivä päivältä ja viisi päivää reissussa oli ihan tarpeeksi olla erossa yksivuotiaastani. En voi kuin kiitellä J:tä joka mahdollistaa luontoharrastukseni ja perhe-elämän. Kiitos että sain mahdollisuuden toteuttaa unelmani!

Entä lähdenkö uudelleen hiihtovaellukselle yksin? Kyllä! En kyllä vielä tiedä toista yhtä hyvää paikkaa aloitella talvivaeltamista yksin kuin Pallas- Yllästunturin kansallispuisto. Toistaiseksi retkeilen ja vaellan vain lähiluonnossa oman kunnan alueella, kunnes tämä koronatilanne saadaan ruotuun. Kesäksi haaveilen Sokostin valloittamista, saa nähdä toteutuuko se vai pääsenkö suunnittelemaan vaelluksen Utsjoen kunnan alueelle.

Kirjoittelen vaelluksestani vielä yksityiskohtaisemman kertomuksen.

Toivotaan parasta että yhteiskunnan toimet koronaa vastaan purevat ja päästään kaikki kokemaan upeita luontohetkiä seurassa ja yksin! 

Me ollaan kaikki tässä samassa jamassa.

Metsähallitus on lauantaina sulkenut varaustupansa kevääksi. Tämä tarkoittaa sitä että autiotuvissa voi olla ruuhkaa. Huomioithan tämän suunnitellessasi vaelluksia lähikunnassakin!