30 asteen pakkaset ovat elämys

DSC_1758 DSC_1760
Viime viikon loppupuolella törkeät 30 asteen pakkaset laskeutuivat Utsjoen kirkonkylälle. Ilmalämpöpumppu huusi hoosiannaa yötä päivää eikä vauvaa uskaltanut viedä pihalle. Viime yönä talon rakenteet jopa pamahtivat niin kovaa että sänkymme tärähti.

Esikoisen kanssa ulkoilimme päivittäin, puuhailimme kotipihalla, kävimme potkukelkkalenkeillä ja seikkailimme jopa otsalamppujen kanssa pimeässä metsässä. Se oli jännittävää neljävuotiaalle.

Kovat pakkaset vaativat tarkkaa pukeutumista ja kasvojen värityksen seurantaa paleltumien varalta. Isomman lapsen kanssa on helpompi ulkoilla kun tämä osaa jo kertoa milloin rupeaa paleltamaan. Vaikka pienen vauvan pukisi hyvin, heidän paljaaksi jäävät poskensa eivät kestä pakkasia.

DSC_1770 DSC_1777
Kovin pakkanen jolloin olen ulkoillut on ollut jotakuinkin 42 astetta miinuksen puolella. Tuolloin kävelimme J:n kanssa kauppaan kun autoja ei tohtinut käynnistää. Tuolloin kaupan muovipussit hajoilivat lähes heti kaupasta ulkoilmaan päästyämme.

Yli 35 viiden  asteen pakkaset alkavat jo olemaan niin kovat, etten tuolloin mielelläni ulkoilisi. Kasvoja kiristää eivätkä vaatteeni meinaa riittää.

Isänpäivänä valoisaan aikaan potkuttelin Utsjoen rannalle kuvaamaan. Avonnaisesta joesta nousi höyryä, maisemat olivat totta kai upeat. Sormet kohmeessa kuvasin maisemia ja kuuntelin hiljaisuutta. Aurinko paistoi kauniisti matalalta. Kylällä ei ollut paljoa liikennettä.

DSC_1789
Maanantai-iltana potkuttelin kirjastolta kotia pojan kanssa ja olin näkevinäni  taivaalla revontulia. Vanhan koulurakennuksen pihalta seurasimme kuun uskomattoman nopeaa nousua tunturin takaa.

Revontulista innostuneena lasten nukkumaanmenon jälkeen lähdin pyöräilemään Utsjoelle. Pakkasta oli edelleen super paljon ja pihalla majaileva pyöräni oli ottanut siitä osuutensa. Toinen poljin oli umpijäässä eikä pyörinyt, taluttamiseksihan se meni. Kostean pakkasen takia suojasin kasvoni fleecekaulurilla ja hengästyttyäni jouduin riisumaan sen alas. Kostuneet kasvot jäätyivät nopeasti.

Viimeinkin päästyäni metsän reunaan piilotin pyöräni hankeen ja jäätynein varpain kävelin polkua pitkin rantaan. Otsalamppu oli tarpeeton täysikuun loisteessa.

Metsässä oli kaunista. Vielä kauniimpi oli Utsjoesta nouseva sumu, joka hiljalleen kasvoi massiivisemmaksi.

Revontulia ei näkynyt enkä saanut kunnon kuvia joestakaan. En jaksanut keskittyä kameran asetuksiin vaan jäin seuraamaan sumun liikkeitä. Onneksi olen aloittanut pimeässä liikkumisen, en olisi nähnyt tätäkään jos olisin jäänyt kotiin pimeän takia.

Säikähdin vastarannalta liikkeelle lähtenyttä moottorikelkkaa. Pakkasin kangistuneet kameranjalat reppuuni ja lähdin kulkemaan kuun valossa takaisin tielle.

Kotimatka oli alamäen takia helpompi kulkea. Sain polkimenkin toimimaan jotenkuten ja sitkutin kotiin, ehti tulla jopa lämmin.

Mitä mieltä te olette kovista pakkasista?

Tänään oli muuten vain -17 astetta. Luksusta!

Talvivaellus kummittelee mielessä

DSC_1715 DSC_1709

Yleensä vaelluskuume on helpottanut syksyn jälkeen pimeän tultua. Tänä vuonna kuume on ja pysyy eikä sen hellittämisestä ole takeita.

Se on ollut varmaan tämä vauvavuosi joka on saanut minut tekemään itselleni poikkeuksellisia asioita. Olen patikoinut yöksi paikkoihin joihin en ole koskaan aikaisemmin uskaltanut mennä, kohdannut pimeän useamman kerran ja hurahtanut talvivaeltamisesta. Esikoisen vauvavuotena innostuin retkeilystä kokonaan uudella tavalla, kai tämä kotona istuminen saa aikaan tälläisiä innostumisia.

Talvivaelluksista olen haaveillut jo pitkään. Pimeän pelko ja tarvikkeiden puute on lykännyt haaveiden toteuttamista, hiihtoretkillä kuvittelen itseni pitkille vaelluksille ”Ehkä joskus”. 

Olen kerran aikaisemmin ollut mukana lyhyellä hiihtoreissulla Saimaan jäillä kouluaikoina. Tuolloin yövyttiin puolijoukkueteltassa. Talvi-SM partiokisoissa en nukkunut teltassa, koska minulla oli mukana kesämakuupussi…Oh sweet memories. 

DSC_1738 DSC_1736
DSC_1750

Se joskus on nyt. Sain jonkun ihmeellisen päähänpinttymän ja minun oli pakko varata itselleni Hetta-Pallas väliltä kolmeksi yöksi varaustuvat. Aloitan talvivaeltamisen helpoimman kautta hiihtelemällä tutuissa maisemissa ja varmojen tupaöiden turvin. Valehtelematta päivittäin mietin reissua ja sitä miten pystyisin valmistumaan siihen mahdollisimman paljon.

Blogikirjoituksia lukemalla olen saanut tietää paljon uusia asioita jotka tulevat olemaan hyödyksi tulevilla reissuillani. Olen lueskellut myös talvitelttailusta vaikka todennäköisesti tulen kokeilemaan sitä vasta keväällä. Olen pyöritellyt varusteitani ja yllättynyt kuinka vähän minulta loppujen lopuksi puuttuu onnistuneen retken takaamiseksi.

DSC_1723-2 DSC_1744

Viime yönä mietiskelin jopa mukaan otettavia vaatteita. Tänään testasin  hiihtoladulla kuoritakkiani ja yllätyin kuinka lämmin se olikaan merinokerraston ja villapaidan kanssa. Talvikenkäni ovat tulleet tiensä päähän ja paleltuneet varpaani tarvitsevat järeimmät bootsit pysyäkseen lämpiminä, kenkäkaupoille marssin joulukuussa. Jospa nyt varpaat tulevat olemaan lämpimät pilkkireissuillakin? Joululahjaksi olen pyytänyt J:ltä merinovillahousut.

Minulla on kaasukeitin, siihen ostan spriipolttimon ja keittolevyn. Ahkiona toimii viime vuonna ahkiokurssilla tehty puuahkio, mahtava päästä vetämään omaa! Ostoslistalla on iso termospullo ja ruokatermari. Muuten en muuta taidakkaan tarvita. Vasta ensi talveksi hakin eristävän makuualustan jos innostun talvitelttailusta enemmän.

Olen niin innoissani! Toivon tosissani että onnistun saamaan vapaat varaamalleni ajankohdalle. Siksipä en vielä uskalla suunnitella reittiä alun suunnitelmaa pidemmälle, etten pety liikaa…

Jossittelemalla ei saa aikaan mitään. On vain otettava itseä niskasta kiinni ja ryhdyttävä tositoimiin.

Linkki Kuoppilasjärven hiihtoretkeen Erätoverin kanssa.

Kirjoituksen kuvat on otettu Ellinpolulta lokakuun lopulla ja Nisulammen metsästä viime viikolta.

Pimeän pelosta eroon

DSC_1685 DSC_1688
DSC_1691
”- Sellaisilla ihmisillä, jotka ovat varovaisia ja pelkäävät enemmän, on ollut paremmat mahdollisuudet säilyä hengissä kuin sellaisilla ihmisillä, jotka tunkevat mihin tahansa pimeään luolaan tietämättä, mikä siellä odottaa.”

Näin kerrotaan Ylen artikkelissa ”Moni aikuinenkin pelkää pimeää: Mitä jos tuolla on joku?”

Niinpä. Mitä JOS.

Oma pimeänpelkoni on luultavasti itseaiheutettua. Tykkään katsella murhaohjelmia, lueskella kauhutarinoita ja seurata kauhusarjoja. Olen säikähtänyt pimeässä metsässä murisevaa eläintä, juoksemaan lähtenyttä jänistä ja poron tai hirven aiheuttamaa ääntä.

Pimeydessä minua odottavat möröt ja muut yliluonnolliset hörhöt. Sekä keltaiseen sadetakkiin pukeutunut mies, tunturikulkija ja vähintään joku muuten vain sekaisin oleva säikyttelijä.

Ennen pimeän pelon kohtaamista mennessäni pimeään musta massa ikäänkuin imaisi sisäänsä ja aiheutti suurta ahdistusta. Ilman otsalamppua en pystynyt edes juoksemaan huussiin, sielläkin täytyy tsekata ettei kakkajemmassa lymyile ketään (joo, joskus lapsena pelkäsin että huussin kuilussa on karhu). 

Pimeänpelon takia olen jättänyt menemättä tiettyihin paikkoihin lenkille, olen keskeyttänyt revontulien kuvaamisen ja paennut autolle enkä harrasta pimeän tultua ollenkaan telttailua. Onneksi Lapissa on yötön yö.

DSC_1699 DSC_1678
Nyt olen kyllästynyt pelkooni. Olen lopettanut kauhusarjojen ja elokuvien katsomisen, en lueskele ”tositarinoita” yliluonnollisista kohtaamisista taikka kummitusjuttuja. Olen aloittanut siedättämisen jonka toivon johtavan pelon poistumiseen.

Kolmen viikon aikana olen kulkenut samaa metsänpätkää pitkin koirien kanssa. Ensin hämärällä, sitten pimeällä otsalampun kanssa. Tiirailin ympärilleni, säikähdin mm. koiran pierua, usein teki mieli lähteä juoksemaan karkuun mutta en antanut pelolleni periksi. Neljännellä kerralla en enää pelännyt. 

Jatkoin pimeässä seikkailemista metsiin saakka, olen jopa käynyt paikoissa joissa talvisin en yleensä liiku pimeän takia. Kerta kerralla pimeän kohtaaminen on ollut helpompaa enkä enää joudu paniikin valtaan vaan osaan sysätä ajatukset muualle ja nauttia hiljaisuudesta.

Jatkan siedättämistä läpi talven, kunnes en enää pelkää ollenkaan ja uskallan mennä syvemmälle metsään. Mikäli tahdon aloittaa talvivaeltamisen, joudun pakostakin kohtaamaan pimeyden ja mielummin teen sen ennen retkiä.

Toivottavasti tämä siedättäminen johtaa pysyviin tuloksiin. Alun artikkeliin palatakseni, pimeän pelkääminen tulee selkärangasta ja tuskin koskaan tulen olemaan täysin rauhallinen pimeässä. Etenkään jos metsästä kuuluu ääniä.

Kuvat otettu 29.10.19 Kirkkotuvilta.

Uskomattomat alkutalven revontulet

DSC_1661

DSC_1657-2
DSC_1660
Lauantai- illaksi kuhistiin mahtavia revontulia. Ajattelin, että mikäli taivas olisi pilvetön antaisin itselleni mahdollisuuden ja kävisin kokeilemassa revontulikuvausta tällekin talvelle.

Kotipihassa revontulia ei näkynyt laisinkaan. Autoa lämmittäessäni pohdin kannattaisiko sitä ollenkaan lähteä.
Kirkkotuville päästessäni yllätyin taivaalla näkyneestä haaleasta juovasta, jonka juuri ja juuri erotti revontuliksi. Ajattelin käynnin olevan vain hyväksi pimeän pelolleni vaikkei mitään nähtävääkään olisi, joten viritin otsalampun pipon ympärille, otin kameranjalat kainaloon ja lähdin autolta pimeyteen.

Kirkkotuvilla on nykyään valot jotka hieman auttavat pimeää pelkäävää pärjäämään. Revontulikuvausta ne eivät ainakaan aluksi häirinneet.

Seisoskelin keskellä aluetta ja kuuntelin ääniä samalla kun laittelin kameraa paikoilleen. Jossain napsahteli tasaisin  väliajoin, jäätyvä järvi piti omaa ääntään. Kirkolta kuului kovaa huminaa. Olin yllättävän  rauhallinen.

Googletin nopeasti perusasetukset kameraan ja muistelin miten tarkennuksen sai äärettömään. ISO-arvon säädin neljäänsataan, laukaisinajaksi arvelin riittävän 15 sekuntia. Tarkennuksenkin sain mielestäni hyväksi. Revontulet olivat hieman kirkastuneet ja vetivät kaunista kiharaa taivaalle.

Yhtäkkiä kirkonkellot alkoivat soimaan, samanaikaisesti revontulet villiintyivät taivaalla ja tähdenlentokin vilahti pohjoisessa. Hämilläni aloitin kuvaamisen kellojen kumistessa, mikä tuuri.

DSC_1662 DSC_1666
DSC_1663
Hypin lämmittelläkseni, osittain innosta. Revontulet levisivät koko taivaalle ja kuvatkin näyttivät onnistuvan.

Välillä vilkuilin taakseni, tuntui oudolta olla yksin paikalla näinkin hienojen revontulien loisteessa. Kirkon valot paloivat yhä, olin näkevinäni tornin ikkunasta jonkun katselevan kirkkotuville päin. Ihminen tai pylväs, jonkun läsnäolo toi turvaa.

DSC_1676 DSC_1671
DSC_1673
Hiljalleen revontulet alkoivat hiipua. Odottelin hetken ennen kuin aloin säätää asetuksia uusiksi. Tiesin alun olleen täynnä tuuria, normaalisti en saisi ensimmäisillä asetuksilla kunnon kuvia aikaan. Nyt kävi kuten pelkäsinkin, kuvista alkoi tulla harmaita ja rakeisia enkä saanut niitä paremmiksi asetuksien vaihdosta huolimatta.

Olin kuitenkin täpinöissäni alun mahtavista revontulista ja kirkon kellojen tuomasta fiiliksestä, etten jäänyt pidemmäksi aikaa palelluttamaan itseäni. Laitoin otsalampun päälle ja aloin kasata tarvikkeitani.

Ilmeisesti revontulia näkyi viikonlopun aikana ympäri Suomea. Näittekö tekin? Joka ikinen talvi lupailen itselleni että reipastuisin revontulien kuvauksen suhteen, uskon etten tänäkään talvena saa aikaiseksi säätöjen ulkoa opettelua.

Ilta Vetsikkojoella

DSC_1593 DSC_1595
DSC_1602
Pakkasta oli vain viitisen astetta, silti tuntui ettei päälle pukemani vaatteet riittäneet. Sormia palelsi ja kauluria oli pakko vetää korkeammalle suojaamaan kaulaa. Kävelin rivakkaan tahtiin Vetsikosta lähtevää polkua pitkin kohti kuohuvan Vetsikkojoen parhaimpaa näköalapaikkaa.

Vetsikkojoen ja sen polut löytää Vetsikosta, joka on 13 kilometrin päässä Utsjoen kylältä Nuorgamiin päin ajettaessa. Näköalapaikalle ei ole kilometriäkään matkaa.

Näköalapaikalla pysähdyin, olin lämmennyt sen verran että pystyin ihailemaan jylhiä maisemia vapisematta. Joen komea kuohunta peitti muut äänet alleen. Vastarannalla ei näkynyt minkäänlaista liikettä. On kutkuttavaa ajatella olevansa yksin korkeiden tunturien keskellä.

DSC_1606

DSC_1617
DSC_1620
Vaikka rinne vaikutti liukkaalta ohuen lumikerroksen takia uskallauduin laskeutumaan joen rantaan. Epäilin että laskeutuminen päättyisi persmäkeen, hiippailin alas puiden oksista kiinni pitäen ja onnistuin pääsemään alas kaatumatta. Suoritukseeni tyytyväisenä kumarruin rantaan kuvaamaan jäätä ja joessa hiljaa seisoskelevia kiviä.

Muistelin rannalla muutama vuosi sitten tehtyä lumikenkäretkeä joelle. Tuolloin jäällä kulkeminen oli jännittävää. Tähän aikaan vuodesta joen  vesi oli matalalla, ilman naskaleita en kyllä uskaltaisi yksin lähteä jäille hiihtelemään. Vaikka talvella jää on paksua, virtaavissa kohdissa se on heikkoa taikka puuttuu kokonaan. Samanlainen retki täytyy kuitenkin toteuttaa tulevan talven aikana.

DSC_1614 DSC_1623
DSC_1592
Lähdin kulkemaan rantakiviä pitkin kohti törmän matalaa päätä. Seurailin ketun jälkiä ja pysähtelin katsomaan jyrsiöiden polkuja rinteessä. Kapeat käytävät parveilivat jäätyneessä maassa. Pieniä tassunjälkiä vilisi metsässä, luulisi pöllöillä olevan makoisat ajat.

Päästessäni törmän loppuun en uskaltanut jatkaa pusikon lävitse matalammassa maastossa, nousin ylös polulle palatakseni samaa reittiä pitkin autolle. Näköalapaikalla yritin nähdä vastakkaisen tunturin rinteessä hirviä, joita Vetsikon alueella kulkee. Illan hämärtyessä ajatus vastaantulevasta hirvestä ei houkutellut.

Ennen Vetsikon siltaa on levike johon auton saa näppärästi jätettyä. Mönkijäura Vetsijoelle lähtee hieman lähempänä siltaa ja reitti Veahčatnjunille löytyy lähes parkkipaikkaa vastapäätä.

Linkki näköalapaikalle Karttapaikka.fi:ssä

 

Aikainen talvi ei yllättänyt

DSC_1566DSC_1564
DSC_1578
Viime talvena lumi satoi maahan vasta marraskuun lopulla. Sateiden takia luonnossa oli lähes mahdotonta liikkua liukastelematta ja illat olivat hyvin pimeitä jo ennen kaamoksen alkua. On siis älyttömän mahtava juttu että jo nyt kaamoksen pimeyden lähestyessä maassa on valoa heijastavaa LUNTA!

Pimeys ei tunnu läheskään yhtä pahalta lumipeitteessä. Nämä kuvat otin viikko sitten Geologiselta polulta ja lunta on satanut hieman lisää kuluneen viikon aikana.

DSC_1582 DSC_1576
Lumi narskuu kenkien alla ja polkujen kivet ovat jäästä liukkaat. Alkutalvi on hankalaa aikaa tunturissa retkeilyn kannalta kun lumimäärät voivat vaihdella paikoittain.

Koska polut ovat liukkaat, tulee retkillä olla varovainen. Yritän päästä pimeän pelostani eroon ja olen kulkenut auringon laskettua metsissä koirien kanssa totutellakseni kulkemaan pelkäämissäni paikoissa. Tänään liukastelin hämärällä Geologisella polulla ja päätin, etten ihan heti ole sinne menossa uudelleen ennen kuin lunta on enemmän.

DSC_1586 DSC_1588DSC_1584Aikainen lumentulo on kuin lottovoitto, harmaa synkkä lehdetön vuodenaika jäi lyhyeksi. Toivottavasti tämä ilo ei pääty lyhyeen, odotan jo kovasti että ensi kuun puolella pääsisisin hiihtämään.

Ja jos tämä lumi tästä vielä sulaa, kiinnitän liukuesteet vaelluskenkiin ja jatkan tunturissa kulkua. Talvi on alkanut jo sen verran hienosti, että ei se tästä huonompaan suuntaan enää voi mennä. Eihän?

Postaus viime marraskuun lumitilanteesta

Nolo loppu kelkkaretkelle

smartcapturesmartcapturesmartcapturebtfsmartcapturesmartcapturesmartcapturerhdr
Torstai- iltana viimein rohkaistuin ajamaan Lynxillä lähitunturiin. Johtalanvárri on aivan tässä kylän lähistöllä, kesällä sinne on helppo kävellä Utsjoen geologista polkua ja retkeilyreittiä pitkin.

Kello oli kuusi, kun Pikku-J:n kanssa lähdimme kotipihasta. Aurinko oli laskenut jo sen verran, ettei sitä enää nähnyt tunturien takaa kylälle. Heti kun pääsimme ylös kelkanjälkeä pitkin, kaunis auringonlasku valaisi tienoon. Pysähdyin kuvaamaan näkymiä puhelimellani, pakko myöntää että kameran kotiin jättäminen harmitti!

Jatkoimme matkaamme Kalkujoen kodan ohitse ylös Johtalanvárrille. Tunturin huipulla ihastelimme maisemia aikamme, kunnes Pikku-J kyllästyi ja oli aika jatkaa kotia kohti. Päätin ajaa minulle suhteellisen tuntematonta reittiä pitkin alas ja idea kostautui lähes heti jäljelle päästyämme. En nähnyt aurinkoiselle kelille tarkoitetuilla ajolaseilla oikeaa, reitille vievää jälkeä ja ajoin kelkan penkkaan. Rinteeseen.

Mukava kelkkareissu päättyi kaivamiseen ja lopulta kotiin kävelyksi. Kylläpä nolotti ja otti päähän – kelkka oli jumahtanut kiven päälle. Pikku-J jaksoi kävellä kanssani alas tunturista tielle hienosti, eikä häntä pelottanut yhtään vaikka hämärä laskeutui lumiseen metsään. Näimme jopa 7 riekkoa ja metsästäjien asettamia riekonansoja.

Onneksi emme ajaneet kelkalla pidemmälle. Kun J ja hänen ystävänsä kävivät hakemassa Lynxin kotia, se ei enää käynnistynytkään. Bensaletkussa oli vika, joka olisi ollut ilkeä havaita syvemmällä erämaassa. Miehet saivat kelkan käynnistymään, itse en olisi osannut tehdä sille mitään.

Onni vastoinkäymisessä! Minua kävely ei haitannut ollenkaan, sainpahan esikoisen kanssa laadukasta yhteistä aikaa. Kelkan jumiin jääminen taas kävi itsetunnon päälle ja kovasti -harvemmin yksin ajellessani olen kiinni missään, kun en uskalla ottaa riskejä. Toivottavasti tämä jäi ainoaksi kävelyreissuksi!

Elämä on ulkona erämaassa

DSC_9723 DSC_9715
Yleensä emme suuntaa tunturiin jos päivälle on luvattu lumisateita. Tällä kertaa tarkoituksenamme oli suunnata syvemmälle Kaldoaivin erämaahan, joten pienestä lumisateesta huolimatta lähdimme matkaan kotipihasta. Oletimme, että sade loppuisi samoihin aikoihin kuin pääsisimme perille.

Heti Ailigas – tunturille päästyämme lumisade ja tuuli kovenivat, ajettuamme 12 kilometriä töyssyistä kelkkareittiä pitkin oli pakko viittoa J:lle reestä, että nyt pitää pysähtyä. Maisemia emme nähneet muutamaa reittimerkkiä pidemmälle ja kova tuuli puhalsi takkini läpi. Pikku- J valitteli sormiaan. Vauva nukkui kopassaan tyytyväisenä reitin töyssyisyydestä huolimatta.

Totesimme, että parasta on kääntyä takaisinpäin ja yrittää uudelleen seuraavana päivänä. Onneksi palasimme kotiin, lumisade loppuikin vasta viiden aikaan iltapäivällä.

DSC_9699 DSC_9698
Sunnuntaina koitti uusi yritys paremmalla menestyksellä. Tällä kertaa lähestyimme erämaata anoppilan suunnalta. Kohteenamme oli jälleen Jeagelveaijavri, jonne pääsimme suoraan kauempaa kiertelemättä. Otimme vetokelkkamme sijasta ajokiksi toissa viikolla ostamani Ski-Doon, joka veti reen ylös jyrkkää rinnettä jopa paremmin kuin Lynximme.

Uudesta kelkasta huolimatta Pikku-J viihtyi jälleen vaarin kelkan kimpussa. Onhan siinä sentään pähee vaihdekeppi! Pojat pilkkivät, vauva nukkui reessä ja minä tein nuotiota. Siinä vierähtikin tovi, jäälle ehti kertyä aikamoinen kasa rautuja.

J innostui ajelemaan kelkalla pitkin rinteitä ja kävin itsekin kokeilemassa millainen härveli tulikaan ostettua. Halusin kelkalta helpompaa hallittavuutta ja mielestäni kuusisatanen Summitti oli juuri oikeanlainen hankinta. Sillä J pääsee viimeinkin kikkailemaan ja meikäläinen opettelemaan muutakin kuin reitillä ajoa. Sain ajettua kelkan heti ensimmäiseksi rinteeseen upoksiin, vielä riittää harjoiteltavaa… Etenkin, kun henkilökohtainen kelkan ylöskaivaja ei ole joka reissulla mukana. Onneksi minulla on tarkoitus perehtyä kelkkaan tarkemmin vasta ensi talvena, kun on enemmän aikaa.

DSC_9704 DSC_9702
Pieni lumisade pyyhki järven ylitse hämärtäen maisemat hetkellisesti. Nuotiolla paistoimme makkaraa, Pikku-J herkutteli kuivalla lihalla ja vauvakin käväisi hereillä tankkaamassa.

Meillä on ollut J:n kanssa jo vuosia Egokalakisa, jonka voittaa egoimman kalan saanut henkilö. Tällä kertaa voittajaksi selvisi Pikku-J taimenellaan, joka oli syönyt koukkuun nalkkiin jääneen raudun.

IMG_20190310_121214.jpgTuo rautu taimenella oli just niin Pikku-J:n tuuria! Hän, joka voittaa kaikki lautapelit muistipelistä Afrikantähteen (siis joka ikinen kerta…) yllätti jälleen tuurillaan.

Vauva alkoi hiljalleen muuttua levottomammaksi ja päätimme hiljalleen alkaa pakkailemaan tavaroita. Aurinko pilkisteli jälleen pilvien takaa ja paluumatkalla ihastelin reen kyydistä kauniita tunturimaisemia. Jeagelveaijávrin ja Skoárrajávrin alue on talvella kauneimmillaan ja varmasti viimeistään ensi talvena käyn hiihtelemässä siellä!

Kotiin palasi jälleen kolme oikein väsynyttä pilkkijää. Toivottavasti jälleen ensi viikonloppuna pääsemme tunturiin nauttimaan keväästä!

Tunturitunnelmia

DSC_9656
Lauantaina koitti se päivä kun viimein päästiin koko perheen voimin tunturiin. Kerta oli meille kaikille ensimmäinen tälle talvelle. Erityisen kerrasta teki se, että pieni melkein kuukauden ikäinen tyttäremme pääsi ensimmäistä kertaa erämaahan.

Vauvan vieminen tunturiin, etenkin talvella vaatii tarkkaa suunnittelua. Pikku-J oli hieman nuorempi käydessään ensimmäistä kertaa tunturissa ja onneksemme tuolloinkin reissu onnistui ongelmitta. Vauva matkusti reessä kovassa vaunukopassa vieressäni, hyvin suojattuna lumelta ja viimalta. Syöminen hoidettiin tuttipullolla joka lämmitettiin  termospullossa säilytetyllä kuumalla vedellä. Mikäli vaipanvaihto olisi tullut tarpeeseen, olisimme päässeet anoppilaan kymmenessä minuutissa.

Valitsimme Jeagelveaijávrin kohteeksemme juurikin anoppilan läheisen sijainnin takia. Koska järvelle joudutaan nousemaan jyrkän rinteen kautta, ajoimme paikalle hieman kauempaa Tenojoen ja Vetsijoen jäitä pitkin. Paluumatkalla menimme suoraan alas rinnettä.

Onneksemme valitsemamme päivä oli hyvin lämmin – kylillä saatiin nauttia jopa viiden asteen lämmöstä! Tunturissa toki oli hieman kylmempää.

DSC_9658 DSC_9648
DSC_9664
Ja mitenkä muutenkaan, järvellä pilkittiin ahkerasti. Pikku-J:kin onnistui saamaan pienen raudun, egokalakisan voitti kuitenkin vaari suurella punavatsaisella kalallaan. Jäällä oleskelu oli haastavaa lumen ja jään välissä lymyilevän veden takia, isompien lasten hanskat olivat likomärät kotiin palatessa. Asiaan saattoi tietenkin liittyä hanskojen dippailu vedellä täyttyneisiin jalanjälkiin.

Lapset kuluttivat aikaa läheisellä kumpareella laskien. Itse kävin lähistöllä ajelemassa Lynxillä, lähinnä maisemien takia. Pilkkiminen ei niinkään ole mun juttu, mielummin käytän aikani valokuvaamiseen ja ihan vaan istuskeluun.

DSC_9684 DSC_9675
Paistoimme nuotiolla makkaraa ja lapset herkuttelivat vaarin kuivalla lihalla. Vauva ruokaili kerran ja jatkoi tyytyväisenä uniaan. Loppua kohden tuuli alkoi yltyä ja aloimme tehdä lähtöä, lapset osallistuivat paikan siivoamiseen mielellään.

Lähdön kanssa ei pidetty kiirettä, ennen kuin pääsimme jäältä pois oltiin ehditty repiä jo kaksi moottorikelkkaa irti vesikosta. Matkan varrella vielä yksi kelkka meinasi jäädä hankeen kiinni, se vasta naurattikin Pikku-J:tä.

Kotiin päästyämme automatkan jälkeen vauva heräili eteisessä oikein tyytyväisenä. Harmi, ettei hänellä ole vielä hajuakaan mistä kaikesta jäi paitsi nukkuessaan!

Ensimmäistä kertaa luonnossa

DSC_9619 DSC_9615
Huonosti nukuttu yö ja 16 asteen pakkanen eivät paljoa kannustaneet lähtemään ulos. Olin jo päiviä aikaisemmin luvannut itselleni, että keskiviikko olisi se päivä kun viimein lähden hiihtämään ensimmäistä kertaa tälle talvelle.

Olen jo jonkin aikaa sitten tehnyt itselleni lupauksen,  vaikka väsyttäisi eikä millään jaksaisi, lähtisin silti ulos. Ja lähes joka kerta olen palannut kotiin paljon virkeämpänä ja jaksanut loppupäivän paremmin. Keskiviikkona puin lämpimästi päälleni ja suuntasin alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen Ellin polulle.

Auto piti kamalaa ääntä lämmetessään kotipihalla, J oli valmiiksi nostanut liukulumisukseni varastosta esiin ja aurinko paistoi kirkkaana taivaalta – hieman jännitti lähtä testaamaan, mitä äkillisen painopisteen muutoksen kokenut kroppa pitäisi urheilemisesta.

DSC_9605 DSC_9603
Ellin polun metsä on peittynyt kauniiseen lumivaippaan. Aurinko paistoi matalalta saaden lumikiteet kimmeltämään kultaisena valossaan. Suksien siteet sopivat viime talven jäljiltä kenkiini ilman säätämistä, pääsin matkaan ilman hermojen kiristymistä. Mikä oli hyvä, kun motivaatio lähtä hiihtelemään ei ollut kovin korkealla…

Hiihtäminen tuntui hyvältä. Raskauden jälkeen ei suositella kuuteen viikkoon liikuntaa jossa tulee nopeita käännöksiä, tärähtelyä tai hyppelyä, joten rauhallinen perinteinen hiihto on turvallinen ja hyvä tapa kohottaa kuntoa hiljalleen. Kunhan ei kaadu mäessä!

Sormia ja kasvoja palelsi. Kaunis metsä kutsui syvemmälle, valmiiksi tampattu ura kannusti hiihtämään. Tämähän on helppoa!

DSC_9598 DSC_9600
DSC_9577
Hiihtelin hiljalleen Ellin polun näköalapaikalle. Rástigáisáa ei erottanut pilviltä, Norjan puolen rinteet näyttivät karvaisilta lehdittömien puittensa takia. Ajatus karvaisista tuntureista nauratti.

Oli outoa olla pitkästä aikaa keskellä luontoa. Lukuisat lumikenkien jäljet ilahduttivat, mukavaa, että paikalla oli vieraillut muitakin. Edeltävinäkin talvina Ellin polulla on riittänyt talviaikaan liikkujia, kahtena edeltävänä talvena määrä tuntuu vain kasvaneen!

Lähdin hiihtelemään takaisinpäin samaa reittiä pitkin – vielä en uskaltanut lähteä uppohankeen tarpomaan. Tämä muutaman kilometrin pikkulenkki riitti ja onneksi en lähtenyt rasittamaan itseäni enempää. En meinannut aamulla päästä sängystä ylös kipeän selän takia.

Viikonloppuna voisin lähteä uudelleen hiihtelemään. Eihän tämä selkä ja muu keho muuten kuntoudu kuin liikkumalla ;). Täytyy vain muistaa levätäkkin, vaikka ulkoilu piristää. Nämä unettomat yöt tulevat jatkumaan vielä pitkälle kevääseen :D.