Yö Skaidejávrilla Nuorgamissa

DSC_2252-2
Kerroin ”Tammikuinen telttayö kotipihassa” – postauksessani haasteesta johon olen lähtenyt mukaan. Tavoitteenani on nukkua jokainen kuukausi vähintään kerran ulkona.

Haasteen facebook-sivun ansiosta uskallauduin lähtemään yksin Nuorgamin Skaidijärvelle yöksi. Ryhmässä on monia muita yksin yöpyviä naisia, heidän innoittamana uskalsin kohdata pimeän.

Lähdin ajelemaan Utsjoelta vasta kuuden aikaan illalla, halusin käyttää suurimman osan vapaistani lasten kanssa olemiseen. Matkalla ei jännittänyt, vasta Nuorgamin Pulmankijärvelle vievän tien parkkipaikalla pakokauhu valtasi mielen. Pimeä tuntui kamalimmalta asialta ikinä ja hetken jo mietin kääntäväni auton kotia kohti.

IMG_20200210_193322

Ahkio ja aisojen väliaikainen kiinnityssysteemi

En tahtonut antaa periksi, vaan astuin henkisen kynnyksen yli ja lähdin lumikenkäilemään kohti järveä ahkiota vetäen Kiiski kiinni ahkiovyössä. Ahkio kaatui kyljelleen parin ensimmäisen metrin jälkeen ja jouduin irroittamaan itseni aisoista. Kipattuani ahkion ympäri matka jatkui kunnes jouduin uudelleen nostamaan sen pystyyn. Alkoi hermostuttamaan kun lopulta kaaduin lumikenkien jäätyä hankeen kiinni.

Olin pakannut ahkion huonosti. Lopulta vedin sitä perässäni ahkiovyöstä kiinni pitäen, kovassa tuulessa kulkiessani en viitsinyt alkaa purkamaan sitä. Plussakelin ja vesisateen takia lumi paakkuuntui kenkiin ja Kiiskin villahousuista roikkui suuria lumikimpaleita.

Pysähdyin katsomaan B-barkin karttaa ja huomasin kulkeneeni reilusti etelään lännen sijaan. Näin kaukana jotain heijastavaa ja lähdin kulkemaan sitä kohti, samalla karttaa vilkuillen. Pian näinkin kaukana punaisena loistavat Njállavárrin maston valot ja käytin niitä suuntanani.

Unohdin pelkoni kokonaan. Tunsin oloni suuremmaksikin seikkailijaksi katsellessani kauemmaksi jäävää tiellä ajelevan auton valoja.

IMG_20200210_205023 IMG_20200210_214746
Kodalle päästyäni petyin hieman kun vastassani oli edeltävien retkeilijöiden roskia. Puitakaan ei oltu tuotu lisää joten ensitöikseni hain kotaan halkovarastosta täyden pussillisen halkoja. Siivosin, tein tulet ja pienin tuomani puut itselleni ja seuraaville valmiiksi. Onneksi en ollut kylmissäni tai väsynyt.

Alkuperäiseen suunnitelmaani kuului yöpyä teltassa, mutta tuulen vain yltyessä päätin jäädä kodan suojiin. Kamiina lämmitti sitä mukavasti ja samalla sain valmistettua itselleni ruokaa. Vettä minun ei tarvinnut sulattaa kuin koiralle, otin kotoa mukaani kaksi termosta joiden vesiä käytin juomavetenä.

Ilta meni Kiiskiä rapsutellessa ja ulkona käydessä. Ihmettelin kuinka hyvin pihalla näki ilman otsalamppua. Tuuli ujelsi kodan savupiippuun, muuten oli hiljaista.

Kymmenen jälkeen laitoin nukkumaan. Meni kauan ennen kuin nukahdin ja harmitti herätä Kiiskin metelöintiin! Heräilin yöllä useamman kerran ja näin paljon unia. Aamu kolmen aikaan käytin Kiiskin ulkona, kota oli viilentynyt.

DSC_2246 DSC_2253
DSC_2263Lopulta heräsin vasta kymmentä vaille kahdeksan! Puin makuupussissa lämpimässä olleen villapaidan ylleni ja hipsin laukulleni pukemaan villahousut, toppahousut ja untuvatakin päälleni. Tökerössä join yön aikana kylmentyneen veden ja laitoin tulet kamiinaan.

Kämmäsin kaasukeittimen kanssa ja onnekseni en polttanut kulmakarvojani kaasupilven palaessa edessäni. Hups, vielä on opeteltavaa jetboilin kanssa. Söin aamupalaksi laiskan evään, ”lisää vain vesi” nuudelikupin.

Jo illalla harmitti kotiin jääneet teet ja kahvinpurut, join pelkkää lämmintä vettä janooni. Hiljalleen pakkasin kamppeeni, puin hiihtovarusteet ylleni ja varmistin ettei ahkio pääse kaatumaan toispuoleisesta painosta.

Tuuli oli laantunut, mutta edelleen sateli vedensekaista lunta. Autolle lumikenkäillessäni pohdiskelin talviretkeilyä ja tulin siihen tulokseen etten vielä ole valmis lähtemään yksin telttailemaan pidemmälle talviaikaan. Siihen tarvitsen kaverin. Odotan entistä innommalla maaliskuun hiihtovaellustani Hetta-Pallakselle, varaustupien käyttö helpottaa talvivaeltamisen harjoitteluani roimasti.

Yö Skaidejávrilla rohkaisi ja kasvatti luottamusta omiin taitoihin. En vieläkään uskalla mennä metsään pimeällä, avotunturiin kyllä! Ja se jos mikä, on mahtavaa.

Auringon nousu Nuorgamissa

DSC_2150 DSC_2185
DSC_2188
Sunnuntaina Nuorgamiin ajellessani satoi lunta taivaan täydeltä. Pelkäsin sään olevan niin huono etten kauaa viihtyisi avotunturissa hiihdellen.

Juuri Nuorgamiin saapuessani lumisade loppui ja Pulmankijärventien korkeimmalle kohdalle saapuessani huomasin ilokseni osuneeni paikalle auringon nousun aikaan. Kiireellä kaivoin sukset ja repun takakontista ja lähdin hiihtelemään etelään kohti oranssina kajastavaa valoa.

Hetki oli kaunis. Pysähtelin katselemaan maisemia ja hämmästelin jo unholaan joutunutta kaamosta, auringon pilkahdellessa horisontin yläpuolelle oli vaikea uskoa ettei pimeästä ajasta ole vielä montaakaan päivää.

DSC_2198 DSC_2203
Kiersin reilusti etelään ennen voimalinjoille hiihtämistä. Suuntanani oli Fielmmajärvi ja yritin löytää sille ulkomuistista. Hanki kantoi hyvin ja suksi luisti.

Oli niin hiljaista että pystyin kuulemaan naisen ja miehen puhetta jostain kaukaa. En nähnyt kuitenkaan ketään hiihdellessäni tunturikoivikon halki. Sähkölinja piti kamalaa värisevää ääntä hiihdellessäni sen ali.

Hiihtämään lähtiessäni sormet jäätyivät kuvatessa, pakkanen oli selvästi laskenut kuluneen tunnin aikana kun aloin viimein lähestyä Fielmmajärven kotaa.

DSC_2207 DSC_2213
Vierailin kodalla ensimmäistä kertaa vuoden 2018 maaliskuussa. Kuluneesta ajasta huolimatta tuntui kuin olisin vastikää vieraillut paikalla – mikään ei ollut muuttunut. Huussi ja halkovarasto olivat siistit, ainoastaan lunta oli reilusti enemmän mitä edeltävällä kerralla.

Riisuin sukseni ja aloin kasaamaan joululahjaksi saamaani Jetboilin keitintä. Meni hetki ennen kuin sain kaasupullon paikoilleen ja yhdellä naksautuksella syntyi liekki ja muki alkoi lämmetä. Vesi kiehui uskomattoman nopeasti ja sain nauttia teeni ennätysajassa.

Nautin yksinäisyydestä. Katselin maisemia ja mietiskelin jaksaisivatko lapset kävellä ensi kesänä kodalle retkeilemään. Teeni juotuani jatkoin hiihtämistä länteen tavoitteenani päästä takaisin autolle.

Avotunturiin päästessäni tuuli oli yltynyt. Puin hupun pääni suojaksi ja hiihtelin verkkaiseen tahtiin. Hoksasin menneeni liikaa pohjoiseen ja yritin tarkistaa suunnan puhelimellani, yllätyin kun B-bark ehdotti kartan vaihtamista Norjan puolelle. En hoksannutkaan hiihtäneeni lähelle rajaa.

Pian parkkipaikka alkoi näkyä korkeammalla rinteessä. Autoni oli saanut seuraa kolmesta muusta ja muutama lenkkeilijä näytti kävelevän tien varrella.

1,5 kilometrin loppusuoralla pohdiskelin kuinka vahva tyyppi luonto onkaan kun ottaa vastaan murheet ja huolet vuodesta toiseen. Silti se jaksaa palauttaa kotiin huolettomamman retkeilijän.

Haikeana katselin taakse jäävää erämaata pakatessani varusteitani takakonttiin. Nuorgamissa pitäisi käydä useimmin hiihtelemässä kauppareissun yhteydessä.

Linkki Fielmmajärven postaukseeni

Lumen valtaama luonto kaamoksen loppupuolella

DSC_2087 DSC_2094
DSC_2101
Keskiviikkoinen vesisade kruunasi tämän oudon talven. Marraskuussa talvi vaikutti vielä kulkevan samalla kaavalla kuin pari edeltävää, jos viime vuoden lumetonta alkutalvea ei lasketa, leuto ja runsasluminen joulu-tammikuun aika on kummastuttanut monia.

Sunnuntaina lumikenkäilin ylös Paistunturin erämaan puolelle Geologiselle polulle ja yllätyin lumen määrästä. Ylös polulle kenkäily oli normaalia raskaampaa jyrkässä rinteessä, vuoron perään aurasimme polkua auki Kiiskin kanssa. Pelkäsin ettei tuo koirien lamborghini jaksaisi kahlata töppöjaloillaan pitkälle, sain jälleen yllättyä. Välillä se kulki lumikengissä kiinni ja pian se olikin hihnan salliman matkan päässä seuraamassa ketun jälkiä.

DSC_2108 DSC_2110
DSC_2114
Vaikka vannon liukulumisuksien nimeen, lumikengät olivat sunnuntaille parempi valinta. Jopa paikoilla joissa tuuli pääsee puhaltamaan vapaasti upotti. Kuljin ketun jälkiä pitkin löytääkseni hangen kantavimmat kohdat.

Alun hikoilun takia palelin saapuessani Kalkujoen lammelle. Alkuperäiseen suunnitelmaani kuului pitää tauko kodalla ja nauttia teestä, puntaroin kuuman juotavan ja liikkumisen välillä ja päädyin jatkamaan matkaa pystähtymättä.

DSC_2141

DSC_2133
DSC_2143
Kota uinui paikoillaan lumipeitteen alla. Sen alapuolella seisova opastekylttiryhmä on normaalisti pääni korkeudella, nyt seisoin miltei sen korkeudella. Lunta Annakurussa oli vielä enemmän mitä Geologisen pohjoispään polulla ja sain kulkea lumisen satumetsän halki kohti kylää.

Riekkojen jälkiä parveili puulta puulle kaikkialla kurussa. Onneksemme näimme kaksi vitivalkoista yksilöä niiden lennähteässä lumikiepeistään karkuun. Mäessä pehmeä lumi luisti allani ja mätkähdin takapuolelleni syvälle hankeen. Kamera kaulassa jäin istuskelemaan ja pohtimaan kuinka pääsisin ylös kastelematta sitä, kun reppunikin oli jäänyt hangen vangiksi.

Alas tarpoessa varpaanikin olivat lämmenneet ja sain rauhassa istuskella ennen kuin könysin ylös. Kiiski istuskeli vieressäni ja oli varmasti salaa tyytyväinen hengähdystaukoon vaikka vetikin kunnon hepulit alas pururadalle päästyämme.

En kehdannut kulkea pururataa pitkin lähemmäs kotia koiran kanssa joten riisuin lumikengät koulun pihalla ja kuljimme tietä pitkin loppumatkan. Taakse jäävä oranssin kirjava taivas kieli pian päättyvästä kaamoksesta. 8 päivää enää ja aurinko nousee jälleen!

Vuoden 2019 poiminnat

DSC_9723 DSC_9894
Tämä kulunut vuosi oli kaikkea muuta kuin mitä olin kuvitellut. Luulin etten retkeilisi paljoa saatika yöpyisi luonnossa montaakaan kertaa vauvavuoden aikana, mutta sainkin onnekseni kokea monia upeita luontohetkiä yksin, Erätoverin ja perheen kanssa. Jos tämä ”välivuosi” oli näin upea, millainenhan vuodesta 2020 on tulossa?

Vauvavuosi ei ole vielä onneksi ohi, mutta palasin vuoden lomilta takaisin työelämään. Vapaa- aikaa on vähemmän, mutta enköhän jotenkin onnistu yhdistämään työt, perheen ja retkeilyn- kuten aina ennenkin.

DSC_9950 DSC_0082
Miltä vuoteni sitten näytti?

Blogin postaukset vuosittain löydät sivun oikeasta ylälaidasta.

Tammikuussa pidin tarkoituksellisen blogiloman. Vauva syntyi kuun lopulla.

Aloitin ulkoilun heti. Vauvakin pääsi pilkkireissulle jo alle kuukauden ikäisenä, aivan kuten veljensäkin. Helmikuussa kirjoitin postauksenSeikkailufiiliksestä ja perheen ensimmäisestä yhteisestä pilkkiretkestä.

Maaliskuussa jatkettiin pilkillä käyntiä ja kirjoitin postauksen nolosti päättyneestä kelkkareissusta, kun käveltiin Pikku-J:n kanssa pimeässä kotiin tunturista.

DSC_0232 DSC_0473
Huhtikuisella hiihtoretkellä kuvittelin olevani talvivaelluksella. Enpä tuolloin arvannut että seuraavana talvena olisin jo varannut itselleni Hetta-Pallaksen hiihtovaelluksen! Huhtikuussa sanoin myös heipat pilkkimiselle ja innostuin kaivelemaan hankia.

Toukokuussa kohotin kuntoani luonnossa. Kuntoni on nyt aikalailla samassa pisteessä kuin mitä se oli ennen raskautta ja suurin työ on tehty kulkemalla luonnossa. Täällä on niin paljon korkeuseroja, ettei paljoa tarvitse kyykkäillä kotona.

Kesäkuu oli ihanaa aikaa aikaisen kevään ansiosta. Retkeilin paljon, muunmuassa Erätoverin kanssa Silkeájalla Kevon luonnonpuistossa.

DSC_1149 DSC_1440
Yksinvaeltaminen on asia jota harjoittelen. Heinäkuussa ylitin itseni ja vaelsin Kuoppilaksen autiotuvalle omia reittejäni pitkin. Reissu oli suuri harppaus kohti ensi kesän vaellusta.

Elokuussa meillä oli viimeinkin uusi teltta käytössä ja lähdin Pikku-J:n kanssa yöksi Nuorgamin Skaidijärvelle. Yksi asia mitä tahdon ensi kesänä tehdä enemmän on ehdottomasti telttailu pojan kanssa kaksistaan. Vauva pääsee mukaan muutaman  vuoden päästä. Elokuun lopulla vierailtiin #Nukuyöulkona – tapahtuman metsähotellissa Kiilopäällä. Toivottavasti pääsemme sinne myös ensi vuonna!

Syyskuussa iski paha telttailukuume.Extempore pakkasin rinkan ja vaelsin taas Kuoppilaksen autiotuvalle Kiiskin kanssa ja yövyin ensimmäistä kertaa yksin pimeässä(tai no yksin ja yksin, olihan siellä muitakin vaeltajia.)

DSC_1586 DSC_1607
Uskomattomat revontulet kävin kuvaamassa lokakuussa. Tilanne oli mieleen jäävä taustalla soivien kirkonkellojen ansiosta.

Marraskuussa oli kamalat pakkaset, ne eivät onneksi estäneet ulkoilua. Utsjoen törmä on kaunis paikka.

Joulukuussa olen ulkoillut, mutten kameran kanssa. Kävin hiihtelemässä itsenäisyyspäivänä ja pääsin ihailemaan kauniita kaamoksen värejä.

DSC_1847Kulunut vuosi on ollut oikein mahtava. Elämästä saa kaiken irti parhaiten retkeilemällä!

Ensi vuodelle minulla on haaveita. Tahtoisin hiihtää Hetta-Pallaksen, vaeltaa Sokostille ja toteuttaa Facebook-ryhmän ”Nuku vähintään yksi yö ulkona joka kuukausi 2020” -haasteen. Tuo joka kuukausi ulkona yöpymisestä on täysin mahdollinen suorittaa, mutten tiedä tulenko onnistumaan siinä jokaisena kuukautena jo olemassa olevilla varusteilla. Haaste taitaa kaatua jo tammikuuhun :D.

Hyvää ja oikein onnellista vuotta 2020! 

Itsenäisyyspäivän kaamoshiihto

DSC_2053 DSC_2043
DSC_2054
Itsenäisyyspäivänä parisen viikkoa sitten kävin hiihtelemässä vailla määränpäätä. Lähdin pururataa pitkin kohti etelää, poikkesin ladulta sähkölinjan alle ja hiihtelin uppohangessa Finlandia hymnin soidessa taustamusiikkina.

Olin yhdentoista aikaan liikenteessä enkä osannut arvatakkaan kuinka oikeaan aikaan satuin nousemaan ylös Ánnáguravárrin rinnettä. Rinne itsessään on kamala nousta vuodenajasta riippumatta, sitä ei pääse ylös hengästymättä. Tai joku parempikuntoinen saattaisi päästäkkin, mutta tälläisellä vapaa-ajan liikkujalla meni tovi jos toinenkin nousta sivuttain sukset jalassa ylös.

DSC_2070 DSC_2063
DSC_2064 DSC_2077
Rinnettä pitkin kulkevaa polkua pitkin kulkeminen kesti kestämistään. Välillä pystyin hiihtelemään muutaman metrin eteenpäin kunnes sain taas kääntyä sivuttain kulkemaan. Pysähtelin monet kerrat katsomaan takanani kohoavaa oranssia valoa joka kajastui kaukana nousevasta auringosta. Kaamoksen aikana aurinko ei nouse horisontin yläpuolelle.

Nousun loppuessa pidin pienen hengähdystauon ja tutkailin maisemia. Edessä siinsi sinertävä taivas ja lumesta oksansa kumartaneet koivut. Menin poroaidasta läpi ja hiihtelin hetken sen vierttä kunnes hoksasin etten jaksaisi kiertää kaukaa toiselle portille saakka, käännyin ja jatkoin matkaani poroaidan ulkopuolella.

Säikähdin lähelläni kirkaissutta pöllöä ja allani kerroksittain alas humahdellutta lunta lähestyessäni rinteen jyrkkää reunaa. Kylä aukeni edessäni, pystyin näkemään Utsjoen sulat kohdat ja alhaalla kulkevat autot. Retkeni jännittävin hetki oli edessä, ylhäältä pitäisi päästä alaskin.

Lähdin laskemaan rinnettä hitaasti, siksakkia vetäen. Rohkeampi olisi päässyt suoraan alas, mutten tohtinut ottaa riskiä. Lasketellessani tunsin kuinka lumessa piileskevät kivet naarmuttivat suksien pohjia.

Pysähdyin kallion alle ja seurasin kuinka lumiseinämä putosi pykälän alemmas. Onneksi rinteessä ei ollut paljoa lunta, lumivyöryn alle joutuminen ei kuulunut suunnitelmiini.

Ennen alas laskeutumista pysähdyin tutkimaan koloa kivien välissä jonne johti useammat ketun jäljet. Vaikka kuinka kurkin, en ylettänyt näkemään oliko kolossa pesää.

Jännittävä itsenäisyyspäivän hiihtoretkeni oli omiaan piristämään kaamospäivää. Hämärällä täytyy lähteä ajoissa ulos jos aikoo luontoon ennen pimeää ja se onkin koitunut ongelmaksi viime aikoina.

Kaamos on onneksi lyhyt ajanjakso, joten siitä on mukava ottaa kaikki ilo irti vapaapäivinä ulkoillen luonnossa.

Hyvää joulua kaikille!

Kaamoksen värit kirkkotuvilla

DSC_1988

DSC_1981
Maanantaisen lumimyräkän jälkeen sateet ovat jatkuneet ja lumilapiolla on riittänyt työtä kotipihassa. Tiistaina loin lunta tuskan hiki valuen 10 kuukautisen vauvan katsellessa rattaistaan puuhiani. Taivas oli lähes pilvetön, ainoat pilvet seisoskelivat etelässä kaukaa tulevan auringonvalon tiellä.

Olin loistavaan aikaan ulkona, pikkuhiljaa taivaan tummuus alkoi punertua ja lilan eri sävyt tulvivat pilvien väleistä. Lumilapio sai lentää hankeen, vauva päätyi turvaistuimeensa ja Subaru kaasutteli kotipihasta kohti kirkkotupia. Tätä en missaisi!

Ajomatkalla tein suunnitelman. Takakontissa on ehkä viime viikonlopulta jäänyt pilkkiahkio lampaantaljoineen, sillä saisin vauvan mukaani kirkkotuville. Nopeasti vaihtunut tilanne ei näyttänyt häiritsevän pikkuista, hieman hämillään hän katseli pilkkiahkiosta kun könysin parkkipaikan korkeaksi auratun lumivallin päälle.

Takakontissa olisi ollut lumikengät. Laiskuuttani lähdin mielummin kahlaamaan hangessa kohti hämärässä tönöttäviä tupia. Ahkion raahaaminen perässä osottautui ongelmalliseksi sen kallistuessa jalanjäljissäni.

Kaikkea ne meidän lapset joutuvatkin kokemaan kun mammansa kanssa kulkevat. No, Pikku-J:kin edelleen lähtee mukaani retkille joten tuskin bebekään tästä paljoa järkyttyy, ajattelin työntäessäni ahkiota pienessä mäessä.

DSC_2032 DSC_2031
DSC_2038-2
Värit olivat todella vaikuttavat. Onnekseni olen päässyt vanhempainvapaalla ollessani ulkoilemaan myös kaamoksen valoisaan aikaan ja saanut kokea nämä piristävät sävyt.

Kuvatessani minulla oli ongelmia asetusten kanssa ja niitä säädellessäni vauva oli innostunut kurottelemaan ahkion laidan yli, tunkkasin ahkion kiinni lumeen jotta säästyttäisiin  lumipesuilta. Kerran hän onnistui dippaamaan itsensä hangessa eikä ollut lumipesusta moksiskaan…

Pihassa tarpominen kävi työstä. Ahkiota piti kuljettaa sivussa jottei se kipannut nurin syvissä jäljissäni. Bebe otti loppuajan rennosti ja makoili höpötellen omiaan jatkaessani kuvaamista. kuljettuamme pihan halki palasimme autolle.

Olen tyytyväinen että lapsetkin ovat päässeet mukaani seikkailemaan jo pienestä iästä lähtien. Poika tuumasi yhtenä iltana eteisessä rakastavansa minua, koska olen niin hyvä tässä. Missä? Ulkovaatteiden pukemisessa jota sillä hetkellä teimme? Retkeilyssä? Yhteisen ajan vietossa?

Vastausta en saanut, mutta tiedän tehneeni jotain oikein.

Retki ennen kaamosta – Skaidijärvi

DSC_1872 DSC_1864
DSC_1894
Aamun hämärän väistyessä viimeisimmän auringonvalon tieltä ennen kaamoksen alkua lähdin ajelemaan Utsjoelta Nuorgamia kohti. Olin innoissani alkavasta retkestä Skaidejávrille tuona sunnuntai- aamuna.
Ajamaan lähteminen jännitti kapean tien kavennettua entisestään lumentulon seurauksena ja onnekseni onnistuin jyrkässä mutkassa väistämään keskellä tietä vastaan tullutta henkilöautoa penkan kautta takaisin tielle. Välikohtauksesta järkyttyneenä jouduin tasailemaan sykettä jonkun aikaa Vetsikon levikkeellä ensin tarkistettuani tuliko auton keulaan vaurioita. Onneksi auto tai kuski eivät kärsineet säikähdystä enempää ja matka jatkui retkeilyfiilis laskeneena.

Viimeinkin päästessäni Pulmankijärven tielle harmittelin motivaation laskemista. Päästin Pekun takakontista vapauteen hihnan päähän ja totesin polun laavulle olevan tarpeeksi tampattu pelkille kengille sopivaksi. Olin ottanut varuilta lumikengätkin mukaan.

Kävelimme hieman kauempana polusta vastaantulleen koiranulkoiluttajan takia. Peku kulki edessäni innostuneena ja kieriskeli lukuisia kertoja lumihangissa.

DSC_1902-3
DSC_1917
Skaidijärvellä on lähes poikkeuksetta tuullut aina vieraillessani siellä. Nytkin sain vetää hupun pipon päälle suojatakseni korvia kovalta  viimalta. Retkeilyfiilis nousi huippuunsa kulkiessani lumisen aavikon ympäröimänä auringon laskiessa edessäni.

Laavulla oli muutamat suksen jäljet. Sisälle astuessani yllätyin positiivisesti siististä sisätilasta ja upeasta kasasta sytykkeitä ja nuotiopuuta. Joku oli tosissaan nähnyt vaivaa että seuraava tulija viihtyisi paikalla! Skaidijärven laavu on ollut jokaisella kerralla siisti ja viihtyisä. Muistetaan kaikki pitää huolta yhteisestä hyvästä ja siivotaan jälkemme laavuilta, autiotuvilta ja muilta vapaassa käytössä olevilta retkeilypaikoilta. Harmi ettei vieraskirjassa ollut tilaa – olisin muuten jättänyt edeltävälle käyttäjälle vuolaat kiitokset.

Join teetä ja odottelin hiilloksen syntymistä. Peku kyttäsi mukanani tuomiani nakkeja, joista sai nauttia muutaman oltuaan niin hyvää poikaa.

Laavun ovi on jossain vaiheessa vaihtunut ikkunalliseen, siitä on mukava seurailla järven tapahtumia. Yksi hiihtäjä hiihteli laavun ohitse paistellessani nakkeja.

Lisäkseni laavulla kävi joku moottorikelkalla. Muuten sain olla yksin.

DSC_1921
DSC_1932 DSC_1962
Paluumatkalla todellinen show alkoi auringon laskiessa. Erämaan kauneus lisääntyi minuutti minuutilta taivaan ja lumen värjäytyessä sinisen sekä punertavin sävyin. Peku toi lisäjännitystä pysähtelemällä haistelemaan tuulen suuntaan, itse en nähnyt hajun aiheuttajaa mutta epäilen poron tai hirven olleen liikkeellä lähistöllä. Pekun kanssa kulkiessa on aina yhtä jännittävää sen riistahimojen ansiosta, Kiiski olisi tuskin huomannut mitään erikoista lähistöllä…

Seisoskelin pitkään paikoillani kuunnellen luonnon hiljaisuutta. En malttanut jatkaa matkaa ennen kuin koko valoshow olisi nähty.

Viimeinen retki ennen kaamosta oli kaunis ja muistutti ulkoilun tärkeydestä myös pimeään aikaan.

Kaamos alkoi Utsjoella 26.11 ja päättyy 16.1.2020. Lähde moisio.net

Linkki Skaidijärven retkeilyreitin alkupisteelle Maanmittauslaitoksen sivuilta

Postaukseni Skaidijärveltä

Lumikenkäretki Geologisella polulla

DSC_1820 DSC_1818
IMG_20191116_130938
Vielä viime viikonloppuna puita koristi kaunis lumikuorrute, tosin pakkaset kävivät loppuviikosta nollassa jolloin lumet sulivat noroina pois oksilta. Onneksi ehdin käydä lumikenkäilemässä Geologisella polulla, joka oli muuttunut sokkeloiseksi alhaalla riippuvien oksien takia.

Ylös nouseminen lumikengin kävi työstä kun samalla sai kyykistyä raskaiden oksien ali päästäkseni tampatulle polulle. Lumikengät luistivat lumen alla piilossa olevien kivien päällä ja vähäisestä pukeutumisesta huolimatta hiki virtasi.

Kiivetessäni muistutin itselleni raskaankin liikuntasuorituksen olevan vain askel lähempänä pitkiä vaelluksia. Mitä enemmän tarvon hangessa, sitä paremmin jaksan ensi kesänä kulkea rinkan kanssa. En muista milloin viimeksi olen kääntynyt takaisin päin reitin rankkuuden takia, nytkin painoin menemään pysähdellen tiedostaen ylhäällä odottavan palkinnon.

Reitti helpottui heti päästyäni geologiselle polulle, jolla talvisin kulkee moottorikelkan jälki. Jälkeä ei vielä ollut, mutta edeltävien lumikenkäilijöiden pohjalla oli mukava löntystellä eteenpäin.

DSC_1827 DSC_1831
DSC_1844
Reitin korkeimmalta kohdalta pystyi näkemään auringon laskeutuvan ja värjäävän pilvet oranssiksi. Pidin hengähdystauon ja hämmästelin lukuisia riekkojen puuhasteluiden jälkiä. Jäljistä päätellen alueella riittää myös kettuja.

Sain kulutettua aikaa parin kilometrin matkalle kahden tunnin ajan. Usein lähden luontoon sillä ajatuksella, etten viettäisi siellä kauaa aikaa vaan ottaisin retken urheilun kannalta, lähes aina päädyn pysähtelemään ja ihmettelemään luonnon tarjontaa.

Ylhäällä tuuli oli tuivertanut lumet pois puista, reittiä alemmas kulkiessani pääsin uudelleen pujottelemaan lumisia käytäviä pitkin.

Lumitilanne oli ihanteellinen lumikengille – se ei upottanut liikaa, suksille maasto oli vielä turhan kivinen. Paikoittain myös pitkävartisilla talvikengillä olisi päässyt kulkemaan hyvin.

DSC_1849
DSC_1847
Kalkujoen kodalla oli hiljaista, sinne ei näyttänyt menevän yhtiäkään jälkiä. Johtalanvárrilla ei ollut edelleenkään liikettä, vaikka joka ikinen kerta polulla vieraillessani jään tuijottamaan sitä toivoen näkeväni edes poron kulkevan sen rinnettä pitkin.

Laskeutuessani Annakurua pitkin haikailin suksien perään. Sukset ovat mielestäni ehdottomasti paras tapa liikkua luonnossa talvella, rinteiden ylösnousua lukuunottamatta kaikki käy niin vaivattomasti. Oikeasti en edes uskaltaisi laskea Annakurua kuin puoleen väliin saakka, silti kantaisin sukset kainalossa alas asti mielummin kuin löntystelen sen lumikengin alas.

Viikon aikana auringonvalon määrä on vähentynyt huomattavasti, enää en ehdi arkisin valoisaan aikaan retkeilemään. Onneksi pimeäprojekti on ja elää, vielä tarvitsen pientä rohkaisua jotta uskallan yksinkin kulkea metsässä pimeällä. Ensi tiistaina aurinko laskee viimeisen kerran ja seuraavan kerran näemme pilkahduksen siitä tammikuun puolessa välissä. 51 päivää kaamosta on jälleen edessä, mielenkiintoista nähdä miten nämä rikkonaiset vauvayöt vaikuttavat jaksamiseen.

Tänä viikonloppuna on tarkoitus käydä viimeisellä retkellä ennen kaamosta. Jälleen yksi ajanjakso alkaa olla lopussa.

Eräs arkinen hiihtoreissu

DSC_1799-2

DSC_1802
Tällä hetkellä moottorikelkkaurilla hiihtäminen on muuhun maastoon verraten paras ratkaisu. Hanki on vielä höttöä, suksi upottaa ja jää kiinni lumen alla lymyäviin vaivaiskoivuihin.

Sain vapaata keskelle arkipäivää ja käytin valoisan ajan hyödykseni. Vaikkei kaamos olekkaan vielä alkanut, päivät ovat lyhyitä ja iltapäivä tuntuu olevan pelkkää hämärää. Jätin auton Ellin polun parkkipaikalle ja lähdin hiihtämään Karigasniemelle päin moottorikelkan jälkeä pitkin. Mäen päällä ylitin tien ja jatkoin jäljen seuraamista etelään kauniiseen mäntymetsään. (Linkki jäljen alkuun kansalaisen karttapaikassa)

Pakkasasteita ei ollut kuin kahdentoista pintaan, kylmä meinasi hiipiä kuoritakkini sisään. Olin pukeutunut kuoritakin lisäksi villapaitaan, merinopaitaan, pitkiksiin sekä Fjällrävenin paksumpiin talvipöksyihin. Kokeilen hiihtovaellusta varten eri vaihtoehtoja pukeutumisessa, loppupeleissä tarkenin näin hyvin kunhan en paljoa pysähdellyt. Kuoritakin käyttö talvella on minulle uutta.

DSC_1805

DSC_1803
Hiihtelin uraa pitkin ihastellen lumisia puita. Hangella oli lukuisia koiran jälkiä, muutamat ketun helminauhat kulkivat männyltä toiselle. Pysähdyin kuvaamaan ennen metsän vaihtumista koivumetsäksi, olin täysin ajatuksissani kunnes sattumalta kurkistin taakseni ja olin säikähtää hengiltä!

Takanani noin 20 metrin päässä minua tuijotti harmaa otus. Sekunneissa tunnistin sen sudesta koiraksi ja huokaisin helpotuksesta. Naurahdin susiajatuksesta ja moikkasin tuijottajaa. Tiukan katseen takia tilanne jännitti, mitähän koira meinaisi seuraavaksi?

Yhtäkkiä se lähti laukkomaan kohti vauhdilla. Ehdin jo hetken pelätä sen käyvän päälle, mutta yllätyksekseni se juoksi läheltäni ohi ja samalla hoksasin tutkapannan sen kaulassa.

Hirvikoira jäi taas tuijottamaan kunnes jatkoi matkaansa uralta metsään. Jatkoin hiihtämistä ja toivoin etten häiritsisi metsästystä. Onneksi olin pukeutunut lilaan.

DSC_1809 DSC_1811
Metsä tiheni ja hiihdin hauskan kujan halki. Koira hypähteli uralle metsästä vähän väliä ja lopulta katosi muualle. Niin kauan kun haukkua ei kuuluisi, minun ei tarivitsisi huolehtia hirvistä. Eipä niiden jälkiäkään näkynyt lähistöllä.

Hämärän laskeutuessa taivas alkoi värjäytyä vaaleanpunertavaksi. Moottorikelkkajälki muuttui jäiseksi päästessäni suolle poroaidan aukolle. Poroaidalta ei menisi enää pitkästi avotunturiin, päätin kuitenkin lähtä toista uraa pitkin takaisin autolle päin.

Hiihtelin varpaat jäässä hyvillä mielin tielle ja sen yli suoraan metsään. En ollut vielä valmis palaamaan autolle, metsä kutsui vahvasti luokseen ja nautin sen antamasta rauhasta. Lumipeitteiset tutut maisemat olivat muuttuneet tuntemattomiksi, olin kuin kokonaan uudessa ympäristössä lasketellessani mäen alas. Illuusio ei kauaa kestänyt päästessäni Ellin polulle, autokin näkyi puuston takaa.

Lyhyetkin ulkoilut valoisaan aikaan auttavat jaksamaan pimenevien viikkojen aikana. Vaikkei kaamoksella auringonvaloa olekkaan, päivän valoisampaan aikaan retkeily tuo arkeen piristystä.

Aurinko laskee Utsjoella viimeisen kerran 26. päivä, sitä seuraavat 52 vuorokautta pärjäillään ilman auringon nousua. Millainenhan tästä seitsemännestä kaamoksesta tulee?

Linkki postaukeseeni Kuolleitten Kuolpunan latu-urasta

30 asteen pakkaset ovat elämys

DSC_1758 DSC_1760
Viime viikon loppupuolella törkeät 30 asteen pakkaset laskeutuivat Utsjoen kirkonkylälle. Ilmalämpöpumppu huusi hoosiannaa yötä päivää eikä vauvaa uskaltanut viedä pihalle. Viime yönä talon rakenteet jopa pamahtivat niin kovaa että sänkymme tärähti.

Esikoisen kanssa ulkoilimme päivittäin, puuhailimme kotipihalla, kävimme potkukelkkalenkeillä ja seikkailimme jopa otsalamppujen kanssa pimeässä metsässä. Se oli jännittävää neljävuotiaalle.

Kovat pakkaset vaativat tarkkaa pukeutumista ja kasvojen värityksen seurantaa paleltumien varalta. Isomman lapsen kanssa on helpompi ulkoilla kun tämä osaa jo kertoa milloin rupeaa paleltamaan. Vaikka pienen vauvan pukisi hyvin, heidän paljaaksi jäävät poskensa eivät kestä pakkasia.

DSC_1770 DSC_1777
Kovin pakkanen jolloin olen ulkoillut on ollut jotakuinkin 42 astetta miinuksen puolella. Tuolloin kävelimme J:n kanssa kauppaan kun autoja ei tohtinut käynnistää. Tuolloin kaupan muovipussit hajoilivat lähes heti kaupasta ulkoilmaan päästyämme.

Yli 35 viiden  asteen pakkaset alkavat jo olemaan niin kovat, etten tuolloin mielelläni ulkoilisi. Kasvoja kiristää eivätkä vaatteeni meinaa riittää.

Isänpäivänä valoisaan aikaan potkuttelin Utsjoen rannalle kuvaamaan. Avonnaisesta joesta nousi höyryä, maisemat olivat totta kai upeat. Sormet kohmeessa kuvasin maisemia ja kuuntelin hiljaisuutta. Aurinko paistoi kauniisti matalalta. Kylällä ei ollut paljoa liikennettä.

DSC_1789
Maanantai-iltana potkuttelin kirjastolta kotia pojan kanssa ja olin näkevinäni  taivaalla revontulia. Vanhan koulurakennuksen pihalta seurasimme kuun uskomattoman nopeaa nousua tunturin takaa.

Revontulista innostuneena lasten nukkumaanmenon jälkeen lähdin pyöräilemään Utsjoelle. Pakkasta oli edelleen super paljon ja pihalla majaileva pyöräni oli ottanut siitä osuutensa. Toinen poljin oli umpijäässä eikä pyörinyt, taluttamiseksihan se meni. Kostean pakkasen takia suojasin kasvoni fleecekaulurilla ja hengästyttyäni jouduin riisumaan sen alas. Kostuneet kasvot jäätyivät nopeasti.

Viimeinkin päästyäni metsän reunaan piilotin pyöräni hankeen ja jäätynein varpain kävelin polkua pitkin rantaan. Otsalamppu oli tarpeeton täysikuun loisteessa.

Metsässä oli kaunista. Vielä kauniimpi oli Utsjoesta nouseva sumu, joka hiljalleen kasvoi massiivisemmaksi.

Revontulia ei näkynyt enkä saanut kunnon kuvia joestakaan. En jaksanut keskittyä kameran asetuksiin vaan jäin seuraamaan sumun liikkeitä. Onneksi olen aloittanut pimeässä liikkumisen, en olisi nähnyt tätäkään jos olisin jäänyt kotiin pimeän takia.

Säikähdin vastarannalta liikkeelle lähtenyttä moottorikelkkaa. Pakkasin kangistuneet kameranjalat reppuuni ja lähdin kulkemaan kuun valossa takaisin tielle.

Kotimatka oli alamäen takia helpompi kulkea. Sain polkimenkin toimimaan jotenkuten ja sitkutin kotiin, ehti tulla jopa lämmin.

Mitä mieltä te olette kovista pakkasista?

Tänään oli muuten vain -17 astetta. Luksusta!