Hiihtovaellus Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon Hetta-Sioskuru 14.5km

Tämä on ensimmäinen osa hiihtovaellukseni reittipostauksista. Toivottavasti tästä on hyötyä jollekin joka suunnittelee talvivaellusta Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon. Muistakaa kuitenkin että tällä hetkellä vaeltamaan lähteminen ennen tilanteen normaalisoitumista ei ole turvallista. Metsähallitus on sulkenut varaustupiaan sekä muita suosittuja taukopaikkojaan ja avunsaanti syrjäseuduille voi olla entistä hankalampaa koronaviruspandemian takia. 

DSC_2369
Kuten aikaisemmassa tekstissäni mainitsin, tiistaina hain varaustupien avaimet Tunturi-Lapin luontokeskukselta. Tuvat olin varannut marraskuussa. Autoni jätin Hetan Kota- autonsiirtopalvelulle joka lupasi siirtää kulkuneuvoni Pallakselle torstaina jotta ehtisin perua palvelun mikäli vaellukseni keskeytyisi.

Lähdin hiihtämään yrityksen pihasta valmista latua pitkin kohti ensimmäistä taukopaikkaani, Pyhäkeron autiotupaa kohti. Samaan aikaan pihasta lähti useampi vapaa-ajanhiihtäjä ja vaihdoimme pikaiset koronakuulumiset.

DSC_2371
Aurinko paistoi ja mielessä kutkutteli. Maanantai-iltana voimaan tullut valmiuslaki mietitytti ja pohdin oliko päätökseni lähtä vaeltamaan oikea. Koko hiihtoreissuni ajan virustilanne kummitteli mielessäni.

Hiihtely pitkin valmista uraa oli helppoa. Olin hieman pettynyt kun matkani ei tuntunut alkavan ennen kuin pääsisin pois suositulta alueelta. Kuitenkin vastaantulevat hiihtäjät olivat onni, pudotin karttapussini ja ohi hiihdellyt nainen poimi sen maasta ja toi luokseni! Reissu olisi saanut hyvin ikävän käänteen ilman karttaa ja kompassia.

Ahkio kulki hyvin perässä, selkää alkoi särkeä repun ja kameran kantaminen. Parin kilometrin päässä Pyhäkeron autiotuvalta toinen hiihtäjä liittyi seuraani ja juttelimme tuvalle saakka.

DSC_2372
Pyhäkeron autiotupa on viiden hengen pieni taukopaikka. Sitä lämmittää avotakka, joten talvisin siinä yöpyminen voi olla viileää. Söin ruokatermaristani itse kuivaamistani aineksista valmistettua pastaa, joka osoittautui hyvin tuhdiksi ateriaksi ja minun oli pakko säästää loput illaksi. Tuttavallinen vanhempi nainen oli kovasti huolissaan ja kyseli reittisuunnitelmistani samalla tutkaillen retkivarustustani. Helpottaakseni hänen huoltaan vinkkasin tsekkaamaan pihalla olevan ahkion, hän luuli minun lähteneen reissuun pelkän repun varassa…

Autiotuvan pihaan saapui kaksi naista ahkioineen. He olivat Kreikasta ja aikoivat viettää Pallas-Yllästunturin alueella kaksi viikkoa. Kotiinpaluu jännitti rajojen sulkemisen takia. Pihaan saapui myös kaksi muuta vaeltajaa pohjoisesta jotka neuvoivat välttämään vastaan tulevaa lumivyöryvaaraa. He kertoivat että olivat hiihdelleet aiemmin lippojen yli yöllä ja että edeltävänä iltana ne olisivat tulleet alas. Kiitin hatarista lumeen piiretyistä ohjeista ja lähdin jatkamaan matkaa. Aurinko meni nopeasti pilveen ja lunta alkoi ripotella hiljalleen.

DSC_2373Hyvä latu-ura jatkui Karitsavaaraan saakka. Luulin ohittaneeni lumivyöryalueen hiihtäessäni kurun läpi ja epäilin latukoneen käyneen putsaamassa vyöryn jäljet. Reitti jatkui sinisin tikuin merkattuna etelään ja hieman hämmennyin puisten merkkien jatkuessa itään ilman latukoneen uraa. Tutkin karttaa ja päätin seurata siihen merkittyä puisilla merkeillä merkittyä uraa pitkin.

Lumivyöryalueen voi ohittaa jatkamalla matkaa etelään ja hiihtämällä Sioskurun läpi tuvalle.

Pian valintani osoittautui vääräksi. Ohitin varoituskolmion ja pian  lumivallit kohosivat vieressäni korkeina. Mittailin katseella niiltä roikkuvia lippoja ja säikähdin niiden olevan niin isoja ettei minusta jäisi paljoa esiin mikäli ne romahtaisivat alas. Liian peloissani en uskaltanut kuvata lippoja kun vasta päästyäni kurun loppuun. Kurun läpi hiihtäminen tuntui kestävän ikuisuuden enkä paljoa uskaltanut tehdä turhia liikkeitä tai ääniä.

Päästessäni kurun loppuun vastaani tuli suurempi varoituskyltti lumivyörystä. Samalla reittimerkit katosivat. Hiihtelin eteenpäin karttaa katselematta ja lumipyry yltyi yltymistään. Ympärillä olevat maisemat peittyivät vaaleaan sumuun.

Yhtäkkiä hoksasin olevani väärässä paikassa ja katsoin ympärilleni – pelkkää valkoista ja puita siellä täällä. Kaivoin gps:n esille ja säikähdin olevani täysin eri suunnassa kuin missä minun piti olla. En tiedä miksi en ymmärtänyt gpssää, mutta pian totesin sen olevan minulle turha. Pieni paniikki alkoi kummuta päälle ja kaivoin paperikartan esille. Lähelläni piti olla kurun haarauma ja näinkin kauempana syvänteen. Seisoin pienen nyppylän päällä jonka täytyi olla merkitty karttaan ympyränä. Lähdin epäillen hiihtelemään kohti ottamaani suuntaa ja väsyneenä sekä peloissani laskin liian jyrkästä mäestä ja ahkioni kaatui kumolleen puuta vasten. Turhautuneena työnsin ahkion irti puusta ja samalla toinen aisoista irtosi. Huomasin sen hajonneen ja pidin pienen itkupotkuraivari- hetken ennen kuin aloin selvittämään aisaan tullutta vauriota.

Aisan liimaus oli pettänyt. Kiinnitin sen ahkioon ja lähdin raahaamaan ahkiota perässäni yhdellä aisalla. Suureksi onnekseni tuvan seinä alkoi pilkottamaan valkoisen verhon takaa ja epäuskoisena hiihdin sen pihaan.

Hetta-Sioskurun hiihtoreitti on osittain merkitty puisin moottorikelkkauran merkkiä muistuttavilla viitoilla ja sinisillä auraustikuilla. Paikoittain merkinnät puuttuvat. 

Kaivelin avaimet jännittyneenä taskustani työnnettyäni ahkion piiloon yltyneen tuulen alta ja menin varaustupaan sisään. Suuri helpotuksen tunne valtasi kehoni ja aloin kantamaan varusteitani sisään. En pystynyt rentoutumaan ennen kuin olin saanut kannettua kaiken ahkiota ja suksia lukuunottamatta sisään. Pimeys laskeutui samalla kun olin saanut vedet sulamaan ja tulet kamiinaan.

Sioskurun varaustupa on autiotuvassa kiinni. Kahdeksan hengen tuvasta valitsin yöpymispaikakseni kauimmaisen pedin seinän vierestä. Yllätyksekseni tuvassa oli viltit, peitot ja tyynyt vaeltajille!

Lämmitin tupaa ja sulattelin vesiä. Tuntui hyvältä olla viimein tuvalla. Odottelin varauskalenterin perusteella seuraa yöksi, mutta mitä kovemmaksi tuuli ulkona yltyi sitä varmemmaksi tulin siitä että jäisin yöksi yksin. Vasta ennen nukkumaanmenoa ulkona käydessäni jännitti olla yksin. Kovassa myrskyssä lumi pöllysi ja tuuli kolisutteli ulkona. Korjasin ahkion aisan sähköteipillä ja nostin sukset eteiseen yöksi, etteivät ne lähtisi tuulen mukaan. Ahion teilasin maahan kiinni ulkona olleella raskaalla penkillä.

DSC_2378

Tupalukemisena mukanani oli Kukka Rannan ja Jaana Kannisen kirjoittama Vastatuuleen- saamelaisten pakkosuomalaisstamisesta kertova kirja joka tempaisi minut mukaansa ilta toisensa jälkeen. Oli mielenkiintoista lukea Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon sijoittuneista tapahtumistä itse paikan päältä.

Vieraskirjaan oli kirjoitettu tuvan hiirestä jonka takia kehotettiin nostamaan ruuat korkealle. Nostin rinkkanikin yläsängystä roikkumaan ja ennen nukkumaanmenoa. Vain ensimmäisenä yönä pienimmässä tuvassa kamiinan lämpö riitti aamuyöhön saakka. Nukahdin nopeasti.

Yöllä heräsin pimeydessä ja sekaisin unesta näin jonkun liikkuvan tuvassa. Luulin sen olevan joku odottamistani retkeilijöistä ja korvatulpat korvissa ölisin jotain sekavaa. Säikähdin hulluna, mutta helpotuin huomattuani harhojeni olleen vain ylös ripustamani rinkka!

Jatkoin unia levollisena. Pelko ja jännitys olivat kadonneet, en tiedä olenko koskaan aikaisemmin nukkunut yhtä rauhallisesti yksin yötä luonnossa.

Pallas-Yllästunturin huollettujen latu-urien kunnon voit tsekata TÄÄLTÄ.

Hiihtovaellus Pallas- Yllästunturin kansallispuistoon 17-20.3. Koostepostaus

En tahdo kannustaa hiihtovaelluspostauksillani ketään lähtemään Lappiin vaeltamaan ennen kuin koronavirustilanne on rauhoittunut. Lapissa, kuten muissakin maakunnissa sairaanhoito on mitoitettu asukasluvun mukaan ja kuten viime päivinä olemme saaneet uutisista lukea, suuret koronaa karkuun lähteneet massat saattavat kuormittaa pieniä resursseja entisestään. Ulkoillaan lähiluonnossamme muistaen että tilanteesta johtuen avun saanti syrjäisille seuduille voi olla entistä hankalampaa.

Yksinvaeltamista en suosittele ilman kunnon erä- tai kartanlukutaitoja.

DSC_2388 Torstaina ennen matkaan lähtöä seurasin jännittyneenä uutisointia hallituksen kokouksesta jossa keskusteltiin toimista Suomessa kasvavaa Covid-19- viruksen leviämistä vastaan. Vielä tuolloin ei ryhdytty suuriin toimiin joten huokaisin helpotuksesta.

Maanantai- iltana saavuttuani Galdotievan mökille aukaisin uutiset ja kauhistuin valmiuslain käyttöönotosta. Juttelin illan J:n kanssa ja tulimme siihen tulokseen että jatkaisin vaellustani.

Tiistaina lähdin matkaan. Metsähallitus oli juuri ilmoittanut sulkeneensa luontokeskuksensa ja avaimet vuokratupiin hain Tunturi- Lapin luontokeskukselta avainpiilosta. Tuolloin kehotettiin harkitsemaan lähtöä ja olemaan varovainen. Auton jätin autonsiirtopalvelu Hetan Kodalle.

Päivät menivät miettiessä virustilannetta kotona ja muualla Suomessa. Ensimmäisen kerran aukaisin uutisoinnin vasta Sioskurun varaustuvalla. Sain muilta vastaantulleilta vaeltajilta ajankohtaista tietoa ja kauhistelin joidenkin hälläväliä- asennetta. Itselleni oli tärkeintä etten altista itseäni tartunnalle taikka levitä sitä itse, välttelin muita ja huolehdin käsihygieniasta. Käytin varaustuvissa vain omia ruuanlaittovälineitä.

Huolesta riippumatta vaellukseni Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon oli onnistunut. Yllätyin kuinka hyvin kaikki loppujenlopuksi meni. Mukana oli paljon hyvää tuuriakin.

DSC_2389
DSC_2452
Pidin huolen riittävästä energiansaannista, nälkäisenä kiukuttaa ja huolettaa. Lähdin viimeistään puoli kymmeneltä matkaan ja olin perillä päivän kohteessa aina ennen auringonlaskua. Tauotin aina kun tuntui siltä ja pysähtelin nautiskelemaan. Tuvilla laitoin heti ensimmäisenä lumet sulamaan juomavedeksi ja tulet kamiinaan. Aamuksi kaikki oli valmiina. Vaatteet ja varusteet huollettuna ja esiinlaitettuna, vedet sulatettuina lämpiminä termospulloissa ja aamupalat laittamista vaille valmiina. Talvivaeltaminen on lähinnä tulevaan varautumista.

Tuuria minulla oli säiden suhteen. Ensimmäisenä päivänä aurinko muuttui ensin pieneksi lumisateeksi ja yltyi yöksi myrskyksi. Sioskurun varaustupaan odotin varauskalenterin perusteella seuraa ja ihmettelin kun lopulta jäin yksin. Olikohan muut jääneet kovaksi yltyneeseen myrskyyn? Tunturiolosuhteet ovat minulle tuttuja Utsjoella asuttujen vuosien perusteella.

Ensimmäisenä päivänä sattui myös ainoa romahtaminen. Olin ymmärtänyt vastaantulleen vaeltajan ohjeistuksen lumivyöryalueesta väärin ja lopulta löysin itseni keskeltä kurua hiippailemasta roikkuvien lumilippojen alta. Myöhemmin karttaa seuraamalla ohjeistus oli ollut yksinkertainen… Ahkioni kaatuili kurussa ja pelon saattelemana kuljin hieman harhaan kun reittimerkit loppuivat ja löysin itseni jostain aivan muualta kuin autiotuvalta. GPS heitti minut mielestäni reitin väärälle puolelle ja ehdin jo panikoida eksyneeni. Paperikartalla ja juuri ja juuri lumisateesta erottuvien maastonmuotojen perusetella paikansin itseni ja lähdin kulkemaan sormet ristissä kohti oletettua autiotuvan paikkaa. Ahkio kaatui jyrkässä alamäessä ja aisa hajosi ensimmäisen kerran. Nopeasti sain koottua hermoni ja pienten itkupotkuraivareiden jälkeen löysin tieni autiotuvalle. Tuntui hyvältä!

Matkalla kului paljon sähköteippiä ja narua ahkion aisoja korjatessa. Muut varusteet toimivat loistavasti. Vasta viimeisenä iltana tajusin laittaa rakkolaastarin nilkkaan Sorellin kengän hinkattua sitä ilkeästi jo useamman päivän. Mielessäni kävi myös, että voisin jesarilla teipata kovan nurkan pehmeäksi…

Mukanani oli rinkka, reppu ja ruokakassi. Makuupussin olin vuorannut rinkan sadesuojuksella ja kaiken olin peittänyt paris- ahkioon pressulla. Suksina toimi OACin xcd 160 – liukulumisukset. Ne olivat mahtavat ylämäissä ja hangessa. Jyrkissä tuulenpuhaltamissa mäissä teräskanteista oli hyötyä.

Takkina kätin Haglöfsin Ananta Q – takkiani vaikka alunperin olin suunnitellut pukevani päälleni kuoritakin. Juuri ennen lähtöä kokeilin takkia päälleni ja huomasin sen mahtuvan villapaidan kanssa hyvin. Housuina käytin kaksi kokoa suurempia Fjällrävenin G1000- paksumpia talvipökiä. Jalassa oli koko ajan niiden lisäksi ohuet merinovillapitkikset ja fleecehousut. Merinovillapaita ja fleecepaita riittivät takin alle. Untuvatakkia käytin aamuisin herättyäni ja jos liikuin iltaisin tupien ulkopuolella. Toppahousut puin kerran jalkaani. Ainoat kengät jotka otin mukaani olivat Sorel Caribout villatossuilla. Ne sopivat hyvin hiihtämiseen tälläiselle jolla varpaat sinertävät sisälläkin.

DSC_2479
Hiihtovaelluksella oli ensimmäinen kerta kun tuntui oikeasti hyvältä olla yksin. Todennäköisesti pelko viruksesta piti mielentilan riittävän rohkeana yksinolemiseen. Ikävä lapsia kohtaan kasvoi päivä päivältä ja viisi päivää reissussa oli ihan tarpeeksi olla erossa yksivuotiaastani. En voi kuin kiitellä J:tä joka mahdollistaa luontoharrastukseni ja perhe-elämän. Kiitos että sain mahdollisuuden toteuttaa unelmani!

Entä lähdenkö uudelleen hiihtovaellukselle yksin? Kyllä! En kyllä vielä tiedä toista yhtä hyvää paikkaa aloitella talvivaeltamista yksin kuin Pallas- Yllästunturin kansallispuisto. Toistaiseksi retkeilen ja vaellan vain lähiluonnossa oman kunnan alueella, kunnes tämä koronatilanne saadaan ruotuun. Kesäksi haaveilen Sokostin valloittamista, saa nähdä toteutuuko se vai pääsenkö suunnittelemaan vaelluksen Utsjoen kunnan alueelle.

Kirjoittelen vaelluksestani vielä yksityiskohtaisemman kertomuksen.

Toivotaan parasta että yhteiskunnan toimet koronaa vastaan purevat ja päästään kaikki kokemaan upeita luontohetkiä seurassa ja yksin! 

Me ollaan kaikki tässä samassa jamassa.

Metsähallitus on lauantaina sulkenut varaustupansa kevääksi. Tämä tarkoittaa sitä että autiotuvissa voi olla ruuhkaa. Huomioithan tämän suunnitellessasi vaelluksia lähikunnassakin!

Suhpivárrin latu

DSC_2327
DSC_2331 DSC_2336
Mukavaa vaihtelua ladulla hiihtelyyn toi Tenontien varrelta starttaava Suhpivaaran retkilatu.

Pari kertaa ajelin ladun ohitse työpäivien aikana ja päätin lähteväni katsomaan sitä heti seuraavana vapaapäivänä. Auton jätin Eränkävijöitten majan jälkeiselle levikkeelle ja lähdin hiihtelemään hyvin huollettua latua pitkin länttä kohti. Ladulle pääsee myös Ravintola Deatnun pihasta.

En tiennyt ladun pituutta joten olin varannut matkaani kuivatuista ruuista valmistetun aterian. Reitti kulki metsän halki ja pysähtelin katselemaan olkani taakse jääviä tunturimaisemia. Seuraavalla kerralla kierrän ladun itään päin aloittaen jolloin komeimmat maisemat tulevat vastaan.

Latu oli helppo hiihtää ja länteen päin kiertäessäni vastaani tuli vain yksi suurempi mäki. Metsä oli jäljetön ja Suhpivárrin kohotessa eteen maasto avautui kauniisti. Ruokatauon pidin poroaidan vieressä, tamppasin suksilla hankeen kantavan alustan ja söin arvelluttavan ateriani slaavikyykyssä. Istuinalustan puuttuminen ei haitannut, oudolta haissut lounaani osoittautui oikein hyväksi.

DSC_2344

DSC_2340
DSC_2351
Teetä juodessani sormiani alkoi paleltaa joten jatkoin matkaani ripeästi. Hiihdin takaisin metsään ja pääsin viimein laskemaan alas lähemmäs tietä. Latu on oikein helppo tapa päästä keskelle luontoa, vain yksi talo reitin varrella muistutti lähellä olevasta kylästä.

Suhpivárrin latu on rengasreitti. Pituutta sillä on 4-5 kilometriä, tarkkaa lukemaa en karttasovelluksella saanut aikaan. Latu sopii hyvin perinteisille suksille, sen vierellä mahtui hyvin hiihtämään liukulumisuksilla. Latu on sallittu vain hiihdolle, positiivinen yllätys oli saada tietää että myös eläimet ovat sallittuja ladulla.

DSC_2355
DSC_2357
Keväämmällä aijon lähteä ladulle viisi vuotta täyttävän poikani kanssa. Retkestä tulee varmasti onnistunut, pienet haasteet hiihtämään opetelleelle lapselle ovat sopivat Suhpivárrin reitillä.

Latua huoltaa paikallinen ohjelmapalveluyritys Holiday Village Valle.

Ladun alkupiste Kansalaisen karttapaikassa

Mietteitä tulevasta hiihtovaelluksesta

DSC_8036
Hiihtovaellukseen on enää vain alle kuukausi aikaa! Olen pohtinut onko muillakin samanlaisia vaiheita retken suunnittelussa. Itselläni suunnitteleminen tuntuu menevän jokaisella vaelluksella samaa kaavaa –

    1. Saa idea. Tällöin aletaan pohtimaan mikä olisi sopiva retkikohde, mikä miellyttää ja mitä tahdon kokea.
  • Hulluuntuminen. Tähän vaiheeseen kuuluu vaellussuunnitelmaan uppoutuminen, karttojen ja karttasovelluksen armoton selailu, netistä vaelluspostausten lukeminen kyseiseltä alueelta ja muistiinpanot vihkoon.
  • Täydellinen vaellussuunnitelma. Tässä vaiheessa vauhti hiljenee ja reissusuunnitelmaa aletaan syventämään pakkaus- ja ruokalistoin sekä aletaan kartoittamaan omia varusteita.
  • Varovaisuus. Mitähän sitä tuli suunniteltua? Olenko valmis tähän? Käyn läpi riskit ja omat pelot. Suunnittelu loppuu hetkeksi.
  • Uusi innostuminen. Kun päätöstä lähteä vaellukselle on sulateltu aikansa, innostus löytyy uudelleen ja vaelluksen valmistelu alkaa tosissaan.

DSC_8019
DSC_7991
Suunnittelen vaellukseni tarkoin. Olen kuluneiden reissujen aikana oppinut omia vahvuuksiani sekä heikkouksiani ja olen ottanut ne huomioon. Suurin haaste minulla on olla yksin.

Talvivaeltaminen on asia jota en ole ajatellut tekeväni lähivuosina. Viime syksynä palo vaeltaa enemmän syttyi ja aloin suunnitella ensimmäistä hiihtovaelllustani. Talviretkeilemisestä minulla on luonto-ohjaajan koulutuksen kautta osaamista ja olen ollut yhdellä lyhyellä talvivaelluksella mukana.

Päätin etten lähtisi hiihtovaellukselle mikäli en pystyisi kohtaamaan pimeyttä. Suurin syy miksen ole aikaisemmin innostunut aiheesta on juurikin ollut pelottava pimeys. Tämän talven aikana olen tullut sinuiksi pimeyden kanssa harjoittelemalla siellä olemista.

Ennen lähtöä otin tavoitteeksi nukkua yö teltassa lumella. Nukuin myös yön kodassa jonne lumikenkäilin kovalla tuulella lumi- vesisateessa pimeässä. Ulkona vietetyillä öillä olen tutustunut paremmin yöpymisvälineisiini talviaikaan.

’Kohteekseni valitsin tutun Hetta-Pallas reitin. Tutustuin kartoin ja blogitekstein alueen talvireitteihin. Varasin jokaiselle yölle varaustuvan varmistaakseni suojaisen yöpaikan.

Olen kesästä lähtien lueskellut retkiruuista ja olen nyt kuivannut monipuolisempaa ruokaa retkille. Valmispastat eivät ole mun juttu ja kaipaan ruokaani enemmän energiaa. Elintarvikekuivuri hurisee taustalla tätäkin blogitekstiä kirjoittaessa.

Alunperin minun piti ottaa vetoon puinen ahkioni. Testihiihdolla se osoittautui kuitenkin turhan raskaaksi. Ostin Partioaitasta Paris- ahkion ja J:n kanssa tuunasimme siitä hyvän puuahkion osillla. Aisojen kanssa on vielä ongelmia, emme ole löytäneet kaikkia osia niihin.

DSC_7848
DSC_7616

J on ollut suurena tukena ja on ollut mahtava huomata kuinka hän on osallistunut ahkion tuunaamiseen ja ruokien kuivaamiseen. Suurinta luottoa reissuuni toi hänen kommenttinsa jossa kertoi luottavansa erätaitoihini, muttei tekemäänsä ahkioon. Oli mieltä ylentävää kuulla toisen mielipide omasta pärjäämisestä. Itse luotan siihen että J:n tuunaama ahkio on kestävä.

Kuivaan aikaan vaeltaminen on paljon helpompi suunnitella. Talvivaeltamisessa pitää ottaa niin monet asiat huomioon! Oletko ajatellut, että talvella sulatat juomavedet lumesta, jos ei ole mahdollista saada vettä muualta? Suositus juoda vettä vuorokauden aikana on 1-1,5l vettä. Siinä on jonkin verran sulattelemista. Jos nukut yösi teltassa, suositellaan juomaan lämmintä ennen nukkumaanmenoa. Yöllä onkin kiva nousta pakkaseen pissalle, koska täysi rakko haittaa kehon lämpenemistä. (lähde)

Talvivaellukselle ei kannata lähteä ensimmäistä kertaa ilman tarkkaa suunnittelua ja asiaan perehtymistä. Mielestäni valintani lähteä ensimmäiselle reissulleni suositulle alueelle (Pallas-Yllästunturin kansallispuisto) suosittuun aikaan (maaliskuu) varaustupia hyödyntäen on fiksuin päätös. Jääköön telttamajoitteiset erämaat myöhemmälle, kun olen oppinut talviaikaan vaeltamisesta enemmän.

Yö Skaidejávrilla Nuorgamissa

DSC_2252-2
Kerroin ”Tammikuinen telttayö kotipihassa” – postauksessani haasteesta johon olen lähtenyt mukaan. Tavoitteenani on nukkua jokainen kuukausi vähintään kerran ulkona.

Haasteen facebook-sivun ansiosta uskallauduin lähtemään yksin Nuorgamin Skaidijärvelle yöksi. Ryhmässä on monia muita yksin yöpyviä naisia, heidän innoittamana uskalsin kohdata pimeän.

Lähdin ajelemaan Utsjoelta vasta kuuden aikaan illalla, halusin käyttää suurimman osan vapaistani lasten kanssa olemiseen. Matkalla ei jännittänyt, vasta Nuorgamin Pulmankijärvelle vievän tien parkkipaikalla pakokauhu valtasi mielen. Pimeä tuntui kamalimmalta asialta ikinä ja hetken jo mietin kääntäväni auton kotia kohti.

IMG_20200210_193322

Ahkio ja aisojen väliaikainen kiinnityssysteemi

En tahtonut antaa periksi, vaan astuin henkisen kynnyksen yli ja lähdin lumikenkäilemään kohti järveä ahkiota vetäen Kiiski kiinni ahkiovyössä. Ahkio kaatui kyljelleen parin ensimmäisen metrin jälkeen ja jouduin irroittamaan itseni aisoista. Kipattuani ahkion ympäri matka jatkui kunnes jouduin uudelleen nostamaan sen pystyyn. Alkoi hermostuttamaan kun lopulta kaaduin lumikenkien jäätyä hankeen kiinni.

Olin pakannut ahkion huonosti. Lopulta vedin sitä perässäni ahkiovyöstä kiinni pitäen, kovassa tuulessa kulkiessani en viitsinyt alkaa purkamaan sitä. Plussakelin ja vesisateen takia lumi paakkuuntui kenkiin ja Kiiskin villahousuista roikkui suuria lumikimpaleita.

Pysähdyin katsomaan B-barkin karttaa ja huomasin kulkeneeni reilusti etelään lännen sijaan. Näin kaukana jotain heijastavaa ja lähdin kulkemaan sitä kohti, samalla karttaa vilkuillen. Pian näinkin kaukana punaisena loistavat Njállavárrin maston valot ja käytin niitä suuntanani.

Unohdin pelkoni kokonaan. Tunsin oloni suuremmaksikin seikkailijaksi katsellessani kauemmaksi jäävää tiellä ajelevan auton valoja.

IMG_20200210_205023 IMG_20200210_214746
Kodalle päästyäni petyin hieman kun vastassani oli edeltävien retkeilijöiden roskia. Puitakaan ei oltu tuotu lisää joten ensitöikseni hain kotaan halkovarastosta täyden pussillisen halkoja. Siivosin, tein tulet ja pienin tuomani puut itselleni ja seuraaville valmiiksi. Onneksi en ollut kylmissäni tai väsynyt.

Alkuperäiseen suunnitelmaani kuului yöpyä teltassa, mutta tuulen vain yltyessä päätin jäädä kodan suojiin. Kamiina lämmitti sitä mukavasti ja samalla sain valmistettua itselleni ruokaa. Vettä minun ei tarvinnut sulattaa kuin koiralle, otin kotoa mukaani kaksi termosta joiden vesiä käytin juomavetenä.

Ilta meni Kiiskiä rapsutellessa ja ulkona käydessä. Ihmettelin kuinka hyvin pihalla näki ilman otsalamppua. Tuuli ujelsi kodan savupiippuun, muuten oli hiljaista.

Kymmenen jälkeen laitoin nukkumaan. Meni kauan ennen kuin nukahdin ja harmitti herätä Kiiskin metelöintiin! Heräilin yöllä useamman kerran ja näin paljon unia. Aamu kolmen aikaan käytin Kiiskin ulkona, kota oli viilentynyt.

DSC_2246 DSC_2253
DSC_2263Lopulta heräsin vasta kymmentä vaille kahdeksan! Puin makuupussissa lämpimässä olleen villapaidan ylleni ja hipsin laukulleni pukemaan villahousut, toppahousut ja untuvatakin päälleni. Tökerössä join yön aikana kylmentyneen veden ja laitoin tulet kamiinaan.

Kämmäsin kaasukeittimen kanssa ja onnekseni en polttanut kulmakarvojani kaasupilven palaessa edessäni. Hups, vielä on opeteltavaa jetboilin kanssa. Söin aamupalaksi laiskan evään, ”lisää vain vesi” nuudelikupin.

Jo illalla harmitti kotiin jääneet teet ja kahvinpurut, join pelkkää lämmintä vettä janooni. Hiljalleen pakkasin kamppeeni, puin hiihtovarusteet ylleni ja varmistin ettei ahkio pääse kaatumaan toispuoleisesta painosta.

Tuuli oli laantunut, mutta edelleen sateli vedensekaista lunta. Autolle lumikenkäillessäni pohdiskelin talviretkeilyä ja tulin siihen tulokseen etten vielä ole valmis lähtemään yksin telttailemaan pidemmälle talviaikaan. Siihen tarvitsen kaverin. Odotan entistä innommalla maaliskuun hiihtovaellustani Hetta-Pallakselle, varaustupien käyttö helpottaa talvivaeltamisen harjoitteluani roimasti.

Yö Skaidejávrilla rohkaisi ja kasvatti luottamusta omiin taitoihin. En vieläkään uskalla mennä metsään pimeällä, avotunturiin kyllä! Ja se jos mikä, on mahtavaa.

Auringon nousu Nuorgamissa

DSC_2150 DSC_2185
DSC_2188
Sunnuntaina Nuorgamiin ajellessani satoi lunta taivaan täydeltä. Pelkäsin sään olevan niin huono etten kauaa viihtyisi avotunturissa hiihdellen.

Juuri Nuorgamiin saapuessani lumisade loppui ja Pulmankijärventien korkeimmalle kohdalle saapuessani huomasin ilokseni osuneeni paikalle auringon nousun aikaan. Kiireellä kaivoin sukset ja repun takakontista ja lähdin hiihtelemään etelään kohti oranssina kajastavaa valoa.

Hetki oli kaunis. Pysähtelin katselemaan maisemia ja hämmästelin jo unholaan joutunutta kaamosta, auringon pilkahdellessa horisontin yläpuolelle oli vaikea uskoa ettei pimeästä ajasta ole vielä montaakaan päivää.

DSC_2198 DSC_2203
Kiersin reilusti etelään ennen voimalinjoille hiihtämistä. Suuntanani oli Fielmmajärvi ja yritin löytää sille ulkomuistista. Hanki kantoi hyvin ja suksi luisti.

Oli niin hiljaista että pystyin kuulemaan naisen ja miehen puhetta jostain kaukaa. En nähnyt kuitenkaan ketään hiihdellessäni tunturikoivikon halki. Sähkölinja piti kamalaa värisevää ääntä hiihdellessäni sen ali.

Hiihtämään lähtiessäni sormet jäätyivät kuvatessa, pakkanen oli selvästi laskenut kuluneen tunnin aikana kun aloin viimein lähestyä Fielmmajärven kotaa.

DSC_2207 DSC_2213
Vierailin kodalla ensimmäistä kertaa vuoden 2018 maaliskuussa. Kuluneesta ajasta huolimatta tuntui kuin olisin vastikää vieraillut paikalla – mikään ei ollut muuttunut. Huussi ja halkovarasto olivat siistit, ainoastaan lunta oli reilusti enemmän mitä edeltävällä kerralla.

Riisuin sukseni ja aloin kasaamaan joululahjaksi saamaani Jetboilin keitintä. Meni hetki ennen kuin sain kaasupullon paikoilleen ja yhdellä naksautuksella syntyi liekki ja muki alkoi lämmetä. Vesi kiehui uskomattoman nopeasti ja sain nauttia teeni ennätysajassa.

Nautin yksinäisyydestä. Katselin maisemia ja mietiskelin jaksaisivatko lapset kävellä ensi kesänä kodalle retkeilemään. Teeni juotuani jatkoin hiihtämistä länteen tavoitteenani päästä takaisin autolle.

Avotunturiin päästessäni tuuli oli yltynyt. Puin hupun pääni suojaksi ja hiihtelin verkkaiseen tahtiin. Hoksasin menneeni liikaa pohjoiseen ja yritin tarkistaa suunnan puhelimellani, yllätyin kun B-bark ehdotti kartan vaihtamista Norjan puolelle. En hoksannutkaan hiihtäneeni lähelle rajaa.

Pian parkkipaikka alkoi näkyä korkeammalla rinteessä. Autoni oli saanut seuraa kolmesta muusta ja muutama lenkkeilijä näytti kävelevän tien varrella.

1,5 kilometrin loppusuoralla pohdiskelin kuinka vahva tyyppi luonto onkaan kun ottaa vastaan murheet ja huolet vuodesta toiseen. Silti se jaksaa palauttaa kotiin huolettomamman retkeilijän.

Haikeana katselin taakse jäävää erämaata pakatessani varusteitani takakonttiin. Nuorgamissa pitäisi käydä useimmin hiihtelemässä kauppareissun yhteydessä.

Linkki Fielmmajärven postaukseeni

Lumen valtaama luonto kaamoksen loppupuolella

DSC_2087 DSC_2094
DSC_2101
Keskiviikkoinen vesisade kruunasi tämän oudon talven. Marraskuussa talvi vaikutti vielä kulkevan samalla kaavalla kuin pari edeltävää, jos viime vuoden lumetonta alkutalvea ei lasketa, leuto ja runsasluminen joulu-tammikuun aika on kummastuttanut monia.

Sunnuntaina lumikenkäilin ylös Paistunturin erämaan puolelle Geologiselle polulle ja yllätyin lumen määrästä. Ylös polulle kenkäily oli normaalia raskaampaa jyrkässä rinteessä, vuoron perään aurasimme polkua auki Kiiskin kanssa. Pelkäsin ettei tuo koirien lamborghini jaksaisi kahlata töppöjaloillaan pitkälle, sain jälleen yllättyä. Välillä se kulki lumikengissä kiinni ja pian se olikin hihnan salliman matkan päässä seuraamassa ketun jälkiä.

DSC_2108 DSC_2110
DSC_2114
Vaikka vannon liukulumisuksien nimeen, lumikengät olivat sunnuntaille parempi valinta. Jopa paikoilla joissa tuuli pääsee puhaltamaan vapaasti upotti. Kuljin ketun jälkiä pitkin löytääkseni hangen kantavimmat kohdat.

Alun hikoilun takia palelin saapuessani Kalkujoen lammelle. Alkuperäiseen suunnitelmaani kuului pitää tauko kodalla ja nauttia teestä, puntaroin kuuman juotavan ja liikkumisen välillä ja päädyin jatkamaan matkaa pystähtymättä.

DSC_2141

DSC_2133
DSC_2143
Kota uinui paikoillaan lumipeitteen alla. Sen alapuolella seisova opastekylttiryhmä on normaalisti pääni korkeudella, nyt seisoin miltei sen korkeudella. Lunta Annakurussa oli vielä enemmän mitä Geologisen pohjoispään polulla ja sain kulkea lumisen satumetsän halki kohti kylää.

Riekkojen jälkiä parveili puulta puulle kaikkialla kurussa. Onneksemme näimme kaksi vitivalkoista yksilöä niiden lennähteässä lumikiepeistään karkuun. Mäessä pehmeä lumi luisti allani ja mätkähdin takapuolelleni syvälle hankeen. Kamera kaulassa jäin istuskelemaan ja pohtimaan kuinka pääsisin ylös kastelematta sitä, kun reppunikin oli jäänyt hangen vangiksi.

Alas tarpoessa varpaanikin olivat lämmenneet ja sain rauhassa istuskella ennen kuin könysin ylös. Kiiski istuskeli vieressäni ja oli varmasti salaa tyytyväinen hengähdystaukoon vaikka vetikin kunnon hepulit alas pururadalle päästyämme.

En kehdannut kulkea pururataa pitkin lähemmäs kotia koiran kanssa joten riisuin lumikengät koulun pihalla ja kuljimme tietä pitkin loppumatkan. Taakse jäävä oranssin kirjava taivas kieli pian päättyvästä kaamoksesta. 8 päivää enää ja aurinko nousee jälleen!

Vuoden 2019 poiminnat

DSC_9723 DSC_9894
Tämä kulunut vuosi oli kaikkea muuta kuin mitä olin kuvitellut. Luulin etten retkeilisi paljoa saatika yöpyisi luonnossa montaakaan kertaa vauvavuoden aikana, mutta sainkin onnekseni kokea monia upeita luontohetkiä yksin, Erätoverin ja perheen kanssa. Jos tämä ”välivuosi” oli näin upea, millainenhan vuodesta 2020 on tulossa?

Vauvavuosi ei ole vielä onneksi ohi, mutta palasin vuoden lomilta takaisin työelämään. Vapaa- aikaa on vähemmän, mutta enköhän jotenkin onnistu yhdistämään työt, perheen ja retkeilyn- kuten aina ennenkin.

DSC_9950 DSC_0082
Miltä vuoteni sitten näytti?

Blogin postaukset vuosittain löydät sivun oikeasta ylälaidasta.

Tammikuussa pidin tarkoituksellisen blogiloman. Vauva syntyi kuun lopulla.

Aloitin ulkoilun heti. Vauvakin pääsi pilkkireissulle jo alle kuukauden ikäisenä, aivan kuten veljensäkin. Helmikuussa kirjoitin postauksenSeikkailufiiliksestä ja perheen ensimmäisestä yhteisestä pilkkiretkestä.

Maaliskuussa jatkettiin pilkillä käyntiä ja kirjoitin postauksen nolosti päättyneestä kelkkareissusta, kun käveltiin Pikku-J:n kanssa pimeässä kotiin tunturista.

DSC_0232 DSC_0473
Huhtikuisella hiihtoretkellä kuvittelin olevani talvivaelluksella. Enpä tuolloin arvannut että seuraavana talvena olisin jo varannut itselleni Hetta-Pallaksen hiihtovaelluksen! Huhtikuussa sanoin myös heipat pilkkimiselle ja innostuin kaivelemaan hankia.

Toukokuussa kohotin kuntoani luonnossa. Kuntoni on nyt aikalailla samassa pisteessä kuin mitä se oli ennen raskautta ja suurin työ on tehty kulkemalla luonnossa. Täällä on niin paljon korkeuseroja, ettei paljoa tarvitse kyykkäillä kotona.

Kesäkuu oli ihanaa aikaa aikaisen kevään ansiosta. Retkeilin paljon, muunmuassa Erätoverin kanssa Silkeájalla Kevon luonnonpuistossa.

DSC_1149 DSC_1440
Yksinvaeltaminen on asia jota harjoittelen. Heinäkuussa ylitin itseni ja vaelsin Kuoppilaksen autiotuvalle omia reittejäni pitkin. Reissu oli suuri harppaus kohti ensi kesän vaellusta.

Elokuussa meillä oli viimeinkin uusi teltta käytössä ja lähdin Pikku-J:n kanssa yöksi Nuorgamin Skaidijärvelle. Yksi asia mitä tahdon ensi kesänä tehdä enemmän on ehdottomasti telttailu pojan kanssa kaksistaan. Vauva pääsee mukaan muutaman  vuoden päästä. Elokuun lopulla vierailtiin #Nukuyöulkona – tapahtuman metsähotellissa Kiilopäällä. Toivottavasti pääsemme sinne myös ensi vuonna!

Syyskuussa iski paha telttailukuume.Extempore pakkasin rinkan ja vaelsin taas Kuoppilaksen autiotuvalle Kiiskin kanssa ja yövyin ensimmäistä kertaa yksin pimeässä(tai no yksin ja yksin, olihan siellä muitakin vaeltajia.)

DSC_1586 DSC_1607
Uskomattomat revontulet kävin kuvaamassa lokakuussa. Tilanne oli mieleen jäävä taustalla soivien kirkonkellojen ansiosta.

Marraskuussa oli kamalat pakkaset, ne eivät onneksi estäneet ulkoilua. Utsjoen törmä on kaunis paikka.

Joulukuussa olen ulkoillut, mutten kameran kanssa. Kävin hiihtelemässä itsenäisyyspäivänä ja pääsin ihailemaan kauniita kaamoksen värejä.

DSC_1847Kulunut vuosi on ollut oikein mahtava. Elämästä saa kaiken irti parhaiten retkeilemällä!

Ensi vuodelle minulla on haaveita. Tahtoisin hiihtää Hetta-Pallaksen, vaeltaa Sokostille ja toteuttaa Facebook-ryhmän ”Nuku vähintään yksi yö ulkona joka kuukausi 2020” -haasteen. Tuo joka kuukausi ulkona yöpymisestä on täysin mahdollinen suorittaa, mutten tiedä tulenko onnistumaan siinä jokaisena kuukautena jo olemassa olevilla varusteilla. Haaste taitaa kaatua jo tammikuuhun :D.

Hyvää ja oikein onnellista vuotta 2020! 

Itsenäisyyspäivän kaamoshiihto

DSC_2053 DSC_2043
DSC_2054
Itsenäisyyspäivänä parisen viikkoa sitten kävin hiihtelemässä vailla määränpäätä. Lähdin pururataa pitkin kohti etelää, poikkesin ladulta sähkölinjan alle ja hiihtelin uppohangessa Finlandia hymnin soidessa taustamusiikkina.

Olin yhdentoista aikaan liikenteessä enkä osannut arvatakkaan kuinka oikeaan aikaan satuin nousemaan ylös Ánnáguravárrin rinnettä. Rinne itsessään on kamala nousta vuodenajasta riippumatta, sitä ei pääse ylös hengästymättä. Tai joku parempikuntoinen saattaisi päästäkkin, mutta tälläisellä vapaa-ajan liikkujalla meni tovi jos toinenkin nousta sivuttain sukset jalassa ylös.

DSC_2070 DSC_2063
DSC_2064 DSC_2077
Rinnettä pitkin kulkevaa polkua pitkin kulkeminen kesti kestämistään. Välillä pystyin hiihtelemään muutaman metrin eteenpäin kunnes sain taas kääntyä sivuttain kulkemaan. Pysähtelin monet kerrat katsomaan takanani kohoavaa oranssia valoa joka kajastui kaukana nousevasta auringosta. Kaamoksen aikana aurinko ei nouse horisontin yläpuolelle.

Nousun loppuessa pidin pienen hengähdystauon ja tutkailin maisemia. Edessä siinsi sinertävä taivas ja lumesta oksansa kumartaneet koivut. Menin poroaidasta läpi ja hiihtelin hetken sen vierttä kunnes hoksasin etten jaksaisi kiertää kaukaa toiselle portille saakka, käännyin ja jatkoin matkaani poroaidan ulkopuolella.

Säikähdin lähelläni kirkaissutta pöllöä ja allani kerroksittain alas humahdellutta lunta lähestyessäni rinteen jyrkkää reunaa. Kylä aukeni edessäni, pystyin näkemään Utsjoen sulat kohdat ja alhaalla kulkevat autot. Retkeni jännittävin hetki oli edessä, ylhäältä pitäisi päästä alaskin.

Lähdin laskemaan rinnettä hitaasti, siksakkia vetäen. Rohkeampi olisi päässyt suoraan alas, mutten tohtinut ottaa riskiä. Lasketellessani tunsin kuinka lumessa piileskevät kivet naarmuttivat suksien pohjia.

Pysähdyin kallion alle ja seurasin kuinka lumiseinämä putosi pykälän alemmas. Onneksi rinteessä ei ollut paljoa lunta, lumivyöryn alle joutuminen ei kuulunut suunnitelmiini.

Ennen alas laskeutumista pysähdyin tutkimaan koloa kivien välissä jonne johti useammat ketun jäljet. Vaikka kuinka kurkin, en ylettänyt näkemään oliko kolossa pesää.

Jännittävä itsenäisyyspäivän hiihtoretkeni oli omiaan piristämään kaamospäivää. Hämärällä täytyy lähteä ajoissa ulos jos aikoo luontoon ennen pimeää ja se onkin koitunut ongelmaksi viime aikoina.

Kaamos on onneksi lyhyt ajanjakso, joten siitä on mukava ottaa kaikki ilo irti vapaapäivinä ulkoillen luonnossa.

Hyvää joulua kaikille!

Kaamoksen värit kirkkotuvilla

DSC_1988

DSC_1981
Maanantaisen lumimyräkän jälkeen sateet ovat jatkuneet ja lumilapiolla on riittänyt työtä kotipihassa. Tiistaina loin lunta tuskan hiki valuen 10 kuukautisen vauvan katsellessa rattaistaan puuhiani. Taivas oli lähes pilvetön, ainoat pilvet seisoskelivat etelässä kaukaa tulevan auringonvalon tiellä.

Olin loistavaan aikaan ulkona, pikkuhiljaa taivaan tummuus alkoi punertua ja lilan eri sävyt tulvivat pilvien väleistä. Lumilapio sai lentää hankeen, vauva päätyi turvaistuimeensa ja Subaru kaasutteli kotipihasta kohti kirkkotupia. Tätä en missaisi!

Ajomatkalla tein suunnitelman. Takakontissa on ehkä viime viikonlopulta jäänyt pilkkiahkio lampaantaljoineen, sillä saisin vauvan mukaani kirkkotuville. Nopeasti vaihtunut tilanne ei näyttänyt häiritsevän pikkuista, hieman hämillään hän katseli pilkkiahkiosta kun könysin parkkipaikan korkeaksi auratun lumivallin päälle.

Takakontissa olisi ollut lumikengät. Laiskuuttani lähdin mielummin kahlaamaan hangessa kohti hämärässä tönöttäviä tupia. Ahkion raahaaminen perässä osottautui ongelmalliseksi sen kallistuessa jalanjäljissäni.

Kaikkea ne meidän lapset joutuvatkin kokemaan kun mammansa kanssa kulkevat. No, Pikku-J:kin edelleen lähtee mukaani retkille joten tuskin bebekään tästä paljoa järkyttyy, ajattelin työntäessäni ahkiota pienessä mäessä.

DSC_2032 DSC_2031
DSC_2038-2
Värit olivat todella vaikuttavat. Onnekseni olen päässyt vanhempainvapaalla ollessani ulkoilemaan myös kaamoksen valoisaan aikaan ja saanut kokea nämä piristävät sävyt.

Kuvatessani minulla oli ongelmia asetusten kanssa ja niitä säädellessäni vauva oli innostunut kurottelemaan ahkion laidan yli, tunkkasin ahkion kiinni lumeen jotta säästyttäisiin  lumipesuilta. Kerran hän onnistui dippaamaan itsensä hangessa eikä ollut lumipesusta moksiskaan…

Pihassa tarpominen kävi työstä. Ahkiota piti kuljettaa sivussa jottei se kipannut nurin syvissä jäljissäni. Bebe otti loppuajan rennosti ja makoili höpötellen omiaan jatkaessani kuvaamista. kuljettuamme pihan halki palasimme autolle.

Olen tyytyväinen että lapsetkin ovat päässeet mukaani seikkailemaan jo pienestä iästä lähtien. Poika tuumasi yhtenä iltana eteisessä rakastavansa minua, koska olen niin hyvä tässä. Missä? Ulkovaatteiden pukemisessa jota sillä hetkellä teimme? Retkeilyssä? Yhteisen ajan vietossa?

Vastausta en saanut, mutta tiedän tehneeni jotain oikein.