Kaamos – lyhyt hiihtoretki

DSC_6266
DSC_6271

Haaveilin viikonlopulle uskaliaasta, pimeää uhmaavasta hiihtoretkestä jonnekin kauemmas. Olin suunnitellut suuntaavani jopa kymmenen kilometrin päähän autiotuvalle tai lumikenkäileväni eräälle kodalle yöksi. Olin kuitenkin niin väsynyt viikosta johon sisältyi yksi uneton yö sekä yö kotipihalla teltassa, että päätin luopua suunnitelmistani.

Yö teltassa oli kuitenkin välttämätön keskelle viikkoa osuneelle vapaapäivälle, tahdoin saada joulukuulle useamman ulkona nukutun yön. Nukuinkin kymmenen tuntia muutamalla herätyksellä! Teltta oli pystytetty huolimattomasti, puutarhatuoli piti sitä pystyssä yhdestä päästä. Pääasia, että se kesti leudon ja tuulettoman yön kotipihassa.

DSC_6276

Tuskastun jos en pääse ulkoilemaan. Koiran lenkitys tien vartta pitkin pimeydessä toimii ensiapuna, talvella hiihtäminen saa oloni rentoutuneeksi. Ei mene kuin hetki kun hyvä olo valtaa mielen.

Kauppareissun yhteydessä päätin käväistä hiihtämässä Pulmankijärventien lähistöllä Skaidijärven alueella. En suunnannut kodalle vaan päätin tutkia lähimaastoa. Oli kaamospäiväksikin synkkää, pilvet olivat peittäneet taivaan lähes täydellisesti. Porot kulkivat kohti pohjoista laskeutuessani niiden kaivamaa rinnettä alas järven jäälle.

Kuu katseli kulkuani pilviverhon takaa. Lunta ei ollut paljoa, porojen kaivamassa rinteessä sai olla tarkkana ettei astu suksella harhaan. Hiihdin järven rannan lähistöllä, vaikka kovat pakkaset ovat varmasti jäädyttäneet tunturijärvet en uskaltanut hiihdellä suoraan järven yli. Jäin kuitenkin jäälle katselemaan pilvien takaa paljastuvaa suurta kuuta.

DSC_6277
DSC_6282

Hiihtelystä hurmioituneena ehdin jo katsoa teltalle paikan seuraavaa yötä varten, innostuin ajatuksesta tulla avotunturiin nukkumaan muutaman puun suojiin. Riisuin sukset tunturikoivun juurelle ja kaivoin pienen kolon jaloilleni. Istuin hangelle syömään pientä evästäni, kaupasta mukaan nappaamaani suklaapatukkaa. Kaamoksen hiljaisuus oli syvää.

Paluumatkalla huomaamattani uskallauduin hiihtämään suoraan järven jään yli. Valitsin reitikseni rinteen jyrkimmän kohdan porojen katsellessa hiihtoani kauempaa, ne olivat hiippaileet takaisin tukikohtaansa. Porojen kaivamassa rinteessä oli hankala edetä, olipahan aikaa tutkia niiden esiin kaivamia kasveja ja naureskella riekon jättämille vauhtiraidoille.

Enpä koskaan päätynyt yöksi sinne avotunturin rauhaan. Loppuvuosi on ollut raskas sairasteluiden ja töiden vuoksi, normaalistikin tulee hidastettua vauhtia kaamokseksi pimeän takia, mutta tälläinen tekemättömyys alkaa jo käydä hermoille! Alkuvuosi näyttää valoisammalta, ehkä silloin ehdin haaveilemalleni yöretkelle.

DSC_6284

Tsekkaa tästä viime joulukuun yöretki Urho Kekkosen kansallispuistoon!

Kaamoshiihto Urho Kekkosen kansallispuistoon 17-18.12

DSC_4569
DSC_4575
DSC_4582

Yksi asia minkä jokaisen tulisi kokea, on kaamos. Katsokaa nyt kuinka kaunis se parhaimmillaan voi olla!

Minulla kävi tuuri selkeän sään suhteen. Lähdin torstaina aamusta hiihtelemään Kiilopäältä kohti Suomunruoktun autio-ja varaustupaa puoli yhdentoista aikaan. Madellessani Rautulammen hiihtoreittiä pitkin kohti Niilanpäätä ohitseni kiiti vanhempi rouva kertoen edeltävien päivien olleen harmaita ja leutoja, pakkasen laskiessa taivas avautui paljastaen kauniit kaamoksen värit.

Vuoden kestänyt nuku joka yö ulkona vähintään kerran – haaste alkoi lähestyä loppuaan. Tahdoin viimeisen haasteyön olevan ikimuistoinen, joten en tyytynyt yöpymään kotipihalla teltassa vaan varasin itselleni paikan Suomunruoktun varaustuvasta.

Ahkion aisat vääntyivät rikki Hetta-Pallas hiihtovaelluksellani, olin varautunut köysivetoon mutta löysinkin muuttokuormasta hiilikuituiset aisani. Mukana ei ollut paljoa tavaraa, vain yöpymisvarusteet, ruoka ja paljon lämmintä.

DSC_4588
DSC_4584
DSC_4594

Suurin huoleni oli joutua hiihtämään pimeällä. Olin pettynyt hiihtovauhtiini, olin laskenut kulkevani kolmisen, ellei jopa nelisen kilometriä tuntiin. Todellisuudessa kolmeen kilometriin Niilanpäälle oli mennyt puolentoista tunnin verran. Hiihdettävää suuntaansa kertyi 13 kilometriä.

Arvoin hetken kulkusuuntaa päästessäni risteyskohtaan jossa olisin voinut seurata Rautulammen hiihtouraa vielä hetken ja laskea kurua myöten Suomunlatvan laavulle. Suoraan merkitsemättömälle reitille lähtevällä hangella erottui juuri ja juuri moottorikelkan jäljet. Päätin lähteä seuraamaan jälkeä, se kulkisi tuttua reittiä pitkin. Otin GPS:n käyttööni, olin kuitenkin laittanut toisen pattereista väärinpäin ja sitä irrottaessani onnistuin saamaan muistikortin suojan irti. Jes, eipä gepsillä ilman karttaa tehnyt oikein mitään…

Edessäni aurinko näytti laskevan jossain Nattasten takana. Kun käännyin katsomaan taakseni, kaunis vaaleanpunainen taivas katsoi takaisin. Hämmentyneenä kaamoksen kauneudesta hukkasin jäljen ja yhtäkkiä löysin itseni syvänteestä joka jatkui pitkälle tunturin rinteeseen. Pieni epäillys valtasi mieleni, nyt oli oltava tarkkana suunnistuksen suhteen kun gepsiäkään en saanut käyttööni sormien jäätyessä yrittäessäni korjata muistikortin suojusta.

Rinne oli täynnä porojen jälkiä. Päättäväisesti, pieni kauhu takaraivossani hiihtelin alemmas kuullessani miehen puhetta. Katselin ympärilleni nähdäkseni kulkijan. Kylläpä tunturissa kaikuu. Pian osuin takaisin tuulen puhaltamalle huoltoreitille ja samalla erotin kaksi hiihtäjää koirineen rinteestä.

DSC_4597
DSC_4600

Hiihtäjät kertoivat tulleensa Suomunruoktulta, saisin hiihdellä selviä jälkiä seuraten tuvalle saakka. Mikä onni! Olisi myös harjoituksen kannalta tehnyt hyvää hiihdellä ilman jälkiä. Rankan alkupätkän jälkeen pääsin lepuuttamaan rasittuneita reisiäni (oikeassa jalassa on ”joku tulehdustila” mihin olen vetänyt buranakuurin ja venytellyt tehostetusti, lisäksi molemmat ovat jumissa jatkuvasti eivätkä oikein nouse yhtä reippaasti kuin ennen… Kolmekymppiset lähestyvät) lasketellessani mäkeä alas Suomunlatvan laavulle saakka.

Mukanani oli Spot- hätälähetin (linkki varuste.net sivulle). Sillä saan hälytettyäni itselleni apua kentättömilläkin alueilla, ilmoitus kulkee satelliitin kautta hätäkeskukseen antaen koordinaatit sijainnistani. Spotilla pystyn myös erikseen hälyttämään apua pelkästään Juhikselta halutessani ja ilmoittamaan taukopaikkani sekä perille pääsyni. Hiihtoreissuni aikana lähetin kaksi taukoilmoitusta ja yhden ”tupailmoituksen” joka ei koskaan päätynyt Juhikselle asti.

Suomunlatvalla havaitsin illan hämärtyneen reilusti. Pakkanen alkoi kiristyä ja oli jatkettava matkaa.

Vastaani metsässä hiihteli mies, joka ilmoitti käväisevänsä kentällisellä alueella saadakseen laitettua viestiä kotiin. Hän kertoi palaavansa autiotuvalle illan aikana ja uumoili toisenkin hiihtäjän jäävän Suomulle yöksi. Oli mukava saada tietää etten olisi täysin yksin tuvalla.

Viimeinen neljän kilometrin matka meni haaveillessa. Jossain vaiheessa havahduin ja tajusin hiihdelleeni pienen ikuisuuden. Väsymys alkoi tosissaan tuntua jaloissa. Ennen tupaa pysähdyin hyvänolon tunteen pyyhkäistessä kehoni läpi. Tämä se vasta on elämää!

DSC_4606

Tuvalle päästyäni ykkösprioriteettina oli saada tulet kamiinaan. Edeltävät vierailijat olivat jättäneet hyvät sytykkeet. Söin hieman ja laittelin kampetta paikoilleen. Tupa lämpeni hitaasti, joten pysyin liikkeessä. Kävin laittamassa autiotuvankin puolelle tulet, tuntui itsekkäältä olla tekemättä niin kun tiesin ainakin yhden saapuvan paikalle.

Ilta meni lueskellessa ja syödessä. Käväisin ennen nukkumaan menoa ulkona hengittelemässä kiristyvää pakkasta, samalla ihaillen kirkasta tähtitaivasta. Yöllä pakkanen laski jonnekin -25 asteen tienoille, viiden aikaan jouduin laittamaan kamiinaan uudet tulet.

Heräsin aamulla autiotuvan puolelta kuuluvaan kolisteluun. Nousin pussista vasta herätyksen soidessa kahdeksalta. Yöunta kertyi 11 tunnin verran, ei paha.

DSC_4607

Aamuaskareissa en pitänyt kiirettä. Hain seuraaville puita, pienin osan ja tein sytykkeet valmiiksi. Tapanani on jättää tupa siihen kuntoon, missä toivoisin sen olevan saapuessani paikalle.
Pimeys alkoi muuttua hämäräksi vasta yhdeksän jälkeen. Pihalla törmäsin autiotuvan puolella olleeseen koiraan ja omistajaansa, juttelimme hetken ja lähdin hiihtelemään edeltä. Edeltävän päivän kauniista kajosta ei ollut jälkeäkään, harmaan eri sävyt olivat päivän teema.

Suomunlatvan laavulla pidin pienen tauon ja lähdin hiihtelemään perässäni tulleen vaeltajan saattelemana. Hänen koiransa ei tahtonut liikahtaa mikäli ei saanut kulkea perässäni, joten sain loppukilometreille seuraa. Koiralla oli paljon samanlaisia luonteenpiirteitä kuin Kiiskillä, tuli jopa ikävä kun hikoillen nousin rinnettä ylös koiran haukkuessa kannustavasti perässäni.

Rinteessä tuuli yltyi, olin tehnyt virheen pukeutuessani lämpimästi – suojatessani kasvojani kylmältä takin sisällä vallitseva trooppinen ilmasto pyrki ulos kylmään pakkasilmaan. Olin tehnyt virheen hikoillessani rinteessä, ilman taukotakin esiin kaivamista tauon pitäminen ei tulisi kuuloonkaan.

Koira perässäni hiihtelin Kiilopäälle saakka. Vastaan tuli useampi ahkio perässään hiihtelevä porukka, olimme tunturissa sopivaan aikaan kun ruuhkaa ei vielä ollut. Sanoin heipat koiralle ja tämän omistajalleen, vaeltamisessa ja retkeilyssä yksi parhaimmista puolista on erilaisten ihmisten kohtaaminen ja hetken yhdessä jutustelu sekä ongelmien ratkominen (esim. case Lankojärvi).

Urho Kekkosen kansallispuiston talvinen yöretki oli omiaan tuomaan rohkeutta maaliskuussa koittavalle hiihtovaellukselle.

Linkki Suomunruoktun autiotuvalle karttapaikka.fi:ssä

Postaus Suomunruoktulta kesältä

Itsenäisyyspäivän ulkoilu Isonkivenvaaralla

DSC_4510
DSC_4507
DSC_4516

Hyvää itsenäisyyspäivää itse juhlapäivän jälkeen!

Heti aamusta tuli olo, että on päästävä ulos nauttimaan kotimaamme luonnosta. Viime itsenäisyyspäivänä sain hiihdellä kaamoksen sylissä, nyt suksien kaivaminen esille on haave vain…

Pieni pakkanen tuntui kipristelevän poskilla jo kotipihassa. Avoin Teno saa ilman kosteaksi ja kylmä ilma tuntuu uiskentelevan syvälle vaatteiden väliin. Vielä ajellessamme Nuorgamiin en huomannut tuulen olevan mitenkään häiritsevä. Pari päivää maisemat piilottanut pilviverho oli viimein väistynyt antaen kuun loistaa yksinäisenä taivaalla.

Noustessamme ylös Pulmankijärven tietä auringon kajo horisontin takaa alkoi näkyä komeana. Innosta piukeana parkkeerasin auton vaaran huipulle.

DSC_4511
DSC_4522
DSC_4532
DSC_4534

Noustessani autosta rivakka tuuli nappasti kiinni ennen kuin ehdin varoa. Nostin taaperon autosta parkkipaikalle ja komensin lapset tuulensuojaan siksi aikaa kun kaivelin takakontista repun ja pulkan esille. Pulkkaa ei voinut pitää narusta, se lähti oitis lentelemään holtittomasti.

Lapsilla oli hauskaa, komentoni pysyä tuulelta suojassa oli lennellyt tuulen mukana Norjan puolelle, pienempi ei meinannut pysyä pystyssä tuulen työntäessä häntä mukanaan. Kävelimme tien yli Skaidijärven puolelle ja totesimme lunta olevan todella vähän pulkkailulle.

Päätös skipata Skaidijärven kodalle kävely syntyi nopeasti. Tuuli oli sen verran kova, etten tahtonut ottaa riskiä lasten paleltumisesta. Tuuli ei näyttänyt häiritsevän heitä lainkaan, joten kävelimme ristiin rastiin pulkkaa perässämme vetäen.

Keskittyessäni kuvaamaan maisemia lapset seikkailivat keskenään pulkan kanssa. Tuuli tuntui tyyntyneen hieman, olimme käyttäneet aikaa harhailuun jo jonkin aikaa emmekä lähteneet kodalle päin vaikka mieli olisi tehnyt. Pienemmän päiväuniaika ja kaamoksen valoisa aika sanelevat retkeen käytettävän ajan.

Ennen autolle paluuta kävimme moikkaamassa muutamaa tuttua joka oli sattunut paikalle. En meinannut saada pienempää autolle lasten löydettyä suuren jäisen rapakon, loppupeleissä ainoa jota tuuli häiritsi taisin olla minä.

Haave vuoden viimeisestä tupayöstä kummittelee edelleen mielessä. Mikäli lunta on näin vähän, joulukuun haasteyö tulee vietettyä jossain lähistöllä. Marraskuun yön vietin esikoisen kanssa kotipihassa, en tahtoisi lepsuilla viimeisen yön kohdilla. Käynti Nuorgamissa vahvisti sen tosiasian, että lunta on tultava lisää ennen kuin suksilla viitsii lähteä erämaahan.

Oikein hyvää alkanutta viikkoa! Aamulla katsottuani ulos sain yllätyksekseni todeta etupihan vihreyden kadonneet pienen hangen alle. Toivottavasti jo seuraavilla pidemmillä vapailla pääsisi hiihtämään!

Isonkivenvaara karttapaikka.fi:ssä

Keskellä ”ei mitään” on kaikki – muutto pois kirkonkylältä

DSC_4184

Lokakuu oli tarkoitettua hiljaisempi järjestellessämme muuttoa puolisoni lapsuudenkotiin. Alunperin meidän oli tarkoitus jättää kylä taaksemme jo syyskuussa, mutta remontoitavan tilan määrä yllätti joten saimme vielä kuukauden aikaa pakata tavaroitamme. Muutto Utsjoen kirkonkylältä ”keskelle ei mitään” tälläiselle etelän hetelmälle oli jännittävää, miten pärjäisin alueella jossa ei ole

a) liikennettä
b) katuvaloja
c) ihmisiä

Oma rauha ja luonnon välitön läheisyys korvaavat edellämainitut. Ympärillä riittää maastoa tutkittavaksi, pimeässä lenkkeily autotien varrella ei olekaan niin kamalaa kuin ajattelin ja saan töistä tarpeeksi sosiaalista elämää. Vaikka työ- ja koulumatka pitenikin reilusti entisestä parista sadasta metristä, uskon muuton olleen pelkkää plussaa.

En ole koskaan asunut yhtä syrjässä. Villähde on syrjäisin paikka missä olen pienen elämäni aikana majaillut.

DSC_4186
DSC_4185
DSC_4193

Innokkaana odottelin tulevia vapaita, tarkoituksena oli retkeillä lasten kanssa vähintään kotipihan kodalla. Flunssakauden päästyä vauhtiin ollaan tyydytty takan kypsentämiin makkaroihin ja vaahtokarkkeihin. Lasten flunssat tuntuvat kestävän ikuisuuden. Vanhemman kanssa olen jo tutkinut otsalamppujen valossa Tenojoen rantaa ja seikkaillut kotipihan läheisyydessä, hän lähtee matkaani innolla ja vaikuttaa tyytyväiseltä muutokseen. Kunhan flunssat on selätetty kunnolla pääsemme yhdessä seikkailemaan.

Lauantaina lähdin käymään läheisellä tasanteella, jonka rinne kohoaa suoraan Nuorgamintien varrelta. En tiedä johtuiko se portaissa edestakaisin ravaamisesta vai mistä, reidet olivat jo valmiiksi rasittuneet ja meinasin luovuttaa ennen ylös pääsemistä. Tahdonvoimalla pinnistin tasanteelle saakka, kunhan nuo jyrkimmät kohdat pääsee ylös patikointi helpottuu huomattavasti.

Kivikkoinen avotunturi oli kuin mustavalkofilmistä. Jäätyneestä hangesta pilkisteli kiviä kuin kuusta konsanaan, aurinko oli laskenut tunturin taa ja loi taivaalle kaunista oranssia kajoa.

DSC_4199
DSC_4195
DSC_4197

Oli vaikeaa valita mihin suuntaan lähtisin. Auringossa hehkuva poroaita, luminen huippu vaiko tasanteella tallustelun jatkaminen?

Päädyin tutkimaan tasannetta, aikaa pidemmille retkille olisi muulloinkin. Kävin yksin seisovien järkäleiden luona ihmettelemässä niiden alkuperää ja ilokseni yllätin lihavan jäniksen piilostaan. Sen pinkoessa karkuun yritin turhaan ottaa siitä kuvia kamerallani. Missään muualla ei näkynyt jälkeäkään muista, vain minä ja säikähtänyt jänö saimme nauttia luonnon järjestämästä hyvinvointihetkestä.

DSC_4209
DSC_4206

Enää en voi lähteä tuosta vain suoraan takapihalta geologiselle polulle tai hurauttaa autolla hetkessä Ellinpolun varrelle. Poluttomat jängät ja tuntemattomat järvet odottavat seikkailijaansa, muutto syrjään avasi lukemattomia mahdollisuuksia.

Tavarat etsivät vielä paikkaansa ja eräkamppeenikin majailevat edelleen pahvilaatikossaan. Suurin osa varusteista on vielä entisessä varastossa, marraskuun yöpymishaasteen yön vietän mielelläni vasta kuun loppupuolella – ulkona on vaihdellen kylmää ja märkää. En tahtoisi yöpyä kotipihassa, tahdon haasteen viimeisiin öihin haastetta. Jäisessä tunturissa rinkan kanssa kävely ja yön viettäminen pilkkopimessä ilman lumen hehkua ei innosta ollenkaan.

Milloinkohan seuraava ensilumi sataa maahan? Sääennusteet lupaavat lämpimiä kelejä vielä marraskuun puoliväliin saakka.

Toivottavasti teillä on ollut oikein mukava isänpäivä! Linkkaan loppuun postauksen viime vuoden isänpäivästä, jolloin nautittiin kolmenkympin pakkasista.

30 asteen pakkaset ovat elämys

Postaus yöstä läheisellä Skoarrajávrilla.