#Ruskatutka Njállavaarassa

DSC_9221
DSC_9217
DSC_9208
Viime viikonloppuna ajelimme Njállavaaran maastoajoneuvouralle maastoautollamme. Mukanamme oli J:n vanhempien pentu Jeppe, ajattelimme antaa heille pientä lapsivapaata ylivilkkaasta tuholaisesta.

Keräsimme sankollisen variksenmarjoja Pikku-J:n juoksennellessa ympäriinsä koiran kanssa. Kumpikaan eivät poistuneet läheltämme minnekään, saimme kerätä marjoja täydessä rauhassa. Sää oli viileä ja tuuleton, aurinko pilkahteli välillä esiin pilvien takaa.

Pajero- maastoautomme on osoittautunut hyväksi hankinnaksi. Sen sisälle mahtuu enemmän tavaraa kuin mitä mönkijään saa, matkustaminen on paljon mukavampaa ja meidän koko perhe mahtuu sen kyytiin ongelmitta. Nyt pääsemme myös syvemmälle erämaahan (niin pitkälle mitä uraa riittää), josta jatkaa kävellen leiripaikalle myös kolmevuotiaan pikkutöpystelijän kanssa.

DSC_9226 DSC_9233
DSC_9228
Lapsoset juoksentelivat pitkin jänkää ja söivät marjoja. Variksenmarjat maistuivat paremmin hyvin tottelevalle Jepelle, joka ei hetkeksikään kadonnut näköpiiristämme. Kun kauppakassi ja sanko olivat täysiä variksenmarjoista päätimme ajella Njállavaaran alle puron varrelle evästauolle. Variksenmarjat ovat helppo kerätä, niitä on lähes kaikkialla! Ehdoton suosikkimme on kotona tehty variksenmarjamehu. Lämpimänä juotuna.

DSC_9237 DSC_9247
DSC_9248 DSC_9250
Istuskelimme nuotiolla ja joimme lämmintä variksenmarjamehua. Makkarat jäivät kylmiksi joista puolitoista päätyi Jepelle ja hänen kauttaan tarkoin valittuun piiloon. Jollain ketulla oli varmasti bileet tulevana yönä.

Tunturissa on mukavaa juuri silloin, kun ei ole mihinkään kiire. En tiedä, onko meillä ollut koskaan tylsää ollessamme retkellä! Pelkkä maisemien katselu ja hiljaa paikoillaan istuminen riittävät täysin.

Jeppe jähmettyi täysin paikoilleen tehdessämme lähtöä. Se haisteli ilmaa ja murahti – taisi kummun takana puuhasteleva poro pelästyttää sen. Kuulimmekin, että Jeppe pelkää poroja ja juoksee kotipihassakin niitä karkuun. Aikansa ihmeteltyään se paineli omiin touhuihinsa vaivaiskoivikkoon.

Siistittyämme nuotiopaikan ja varmistettuamme sen sammuneen jatkoimme matkaamme kotia kohti.

Ruskan tilanne on edelleen komea, mutta pari päivää Utsjokea piiskanneet sadekuurot ja kova tuuli ovat tehneet tehtävänsä. Suuri osa lehdistä on pudonnut maahan ja loppusyksyn karuus alkaa hieman näkymään.

Syysilta kirkkotuvilla

DSC_9203 DSC_9199
DSC_9192
Jos syyskuussa aikoo käydä kirkkotuvilla kuvaamassa ruskaa, suosittelen käymään siellä päiväsaikaan. Olin pikku-J:n kanssa seitsemän aikaan liikenteessä kun aurinko alkoi laskeutua tunturin rinteen taa.

Poika juoksi oitis pappilan aidalle ihailemaan järvellä seilaavaa normaalia suurempaa venettä. Normaalilla tarkoitan Tenon venettä, joita täällä ollaan totuttu näkemään. Poitsua ei meinannut millään saada lähtemään aidalta jatkamaan matkaa tupien luo!

DSC_9196 DSC_9197
DSC_9194
Kiertelimme pihapiirissä, tupien ovet on jo tältä kesää lukittu. Kukat ovat kuihtuneet pois ja pihan heinikko harventunut. Syksy on selvästi tavoittanut myös yhden Utsjoen kuvatuimmista paikoista.

Kirkkotuvat ovat todellakin kuvauksellinen paikka vuodenajasta riippumatta. Tästä pääset postauksiin kirkkotuvilta talviaikaan, tässä postauksessa ollaan kevätfiiliksissä ja tässä on tämän kesän postaus kukkivasta pihasta.

Viime päivinä kova tuuli on retuuttanut puiden ruskaa. Toivottavasti väriloisto kestäisi vielä hetken ennen lehdetöntä, karua aikaa.

Viikonlopuksi kirjoittelen jutun maastoautoreissusta Njállavaaraan.

Ruskatutkan tutkimukset: Staloskáidi

DSC_9181 DSC_9183
Tunturi on puhjennut kukkaansa, nyt jos milloin kannattaa suunnata pohjoiseen luontoon kokemaan nämä syksyiset värit.

Tiistaina Erätoverin kanssa suunnattiin Staloskáidille. Tunturille nousee mönkijäura Junttilasta, Lohi Aslakin mökkien kohdalta Karigasniemen tien varrelta. Huipulle tieltä on matkaa 2,2 kilometriä.

Aluksi ura kulkee sankan koivikkometsän läpi, jonka jälkeen maisemat avautuvat jättäen puurajan taakseen. Rinne on loiva ja helppokulkuinen. Tunturin rinteestä erottaa Utsjoen Ailikkaan maston ja pohjoisessa kiemurtelee Tenojoki- eksymisen mahdollisuus on pieni, mikäli seuraa uraa ja muistaa ilmansuunnat.

DSC_9157 DSC_9179
DSC_9153 DSC_9168
Staloskáidin mönkijäura kulkee Oađašanjávrille saakka, joka on Utsjoen retkeilyreitin varrella. Joskus vaellusta suunniteltaessa reitti oli yhtenä vaihtoehtona – joku kesä täytyy vaeltaa tuota kautta kotiin.

Ennen huippua pysähdyimme pienelle evästauolle ja kuvailimme ruskaa. Kiiski söi koko retken ajan puolukoita ja variksenmarjoja, nyt ei edes koiraa hötkyilyttänyt. Aivan huipulle saakka emme menneet, jo rinteen maisemat riittivät meille. Erätoverin kuvaillessa varpuja syvennyin itsekin laajakuvalinssillä kokeilemaan pienten lehtien kuvaamista.

Paluumatkalla pieni sadekuuro yllätti meidät luomalla vastakkaiseen rinteeseen pienen sateenkaaren.

Pitäisi useamminkin nousta näille teitä reunustaville tuntureille – aina tuntuu löytyvän kauniita maisemia!

DSC_9188
Seuraava Ruskatutka kohdistuu kirkkotuville. Niistä myöhemmin ensiviikon aikana lisää!

#Ruskatutka löytyy myös Instagramista käyttäjätunnukselta @Adventurelandlapland. Valitettavasti tilini saa uutta sisältöä vasta ensi viikolla, puhelimeni koki viimeisen äksidenttinsä ja on ollut poissa pelistä keskiviikosta lähtien. Toivottavasti posti on ripeä!

Ruskatutkan tutkimukset

DSC_9077 DSC_9090
DSC_9092
Mun lemppari vuodenaika, syksy on jälleen täällä! Tänä vuonna ruska on aloittanut luonnon värjäämisen aikaisin ja mielenkiinnolla olen seurannut sen kehittymistä jo viikon ajan. Ruska saa minut rauhattomaksi – pelkään, etten ehdi kuvata ajoissa sen upeita värejä! Silti joka syksy olen saanut edes jonkun verran kuvia siitä… Voisin jo rauhoittua.

Viime viikon keskiviikkona kävin Utsjoen Ailikkaalla (linkki Retkipaikan juttuun Ailigas-tunturista) tsekkaamassa ruskatilanteen. Maaruskaa tuolloin ei ollut vielä paljoa, eikä puistakaan erottanut kuin hieman värjäymiä. Ailigas on helppo ja mutkaton tapa päästä ihastelemaan ruskan värejä, maston läheiseltä näköalapaikalta näkee Utsjoen kirkonkylän ja Tenojoen laaksoa.

DSC_9086 DSC_9081
DSC_9122
Geologisella polulla (linkki blogitekstiini polulta) vierailin perjantaina. Rinteessä ruskan värejä ei ollut paljoa, mitä korkeammalle kiipesin, sitä värikkäämmäksi maisemat kävivät. Yllätyin sienien määrästä – kuvittelin, että tämä vuosi olisi sieniköyhä!

Mustikat ovat jo hieman nahistuneita ja pahan makuisia. Torstai-perjantai yön välinen tuuli oli saanut jo osan lehdistä putoamaan maahan. Puurajalle päästessäni se tuttu rauhallisuus laskeutui mieleeni ja istahdin näköalapaikan kiviröykkiölle ihailemaan tunturin karuja maisemia.

DSC_9128 DSC_9132
DSC_9138
Lempi vuodenajakseni syksy on muutosten aikaa. Samalla kun luonto varautuu talveen se menettää runsautensa pudottomalla puista lehdet pois. Silti samaan aikaan maaperässä tapahtuu ihmeitä – marjat kypsyvät ja sieniä puskee esiin nopeaan tahtiin. Ruskan värien kadotessa tunturin todellinen karuus paljastuu rehevyyden alta. Ja se vasta onkin kaunista!

Tässä ruskatutkan tulokset viime viikolta. Nyt jo kannattaa suunnata tunturiin – maaruska on upea! Uskon, että ensi viikolla tilanne on entistä upeampi.

Tämän päivän ruskatutkailusta tulee juttua viikonloppuna, jolloin lähden kuvaamaan taas sen hetken tilanteen. Pahoittelen, että jutut tulevat hieman myöhässä. #Ruskatutka :n juttuja voitte seurata Instagramista käyttäjätunnukselta @Adventurelandlapland.

Täältä voitte selailla aikaisempien vuosien ruskakuvia.

Vetsijoella – ruskaa pukkaa!

DSC_9065 DSC_9060
DSC_9055
Ilmassa on selvästi syksyn tuntua! Luonnon päivänä kävimme illasta käveleskelemässä Vetsijoella Vetsikossa. Polun varsi oli täynnä mustikkaa ja vielä hieman raakaa puolukkaa, sieniäkin pilkisti esiin joka puolelta. Ruskan väritkin alkavat pikkuhiljaa ilmestymään puihin, luultavasti jo ensi viikolla se puhkeaa loistoonsa.

Vetsijoen polku on paikoin hyvin märkä ja liukas, joten saimme kävellä varvikossa useamman kerran matkalla näköalapaikalle. Tieltä joen törmälle on matkaa noin kilometrin verran, jos tahtoo nähdä joen kuohut parhaimmillaan. Muuten joen rannalle joutuu kävelemään tiheän pusikon halki.

DSC_9062 DSC_9054
Pikkumies liukastui pari kertaa kuralätäkössä, en ollut ollenkaan ajatellut että viimeaikaiset sateet olisivat saaneet polun suorastaan lainehtimaan. Onneksi märät housut eivät tuntuneet haittaavan menoa laisinkaan.

Pohdimme pitkään, mahtavatko ruohokanukan marjat olla syötäviä. Luontoportista saimme tiedon, etteivät ne ole myrkyllisiä, eivätkä järin maistuviakaan. Jokainen meistä maistoi marjaa ja kyllä – en suosittele maistamaan. Ei ollut mikään makuelämys.

Pahanmakuisista marjoista ja kuraisista housuista huolimatta Vetsijoki tarjoaa näköalaelämyksen lähes vaivatta. Suosittelen kyllä pukemaan kumisaappaat jalkaan, polku voi olla hyvinkin märkä paikoittain.

Vetsikko on n. 10 kilometrin päässä Utsjoen kylältä Nuorgamiin päin. Vetsikkojokea ei voi olla huomaamatta sen alittaessa sillan Vetsikon kyltin kohdilla.

Joella voi kalastaa Vetsikon osakaskunnan sekä valtion luvilla. Polkua seuraamalla löytää alueen, jolla on teltalle sopivia paikkoja. Polku jatkuu pitkälle Kaldoaivin erämaahan saakka.

Talvinen kertomus lumikenkäretkestä Vetsijoella.

 

 

Syyskuun viimeiset/ Njuohkar

DSC_6616 DSC_6628
DSC_6631
Tätä paikkaa ei vaan voi olla hehkuttamatta!

Njuohkarjärven läheisyydessä on monia vaeltajan silmää miellyttäviä alueita, omiin suosikkeihini kuuluu järven pohjoispäässä seisovat Geinnodatoaivvit, poromiesten kämpät seitakiven läheisyydessä ja totta kai itse seitakivi. Haaveilen lähivuosille vaellusta Njállavárrista Njuohkarjärven kautta Vuokŋoljávrille ja sieltä Vetsijoen kautta kotiin, mutta siihen taitaa mennä vielä jonkin aikaa että rohkaistun reitille puutteellisten puhelinverkkojen takia.

Njuohgargguun vievä mönkijäura on muuten myös osa merkkaamatonta Utsjoen maastopyöräilyreitistöä. Lisää itse Njuohgarggun reitistä täältä. 

DSC_6632 DSC_6633
DSC_6646 DSC_6655
DSC_6658
Nyt alkaa olemaan viimeiset hetket, kun tunturiin pääsee lumettomaan aikaan. Ei olisi ensimmäinen kerta, jos jo lokakuun aikana ensilumet sataisivat maahan.

Mulla on seuraavissa listoissa sen verran viikonlopputöitä, että tuskin tulen lähtemään enää yöksi tunturiin. Haaveissa oli vaeltaa 13 kilometriä Pulmangista Čuomasjávrille, mutta yhteisen ajanpuutteen takia sekin reissu taisi jäädä väliin. Hirvestys palaa tauolta 15. päivänä, jolloin J:n kanssa pääsen yhteisinä vapaapäivinä tutkailemaan taas uusia kohteita.

Mä ajattelin, että Lapin kesä olisi jotenkin kamalan lyhyt – mut entäs tää syksy?! Elokuun miellän vielä kesäksi hyttysten sekä muiden ihmisiä syövien ötököiden ja lämmön takia, syys-lokakuu on just sitä totisinta syksyä ja marraskuu onkin jo kaamoksen täytteinen talvi.

No, syksyn jälkeen alkaakin kaamosajan kujeet. ”Jee”. Höpöhöpö. Asennoitumiskysymys. Kaamoskin on JEES!

Hyvää alkanutta viikkoa teille kaikille! Meikäläinen jatkaa kouluviikkoa Rovaniemellä hyvinkin ahkerana…

 

Katsaus Kaldoaivin erämaahan

DSC_6507 DSC_6510
DSC_6515 DSC_6528
Parin päivän aikana ruska on varissut voimakkaan tuulen mukana alas maahan ja pientä pakkastakin on havaittu öiden aikana. Talvi tekee selvästi tuloaan!

Käytiin viikonloppuna kalalla Kaldoaivilla, ajeltiin mönkijällä Njuohkarjärven päähän ja patikoitiin meidän lempparilompololle vaihtelevassa maastossa. Vaivaiskoivupusikot olivat upean näköisiä tummaa taivasta vasten, niiden värit vaihtelivat vaalean vihreästä tulipunaiseen. Tunturimittarin tuhoamat puunrungot seisoivat hiljaa tuulessa. Tunturin hiljaisuus löi ällikällä jälleen – miten maailmassa voikaan olla tälläisiä paikkoja vielä jäljellä? Onneksi on.

DSC_6536 DSC_6541
DSC_6557 DSC_6566
Löysimme lompolosta miesten teknisen paidan joka näytti vasta maahan pudonneelta (on muuten meillä tallessa, jos joltain on hukkunut). Yleensä tunturista ei löydy muiden ihmisten jälkiä, joten oli kutkuttelevan mielenkiintoista tajuta, että joku muukin on ollut ihailemassa saman joen nähtävyyksiä, kenties yöpynytkin paikalla.

Kaldoaivilla harvemmin tulee muita ihmisiä vastaan. Mönkijäuralla olemme ohittaneet vuosien aikana alle 10 vaeltajaa. Haaveilen itsekin pidemmästä reissusta alueelle, Retkipaikasta löytyy Mikko Soljan kirjoittama artikkeli Kaldoaivin helmistä, jotka ehdottomasti ovat näkemisen arvoisia paikkoja.

DSC_6584 DSC_6579
DSC_6602 DSC_6605
Kaldoaivin erämaan karuudesta huolimatta saatiin kerättyä hyvä määrä puolukkaa ja variksenmarjaa mehuntekoa varten. Poika viihtyi Plaston mönkijänsä kanssa jängällä ja seurasi puuhiamme rinkastaan käsin, hän oli odottanut tunturireissua innolla jo viikon, kotiin palattuamme leikit pyörivät aikalailla samoissa aiheissa mitä tunturissakin tehtiin. Ainakin makkaran paisto on jäänyt hyvin mieleen!

Hitsi vie, olen miettinyt jälleen kerran sitä, olenko valmis lähestyvään talveen ja kaamokseen. Kyllä mie taidan olla, tuli nähtyä talven ensimmäiset revontuletkin.

Ruska tien varrelta – Vetsikko

DSC_6448 DSC_6455
DSC_6451

Moni matkailija kohtaa ruskan tien päältä kylän ohitse ajellessaan. Nuorgamintien varrella virtaava Vetsijoki Vetsikossa houkutteli minutkin luokseen kuvaamaan syksyä. Sää oli yhtä synkkä kuin edeltävinäkin päivinä, sade piti taukoa puolisen tuntia viettäessäni aikaa Vetsikossa. Kävelin roskalavan levikkeeltä sillalle vain muutamien ohiajajien rymistellessä sillan ylitse ja jäin hetkeksi kuuntelemaan joen pauhausta.

DSC_6432 DSC_6467
DSC_6484 DSC_6475
Aikani jokea tuijoteltua siirryin takaisin autolle ja ajoin vähän matkaa kuninkaankivelle. Laskeuduin portaat alas ja astuin märälle nurmikolle, liukastuin ja valuin vanhan rajamerkin vierelle kuraista rinnettä pitkin, kameraa suojaten tietenkin. Siinä rytäkässä sain portaista kiinni ja liukuminen kohti jokea pysähtyi, tsekkasin tuliko haavereita ja istahdin rinteeseen pöllästyneenä.
Kuorihousut kuraisina en saanut merkistä kunnon kuvia, en uskaltanut mennä liukkaalle kalliolle. Ajatus Tenoon tippumisesta ja uudesta kaatumisesta ei houkuttanut.

Paikalle kannattaa ehdottomasti mennä vain kuivaan aikaan mikäli tahtoo saada paikasta kuviakin. Portaita pitkin pääsee tasanteelle josta rajamerkin näkee nurinkurin.

Jatkoin matkaani Veahčabáktin pienelle putoukselle jota moni matkaaja jää tien varteen kuvaamaan ja tälläkin kertaa seuranani oli muutama muu putouksen ihmettelijä. Keväällä putous on komeimmillaan lumien sulamisen aikaan, näin sateisen syksyn jälkeenkin sen vesi virtasi valtoimenaan alas Tenoon vievään puroon. ”Vetsipahkan” kohdalla on merkkaamaton levike Nuorgamista päin tuleville, Utsjoelta päin ajavan täytyy jättää auto kauemmas. Putous on mutkan läheisyydessä, joten tiellä on liikuttava varoen!

Vesiputoukselta ajelin verkkaiseen tahtiin takaisin kylille. Nuorgamintie tarjoaa ajajalleen useammasta kohtaa mitä mielenkiintoisemmat näkymät, sen läpiajoon kannattaa käyttää siis aikaa.

Hitsi mie odotan viikonloppua innoissani! Suunnitelmissa on suunnata Kaldoaivin erämaahan retkeilemään ja kuvaamaan viimeisiä ruskan rippeitä.

Hyvää viikon jatkoa kaikille!

Ruskaretket tunturiin

DSC_6354 DSC_6357
DSC_6359-2 DSC_6363
DSC_6394
Tämän lukukauden ensimmäinen kouluviikko tuli lusittua lyhyemmällä aikataululla ja hyvä niin – ruska on jo alkanut putoamaan puusta. Sää on ollut synkkä ja pilvinen, mutta mielestäni tumma taivas tuo vain entistä enemmän syksyn väriloistoa esiin.

Kouluviikkoni päätteeksi pakattiin mun rinkkaan meidän kolmen yöpymisvarusteet ja lähdettiin Skoarrajärvelle yöksi. Jyrkkä nousu noustiin nopeasti mun jupinan saattelemana, en ollut yhtään rämpimisfiiliksissä. Ylhäällä hengähdettiin ja kauhistuttiin kovaa tuulta, mietittiin kuumeisesti uskalletaanko jatkaa syvemmälle tunturiin, saataisko me tulia aikaiseksi ja pärjäisikö Pikku-J teltan ulkopuolella, kun jo nyt valitteli kylmiä käsiä.

Lapaset meiltä löytyi lämmittämään pieniä sormia, mutta tultiin siihen tulokseen että yritetään keksiä alempaa kylältä joku suojaisempi paikka. Laskeuduttiin takaisin anoppilaan ja lopulta pettyneinä todettiin, että oltiin liikkeellä liian myöhään ja tyydyttiin viettämään iltaa kodassa makkaraa paistellen. Pikku-J ainakin oli tyytyväinen kun pääsi mummin kanssa puuhaamaan.

DSC_6414 DSC_6417
DSC_6418-2 DSC_6422-2
DSC_6428
Sunnuntaina käytiin ajelulla, vierailtiin kirkkotuvilla ja päädyttiin Vetsijoelle samoilemaan. Nää extempore pienetkin perheen kanssa tehdyt retket ovat ehkä niitä parhaimpia, ilman sen suurempaa suunnitelua suunnataan äkkiseltään keksittyyn kohteeseen ilman hajuakaan siitä oliko päämäärässä mitään näkemisen arvoista – pääasia että jokainen palaa kotiin hyvillä mielin.

Kuljettiin kauniin rehevän metsän halki joen rantaan, jossa Pikku-J joi repussaan kantamansa pillimehun. Poika jaksoi kävellä lähes koko matkan, mutta lopussa isin syli osottautui paremmaksi vaihtoehdoksi. Uskon, että etenkin pienille lapsille riittää tälläiset lyhyetkin retket metsään, eväiden syönti ulkona on varmasti tosi jännää puuhaa.

Oon vähän ristiriitaisissa tunnelmissa syksyä ja alkavaa talvea kohtaan. Olen varmaan viimekin vuonna kirjoittanut samalla tavalla, mutta mun täytyy keksiä joitain uutta tulevalle talvelle. Koulu jatkuu ja huipentuu osaamisalaan tammikuusta lähtien, jolloin vapaa-aika on vielä enemmän kortilla, mutta enköhän mä selviä loistavien työkavereiden avulla tulevistakin jaksoista.

Hyvää syksyä teille kaikille!