Tämä postaus kertoo Urho Kekkosen kansallispuiston vaellukseni toisen päivän tapahtumista. Ensimmäisen osan löydät täältä.
Ensimmäisen yön olin valveilla. Olin väsynyt nukkumaan mennessäni, ilmeisesti helle ja siinä rehkiminen pisti pään sekaisin. Aamulla heräilin puoli kahdeksan aikaan huonoa oloa harmitellen. En malttanut odottaa liikkeelle pääsyä, kuten normaalistikin olin ensimmäisten joukossa liikkeellä autiotuvan pihassa.
Aamupalaa syötyäni aloitin leirin purkamisen. Kyttäsin autiotupaa ja heti kun huomasin liikettä sen edustalla hiippailin tiedustelemaan kahluupaikan sijaintia. Mukava pariskunta neuvoi oikein kattavasti eri vaihtoehdot ylittää Sarvijoki.
Itse joen ylittäminen kävi ongelmitta, vein jälleen ensin koiran ja sen repun yli, palasin hakemaan rinkkani ja seipääseen tukeutuen ylitin virran uudelleen. Koiran kanssa kulkiessa joet tuli ylitettyä 1-4 kertaa, riippuen virtauksesta.
Matkani alkoi pienellä nousulla metsään. En aluksi innostunut uudesta samoilusta metsässä itikoiden riivaamana, pian maisema alkoi avautua ja jylhät tuntureiden rinteet nousivat polun varrella. Pysähtelin ihastelemaan maisemia ja nautin pienestä tuulenvireestä. Koti-ikävä ei vaivannut enkä uhrannut ajatustakaan ikäville asioille. Nyt nautin maisemista ja vapaudesta.
Kiiski bongasi kauempaa lumihangen ja kierähteli siinä jonkin tovin. Soin pienen ilon karvaiselle kaverilleni, sillä täytyi olla kuuma.
Patikointi Paratiisikurun länsipuolella kulkevalle joelle oli rentoa. Vastaani tuli pari vaeltajaa toisen suomenlapinkoiran kanssa ja he varoittivat edessä olevasta noususta. Kuulemma olivat tyytyväisiä siitä, että olivat tulleet rinteen alas. Jännittyneenä odotin mitä vastassa olisi ja ylitin joen kengät jalassa kiveltä toiselle hypellen.
Paratiisikuru on nimensä veroinen. Suuri kaareva seinämä nousee komeasti eteen itään kulkiessa ja maisemat vain paranevat mitä syvemmälle kuruun pääsee. Kurun pohjalla virtasi joki ja kaksi lampea näyttivät hellepäivän helpottajilta, aurinko oli jälleen alkanut paahtaa.
Pikkuhiljaa aloin hahmottaa seinämän korkeutta. Jo sen alapuolella tiesin nousun käyvän raskaaksi. Lähdimme pikkuhiljaa etenemään polulla korkeammalle, mitä pidemmälle pääsimme sitä komeammaksi Paratiisikurun maisemat kävivät ja reidet kipeytyivät.
Vaellukseni rankin osuus oli ehdottomasti Paratiisikurun nousu. Jouduin pitämään useamman tauon, istahtelin alas ja annoin koirankin levätä. Rinne on jyrkkä ja korkea. Helle sai hien virtaamaan ja epätoivoisesti askel askeleelta puserrin ylös miettien evästaukoa.
Kun viimein Ukselmapään huippu alkoi hahmottua sain lisää virtaa jatkaa eteenpäin. Lupasin itselleni monet kerrat pitäväni taukoa heti kun siihen sopiva tuulensuojainen kohta ilmestyisi eteeni. Pirunportti näkyi syvänteenä vierelläni ja kansallispuiston suurimpien tunturien huiput näkyivät rykelminä ympärillä.
Polku kulkee Pirunportin läpi Ainin kotavaaraan ja siitä Lumikurunojaa myöten Pälkkimäjoelle. Päätökseni oikoa tunturien yli osottautui hyväksi, helle ei haitannut kovassa tuulessa ollenkaan.
Pidin taukoni suuren kiven juurella. Laskin rinkkani, annoin Kiiskille herkkuja ja söin pari kourallista pähkinäsekoitustani. Istuskelin mättäällä ja ihastelin maisemia, en osaa enää nimetä mikä taukopaikoistani on kaunein, jatkuvasti kohtaan maisemia jotka hämmästyttävät komeudellaan.
Patikoidessani tuntureilla näin maassa jotain kimmeltävää. Ehdin jo kauhistella kuinka tännekin on rikottu lasipullo, lähemmin tarkisteltuani hoksasin maassa olevan suuria katinkullan paloja.
Ohitin muutaman kurun ja laskeuduin Skoaltoaivin rinteeltä Pälkkimäjoelle. Ylitin joen ja tunsin helteen alkavan poltella uudelleen. Kävely polulla hiekkamaastossa oli hirveää, näin kauempaa hiekalle nuupahtaneen pöllön, jonka luokse en uskaltanut mennä ettei Kiiski söisi sitä. Epäilen tosin pöllön olleen jo kauemmin kuollut.
Ilman vastarannalla olleita vaeltajia olisin kävellyt laavun ohi. Kartasta luettuna laavun olisi pitänyt olla puolella jolla kuljin, mutta jouduinkin ylittämään joen päästäkseni sille. Pidin taukoni kumikengät jalassa, aurinko paistoi suoraan kotaan ja kaikki mustat kankaat muuttuivat polttaviksi sen lämmössä. Kiiski nukkui puun varjossa.
Pälkkimäjoen laavun piti alunperin olla yöpaikkani, mutta koska virtaa riitti ja paikka oli liian aurinkoinen jatkoin ruokataukoni jälkeen matkaani kohti Luiroa. Pidempi tauko oli paikallaan, jaksoin hyvin viimeiset viitisen kilometriä.
Ennen Luiroa polun ja mönkijäuran risteyksessä on mökkikylä, jonka epäilen kuuluvan poronhoitajille. Kylää ei ole merkitty karttaani ja hämmennyin löytäessäni itseni kelomökin pihasta. Kadotin polun ja pyörin pihassa tovin paikannettua itseni, samalla muistin nähneeni videon paikasta, kenties Ali Leiniöltä?
Lähdin summamutikassa etsimään polkua pois mökeiltä ja lähdin kulkemaan mönkijäuraa pitkin. Näin tunturien rinteet idässä ja tarkistin kompassista kulkusuuntani, niiden mukaan kuljin oikeaan suuntaan.
Tiheässä metsässä väsyneenä alkoi jännittää kun löysin poron hyvin syödyn raadon polun varrelta. Olin näkevinäni metsässä jotain suurta ja tummaa, jännittyneenä askelsin nopeammin kohti Luirojärveä.
Luirojärven lähistöllä tutkin karttaa, kun Kiiski vetäisi hihnasta lujasti. Säikähdin ja katsoin taakseni, polulla asteli mies meitä kohti. Mies manaili Sokostin reissuaan ja kertoi menevänsä Luiroon. Lähdin seuraamaan häntä, mutta nopeasti huomasin meidän kulkevan takaisin pohjoiseen ja pysähdyin.
Nyt olin taas sekaisin.
Mies ilmeisesti oli matkalla Luirojärven rannalla olevalle kodalle. Lähdin kulkemaan takaisinpäin ja sormet ristissä toivoin kulkevani oikeaan suuntaan. Luirojärven itäpuolella on paljon polkuja. Ylitin muutaman joen ja pitkospuilla kuulin ääntä takaani. Vaellusporukka näytti lähestyvän vauhdilla ja helpottuneena lähdin matelemaan kohti olettamaani suuntaa. Porukan saavuttaessaan meidät kysäisin heiltä missä Luiron autiotupa mahtaa olla ja kuulin olevani oikealla polulla. Tai näin he toivoivat olevan…
Kun viimein pääsin Luiroon kävelin telttapaikat läpi. Autiotuvalla olleen koiran takia päädyin metsän reunaan hieman kauemmas tuvasta vanhemman pariskunnan naapuriksi. Muurahaiset vilisivät paikalla, mutta mikä tahansa tasainen paikka kelpasi yhdeksi yöksi rankan vaelluksen päätteeksi.
Minulla oli ehkä liian suuret odotukset Luirolta. Järven maisemat olivat komeat, sameaa ja sammaleista vettä oli hieman jännittävää juoda. Ehkä Luiron taika olisi avautunut minullekin jos olisin yöpynyt Hiltoniksi kutsutussa autiotuvassa tai saunonut.
Naapurini osottautuivat oikein mukaviksi. Minua ei haittaa jos muut vaeltajat jututtavat ja on vain plussaa jos Kiiski saa ylimääräisiä rapsutuksia. Yksin vaeltaessa henkireikänä ovat muut vaeltajat ja heidän tarinansa.
Valmistelin ulkona ruokaa, mutta hyttysmäärä oli jotain järkyttävää eikä hyttysmyrkky pitänyt niitä poissa. Söin lounaani teltassa kirjaa lueskellen. Kävin iltapesuilla Luirojärven rannalla ja laittelin nukkumaan kymmenen aikaan.
Iltarutiineihini kuului hikien ja hampaiden pesu sekä ruuan yhteydessä magnesiumveden juominen. Vaihtovaatetta minulla olisi voinut olla enemmän, hikipaidassa nukkumaanmeno ei ollut mitenkään mukavaa.
Erämaan vaeltajatar 
Mukava lueskella blogeja joissa ollaan oltu samaan aikaan maastossa kuin itsekin. Paratiisikuruun oli tosiaan mukavampi tulla alamäkeä, mutta sitä tietty edelsi nousu etelästä Pirunporteille. Aika rankka päivä, muttei itsellä niin rankka kuin edellinen jolla Sokostin lisäksi tuli kierreltyä muuallakin tuntureilla vähän liikaakin.
Luiro oli ihan kiva saunansa takia muttei muuten erikoinen. Telttalänteillä siellä ärsytti älyttömästi se, että niiden keskellä oli usein poltettu nuotiota, niin pöljää.
TykkääTykkää
Kiitos kommentista! Jep, mukava lueskella muiden paikallaolleiden tarinoita ja saada inspistä omille tuleville reissuille!
TykkääTykkää