Surkeiden sattumusten hiihtoreissu

Talven viimeinen yöretki, uudet kohteet ja seikkailufiilis huipussaan – mikä voisi mennä pieleen?

IMG_20210416_174513

Yksin retkeilyä aloittaessani epäonnistumiset hävettivät. Kaikki muut tuntuivat osaavan homman, itseä pelotti, oli kylmä, en uskaltanut mennä yöksi sinne minne tahdoin. Ajan kanssa olen oppinut nousemaan henkisen kynnyksen yli ja kohtaamaan epämukavuudet.

Olin suunnitellut lomaviikkoni viimeisille päiville yöreissua. Puolisoni ehdotti kahden yön retkeä ja näytti minulle reitin kotoa Kaldoaivin erämaahan ja takaisin Vetsikkoon. Lähdön lähestyessä innosuin kuitenkin ajatuksesta hiihtää Pulmanki-Sevettijärven vaellusreitin alkupään, Tsaarajärveltä Tsuomasvaaralle ja takaisin.

Lähtöaamu oli kiireinen. Lapset lähtivät sukulaisten kanssa tunturiin pakkaillessani loppuja tavaroita. Kiiskille pakatessani huomasin, ettei koiranruoka riittäisi Pekulle jos ottaisin mukaani kolmen päivän eväät. Ajomatkalla hoksasin ea-pakkauksen jääneen kotiin.

Odottelin kaupan aukeamista, ostin uuden ensiapupakkauksen ja koiranruokaa, Sámimotorilta hain apteekkikaapista buranaa.

Pulmankijärventien lähtöpaikalla lumi oli lähes sulanut. Paikalle saapunut poronhoitaja varoitteli pälvistä, kierrettävää tulisi. Oli lämmin ja lumi sohjoa.

En päässyt kuin sata metriä eteenpäin ahkion kaatuillessa jatkuvasti. Kiiski riuhtoi kohti heinäpaaleja, porojen jättämät tuoksut olivat sille liikaa. Ahkio oli ollut lainassa ja kiinnitysteemi oli erilailla kiinni, jonka takia ahkiosta tuli liian korkea. En saanut pakkausnarun solmua auki, tutkin lähialuetta ja totesin, etten millään saisi kannettua ahkiota joelle Kiiskin kanssa. Päätin palata kotiin ja lähteä alkuperäiselle reitille.

DSC_5095
DSC_5097

Neljän jälkeen olin taas liikenteessä. Juhis oli ajanut ahkion kelkalla ylös, kannoin sukset ja ainoan löytämäni lapion ylös tielle. Tiellä huomasin aurinkolasien jääneen kotiin. Että otti päähän, kevät-talvella auringonpaiste ja valkoinen hanki laukaisevat migreenin.

Sain lasini tielle ja seikkailu jatkui. Rinteessä mietin, miksen laittanut suksia ahkion mukana ylös… Pääsin lopulta ylös avotunturiin ja lähdin hiihtämään.

Ahkio ei luistanut paljoa. Kivirekeä vetäessäni pitkin pälvien lomassa seikkailevaa kelkanjälkeä fiilis oli epätoivoinen.

Skoarrajärven jäälle oli pakkaantunut jäätä. Hirvitti hiihtää tumman jään keskellä erottuvaa kelkanjälkeä pitkin toiselle rannalle. Kulku helpottui päästessäni korkeammalle vaaran rinteeseen.

Lähestyin aluetta jolla en ole kelkallakaan käynyt. Laskettelin rinteen reunaa alas kohti olettamaani Vetsikkolaisten käyttämää kelkanjälkeä, löysin sen yllättävän nopeasti.

DSC_5098

Komean Alla-Bárit dahjegen rinteen alapuolella päätin pitää tauon ja kaivaa gpsn esiin. Sukset jalassa kyykkäsin ahkiolle ja ylös noustessani horjahdin saaden polven lukkiutumaan vihlaisten. Steppasin ahkiota ympäri saadakseni lukon auki ja tunnustelin mitä kävi. Koska polvi ei auennut heti ja vihlonta jatkui, seikkailufiilis kuoli enkä enää uskaltanut jatkaa matkaa pidemmälle.

Päätin hiihtää takaisin Jeagelveaijärvelle ja leirittyä sinne. Hiihdettyäni hetken huomasin laajakuvalinssin suojuksen pudonneen jonnekin… Kiroten riisuin ahkiovyön ja lähdin hiihtämään takaisinpäin paikkaan jossa otin edeltävän kuvan.

Polvea ei enää särkenyt hiihtäessä. Olin menettänyt aikaa ja kello läheni jo kuutta, hiihtointoa riitti joten hiihdin takaisin Skoarrajärvelle. Harmitus pieleen menneestä reissusta kruunautui vesisateen iskiessä reittini suojattomammassa paikassa.

Skoarrajärven jäältä bongasin kaksi sulaa. Hiihtelin nopeasti järven yli tutulle telttapaikalle peläten jään pettämistä.

DSC_5106
DSC_5110

Teltan sain kokoon helposti kostean lumen avulla. Teltan omat kiilat riittivät, tamppauksen kovettumistakaan ei tarvinut odotella kauaa.

Polvea pisti lähinnä taittaessa. Kaivoin absidiin keittiön jossa valmistin iltapalaa ja nautin maisemista tuulelta suojassa. Hieman jännitti pysyisikö teltta pystyssä yltyvässä tuulessa.

Yöllä heräilin teltan seinämän hakatessa tuulessa. Pari kertaa kurkistin tarkistaakseni absidin. Lämpötila pysyi plussan puolella, oli todella kuuma.

IMG_20210417_080442
DSC_5115
DSC_5127

Aamulla Skoarrajärven jäälle oli noussut enemmän vettä. Illalla erottunutta kelkanjälkeä ei näkynyt enää ollenkaan.

Kantohanki oli historiaa kahlatessani teltan ympäristössä valmistamassa aamupalaa. Teltan liepeille kasaamani lumi oli lähes sulanut, suksetkin olivat kaatuneet pehmenneessä hangessa. Yritin päästä järvelle noukkiakseni jäältä vettä, kivikossa kahlaaminen oli kuitenkin riski polville, joten tyydyin sulattelemaan lunta juotavaksi.

Kaipasin seikkailulle. Lyhyeksi jäänyt reissu jäi talven viimeiseksi, olisin tahtonut käyttää vapaat hyödyksi ja nauttia tunturin talviasusta vielä kerran. Haikeana katselin kauempana seisovia tuntureita, niin lähellä – silti niin kaukana.

Paluumatkan laskettelin alas tasanteelle josta reissu alkoikin. Aurinko sulatti lunta silmissä, päivän kilometrit olisivat olleet raskaat sohjossa. Kevät tuli yllättäen.

Keskeytymiset ja suunnitelmien muutokset ovat harmillista. Tilanteen vaatiessa on kuitenkin fiksumpaa perääntyä kuin jatkaa ja huonolla tuurilla joutua noudetuksi erämaasta. Yleensä otan mahdolliset muutokset huomioon vaelluksia suunnitellessa, on hyvä tietää vaihtoehtoreitit etukäteen.

Hiihtoretki Kaldoaivin erämaan pohjoisrajalla

DSC_5038
DSC_5039

Kymmenen kilometrin hiihtoretkeni starttasi Nuorgamintien varrelta Välimaasta. (Linkki levikkeelle karttapaikka.fi:ssä) Lähdin hiihtämään mönkijäuraa seurailevaa kelkanjälkeä pitkin Kaldoaivin erämaahan.

Kartassa polku haarautuu rinteeseen ja joelle. Kelkanjälki seuraili jokea aina poroaidan portille saakka. Jälki ei ole virallinen, sitä ei välttämättä aina löydy. Loppusyksystä joen rannalla kävely oli hankalahkoa tiheän kasvuston ja kivikkoisen maaston takia.

Erämaahan suunnatessa on tärkeää varustautua oikein. Sää voi muuttua hetkessä aurinkoisesta sateiseksi, kovat tuulet saavat lumen lentämään ja muuttavat etenemisen hankalaksi. Kartta, eväät ja lämpimät vaihtovaatteet turvaavat retken. Puhelin ei välttämättä toimi edes tien läheisyydessä.

Päivä oli lämmin, alempana tuulelta suojassa sain hiihtää hetken pelkkä villapaita päälläni. Retki alkoi jännittävästi haistaessani vahvan virtsan tuoksun tulevan syvemmältä metsästä, hiihtelin ripeästi kauemmaksi hajusta, ei tehnyt mieli törmätä hirveen. Tai mihinkään muuhun niin vahvasti löyhkäävään, haistelin jopa omia vaatteitani ihmetellessäni hajun voimakkuutta…

Ylemmäs päästessäni tuuli yltyi eikä pelkällä villapaidalla enää pärjännyt. Lumi alkoi juosta eikä kauniista auringonpaisteesta ollut enää jälkeäkään.

DSC_5043
DSC_5055

Poroaidan portti oli surullinen näky, porojen läpikulkua estävät tolpat näyttivät siltä kuin niiden läpi oltaisi ajettu mönkijällä tai kelkalla. Pääsin portin läpi sukset jalassa kulkemalla niiden välistä, ei kai siitä täysikokoinen poro mahtuisi läpi…

Aidan jälkeen jälki siirtyi hieman idemmäs. Tunturikoivut heiluttelivat paljaita oksiaan kovassa tuulessa maaston muuttuessa hankalakulkuisemmaksi. Jäljeltä poiketessa suksien pohjiin kerääntyi raskasta kosteaa lunta muuttaen hiihtämisen lumikenkäilyksi.

Maisemat olivat muuttuneet avoimesta tunturin rinteestä jokea myötäileväksi metsäksi. Puita oli harvakseltaan, ajoittain jyrkkänä kohoava rinne antoi suojaa tuulelta. Mieli vaelteli arkisissa asioissa.

Jeagelveaijavrilla nälkä iski. Haaveilin suojaisasta taukopaikasta järven etelärannalla, suunnitelma muuttui nopeasti todetessani tuulen olevan armoton.

DSC_5060
DSC_5062
DSC_5064

Taivas alkoi selkiytyä lähestyessäni vastarantaa. Jäällä lumi ei tarttunut suksien pohjiin, rannalla hiihtämisestä ei tullut enää mitään useiden senttien paksuisten lumipaakkujen liimautuessa kiinni. Hiihtäminen oli muuttunut raskaaksi, nälkäisenä en olisi jaksanut pidemmälle.

Syötyäni kanapastaa termoksesta voimat alkoivat hiljalleen palailla. Nautin auringonpaisteesta samalla pohtien, miten jaksaisin hiihtää kotiin saakka raskaan lumen takertuessa suksien pohjiin.

DSC_5077
DSC_5078
DSC_5080

Haaveilin hiihtäväni kurun kautta ylös Skoarrajávrille, päädyin nousemaan vaaran päälle vähempi lumi mielessäni. Hiihtäminen alkoi toden teolla ärsyttää ja riisuin sukseni kävelläkseni vaaran yli. Kävely Sorellin Cariboilla ei ole helppoa niiden suuren koon takia.

Ihailin maisemia ja yllätyin kuinka pitkälle vaaran päältäkin näki. Alamäen lähestyessä otin sukset käyttöön ja laskettelin alas järvelle kiviä väistellen.

Suojaisalla Skoarrajávrilla tuulesta ei ollut tietoakaan. Suksikin alkoi luistaa tehden hiihtämisestä jälleen mukavaa.

DSC_5083
DSC_5087

Skoarrajávrin jälkeen maasto muuttuu mäkiseksi. Kelkanjäljellä laskettelu oli jännittävää, lämmin keli oli tehnyt lumesta liukasta. Rinteessä oli paljon sulia kohtia, suksien pohjat kärsivät kivistä ja varvikoista.

Skoarrajávrilta kannattaa laskea alas ”Kivelän levikkeelle” (linkki karttapaikka.fi) Sinne menee yksityisen tahon tikuttama kelkanjälki. Rinne on jyrkkä, innostuin laskettelemaan puhtaalla hangella kaatuen kahdesti, viimeisen kerran juuri ennen poroaidan porttia.

Tälle hiihtoretkelle kilometrejä kertyi lähemmäs kymmenen. Levikkeiden välille jää viitisen kilometriä matkaa.

Tunturiterapiaa Skáidejávrilla – toukokuun yö

DSC_2727 DSC_2737DSC_2740
Pitkän talven huipennus oli ehdottomasti yöreissu Nuorgamiin Skaidejávrille. Lähdin ajelemaan kotoa lasten nukkumaan menon jälkeen ja saavuin Pulmanjärventien levikkeelle puoli yhdeksän aikaan.

Levikkeeltä lähti samaan aikaan toinen retkeilijä koiriensa kanssa kohti laavua, pidin heihin hieman etäisyyttä jotta saisin lumikenkäillä Kiiskin ja ahkion kanssa rauhassa. Lenkkeilemässä ollut mies pysähtyi jutustelemaan ja ahkion kantaminen tieltä hangelle kävi joutuisasti jutun luistaessa.

Aurinko paistoi kirkkaana taivaalta ja heijasti lämpöään hangesta. Pälvet olivat rutikuivia, ahkion pohjaa kävi sääliksi kun mutkittelin kivikossa lumikenkäillessäni kohti määränpäätäni. Kiiski ilakoi hangella, spurttaili ja kieri viilentääkseen itseään. Upottavalla hangella kulku kävi raskaaksi töppöjalalle, fiksuna (laiskana) koirana se hoksasi siirtyä ahkion taakse kulkemaan pitkän fleksin päässä.

Sydäntä lämmitti kuulla kapustarintojen haikeaa viheltelyä. Ne ovat varma merkki tulevasta kesästä, erämaassa kulkiessa ei tunne olevansa yksin kapustarintojen seuratessa ja kyttäillessä kivillä.

DSC_2759 DSC_2754
DSC_2758
Valitsin leiripaikakseni lähimmän pälven kodasta. Pälvi oli juuri sopiva leiriytymiselle, teltalle löytyi mukavan tasainen paikka. Aurinko paistoi matalalta ja värjäsi maaston kellertäväksi – kylläpä minua nyt hemmoteltiin!

En meinannut millään saada teltan kaaria paikkoilleen vaikka kuinka löysäsin kaaripaikkojen remmejä ja varmistin ettei telttakangas kiristä mistään. Meinasi jo usko mennä, onneksi kukaan ei ollut näkemässä. Kiiski huuteli kodan pihassa olleelle koiralle ja hiljentyi saatuaan iltapalaa. Kerrankin se keskittyi syömään eikä hotkinut, kai upeat maisemat saivat senkin rentoutumaan.

Istuskelin porontaljalla ja söin iltapalaa. Hetkeen ei kaivannut mitään muuta. Olin onnellinen että sain aikaiseksi lähteä yöpymään luontoon työputken jäljiltä, vaikka seuraavana päivänä väsyttäisikin pidemmällä tähtäimellä luontoöistä on vain hyötyä.

Yksi asia vaivasi – olisipa poitsu mukana! Hän ei olisi tosin mitenkään päässyt kulkemaan mukanani pälvelle upottavan hangen takia, kesämmällä sitten. Bebbe liittyy telttaretkiini kasvettuaan vielä hieman lisää.

Unille painuin kymmenen jälkeen. Nukuin porontaljan päällä vaikka mukanani oli myös uusi Therm-a-Restin RidgeRest solite – eristepatja. En uskaltanut luottaa sen eristävyyteen vielä ensimmäisenä yönä.

DSC_2770 DSC_2771
Yö oli raivostuttavan levoton. Vaikka jouduinkin lisäämään alkuyöstä vaatetta, makuupaikkani oli oikein mukava. Uni ei tullut millään ja rekkojen äänet kuuluivat Norjasta saakka leiripaikkaani. Joku taisi ajella mönkijällä Pulmankijärventiellä ja jos oikein kuulin lentokonekkin lensi yli. Kun viimein sain unta, heräsin kuumuuteen. Riisuin vaatetta ja nukuin loppuyön yhdellä pussilla.

Olen pitkään pelännyt sitä yötä kun Kiiski herättää minut ulkopuolelta havaitsemansa häiriötekiän takia. Lähtiessäni yöksi luontoon toivon etten säikähdä jotain niin paljon että se veisi rohkeuteni nukkua yksin. Viideltä aamulla havahduin siihen kun Kiiski tökkäsi minua tassullaan, kaivauduin paniikissa ulos pussista ja huudahdin ”mitä” minua hiljaa tuijottavalle karvakasalle. Otin korvatulpan pois ja kuuntelin – joku ajoi moottorikelkalla ohi!

Hitsi, mä en ainakaan näin aikaisin herää, ajattelin ja käskin Kiiskinkin alkaa nukkumaan ja kaivauduin takaisin pussiini. Seuraavan kerran heräsin vasta puoli kahdeksan aikaan aamulla.

Aamupalan syötyäni kävin mutkan huussilla. Lämpimästä yöstä huolimatta hanki kantoi ja oli mukava kävellä vaivatta paikasta toiseen. Parin tunnin sisään aurinko lämmitti hangen jälleen pehmeäksi ja paluumatkalla oli pakko käyttää lumikenkiä.

Päästyäni autolle fiilis oli jälleen kerran levännyt ja onnellinen. Vaikka yöretkeni oli jälleen kestoltaan lyhyt, sen aikana ehti rentoutua täysin. Ilmainen terapiaistunto!

Muut postaukseni Skáidejávrista

Loppumaton talvi ja vaellushaaveita

DSC_2709
Tiedättehän sen laulun jossa lauletaan keltaisesta toukokuusta?

Meillä on valkoinen kevät täällä pohjoisessa Lapissa. Joinain päivinä aurinko paistaa porottaa lämpimänä taivaalta ja tuo toivoa lähestyvästä kesästä. Toisinaan taas sataa kissan kokoisia lumihiutaleita ja öisin on saanut pelätä hajoaako talo tuulessa,  puhurin riehuessa ulkona talon ulkoseinältä on kuulunut epäilyttävää narinaa.

Viimeksi myöhäinen kevät on taitanut olla vuonna 2017 (linkki blogipostauksiin tuolta ajalta) ja tuolloinkin kevät oli paljon pidemmällä näihin aikoihin. Kävin tänään katselemassa Onnelan törmältä Utsjoen keskustassa Tenon jäitä, ei ole merkkiäkään siitä että ne olisivat lähdössä liikkeelle lähipäivinä.

DSC_2722 DSC_2723
DSC_2725
Olen pohtinut voiko pitkä kevät vaikuttaa mielialaan. Kieltämättä sisäinen kello huutaa kevättä ja vihreyttä, valkoinen maa ja koko talven jatkuneet lumisateet alkavat kyllästyttämään. Kun vapaapäivinä pääsen hiihtelemään tunturiin mieli muuttuu ja nautin taas hetken ikuisesta talvesta.

Koronakevään takia hautasin haaveen lähteä Kuoppilasjärven autiotuvalle yöksi. Nyt kuumimman talvivaelluskauden mentyä ohitse olen alkanut jälleen pohtimaan pääsisikö tunturissa vielä liikkumaan suksin vaivata?

Tunnelin päässä näkyy kuitenkin jo valoa – yötön yö alkaa Utsjoella 16. päivä. Eli huomenna!

DSC_2716
Yöttömän yön aika kielii lähestyvästä kesästä. Kesälomani sijoittuu kesäkuulle ja olen suunnitellut vaellukseni jonnekin 15-26.6 välille. Haaveilen edelleen Sokostin valtaamisesta, mutta naapurikuntaan meneminen mietityttää koronan takia. Utsjoella on kaksi upeaa erämaata jossa vaellusmaastoa riittää, myöhäisen kevään takia kesäkuulle sijoittuva vaellus voi olla haastava maaston kosteuden takia.

Guivi on toinen vahva vaihtoehto vaelluskohteekseni. Rengasreitillä tulisi nähtyä Fiellunkin putous ja Paistunturin erämaan korkeimman tunturin huiputus olisi varmasti päätä huimaava kokemus.

Ennen vaeltamaan lähtöä haaveenani on yöpyä mahdollisimman paljon luonnon helmassa. Viime vapaillani oli tarkoitus lähteä Nuorgamin Skaidijärvelle yöksi poikani kanssa, mutta totesin hangen olevan liian upottavaa kävelyyn ja siirsimme retken myöhemmäksi. Nyt toisten vapaiden lähestyessä yöpymään lähtö kauemmas tiestä lapsen kanssa vaikuttaa olevan hankalampaa, lumi alkaa sohjoutua eikä kantavaa hankea pian enää ole.

Vielä on hetki aikaa ottaa kaikki irti talven jäljellä olevista rippeistä. Pitkällä keväällä on puolensa, en ole koskaan aikaisemmin hiihtänyt käsiäni hiertymille saakka ja talvikenkänikin ovat kuluneet puhki muoviosistaan.

Saa nähdä milloin Tenon jäät lähtevät! Joko jo ensi viikon puolella?

Kuvat kuluneelta viikolta Vetsikosta ja Ellin polulta.