Hiihtovaellus Urho Kekkosen kansallispuistoon Tuiskukuru – Luirojärvi – Suomunruoktu – Kiilopää

DSC_4981

Hiihtovaelluspostausten ensimmäinen osa Kiilopää – Suomunruoktu – Tuiskukuru

Tuiskukurusta Luirojärvelle on n. 8 kilometriä matkaa. Linkit karttapaikka.fi-sivustolle.

Herätessäni Tuiskukurun varaustuvassa kolmannen päivän aamuna olo oli tokkurainen. Yö oli mennyt hyvin, nukahdin lukiessani kirjaa ja viimeisen kerran katsoin kelloa kahdeksalta. Tuli nukuttua melkein kaksitoista tuntia putkeen! Olin viettänyt edeltävän päivän ja yön yksin, edes pimeys ei saanut pelkoa nostamaan päätään. Yksin tuvassa puuhastelu oli rentouttavaa ja sain tilaa ajatuksilleni.

Tuiskukurun varaustupa oli siisti ja ehkä nätein sisätiloistaan missä olen koskaan ollut. Aamupalalla söin itse tekemääni granolaa, joka oli turhan makeaa ja sai huonon olon vain yltymään.

Lähdin hiihtelemään hyvissä ajoin kohti Luirojärveä. Onnekseni sain seurailla selvää jälkeä, joka teki hiihtämisestä hieman helpompaa. Ahkio liikkui nahkeasti pakkaslumella. Oli jännittävää lähteä hiihtämään syvemmälle kansallispuistoon yksin.

DSC_4980
DSC_4987
DSC_4991
DSC_4995

Kahdeksalla kilometrillä sain hiihdellä kauniissa metsässä, nousta muutaman rinteen ja ihailla maisemia tunturien rinteissä. Muutama kelkkailija meni ohi, urasta tuli kantavampi mutta huonommin hiihdettävä heidän jälkeensä. Sää helli hiihtäjää, Ampupäällä näytti olevan poroja ja jäin hetkeksi katselemaan niiden puuhia. Wifi toimi ajottain, edellä hiihtänyt oli kirjoitellut hankeen ”sweet spot! :)” tekstejä, joihin liitin sanan ”wifi?”. Aina wifiä ei kyllä löytynyt näiltä sweet spoteilta.

Yhden mäen nousua odotin ja odotin. Hiihtelin eteenpäin ja tosissani jäin ihmettelemään missä oikein hiihtelen kun sitä ei tullut vastaan. Tarkistin sijaintini gps:llä ja huvituksekseni sain todeta seisovani rinteessä! Kartassa rinne näyttää paljon jyrkemmältä.

Alamäessä nautin, karvapohjien hidastamalla laskulla sain samalla pitää taukoa ja silti etenin! Väsyneen vaeltajan lottovoitto.

Luirojärvelle saapuessani olin onnellinen. Suuret tunturit reunustivat järveä ja Sokostia ympäröivät pilvet hälvenivät hiihdellessäni sitä kohti. Kello oli vasta kaksitoista, saisin rauhassa ruokailla ja palloilla Luirojärven lähistöllä.

Luirojärven autio- ja varaustupaa ei turhaan kutsuta Hiltoniksi. 28 henkilön tupa on tilava verrattuna Suomunruoktun ja Tuiskukurun tupiin. 14 hengen varaustuvassa olisi lisäkseni vain yksi henkilö, vieraskirjasta kävi ilmi hänen lähteneen autiotuvan tyyppien kanssa huiputtamaan Sokostia.

Kannoin kampetta sisään, söin, venyttelin ja luin kirjaa tunteroisen verran. Kaunis ilma houkutteli ulos ja pian hiihtelinkin metsässä kameralaukku selkää vasten heiluen. Hanki kantoi jonkun verran, saapuessani suolle säikäytin teeren. Hieno lintu!

20210310_150923
20210310_145945

Saavuttuani harhailureissultani istuskelin tuvan portaikolla. Tuvan etupihalla männyt reunustavat Luirojärveä, aika kului tunnelmallisen hitaasti maisemia ihaillessa. Tupakavereitani ei vielä kuulunut ja aika meinasi käydä pitkäksi. Päätin alkaa valmistelemaan saunaa, hain vedet järvestä puisen kelkan avulla, vitsit että oli just sopivaa puuhaa erämaahan!

Vedet haettuani ehdin istuskella portaikolla vain hetken kuullessani ääniä. Tuntemattomat tupakaverini olivat viimein saapuneet!

Onneksi he osottautuivat oikein mukaviksi tyypeiksi. Ruokaa valmistellessani juttelimme paljon, jutut osuivat yks yhteen. Sovimme hiihtävämme yhdessä Suomunruoktuun seuraavana päivänä, seurassa pidempi pätkä on mukavampi taittaa.
Illan hämärtyessä käväisin saunomassa, teki hyvää pestä tuskan hiet pois muutaman päivän ajalta. Hienohelmaa meinasi vähän hirvittää jalkapohjien jäätyessä pukuhuoneen lattiaan, pukeuduin saunan puolella…

20210311_120623

Luirojärveltä Tuiskukurun kautta Suomunruoktuun matkaa kertyy n. 21 kilometriä.

Neljäs päivä valkeni aikaisella herätyksellä. Olimme sopineet retkikuntamme kesken lähdön koittavan kahdeksalta. Pyörin pussissani ja kuuntelin tupakaverin heräilevän.

Aamutoimien jälkeen, kahta minuuttia vaille kahdeksan tuvan pihalla seisoi neljä hiihtäjää ahkiot pakattuina. Marssijärjestys oli selvä, tahdoin hitaimpana jäädä viimeiseksi. Voimaa uhkuen lähdin hiihtämään muiden perässä vaellukseni pisimmälle 21 kilometrin pätkälle.

Seurassa hiihtäessä sain pidettyä sopivan tahdin yllä. Ensimmäiset kahdeksan kilometriä takaisin Tuiskukuruun menivät yhdellä ahkion kaatumisella. Autiotuvalla pidimme ruokatauon, olin hikoillut itseni märäksi ja hieman peittelin palelemistani. En pistänyt ollenkaan pahitteeksi kun matka jatkui.

Vastassa oli jyrkkä Pikkutunturien rinne, jota en millään tulisi pääsemään ylös Oacin suksillani. Marssin ylöspäin tarmolla sukset ahkion päälle köytettynä, olin yllättynyt kuinka pitkälle jaksoin vetää ahkiota pysähtymättä! Takaa kuului jossain vaiheessa, että sauvakävelyyn on hyvä tottua kolmikymppisten lähestyessä…

Jäin muista jälkeen, oli pakko vetää happea huipulla. Tuuli yltyi ja edessä hiihtäneiden jäljet peittyivät myräkässä. Jossain vaiheessa pohdin, kuka meistä oli käänytynyt väärään suuntaan kun en tavoittanut heitä.
Suolla vastaan tuli yksin hiihtänyt nainen, ei ollut paljoa liikennettä. Sain retkikuntani kiinni Vintilätunturin alla, tuulikin tyyntyi hieman ja pidimme lyhyen tauon. Itselleni oli ok jäädä jälkeen ja antaa muiden hiihtää reippaamalla tahdilla – olin todella otettu aina kun huomasin muiden odottelevan!

20210311_130403
20210311_123625
Kuvan ottanut hiihtoseurueen jäsen. Vähän saattaa väsymys paistaa naamasta…

Katselin kateellisena muiden vain kävellessä rinteet ylös suksineen. Jouduin etenemään sivuttain teräskantteja hyödyntäen, ei ollut puhettakaan että karvapohjat olisivat pitäneet mäessä.

Vintilätunturin huipulle päästessä sain hieman kerättyä voimia loppumatkalle. Ahkio alkoi kaatuilemaan ja jäin jälleen jälkeen. Jyrkässä alamäessä sain muut uudelleen kiinni ja riemua riitti seuratessa toistemme mäenlaskua.

Aitalammen tulipaikan jälkeen koitti viimeinen ylämäki, johon käytin viimeisetkin voimani. Aluksi ilta-auringon värjäämä hanki mäntymetsässä riitti tsemppaamaan, vähitellen hiihdosta tuli ylivoimaisen raskasta. En muista koskaan aikaisemmin olleeni yhtä väsynyt. Jos ennen tupaa en olisi osunut ”500 m” kyltille, olisin jäänyt syömään, olisi ollut typerää jatkaa niin väsyneenä syvemmälle.

Päästessäni Suomunruoktun tuvalle vastaanotto oli upea. Hymyileviä ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. Tsempit toivat hurjasti voimia takaisin!

20210311_161351

Tökerönä jätin kamppeeni levälleen, marssin varaustuvalle kohteliaasti jutustellen, riisuiduin märistä vaatteista ja kampesin itseni yläsängylle syömään. Kaikkea mitä vastaan tuli.

Väsymyksestä toivuttuani kävin juttelemassa hiihtotiimini jäsenten kanssa. Vedin lipat huussin ulko-ovella, vaellukseni ensimmäinen kaatuminen tapahtui siis silminnäkijän läsnäollessa, vessan edessä. Keep it cool.

Myöhemmin illalla jäin seisoskelemaan ulos kipinöivän nuotion vierelle. Mieltäni vaivasi outo tyhjyys – kotiinlähtö tuntui hyvältä, mutta vaellukseni tuntui jäävän kesken. Oliko seurassa vietetty aika vienyt vaellusfiilistäni, kun lähdin alunperin yksin matkaan?

Nuotion äärellä seisoskelu toi rauhan mieleeni. Upea päätös viimeiselle illalle.

20210312_082505
IMG-20210313-WA0000
Kuvasta kiitos hiihtoseuralaiselleni!

Hiihdin viimeisen pätkän Suomunruoktulta Kiilopäälle seurassa. Viidentoista kilometrin matkalla ura oli osittain kadonnut ja saimme nähdä hieman vaivaa päästäksemme Suomunlatvan laavulle.

Ahkioni kaatuili pehmeässä hangessa. Se liukui paremmin kuin muina päivinä, en selvästikään ollut enää kovin motivoinut sen pakkaamiseen kun toistuvasti hiihtoseurani sai olla nostamassa Makeksi ristittyä pakettia jaloilleen.

Niilanpäälle noustessa sää muuttui haasteelliseksi. Suunnistaminen vaikeutui varjokadossa ja satuimme rinteen hankalimpaan osaan syvänteisiin, josta pääsimme ylös gps:sää hyödyntäen.

Rinteessä aloin kaatuilla suksien kärkien tökätessä kovaan hankeen. Alamäessä kaaduin melkein turvalleni, ei voinut kuin nauraa! Onneksi ei ollut kuin yksi silminnäkijä.

Mielessäni pyöri vain fanta, pulla ja kahvi. Hiihtoseuralaiseni oli oikein mukavaa seuraa, hauskassa seurassa matka taittui leikiten. Neuvoimme vastaan tullutta hieman väsyneesti, onneksi hän tokaisi omaavansa hyvät suunnistustaidot kuultuaan ohjeistuksemme. Heh.

Ajellessani kotia päin fiilistelin vaellustani, jotain jäi uupumaan henkisellä tasolla. Vaikka olin väsynyt ja koin koti-ikävää, nautin olostani yksin keskellä kaunista Urho Kekkosen kansallispuistoa.

Kaipuu vaelluksille syttyi jo ennen kuin saavuin kotiin. Eipä ollut kovin huono reissu, jos heti alkaa kaipaamaan seuraavalle.

Talvivaellus Urho Kekkosen kansallispuistoon 8-12.3

DSC_4807

Lokakuussa suunniteltu hiihtovaellus on jo aivan nurkan takana!

Ja nyt vasta stressaakin. Hiihtovaelluksen pystyi unohtamaan kun oli vielä kuukausia aikaa kun ei edes tarvinut miettiä koko reissua. Pimeys, jaksaminen tai yksin vaeltaminen eivät huoleta vaan reittivalinta.

Hiljalleen joulun jälkeen stressi alkoi nostaa päätään. Alusta lähtien on ollut tiedossa, että toisen päivän pätkä Lankojärveltä Luirojärvelle saattaa olla hidas ja vaikeakulkuinen. Lähes päivittäin olen palannut selaamaan karttaa ja miettimään vaihtoehtoisia reittejä samalle välille, olen kysellyt ja etsinyt tietoa joka voisi helpottaa stressiä.

Lopulta päätin muuttaa suunnitelmaa. Päätöksen tekoon vaikuttivat saamani tiedot välillä hiihtäneiltä ja Urho Kekkosen kansallispuiston facebook-sivun viimeisin päivitys kansallispuiston lumitilanteesta. Vaarana Lankojärvi – Luirojärvi- välillä on väsyminen upottavassa hangessa, en tahtoisi joutua kutsumaan ulkopuolista apua kansallispuistosta ulospääsyyn. Hyvällä tuurilla pätkällä voisi olla kantohanki, päätin olla lähtemättä testaamaan ja muutin reittiä sopivammaksi yksin vaeltamiseen. Huoltouraakaan ei kulje välillä säännöllisesti.

DSC_4789
DSC_4798

Ensin suunnittelin hiihtäväni Kiilopäältä Lankojärvelle Rautulammen kautta. Seuraavana päivänä olisin tarponut Palovangan kautta Luirojärvelle, saunonut ja nukkunut yön varaustuvassa. Luirolta matka olisi jatkunut yöksi Tuiskukuruun ja sieltä Suomunruoktun kautta Kiilopäälle.

Aluksi suunnittelin käyväni testaamassa hiihtoa Palovanganojalle ja palaavani Lankojärvelle jos kulku olisi liian raskasta. Seuraavana päivänä olisin hiihtänyt Tuiskukurun kautta Tuiskukuruun, mutta tämä olisi voinut käydä turhaksi säätämiseksi.

Nyt lähtöpaikka pysyy samana. Ensimmäisen yön vietän Suomunruoktussa, sieltä hiihdän yöksi Tuiskukuruun josta matka jatkuu Luirojärvelle. Luirojärveltä pyyhkäisen hyvällä tuurilla pidemmän pätkän omia jälkiäni myötäillen takaisin Suomunruoktulle viimeiselle etapille. Pätkä on pisin, muuten päivämatkani lyhenivät.

Nyt vain toivon että pystyn muuttamaan varaukseni tupiin. Reittimuutos ei sinänsä haittaa, mielummin kulkisin vaellukseni rengasreitteinä, mutta talvivaeltamista aloittelevana on parempi tehdä näin kuin lähteä tuntemattomille reiteille uppohankien aikaan. Suomunruoktu- Luirojärvi- väli on suositumpi kuin pätkä Lankojärveltä Luiroon, mahdollisuus törmätä muihin hiihtäjiin on suurempi.

DSC_4795
DSC_4812

Ensimmäinen yksinäinen hiihtovaellukseni Hetta-Pallas-välille oli oikein onnistunut, vaikka ahkion aisat tuottivatkin päänvaivaa. Sain hiihdellä kelkanjälkiä pitkin aurinkoisessa säässä. Jännitystä matkaan toi vahingossa lumivyöryalueelle päätyminen.

Nyt reissusta on tulossa vaativampi ja olen hankkinut itselleni kunnon gps:n (ja opetellut sen käytön :D), mukaan lähtee myös jo aikaisemmissa postauksissa tutuksi käynyt Spot- satelliittia hyödyntävä hätälähetin. Ahkioon en ostanut valmista aisapakettia vaan löysin puuahkioni hiilikuituaisat, jotka olen todennut hyviksi. Mukaan lähtee myös köysisetti vetämistä varten, jos aisani taas hajoavat.

Yksin lähteminen tuntuu luontevalta ja ainoa voin kääntyä takaisin jos alkaa vaikuttaa siltä etten pääse määränpäähän. Otan mukaani myös hätämajoitteen ja varusteet joilla voin yöpyä ulkona tarpeen tullen.

Stressi helpottui heti kun tein päätöksen muuttaa reittiä! Ehkä tämä pari viikkoa jatkunut päänsärkykin alkaa hellittämään päätöksen myötä.

Nyt on aika alkaa valmistelemaan lähtöä tosissaan. Reitti on selvä, pakkauslistat valmiina, varusteet huoltoa vaille valmiit ja lähtöhousut naulakossa. Ostoslista odottaa tekijäänsä…

Onko teillä suunnitelmia lopputalvelle?

Tässä linkki Kekkosen kansallispuiston hiihtovaelluksen suunnitelmapostaukseen.

Kuvat lähirinteestä Kaldoaivin erämaan puolelta.

Kevon luonnonpuiston vaellus syksyllä 2020: Fiellun putous – Ruktajärvi – Sulaoja 30 km

DSC_3593

Kevon reitin ensimmäinen osa Kenestuvilta Gamajotnsuohpášájalle & toinen osa Gamajotnsuohpášájalta Fiellun putoukselle.

Olin kuullut muilta vaeltajilta, että Fiellun telttailupaikka olisi kostea. Aamulla kaivauduin selkä jäykkänä ulos makuupussista, huomasin painaneeni sisätelttaa ulkotelttaan yön aikana ja kastelleeni makuupussin ulkopuolelta. Ulkona näytti sataneen, mikä selitti teltan sisäpuolen kosteuden.

Aamutoimien yhteydessä venyttelin ja painelin kipeitä pohkeitani. Minulla oli pettämätön suunnitelma aamun raskasta nousua varten – olin säästellyt Dexalin energiageelejä, joihin tutustuin Ukk:lla. En käytä energiageeliä kuin ”hätätapauksissa” ja portaat olivat yksi sellainen.

Joen ylitys Fiellogahjohkalla oli helpoin. Vettä ei ollut kuin hieman yli vaelluskengän, mutta virran takia en lähtenyt kokeilemaan onneani kengät jalassa. Imin ensimmäisen Dexalin ennen portaita ja lähdin tarmolla painelemaan ylös päin.

Maisemat portaista olivat viehättävän erilaiset verrattuna tasaiseen tunturiin. Pysähtelin katselemaan taakse avautuvaa kanjonia, putous näkyi hyvin portaista käsin. Etelästä päin saapuessa maisemat antavat loistavan lopputsempin putoukselle!

Otin toisen energiageelin päästyäni ylös. Kumma juttu, jalkojani ei pakottanut ja pystyin jatkaaman matkaa lähes heti hieman tasailtuani hengitystäni.

DSC_3595
DSC_3605
DSC_3608

Matka taittui mukavasti. Idän kanjoninreuna seurasi polkua pitkän matkaa. Energiageeli sai aikaan hieman huojuvan olon, kuten liika kahvinjuonti. Viisi kilometriä Gaskkamuš Suohpášájalle, alkuperäiselle yöpaikalleni, oli aluksi tasaista mutta muuttui hankalakulkuiseksi korkeuseroineen lähellä syvänteessä sijaitsevaa telttapaikkaa.

Olin tyytyväinen, etten ollut jatkanut matkaa illalla. En olisi jaksanut perille hyväntuulisena.

Mieltä kutkutti. Seuraavan 1,5 kilometrin aikana näkisin viimein Kevon kanjonin. Polku oli selvästi muuta maastoa kuluneempi ja kauhistelinkin mitä jälkeä ihminen pelkällä kävelyllä saa aikaan luonnossa.

Kanjoni avautui sivullani hiljalleen. En tohtinut poistua merkityltä polulle sen reunalle vaan tyydyin kurkkimaan paikoiltani. Seurasin kanjonin näköalapaikalla ilakoinutta pariskuntaa hymyillen, kyllä minäkin voisin lähteä treffeille yhtä komeaan paikkaan…

Kanjonin näköalapaikalla sain olla rauhassa. Tutkin katseellani kanjonin reunaa ja pohdin, onko kukaan koskaan kiipeillyt sen rosoisia kylkiä pitkin. Miten näin lähellä kotia pystyi olemaan jotain näin massiivista ja harvinaislaatuista?

DSC_3637
DSC_3626

Suohpášájalla pidin ruokatauon. Kuljettavia kilometrejä kolmannelle päivälle oli 18, joten tauot olivat tärkeitä. Tein ruuaksi toisen satsin texmex- veneitä ja onnistuin sotkemaan itseni ja syrjässä olleen taukopaikkani kuumalla kastikkeella. Suohpášájan telttailupaikka kotineen oli oikein viihtyisä ja rauhaisa. Lisäkseni taukoa piti useampi henkilö koirineen.

Suohpášájaa ennen on hyvin pieni joen ylitys, jonka yli pääsee ketterästi kiviä pitkin hyppien. Moikkasin parille ulkomaalaiselle ja lähdin kävelemään kohti etelää hieman ristiriitaisin mielin. Kevon nähtävyydet oli nähty, mitäs nyt?

Polku Geavvogeašláttulle oli helppokulkuinen verrattuna ensimmäisen päivän louhikkoon, mutta omalla tavallaan haastava lukuisten kivien takia. Katse harhaili tunturissa, mutta vähänväliä oli pakko tuijotella jalkoihin ettei kompastuisi.

DSC_3641
DSC_3642

Kiiski hyytyi ja kulki lähes koko 8,5 kilometrin matkan perässäni Geavvogeašláttulle. Kivikossa kulkeminen tuntui omissakin nilkoissa ikävältä. Uudet vaelluskenkäni ovat oudon löysät nilkoista eivätkä tue samalla tavalla kuin edeltävät samanmoiset.

Geavvogeašláttun telttailupaikka yllätti! Ensiksi saavuin kauniin biitsin rannalle pitämään kahvi- ja patukkataukoa. Juttelin yksin vaeltavan miehen kanssa kesän vaellusbuumista ja kuuntelin mielenkiinnolla hänen juttujaan Kevon talvivaelluksista. Vau.

Etelämmässä Geavvogeašláttulla oli telttapaikkoja pienen joen varrella. Kesän tulvista oli vielä jäljellä pienehkö kuoppa täynnä vettä. Sen ohi kulkiessani havaitsin siellä uivat pikkukalat ja huikkasin vieressä telttaa kasaavalle parivaljakolle havainnostani. Kiinnosti heitä tai ei.

Illan pystyi haistamaan. Keli viileni ja aurinko painui pilvien taakse. Polku muuttui ihanaksi hiekkakankaaksi, oli kuin olisi liukuhihnalla kävellyt! Loistava päätös päivän kilometreille.

Pidin hiljaisen hetken saavuttuani Kevon luonnonpuiston rajalle. Katselin merkkiä harmissani, hyvä vaellus päättyy liian aikaisin. Tuntui karulta poistua rajoitusten piiristä ”vapaalle” maalle.

DSC_3655
DSC_3670
DSC_3673
DSC_3675

Menin sekaisin ennen Ruktajärven risteystä. Näin punaisen teltan suon toisella puolella ja luulin kävelleeni risteyksen ohi. Koska olin jo luonnonpuiston ulkopuolella, lähdin ylittämään kuivalta vaikuttanutta suota kunnes kohtasin syvän lammen. Huutelin teltan edustalla majailleille vaeltajille ja he neuvoivat jatkamaan matkaa.

Ruktajärvi oli kaunis. Kävelin varvikon halki pienelle sillalle ja katselin joessa hiljalleen heiluvia leviä. Odottelin jonkin aikaa nähdäkseni kaloja, tuloksetta.

Ilta Ruktajärvellä meni kuunnellen muiden paikallaolleiden ilkaointia. Puhelimen kentät toimivat ja laittelin nopeasti viestit kotiväelle. Some ahdisti, kävin jättämässä pikaiset terveiset blogin instagramiin ja suljin mobiilidatan. En tahtonut kohdata maailmaa vielä. Oli ollut ihanaa olla muutama päivä ilman verkkoa.

Ruktajärven seisovan veden juonti epäilytti, säästelin Geavvogeašláttulta ottamaani vettä. Makoilin makuupussissani ja luin liian jännittäväksi käynyttä dekkaria. Dekkarin tapahtumat jäivät pyörimään mieleen kun yritin saada unesta kiinni.

DSC_3687
DSC_3692
DSC_3693

Ruktajärven autiotupaa en käynyt katsomassa, mutta tiedänpähän mihin houkuttelen Erätoverin mukaani seuraavalle hiihtoreissulle. Olin hieman itsekäs ja raahasin kaikki varusteeni kuivumaan avolaavulle aamutoimieni ajaksi. Muut paikalla olleet näyttivät käyttävän autiotupaa ja telttojaan aamupalan laittoon joten sain keräillä kamppeeni kasaan rauhassa.

Pitkitin lähtöäni puoli yhteentoista, Sulaojalta saisin kyydin kotiin vasta neljäksi. Maasto Ruktajärveltä Luopmošjohkalle kulki Luomusjärvien harjua myöten nousten ja laskien koivumetsikön läpi. Juttelin vastaantulleiden kanssa ja pysähtelin istuskelemaan. Oli lämmin päivä ja hiki virtasi.

Lähempänä Luopmošjohkaa vaeltajia tuli hulluna vastaan! Onneksi olin itse päättämässä vaellustani, olen pitänyt Kevoa yksinäisenä paikkana vaeltaa, mutta yhdeksännen vastaantulijan kohdalla totesin sesongin olevan täysillä päällä. Kiva, että ihmiset ovat löytäneet luonnon.

Luopmošjohkalla pidin pitkän tauon. Avasin mobiilidatan ja kulutin aikaani uutisia lukien. Juttelin paikalle ilmestyneen britin kanssa ja pelottelin vaellustaan aloittelevia pohjoispään louhikoista.

Viimeisillä metreillä ennen Sulaojaa pysähdyin kauniin lompolon rantaan. Totesin Kevon reitin olevan täynnä yllätyksiä ja vaihtelevia maastoja. Päätökseni lähteä pohjoisesta etelään oli oikea, vaikkei kanjoni avautunutkaan yhtäkkiä eteeni, koen vaelluksen olleen yllättävän rento viimeisten päivien helpon maaston ansiosta.

Kevon reitti on vaativa, sitä ei pidä aliarvioida. Hankalat maasto-osuudet, joenylitykset ja nousut voivat yllättää rankkuudellaan, joten niihin on varauduttava fyysisesti, mutta myös henkisesti. Itseään ei pidä päästää väsähtämään.

Minulle tuli yllätyksenä väenpaljous. Tiesin, että tänä vuonna Kevolla on ollut paljon vaeltajia, mutten osannut kuvitellakaan että näin paljon!

Kiitos Kevo. Nyt uskallan alkaa suunnittelemaan vaelluksia muuallekin kuin tutuille ja turvallisille alueille.

Ukk:n vaellus: Lankojärvi – Porttikoski – Aittajärvi 16 km

Urho Kekkosen kansallispuiston neljä aikaisempaa postausta löydät täältä;

1. Aittajärven parkkialue – Sarvioja 
2. Sarvioja – Paratiisikuru – Pälkkimäoja – Luiro
3. Luiro – Sokostin rinne – Luiro – Tuiskukuru
4. Tuiskukuru – Kotaköngäs – Lankojärvi

IMG_20200625_085359 IMG_20200625_085404Heräsin viimeisenä aamuna seitsemältä kellon soittoon. Tahdoin olla hyvissä ajoin liikenteessä jotta kotiinpaluuni olisi mahdollisimman aikainen.

Olisin mielelläni voinut nukkua pidempään, neljäntenä aamuna paikkoja alkoi kolottaa. Aloittelin valmistamaan aamiaista teltan ulkopuolella ja pyrin olemaan hiljaa. Syödessäni naapuriteltasta kuului ääntä, Kiiski valpastui ja aloitti haukunnan naapurin pikkupedon kanssa. Sain Kiiskin hiljentymään, mutta telttakankaat alkoivat rapisemaan ihmisten heräillessä.

Matka kohti Aittajärveä kulki Suomujoen vartta myöten. Kulkeminen oli raskasta, kuoriutunut kantapää alkoi vihoitella kosteassa kengässä ja rinkka puudutti lantiota. Olin katsonut karttaa hutaisten ja luulin nuotiopaikan ja Porttikosken autiotuvan sijaitsevan joen länsipuolella, oli pettymys tajuta asia ja pitää tauot keskellä metsää. Kalliolla istuskellessani hyvästelin maisemia viimeistä porosnackia nakerrellen.

IMG_20200625_092817
Kostea ilma ja itikoita täynnä olevat metsät alkoivat jo riittää. Maisemat joen varrella olivat kauniit, pysähdyin katselemaan vastarannalla hyökkäilevää korppia – mikähän peto sitä ahdisteli? Olin onnellinen, että valitsin länsipuolen kuljettavakseni, en tahtoisi törmätä petoeläimeen edes viimeisenä päivänäni.

Porttikoskella pysähdyin katsomaan uhmakkaasti kuohuvaa jokea. Pohdin, kuinka nopeasti jokeen hukkuisi rinkka selässä ja  jännittyneenä ylitin puisen sillan vain todetakseni lähteneeni väärään suuntaan. Kauhuissani kiipesin sillan takaisin ylös kalliolle ja etsin oikean polun. Kävelin halki kelometsän, joka oli  selvästi palanut kymmeniä, ellei satoja vuosia sitten. Tunnelma metsässä oli harras.

IMG_20200625_114011

Rinkan vyö alkoi sattua lonkkaan. Jouduin nostelemaan rinkkaa vähänväliä ja säätelemään kireyttä. Paarma innostui ahdistelemaan ja väsyneenä huusin sille törkeyksiä marssiessani eteenpäin. Pohdin, reagoiko keho hellittämällä kivuille kun tiedän viimeisen päivän ollessa käsillä. Jos olisin jatkanut vaellusta vielä päivällä, olisivatko kivut pysyneet kauemmin poissa?

Juuri kun Aittajärvi alkoi muodostua katseeni osui suureen ulosteläjään. Diagnisoin sen poron löysäksi, mutta pelokkaana vilkuilin ympärilleni. Pienen matkan päässä läjästä oli outo säkkimäinen kasa, johon Kiiski ehti mennä pyörimään. Tutkittuani kasaa hetken totesin sen saattavan olla hirven rapavatsan jäänteet. En jäänyt tutkimaan löytöäni pidemmäksi aikaa vaan jatkoin matkaa.

Viimeisellä kilometrillä löysäsin lantiovyön ja kannoin rinkkaa pelkästään hartioilla. Lonkkaa särki ja jouduin linkuttamaan hiertyneen kantapään takia. Polku johdatti viimeiselle joelle ennen parkkipaikkaa ja pettymys oli suuri – ei siltaa!

Kahluu ei ollut enää vaihtoehto, olin täysin naatti nopeaan kulkutahtiini. Kuljin jokea pitkin ylös ja onnekseni löysin puun rungoista kyhätyn sillan.

Voittajana astelin metsän halki hiekkatielle ja siitä autolleni miettien vaellustani, sen onnistumista ja kaikkia mahtavia tapahtumia jotka sain kokea viiden päivän aikana. Viimeiset sata metriä ovat vaelluksen parhaimmat, liikutun joka kerta kun huomaan jälleen voittaneeni pelkoni ja haastaneeni itseni ihmisenä.

Kiiski pääsi takakonttiin juomaan vettä, neuvoin eräälle perheen isälle joen ylityskohdan ja huomasin parkkipaikalle astelevan saman pariskunnan, johon olin törmännyt jo ensimmäisenä aamuna. Olipa mahtava päätös vaellukselleni!

Viiden päivän vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa oli näin jälkikäteen muisteltuna upea kokemus, jonka tahdon ehdottomasti kokea uudelleen.