Kun äitiäkin jännitti – Yöretki Ellin polulle

DSC_2772DSC_2775
Tästä retkestä piti tulla kesäkuun ensimmäinen yöreissu, mutta äkillinen käänne juonessa muutti suunnitelmat täysin.

Jo kotona katselin esikoiseni menemistä ja huomasin siinä jotain erikoista. Illalla patikoidessamme Ellin polun merkityllä reitillä juttua riitti ja kaikki vaikutti olevan hyvin. Kävelytahti oli reipas ja telttayötä odoteltiin innoissaan.

Ellin polun reitti on 3,8 kilometrin pituinen merkitty reitti Utsjoen itäpuolella. Sinne matkaa kätevästi kylän keskustasta kävellenkin. Reitti kulkee aluksi Kuolleiden kuolpunan halki näköalatasanteelle ja laskeutuu siitä Ellin kuolpunaan, polku jatkuu Tenojoen rantaan saakka taukokodalle.

DSC_2779 DSC_2780
Ilta kodalla kului makkaraa paistaessa ja popparipulmaa ratkoessa. Mukaan ottamani kaasupullo olikin kulunut loppuun kesälomareissullamme enkä saanut keitintä toimimaan. Lopulta pari tuntia popparikattilaa kamiinan päällä lämmiteltyäni hoksasin laittaa koko helahoidon tuleen ja johan popparit alkoivat poksumaan.

Myöhään illalla aloitimme teltan kasaamisen pienessä tihkusateessa. Katselimme Tenolla ohi ajavia veneitä ja kävimme rannassa pesemässä hampaat. Kiiski seuraili tekemisiämme rauhallisena kodan vierellä, käyttäessäni sitä rannassa juomassa se onnistui sotkemaan itsensä rannan puskiin.

IMG_20200615_191531 DSC_2793
DSC_2795
Teltta oli idyllinen makuupusseineen ja patjoineen. Poika sukelsi pussiinsa innoissaan ja Kiiski pisti nukkumaan hänen jalkoihinsa. Hautauduin itsekin pussiini ja odottelin että poika nukahtaisi. Rannalta kuului puhetta, kurkistin unimaskini alta Kiken reagoimattomuutta – se nukkui täyttä häkää. On siinäkin vahtikoira, mietin.

Tunnin haaveiltuani säikähdin pojan alkaessa huutaa. Hän oli herännyt unestaan kuumeisena ja aikamme selviteltyä tilannetta päädyimme lähtemään kotiin. Kerroin faktat siitä, että joutuisimme kävelemään saman matkan takaisin autolle ja voisimme myös jatkaa yöretkeämme Ellin polulla. Hän tahtoi kotiin ja ymmärrän täysin miksi.

Aloin pakata kamppeitamme purkaen teltan ja pojan makuupaikan viimeisenä. Oma väsymykseni väistyi puuhatessa matalalla paistavan auringon innoittamana.

IMG_20200615_212557 IMG_20200616_000354
IMG_20200615_235924
Lähtiessämme kävelemään  synkässä mäntymetsässä jännitys valtasi mieleni. Kello oli puoli kaksitoista yöllä ja metsän eläimet olisivat varmasti liikenteessä. En voinut näyttää jännittyneisyyttäni pojalle ja vein hänen huomiotaan muualle maata ja ilmaa ahnaasti haistelevasta Kiiskistä.

Pokka meinasi pettää koiran pysähdellessä ja tuijottaessa syvälle metsään. Onneksi edes muutaman linnun laulu rikkoi metsässä vallinneen hiljaisuuden.

Yllätyksekseni poika tahtoi poiketa reitiltä katsomaan yhtä jännittävää kiveä. Hän oli selvästi piristynyt patikan aikana. Juttelimme metsän eläimistä ja hänen kysymyksensä siitä, mikä olisi metsän pahin eläin yllätti. Kysyin häneltä mikä hänen mielestään olisi pahin, karhu kuulemma. En voinut kuin myötäillä. Onneksi Ellin polulla törmää hyvällä tuurilla poroon tai hirveen.

Autolle päästessämme omakin jännitykseni oli kaikonnut. Lapsen kanssa liikkuminen etenkin pimeällä tekee hyvää kun ei voi antautua peloilleen vaan on oltava rohkea aikuinen jolloin lapsenkaan pelko ei pääse ylitsevuotavaksi. Vaikka valoisessa metsässä yöaikaan ei todellisuudessa suurella todennäköisyydellä ollut ketun, poron ja hirven lisäksi muuta havaittavaa lähistöllä antautumalla ajatuksilleen mielikuvitus voi ottaa ikävällä tavalla vallan.

Uutta yöretkeä odotellessa! Seurani odottaa innoissaan uutta tilaisuutta päästä telttailemaan vaikka tämän kertainen retki menikin mönkään.

Hiihtovaellus Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon Hetta-Sioskuru 14.5km

Tämä on ensimmäinen osa hiihtovaellukseni reittipostauksista. Toivottavasti tästä on hyötyä jollekin joka suunnittelee talvivaellusta Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon. Muistakaa kuitenkin että tällä hetkellä vaeltamaan lähteminen ennen tilanteen normaalisoitumista ei ole turvallista. Metsähallitus on sulkenut varaustupiaan sekä muita suosittuja taukopaikkojaan ja avunsaanti syrjäseuduille voi olla entistä hankalampaa koronaviruspandemian takia. 

DSC_2369
Kuten aikaisemmassa tekstissäni mainitsin, tiistaina hain varaustupien avaimet Tunturi-Lapin luontokeskukselta. Tuvat olin varannut marraskuussa. Autoni jätin Hetan Kota- autonsiirtopalvelulle joka lupasi siirtää kulkuneuvoni Pallakselle torstaina jotta ehtisin perua palvelun mikäli vaellukseni keskeytyisi.

Lähdin hiihtämään yrityksen pihasta valmista latua pitkin kohti ensimmäistä taukopaikkaani, Pyhäkeron autiotupaa kohti. Samaan aikaan pihasta lähti useampi vapaa-ajanhiihtäjä ja vaihdoimme pikaiset koronakuulumiset.

DSC_2371
Aurinko paistoi ja mielessä kutkutteli. Maanantai-iltana voimaan tullut valmiuslaki mietitytti ja pohdin oliko päätökseni lähtä vaeltamaan oikea. Koko hiihtoreissuni ajan virustilanne kummitteli mielessäni.

Hiihtely pitkin valmista uraa oli helppoa. Olin hieman pettynyt kun matkani ei tuntunut alkavan ennen kuin pääsisin pois suositulta alueelta. Kuitenkin vastaantulevat hiihtäjät olivat onni, pudotin karttapussini ja ohi hiihdellyt nainen poimi sen maasta ja toi luokseni! Reissu olisi saanut hyvin ikävän käänteen ilman karttaa ja kompassia.

Ahkio kulki hyvin perässä, selkää alkoi särkeä repun ja kameran kantaminen. Parin kilometrin päässä Pyhäkeron autiotuvalta toinen hiihtäjä liittyi seuraani ja juttelimme tuvalle saakka.

DSC_2372
Pyhäkeron autiotupa on viiden hengen pieni taukopaikka. Sitä lämmittää avotakka, joten talvisin siinä yöpyminen voi olla viileää. Söin ruokatermaristani itse kuivaamistani aineksista valmistettua pastaa, joka osoittautui hyvin tuhdiksi ateriaksi ja minun oli pakko säästää loput illaksi. Tuttavallinen vanhempi nainen oli kovasti huolissaan ja kyseli reittisuunnitelmistani samalla tutkaillen retkivarustustani. Helpottaakseni hänen huoltaan vinkkasin tsekkaamaan pihalla olevan ahkion, hän luuli minun lähteneen reissuun pelkän repun varassa…

Autiotuvan pihaan saapui kaksi naista ahkioineen. He olivat Kreikasta ja aikoivat viettää Pallas-Yllästunturin alueella kaksi viikkoa. Kotiinpaluu jännitti rajojen sulkemisen takia. Pihaan saapui myös kaksi muuta vaeltajaa pohjoisesta jotka neuvoivat välttämään vastaan tulevaa lumivyöryvaaraa. He kertoivat että olivat hiihdelleet aiemmin lippojen yli yöllä ja että edeltävänä iltana ne olisivat tulleet alas. Kiitin hatarista lumeen piiretyistä ohjeista ja lähdin jatkamaan matkaa. Aurinko meni nopeasti pilveen ja lunta alkoi ripotella hiljalleen.

DSC_2373Hyvä latu-ura jatkui Karitsavaaraan saakka. Luulin ohittaneeni lumivyöryalueen hiihtäessäni kurun läpi ja epäilin latukoneen käyneen putsaamassa vyöryn jäljet. Reitti jatkui sinisin tikuin merkattuna etelään ja hieman hämmennyin puisten merkkien jatkuessa itään ilman latukoneen uraa. Tutkin karttaa ja päätin seurata siihen merkittyä puisilla merkeillä merkittyä uraa pitkin.

Lumivyöryalueen voi ohittaa jatkamalla matkaa etelään ja hiihtämällä Sioskurun läpi tuvalle.

Pian valintani osoittautui vääräksi. Ohitin varoituskolmion ja pian  lumivallit kohosivat vieressäni korkeina. Mittailin katseella niiltä roikkuvia lippoja ja säikähdin niiden olevan niin isoja ettei minusta jäisi paljoa esiin mikäli ne romahtaisivat alas. Liian peloissani en uskaltanut kuvata lippoja kun vasta päästyäni kurun loppuun. Kurun läpi hiihtäminen tuntui kestävän ikuisuuden enkä paljoa uskaltanut tehdä turhia liikkeitä tai ääniä.

Päästessäni kurun loppuun vastaani tuli suurempi varoituskyltti lumivyörystä. Samalla reittimerkit katosivat. Hiihtelin eteenpäin karttaa katselematta ja lumipyry yltyi yltymistään. Ympärillä olevat maisemat peittyivät vaaleaan sumuun.

Yhtäkkiä hoksasin olevani väärässä paikassa ja katsoin ympärilleni – pelkkää valkoista ja puita siellä täällä. Kaivoin gps:n esille ja säikähdin olevani täysin eri suunnassa kuin missä minun piti olla. En tiedä miksi en ymmärtänyt gpssää, mutta pian totesin sen olevan minulle turha. Pieni paniikki alkoi kummuta päälle ja kaivoin paperikartan esille. Lähelläni piti olla kurun haarauma ja näinkin kauempana syvänteen. Seisoin pienen nyppylän päällä jonka täytyi olla merkitty karttaan ympyränä. Lähdin epäillen hiihtelemään kohti ottamaani suuntaa ja väsyneenä sekä peloissani laskin liian jyrkästä mäestä ja ahkioni kaatui kumolleen puuta vasten. Turhautuneena työnsin ahkion irti puusta ja samalla toinen aisoista irtosi. Huomasin sen hajonneen ja pidin pienen itkupotkuraivari- hetken ennen kuin aloin selvittämään aisaan tullutta vauriota.

Aisan liimaus oli pettänyt. Kiinnitin sen ahkioon ja lähdin raahaamaan ahkiota perässäni yhdellä aisalla. Suureksi onnekseni tuvan seinä alkoi pilkottamaan valkoisen verhon takaa ja epäuskoisena hiihdin sen pihaan.

Hetta-Sioskurun hiihtoreitti on osittain merkitty puisin moottorikelkkauran merkkiä muistuttavilla viitoilla ja sinisillä auraustikuilla. Paikoittain merkinnät puuttuvat. 

Kaivelin avaimet jännittyneenä taskustani työnnettyäni ahkion piiloon yltyneen tuulen alta ja menin varaustupaan sisään. Suuri helpotuksen tunne valtasi kehoni ja aloin kantamaan varusteitani sisään. En pystynyt rentoutumaan ennen kuin olin saanut kannettua kaiken ahkiota ja suksia lukuunottamatta sisään. Pimeys laskeutui samalla kun olin saanut vedet sulamaan ja tulet kamiinaan.

Sioskurun varaustupa on autiotuvassa kiinni. Kahdeksan hengen tuvasta valitsin yöpymispaikakseni kauimmaisen pedin seinän vierestä. Yllätyksekseni tuvassa oli viltit, peitot ja tyynyt vaeltajille!

Lämmitin tupaa ja sulattelin vesiä. Tuntui hyvältä olla viimein tuvalla. Odottelin varauskalenterin perusteella seuraa yöksi, mutta mitä kovemmaksi tuuli ulkona yltyi sitä varmemmaksi tulin siitä että jäisin yöksi yksin. Vasta ennen nukkumaanmenoa ulkona käydessäni jännitti olla yksin. Kovassa myrskyssä lumi pöllysi ja tuuli kolisutteli ulkona. Korjasin ahkion aisan sähköteipillä ja nostin sukset eteiseen yöksi, etteivät ne lähtisi tuulen mukaan. Ahion teilasin maahan kiinni ulkona olleella raskaalla penkillä.

DSC_2378

Tupalukemisena mukanani oli Kukka Rannan ja Jaana Kannisen kirjoittama Vastatuuleen- saamelaisten pakkosuomalaisstamisesta kertova kirja joka tempaisi minut mukaansa ilta toisensa jälkeen. Oli mielenkiintoista lukea Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon sijoittuneista tapahtumistä itse paikan päältä.

Vieraskirjaan oli kirjoitettu tuvan hiirestä jonka takia kehotettiin nostamaan ruuat korkealle. Nostin rinkkanikin yläsängystä roikkumaan ja ennen nukkumaanmenoa. Vain ensimmäisenä yönä pienimmässä tuvassa kamiinan lämpö riitti aamuyöhön saakka. Nukahdin nopeasti.

Yöllä heräsin pimeydessä ja sekaisin unesta näin jonkun liikkuvan tuvassa. Luulin sen olevan joku odottamistani retkeilijöistä ja korvatulpat korvissa ölisin jotain sekavaa. Säikähdin hulluna, mutta helpotuin huomattuani harhojeni olleen vain ylös ripustamani rinkka!

Jatkoin unia levollisena. Pelko ja jännitys olivat kadonneet, en tiedä olenko koskaan aikaisemmin nukkunut yhtä rauhallisesti yksin yötä luonnossa.

Pallas-Yllästunturin huollettujen latu-urien kunnon voit tsekata TÄÄLTÄ.

Auringon nousu Nuorgamissa

DSC_2150 DSC_2185
DSC_2188
Sunnuntaina Nuorgamiin ajellessani satoi lunta taivaan täydeltä. Pelkäsin sään olevan niin huono etten kauaa viihtyisi avotunturissa hiihdellen.

Juuri Nuorgamiin saapuessani lumisade loppui ja Pulmankijärventien korkeimmalle kohdalle saapuessani huomasin ilokseni osuneeni paikalle auringon nousun aikaan. Kiireellä kaivoin sukset ja repun takakontista ja lähdin hiihtelemään etelään kohti oranssina kajastavaa valoa.

Hetki oli kaunis. Pysähtelin katselemaan maisemia ja hämmästelin jo unholaan joutunutta kaamosta, auringon pilkahdellessa horisontin yläpuolelle oli vaikea uskoa ettei pimeästä ajasta ole vielä montaakaan päivää.

DSC_2198 DSC_2203
Kiersin reilusti etelään ennen voimalinjoille hiihtämistä. Suuntanani oli Fielmmajärvi ja yritin löytää sille ulkomuistista. Hanki kantoi hyvin ja suksi luisti.

Oli niin hiljaista että pystyin kuulemaan naisen ja miehen puhetta jostain kaukaa. En nähnyt kuitenkaan ketään hiihdellessäni tunturikoivikon halki. Sähkölinja piti kamalaa värisevää ääntä hiihdellessäni sen ali.

Hiihtämään lähtiessäni sormet jäätyivät kuvatessa, pakkanen oli selvästi laskenut kuluneen tunnin aikana kun aloin viimein lähestyä Fielmmajärven kotaa.

DSC_2207 DSC_2213
Vierailin kodalla ensimmäistä kertaa vuoden 2018 maaliskuussa. Kuluneesta ajasta huolimatta tuntui kuin olisin vastikää vieraillut paikalla – mikään ei ollut muuttunut. Huussi ja halkovarasto olivat siistit, ainoastaan lunta oli reilusti enemmän mitä edeltävällä kerralla.

Riisuin sukseni ja aloin kasaamaan joululahjaksi saamaani Jetboilin keitintä. Meni hetki ennen kuin sain kaasupullon paikoilleen ja yhdellä naksautuksella syntyi liekki ja muki alkoi lämmetä. Vesi kiehui uskomattoman nopeasti ja sain nauttia teeni ennätysajassa.

Nautin yksinäisyydestä. Katselin maisemia ja mietiskelin jaksaisivatko lapset kävellä ensi kesänä kodalle retkeilemään. Teeni juotuani jatkoin hiihtämistä länteen tavoitteenani päästä takaisin autolle.

Avotunturiin päästessäni tuuli oli yltynyt. Puin hupun pääni suojaksi ja hiihtelin verkkaiseen tahtiin. Hoksasin menneeni liikaa pohjoiseen ja yritin tarkistaa suunnan puhelimellani, yllätyin kun B-bark ehdotti kartan vaihtamista Norjan puolelle. En hoksannutkaan hiihtäneeni lähelle rajaa.

Pian parkkipaikka alkoi näkyä korkeammalla rinteessä. Autoni oli saanut seuraa kolmesta muusta ja muutama lenkkeilijä näytti kävelevän tien varrella.

1,5 kilometrin loppusuoralla pohdiskelin kuinka vahva tyyppi luonto onkaan kun ottaa vastaan murheet ja huolet vuodesta toiseen. Silti se jaksaa palauttaa kotiin huolettomamman retkeilijän.

Haikeana katselin taakse jäävää erämaata pakatessani varusteitani takakonttiin. Nuorgamissa pitäisi käydä useimmin hiihtelemässä kauppareissun yhteydessä.

Linkki Fielmmajärven postaukseeni

Lumikenkäretki Geologisella polulla

DSC_1820 DSC_1818
IMG_20191116_130938
Vielä viime viikonloppuna puita koristi kaunis lumikuorrute, tosin pakkaset kävivät loppuviikosta nollassa jolloin lumet sulivat noroina pois oksilta. Onneksi ehdin käydä lumikenkäilemässä Geologisella polulla, joka oli muuttunut sokkeloiseksi alhaalla riippuvien oksien takia.

Ylös nouseminen lumikengin kävi työstä kun samalla sai kyykistyä raskaiden oksien ali päästäkseni tampatulle polulle. Lumikengät luistivat lumen alla piilossa olevien kivien päällä ja vähäisestä pukeutumisesta huolimatta hiki virtasi.

Kiivetessäni muistutin itselleni raskaankin liikuntasuorituksen olevan vain askel lähempänä pitkiä vaelluksia. Mitä enemmän tarvon hangessa, sitä paremmin jaksan ensi kesänä kulkea rinkan kanssa. En muista milloin viimeksi olen kääntynyt takaisin päin reitin rankkuuden takia, nytkin painoin menemään pysähdellen tiedostaen ylhäällä odottavan palkinnon.

Reitti helpottui heti päästyäni geologiselle polulle, jolla talvisin kulkee moottorikelkan jälki. Jälkeä ei vielä ollut, mutta edeltävien lumikenkäilijöiden pohjalla oli mukava löntystellä eteenpäin.

DSC_1827 DSC_1831
DSC_1844
Reitin korkeimmalta kohdalta pystyi näkemään auringon laskeutuvan ja värjäävän pilvet oranssiksi. Pidin hengähdystauon ja hämmästelin lukuisia riekkojen puuhasteluiden jälkiä. Jäljistä päätellen alueella riittää myös kettuja.

Sain kulutettua aikaa parin kilometrin matkalle kahden tunnin ajan. Usein lähden luontoon sillä ajatuksella, etten viettäisi siellä kauaa aikaa vaan ottaisin retken urheilun kannalta, lähes aina päädyn pysähtelemään ja ihmettelemään luonnon tarjontaa.

Ylhäällä tuuli oli tuivertanut lumet pois puista, reittiä alemmas kulkiessani pääsin uudelleen pujottelemaan lumisia käytäviä pitkin.

Lumitilanne oli ihanteellinen lumikengille – se ei upottanut liikaa, suksille maasto oli vielä turhan kivinen. Paikoittain myös pitkävartisilla talvikengillä olisi päässyt kulkemaan hyvin.

DSC_1849
DSC_1847
Kalkujoen kodalla oli hiljaista, sinne ei näyttänyt menevän yhtiäkään jälkiä. Johtalanvárrilla ei ollut edelleenkään liikettä, vaikka joka ikinen kerta polulla vieraillessani jään tuijottamaan sitä toivoen näkeväni edes poron kulkevan sen rinnettä pitkin.

Laskeutuessani Annakurua pitkin haikailin suksien perään. Sukset ovat mielestäni ehdottomasti paras tapa liikkua luonnossa talvella, rinteiden ylösnousua lukuunottamatta kaikki käy niin vaivattomasti. Oikeasti en edes uskaltaisi laskea Annakurua kuin puoleen väliin saakka, silti kantaisin sukset kainalossa alas asti mielummin kuin löntystelen sen lumikengin alas.

Viikon aikana auringonvalon määrä on vähentynyt huomattavasti, enää en ehdi arkisin valoisaan aikaan retkeilemään. Onneksi pimeäprojekti on ja elää, vielä tarvitsen pientä rohkaisua jotta uskallan yksinkin kulkea metsässä pimeällä. Ensi tiistaina aurinko laskee viimeisen kerran ja seuraavan kerran näemme pilkahduksen siitä tammikuun puolessa välissä. 51 päivää kaamosta on jälleen edessä, mielenkiintoista nähdä miten nämä rikkonaiset vauvayöt vaikuttavat jaksamiseen.

Tänä viikonloppuna on tarkoitus käydä viimeisellä retkellä ennen kaamosta. Jälleen yksi ajanjakso alkaa olla lopussa.