Tämä on mun 14. kesä Utsjoella ja arvatkaapa onko tullut retkeiltyä Norjan puolella? No ei paljoakaan!
Rástegaisa on tullut huiputettua ja olen kahdesti käynyt Erätoverin kanssa patikoimassa Norjan poluilla. Se on hävettävän vähän ottaen huomioon kuinka lähellä Norjan retkeilyreitit kotoa ovat. Lähin taitaa olla linnuntietä alle viiden kilometrin päässä. Välissä vaan sattuu olemaan Tenojoki.
Norjalaisilla on aivan huippu tapa pitää retkeilyreittejä yllä. Vapaaehtoisvoimin toimivat perleturit huolletaan ja merkitään patikointiin hurahtaneiden kesken.
Perletur.no sivustolta löydät huiman määrän eri tasoisia retkeilyreittejä. Itselläni on vähän hankaluuksia hahmottaa pelkistettyjä karttoja (voi kuulkaa, me suomalaiset saamme olla onnellisia kartoistamme jossa about KAIKKI kerrotaan maastosta…) mutta kun jaksaa perehtyä kohteisiin niille löytäminen on helppoa. Sivuston kääntäjä kääntää tekstit suht hyvin englanniksi ja google translatea kannattaa soveltaa, jos norjankieli ei suju.
Olin nähnyt kuvia massiivisesta valaanluusta Instagramista. Minulle myös vinkattiin erikseen kohteesta, mutta tarkkaa sijaintia en saanut selville. Pitkän salapoliisityön myötä löysin kyseisen reitin reittiohjeen eikä mennyt kauaakaan kun suunnattiin Varangiin Erätoverin ja lasten kanssa.
Kohteen lähtöpaikka voi olla hieman hankala löytää. Kun Varangerbotnista ajaa Kirkkoniemeä päin ja ylittää Nyelv- joen, tien vasemmalla puolella on ensin soranottomonttu ja sen jälkeen Viercajärvi. Heti järven jälkeen oikealla on levike autoille.
Reitin lähtöpaikka on taas vasemmalla puolella tietä pusikossa. Perletur- kyltin ja polun kyllä löytää kun etsii.
Polku nousee aluksi hieman ylös mäkeä, jonka jälkeen korkeuserot ovat helppoja. Maisema merelle avautuu lähes heti.
Reitti on uusi, joten vasta muodostumassa olevalla polulla on hankala pysyä. Reittimerkkejä on harvakseltaan ja niitä saa välillä tosissaan etsiä.
Reitti oli mukava kulkea. Poitsu harhaili omiaan korkealla kallioilla, muut ihailimme joutsenia lammessa. Vaikka Jäämeri on hyvin lähellä Nuorgamia, on silti hämmästyttävää miten erilainen maasto siellä on.
Niemi jonka luota luut löytyvät on pienen mäen takana. Alas joutuu laskeutumaan kivikkoa pitkin joka voi sateella olla ikävän liukas.
Lintujen maahan pudottelemia simpukoita lojuu kaukanakin rannasta. Linnut yrittävät rikkoa simpukat pudottamalla ne korkealta saadakseen sen sisällä lymyävän lihan syödäkseen.
Valaanluut löytyvät niemekkeen jälkeen hieman kauempaa rannalta. Paikalla on yksi iso, ehkä selkänikama, ja muutama kylkiluun kaltainen kaareva luu.
Vain paikan päällä hahmottaa luiden todellisen koon. Niiden tekstuuria oli mielenkiintoista sivellä sormenpäällä. Oli hankala hahmottaa kuinka isoja valaat meressä olevat ja että niitä tosiaan uiskentelee lähistöllä.
Rantojen hiekka oli kuin pientä simpukkamurua. Roskia ja levää oli kulkeutunut vuoroveden mukana korkeammalle rantaan ja evästaukomme aikana huomasimme veden pinnan nousevan aaltojen mukana hiljalleen. Lapset leikkivät rantakallioilla, aikuiset katselimme taivaalla liitelevää piekanaa.
Ennen lähtöä keräsimme rannalta löytämäämme muoviseen purkkiin pienimpiä roskia, olisi ollut mahdotonta ryhtyä siistimään koko rantaa siltä istumalta. Meren aallot tuovat roskaa mukanaan kauempaakin.
Ehkä vieraillessamme näillä vapaaehtoisvoimin ylläpidettävillä reiteillä voisimme kantaa mukanamme roskapussia ja keräillä roskia poluilta pienenä kiitoksena hienosta työstä!
Paluumatka kuljetaan samaa reittiä pitkin. Noustessa rannasta saa kivikossa olla jälleen tarkkana jotta löytää oikeaan suuntaan.
Pysykääs poluilla ja nauttikaa maisemista 🙂 seuraavaksi kerron legendaarisesta ”Vyöry” Rullakivirannasta.
Semekurtan erotusaidalla on tilaa parkkeerata auto, mutta eri asia on se kannattaako sinne tai ylipäätään mihikkään syrjempään jätää autoaan vahtimatta.
Alkuun pieni varoitus, joka on hyvä ottaa huomioon jättäessään autonsa minne tahansa parkkiin valvomatta, tarkista lähtiessäsi auton ympäristö, renkaiden alukset ja pultit! Meidän autoon on todennäköisesti tehty ilkivaltaa sinä aikana kun auto seisoi erotusaidan lähistöllä tien viereisellä levikkeellä.
Noin parikymmentä kilometriä Sevettijärveltä pois ajettuamme autosta alkoi kuulua kolinaa joka vahvistui mitä pidemmälle ajoin. Ulkoa en erottanut auton alta tai renkaista mitään, eikä yksikään varoitusvalo syttynyt nuorehkossa autossamme palamaan.
Kotona puolisoni huomasi molempien eturenkaiden pulttien olevan löystytetty ja kuskin puoleisen renkaan olevan lähes irti. Myös takarengas alkoi tyhjetä seuraavana päivänä, sieltä löytyi naula.
Jatkossa otan aina kuvat auton ympäristöstä ennen kuin lähden vaeltamaan ja tarkistan auton kunnon ennen ajamaan lähtöä. Tehkää tekin samoin!
(Tein rikosilmoituksen.)
Semekurtan erotusaidalta matkaa Sollomusjärvelle on kuutisen kilometriä matkaa. Ensin emme tohtineet mennä suoraan erotusaidan läpi mönkijäuralle vaan etsimme toista polkua jota lähtä kulkemaan. Polku oli hyvin märkä sateiden jäljiltä ja poitsu menikin pahasti nurin suolla, palasimme aidalle ja rohkenimme kulkemaan sen läpi.
Ja aidalta löytyikin sen läpi kulkeva merkitty reitti.
Sollomusjärvelle vievä polku on aluksi helppokulkuinen ja puista erottaa hyvin oranssit merkinnät. Pidemmälle kulkiessa maasto muuttuu Vätsärimäiseksi, kivikkoiseksi paikoittain hyvinkin hankalakulkuiseksi poluksi.
Meillä oli kalastusvehkeet mukanamme. Tarkoitus oli yöpyä Sollomusjärven autiotuvan pihapiirissä ja vierailla lähijärvillä kalassa. Hauska oli, kun eräluvilta puolisolleni vakuutettiin etten tarvitsisi ollenkaan lupaa vavalla kalastamiseen vuorokauden takia. En kalastele muuten, joten en ole maksanut kalastonhoitomaksua tälle vuodelle. Pilkkimiseen yksityishenkilönä poislukien erikoisalueet lupaa ei tarvitse. (muoks. Innostuin nyt sitten kalastamaan joten hankin luvat itselleni)
Emme uskaltaneet luottaa tähän vaan hankimme luvan vuorokaudeksi.
Sollomusjärvellä kävimme taloksi autiotupaan. Emme vielä levittäneet varusteitamme muita vaeltajia ajatellen, siirtyisimme ulos yöpymään koiran takia muiden saapuessa paikalle.
Poika kävi kokeilemassa kalastamista Kurttejärvellä valmistaessani päivällistä nuotiopaikalla. Hän oli hieman flunssainen joten ilta nautiskeltiin tuvalla.
Ketään muuta ei ilmestynyt autiotuvalle koko juhannuksen aikana, joten saimme nauttia autiotuvasta koko viipymämme ajan.
Aamulla nukuimme huonosti sujuneen yön jälkeen myöhään. Valmistelimme aamiaista, siivosimme varusteemme nättiin kasaan tuvan laverille, jätin vieraskirjaan merkinnän olevamme lähistöllä kalassa ja lähdimme Kiiskin kanssa patikoimaan lähijärvelle.
Oli mukava päästä kalaan! Tuijotin tyhjyyteen vispoessani viehettä tyhjältä vaikuttavaan järveen. Kiiski puuhasi rannalla, hieman protestoi haukkumalla ollessaan kytkettynä mäntyyn.
Kalastelimme aikamme, kunnes päätimme lopetella ja siirtyä lounaan tekoon autiotuvalle. Texmex tortillat paprika chili – koskenlaskijalla toimivat aina.
Vesitaso lensi edestakaisin tuvan yli kolmesti. Muuta juhannusliikennettä emme havainneet.
Nukuin päiväunet, joka on itselleni harvinaista. Oliko flunssa tavoittamassa minutkin?
Iltapäivästä jatkoimme kalastelua. Jo korkeammalta näimme harjusten uiskentelevat rantavedessä. Innostuimme kalastelemaan pitkänkin pätkän ennen kuin suunnittelimme takaisin paluuta.
Harjus kävi pinnassa lähellä ja tuumasin kokeilevani vielä kerran. Ja mitä vielä! Kala otti kiinni, emme vielä juhlineet…
Saatuani kalan rantaan koitti totuuden hetki. Mitattuamme kalan totesimme sen 32 senttiseksi, mittakalaksi! Sitten juhlittiin, kalastusretkemme oli onnistunut.
Päivälliseksi nautittiinkin harjusta ja makkaraa. Jälkiruoaksi lettua ja hattaraa, juhannustunnelma oli huipussaan nuotiolla istuskellessa.
Kesäkuu on ollut pitkästä aikaa viileä ja sateinen. Vaikka päivisin oli lämmin, ei aurinko paahtanut samalla voimalla kuin parina edeltävänä kesänä tähän aikaan vuodesta.
Kävin vielä illasta kalastelemassa tuvan lähellä tuloksetta. Käväisimme myös kävelemässä Kurttejärven niemellä, sieltä löytyi kaunis telttapaikka tulevaisuuden telttaöitä varten.
Ensimmäisenä iltana olin pitänyt pientä liekkiä kaminassa saadaksemme poitsun suolla kastuneet vaatteet kuiviksi, tupa lämpeni herkästi liian kuumaksi joten emme myöhemmin pitäneet kaminassa ollenkaan liekkiä. Tupaan laskeutui yöllä hieman kylmä, olin ottanut mukaani untuvapussin jonka suojissa oli jopa liian kuuma. Yöllä oli siis joko liian kylmä hyttysten armoilla tai liian kuuma hyttysiltä suojissa.
Aamusella yritimme olla reippaita ja saada aamutoimet hyvissä ajoin valmiiksi. Tupa kuntoon ja menoksi!
Kuljimme samaa kuuden kilometrin reittiä pitkin takaisin autolle. Tutkiskelin hetken Sollomusjärven ja Kurttetjärven välistä venetietä, joka on aikoinaan rakennettu puista. Vätsärissä vanhoja veneteitä on useampi jäljellä.
Sollomusjärven polun varrella on puihin maalattujen merkintöjen lisäksi kivikasoja. Karttaan kyseinen polku on merkitty jatkumaan lähes koko Vätsärin halki, onkohan kyseessä Ruijanpolku?
Päästessämme autolle emme hoksanneet katsoa sen ympäristöä sen enempää kuin sen että vierellä edelleen oli muita autoja parkissa. Kävimme Sevetin baarilta hakemassa jäätelöt ja ajelimme kotiin kolinan saattelemana.
Harmillinen loppu hyvälle retkelle!
Erotusaitojen läheisyyteen ei tietenkään tule parkeerata kun siellä on erotukset meneillään, sen järkikin sanoo. Jos automme ei ollut ainoa ilkivaltaa nähnyt, voisi henkilö joka koki mielihyvää tihuloinnistaan pystyttää vaikka kyltin alueelle pysäköintikiellosta, niin muutkin hoksaisivat vältellä kyseistä aluetta jos sinne ei saa autoa jätttää.
Utsjoelle on ilmestynyt muutaman vuoden aikana pari uutta merkittyä reittiä, joka on kaivattu asia näin retkeilijän silmin.
Merkityt päiväretkeilykohteet houkuttelevat alueelle matkailijoita ja samalla ohjaavat suuremmat joukot tietyille alueille vähentäen maaston kulutusta.
Ellinpolun merkitty reitti on ollut yksi suosituimmista ja on hyvin harmillista että kauniin, helpohkon ja lyhyen reitin tulevaisuus on mysteeri. Tällä hetkellä reitti ei ole käytettävissä. Siksipä Ailikkaan näköalareitti on mahtava lisä kylän tarjontaan!
Áilegas- reitille pääsee joko jättämällä auton Ailikkaantien juureen parkkipaikalle ja kävelemällä parin kilometrin verran huipulle hiekkatietä pitkin, tai maksamalla viiden euron tienkäyttöluvan ja ajamalla ylös parkkipaikalle. Tie on ainakin tätä kirjoittaessa hyväkuntoinen ja ohjeet tienkäyttöluvan maksamiseen löydät tien alussa olevasta kyltistä.
Parkkialueelle mahtuu 4-6 autoa. Reitti lähtee kolmeen eri suuntaan, voit valita joko suoran piston pelkälle näköalapaikalle tai kiertää jompaan kumpaan suuntaan koko reitti.
Lähdin tyttäreni kanssa kulkemaan kaakkoon kohti tähtitornia. Heti oli selvää että reitti on hyvin merkitty kiviin maalatuin oranssein maalitilkoin. Vierailimme Utsjoen Ursan tähtitornilla ja jatkoimme ajatuksissamme leveää polkua tovin, kunnes hoksasin ettemme olleet hetkeen nähneet reittimerkkejä.
Ennen tähtitornia oli ollut vierekkäin kaksi maalattua kivikasaa polkujen risteymässä – sinnehän meidän olisi pitänyt jatkaa! Kesti tovi kunnes löysimme takaisin oikealle polulle.
Polku kulkee avarassa maastossa ja eksymisen vaaraa ei ole, kunhan pidät kivet mielessä ja radiomaston näkyvillä. Polku on pääsääntöisesti helppokulkuinen, menee tosin vielä tovi että uusi polku muodostuu varvikkoihin. Toisen kerran eksyimme varvikossa polulta, oikea reitti löytyi onneksi heti.
Vaikka polun hahmottaminen oli ajoittain hankalaa, löysimme oikean polun nopeasti. Tärkeää on seurata merkittyä reittiä jottei ylimääräisiä polkuja pääsisi muodostumaan maastoon. Sateiden jälkeen polku on kostea, vaikka kuinka tekisi mieli oikoa kuivemman kautta, ajatellaan herkkää luontoa ja mielummin kastellaan kengät ja kuljetaan alkuperäsiä reittejä pitkin.
Maisemat Ailikkaalla ovat aina kauniit säästä riippunatta. Kulkemallamme reitillä oli kaksi näköalapaikkaa, toinen polun varrella ja toinen pistolla.
Korkealla tunturissa sääolosuhteet voivat muuttua nopeasti, 1,4 kilometrin patikalle kannattaa varata lämmintä ja juotavaa jos kylmä saderintama yllättää. Tähtitornin lisäksi reitillä ei ole suojapaikkaa.
Áilegas on vanha tuttu retkeilykohde. Se sopii parhaiten lumettoman ajan retkeilyyn, talvisin tiellä ei ole huoltoa.
Kävellessämme takaisin autolle olimme hämmentyneitä – mikäs merkitty reitti tuolla menee? Reitti olisi jatkunut kallioilla muodostaen rengasreitin. Reitin läpi kulkeva merkitty polku voi siis harhauttaa ja kuljet vahingossa lyhyemmän pätkän kuin piti. Olisimme voineet poiketa parkkipaikalta reitille, mutta päätimme päättää lyhyen retkemme.
Reitistä löytyy lyhyt kuvaus ja pelkistetty karttakuva luontoon.fi palvelusta. Reitti kaipaa lähtöpaikalle kylttiä selventämään reitin kulkusuuntaa ja profiilia – alueen lukuisat merkitsemättömät polut ja merkityn polun poikkeamat tähtitornille ja näköalapaikalle voivat sekoittaa kulkijan. Kannattaa siis pitää mielessä kaikki merkityt kivet mitä näet – polku ei välttämättä jatku eteenpäin poikkeamalta. Näköalapaikalla kivessä on kääntöpaikkaa selventävä nuoli.
Siitä ei ole huolta etteikö löytäisi seuraavaa reittimerkkiä, polku on hyvin merkitty ja sen jatkumon näkee pitkälle.
Postauksen tarkoitus ei ole luoda negatiivista kuvaa reitistä, reitti on hyvä, kauniilla alueella ja todellakin kaivattu lisä! Se kuitenkin tarvitsisi edellämainittujen seikkojen vuoksi selvennystä. Lähtiessä tarkistin maastokartat-sovelluksesta reitin, ainakaan sinne sitä ei ole vielä merkitty. Olen opiskellut retkeilyrakenteiden rakentamista ja kunnostamista, siksi nämä asiat pistävät herkemmin silmään. Kulkija voisi kävellä ristiin rastiin huipulla, se taas lisäisi edellämainittua maaston kulumista. Siksi on tärkeää seurata valmiita polkuja.
Ehkä nämä kaivatut lisät ovat vasta tulossa Áilegakselle. En kuitenkaan jättäisi polulla vierailua väliin, pitämällä kivet mielessä reitin kulkeminen onnistuu vaivatta.
Mieli teki selvittää millaista on vaeltaa marraskuussa syksyn ja talven taitekohdassa. Kohteeksi valikoitui Urho Kekkosen kansallispuiston Kiilopään ja Saariselän lähialueet.
Tahdoin pysyä teiden lähistöllä jos sää muuttuisi radigaalisti. Haaveilin pidemmästä vaelluksesta syvemmälle erämaahan mutta viimeaikaisen väsymyksen vuoksi yritin olla maltillinen. Varasin Tammakkolammen vuokrakammin viimeiselle yölle juhliakseni kauden ensimmäistä pidempää reissua luontoon.
Retkeni alkoi Saariselältä Lutontien infotauluilta. Vaikka olin seurannut säätiedotteita, lumen määrä yllätti! Liukastelin kumisaappaat jalassani kohti merkittyjä uria, suuntasin ensin Iisakkipään rinteelle vievälle polulle ja siitä kohti Rumakurua. Kiiski oli harmikseni jäänyt kotiin varaamani vuokratuvan takia.
Keli oli kostea, sankka sumu peitti metsät ympärilläni. Iisakkipäälle saakka polku oli paljonkin kävelty, lähestyessäni Rumakurua edelläni oli vain muutamia kengänjälkiä. Märkä lumi putoili katajien vihreiltä oksilta, oli mukavaa kävellä tuntemattomalla alueella ja nauttia helposta päivämatkasta.
Rumakuru oli muusta maastosta poikkeava, jyrkkä seinäiken kuru. Sumun seasta erottuva seinämä oli vaikuttava näky.
Pidin lyhyen evästauon Rumakurun päivätuvalla. Tuvassa oli kylmempi kuin ulkona enkä kauaa viihtynyt paikoillani. Päivä oli alkanut jo hämärtyä, kaivoin otsalampun valmiiksi esille.
Rumakurun vanha päivätupa oli todella mukava! Sinne olisin voinut hyvinkin jäädä yöksi. Vanha hirsiseinäinen pieni tupa teki vaikutuksen. Päivätuvat eivät kuitenkaan ole kuin vain välttämätöntä yöpymistä varten.
Hämärän laskeutuessa aloin jännittää Taajoslaavulle kääntymistä. Päätin jatkavani matkaa Luulammelle jos Taajoslaavulle vievä polku olisi lumen peitossa, ajatus pimeässä suunnistamisesta ei ilahduttanut.
Risteyksessä mieli pisti vastaan. Taajoslaavulle oli kääntynyt yksi henkilö, porojen tallaama jälki lumella oli kuitenkin rohkaiseva näky ja pakotin itseni kääntymään kohti alkuperäistä yöpaikkaa.
Pimeys laskeutui nopeasti. Porojen jälki kulki hauskasti reittini vierellä, muutama ketun helminauha ja metson polku erottui pimeästä metsästä. Jännittyneenä pidin katseeni otsalampun valaisemalla polulla pimeyden muodostaessa seinämän ympärilleni. Välillä uskallaiduin katsomaan ympärilleni. Lumen peittämällä polulla kulkemista helpottivat mustat metalliset reittimerkit.
Pimeä ei ole se jota pelkään vaan tieto siitä että olin kaukana muista ihmisistä. Olin unohtanut hätälähettimen kotiin enkä saisi hädän yllättäessä apua kentättömällä alueella.
Yhtäkkiä vierestäni pöllähti ilmaan suurikokoinen lintu. Sen siipien havinan säestämänä säikähtänyt parkaisuni kaikui lähivaarojen rinteillä häpeällisen kauan.
Enää lähistöllä tuskin olisi yhtäkään eläintä. Tai ihmistä.
Jännitykseni laukesi ja viimeiset 1,5 kilometriä talsin varmemmalla fiiliksellä Taajoslaavulle. Laavun katon erottaminen pimeydestä oli suuri helpotus!
Laavulla olo oli turvallinen ja sain tehtyä iltatoimet levollisin mielin. Pihalla puussa nököttävä poron pääkallo toi kivaa tunnelmaa tulen loimutessa tulipaikalla…
Iltaan haastetta toi toimimaton bensakeitin. Samalla kun ruokani valmistui tulella yritin saada keitintä palamaan puhtaana, yrityksistä huolimatta se sammui jatkuvasti. Päätin luovuttaa keittimen suhteen, saisin ruoat tehtyä muutenkin.
Sää oli lämmennyt, lämpömittari näytti viittä plussa-astetta. Lumi valui vesinorona laavun katolta ja tarkenin lukea kirjaa makuupussini suojissa. Kumisaappaani olivat kostuneet päivän aikana ja yritin kuivattaa hionneita villasukkiani nuotiolla. Ikäväkseni toinen sukista sai palovammoja.
Yön nukuin hyvin ja lämpimänä. Pari kertaa kuulin metsässä paukahtavan. Aamu oli vielä hämärä sytyttäessäni nuotion valmistaakseni aamiaista, bensakeitintä en edelleenkään saanut toimimaan oikein. Puuro paloi pahasti pohjaan ja kattilan pesemisessä meni oma aikansa. Keitin termariin kiehuvat vedet valmistaakseni lisää vain vesi-pastaa Luulammella.
Menin poroaidasta läpi ja lähdin seuraamaan Luuvaaran eteläpuolelle vievää polkua. Matkan varrella oli yksi joen ylitys joka onnistui mukavasti kumisaappaat jalassa. Ilman niitä joen ylitys olisi varmasti ollut hyytävä!
Liukas polku kulki läpi kauniin mäntypainotteisen metsän. Polun varrelle osui hankaliakin paikkoja, rinkka selässä kumisaappaat jalassa oli hurjaa ohittaa jyrkkiä kallionreunamia.
Luulammen päivätuvalla ajattelin pitää lounastauon. Luulammen päivätupa on suuri ravintolan tapainen rakennelma jossa sesonkiaikaan toimii kahvila eikä siellä saa aukioloaikana syödä omia eväitä. Nyt sesongin ulkopuolella ei tarvinnut siirtyä ulos kotaan valmistamaan evästä.
Ehdin jo kaataa termarista vedet pussipastani sekaan kun tajusin ettei vesi höyrynnyt viileässä ilmassa. Termospulloni ei ollut pitänyt vettä kuumana edes kahta tuntia! Että otti päähän, nyt pystyisin tekemään ruokani vain tulella ja autiotupien kaasulla.
Syötyäni kylmän lohipastan jatkoin matkaani kohti Rautulammen autiotupaa. Olo oli väsynyt ja askel ei oikein kulkenut. Ihailin lumisia maisemia ja olin innoissani yksinäisyydestä. Lunta oli vain muutamassa kohdassa häiritsevästi.
Kumisaappaat olivat muuten hyvät jalkineet, mutta alkutalven plussakeleille suosisin kenkää josta saa sisäsukan pois, kuten esimerkiksi Sorelin kengissä tai Nokian saappaissa on. Pakkaskeleille en kumisaappaita pukisi helposti tunnottomiksi menevien varpaideni takia, kostea kenkä voi olla kohtalokas…
Vaatetus toimi hyvin, mutta rinkka sai selän hikoilemaan ylämäissä. Vaellustakkini alla pidin ohutta ja hieman paksumpaa merinokerrastoa ja tuuletusvetoketjut auki.
Rautulammelle pääsemiseksi sai katsoa tarkkaan mistä kulki. Polkua ei erottanut hankalakulkuisesta maastosta.
Kun viimein autiotupa alkoi erottua maastosta pysähdyin katselemaan laskevan auringon luomaa vaaleanpunaista sävyä. Järvi oli ohuesti jäätynyt ja tuvan pihaan astellessa vesi valui edelleen katoilta.
Olin varautunut nukkumaan teltassa mikäli tuvassa olisi porukkaa. Kun ketään ei vaikuttanut saapuvan paikalle uskallauduin leiriytyä petilaverille ja rentoutua. Pitkä ilta kului kokkaillessa ja kirjaa lukiessa. Rautulammen wc:n takana olevalta kukkulalta löytää wifin jonka avulla kyselin seuraavien päivien säätiedotteita tuulen yltyessä kovaksi. Illalla nukkumaan mennessä kuuntelin tuulen pauhamista ulkona ja aloin pohtia pääsisinko Tammakkolammelle saakka mikäli alkaisi sataa lunta.
Toisena aamuna heräsin aikaisin. En oikein vieläkään ollut varma jatkosta, ulkona oli pakastanut ja sankka sumu peitti näkyvyyden korkeammalla tuntureilla. Hätälähettimen lisäksi gps oli jäänyt kotiin.
Ajatus Tammakkolammen läheisyydessä sijaitsevalle Suomunruoktulle menosta innosti kuitenkin sen verran, että päätin jatkaa matkaani etelämmäs. Noustessani Rautulammelta ylös avotunturiin alkoi pyryttää ja näkyvyys huononi entisestään. Kun poikkesin polulta laskeutuakseni Suomunlatvaa kohti, hakeuduin koko ajan väärään suuntaan. Tieto huonosta kelistä ja kentättömästä alueesta saivat minut empimään ja vaihtamaan suunnitelmaa.
Päätin palata merkitylle reitille ja laskeutua Suomunlatvalle toista kautta. Noustessani mäkiä hikoilin ja väsyin, lopulta päätin siirtyä Niilanpään päivätuvalle lämmittelemään ja syömään. Tammakkolammelle meno kauemmas Kiilopäästä ei enää innostanut.
Niilanpäälle patikoidessani olin hyvällä tuulella, mielessäni oli pitää tauko ja jatkaa matkaa ainakin Sivakkaojan laavulle saakka. Tein tulet tuvan kamiinaan ja keitin vedet pastaa varten. Ikkunasta ulos katsellessani totesin retkeni olleen oikein hieno näinkin. Minun oli lämmin, mutta armoton väsymys sai miettimään retken jatkamista pidemmälle.
Kävelin hetken aikaa kohti Sivakkaojaa kunnes yhtäkkinen vatsakipu iski. Löysäsin rinkan lantiovyötä ja tuskan hiki otsalla mietin mitä ihmettä nyt taas! Nuo valmispastat eivät vain sovi minulle…
Mutka Niilanpäälle ja päätin helpottaa paluumatkaani tielle kävelemällä suoraan Kiilopäälle. Rinkan kantaminen pelkkien hartioiden tukemana ei ole kovinkaan mukavaa.
Patikkaretki Saariselältä Kiilopäälle marraskuun alussa oli oikein hieno kokemus! Tahtoisin kokea vuodenaikojen vaihtumisen luonnosta käsin, nyt sain pientä maistiaista millaista on elää itse tapahtumapaikalla parin vuorokauden yli.
Jos suunnittelet vaellusta alkutalvelle varaudu äkilliseen lumitilanteen muutokseen! Kauemmas tiestä suunnatessa on fiksua kantaa mukana vaikkapa kevyitä lumikenkiä. Vaellussauvoista oli hyötyä liukkailla paikoilla.
Vesistöt voivat olla osittain jäässä ja pohjakivet liukkaita. Maastossa voi olla paikoittain reilusti enemmän lunta kuin avoimemmilla paikoilla. Varamajoitteen kantaminen on turvallisuustekijä, mielestäni koskaan ei voi luottaa siihen että pääsee yöksi tuvan lämpöön.
Seuraava seikkailu lienee vuodenvaihteen jälkeen! Toivottavasti lunta nyt tulisi reippaasti jotta pääsisi hiihtämään.
Erämaan vaeltajatar 