Ilta Vetsikkojoella

DSC_1593 DSC_1595
DSC_1602
Pakkasta oli vain viitisen astetta, silti tuntui ettei päälle pukemani vaatteet riittäneet. Sormia palelsi ja kauluria oli pakko vetää korkeammalle suojaamaan kaulaa. Kävelin rivakkaan tahtiin Vetsikosta lähtevää polkua pitkin kohti kuohuvan Vetsikkojoen parhaimpaa näköalapaikkaa.

Vetsikkojoen ja sen polut löytää Vetsikosta, joka on 13 kilometrin päässä Utsjoen kylältä Nuorgamiin päin ajettaessa. Näköalapaikalle ei ole kilometriäkään matkaa.

Näköalapaikalla pysähdyin, olin lämmennyt sen verran että pystyin ihailemaan jylhiä maisemia vapisematta. Joen komea kuohunta peitti muut äänet alleen. Vastarannalla ei näkynyt minkäänlaista liikettä. On kutkuttavaa ajatella olevansa yksin korkeiden tunturien keskellä.

DSC_1606

DSC_1617
DSC_1620
Vaikka rinne vaikutti liukkaalta ohuen lumikerroksen takia uskallauduin laskeutumaan joen rantaan. Epäilin että laskeutuminen päättyisi persmäkeen, hiippailin alas puiden oksista kiinni pitäen ja onnistuin pääsemään alas kaatumatta. Suoritukseeni tyytyväisenä kumarruin rantaan kuvaamaan jäätä ja joessa hiljaa seisoskelevia kiviä.

Muistelin rannalla muutama vuosi sitten tehtyä lumikenkäretkeä joelle. Tuolloin jäällä kulkeminen oli jännittävää. Tähän aikaan vuodesta joen  vesi oli matalalla, ilman naskaleita en kyllä uskaltaisi yksin lähteä jäille hiihtelemään. Vaikka talvella jää on paksua, virtaavissa kohdissa se on heikkoa taikka puuttuu kokonaan. Samanlainen retki täytyy kuitenkin toteuttaa tulevan talven aikana.

DSC_1614 DSC_1623
DSC_1592
Lähdin kulkemaan rantakiviä pitkin kohti törmän matalaa päätä. Seurailin ketun jälkiä ja pysähtelin katsomaan jyrsiöiden polkuja rinteessä. Kapeat käytävät parveilivat jäätyneessä maassa. Pieniä tassunjälkiä vilisi metsässä, luulisi pöllöillä olevan makoisat ajat.

Päästessäni törmän loppuun en uskaltanut jatkaa pusikon lävitse matalammassa maastossa, nousin ylös polulle palatakseni samaa reittiä pitkin autolle. Näköalapaikalla yritin nähdä vastakkaisen tunturin rinteessä hirviä, joita Vetsikon alueella kulkee. Illan hämärtyessä ajatus vastaantulevasta hirvestä ei houkutellut.

Ennen Vetsikon siltaa on levike johon auton saa näppärästi jätettyä. Mönkijäura Vetsijoelle lähtee hieman lähempänä siltaa ja reitti Veahčatnjunille löytyy lähes parkkipaikkaa vastapäätä.

Linkki näköalapaikalle Karttapaikka.fi:ssä

 

Ruskapatikka Kuoppilasjärvelle

DSC_1350
DSC_1343
Olin haaveillut kuivan kelin viimeisestä telttaretkestä syyskuiselle viikonlopulle, kunnes unohdin suunnitelmani täysin. Lauantaina kävellessäni lasten kanssa kotiin Kylätalo Giisán syysmarkkinoilta muistin haaveiluni ja yhtäkkiä minun oli pakkko päästä matkaan. Aurinko paistoi ja sää vaikutti hyvin lupaavalta.

Kotona pakkasin parin tunnin sisään rinkkani, odotin J:n kotiin ja lähdin matkaan kotipihasta Geologiselle polulle. Toivoin Kuoppilasjärvellä olevan muitakin vaeltajia, sillä pimeä yö tulisi olemaan minulle ensimmäinen laatuaan yksin koiran kanssa.

Kuljin Geologista polkua pitkin ylös poroaidan portille ja siitä suunnistin suoraan retkeilyreitille Johtalanvárrin alapuolelle. Aurinko paistoi kauniisti pilvien lomasta ja ruskan sävyt loistivat kirkkaina valoa vasten. Kauhistuin tajutessani kuluttaneeni jo lähes tunnin pelkästään kylän lähellä patikointiin, en tahtonut kiirehtiä auringonlaskun takia.

DSC_1357 DSC_1365
DSC_1368 DSC_1369
Johtalanvárrilla kohtasin kaksi muuta vaeltajaa jotka naureskelivat vain kiertävänsä Härkävaaraa matkallaan kohti länttä. Lähdin heidän edellään painamaan kohti Oađašanjávria jolla tarkoituksenani oli pitää pidempi tauko.

Huomasin itsekkin reitin lähinnä kiertävän kauempana kohoavaa Härkävaaraa. Ajan kuluessa harmittelin, etten ollut taas lähtenyt kulkemaan suoraan erämaan halki kuten aikaisemmin kesällä tein patikoidessani Kuoppilakselle. Ohitin monet porot ja sain lähes raahata Kiiskiä perässäni sen haistellessa vauhkona niiden perään. Kahden ja puolen tunnin kuluttua pääsin taukopaikalleni auringon alkaessa hiljaa laskeutumaan.

DSC_1379
DSC_1377
DSC_1380-2
Olin kotona syönyt tuhdin lounaan jonka avulla olin jaksanut hyvin Oađašanjávrille. Kesällä Oađašanjohkan ylittävä silta oli vielä hajalla, nyt paikalla oli uusi ja vankka lankkusilta. Istuskellessani kivellä eväitäni syöden näin perässä tulevien vaeltajien hiljaa lähestyvän. Uskomatonta mutta totta, ajattelin 1/4 suklaalevyn syömisen olevan helppo nakki, hain lisäboostia jaksamiseen mutta tosiasiassa sain koko reissun kestäneen suklaaällötyksen.

Roavvoaivin vierellä paistavaa aurinkoa vasten oli hankala vaeltaa. En nähnyt eteeni kunnolla, mielikuvitus alkoi laukata ja mietin, mahtoiko edessä olla jotain mitä minun kannattaisi huomata… Auringonpaisteen ansiosta maisemat näyttivät täysin erilaisilta kuin mitä ne kesällä olivat.

DSC_1397 DSC_1406
DSC_1413 DSC_1424
Roavvoaivin takaa lähdin oikomaan kohti Kuoppilaksen autiotuvalle vievää polkua. Tarkoituksenani ei ollut oikoa alun suunnistusta enempää, mutta kellon lähestyessä seitsemää oli pakko nopeuttaa tahtia mikäli tahdoin perille ennen pimeää. Punertavassa auringonlaskussa ruskan värjäämällä maalla oli upea kävellä. Lähestyvä pimeys ei pelottanut, odotin innolla pääsyä tuvalle.

Tuvalle vievälle polulle päästessäni yritin nähdä liikettä, telttoja, mitä vain toisista vaeltajista vihjaavaa. Yllätyin autiotupaan kurkistaessani, lisäkseni paikalla olisi ainakin yksi vaeltaja.

Turvallisin mielin ryhdyin kasaamaan telttaani tuvan takana kohoavalle nyppylälle. Paikka valikoitui kauniin järvimaiseman ja valmiin nuotion kiviringin perusteella. Teltan pystytyksen jälkeen sytytin nuotion ja aloin valmistaa iltapalaa. Illan pimentyessä seuraamme liittyi vielä kaksi vaeltajaa lisää.

DSC_1430 DSC_1433
DSC_1440
Heti pimeyden saavuttua tunsin lämpötilan laskeutuvan nollaan. Kylmä pakotti pukemaan lisää vaatetta päälle, järvelle ilmestyi aavemaista sumua. Istuskelin nuotioni äärellä ja nautin. Kiiski pisteli vesikuppiaan palasiksi takanani. Paistelin nuotiolla folioleipää ja join teetä, iltapalan jälkeen venyttelin odotellen nuotion sammumista.

Näin tunturin takaa nousevan jotain punaista. Mieleen tuli metsäpalo, mutta nopeasti näky paljastui suureksi kuuksi. Taisi olla täysikuu, niin komeana se nousi ylös hiljalleen. En tuntenut pelkoa pimeästä.

Täysikuun lumoamana kömmin myöhemmin nukkumaan. Kauhistelin, kuinka kylmä yöstä olisi tulossa ja ryömin makuupussiini. Ei mennyt kauaa kun huomasin kylmän puskevan makuualustan kautta pussiin. Aloin palella jo alkuyöstä. Siirsin teltan pohjaeristeenä käyttämäni avaruushuovan makuupussin alle ja jumppasin ennen pussiin paluuta. Pelkkä makuualustan eristäminen ei riittänyt, lopulta tuskastuin viileässä valvomiseen ja taittelin paksun peitteen makuupussini sisään. Viimeinkin oli lämmintä!

Mutta enää ei nukuttanutkaan. Peite oli kostea, makuupussin pienestä reijästä kurkistavat kasvoni kohtasivat kylmän ilman kontrastin pussin sisällä olevaan lämpöön vastahakoisesti. Kiiski pyöri teltassa ja hakeutui aivan kylkeeni kiinni uudelleen ja uudelleen.

Kello kahdelta luovutin. En saanut unta ja Kiiski jatkoi pyörimistään. Kannoin makuualustani ja makuupussini pilkkopimeän pihan halki tuvalle, avasin oven varovasti ja herätin vaeltajat tiputtamalla Kiiskin raskaan fleksin lattialle. Kuiskin anteeksipyynnöt ja kerroin kylmän häätäneen meidät teltastamme, kiinnitin koiran oven viereen ja laitoin makuupaikkani lattialle pöydän ja keittiönurkan väliin. Nukahdin lähes heti Kiiskin lopetettua läpsimiseni tassullaan, se koki hetken olevan juuri sopiva halien hakemiselle.

Puoli seitsemältä heräilimme ensimmäisen kanssanukkujan kanssa, pyytelin uudelleen anteeksi yön metelöintiäni ja palasimme Kiiskin kanssa teltalle. Ulkona oli kaunista, paksu sumu peitti maisemat ja kuura kimmelteli auringossa. Telttani oli vaihtanut väriä vihreästä harmaaksi jäädyttyään.

DSC_1439 DSC_1443
DSC_1451 DSC_1467
DSC_1469
Nukuin teltassa puoli yhdeksään. Sumu oli väistynyt ja aloittelin aamutoimien parissa. Annoin koiralle aamupalaa ja menin itse valmistamaan syötävää tuvalle. Pyytelin kahdelta muultakin vaeltajalta häiriköintiäni  anteeksi ja keskustelimme retkeilystä aamukahvien valmistuessa liedellä. Tuvassa oli tukahduttavan kuuma.

Vaeltajien jatkaessa matkaansa menin purkamaan läpimärkää telttaa pihalle. Vettä valui dramaattisesti telttakangasta pitkin maahan. Pakkasin kamppeeni kasaan tuvan puolella, siivosin loput jäljet ja lähdimme matkaan kohti Nammajoen kurua.

Ajatus retkeilyreitin jatkamisesta Nammajärville oli tuntunut jännittävältä alueen metsien ja suuren kurun takia. Kulkiessani avoimella tunturiylängöllä kuuntelin musiikkia ja lauleskelin mukana, rinkka ei painanut paljoa mitään ja koirakin kulki nätisti. Jännitys unohtui ja sain ihastella eteeni kohoavan kurun seinämien komeutta.

DSC_1474 DSC_1476
DSC_1478 DSC_1479
DSC_1483
Kurussa ruska erottui kauniisti kaiken vihreän keskeltä. Kuruun laskeutuminen oli kuin olisi saapunut aivan eri puolelle Suomea. Kaunis  Nammajoki virtasi polun vierttä ja varjoisiin kohtiin jäänyt kuura tuoksui talvelta.

Jäimme Kiiskin kanssa syömään juolukoita, kymmenen kilometrin matkalla meillä ei ollut mitään kiirettä.

Kurun jälkeen koivumetsikössä hieman jännitti. Kolistelin juomapulloa fleksiä vasten muka pelotellakseni karhut ja hirvet pois lähettyviltä. Nammajávrin laavun pihassa näkyi liikettä ja sain kahvitella autiotuvalla tapaamani naisen kanssa mukavien keskusteluiden lomassa.

Söin välipalapatukoita, en jaksanut alkaa valmistamaan mitään suurempaa ateriaa. Keskustelut retkeilyvälineistä ja koetuista luontohetkistä veivät tovin, alunperin tarkoituksena oli pitää vain pieni tauko mutta pidempi levähdys teki vain hyvää.

Kiiskillä pettivät hermot vessareissuni aikana ja jatkoimme matkaa vauhdilla. Pitkästä aikaa koira haukkui perääni jätettyäni sen yksin leiriin hetkeksi. Vastaan tulleet porot kiinnostivat ja koira sinkoili edestakaisin niille vinkuen.

Laskin yhdentoista variksen ja korpin kaartelevan ilmassa, lähistöllä oli varmasti raato. En tahtonut edes arvailla minkä raato sai aikaan moisen yleisötapahtuman polun läheisyydessä.

Isovarpaiden pohjia hiersi. Muuten jalat ja selkä voivat hyvin. Kuntoni on selvästi parantunut kesän ensimmäiseen patikkaan verraten. Kuljimme retkeilyreitin vedenylityspaikan ohitse suoraan nelostielle ja patikoimme sen vierttä kirkon parkkipaikalle josta J lasten kanssa nouti meidät kotiin.

Vastoin epäilyjäni en pelännyt pimeää. Hetkeksi mielikuvitus lähti laukkaamaan, mutta muiden vaeltajien läsnäolo ja kaunis kuu auttoivat unohtamaan möröt ja pimeydessä vaanivat sarjamurhaajat sekä muut potentiaaliset häiriköt. Patikan jälkeen kipinä lähteä pidemmälle yksinvaellukselle vain kasvoi sekä mielenkiinto talvivaeltamista kohtaan heräsi voimakkaampana.

Kosteassa teltassa nukkumisesta sain palkinnoksi sitkeän flunssan. Kuume ei ole sentään noussut, mutta tämä sisällä istuminen saisi jo riittää…

 

Vaellusreittivinkki Kaldoaivin erämaahan

DSC_0804 DSC_0815Kaldoaivin erämaa on maastoltaan upea ja ehdottomasti the paikka, jonne jonain kauniina syksynä vaeltaisin – kunhan rohkeutta olisi lisää. Taidan kerätä rohkeutta pidemmälle yksin vaellukselle vielä helpommilla, kävijämääriltään suuremmilla paikoilla ennen kuin uskallan lähteä sooloilemaan kentättömille alueille.

Karttoja selailemalla ja paikan päällä vierailtuani olen kuitenkin muodostanut jo selvän reitin jota vaelluksellani noudattaisin. Urakkani puolivälissä on paikka jonka tahdon esitellä teillekin, ennen kuin itse pääsen sinne seikkailemaan.

Suunnitelmissani vaeltaisin  Njállavárrista lähtevää mönkijäuraa pitkin avotunturissa Várdoaivin ja Geinnodatoaivvien ohitse Njuohkarin mystiselle seitakivelle. Seitakiven viereiset, hiljaa seisovat poromiesten kämpät kertovat alueen olevan edelleen kovassa käytössä. Kämppien jälkeen kulkisin mönkijäuran risteyksestä länteen ja sieltä kuolleen koivumetsän läpi suurjännitelinjoille.

Njuohkarjärven länsipuolella kulkee joki lompoloineen joka jatkuu etelän pienemmistä järvistä Goalmmátjávrille saakka. Kutsun paikkaa kalastusparatiisiksi, kartoissa sillä ei ole nimeä. Joen koko vaihtelee, suurjännitelinjan alla se muuttuu leveäksi virraksi jonka yli pääsee kahlaamaan mönkijäuran kohdilta ja etelässä se on kapea, todella syvä haukien piilopaikka.

DSC_0867 DSC_0870
DSC_0818Lempinimi kalastusparatiisi voi olla hieman harhaanjohtava. Me emme ole paikasta saaneet paljoakaan saalista, purotaimenta ja haukia lähinnä. Silti joka kerta tuolla on käytävä pilkillä ja heittelemässä. Kaipa paikan viehättävyys on syy miksi palaamme sinne kerta toisensa jälkeen.

Joen mutkassa on paljon käytetty nuotiopaikka jonka viereen mahtuu teltta jos toinenkin. Lompolot ovat syviä ja kirkasvetisiä, jos malttaisi seisoskella rannalla kauemmin näkisi varmasti kalojen uiskentelevan ohitse. Suurjännitelinjan läsnäolo on hieman tunnelmaa latistava, mutta mitä pidemmälle pohjoiseen joella jatkaa, sitä vähemmän sitä näkee.

Joen ympäristö on itäpuolelta helppokulkuista heinikkoa ja paljasta tunturipaljakkaa.

Nautittuani kalastusparatiisista jatkaisin matkaani ylittämällä joen ja kulkemalla luoteeseen pounikkoista maastoa myöten Beaivv Ándaras jávrille. Sen hiekkapohjaista rantaa pitkin olisi pakko kahlata varpaisillaan ennen vaelluksen jatkamista.

DSC_0805 DSC_0825
Beaivv Ándarakselta vaeltaisin Vuokŋoliin Goahtejávrin ohitse mönkijäuraa pitkin kohti Báršin pyöreälakista tunturia. Se näkyy kalastusparatiisiin saakka. Báršilta matka jatkuisi Vetsikkoon ja sieltä ihmisten ilmoille kotia. Yöpymispaikat valitsisin jaksamisen ja maisemien mukaan.

Alue on jokaisena vuodenaikana kaunis – talvella lumiset tunturit tuntuvat jatkuvan loputtomiin ja kaamoksen jälkeen auringonlasku värjää Geinnodatoaivvien kyljet upeilla väreillään. Maaruska pääsee alueella oikeuksiinsa kun puissa ei ole paljoa lehtiä tunturimittareiden tuhotöiden takia.

Alueella varmasti vaelletaan paljon, vaikkei muita retkeiliöitä tuolla olekkaan tullut vastaan, roskat ja kengänjäljet kertovat omaa tarinaansa.

Talvella paikalle voi hiihdellä merkittyä moottorikelkkauraa myöten, reitti alkaa Utsjoen keskustasta ja päättyy Nuorgamiin. Alueella ei ole huollettuja autiotupia tai laavuja.

Yö Skaidijärvellä neljä vuotiaan kanssa

DSC_0908 DSC_0910
DSC_0915
Viime kesänä yövyin ensimmäistä kertaa Pikku-J:n kanssa kaksin luonnossa, yö oli oikein onnistunut ja ollaan monet kerrat muisteltu meidän pientä seikkailua. Ilahduin kun poika kertoi tahtovansa tänäkin kesänä yöksi telttailemaan ja aloin suunnitella reissua heti sadekelien väistyttyä. Taas sai toimia heti kun oli mahdollista.

Reissun toteutuksessa ei ollut muuta ongelmaa kuin kohteen valinta. Aluksi olin vahvasti viime kesän leiripaikan läheisyydessä olevan Oakkostanjávrin puolella, mutta mönkijäuran vieressä lojuva tuorehko poronraato pisti mielikuvituksen lentämään ja kuumeisesti pohdin muita paikkoja. Kun olin päässyt mielessäni sopuun raadon aiheuttajasta, J ehdotti Nuorgammin Skaidijärveä.

Totta! Skaidijärvi on lähellä tietä, suojassa ja hyvin rauhallinen paikka. Sen rannalla tönöttävä kota sopii hyvin aterioiden valmistukseen ja huussikin on vain plussaa lapsen kanssa ulkoillessa.

Lähtöpäivänä pakkaaminen jäi hieman myöhäiseksi, Nuorgamia päin ajellessamme toivoin kaiken tärkeimmän olevan mukana.

DSC_0920 DSC_0924
DSC_0927
Oloni oli kerrankin hyvin rauhallinen (saattoi johtua kylillä pyörivistä poliiseista ja Kaldoaivi Ultra Trailista, tunturi kuhisi porukkaa). Tuntui hyvältä lähteä yöksi uuteen paikkaan, luottavaisin mielin lukitsin auton ovet ja lähdimme kävelemään väärään suuntaan.

Ja kun mönkijäura viimein löytyi, kävelimme 1,8 kilometrin matkan kodalle. Pikku-J kantoi uudessa Friluftsin repussaan makuualustansa, juomapullonsa ja vaatteensa. Omassa rinkassani mukana kulki kahdet makuupussit.

Teltta kasattiin yhdessä ja nakkelimme yöpymisvarusteet valmiiksi sisälle. Kiiski osoitti mieltään joutuessaan olemaan puussa kiinni vaijerillaan, siitä oli huono lähteä myyrien perään suolle.

Kodassa paistoimme makkarat ja söimme eväsleivät. Nautiskelin teetäni rauhassa Pikku-J:n leikkiessä ulkona koiran kanssa. Olin yllättynyt, että hän ensinnäkin uskalsi olla yksin pihalla auringon hiljalleen laskeutuessa ja illan hämärtyessä.

DSC_0928 DSC_0935
DSC_0936
Edeltävänä yönä vessassa käydessäni kauhistelin ulos laskeutunutta pimeyttä, jännitin kuinka pimeää loppujen lopuksi tulisi.

Jälleen kerran aivan liian myöhään nukkumaanmenosta harjasimme hampaat ja kömmimme telttaan nukkumaan. Pojalle olin pukenut päälle villasukat, kerraston, villahaalarin, kypärämyssyn ja pipon. Arvatenkin hänelle tuli liian kuuma ja villahaalari riisuttiin ensimmäisenä pois.

Miljoonan ”miksi vielä ei voida alkaa nukkumaan” syyn takia kello lähestyi jo kahtatoista. Minua väsytti, lasta ei. Uskomatonta! Tuuli tuiversi ja otti kiinni telttaan. Ääni ei ollut itseäni häiritsevä, mutta aikani pohdittuani päädyimme kolmannen kerran ulos teltasta.

Siirsin tavarat eteisestä ulos, maakiilat nypittiin yhdessä irti maasta. Meidän uusi Fjällrävenin teltta on todella kätevä ja kokonaisena saatiin se käännettyä paremmin tuulensuuntaiseksi. Kangas ei ratissut enää lähes ollenkaan, kamppeet takaisin eteiseen ja jälleen päästiin kömpimään makuupusseihin.

Paitsi että Kiiski ei ollut juonut koko illan aikana. Voi hitsi vie ja taas pihalle.

DSC_0958 DSC_0959
DSC_0973
Rannassa koiraa juottaessani juttelin kovaan ääneen telttaan jääneelle Pikku-J:lle rauhoitellakseni tätä, en kuullut mitä hän minulle sieltä vastaili. Takaisin telttaan tullessamme hän kommentoi ”mamma älä höpötä, mä yritän nukkua”. Ai, sori.

Ei mennyt kauaa kun hän viimein nukahti. Jes, kello on puoli yksi ja minua ei enää nukuta. Tuuli otti ärsyttävästi teltan eteiseen ja ääni oli mielestäni paljon pahempi kuin aikaisemmin kuulunut. Pohdin, että ulkona käymisen täytyi rohkaista poikaa.

Tungin korvatulppia syvemmälle korviin, pyörin ja hyörin ja yritin ajatella mukavia nukahtaakseni. Ärsytti. Minuutit kuluivat ja tuuli oli ärsyttävämpi hetki hetkeltä. Lopulta päädyin nukkumaan Kiiskin viereen jalkopäähän, mielummin nukuin märän karvan hajussa kuin lähellä häiritsevää ääntä.

Kolmen maissa hoksasin nukahtaneeni hetkeksi. Pian kello olikin puoli viisi, varttia vaille seitsemän. Olin nukahtanut! Selkääni sattui. Kurkistin Pikku-J:tä, hän nukkui vielä. Kömmin oikeinpäin ja toivoin unien vielä jatkuvan. Olin väärässä, hän heräsi.

DSC_0979 DSC_0989
DSC_0990
Olin ylpeä hänestä. Hän nukkui lopulta koko yön heräämättä omassa pienessä makuupussissaan. Hänet on kuin luotu retkeilemään.

Helpottaakseni omaa aamuani toivoin puhelimestani löytyvän jonkun suoratoistopalvelun, Mtv Katsomo pelasti aamuni ja sain rauhassa heräillä kipeän selkäni kanssa lastenohjelman äänien täyttäessä teltan.

Puimme päälle, avasin tuuletusräppänät ja poistuimme porukalla kodalle. Teltan takana seisoi suuri poro sarvineen, Pikku-J innostui näkemästään ja itse hieman harmistuin. Jos mörönsyöttini ei hoksaa nukkuessaan kymmenen metrin päässä puuhastelevaa poroa, mitähän kaikkea telttani ympärillä öisin pyörii…

Kiiskikin pääsi tällä kertaa mukaan kotaan häädettyään vaarallisen tunkeilijan läheltämme. Paistelin pojalle aamupalaksi makkaran, puuro ei kelvannut. Kaasukeittimeni ei aluksi toiminut kunnolla ja puurostani keittyi oikein maittava lämpimän kamiinan päällä.

Aamukahvit keittyivät toimimaan alkaneella kaasukeittimellä samalla kun poika poistui pihalle leikkimään koiran kanssa. Koiran syötyä aamupalansa he leikkivät kepeillä. Kahvini oli hieman liian tujua, juuri sopivaa huonosti nukutun yön jälkeen.

Toin uudet puut kotaan ja siivosin jälkemme. Teltan purku oli helppoa ja kerrankin mukavaa.

Näistä tulee perinne. Oloni on hyvin kiitollinen päästyäni jälleen luontoon poikani kanssa. En malta odottaa, että ensi kesänä pääsemme koko perheen kanssa Skaidijärvelle yöpymään.

Tekstini Skaidijärven reitistä

Talvinen retki Skaidijärvelle

Iltapala Ellin polulla

DSC_0675Blogissa on ollut jälleen hieman hiljaista, kun olimme etelämmässä sukuloimassa. Halusin heti kotiin päästyämme lähteä retkelle mutta autossa istuminen ja vauvan kanniskelu saivat selkäni sen verran kipeäksi, että olen lähinnä yrittänyt jumpata sitä kuminauhalla, rullalla ja tenssillä kuntoon. Tänään viikonloppua vasten hain terveyskeskukselta apua vaivaa ja toivon, että jo ensi viikonloppuna pääsisin retkeilemään kunnolla. Olen kuitenkin tyytyväinen ettei rinkan kantaminen ja teltassa yöpyminen ole saaneet selkääni huonoon kuntoon.

J lähti kaverinsa kanssa kalastamaan yön yli Kaldoaivin erämaahan ja jäin lasten kanssa kolmistaan kotiin. Olin jo ehtinyt luvata Pikku-J:lle että veisin hänet ja pikkusiskon syömään iltapalaa luontoon, pohdin kauan kehtaisinko kipeyttää hartijoitani entisestään vauvaa kantamalla. Työkaverini vinkkasi minulle kerran menneensä Ellin polun rattaiden kanssa läpi joten päätin itsekin kokeilla samaa.

DSC_0677 DSC_0680
DSC_0692
Alunperin meillä oli käytössä Oran ikivanhat mummolarattaat, jotka vetelivät etelän reissulla viimeisiään. Löysimme kirpputorilta hyväkuntoiset Emmaljungat ja pistimme vanhat kiertoon.

Emmaljungilla Ellin polun näköalapaikalle kulkeminen oli helppoa. Ylämäissä oli mukavaa vastusta, juurien ja kantojen takia jouduin vain kerran kiertämään polulla. Olin kerännyt kotoa pieniä halkoja mukaani jotta saisimme paistettua makkarat Grumpy stovella. Utsjoella ei ole tällä hetkellä metsäpalovaroitusta, joten uskalsin pistää nuotion pystyyn hiekkapohjalle.

Grumpy stove on muuten hyvä vekotin, mutta siihen saa olla koko ajan syöttämässä pientä tikkua jottei tuli hiipuisi. Saimme kuitenkin paistettua parit makkarat, omani pyöri liekkien seassa stoven uumenissa makkaratikun katkettua joten ainakaan raa’asta makkarasta ei ollut huolta. Poitsu leikki hieman kauempana keppiensä kanssa ja vauva osoitti mieltään rattaissa. Hänkin rauhottui saatuaan tutin suuhunsa.

Ravitsevaksi iltapalaksi nautimme makkaroiden lisäksi vaahtokarkkia ja Domino-keksejä. Pillimehua ryystävä lapsi vaikutti oikein tyytyväiseltä.

DSC_0699 DSC_0694
DSC_0702
Odottelimme stoven jäähtymistä ja siistin jälkemme. Peitin tuhkat ja katsoin, ettei näköalapaikalle jää jälkiä vierailustamme. Lähdimme kävelemään kohti parkkipaikkaa hämärässä metsässä. Kuuntelin pojan tarinointia metsän asukeista ja pohdintaa kauempaa kuuluvista äänistä, vauva on hoksannut äänensä tärisevän hauskasti liikkeessä ja mumisi vaunuissa omiaan.

Ainakin näköalapaikalle pääsee hyvin suurirenkaisten vaunujen kanssa. Ohutrenkaisilla tai kääntyvillä eturattailla en lähtisi.

Kaikkea pitäisi tehdä enemmän, etenkin näitä iltapaloja luonnossa. Eipä se vaatisi muuta kuin viitsimistä.

Tekstini Ellin polusta löydät täältä.

Yö pulppuavan joen kupeessa – Härkävaara

IMG_20190717_212857 IMG_20190717_205102
IMG_20190717_221013

Härkävaara on minusta hieman aliarvostettu paikka. Harvemmin kenenkään kuulee käyneen siellä eikä sitä mainosteta  ulkoilusivustoilla. Todellisuudessa sinne pääsee helposti Utsjoen retkeilyreittiä pitkin, kirkon parkkipaikalta aloittaessa matkaa suuntaansa kertyy vain 2,3 kilometrin verran. Polku on helppokulkuinen, sateiden jälkeen se voi olla mutainen ja märkä.

Härkävaara on valokuvauskohteena monipuolinen. Vuodenajasta riippumatta tulistelupaikan halkovaja luo tunnelmaa. Talvella paikan ohi menee merkkaamaton moottorikelkkaura Kuoppilasjärvelle saakka, suosittelen ehdottomasti hiihtämistä alueella.

Toivottavasti tulistelupaikan tarina ei lähesty loppuaan – paikan huoltorakennus on ottanut osumaa kevättalven myrkyssä ja köllöttää edelleen kyljellään. Huussi on edelleen käyttökunnossa. Halkohökkelin perällä oli runsaasti tuoretta mäntyä, saadaksemme nuotion syttymään kunnolla pilkoin paksut jäljelle jääneet koivuhalot pienemmiksi.

IMG_20190717_215537
IMG_20190717_231442
Lähdin erätoverin kanssa yöpymään Härkävaaraan keskiviikko-torstai väliseksi yöksi. Kumpikaan meistä ei ollut ennen yöpynyt paikalla enkä ollut edes varma, löytyisikö paikalta teltalle sopiva paikka. Illaksi oli luvattu sadetta, toivoin että Trimmin halppistelttani kestäisi sateen.

Lähdimme kirkon parkkipaikalta patikoimaan kohti päämääräämme hyvin merkittyä polkua pitkin. Polku haarautuu heti alussa Nammajärvelle josta matka jatkuu Kuoppilaksen autiotuvalle. Hyttysiä ei ollut kiusaksi asti, juttu luisti kuten aina. Erätoverin kanssa on hyvä jutella läpi arjen huolet ja kuumimmat neuleohjeet.

Nuotiopaikalle päästyäemme jouduimme aikalailla heti suojautumaan sateelta. Pieni tihku piti taukoja, halusin sytyttää nuotion ja meinasi hieman hävettää kokeneen nuotiokonkarin edessä kun en millään meinannut saada tulta syttymään. Kuivilla puilla vieläpä. Laiskotti, enkä aluksi meinannut tehdä kunnon kiehisiä.

Nuotion alkaessa hiljalleen syttymään oli aika katsella maisemia. Härkävaaran kupeessa pulputtaa kaunis Vuolleseavttet- joki, josta vesipulloa tuli täytettyä Kuoppilasjärven patikallakin. Joen vesi on mautonta ja kirkasta – aivan mahtavaa juotavaksi.

Iltapalaa nautisekellessa sateli ajoittain. Kello lähestyi kymmentä alkaessamme koota telttaa.
IMG_20190717_221332
IMG_20190717_230804IMG_20190717_231433

Teltalle löytyi paikka rinteestä. Vaikka Trimm onkin pieni, se täytyi pystyttää alaviistoon. Sade oli hellittänyt ja aurinko pilkisteli pilvien välistä. Kävin pesemässä hampaani joen keskellä tönöttävällä kivellä ja harhailin hieman läheisessä metsässä. Härkävaara tuntuu hieman synkältä paikalta vieressä kohoavan rinteen takia, kaverin kanssa retkeillessä olo oli turvallinen.

Kömmimme teltan sisään ja naureskelimme alaviistoon valumista. Kahdelle Trimm on juuri sopiva, paljoa ei teltan sisällä pukeuduta ja jouduin jättämään oman rinkkani ulkopuolelle jätesäkkiin yöksi. Luotin pärjääväni -4 asteen pussissa, mutta koska teltan sivut ovat osittain suojaamattomat tuulelta, jouduin pukemaan kerraston ohuen paidan lisäksi paksumman kerraston paidan ja fleecen, jotta tarkenin yön yli.

Nukahdin nopeasti. Olin yllättynyt kun heräsin kunnolla vasta sateen rummuttaessa telttakankaaseen viiden aikaan aamulla. Erätoverikin kävi hereillä ja päätimme nukkua vielä tovin, tein päässäni suunnitelman aamun varalle mikäli tuolloin vielä sataisi ja nukahdin uudelleen.

IMG_20190718_103030
Herätyskellomme soi puoli kahdeksalta. Makuupussini jalkopää oli painanut yöllä telttakankaaseen ja oli hieman kostea. Jätimme yöpymisvälineet tuulettumaan teltan sisälle, puimme päälle ja aloittelimme aamupalan laittoa nuotiopaikalla.

Nuotiokahvi maistuu aina hyvältä. Istuskelimme pöytäryhmän äärellä, tulisipa useimminkin harrastettua samanlaisia pikareissuja. Aamupalaksi olin varannut lämpimän kupin ja ruisleipää tomaatilla – jotain, mitä harvemmin tulee otettua mukaan. Eväät olivat pysyneet pienen kankaisen kylmäkassin sisällä mukavan viileinä.

Teltan ja kamppeet kasattuamme kasaan lähdimme kävelemään auringonpaisteessa takaisin kirkon parkkipaikalle. Kotipihalle päästyäni mieleen juolahti kysymys – milloin uudestaan?

Kuvat on otettu Huawei Nova 3:lla

Blogitekstini Trimm Spark- teltasta

Yksinolon opettelua – Kuoppilasjärven patikka

DSC_0511 DSC_0553Yksinoleminen on asia jota minun täytyy työstää. Vaelluskavereita minulla ei ole kuin yksi ja aikataulut sopivat harvoin yhteen. En kuitenkaan tahdo jättää vaeltamista ja muuta eräilyä väliin vain sen takia.

Heinäkuukin on jo puolessa välissä, pian yöttömän yön aika loppuu ja otolliset valoisat yöt alkavat käymään vähiin. Viikkoa ennen patikoimaan lähtöä päätin – nyt on toimittava. Valitsin kohteekseni Kuoppilasjärven autiotuvan Paistunturien erämaasta. Olen patikoinut sinne pari kertaa, hiihtänyt kerran ja ajanut moottorikelkalla useamman kerran kavereiden ja perheen kesken. Reitti on siis tuttu ja turvallinen.

Utsjoen merkatulle retkeilyreitille voi liittyä kolmesta eri paikkaa. Kirkon parkkipaikalta, entisen luontotuvan kohdilta ja Geologiselta polulta. Reitti on hyvin merkitty ja on pituudeltaan 25 – 35 kilometriä, riippuen mitä reittejä pitkin kulkee. Maastoltaan se on helppo kulkea joten kokeneemmalle vaeltajalle reitin kulkeminen on kuin leikkiä. Täytyy kuitenkin muistaa, että polku kulkee avoimessa tunturimaastossa jolloin huonolla kelillä olosuhteet voivat muuttua hetkessä helposta hyvinkin hankalaksi. Ilman asiallisia varusteita (kartta, eväät, majoitus) sinne ei siis kannata lähteä.

Olen hyvin ylpeä itsestäni reitin helppoudesta huolimatta. Kuljin autiotuvalle omia reittejäni pitkin pelkäämättä sekä turhautumatta hankalaan maastoon ja verenimijöihin. Nukuin yön tuvassa ja nautin olostani. Vaikka maalailenkin mielessäni kauhukuvia tietynlaisista maastoista, yllätyin kuinka en edes ajatellut pelkäämiäni asioita ollessani itse tilanteessa.

Alun jaarittelut saavat riittää – nyt itse kertomuksen pariin!

DSC_0508 DSC_0510
DSC_0521
Olin suunnitellut reittiäni Bbarkin avulla muutamana päivänä. Tarkastelin maastoa ilmakuvista käsin ja muodostin mielessäni reitin mitä pitkin aikoisin kulkea määränpäähäni. Heinäkuu on keleiltään otollisinta aikaa retkeillä, tosin itikat ja mäkärät tekevät siitä jopa tuskaista. Aikomuksenani oli vältellä metsiä ja korkeita mäkiä.

Lähdin Härkävaarasta patikoimaan merkkaamattomia reittejä pitkin kohti Oađašanjávria. Jänkä muuttui hankalakulkuiseksi vaivaiskoivikoksi ja kosteikoiksi. Hyttysiä pyöri minun ja Kiiskin ympärillä suurina parvina, toivoin että kotipihalla laittamani hyttysmyrkyt estäisivät niitä syömättä minua kutiseville paukamille. Päämääränäni oli päästä toiselle Seitikkoniityn nimeämättömälle lammelle. Nousin korkeammalle nähdäkseni kohteeni, samalla ihailin ympärilleni kohoavia maisemia.

Vaikka kuljin tiheässä metsikössä en pelännyt. Mielessäni pyöri vain seikkailufiilis – tämän mä handlaan. Paistunturin erämaan karttani on suuressa mittakaavassa, joten pikkutarkka suunnistaminen on hankalaa, tarkistin sijaintini Bbarkista ja huomasin olevani yllättävänkin lähellä lampea. Jatkoimme matkaamme lammen ohitse suurelle suolle. Soita ylitin useampia, onnekseni ne olivat vähävetisiä ja jopa kuivia.

DSC_0528 DSC_0534
DSC_0538
Oađašangielaalla tarkoitukseni oli liittyä merkittyyn reittiin. Hetken aikaa kuljin liikaa länteen ja totesin reitille menon tuovan vain lisämetrejä matkaani. Päätin siis lähteä oikomaan kuivien soiden ja vaivaiskoivikoiden lävitse kohti Roavvoaivia. Maasto näytti tutulta talven ajeluilta, rohkeasti lähdin kohti tuntematonta.

Matkallani kohtasin kauniita lähteitä ja pieniä puroja. Täytin vesipulloni raikkaalla vedellä aina mahdollisuuden tullen. Kuljin matalan kurun reunamaa ja läpi suurten kivien valtaaman tasanteen. Mäkäräiset parveilivat Kiiskin perskarvoituksissa ja näyttivät jäystävän tämän kuonoa. Kun pysähdyin istuskelemaan kiville koira hiippaili luokseni ja änki syliin.

Näin paljon lintuja patikkani aikana. Tunturikihuja en tunnistanut, ensin säikähdin niiden olevan haukkoja. Lokkimainen ääntely paljasti niiden olevan vaarattomia, useampi liiteli lähellämme. Oađašanjohkan lähellä kapustarintoja vaikutti olevan laumallinen, ne viheltelivät porukalla ja seurasivat kauempana kulkuamme.

Oađašanjohkan ylitys oli helppo, loikkasin rannalta kivelle ja siltä toiselle puolelle kastumatta. Korkea Roavvoaivi kohosi edessämme. Pidin evästauon ja lepuutin jalkojani hetken ennen viimeistä koitosta Rástigáisoja katsellen.

Roavvoaivin rinteeseen kiivetessä jalkoja alkoi särkeä. Laskeskelin matkaa olevan jäljellä neljän kilometrin verran. Katselin taakse jääviä maisemia ylpeänä – tuon kaiken olin ylittänyt ja selvinnyt jo tänne saakka. Yritin nähdä liikettä avoimen maaston muodoissa. Lisäkseni paikalla ei vaikuttanut olevan ketään.

Roavvoaivin rinnettä pitkin kävellessämme Kiiski löysi palan porontaljaa maasta ja alkoi leikkiä. Soin tälle tämän pienen hetken ja huidoin itikoita pois ympäriltäni. Välillä tuuli piti inhottavat öttiäiset loitolla.

DSC_0557 DSC_0566
DSC_0570Kun Kiiski oli saanut tarpeekseen karvakasan repimisestä matkamme jatkui viimeisen kosteikon yli kohti reittiä. Kuoppilasjärven syvänne näkyi edessämme, matkaa ei ollut enää paljoakaan. Viimeinkin päästessäni reitille väsymys iski. Löntystin reittiä pitkin hitaasti haukan liidellessä syvänteen päällä. Upeat maisemat auttoivat jaksamaan ja autiotuvan näkeminen toi lisää puhtia kulkemiseen.

Yritin tiirailla tuvalle nähdäkseni liikettä taikka savua. En hahmottanut minkäänlaista merkkiä muista vaeltajista ja ehdin jo innostua – pääsisinko yöksi tupaan? Minulla oli telttakin mukana ja olin varautunut yöpymään siinä. Eniten huolestutti koiran pärjääminen ötököiden kanssa, jos tuvassa olisi muita tekisin iltapalat ja muut ulkona.

Toivoin että paikalla olisi muitakin. Laskeuduin Kuoppilasjärvelle ja jännittyneenä kävelin tuvan ovelle. Se oli lukittu ulkoa käsin! Olin siis yksin. Katselin tuttua pihapiiriä nähdäkseni edes yhden teltan pilkistävän jostain ja kävelin tupaan sisään.

DSC_0579
DSC_0576 DSC_0578Tupa oli hyvässä kunnossa ja siisti. Laskin rinkkani lauteille ja istahdin alas. Tuntui hurjalta jäädä yksin niin kauaksi muista ihmisistä. Kytkin Kiiskin tuvan sisään vaijeriin, en uskalla ottaa riskiä että se pääsisi irti ja karkaisi. Ja mikäli muita vaeltajia tulisi tupaan ei olisi ensimmäisenä vastassa haleja hakevaa koiraa. Vaijerista huolimatta Kiiskillä oli mahdollisuus liikkua tuvassa vapaasti.

Illan aikana keittelin itselleni pastat kuivatusta kananjauhelihasta, makaronista ja vuohenjuusto – tomaatti lämminkupista. Ruoka maistui mahtavalta. Kuljeskelin Kiiskin kanssa pihalla, lueskelin vieraskirjaa ja mukaan ottamaani kirjaa. Illalla käydessäni käymälässä laskeva aurinko värjäsi taivaan violetin eri sävyillä.

DSC_0587 DSC_0584
DSC_0582Nukkumisesta ei meinannut tulla mitään. Kroppa kävi ylikierroksilla, mieli oli kerrankin rauhallinen. Mukanani oli -4 asteen makuupussi telttayöhön varautumisen takia, käytin pussia peittona. Heräilin aikalailla tunnin välein, säikähtelin jokaista Kiiskin aiheuttamaa ääntä ja näin untakin sen haukkumisesta.

Jossain vaiheessa yötä tupaan tuli kylmä. Ikkunaa katsoessani näin kauniin oranssin auringonlaskun. Aamuyöstä olo helpottui ja sain viimein nukuttua kunnolla. Mieli rauhottui ja turhasta jännittäminen laantui.

Aamulla heräsin seitsemältä herätyskelloon. Hitsi että harmitti! En olisi millään viitsinyt nousta. Jalkoja kolotti ja olin hieman pöhnäinen huonojen yöunien takia. Kiiski kurkisteli laverin edestä innoissaan- joko olisi aamupalan aika?

Olin tyytyväinen että uskalsin nukkua yöni autiotuvassa yksin, yöt ovat minulle pahimpia, niissä riittää totuteltavaa.
Käymälässä käydessäni ulkona tuoksui halla. Mieleeni tuli lähtestyvä syksy. Onneksi siihen on vielä aikaa. Aamupalaksi keittelin kahvit, söin ruisleipää ja Adventure foodin ”lisää vain vesi” hedelmäsörsseliä. Puuroakin oli tarkoitus tehdä, se ei maistunut. En pitänyt kiirettä, pakkailin kamppeitani kaikessa rauhassa kasaan. Autiotuvassa oli mukavaa istuskella pöydän äärellä ja suunnitella jatkuvaa patikkaa.

DSC_0596
DSC_0600 DSC_0602Matkani jatkui puoli yhdeksän aikoihin. Oikaisin  Roavveoaivin alapuolelta reitille ja vannoin mielessäni etten astu enää yhteenkään kosteikkoon koko reissun aikana. Heti reitillä jouduin uudelleen suolle, se siitä sitten.

Maisemat Utsjoelle päin ovat hyvin erämaamaiset. Näin pari hyvin houkuttelevaa lampea, jos kalastaisin menisin varmasti kokeilemaan onneani niille.

Kiiski käveli edessäni verkkaisesti. Sekin oli palautunut hyvin.

DSC_0613 DSC_0615
DSC_0616
Oađašanjávrilla istahdin alas ja riisuin rinkkani. Pidin kunnon evästauon venyttelyineen. Kiiskikin sai evästä ja nakersi tankoaan tyytyväisenä. Olen pitänyt Oađašangielaan aluetta pelottavana, nyt se vaikutti oikein rauhalliselta paikalta.

Matkani jatkui reittiä pitkin kohti Geologista polkua. Oađašangielaan takana kävin tutkimassa jonkun väsäämää kiviuunia ja bongasin tammukan purosta. Riikkavárrilla jalkojani alkoi jomottaa ja vaelluskenkä hinkkasi varpaanpohjaa. Jouduin viimeisten kilometrien aikana pysähtelemään enemmän. Kiiskikin näytti hyytyvän Johtalanvárrin rinteessä, päästessämme metsään se löysi jälleen puhtia.

Oikaisin Geologiselle polulle omia oikoreittejäni pitkin. Olin väsynyt ja suolla kulkeminen alkoi tosissaan ottaa päähän. Poroaidan portilla vastaamme tuli ensimmäinen ihminen – kilometrin päässä kotoa! Kipeiden jalkojen kanssa rinteen laskeutuminen vei kauan aikaa.

Kiiskikin ilmeisesti tunnisti Pekun haukun kaukaa ja veti viimeiset pari sataa metriä kotiin. Nyt tätä kirjoittaessani seuraavana päivänä patikasta olo on hyvä. Väsyttää totta kai, kun yöllä piti herätä syöttämään vauvaa. Olen kuitenkin yllättynyt kuinka vähän selkä kipeytyi rinkan kannosta. Jalat ovat kuin tukit ja kipeät, tarvitsen vielä paljon rinteiden kiipeämistä ennen kuin uskallan lähteä useamman päivän reissuun ilman että jalat väsyvät kesken kaiken.

DSC_0631

Kuljetut kilometrit 24
Askeleet yhteensä 44 000
Hyttysten pistoja 0
Mäkärien puremia 1
Rinkan paino 15kg

Tässä linkki Kuoppilasjärven patikkaan vuodelta 2017

Iltateellä Veahčatnjunnilla

DSC_0473 DSC_0464
DSC_0462
Minut lähestulkoon pakotettiin lähtemään ulkoiluntäytteisen päivän päätteeksi vielä kerran luontoon. Kuulemma tarvitsin sitä.

Olen kiitollinen, että Erätoveri E pyysi minut matkaansa – kohteemme Veahčatnjunnin ilta-auringossa kylpevät maisemat olivat hyvin tunnelmalliset. Ylös kiivetessä saimme seuraa lukuisista itikkaparvista, ainakin jokin potki meitä persuksille hengästyttävässä rinteessä.

Huipun kevyt tuulenvire piti verenimijät loitolla, hyttysmyrkyn puute ei haitannut ollenkaan.

DSC_0486 DSC_0496
DSC_0485
Kuvasimme maisemia ja etsimme teehetkellemme sopivan taukopaikan, istuimme mättäälle ja ihailimme eteemme avautuvia maisemia. Rauhoitusajan takia Tenojoella ei liikkunut yhtäkään venettä.

Tutkimme maisemia B-bark karttasovelluksen avulla ja pohdimme, kulkisiko vastapäätä kohoavalle Eliasvárrille polkua. Miltähän maisemat näyttävät Suomen puolelle Norjasta päin katsottuna?

Veahčatnjunni on karttasovelluksella mitattuna noin 330 metrin korkeudessa. Sen huipun juurelle kulkee selvä mönkijäura. Tieltä huipulle on matkaa parin kilometrin verran, jyrkistä kohdista huolimatta tunturille on helppo kävellä.

DSC_0454
DSC_0500
Tälläiset lyhyet extemporeretket ovat sitä, mitä koko viime vuoden kaipasin. Toivottavasti vastaavanlaisia on luvassa vielä paljon.

Lue ihmeessä Vanhempi kirjoitukseni Veahčatnjunnista , josta löydät tunturin tarkemman sijainnin. Vuodenajasta riippumatta tunturi on käymisen arvoinen kohde.

Kevon luonnonpuiston Silkeája

DSC_0293 DSC_0284
DSC_0288 DSC_0291
Silkeajan nuotiopaikalla istuskellessamme juttu lensi ja katse harhaili ympäröivässä metsässä. Synkät pilvet pudottelivat muutamia sadepisaroita ja tuuli ravisteli koivujen oksia. Oli hiljaista.

Olimme juuri kulkeneet lyhyen kahden ja puolen kilometrin matkan tuntiin. Ilta kuudelta lähdimme ajelemaan Utsjoelta kohti etelää, enkä vilkaissut kelloa kertaakaan sen jälkeen.

Heti reitin alussa noustavat portaat tuntuivat yllättävän raskailta. Onneksi portaita ei tuossa päässä Kevon reittiä ole kuin alussa ja kauempana Guoikgáhoitájan jälkeen. Pidemmät portaat ovat vasta reitin puolivälin tienoilla.
Kuljimme peräkanaa polkua pitkin ja pysähtelimme ihastelemaan kelottuneita mäntyjä. Kiiski kulki edellämme verkkaisesti.

DSC_0324 DSC_0318
DSC_0300
Siitä on tosissaan kaksi vuotta aikaa kun viimeksi vierailin Silkeájalla. Paikalla tulee käytyä harvoin, lasten kanssa emme ole vierailleet siellä kertaakaan. Jos ei lasketa mukaan kertaa, kun Pikku-J oli noin puolen vuoden ikäinen.Luonnollisestikaan hänellä ei ole muistikuvia retkestä.
Ruskan aikaan Silkeájan jälkeinen reitti Guoikgáhoitájalle päin on upea.

Kuivan mäntymetsän läpi  kulkiessamme seurasimme lukuisia hirvien jättämiä jälkiä. Katkotut nuoret männyt ja papanakasat vihjailivat niiden käyttävän samoja polkuja kuin ihmistenkin. Pidimme sen verran kovaa meteliä juor…keskustellessamme, ettei ihmekkään kun yksikään eläin ei osunut kohdallemme.

DSC_0306
DSC_0310
DSC_0322
Paikalle saavuttuamme varasin oitis halkojen hakkuuvuoron. Erätoveri E olikin saanut aikaan jo komeat liekit palatessani nuotiopaikalle halkojeni kanssa, pitäisi itsekin treenata nuotion sytyttämistä.

Meillä on aikalailla samanlaiset pelot koskien teltassa yöpymistä, oli mukavaa kuulla että joku muukin pelkää eläimiä ja tietynlaisia alueita. Pitäisi yhdessä kohdata nämä paikat, jotta uskaltaisimme yöpyä rohkeammin yksin. Tiirailin vähänväliä ympärillemme, olin jälleen varma ettemme ole yksin.

Sveitsiläinen pariskunta poikkesi nuotiopaikalla juttelemassa, erotin heidän tulonsa jo kauempaa. Silti säikähdin useamman kerran suurehkon oksan heilumista tuulessa, rupesi jopa huvittamaan oma säikkyminen.

DSC_0326 DSC_0292
Juotuamme parit teemukilliset kylmyys alkoi hiipiä ympärillemme. Päätimme jatkaa matkaa takaisin autolle. Kuljimme jälleen hyvin hitaasti, pysähdellen jokaisen mielenkiintoisen kaatuneen puun ja kiven kohdilla.

Lähellä parkkipaikkaa jäimme katselemaan maisemia kauemmas Kenesjärveä päin. Tuntui, kuin olisimme paljon kauempana kotoa kuin mitä olimmekaan. Mahtavaa, että näinkin lähellä kotia on niin upea kohde mitä Kevon luonnonpuisto on.

Autolla J soitteli Erätoverille ja kyseli olinpaikkaamme. Olin unohtanut ilmoittaa, että meillä menisi myöhään. Ei haitannut ollenkaan kun palasin myöhään alkuyöstä kotiin. Välillä täytyy vain kulkea hitaasti ja nauttia olosta.

Kevon reitin loppupäänä pidettävä reitin pätkä löytyy Kenestupien kohdalta noin 30 kilometrin päässä Utsjoen kirkonkylältä. Silkeajalle tieltä matkaa kertyy 2,5 kilometriä suuntaansa. Parkkipaikka on tilava ja hieman syrjemmällä tiestä on ulkokäymälä. Polku on kivinen ja juurakkoinen, muuten helppo kävellä.

Vanhempi postaukseni Silkeájasta

Ailigastunturi ja Tenojoen maisemat

DSC_0141 DSC_0143
DSC_0145
Ailigastunturi, joka kohoaa kylän reunalla on maisemiltaan upea. Samalla näet sekä Suomen, että Norjan maisemat kun kävelet lähemmäs rinteen reunamaa. Huipulta löytyy runsaasti katseltavaa puiden jäädessä alemmas antamaan suojaa hirville ja muille alueen eläimille.

Näin alkukesästä tunturin laella on paljon märkiä kohtia jotka kastelevat pienemmän kulkijan kengät. Huipun länsipuoli on kivikkoinen ja etelän puolella variksenmarjamättäät tarjoavat helpon alustan kulkea. Alueella menee mönkijäura joka soveltuu hyvin maastopyöräilyyn. Talvella Ailigastunturin kupeesta kulkee merkitty moottorikelkkaura.

Syksyllä tunturin huipulla maaruska värittää maisemat punertaviksi. Myös edellä mainitut variksenmarjamättäät kutsuvat marjanpoimijat luokseen.

Ailigas on perheellemme nopea tapa päästä tuulettumaan. Suuret kivet ovat jännittäviä tutkimuskohteita lapsille ja toimivat hyvin taukopaikkoinakin.

Emme pidä koiriamme irti muuna kuin metsästysaikana, joten pitkien taluttimien kanssa tarvitaan tilaa. Välillä nousemme Ailikkaalle saakka ulkoiluttamaan koiria kevyen tunturituulen puhaltaessa viileää ilmaa. Hihnoin varmistamme että pesivät linnut saavat oleskella rauhassa (muistakaa koirien kiinnipitoaika 1.3-19.8 jolloin koirat on lain mukaa pidettävä kytkettyinä. Muunakin aikana on myös otettava huomioon porot.) eikä ole pelkoa että hirvikoiramme Peku painuisi kauas hirvien hajujen perässä.

DSC_0124 DSC_0122
DSC_0153Ailigastunturille pääsee joko kävellen tai autolla Nuorgamintieltä nousevaa Ailikkaantietä pitkin. Autolla kulkemiseen voi lunastaa 5 euron hintaisen tienkäyttöluvan Kylätalo Giisasta. Rahat menevät Ailikkaantien ylläpitoon. Tie on pituudeltaan 2,5 kilometriä suuntaansa ja helppo kävellä.

Ailikkaan maastopyöräreitistä ja muista Utsjoen reiteistä lisää tietoa löydät näiltä käteviltä Maastopyöräreitit Utsjoella – nettisivuilta.

Täältä löydät blogitekstini Ailikkaalta.