Hiihtovaellus Urho Kekkosen kansallispuistoon Tuiskukuru – Luirojärvi – Suomunruoktu – Kiilopää

DSC_4981

Hiihtovaelluspostausten ensimmäinen osa Kiilopää – Suomunruoktu – Tuiskukuru

Tuiskukurusta Luirojärvelle on n. 8 kilometriä matkaa. Linkit karttapaikka.fi-sivustolle.

Herätessäni Tuiskukurun varaustuvassa kolmannen päivän aamuna olo oli tokkurainen. Yö oli mennyt hyvin, nukahdin lukiessani kirjaa ja viimeisen kerran katsoin kelloa kahdeksalta. Tuli nukuttua melkein kaksitoista tuntia putkeen! Olin viettänyt edeltävän päivän ja yön yksin, edes pimeys ei saanut pelkoa nostamaan päätään. Yksin tuvassa puuhastelu oli rentouttavaa ja sain tilaa ajatuksilleni.

Tuiskukurun varaustupa oli siisti ja ehkä nätein sisätiloistaan missä olen koskaan ollut. Aamupalalla söin itse tekemääni granolaa, joka oli turhan makeaa ja sai huonon olon vain yltymään.

Lähdin hiihtelemään hyvissä ajoin kohti Luirojärveä. Onnekseni sain seurailla selvää jälkeä, joka teki hiihtämisestä hieman helpompaa. Ahkio liikkui nahkeasti pakkaslumella. Oli jännittävää lähteä hiihtämään syvemmälle kansallispuistoon yksin.

DSC_4980
DSC_4987
DSC_4991
DSC_4995

Kahdeksalla kilometrillä sain hiihdellä kauniissa metsässä, nousta muutaman rinteen ja ihailla maisemia tunturien rinteissä. Muutama kelkkailija meni ohi, urasta tuli kantavampi mutta huonommin hiihdettävä heidän jälkeensä. Sää helli hiihtäjää, Ampupäällä näytti olevan poroja ja jäin hetkeksi katselemaan niiden puuhia. Wifi toimi ajottain, edellä hiihtänyt oli kirjoitellut hankeen ”sweet spot! :)” tekstejä, joihin liitin sanan ”wifi?”. Aina wifiä ei kyllä löytynyt näiltä sweet spoteilta.

Yhden mäen nousua odotin ja odotin. Hiihtelin eteenpäin ja tosissani jäin ihmettelemään missä oikein hiihtelen kun sitä ei tullut vastaan. Tarkistin sijaintini gps:llä ja huvituksekseni sain todeta seisovani rinteessä! Kartassa rinne näyttää paljon jyrkemmältä.

Alamäessä nautin, karvapohjien hidastamalla laskulla sain samalla pitää taukoa ja silti etenin! Väsyneen vaeltajan lottovoitto.

Luirojärvelle saapuessani olin onnellinen. Suuret tunturit reunustivat järveä ja Sokostia ympäröivät pilvet hälvenivät hiihdellessäni sitä kohti. Kello oli vasta kaksitoista, saisin rauhassa ruokailla ja palloilla Luirojärven lähistöllä.

Luirojärven autio- ja varaustupaa ei turhaan kutsuta Hiltoniksi. 28 henkilön tupa on tilava verrattuna Suomunruoktun ja Tuiskukurun tupiin. 14 hengen varaustuvassa olisi lisäkseni vain yksi henkilö, vieraskirjasta kävi ilmi hänen lähteneen autiotuvan tyyppien kanssa huiputtamaan Sokostia.

Kannoin kampetta sisään, söin, venyttelin ja luin kirjaa tunteroisen verran. Kaunis ilma houkutteli ulos ja pian hiihtelinkin metsässä kameralaukku selkää vasten heiluen. Hanki kantoi jonkun verran, saapuessani suolle säikäytin teeren. Hieno lintu!

20210310_150923
20210310_145945

Saavuttuani harhailureissultani istuskelin tuvan portaikolla. Tuvan etupihalla männyt reunustavat Luirojärveä, aika kului tunnelmallisen hitaasti maisemia ihaillessa. Tupakavereitani ei vielä kuulunut ja aika meinasi käydä pitkäksi. Päätin alkaa valmistelemaan saunaa, hain vedet järvestä puisen kelkan avulla, vitsit että oli just sopivaa puuhaa erämaahan!

Vedet haettuani ehdin istuskella portaikolla vain hetken kuullessani ääniä. Tuntemattomat tupakaverini olivat viimein saapuneet!

Onneksi he osottautuivat oikein mukaviksi tyypeiksi. Ruokaa valmistellessani juttelimme paljon, jutut osuivat yks yhteen. Sovimme hiihtävämme yhdessä Suomunruoktuun seuraavana päivänä, seurassa pidempi pätkä on mukavampi taittaa.
Illan hämärtyessä käväisin saunomassa, teki hyvää pestä tuskan hiet pois muutaman päivän ajalta. Hienohelmaa meinasi vähän hirvittää jalkapohjien jäätyessä pukuhuoneen lattiaan, pukeuduin saunan puolella…

20210311_120623

Luirojärveltä Tuiskukurun kautta Suomunruoktuun matkaa kertyy n. 21 kilometriä.

Neljäs päivä valkeni aikaisella herätyksellä. Olimme sopineet retkikuntamme kesken lähdön koittavan kahdeksalta. Pyörin pussissani ja kuuntelin tupakaverin heräilevän.

Aamutoimien jälkeen, kahta minuuttia vaille kahdeksan tuvan pihalla seisoi neljä hiihtäjää ahkiot pakattuina. Marssijärjestys oli selvä, tahdoin hitaimpana jäädä viimeiseksi. Voimaa uhkuen lähdin hiihtämään muiden perässä vaellukseni pisimmälle 21 kilometrin pätkälle.

Seurassa hiihtäessä sain pidettyä sopivan tahdin yllä. Ensimmäiset kahdeksan kilometriä takaisin Tuiskukuruun menivät yhdellä ahkion kaatumisella. Autiotuvalla pidimme ruokatauon, olin hikoillut itseni märäksi ja hieman peittelin palelemistani. En pistänyt ollenkaan pahitteeksi kun matka jatkui.

Vastassa oli jyrkkä Pikkutunturien rinne, jota en millään tulisi pääsemään ylös Oacin suksillani. Marssin ylöspäin tarmolla sukset ahkion päälle köytettynä, olin yllättynyt kuinka pitkälle jaksoin vetää ahkiota pysähtymättä! Takaa kuului jossain vaiheessa, että sauvakävelyyn on hyvä tottua kolmikymppisten lähestyessä…

Jäin muista jälkeen, oli pakko vetää happea huipulla. Tuuli yltyi ja edessä hiihtäneiden jäljet peittyivät myräkässä. Jossain vaiheessa pohdin, kuka meistä oli käänytynyt väärään suuntaan kun en tavoittanut heitä.
Suolla vastaan tuli yksin hiihtänyt nainen, ei ollut paljoa liikennettä. Sain retkikuntani kiinni Vintilätunturin alla, tuulikin tyyntyi hieman ja pidimme lyhyen tauon. Itselleni oli ok jäädä jälkeen ja antaa muiden hiihtää reippaamalla tahdilla – olin todella otettu aina kun huomasin muiden odottelevan!

20210311_130403
20210311_123625
Kuvan ottanut hiihtoseurueen jäsen. Vähän saattaa väsymys paistaa naamasta…

Katselin kateellisena muiden vain kävellessä rinteet ylös suksineen. Jouduin etenemään sivuttain teräskantteja hyödyntäen, ei ollut puhettakaan että karvapohjat olisivat pitäneet mäessä.

Vintilätunturin huipulle päästessä sain hieman kerättyä voimia loppumatkalle. Ahkio alkoi kaatuilemaan ja jäin jälleen jälkeen. Jyrkässä alamäessä sain muut uudelleen kiinni ja riemua riitti seuratessa toistemme mäenlaskua.

Aitalammen tulipaikan jälkeen koitti viimeinen ylämäki, johon käytin viimeisetkin voimani. Aluksi ilta-auringon värjäämä hanki mäntymetsässä riitti tsemppaamaan, vähitellen hiihdosta tuli ylivoimaisen raskasta. En muista koskaan aikaisemmin olleeni yhtä väsynyt. Jos ennen tupaa en olisi osunut ”500 m” kyltille, olisin jäänyt syömään, olisi ollut typerää jatkaa niin väsyneenä syvemmälle.

Päästessäni Suomunruoktun tuvalle vastaanotto oli upea. Hymyileviä ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. Tsempit toivat hurjasti voimia takaisin!

20210311_161351

Tökerönä jätin kamppeeni levälleen, marssin varaustuvalle kohteliaasti jutustellen, riisuiduin märistä vaatteista ja kampesin itseni yläsängylle syömään. Kaikkea mitä vastaan tuli.

Väsymyksestä toivuttuani kävin juttelemassa hiihtotiimini jäsenten kanssa. Vedin lipat huussin ulko-ovella, vaellukseni ensimmäinen kaatuminen tapahtui siis silminnäkijän läsnäollessa, vessan edessä. Keep it cool.

Myöhemmin illalla jäin seisoskelemaan ulos kipinöivän nuotion vierelle. Mieltäni vaivasi outo tyhjyys – kotiinlähtö tuntui hyvältä, mutta vaellukseni tuntui jäävän kesken. Oliko seurassa vietetty aika vienyt vaellusfiilistäni, kun lähdin alunperin yksin matkaan?

Nuotion äärellä seisoskelu toi rauhan mieleeni. Upea päätös viimeiselle illalle.

20210312_082505
IMG-20210313-WA0000
Kuvasta kiitos hiihtoseuralaiselleni!

Hiihdin viimeisen pätkän Suomunruoktulta Kiilopäälle seurassa. Viidentoista kilometrin matkalla ura oli osittain kadonnut ja saimme nähdä hieman vaivaa päästäksemme Suomunlatvan laavulle.

Ahkioni kaatuili pehmeässä hangessa. Se liukui paremmin kuin muina päivinä, en selvästikään ollut enää kovin motivoinut sen pakkaamiseen kun toistuvasti hiihtoseurani sai olla nostamassa Makeksi ristittyä pakettia jaloilleen.

Niilanpäälle noustessa sää muuttui haasteelliseksi. Suunnistaminen vaikeutui varjokadossa ja satuimme rinteen hankalimpaan osaan syvänteisiin, josta pääsimme ylös gps:sää hyödyntäen.

Rinteessä aloin kaatuilla suksien kärkien tökätessä kovaan hankeen. Alamäessä kaaduin melkein turvalleni, ei voinut kuin nauraa! Onneksi ei ollut kuin yksi silminnäkijä.

Mielessäni pyöri vain fanta, pulla ja kahvi. Hiihtoseuralaiseni oli oikein mukavaa seuraa, hauskassa seurassa matka taittui leikiten. Neuvoimme vastaan tullutta hieman väsyneesti, onneksi hän tokaisi omaavansa hyvät suunnistustaidot kuultuaan ohjeistuksemme. Heh.

Ajellessani kotia päin fiilistelin vaellustani, jotain jäi uupumaan henkisellä tasolla. Vaikka olin väsynyt ja koin koti-ikävää, nautin olostani yksin keskellä kaunista Urho Kekkosen kansallispuistoa.

Kaipuu vaelluksille syttyi jo ennen kuin saavuin kotiin. Eipä ollut kovin huono reissu, jos heti alkaa kaipaamaan seuraavalle.

Kaamoshiihto Urho Kekkosen kansallispuistoon 17-18.12

DSC_4569
DSC_4575
DSC_4582

Yksi asia minkä jokaisen tulisi kokea, on kaamos. Katsokaa nyt kuinka kaunis se parhaimmillaan voi olla!

Minulla kävi tuuri selkeän sään suhteen. Lähdin torstaina aamusta hiihtelemään Kiilopäältä kohti Suomunruoktun autio-ja varaustupaa puoli yhdentoista aikaan. Madellessani Rautulammen hiihtoreittiä pitkin kohti Niilanpäätä ohitseni kiiti vanhempi rouva kertoen edeltävien päivien olleen harmaita ja leutoja, pakkasen laskiessa taivas avautui paljastaen kauniit kaamoksen värit.

Vuoden kestänyt nuku joka yö ulkona vähintään kerran – haaste alkoi lähestyä loppuaan. Tahdoin viimeisen haasteyön olevan ikimuistoinen, joten en tyytynyt yöpymään kotipihalla teltassa vaan varasin itselleni paikan Suomunruoktun varaustuvasta.

Ahkion aisat vääntyivät rikki Hetta-Pallas hiihtovaelluksellani, olin varautunut köysivetoon mutta löysinkin muuttokuormasta hiilikuituiset aisani. Mukana ei ollut paljoa tavaraa, vain yöpymisvarusteet, ruoka ja paljon lämmintä.

DSC_4588
DSC_4584
DSC_4594

Suurin huoleni oli joutua hiihtämään pimeällä. Olin pettynyt hiihtovauhtiini, olin laskenut kulkevani kolmisen, ellei jopa nelisen kilometriä tuntiin. Todellisuudessa kolmeen kilometriin Niilanpäälle oli mennyt puolentoista tunnin verran. Hiihdettävää suuntaansa kertyi 13 kilometriä.

Arvoin hetken kulkusuuntaa päästessäni risteyskohtaan jossa olisin voinut seurata Rautulammen hiihtouraa vielä hetken ja laskea kurua myöten Suomunlatvan laavulle. Suoraan merkitsemättömälle reitille lähtevällä hangella erottui juuri ja juuri moottorikelkan jäljet. Päätin lähteä seuraamaan jälkeä, se kulkisi tuttua reittiä pitkin. Otin GPS:n käyttööni, olin kuitenkin laittanut toisen pattereista väärinpäin ja sitä irrottaessani onnistuin saamaan muistikortin suojan irti. Jes, eipä gepsillä ilman karttaa tehnyt oikein mitään…

Edessäni aurinko näytti laskevan jossain Nattasten takana. Kun käännyin katsomaan taakseni, kaunis vaaleanpunainen taivas katsoi takaisin. Hämmentyneenä kaamoksen kauneudesta hukkasin jäljen ja yhtäkkiä löysin itseni syvänteestä joka jatkui pitkälle tunturin rinteeseen. Pieni epäillys valtasi mieleni, nyt oli oltava tarkkana suunnistuksen suhteen kun gepsiäkään en saanut käyttööni sormien jäätyessä yrittäessäni korjata muistikortin suojusta.

Rinne oli täynnä porojen jälkiä. Päättäväisesti, pieni kauhu takaraivossani hiihtelin alemmas kuullessani miehen puhetta. Katselin ympärilleni nähdäkseni kulkijan. Kylläpä tunturissa kaikuu. Pian osuin takaisin tuulen puhaltamalle huoltoreitille ja samalla erotin kaksi hiihtäjää koirineen rinteestä.

DSC_4597
DSC_4600

Hiihtäjät kertoivat tulleensa Suomunruoktulta, saisin hiihdellä selviä jälkiä seuraten tuvalle saakka. Mikä onni! Olisi myös harjoituksen kannalta tehnyt hyvää hiihdellä ilman jälkiä. Rankan alkupätkän jälkeen pääsin lepuuttamaan rasittuneita reisiäni (oikeassa jalassa on ”joku tulehdustila” mihin olen vetänyt buranakuurin ja venytellyt tehostetusti, lisäksi molemmat ovat jumissa jatkuvasti eivätkä oikein nouse yhtä reippaasti kuin ennen… Kolmekymppiset lähestyvät) lasketellessani mäkeä alas Suomunlatvan laavulle saakka.

Mukanani oli Spot- hätälähetin (linkki varuste.net sivulle). Sillä saan hälytettyäni itselleni apua kentättömilläkin alueilla, ilmoitus kulkee satelliitin kautta hätäkeskukseen antaen koordinaatit sijainnistani. Spotilla pystyn myös erikseen hälyttämään apua pelkästään Juhikselta halutessani ja ilmoittamaan taukopaikkani sekä perille pääsyni. Hiihtoreissuni aikana lähetin kaksi taukoilmoitusta ja yhden ”tupailmoituksen” joka ei koskaan päätynyt Juhikselle asti.

Suomunlatvalla havaitsin illan hämärtyneen reilusti. Pakkanen alkoi kiristyä ja oli jatkettava matkaa.

Vastaani metsässä hiihteli mies, joka ilmoitti käväisevänsä kentällisellä alueella saadakseen laitettua viestiä kotiin. Hän kertoi palaavansa autiotuvalle illan aikana ja uumoili toisenkin hiihtäjän jäävän Suomulle yöksi. Oli mukava saada tietää etten olisi täysin yksin tuvalla.

Viimeinen neljän kilometrin matka meni haaveillessa. Jossain vaiheessa havahduin ja tajusin hiihdelleeni pienen ikuisuuden. Väsymys alkoi tosissaan tuntua jaloissa. Ennen tupaa pysähdyin hyvänolon tunteen pyyhkäistessä kehoni läpi. Tämä se vasta on elämää!

DSC_4606

Tuvalle päästyäni ykkösprioriteettina oli saada tulet kamiinaan. Edeltävät vierailijat olivat jättäneet hyvät sytykkeet. Söin hieman ja laittelin kampetta paikoilleen. Tupa lämpeni hitaasti, joten pysyin liikkeessä. Kävin laittamassa autiotuvankin puolelle tulet, tuntui itsekkäältä olla tekemättä niin kun tiesin ainakin yhden saapuvan paikalle.

Ilta meni lueskellessa ja syödessä. Käväisin ennen nukkumaan menoa ulkona hengittelemässä kiristyvää pakkasta, samalla ihaillen kirkasta tähtitaivasta. Yöllä pakkanen laski jonnekin -25 asteen tienoille, viiden aikaan jouduin laittamaan kamiinaan uudet tulet.

Heräsin aamulla autiotuvan puolelta kuuluvaan kolisteluun. Nousin pussista vasta herätyksen soidessa kahdeksalta. Yöunta kertyi 11 tunnin verran, ei paha.

DSC_4607

Aamuaskareissa en pitänyt kiirettä. Hain seuraaville puita, pienin osan ja tein sytykkeet valmiiksi. Tapanani on jättää tupa siihen kuntoon, missä toivoisin sen olevan saapuessani paikalle.
Pimeys alkoi muuttua hämäräksi vasta yhdeksän jälkeen. Pihalla törmäsin autiotuvan puolella olleeseen koiraan ja omistajaansa, juttelimme hetken ja lähdin hiihtelemään edeltä. Edeltävän päivän kauniista kajosta ei ollut jälkeäkään, harmaan eri sävyt olivat päivän teema.

Suomunlatvan laavulla pidin pienen tauon ja lähdin hiihtelemään perässäni tulleen vaeltajan saattelemana. Hänen koiransa ei tahtonut liikahtaa mikäli ei saanut kulkea perässäni, joten sain loppukilometreille seuraa. Koiralla oli paljon samanlaisia luonteenpiirteitä kuin Kiiskillä, tuli jopa ikävä kun hikoillen nousin rinnettä ylös koiran haukkuessa kannustavasti perässäni.

Rinteessä tuuli yltyi, olin tehnyt virheen pukeutuessani lämpimästi – suojatessani kasvojani kylmältä takin sisällä vallitseva trooppinen ilmasto pyrki ulos kylmään pakkasilmaan. Olin tehnyt virheen hikoillessani rinteessä, ilman taukotakin esiin kaivamista tauon pitäminen ei tulisi kuuloonkaan.

Koira perässäni hiihtelin Kiilopäälle saakka. Vastaan tuli useampi ahkio perässään hiihtelevä porukka, olimme tunturissa sopivaan aikaan kun ruuhkaa ei vielä ollut. Sanoin heipat koiralle ja tämän omistajalleen, vaeltamisessa ja retkeilyssä yksi parhaimmista puolista on erilaisten ihmisten kohtaaminen ja hetken yhdessä jutustelu sekä ongelmien ratkominen (esim. case Lankojärvi).

Urho Kekkosen kansallispuiston talvinen yöretki oli omiaan tuomaan rohkeutta maaliskuussa koittavalle hiihtovaellukselle.

Linkki Suomunruoktun autiotuvalle karttapaikka.fi:ssä

Postaus Suomunruoktulta kesältä

Ukk:n vaellus: Lankojärvi – Porttikoski – Aittajärvi 16 km

Urho Kekkosen kansallispuiston neljä aikaisempaa postausta löydät täältä;

1. Aittajärven parkkialue – Sarvioja 
2. Sarvioja – Paratiisikuru – Pälkkimäoja – Luiro
3. Luiro – Sokostin rinne – Luiro – Tuiskukuru
4. Tuiskukuru – Kotaköngäs – Lankojärvi

IMG_20200625_085359 IMG_20200625_085404Heräsin viimeisenä aamuna seitsemältä kellon soittoon. Tahdoin olla hyvissä ajoin liikenteessä jotta kotiinpaluuni olisi mahdollisimman aikainen.

Olisin mielelläni voinut nukkua pidempään, neljäntenä aamuna paikkoja alkoi kolottaa. Aloittelin valmistamaan aamiaista teltan ulkopuolella ja pyrin olemaan hiljaa. Syödessäni naapuriteltasta kuului ääntä, Kiiski valpastui ja aloitti haukunnan naapurin pikkupedon kanssa. Sain Kiiskin hiljentymään, mutta telttakankaat alkoivat rapisemaan ihmisten heräillessä.

Matka kohti Aittajärveä kulki Suomujoen vartta myöten. Kulkeminen oli raskasta, kuoriutunut kantapää alkoi vihoitella kosteassa kengässä ja rinkka puudutti lantiota. Olin katsonut karttaa hutaisten ja luulin nuotiopaikan ja Porttikosken autiotuvan sijaitsevan joen länsipuolella, oli pettymys tajuta asia ja pitää tauot keskellä metsää. Kalliolla istuskellessani hyvästelin maisemia viimeistä porosnackia nakerrellen.

IMG_20200625_092817
Kostea ilma ja itikoita täynnä olevat metsät alkoivat jo riittää. Maisemat joen varrella olivat kauniit, pysähdyin katselemaan vastarannalla hyökkäilevää korppia – mikähän peto sitä ahdisteli? Olin onnellinen, että valitsin länsipuolen kuljettavakseni, en tahtoisi törmätä petoeläimeen edes viimeisenä päivänäni.

Porttikoskella pysähdyin katsomaan uhmakkaasti kuohuvaa jokea. Pohdin, kuinka nopeasti jokeen hukkuisi rinkka selässä ja  jännittyneenä ylitin puisen sillan vain todetakseni lähteneeni väärään suuntaan. Kauhuissani kiipesin sillan takaisin ylös kalliolle ja etsin oikean polun. Kävelin halki kelometsän, joka oli  selvästi palanut kymmeniä, ellei satoja vuosia sitten. Tunnelma metsässä oli harras.

IMG_20200625_114011

Rinkan vyö alkoi sattua lonkkaan. Jouduin nostelemaan rinkkaa vähänväliä ja säätelemään kireyttä. Paarma innostui ahdistelemaan ja väsyneenä huusin sille törkeyksiä marssiessani eteenpäin. Pohdin, reagoiko keho hellittämällä kivuille kun tiedän viimeisen päivän ollessa käsillä. Jos olisin jatkanut vaellusta vielä päivällä, olisivatko kivut pysyneet kauemmin poissa?

Juuri kun Aittajärvi alkoi muodostua katseeni osui suureen ulosteläjään. Diagnisoin sen poron löysäksi, mutta pelokkaana vilkuilin ympärilleni. Pienen matkan päässä läjästä oli outo säkkimäinen kasa, johon Kiiski ehti mennä pyörimään. Tutkittuani kasaa hetken totesin sen saattavan olla hirven rapavatsan jäänteet. En jäänyt tutkimaan löytöäni pidemmäksi aikaa vaan jatkoin matkaa.

Viimeisellä kilometrillä löysäsin lantiovyön ja kannoin rinkkaa pelkästään hartioilla. Lonkkaa särki ja jouduin linkuttamaan hiertyneen kantapään takia. Polku johdatti viimeiselle joelle ennen parkkipaikkaa ja pettymys oli suuri – ei siltaa!

Kahluu ei ollut enää vaihtoehto, olin täysin naatti nopeaan kulkutahtiini. Kuljin jokea pitkin ylös ja onnekseni löysin puun rungoista kyhätyn sillan.

Voittajana astelin metsän halki hiekkatielle ja siitä autolleni miettien vaellustani, sen onnistumista ja kaikkia mahtavia tapahtumia jotka sain kokea viiden päivän aikana. Viimeiset sata metriä ovat vaelluksen parhaimmat, liikutun joka kerta kun huomaan jälleen voittaneeni pelkoni ja haastaneeni itseni ihmisenä.

Kiiski pääsi takakonttiin juomaan vettä, neuvoin eräälle perheen isälle joen ylityskohdan ja huomasin parkkipaikalle astelevan saman pariskunnan, johon olin törmännyt jo ensimmäisenä aamuna. Olipa mahtava päätös vaellukselleni!

Viiden päivän vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa oli näin jälkikäteen muisteltuna upea kokemus, jonka tahdon ehdottomasti kokea uudelleen.

UKK:n vaellus: Tuiskukuru – Kotaköngäs – Lankojärvi 16 km

IMG_20200624_113519 DSC_2979 DSC_2977Teltassa herääminen uuteen aamuun on ihanaa. Jos on nukkunut hyvin. Ukk:lla nukuin yöt ensimmäistä lukuunottamatta makeasti. Oli outoa, kuinka alas lämpötila laski hellepäivien jälkeen ja jouduin lisäämään vaatetta yöksi makuupussiin.

Aamulla pussissa meinasi olla kuuma. Haukotellessani huuleni ratkesivat auki ja maistoin veren suussani. Kokeilin sormella vaurioita ja järkytyksekseni tajusin huulten olevan täysin kuivat koppurat. Pystyin nyppimään suuria paloja irti ja polte oli sietämätöntä. En nähnyt puhelimeni etukameralla huulten kuntoa.

Olin joka päivä käyttänyt aurinkorasvaa, mutten ollut hoksannut suojata suutani. Voitelin huulet kasvoille tarkoitetulla rasvalla ensiavuksi ja manailin kun mukana ei ollut bepanthenia. Siitä tuli uusi ensiapupakkaukseni vakiovaruste.

Kömmin ulos teltastani. Olin siirtänyt sen illalla pusikkoon suojaan auringolta, paikka oli nukkumiseen sopiva, aamutoimiin huono. Keitellessäni puuroa onnistuin kaatamaan ne housuilleni ja turhautuneena kävin pesemässä ohuet, shortseiksi muokattavat housuni joella. Ajattelin että pärjäisin päivän kävelyn paksummissa Revolution racen pöksyissäni.

Illalla olin käynyt katsomassa polun lähtöpaikan ja lähdin kulkemaan tuntematonta Tuiskukurua myötäillen kohti Kotaköngästä. Tuiskukuru oli näkemisen arvoinen reitti. Komea metsä reunusti kurua ja siellä virtaavaa Tuiskujokea. Jos tykkää joista ja kuohuista, kannattaa suunnitella osa reitistä kulkemaan tuolta.

IMG_20200624_142944
DSC_2981
Sää oli kamalan vellova, kuuma ja kostea. Pienet vesipisarat saivat pysähtymään ja nauttimaan, toivoin tosissani kunnon vesisadetta. Itikat seurasivat sankkaa pilvenä perässäni.

Paksummat vaellushousut olivat raskaat ja ahdistavat. Kotakönkään lähellä luulin nähneeni kodan katon useamman kerran. Suuret kivet näyttivät aivan leiripaikalta.

Viimeinkin päästessäni Kotakönkään laavulle olin helpottunut. Kaunis taukopaikka Suomujoen varrella oli idyllinen lounastauolle. Annoin Kiiskillekin evästä veden lisäksi ja valmistin lounaan, ensin kahvia, taukoni kunniaksi.

En pystynyt syömään lämmintä ruokaa polttelevien huulieni takia, joten nostin jalat ylös odotellessani ruuan viilentymistä. Tunsin kuinka voima virtasi hiljalleen takaisin kohollaan oleviin jalkoihin. Laverilla makoilu oli rentouttavaa, vain minä ja luonto koiran kera olimme läsnä.

IMG_20200624_143125
IMG_20200624_142954 IMG_20200624_143138Matka jatkui kohti kallioita syötyäni ja vaihdettuani housut ohuempiin. Kosteat pöksyt olivat piristävän viileät.Kotaköngäs kuohui uskomattomalla voimalla ja jännitti astella sillan yli vastakalliolle. Tihkuttavan sateen takia olin laittanut kamerani rinkan suojiin, joten kuvasin maisemia puhelimella.

Kalliolla sai hieman taiteilla jotta selvisin siltä alas koiran ja rinkan kanssa. Tarkoituksenani oli kulkea joen länsipuolta kohti Lankojärveä, ettei tarvitsisi enää ylitellä jokia. En kuitenkaan löytänyt oikeaa polkua aikani samoiltuani metsässä, ja Kiiskin oksentama raato kruunasi päätökseni lähteä kulkemaan itäpuolen polkua pitkin. Ylitin Kotakönkään uudelleen ja lähdin kohti Lankojärveä.

Padagovan risteyksessä odotti yllätys. Tiesin, ettei  Palovanganjokea ylitä silta, vaan paikalla tulisi kahlata. Joki kuohui idästä tullessaan ja päätin ylittää Suomujoen kosken läheltä.

Päätin ylittää helpolta näyttävän kohdan rinkka selässäni. Kiinnitin kengät rinkkaan ja avasin vyöt. Sain vetää Kiiskin perässäni veteen ja ennen kuin pääsimme joen pienelle saarekkeelle hoksasin veden olevan syvempää kuin ajattelin.

Saarekkeella tsemppasin itseäni. Enää vain viitisen metriä rannalle. Olin astua ampiaisenpesään lähestyessäni vettä ja säikähtäneenä astuin syvään veteen koira perässäni. Virta oli kovaa ja housuni kastuivat lantioon saakka. Kiiski ui rannalle ja onnistui kiipeämään ylös ilman apuani. Rannassa muta upotti ja tunsin rinkan vetävän minua virran mukaan. Heitin flexin rannalle ja konttasin varvuista kiinni pitäen kuivalle maalle.

Kiiski näytti siltä, kuin se olisi tahtonut auttaa mikäli olisi pystynyt. Vaikka sillä oli mahdollisuus häipyä paikalta ollessaan irti, se istui nätisti rannalla katsellen säikähtänyttä hengitteltyäni.

Nousin avojaloin ylemmäs polulle pukemaan. Säikähdys vaihtui riemuksi, voittamaton fiilis valtasi kehon. Jes! Mikä ylitys. Seikkailua parhaimmillaan. (Tyhmä minä, ensi kerralla testaan syvemmät joet ensin ilman rinkkaa.)

Sukkia pukiessani huomasin vasemman kantapään ihon kuoriutuneen auki isolta alueelta. Ei satu vielä, joten sukka jalkaan ja menoksi.

Kantapää kummitteli mielessäni kävellessäni viimeinkin oikealla polulla. Polku katosi ja sain suunnistaa hetken kallioilla.

DSC_2988 DSC_2992
DSC_2999
Lähestyessäni Lankojärveä näin tulistelupaikan joen toisella puolella. En enää jaksanut kahlata, joten lähdin seuraamaan jokea pohjoiseen. Kulkemani polku ei näkynyt kartassa. Kuljettuani aikani aloin epäillä.

Olenkohan sittenkään kartalla, kun sopivaa ylityspaikkaa ei näy? Pieni paniikki alkoi vallata mielen ja tein saman virheen kuin Pallaksella – tuijotin karttaa liikaa ja vertasin sitä maastoon. Paikansin itseni saaren perusteella. En uskaltanut ylittää jokea toisella puolella menevälle polulle vaan lähdin takaisin kohti näkemääni tulipaikkaa.

Väsyneenä uskoin eksyneeni. En ollut enää edes varma tulinko metsästä vai joen vartta. Oliko nuo minun jäljet vai jonkun toisen? Itku. Olen eksynyt, keskellä ei mitään eikä kukaan löydä minua. Ajatukseni hämärtyivät.

Joen toisella puolella metsässä meni vaeltaja. Pelastus! Huidoin hänelle ja sain hänen huomionsa. Onnekseni hän tuli joen varteen. Huusin kuohujen yli olevani eksyksissä. Kuulin hänen kysyvän, mistä olen tulossa ja kun kerroin tulleeni Kotakönkäältä hän riemastui. Kuljimme alaspäin jokea ja ylitin sen parhaimmasta löytämästäni kohtaa.

Vaeltaja kertoi olevansa menossa Kotakönkäälle ja kerroin olevani tulossa sieltä. Hämmennystä aiheutti se, että vaeltajan mukaan Kotakönkään pitäisi olla lähellä, kun itse olin kulkenut sieltä jo kolmatta tuntia. Päätimme mennä nuotiopaikalle ja hakea sijaintia. Nuotiopaikalla olimme entistä enemmän sekaisin, Rautuoja- nimistä paikkaa ei näkynyt kartassa.

Paikansin meidät kartalle maastoa tutkittuani. Vaeltajaa hämmensi sijaintinsa edelleen joten en itsekään uskaltanut luottaa suunnistustaitoihini. Paikalle saapui kaksi vaeltajaa lisää. Toinen pelastus! He kertoivat olevansa menossa kohti Lankojärveä. Karttani mukaan he tulivat juuri siitä suunnasta missä Lankojärven piti olla… Onneksi heillä oli GPS mukanaan ja paikansimme itsemme.

Riemukseni olin kartalla! Ensimmäinen vaeltaja oli lähtenyt väärää polkua pitkin kulkemaan ja kaksi muuta olivat kävelleet Lankojärven ohi. Hitsi mikä joukkoeksyminen. Opastin ensimmäistä vaeltajaa pääsemään Kotakönkäälle vievälle polulle ja lähdin kulkemaan kahden muun perässä kohti yöpaikkaani. Lankojärven rannalla oli porukkaa reippaasti ennen autiotupaa, tunsin oloni tervetulleeksi yöpaikalle heidän tervehtiessä ja jäädessään juttelemaan.

DSC_3000
DSC_3001Kun viimein pääsin autiotuvan pihaan olin helpottunut. Lankojärvi oli kaunis yöpaikka, osa telttapaikoista oli aivan järven rannassa. Valitsin itselleni upean paikan ja ensimmäiseksi rupesin laittelemaan itselleni ja koiralle iltapalaa.

Rannalta kaikui hyvin outo ääni. Aivan kuin torvi olisi soinut jossain korkealla ilmassa. Nousin ylös ja pyörin taivaalle katsoen, yrittäen saada äänen tuottajaa silmiini. En nähnyt kuin pienen linnun lentelevän ylläni. Outo torvimainen ääni jatkoi kaikumistaan koko illan. En voinut uskoa todeksi, että olin saanut seuraa taivaanvuohesta. Sen ääni on niin erikoinen, etten kuvitellutkaan koskaan kuulevani sitä luonnossa.

Illalla teltassa tutkin jalkojeni vaurioita lisää. Molempien pottuvarpaiden kynnet olivat mustuneet ja varpaiden alla oli suuret hiertymät. Vasemman kantapään iho oli kuoriutunut ikävästi irti. Käytin kaikki rakkolaastarini suojatakseni jalkojani lisävaurioilta.

Ihastuin Lankojärveen kertaheitolla. Paras yöpymispaikka tähän mennessä.

Urho Kekkosen kansallispuiston kolme aikaisempaa postausta löydät täältä;

1. Aittajärven parkkialue – Sarvioja 
2. Sarvioja – Paratiisikuru – Pälkkimäoja – Luiro
3. Luiro – Sokostin rinne – Luiro – Tuiskukuru