Yöretki Urho Kekkosen kansallispuiston Suomunruoktulle

Huhtikuun 5. päivä tarkoitus oli suunnata Paistunturin erämaan puolelle Kuoppilasjärvelle yhden yön retkelle, sääolosuhteiden takia päätin matkata etelämmäs Kiilopäälle saakka.

Keli ei ollut yhtään sen parempi sielläkään. Suunnitelmissani oli hiihtää suojaisalle paikalle Suomunruoktun autiotuvan pihaan. Lähtiessäni Kiilopäältä merkitty hiihtoura oli tuiskuttanut umpeen.
Niilanpään päivätuvalla harkitsin lähteväni Rautulammelle lyhyemmän matkan takia, mutta ylämäessä eteneminen ei rajussa lumisateessa onnistunut. Könysin ahkioineni alas ja jatkoin matkaani kohti Suomunlatvan laavua jolta matkanteko helpottui.

Vaikka yhden yön retki lempparivaellusmaastooni olikin haikea, oli makia päästä hiihtämään haastavassa kelissä ja onnistua pääsemään kohteeseen. Teltassa viettämäni yö oli todella mukava, yöllä kelloa katsoessani olin onnellinen saadessani vielä jatkaa unia.

Toivottavasti pidätte tästä lyhyestä videosta! En kuvannut sään takia ollenkaan järjestelmäkamerallani ja videomateriaalikin jäi harmittavan vähäiseksi.

Lokakuun yöretki Ukk:n Rautulammelle

DSC_6068
DSC_6084
DSC_6075

Vaelluskauteni päätyttyä keskityn jälleen yöpymään kerran kuukaudessa ulkona. Talvella on tarkoitus treenailla talvitelttailua jossain muualla kuin kotipihassa, ei pidä päästää itseään liian helpolla tässä yöpymishaasteessa… Postaus ensimmäisestä Nuku yö ulkona joka kuukausi – vuodesta

Lokakuun alussa yövyin Urho Kekkosen kansallispuiston Rautulammella ensimmäistä kertaa. Oli muutenkin menoa Ivaloon, muuten en olisi raaskinut ajella sinne saakka.

Syysvaellukseni jälkeen lähtö yöretkelle tökki. Halua oli, mutta epäröin lähtöä. Jaksaminen mietitytti, kannattaako vapaapäivinä rehkiä raskaan työrupeaman keskellä? Sää oli upean kolea, lokakuuhun sopii pieni synkkyys. Lehdettömät puut karun kaunista tunturiluontoa vasten ja voimakas tuuli viestivät lähestyvästä talvesta. Olisi vain ajan kysymys milloin ensilumi sataisi maahan.

Patikoidessani uraa pitkin harmaita hiuksia aiheutti suurehko porotokka. Onneksi ne eivät häiriintyneet paljoa koirani haukusta, siirtyivät vain hieman sivummalle urasta. Yritin ottaa kamerallani niistä kuvia, käytössä ollut Nikonin linssi on ottanut hittiä eikä näemmä enää zoomaa kunnolla joten kuvat eivät onnistuneet.

Pidin pienen evästauon Niilanpään päivätuvan pihassa. Kyseiseen tupaan saa tuoda koiran muiden läsnäolijoiden luvalla, olin ainoa paikalla mutten ollut varma saako koiraa viedä tupaan joten söin evästä tuulensuojassa tuvan seinää vasten nojaillen.

DSC_6088
DSC_6091
DSC_6096

Niilanpäältä matka jatkui kohti Rautupäätä. Tuuli oli aivan mahdoton! Katselin haikeana kohti Kopsuspäitä, niitä kohti hiihtelin maaliskuussa. Kaipasin sitä samaa jännitystä mitä hiihtovaelluksillani olen kokenut.

Olin innoissani tuulen riuhtoessa rinkkaa, pysähdyin taputtamaan luonnolle. Aikamoinen näytös!

Vastaan tuli muutama vaeltaja. Oli hiljaista, sesonki oli selvästi ohi. Kaukana horisontissa satoi, ihastelin värien eri kontrasteja rinteiden ääriviivojen sisällä. En ollut aikaisemmin kulkenut kyseistä reittiä, olin innoissani uusista maisemista. Laskeutuessani kohti Rautulampea yllätyin kuinka symppis tunturien rinteiden suojassa oleva yöpymispaikka oli. Näin jo kaukaa sinertävänä laineilevan lammen rannalla retkeilijöitä ja heidän koiransa.

DSC_6113
DSC_6119

Rautulammen uudet rakennukset sopivat mielestäni maisemaan. Moni on tuominnut rakennelmien ulkonäön, itsekkin pidän enemmän perinteisistä hirsikämpistä, mutta koska tupien päätavoite on antaa suojaa retkeilijöille ulkonäöllä ei ole väliä. Vaalea, arka pinta kauhistutti – kuinkahan monen puumerkki niistä tulee löytymään lähivuosina? Älytöntä.

Etsin teltalleni mahdollisimman tasaisen paikan. Kovassa tuulessa sai hetken miettiä miten teltta tulisi pystyttää ilman, että nolaisin itseni tuvassa istuskelevien edessä. Kauhukuvat tuulen mukana riuhtovasta teltasta valtasivat mieleni. Coolina likkana kaivelin teltan pikkuhiljaa ulos pussistaan ja kiilasin toisen pään maahan. Laitoin kaaret ja nostin sen ylös toinen pää edelleen hiekkapohjaisessa maassa kiinnitettynä. Jes, teltan pystytys onnistui hyvin! Ihan kuin ketään olisi kiinnostanut. Hieman sain kääntää telttaa enemmän tuulen suuntaiseksi.

Kaasukeittimeni käyttö tuulessa oli oma tarinansa. Kiiski söi tyytyväisenä omaa herkkuaan tuskaillessani jetboilin kanssa. Keittimen oma sytytin ei taaskaan toiminut eivätkä tulitikut pysyneet liekissä kovassa tuulessa. Lopulta kokkailin absidin suojissa. Ruokana oli yksinkertainen Blån lisää vain vesi- risotto.

Illan luin kirjaa teltassa ja nautiskelin pikkunameista ja lonkerosta. Lasipullon kantaminen tunturiin toi pientä yleellisyyttä. Tutkin tuvan ympäristöä ja tutustuin huussiin, joka oli todella kätevä sekin. Oven löytäminen vei aikansa! Tuvan autio- ja varaustuvissa oli molemmissa porukkaa, katselin hieman kateellisena kuinka vaeltajat istuskelivat suurien ikkunoiden edessä pöytien äärellä kynttilän loisteessa. Mutta minullapa oli oma rauha ja koirani.

DSC_6132
DSC_6134
DSC_6147
DSC_6150

Yö oli kaikkea muuta kuin mukava. Heräilin monta kertaa tarkistamaan onko absidi pystyssä, tuuli riuhtoi teltan seiniä ja tuntui kuin makuualusta olisi heittelehtinyt paikoillaan. Yöllä oli ilmeisesti kylmä, kun Kiiski hakeutui patjalleni jalkopäähäni nukkumaan. Yleensä luotan sen turkin lämpöön, täytyy alkaa taas kantamaan sille lämmikettä mukana. Talvellahan se ei yleensä kulje mukana, kun ahtautuu minun ja ahkion väliin urille… Itse nukuin kahdella pussilla ja eristin ilmapatjan ridgerestillä.

Aamulla heräsin jälleen selkäkipuun ennen kellon soimista. Ylösnouseminen oli hankalaa, ei tehnyt mieli nousta kylmään ilmaan. Tuuli edelleen pieksi telttaa, absidi oli yllätyksekseni pysynyt pystyssä! Valmistin aamiaisen eteisen suojissa, valmis-kanahampurilainen ja banaania, normaalista poikkeava aamiainen. Oli kuitenkin hyvää!

Paluumatkan kuljin Rautuvankaa seuraavaa polkua pitkin Luulammen risteykseen. Rakastuin Rautuvangan jylhiin tunturinrinteisiin, kuivunut Rautuoja puhutteli eikä lukuisat riekotkaan jättäneet kylmäksi. Maasto oli kulunutta ja useita polkuja risteili siellä täällä, maastopyöräreitti oli hyvin merkitty. Vaikka Rautuvangalla olikin selvät urat millä kulkea, kartta tulee ehdottomasti ottaa mukaan.

Vettä alkoi sataa lähempänä Kiilopäätä ja ensimmäiset retkeiljätkin tulivat vastaan vasta lähempänä hiihtokeskusta. Olin onnellinen lyhyestä yöretkestäni Urho Kekkosen kansallispuiston luontoon, pelko väsymisestä ei enää vaivannut. Edes levoton yö ei tuntunut missään.

Urho Kekkosen kansallispuiston syysvaellus | Muorravaarakasta Jyrkkävaaraan ja takaisin Raja-Jooseppiin

Tämä on Urho Kekkosen kansallispuiston syysvaellukseni viimeinen postaus. Aikaisemmat postaukset löydät tästä linkistä.

DSC_5911
DSC_5919
DSC_5921

DSC_5922

Vaellukseni kolmantena aamuyönä heräsin kovaan selkäkipuun. Edeltävät kaksi yötä olivat olleet kylmyyden takia katkonaisia eikä kolmas osittain valvottu yö parantanut oloa.

Aamu Muorravaarakassa alkoi hitaasti. Yön oli satanut eikä ilmanvaihto teltassa ollut riittävä, makuupussi oli märkä sisään kertyneestä kosteudesta. Illalla en ollut jaksanut kiinnittää huomiota räppänöihin.

Aamupalan nautin joen rannassa nuotiopaikalla. Katselin metsässä lymyävän sumun hälvenemistä lumoutuneena, luonnossa ei tv:tä kaipaa. Tahdoin taltioida näyn muistiini, rakastan palailla kuvitelmissani takaisin vaellusteni sykähdyttäviin hetkiin.

Vaelsin Jyrkkävaaraan (Karttapaikka.fi linkki) Muorravaarakkajokea seurailevaa polkua pitkin. Aluksi polku kulki kahden järven välistä palstaa pitkin, olin innoissani päästessäni tutkimaan jännittävältä tuntuvaa pätkää. Koiraa ei tuntunut vaeltaminen kiinnostavan.

DSC_5927
DSC_5933
DSC_5938
DSC_5939

Olin pukenut päälleni liikaa. Pysähdyin riisumaan takin pois ja söin hieman kuivalihaa pieneen nälkään. Seurailin maisemia tarkkaan ja paikantelin itseäni kartalle. Kiiski löysi maasta korpin pään, sitähän oli pakko käydä tutkimassa lähempää. Paikansin sijaintiani Sollanpään ja Kannattamanoskan rinteiden avulla ajankuluksi, hyvää treeniä suunnistukseen.

Muorravaarakkajoen lähimaasto oli soista. Synkkä metsä sai katselemaan ympärilleni ajottain, ketään ei näkynyt tai kuulunut. Kuuntelin ajankuluksi rikospodcastia, soiden vetisten kohtien väistely oli puuduttavaa.

Neljä koppelonpäätä nousi pusikosta esiin kävellessämme järvenrantaa myötäilevää polkua pitkin. Muita eläimiä ei reitillä näkynyt.

Muorravaarakanmutkalla sekosin suunnasta ja kaivoin gepsin esille. Jokeen virtaava Harrijoki hämäsi enkä yhtäkkiä tajunnut mihin suuntaan mennä. Kompassikin olisi auttanut, gps oli lähempänä…

Harrijoen virtaus oli hurja. Ylityspaikalla oli suuri mänty kaadettuna joen yli, aprikoin uskaltaisinko ylittää joen sitä pitkin. Valmistuin kantamaan koiran, virtaus oli sille liian hurja uitavaksi. Yllätyksekseni Kiiski hiippaili joen yli mäntyä pitkin. Jännittyneenä tulin perässä, puu oli yllättävän hyvä kulkea. Paijasin koiraa palkkioksi hyvin suoritetusta ylityksestä!

Käytän Kiiskillä flexiä, joka on kätevä nimenomaan vedenylityksissä kun koira pääsääntöisesti ui edelläni jokien yli. Flexillä on ollut myös helppo ohjata koiraa mikäli se on joutunut virran vietäväksi (mm. Kevon vaelluksella). Täydessä mitassa en flexiä ruukaa pitää kuin kotosalla avotunturissa, kansallispuiston alueella koiran täytyy koko ajan olla täysin hallittavissani joten pitkällä hihnalla se ei ole päässyt olemaan kuin hetken tunturin laella jossa tiheää kasvillisuutta ei ollut. Flexi toimii hyvin myös leiripaikoilla vaijerin korvaajana jos sellaista en jostain syystä ole ottanut mukaan.

DSC_5942
DSC_5943
DSC_5949

Kolmeksi oli luvattu vesisadetta, lähestyessäni Jyrkkävaaran autiotupaa alkoi tihkuttaa kymmenisen minuuttia aikataulusta jäljessä. Olin hikinen ja housuni olivat kastuneet soilla rämpiessä. Autiotuvalla huomasin olevani yksin, nostin vaatteitani tuvan eteen kuivumaan ja kuuntelin sateen ropinaa.

Suunnitelmana oli kuivattaa telttaa yötä varten. Pystytin sen kauemmaksi tuvasta. Tein ruokaa ja lueskelin kirjaa ulkona, alkoi hiljalleen tulla viileä.

Kuuden aikaan siirryimme tuvan puolelle viileää pakoon. Seitsemältä päätin alkaa purkaa telttaa kun ketään ei näyttänyt saapuvan paikalle. Siirsin koiran kanssani teltalle eikä mennyt kauaa kun se alkoi heristellä korviaan ja murisemaan. Sen katse kulki pitkin tuvan takana olevaa jyrkkää vaaranrinnettä. Alkoi pelottaa, mitä Kiiski näki tai kuuli?

Tuli kiire purkaa teltta. Yritin rauhoitella ja komentaa koiraa hiljenemään haukulta. Paniikki alkoi iskeä, mikä lähestyi? Miksi koira ei totellut?

Juuri kun olin saanut teltan sullottua pussiinsa näin kaksi vaeltajaa. Huh! Koirakin rauhottui. Pahoittelin koirani käytöstä ja kävin jututtamassa saapujia.

Vaeltajat tahtoivat yöpyä teltassa, tarjouduin itse siirtymään koiran kanssa ulos tuvasta. On tupakohtaista saako niihin tuoda koiria, Lapissa autiotupiin saa pääsääntöisesti tuoda koiran. On kysyttävä muilta tuvissa olijoilta lupa koiran sisälle tuontiin. Yöpyessäni koiran kanssa tuvassa olen varautunut siirtymään ulos jopa kesken unien antaakseni paikan sitä enemmän tarvitsevalle. Koira myös on aina kytkettynä myös tuvan sisällä niin ettei se pääse ovelle tupaan tulijaa vastaan.

Väsähtäneenä olin iloinen saadessani yöpyä tuvassa. Tein tulet kaminaan kuivatakseni omat vaatteeni ja telttailijatkin toivat omia varusteitaan sisään. Jutustelimme sisällä hetken ennen unille laittoa.

DSC_5950
DSC_5955

Tupayö oli vaellukseni parhaiten nukuttu. Sain kirjani loppuun ja luin nukahtaakseni tuvassa ollutta dekkaria. Heräilin pari kertaa yön aikana tarkistamaan mitä koira puuhaa.

Aamulla söin ja pakkasin reippaalla tahdilla luovuttaakseni tuvan telttailijoiden käyttöön. Pakkasin loppuun ulkopuolella ja olimme liikenteessä jo yhdeksän aikaan.

Maasto kohti Harrimukkaa oli suopainotteinen. Rinkka ei painanut selkää eikä jalkaakaan enää särkenyt. Täytin juomapulloni Pahaojan kirkkaasta, hiekkapohjaisesta vedestä. En huomioinut sen viereisiä soita.

Suomunköngäs oli upea näky, oli uskomatonta miten maisema yhtäkkiä muuttui soilta jylhiksi kallioiksi ja joen kuohuiksi. Mielenkiinto Urho Kekkosen kansallispuiston jokivarsia kohtaan vain kasvoi, lasten kanssa voisi joku kesä tutustua Suomujoen ja Luton mutkiin.

DSC_5958
DSC_5961

Yhtäkkiä havahduin haaveistani tajutakseni lähteneeni kulkemaan väärää polkua. Joen varsi oli muuttunut tasaiseksi mäntykankaaksi. Tunnelma tiivistyi, tiedostin olevani lähellä jokea mutta pelkäsin eksyväni mikäli vain seuraisin polkua. Tarkistin sijaintini gepsistä ja uskallauduin jatkamaan polkua myöten. Nousin harjulle ja ohitin pieniä lampia. Jännittävän harharetkeni päätteeksi päädyin takaisin jokea seurailevalle polulle. Vatsaa alkoi kivistää, jotain ohimenevää…

Päiväksi oli luvattu sadetta. Onneksi vasta viimeisillä sadoilla metreillä taivas aukesi ja kastuin täydellisesti! Vettä tuli kuin saavista kaatamalla. Ylitin Kiertämäjoen vaelluskengät jalassa – en suosittele, kenkien kuivumiseen meni viikko.

Vaellukselta palasi tyytyväinen vaeltajatar jonka halu kulkea poluttomilla alueilla kasvaa. Reissu oli onnistunut Peuranampupäiden ylityksestä johtuvasta väsymyksestä huolimatta, mukaan tarttui pieni viikon kestänyt vatsatauti, muuten olo oli levännyt ja onnellinen 😁. Tiedä sitten mistä vatsa otti pöpön itseensä, joko purosta tai omista ruuista.

Ohessa vaelluspostauksiin liittyvä YouTube-video.

Syysvaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa | Anterinmukasta Muorravaarakkaan

DSC_5889

Luonnossa on ihana herätä uuteen aamuun.

En ole aamuihmisiä, ainoastaan aamuvuoroon lähteminen lasten lisäksi saa minut nousemaan alle viidessä minuutissa ylös sängystä. Teltassa koira ja kipeä selkä pitävät huolen että olen ulkona minuuteissa.

Toinen vaellukseni aamu oli kolea. Yö oli ollut helpompi kuin ensimmäinen löytämäni lisäeristeen ansiosta.

En ollut aamulla varma jaksaisinko alkuperäisen suunnitelman mukaan vaeltaa Muorravaarakasta vielä Sarvijoelle, sen näkisi matkan varrella. Olin jumissa edeltävän päivän rykäisystä Peuranampumapäiden yli.

DSC_5896
DSC_5898

Pidin kovasti Kaarreojasta. Ojaa se ei mielestäni ollut nähnytkään, matalahan oja oli, mutta leveä kuin joki. Polku kulki mäntypainotteisessa metsässä, hengitin kosteaa ilmaa nautiskellen.

Aika pian lähtöni jälkeen jouduin löysäämään toisen kenkäni nauhoja. Kenkä painoi ikävästi jalkapöytää. Kengän säätäminen ei auttanut, ei voinut kuin sietää pientä kipua ja taivaltaa eteenpäin.

Kuuntelin puolet matkasta musiikkia, fiilis oli mahtava! Katselin Kaarreojalta nousevien tunturien lakia ja vertailin rinteitä karttaan.

Mäntymetsät puhuttelevat minua synkkyydellään. Kolea keli lisäsi metsän salaperäisyyttä. Joen läheisyys rauhoitti, en osannut pelätä karhuja hetkeäkään, joka oli hieman hupaisaa verraten edeltävän päivän kauhumetsään.

DSC_5899
DSC_5901
DSC_5903

Pikkuhiljaa Tiuhtelmapäälle noustessa keli selkeni, maisema avartui ja vaeltajiakin alkoi tulla vastaan. Tiuhtelmapäällä päätin käyttää mobiilidataa päällä saadakseni päivän tekstarit läpi. Ensimmäisenä ruudulle lävähti kuva puolison palaneesta autosta. Kauhu valtasi mieleni, vaikka viestistä kävi selvästi ilmi ettei henkilövahinkoja tullut. Mitä jos henkilöautomme syttyy tuleen lasten ollessa kyydissä? Saadaanko taapero irti turvaistuimestaan nopeasti? Onneksi puhelutkin onnistuivat korkealla kohdalla ja olo helpottui.

Mieli sekavana tallustelin alas Tiuhtelmakurun kivistä mäkeä. Jalkaa painava kenkä alkoi tosissaan haitata, istahdin kivelle uudelleen löysäämään naruja ja asettelemaan littiä paremmin. Jalkapöytä oli kosketusarka ja edeltävän päivän kilometrit tuntuivat jaloissa.

Tein päätöksen jäädä yöksi Muorravaarakkaan. Yhdeksän kilometriä olisi sille päivälle aivan tarpeeksi.

DSC_5907
DSC_5910

Saapuessani tuvalle huomasin ensimmäisenä huussia ympäröivän vadelmapuskan, sen pirulaisen joka valtaa paikan kuin paikan. Oli hassua nähdä niin rehevä pusikko keskellä mäntymetsää. Oli sillä sentään hyvät lannoitteet.

Olin jälleen ensimmäinen tuvalla. Keskimääräinen vaellustahtini on 3-4 kilometriä tuntiin ja taukoni ovat lyhyitä. En vain osaa pysähtyä. Hyvän kirjan kanssa aika kuluu yöpaikoilla, tosin mielummin käyttäisin ajan itse vaeltamiseen.

Ilalla tihutti vettä. Söin todella hyvää lisää-vain-vesi- taco stewtä ja traumani talven Leaderin pask- pastoista unohtuivat. Herkuttelin kunnolla, jälkiruokakahviin lisäsin baileytä. Mm!

Illan palloilin Kiiskin kanssa Muorravaarakan pihassa tutkiskellen lähimaastoa. Luin kirjaa sateelta suojassa ja rohkenin juomaan polttiaistäytteisen teen. Kun ötököitä on juomassa liikaa poimittavaksi, ei auta kuin juoda. Ilokseni tekstarit menivät parin kymmenen metrin päässä teltastani läpi ja sain keskustelua kauhukuvat autopalosta läpi illan aikana.

Jalkapöytää turvotti hieman. Makuupussissa oli kylmä. Kiiski oli märkä ja kurainen, telttassa oli täysi kaaos nostettuani rinkankin sisään sateen suojiin. Pohdin miten ”kaikki muut” saivat pidettyä telttansa siistinä ja järjestyksessä.

Vaikka vaelluksella väsyttää, sattuu ja on ikävä, nautin itseni haastamisesta. Tällä touhulla pysyy järjissään!

Karttapaikka.fi linkki Muorravaarakkaan

Vaelluksen ensimmäinen postaus Raja- Joosepista Kiertämäjärvelle

Toinen postaus Kiertämäjärveltä Anterinmukkaan