Aurinkokylpyä Skáidejávrilla – retki taaperon kanssa

DSC_4827
DSC_4852
DSC_4854

Muut postaukseni Skáidejávrilta

Viikonloppuvapaat täytyy viettää mahdollisimman hyvin ja mitäpä muutakaan sitä tekisi kuin ulkoilisi?

Ei kun oikeasti, mitä muutakaan? Ulkoilu piristää, rentouttaa mieltä ja kehoa sekä auttaa työelämässä jaksamisessa. Myös lapset hyötyvät ulkoilusta, liikuttua tulee huomaamatta, päivä- ja yöunet maistuvat paremmin, keskittymiskyky paranee ja vastustuskyky kasvaa.

Muiden lähdettyä pilkille lähijärvellemme jäin pienimmän kanssa kahdestaan kotiin. Vähälumisen alkutalven takia kotoamme ei pääse reen kanssa tunturiin joten joudumme odottelemaan pilkille pääsyä vielä jonkin aikaa.

Kahdenkeskeinen aika on arvokasta ja on ihanaa päästä retkeilemään kahdestaan taaperomme kanssa. Upeaa päästä uudelleen opettamaan lapselle retkeilyn salat, kun esikoinen alkaa olemaan kokeneempi retkeilijä.

Olen viikon kärsinyt rasittavista päänsäryistä niska-hartiaseudun jumin takia joten kantorinkan käyttö ei tullut kuuloonkaan. Viritin pienen pilkkiahkiomme ahkiovyöhöni kiinni ja laitoin sen pohjalle pieneksi käyneen Ticketin makuupussin.

DSC_4857
DSC_4859
DSC_4866

Isonkivenvaaralla tuuli voimakkaasti, autosta ulos astuessani teki mieli perääntyä ja skipata koko retki. Sisulla kuitenkin kaivoin sukset esiin ja suojasin taaperon ahkioon tuulelta piiloon. Valmistellessani lähtöä aurinko pyrki esiin pilvien takaa.

Vaaralta laskeutuessa pääsee nopeasti tuulelta suojaan. Ahkio kulki perässäni tahmeasti, rinteessä tuli ongelmia laskeutumisen suhteen. Suoraan alas laskiessa ahkio tulisi jalkoihini eikä sen vetonaru riittäisi vierellä laskuun. Irrotin ahkion vyöstä ja yritin laskea sen pulkkana alas tuloksetta. Lunta oli liikaa eikä ahkio liikahtanut mihinkään.

Taapero pääsi lopulta mäen alas työntämällä. Vielä olisi kehiteltävää pilkkiahkion käytössä.

Ylängöllä hiihtely oli hidasta. Nautiskelimme auringosta ja hiljaisuudesta. Talvi on viimeinkin päässyt loistoonsa! Päänsärkykin katosi raikkaassa ilmassa, aurinkokaan ei paistanut suoraan silmiin.

Kodalle päästessämme olin helpottunut, en uskaltanut ajatellakaan kuinka raskas paluumatka tulisi olemaan. Olin lähtenyt matkaan untuvatakki päällä, hiki virtasi ja aloin heti palella pysähtyessämme.

Yhtäkkiä laavun takaa juoksi lauma poroja kohti järveä. Kiireellä hihkuin taaperon huomion niihin ja huomasin kahden moottorikelkan ilmestyneen lähistölle. Laavun tienoo oli tosissaan herännyt henkiin, latua huoltava lanalla varustettu moottorikelkkailijakin huristeli ohitse. Paluumatkan huolet katosivat, nyt olisi kunnon ura jota pitkin hiihdellä.

DSC_4873

Eväänä meillä ei ollut kuin ”kakkaraa”, kuivaa lihaa ja välipalapatukkaa. Olen mieleltäni köyhä kun tullaan eväiden suunnitteluun… Eväät eivät kuitenkaan maistuneet retkiseuralleni, laavun aarteet kiinnostivat enemmän.

Taaperolle olin pukenut merinovillaisten lapasten lisäksi reilun kokoiset rukkaset ja kahdet villasukat pari kokoa isompiin Sorelin kenkiin. Kenkiin jää vielä ilmavaraakin sukkien jälkeen eivätkä pienet varpaat palelleet retkemme aikana. Tekokarvareunallisen hupun alla oli vain merinovillainen kypärälakki.

Lämmittelin kamiinan edessä tovin ennen kuin uskallauduin jatkamaan matkaa. Onneksi ei mennyt kauaa kun vilu väistyi.

Hiihtelimme ladun reunaa myöten varoen pilaamasta uria. Hiihtäminen oli paljon kevyempää kuin uppohangella, jopa mäen nousu sujui hyvin poiketessamme hiihtouralta moottorikelkan jäljelle.

Talvella valoisaan aikaan retkeily osuu ikävästi päiväunille ja väsymystä oli reippaasti ilmassa. Onneksi olimme jo lähellä autoa kun pienelle riitti ahkiossa istuskelu ja retkeily ylipäänsä.

Talviretkeily taaperon kanssa on helppoa, kunhan vain muistaa perusasiat – lämpö, ravinto ja suunnitelmallisuus! Liian kauas lämpimästä ei kannata lähteä vaikka mukana olisikin varavaatetta, masu täynnä on mukavampi retkeillä ja suunnittelemalla sekä varautumalla sään mahdolliseen muuttumiseen kaikilla on mukavaa. Taaperoikäinen on vielä pieni eikä jaksa kävellä pitkiä matkoja joten kantoväline tai muu kuljettamiseen tarkoitettu aparaatti kannattaa ottaa mukaan.

Skaidijärvelle matkaa parkkipaikalta patikoimalla kertyy suuntaansa 1,5 kilometriä. Talvella polku on lumen peitossa eikä reittimerkkejä välttämättä näy.

Kaamoksen loppupuolta

DSC_4641
DSC_4642
DSC_4634

Ette varmaan usko, mutta uskokaa pois! Minulla on pieni kaamoskaipuu jo nyt, vaikka aurinko nouseekin seuraavan kerran vasta 16. päivänä tammikuuta. Vuosi vuodelta kaamos sujahtaa nopeammin ohitse.

Hämärä, eli aika jolloin ulkona näkeekin jotain, on jo nyt pidentynyt. Moisio.net:n mukaan hämärä kesti 5.1 neljän tunnin ja 52 minuutin verran. 25.12 hämärää kesti neljän tunnin ja 16 minuutin verran. Pieni, mutta lopulta suuri ero!

DSC_4639
DSC_4646

Pilvetön kaamospäivä on kaunis. On onni kun vapaapäivä osuu kohdilleen ja päiväuniajan retkihetkellä pääsee nauttimaan talven ainutlaatuisista väreistä.

Haaveilin Utsjoen Geologisen polun kulkemisesta suksin, mutta Oacin suksieni karvat ovat sen verran kuluneet etten päässyt rinnettä ylös enkä ylipukeutuneena jaksanut lähteä kävelemään polkua pitkin ylös. Sukset lähtivät tehtaalle huoltoon ja meikälikka Nuorgamin Skaidijärvelle.

En ollut ainoa joka ajoitti retkensä oikein. Pakkasta oli 15 asteen verran, silti porukkaa oli liikkeellä enemmän kuin kesäaikaan. Kasvoja kipristeli, sormia palelsi jatkuva kännykällä kuvaaminen. Untuvatakki hikoilutti, miksen koskaan muista että sen ja toppahousujen yhistelmä ei ole hyvä?

DSC_4651
DSC_4647
DSC_4649

Kodalle kulki hyvin tampattu polku. Jäljistä päätellen vierailijoita oli riittänyt. Kuljin hieman hangenkin puolella, lunta riitti juuri ja juuri lyhytvartisten kenkieni suulle. Lumikenkäily noin vähällä lumella olisi ollut mälsää, hyvä vain etten hakenut niitä lainaan. Suksillekaan lumitilanne ei olisi ollut otollinen hangen alta pilkistelevien kivien vuoksi.

Kota oli lämmin, kamiinassa hohkasi kunnon hiillos. Vieraskirja oli täysi kantta myöten, en saanut jätettyä terveisiä seuraaville tulijoille. Join vuoden ensimmäiset termariteet rauhassa hiljaisuudesta nauttien.

Paluumatkalla värit vaihtuivat kirkkaista pastellisen vaaleanpunaiseksi ja lilaksi. Kaunis kaamospäivä läheni loppuaan.

Tämä kaamos jää mieleen väreistään ja siitä, ettei ollut muka aikaa nauttia niistä tarpeeksi usein. Lyhyt ajanjakso on osa luontoa ja sopiva päätös kuluneelle vuodelle. Pohjoisen Lapin vuosi alkaa pikkuhiljaa valaistuvilla päivillä heräten täyteen hehkuun helmikuun puolivälissä.

Kaamos on mörkö josta olen oppinut nauttimaan.

Muita Kaamospostauksia blogistani

Itsenäisyyspäivän ulkoilu Isonkivenvaaralla

DSC_4510
DSC_4507
DSC_4516

Hyvää itsenäisyyspäivää itse juhlapäivän jälkeen!

Heti aamusta tuli olo, että on päästävä ulos nauttimaan kotimaamme luonnosta. Viime itsenäisyyspäivänä sain hiihdellä kaamoksen sylissä, nyt suksien kaivaminen esille on haave vain…

Pieni pakkanen tuntui kipristelevän poskilla jo kotipihassa. Avoin Teno saa ilman kosteaksi ja kylmä ilma tuntuu uiskentelevan syvälle vaatteiden väliin. Vielä ajellessamme Nuorgamiin en huomannut tuulen olevan mitenkään häiritsevä. Pari päivää maisemat piilottanut pilviverho oli viimein väistynyt antaen kuun loistaa yksinäisenä taivaalla.

Noustessamme ylös Pulmankijärven tietä auringon kajo horisontin takaa alkoi näkyä komeana. Innosta piukeana parkkeerasin auton vaaran huipulle.

DSC_4511
DSC_4522
DSC_4532
DSC_4534

Noustessani autosta rivakka tuuli nappasti kiinni ennen kuin ehdin varoa. Nostin taaperon autosta parkkipaikalle ja komensin lapset tuulensuojaan siksi aikaa kun kaivelin takakontista repun ja pulkan esille. Pulkkaa ei voinut pitää narusta, se lähti oitis lentelemään holtittomasti.

Lapsilla oli hauskaa, komentoni pysyä tuulelta suojassa oli lennellyt tuulen mukana Norjan puolelle, pienempi ei meinannut pysyä pystyssä tuulen työntäessä häntä mukanaan. Kävelimme tien yli Skaidijärven puolelle ja totesimme lunta olevan todella vähän pulkkailulle.

Päätös skipata Skaidijärven kodalle kävely syntyi nopeasti. Tuuli oli sen verran kova, etten tahtonut ottaa riskiä lasten paleltumisesta. Tuuli ei näyttänyt häiritsevän heitä lainkaan, joten kävelimme ristiin rastiin pulkkaa perässämme vetäen.

Keskittyessäni kuvaamaan maisemia lapset seikkailivat keskenään pulkan kanssa. Tuuli tuntui tyyntyneen hieman, olimme käyttäneet aikaa harhailuun jo jonkin aikaa emmekä lähteneet kodalle päin vaikka mieli olisi tehnyt. Pienemmän päiväuniaika ja kaamoksen valoisa aika sanelevat retkeen käytettävän ajan.

Ennen autolle paluuta kävimme moikkaamassa muutamaa tuttua joka oli sattunut paikalle. En meinannut saada pienempää autolle lasten löydettyä suuren jäisen rapakon, loppupeleissä ainoa jota tuuli häiritsi taisin olla minä.

Haave vuoden viimeisestä tupayöstä kummittelee edelleen mielessä. Mikäli lunta on näin vähän, joulukuun haasteyö tulee vietettyä jossain lähistöllä. Marraskuun yön vietin esikoisen kanssa kotipihassa, en tahtoisi lepsuilla viimeisen yön kohdilla. Käynti Nuorgamissa vahvisti sen tosiasian, että lunta on tultava lisää ennen kuin suksilla viitsii lähteä erämaahan.

Oikein hyvää alkanutta viikkoa! Aamulla katsottuani ulos sain yllätyksekseni todeta etupihan vihreyden kadonneet pienen hangen alle. Toivottavasti jo seuraavilla pidemmillä vapailla pääsisi hiihtämään!

Isonkivenvaara karttapaikka.fi:ssä

Yö Skaidejávrilla Nuorgamissa

DSC_2252-2
Kerroin ”Tammikuinen telttayö kotipihassa” – postauksessani haasteesta johon olen lähtenyt mukaan. Tavoitteenani on nukkua jokainen kuukausi vähintään kerran ulkona.

Haasteen facebook-sivun ansiosta uskallauduin lähtemään yksin Nuorgamin Skaidijärvelle yöksi. Ryhmässä on monia muita yksin yöpyviä naisia, heidän innoittamana uskalsin kohdata pimeän.

Lähdin ajelemaan Utsjoelta vasta kuuden aikaan illalla, halusin käyttää suurimman osan vapaistani lasten kanssa olemiseen. Matkalla ei jännittänyt, vasta Nuorgamin Pulmankijärvelle vievän tien parkkipaikalla pakokauhu valtasi mielen. Pimeä tuntui kamalimmalta asialta ikinä ja hetken jo mietin kääntäväni auton kotia kohti.

IMG_20200210_193322
Ahkio ja aisojen väliaikainen kiinnityssysteemi

En tahtonut antaa periksi, vaan astuin henkisen kynnyksen yli ja lähdin lumikenkäilemään kohti järveä ahkiota vetäen Kiiski kiinni ahkiovyössä. Ahkio kaatui kyljelleen parin ensimmäisen metrin jälkeen ja jouduin irroittamaan itseni aisoista. Kipattuani ahkion ympäri matka jatkui kunnes jouduin uudelleen nostamaan sen pystyyn. Alkoi hermostuttamaan kun lopulta kaaduin lumikenkien jäätyä hankeen kiinni.

Olin pakannut ahkion huonosti. Lopulta vedin sitä perässäni ahkiovyöstä kiinni pitäen, kovassa tuulessa kulkiessani en viitsinyt alkaa purkamaan sitä. Plussakelin ja vesisateen takia lumi paakkuuntui kenkiin ja Kiiskin villahousuista roikkui suuria lumikimpaleita.

Pysähdyin katsomaan B-barkin karttaa ja huomasin kulkeneeni reilusti etelään lännen sijaan. Näin kaukana jotain heijastavaa ja lähdin kulkemaan sitä kohti, samalla karttaa vilkuillen. Pian näinkin kaukana punaisena loistavat Njállavárrin maston valot ja käytin niitä suuntanani.

Unohdin pelkoni kokonaan. Tunsin oloni suuremmaksikin seikkailijaksi katsellessani kauemmaksi jäävää tiellä ajelevan auton valoja.

IMG_20200210_205023 IMG_20200210_214746
Kodalle päästyäni petyin hieman kun vastassani oli edeltävien retkeilijöiden roskia. Puitakaan ei oltu tuotu lisää joten ensitöikseni hain kotaan halkovarastosta täyden pussillisen halkoja. Siivosin, tein tulet ja pienin tuomani puut itselleni ja seuraaville valmiiksi. Onneksi en ollut kylmissäni tai väsynyt.

Alkuperäiseen suunnitelmaani kuului yöpyä teltassa, mutta tuulen vain yltyessä päätin jäädä kodan suojiin. Kamiina lämmitti sitä mukavasti ja samalla sain valmistettua itselleni ruokaa. Vettä minun ei tarvinnut sulattaa kuin koiralle, otin kotoa mukaani kaksi termosta joiden vesiä käytin juomavetenä.

Ilta meni Kiiskiä rapsutellessa ja ulkona käydessä. Ihmettelin kuinka hyvin pihalla näki ilman otsalamppua. Tuuli ujelsi kodan savupiippuun, muuten oli hiljaista.

Kymmenen jälkeen laitoin nukkumaan. Meni kauan ennen kuin nukahdin ja harmitti herätä Kiiskin metelöintiin! Heräilin yöllä useamman kerran ja näin paljon unia. Aamu kolmen aikaan käytin Kiiskin ulkona, kota oli viilentynyt.

DSC_2246 DSC_2253
DSC_2263Lopulta heräsin vasta kymmentä vaille kahdeksan! Puin makuupussissa lämpimässä olleen villapaidan ylleni ja hipsin laukulleni pukemaan villahousut, toppahousut ja untuvatakin päälleni. Tökerössä join yön aikana kylmentyneen veden ja laitoin tulet kamiinaan.

Kämmäsin kaasukeittimen kanssa ja onnekseni en polttanut kulmakarvojani kaasupilven palaessa edessäni. Hups, vielä on opeteltavaa jetboilin kanssa. Söin aamupalaksi laiskan evään, ”lisää vain vesi” nuudelikupin.

Jo illalla harmitti kotiin jääneet teet ja kahvinpurut, join pelkkää lämmintä vettä janooni. Hiljalleen pakkasin kamppeeni, puin hiihtovarusteet ylleni ja varmistin ettei ahkio pääse kaatumaan toispuoleisesta painosta.

Tuuli oli laantunut, mutta edelleen sateli vedensekaista lunta. Autolle lumikenkäillessäni pohdiskelin talviretkeilyä ja tulin siihen tulokseen etten vielä ole valmis lähtemään yksin telttailemaan pidemmälle talviaikaan. Siihen tarvitsen kaverin. Odotan entistä innommalla maaliskuun hiihtovaellustani Hetta-Pallakselle, varaustupien käyttö helpottaa talvivaeltamisen harjoitteluani roimasti.

Yö Skaidejávrilla rohkaisi ja kasvatti luottamusta omiin taitoihin. En vieläkään uskalla mennä metsään pimeällä, avotunturiin kyllä! Ja se jos mikä, on mahtavaa.