Hiihtoretki Kuoppilasjärvelle

DSC_8014 DSC_8009
DSC_8015
Erätoveri E:n kanssa päätettiin jo hyvissä ajoin, että tänä keväänä lähdemme pienelle hiihtoretkelle ennen kuin lumet sulavat pois.
Sopivaksi ajankohdaksi valikoitui 19-20.4 välinen yö. Säätiedotus lupasi päiville vesisadetta, mutta onneksemme saatiinkin ensimmäinen päivä nauttia auringonpaisteesta!

Aloitimme retkemme jälleen Härkävaarasta. Aluksi nousimme pitkän loivan mäen ja tuttavalta lainaamamme ahkio hankaloitti kulkuamme sen verran, että saatiin kulutettua parille kilometrille tunnnin verran aikaa. Vaikka sää olikin lämmin, kelkanjälki oli jäinen ja suksista ei meinannut jyrkemissä kohdissa löytyä pitoa. Hiki virraten nousimme hitaasti, mutta varmasti ensimmäiselle taukopaikalle.

Vaihdoimme ahkion vetäjää noin 2-3 kilometrin välein, maaston hankalus vaikutti myös vaihtoaikoihin. Mie lähinnä vedin ahkiota alamäissä, liukulumisuksieni karvapohja hidasti laskuvauhtia mukavasti.

DSC_8017 DSC_8019
DSC_8020
Sää oli upea! Kohti Kuoppilasjärveä hiihtely oli lähinnä pelkkää nousua, pidettiin muutamat tauot kauniilla sulan maan kohdilla, fiilisteltiin reissua eikä pidetty kiirettä. Ahkion takia seikkailufiilis oli huipussaan – miltä tuntuisi vetää vastaavanlaista vielä pidemmällä reissulla?

Aurinko alkoi laskea yhdeksän jälkeen. Taivas alkoi värjäytyä hiljalleen ensin sinisen eri sävyihin ja lopulta oranssin kirjavaksi. Kilometrit alkoivat painaa jaloissa ja kerran erehdyin luulemaan Gávnnastaddacáhcan huippua Kuoppilasta lähempänä olevaksi Ávžegeašoaiviksi, hieman harmitti tajuta, ettei vielä olla lähelläkään maalia.

Lopulta päästiin Kuoppilakselle laskeutuvalle uralle. Riisuimme sukset jaloista ja kävelimme jyrkän mäen alas. Hiihtelimme kohti autiotupaa ja E oli haistavinaan savun tuoksun ilmassa.

DSC_8021 DSC_8025
DSC_8027 DSC_8028
Tuvalla olikin vastassa muutakin porukkaa, olivat hiihdelleet viikon aikana Karigasniemen Sulaojalta saakka Kuoppilakselle yöpymään. Päästiin suoraan lämpimään tupaan valmistelemaan iltapalaa, mikä sopi oikein hyvin illan muuttuessa hiljalleen viileämmäksi.

Makuualustani oli jäänyt matkasta, koska hoksasin ennen lähtöä sen olevan toisessa osoitteessa tallessa. Illan mittaan tajusin jättäneeni kotiin muutakin olennaista retkeilyväinettä; puukon, kaasupatruunan retkikeittimelle, ea-pakkauksen, otsalampun… Onneksi E oli varustautunut retkelle fiksummin ja ongelmia ei syntynyt. Tuvassa oli valmiina pieni makuualustan pätkäkin, jonka päällä sain nukuttua yön hyvin.

Illalla olin tuvan läheisellä purolla pesemässä astioitani ja säikähdin tammukkaa, joka uiskenteli tiskiharjani ohitse kiven alle piiloon. Raukka oli näköjään eksynyt syvemmiltä vesiltä matalaan veteen.

Myöhemmin yöllä saimme seuraamme vielä viidennen osapuolen. Vaikka tuvan laverista oltiin irroitettu osa, mahduttiin kaikki nukkumaan tilavasti. Hauskaa, että tähänkin aikaan vuodesta tuvalla on käyttäjiä!

DSC_8032 DSC_8036
IMG_20180421_092810_992
Aamulla heräsimme hyvissä ajoin puoli seitsemän aikaan. Pakkasimme tavaroitamme mahdollisimman hiljaa muiden vielä nukkuessa. Ulkona sateli pientä raemaista tihkua ja pakkastakin oli herätessämme nelisen astetta.

Kahdeksan jälkeen olimme saaneet kaiken valmiiksi ja lähdimme hiihtelemään samaa reittiä pitkin kotia kohti. Suksi luisti vastasataneella lumella hyvin ja etenimme hieman nopeampaa vauhtia eteenpäin kuin edeltävänä päivänä. Fiilis oli hyvä eikä ohuella patjalla nukuttu yökään kolottanut selkää.

Saimme seuraa porotokasta Gávnnastaddacáhcan kohdilla. Ne säikähtivät meitä ja juoksivat porukalla tunturin taakse piiloon. Vaihdoimme ahkion vetäjää samoilla kohdilla kuin aikaisemminkin, pidimme evästauon ja saavuimme Härkävaaraan yhdentoista aikaan. Härkävaaralla soittelimme kyydin maantielle ja joimme teet kaikessa rauhassa.

Otin ahkion vetoon, mutta en päässyt sukset jalassa pitkällekään kun ne piti jo riisua jaloista jyrkän mäen takia. Kävelimme pahimman osan, loput laskettelin ahkio perässä alas. Oli kyllä hurjaa kyytiä!

Reissu oli oikein onnistunut. Oli mahtava päästä kokeilemaan ahkion vetoa ja ennen kaikkea kokemaan miten liukulumisukseni pärjäävät vastaavanlaisissa tilanteissa. Matkaa suuntaansa meille kertyi 10,54 kilometriä. Menopäivänä aikaa hiihtämiseen meni 4,5 tuntia ja paluumatkaan käytettiin 3 tuntia ja 20 minuuttia.

Saa nähdä, ehtiikö tänä keväänä käydä vielä kertaalleen hiihtoretkellä. Toivotaan näin, vaikka lämmin auringonpaiste onkin todella tervetullut tänne pohjoiseenkin.

Hyvää viikonloppua teille kaikille!

*Kuvat joissa esiinnyn ovat Emilia T:n ottamia.

Hiihtoretki Oađašangielaan juurelle

DSC_7869 DSC_7840
DSC_7848
Oađašangielas on alueena kiehtonut minua jo siitä saakka, kun olen siellä ensimmäisen kerran vaeltanut. Se on mielestäni kesäauringossakin synkkä paikka ja Oađašanjávrin rannalla tönöttävä yksinäinen tupa ei helpota alueen mystisyyttä ollenkaan. Retkikohdetta miettiessäni päätin pyrkiväni hiihtämään tunturin juurelle, vasta siellä päättäisin jatkaisinko matkaani huipulle vai takaisin kylille. Olin toki katsellut valmiiksi jo mahdollisia paluureittejä, omia jälkiäni pitkin en tahtonut hiihtää takaisin.

Vapaapäivänäni aurinko paistoi kirkkaana taivaalta ja vain pieni tuulenvire pyyhki irtolunta maasta lentoon. Aloitin hiihtelyni Kalkujoen läheisyydestä, olin saanut J:ltä kelkkakyydin ylös tunturiin voimieni säästelemiseksi.

DSC_7857 DSC_7861
DSC_7855 DSC_7863
DSC_7868
Hanki kantoi hyvin, eikä mennyt kauaakaan kun olin jo ylittänyt Johtalanvárrin. Pidin pienen evästauon suojaisassa paikassa ja jatkoin hiihtämistäni Oađašangielasta päin. Kuuntelin musiikkia ja suunnistin maisemien perusteella rinteiden ympäröimälle aukiolle.

Oađašangielas seisoi edessäni jylhänä. Yksinäinen korppi leijaili taivaalla tehden paikasta tutun karmivan. Kaivoin kartan esille ja tein jatkosuunnitelman – hiihtäisin tunturilta kohti Tenoa, vasta lumitilanteen nähdessäni tietäisin paremmin mihin päätyisin. Laitoin J:lle viestiä suunnitelmistani mahdollisten puutteellisten kenttien varalta ja jatkoin hiihtelyäni pohjoista kohti.

DSC_7873 DSC_7879
DSC_7882
Kuljin kapeaa kurua pitkin kohti suota ja jo kaukaa näin siellä makoilevat porot. Säikähdin jo hetkeksi niiden olevan kuolleita, kunnes ne pikkuhiljaa alkoivat nostelemaan päitään kuullessaan lähestymiseni. Pysähdyin ja hermostuksissani katsoin ensin, montako sarvipäätä porukasta löytyi ja mitä kautta kiertäisin ne saamatta niitä liikahtamaan.

Lähdin hiihtämään suon vastakkaista reunaa pitkin kohti sen pohjoispäätä. Porot ryntäsivät porukalla vastakkaiseen rinteeseen ja jäivät sinne katselemaan perääni. Päästessäni suon yli ne palasivat yksitellen takaisin siihen paikkaan, missä alunperinkin olivat – ehkä hieman hämillään.

Suolta löysin merkatun hiihtouran. Kieltämättä hieman harmitti, että suunnistukseni päättyi siihen mutta tieto siitä, etten ainakan minkään kauhean ryteikön läpi ole hiihtelemässä tielle helpotti!

DSC_7889 DSC_7891
DSC_7894 DSC_7905
Uralla hiihtäminen oli omalla tavallaan raskaampaa kuin pehmeällä hangella. En tiedä tekivätkö 8 jo hiihdettyä kilometriä tehtävänsä, mutta ilolla laskin vaaralliseksi laskuksi merkatun mäen alas siinä kaatumatta! Kesken laskun tosin oli lähellä, ettei tyyli vaihtunut pyllymäeksi…

Avara tunturimaisema vaihtui metsäksi ja lopulta tieksi. Hiihdin Ellinpolun parkkipaikalle, jossa J odottelikin minua autokyydin kera ja Sports Tracker ilmoitti hiihdetyiksi kilometreiksi kymmenisen kappaletta.

Odotan jo innolla edessä häämöttävää Kuoppilaksen hiihtoreissua! Tunturiin muuten kannattaa jo laittaa aurinkorasvaa, kevätaurinko polttelee poskilla jo oikein nätisti.

Kokemukseni OAC XCD 160 – suksista

DSC_7802 DSC_7808
DSC_7804
Tänä talvena olen tosissani innostunut hiihtämisestä tunturissa. Enää en tahtonut hiihdellä perinteisillä latusuksilla, vaan lainasin kunnon eräsukset. Eräsuksissa ei ollut muuta vikaa kuin niiden suuri koko joka vaikeutti risukoissa hiihtoa ja niistä ei löytynyt pitoa mäkiin. Myös kengät tuottivat päänvaivaa, huopakumisaappaat eivät pitäneet jalkojani tarpeeksi lämpiminä.

Aloin etsimään itselleni kevyempiä suksia, jotka soveltuvat sekä kelkkauralla, että syvässä hangssa hiihtoon. Niiden tulisi sopia myös kovalle hangelle ja rinteiden nousuun. Vastaan tuli monia potentiaalisia vaihtoehtoja, mutta sukset olisivat vaatineet kunnon monot. Hinnan noustessa moniin satoihin euroihin, päätin etten ota riskiä ja osta monollisia suksia, koska en tiedä pitävätkö parhaimmatkaan monot jalkojani lämpiminä.
Lyhyitä liukulumikenkiä en tahtonut, koska kaipasin sukselta myös hiihdettävyyttä. Kyselin muilta hiihtoa harrastavilta apua ja sainkin hyviä vinkkejä ja mielipiteitä. Otin myös yhteyttä suksia myyviin yrityksiin ja yhdestä sainkin kattavimman selostuksen Oacin suksista.

Aluksi innostuin lyhyemmistä ja leveämmistä suksista, mutta lopulta päädyin ostamaan pitokarvalliset ja teräskantilliset 160 senttiset Oac XCD- sukset, jotka toimivat sekä lumikenkinä, että suksina.

DSC_7788
DSC_7793

Suksien toimivuus

Aluksi odotukseni suksien karvapohjan pitoon olivat liian suuret ja menetinkin hermoni ensimmäisellä reissullani tunturiin. Tässä useamman kerran suksilla rinnettä kiivettyäni olen tullut siihen tulokseen, että mitä pehmeämpi ja urattomampi jäki on, sitä paremmin suksilla pääsee ylös. Etenkin lumikenkämäinen tallustelu auttaa pitämään pidon.

Suksilla on helppo hiihdellä kovalla ja pehmeällä pohjalla. Ne kantavat paremmin kuin lumikengät, mutta runsaslumisessa mäessä saattavat olla jopa hankalat. Kovalla kelkanjäljellä ja lumella ne saattavat luistaa sivuun.

Sukset eivät mahdu tavalliselle latu-uralle. Ne ovat joustavat, joten niillä on miellyttävä hiihdellä myös epätasaisessa maastossa. Mäkien lasku on kuin laskettelisi, suksien karvapohja hidastaa vauhtia aavistuksen verran ja suksilla on helppo mutkitella rinteessä. Olen käynyt vain kerran laskettelemassa ja laskun helppous yllätti – voisin joskus jopa pyhittää reissun vain laskemiseen…

Kuten kuvastakin huomaa, karvapohjiin voi pehmeällä kelillä tarttua lunta, joka loputa jäätyy pohjaan kiinni. Tämä on ainoa miinus jonka suksista olen käytön jälkeen huomannut.

DSC_7689 DSC_7690

Ea- binding

Suksien pakettiin kuuluivat siteet, joihin mainonnan mukaan sopisi mikä tahansa pohjapituudeltaan 24-38 senttinen kenkä. Itse hiihtelen pyöreäkärkisten kenkien kanssa jotka eivät aivan istu siteiden kärkikuppiin, jonka voi myös tarvittaessa poistaa isomman kengän mahduttamiseksi siteisiin.  Kunhan remmit kiinnittää kunnolla, kengät kyllä pysyvät mukavasti paikoillaan.

Siteet piti kiinnittää itse suksiin kiinni. Netistä löytyy ohje siteiden kiinnitykseen, eikä niiden ruuvaamiseen mennyt kovinkaan kauaa aikaa. Koon säätäminen omaan kenkään sopivaksi käy leikiten pohjan oranssia lukkoa nostamalla ja pohjalevyä säätämällä. Ainoa siteiden miinus on toki pakkaskeleillä, jolloin lukkoa joutuu nostamaan avokäsin – siksipä säädöt kannattaa tarkistaa ennen reissuun lähtemistä…

Siteiden remmien lukot ovat jämäkät ja nopeat kiinnittää. Aluksi siteet tuntuivat jäykiltä, mutta ajan kanssa ne ovat vetreytyneet ja hiihtäminen on miellyttävämpää.

Itse olen viehättynyt hiihtämisestä aivan uudella tavalla! Lumikengätkin luovutin takaisin omistajalleen, en koe että tarvitsisin niitä suksien rinnalle. Kenkinä käytän Sorellin kaltaisia North Icen kumipohjaisia kenkiä, jotka ovat aavistuksen liian pehmeät tähän tarkoitukseen (jalkapohjani kipeytyvät). Kunhan löydän lahkeisiin kiinnitettävät lumilukkoni, alan käyttämään talvilenkkareita.

Toivottavasti postauksesta on jollekin apua! Itse ostin sukset kokeilematta vastaavia, meni pari hiihtokertaa että kunnolla pääsin suksista jyvälle ja voin kertoa, etten kadu ostopäätöstä!

*Kuvat on otettu Fielbmajärven hiihtoreissultani 23.2, seuraavaksi juttua siitä! Hyvää maaliskuuta kaikille!

Hiihtoretki tunturiin

Olen jo jonkin aikaa haaveillut pidemmästä hiihtoretkestä tunturiin ja etenkin nyt, kun olen ottanut käyttööni karvapohjasukset, odotin innolla kahden päivän vapaitani jotka molemmat käytin ajan kanssa hiihtelyyn.

Aamulla heräsin pirteänä ja ryhdyin oitis valmistelemaan lähtöä. Pakkasmittari näytti muutamaa hassua pakkasastetta, mukavaa vaihtelua näille helmikuun kylmille keleille! Lykkäsin lähtöä parilla tunnilla, nimittäin ulkona pauhasi sankka lumisade.

DSC_7691 DSC_7697
DSC_7700 DSC_7701
Lumisateen väistyttyä aloitin retkeni Geologisen polun alusta. Polku alkaa jyrkkänä ja jouduinkin kantamaan sukset ylös poroaidan portille saakka. Nousuun minulla kului aikaa aivan tuhottoman paljon, untuvatakki oli jälleen liikaa ja pelkäsin hikoilun jäädyttävän minut avotunturiin päästessäni.

Ylhäällä suksista alkoi viimeinkin löytymään pitoa ja lähdin hiihtelemään Kalkujoen lammen kautta kohti Johtalanvárria. Aurinko paistoi kevätmäisesti silmiin, joten kaivoin aurinkolasit esiin ensimmäistä kertaa tälle talvelle! Onneksi alun hikoilu ei vienyt intoa reissulta.

DSC_7709 DSC_7704
DSC_7711 DSC_7714
Hiihtelin Johtalanvárrin pohjoispuolelle ja lähdin nousemaan ylös sen länsirinnettä pitkin, samoilta kohdilta mistä merkattu retkeilyreittikin kulkee. Tuuli puhalsi rinteessä, ja toisin kuin alhaalla, lumen pinta oli kovaa. Maisemat olivat upeat, paksut valkoiset hattarapilvet näyttivät ikään kuin imaisseen luoteessa kohoavan Rástegáisán sisäänsä.

Etelärinteellä tähystelin sopivaa reittiä kohti kauempana häämöttävää Heargevárriä (Härkävaara) päin, Vuolleseavttetvárrin rinteen lukuisat kivet eivät olleet peittyneet lumeen, joten päätin säästellä suksieni pohjia ja hiihdellä sen rinnettä myöten kohti etelää.

DSC_7723 DSC_7719DSC_7727
DSC_7728
Päästessäni Vuolleseavtetin rinteelle käännyin katsomaan taakse jääviä maisemia ja kauhistuin idästä lähenevää paksua pilveä! Se lipui hiljalleen Johtalanvárrin päälle eikä aikaakaan kun sankka lumisade peitti maisemat ympäriltäni.

Maisemat muuttuivat synkemmiksi, yritin osua suoraan Härkävaaran nuotiopaikalle, mutta jo hyvissä ajoin laskeutuessani koivumetsän läpi tajusin sihdanneeni liikaa vasemmalle. Rauhassa hiihtäessäni kiepissä ollut riekko pääsi yllättämään minut lennähtämällä lentoon hyvin läheltä.

DSC_7739 DSC_7736
DSC_7737
Seurasin kelkan jälkeä alas, jouduin jopa kaivamaan B-barkin puhelimesta esille jotta pääsisin oikeaa reittiä pitkin Mantojärven rannan läheisyyteen, en halunnut enää tuossa vaiheessa reissua lähtä rämpimään syvään hankeen.

Yllätyksekseni kelkkaura oli aivan vieressä, laskettelin viimeisen kilometrin leikiten poroaidan portille ja hiihtelin autotien reunalle, jossa J minua jo autokyydin kera odottelikin.

Tälläisenä hätähousuna en tietenkään osannut pitää yhtäkään evästaukoa, noin seitsemään kilometriin minulla meni aikaa 3,5 tuntia. Tunturissa oli mukava hiihdellä vastasataneella kovapohjaisella hangella ja nyt olen entistä varmempi siitä, että tulen tänä keväänä hiihtämään Kuoppilakselle karvasuksineni.

Seuraavaksi kirjoittelenkin jutun suksistani. Kuulemisiin!

Nuorgam: Skáidejávrin kota

DSC_7529 DSC_7531
DSC_7534
DSC_7573 Nuorgam, Suomen pohjoisin kylä on vain 48 kilometrin päässä Utsjoelta. Sinne ajaminen ei vie tuntiakaan ja monipuoliset, vaihtelevat maisemat tarjoavat matkaajalle mielenkiintoiset näkymät ennen kohteeseen saapumista.

Kylän keskustasta nousee tie Pulmankijärvelle jonka lähettyvillä on useampi retkeilykohde, mm. Sevettijärvi – Nuorgam vaellusreitti ja sen alusta löytyvä riippusilta, muinaisia asuinpaikkoja sekä Skáidejávrin kota. Itse Pulmankijärven ympäristö on jo näkemisen arvoinen paikka.

Itse en ollut aikaisemmin käynyt Skáidejávrilla, joten pyysin Erätoveri E:n mukaani lyhyelle aamureippailulle. Pakkasta ei ollut kuin nimeksi ja pieni tuulenvirekään ei haitannut menoa. Jätimme auton mäen huipulla olevalle levikkeelle, jonka vierestä löytyi opasteet kodalle.

DSC_7539 DSC_7541 DSC_7546 DSC_7548 DSC_7565 Erätoveri E lumikenkäili kovalla, tuulen puhaltamalla hangella ongelmitta, itse jäin vähän jälkeen suksineni liukkaassa mäessä jota en tohinut suoraan lasketella alas. Kodalle menee polkukin ja näin talviaikaan hiihtourakin, mutta helpoiten pääsimme perille suoraan jängän yli kulkien.

Matkalla kodalle maisemat olivat ilahduttavan erilaiset verrattuna Utsjoen kotien metsäiseen ympäristöön. Mihin tahansa katsoi, näki ympärillään tunturia tunturin perään. Seikkailufiilis alkoi jälleen vallata mielen, mitä kaikkea alueelta löytyisikään jos lähtisi syvemmälle erämaahan?

DSC_7551
DSC_7554 DSC_7556
DSC_7562
Skáidejávrin yli kulkee Utsjoki-Nuorgam moottorikelkkaura. Kota on aivan järven rannassa, sen takaa löytyy kierrätyspiste, ulkokäymälä sekä halkovaja. Kota on kuten muutkin Metsähallituksen ylläpitämät, sisältä löytyy kamiina sekä istuimet. Skáidejärven kodan penkkejä oltiin levennetty ylimääräisellä laudalla – luultavasti yöpymistarkoitusta varten. Kodat ovat pääsääntöisesti tarkoitettu päiväretkiin, joten etenkin talvella ne voivat olla vetoisia ja kylmiä kamiinasta huolimatta, joten etenkin talviaikaan kodassa yöpyjän on varauduttava lämpimillä varusteilla.

Joimme kupilliset lämmikettä, kirjasimme käynnistämme vieraskirjaan ja jatkoimme matkaa takaisin autolle hiihtouraa pitkin.

DSC_7590 DSC_7578
Juttelimme koko matkan kodalta takaisin tielle, kova tuuli kohmetti poskia ja kädet jäätyivät ilman hanskoja kuvatessa. Vaikka kuljimme hitaasti ja pysähtelimme paljon, saimme aikaa kulutettua takaisin kulkemiseen puolisen tuntia. Retkeilyreitin pituus tieltä kodalle on kartasta mitattuna 1,5 kilometriä, talvella metrejä kertyy vähemmän linnuntietä kulkien. Reitti on helppokulkuinen ja soveltuu myös lapsiperheille.

Skáidejávrilla kulkee myös 5,8 kilometrin pituinen rengasreitti joka alkaa moottorikelkkauran portilta.

Parkkipaikan läheisyydessä on myös kartoitusmuistomerkki.

Kuvat, joissa esiinnyn suksieni kanssa ovat Emilia T:n ottamia.

Hiihtoreissu Härkävaaraan

DSC_7137 DSC_7135
DSC_7143 DSC_7149
Ensiksi suuri kiitos kaikille blogiani Addnaturen Nordic Outdoor Blogger Award 2017- kisassa äänestäneille ja onnea voittajakolmikolle!

Ja myöhästyneet onnentoivotukset 100- vuotiaalle Suomelle! Koska itsenäisyyspäivää vietin iltavuorossa työpaikallani, olin päättänyt juhlistaa päivää etukäteen. Finlandiahymni päässä soiden hiihtelin tiistaina, päivää ennen itse juhlapäivää, Paistunturin erämaan puolelle Härkävaaran nuotiopaikalle.

Juhlallisuuksiini ei kuulunut nuotiopaikalla shampanjan korkkaaminen tai mikään muukaan mustikkamehua kummempi juhlahumu. Hiihtäminen pakkashangen naristessa suksien alla kaamostaivaan värien saattelemana oli itselleni ehkä paras tapa juhlistaa itsenäistä maatamme.

Pakkasta oli 24 astetta. Olin varautunut palelemiseen karvalakilla, nahkahanskoilla, villapaidalla ja untuvatakilla. Alun mäkien jälkeen karvalakki vaihtui pipoon ja nahkahanskojen alla olleet lapaset saivat siirtyä reppuun pois hikoiluttamasta.

DSC_7155 DSC_7164
DSC_7168
Hiihtelin kelkanjälkeä pitkin jotka seurasivat kuivalla kelillä näkyvää mönkijäuraa. Tiirailin ympärilleni hirvenjälkien ilmestyessä reitilleni ja läsnäoloni säikäytti seitsenhenkisen riekkoparven.

Mielikuvitus alkoi jälleen laukata ja tosissaan aloin haaveilemaan talven hiihtovaelluksista. Tein jo päässäni listaa puuttuvista tarvikkeista, kunnes varpaiden alkaessa jäätyä aloin pikkuhiljaa luopumaan ajatuksesta tälle talvelle. Ehkä joskus myöhemmin!

Härkävaara alkoi hahmottua päästyäni koivumetsästä suolle. Alunperin halusin jatkaa hiihtoa Härkävaarasta Johtalanvárrille ja sieltä kotiin, mutta koska olin kuluttanut yhteen suuntaan jo tunnin, laskeskelin etten ehtisi kotiin ennen pimeää. Pitäessäni pienen evästauon nuotiopaikalla varpaat alkoivat olemaan jo sen verran jäässä, että jouduin kiireellä laittamaan sukset takaisin jalkaan jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti jatkamaan matkaa ennen kuin hommasta tulisi tuskaisempaa.

DSC_7166 DSC_7172
DSC_7176 DSC_7183
Sormet jäässä, varpaat kohmeisina kyhäsin sukset takaisin kenkiin kiinni ja lähdin hiihtelemään alaspäin kohti maantietä. En ehtinyt kauaakaan harmitella paleltumista, kun ajattelin jäätymisen olevan vain pieni haaste arjen muiden oikkujen seassa.

Pääsin alle puoleen tuntiin takaisin lähtöpaikalle josta J noukki minut kyytiinsä. Kotona sainkin kärvistellä kipeiden varpaiden kanssa, mutta halu lähtä pidemmälle hiihtoreissulle vain kasvoi.

Härkävaaraan pääsee kirkon parkkipaikalta lähtevältä parkkipaikalta merkattua retkeilyreittiä pitkin, Utsjoentien varrelta mönkijäuraa pitkin ja Utsjoen retkeilyreitin Geologiselta polulta haarautuvaa merkattua reittiä pitkin.

Pst, mulla on tarkoituksena merkitä kaikki esitellyt kohteet etusivun oikeasta painikkeesta löytyvään ”kategoriapilveen” josta ne löytyvät helpommin. 

Lähiseikkailua Kalkujoenlammella

DSC_7087 DSC_7083
DSC_7093
Tunturialueen vaikutus mielialaan on tsemppaava ja innostava, sen sain kokea jälleen tiisaina kun lähdin kokeilemaan metsäsuksia Kalkujoenlammelle.

Vaikka jossain kaukana nouseva aurinko värjäsikin taivaan upeilla väreillä, mulla oli ärsyyntynyt fiilis jo ennen lähtöä. Suksien kanssa oli ongelmia, viskasin ne kerran hankeen odottelemaan että sain kotoa haettua toiset kengät jalkaani, kaiken tohinan keskellä onnistuin potkaisemaan rukkaseni sisään lunta… Nousu tunturialueelle oli yhtä tuskaa liiallisen vaatetuksen ja poluttomassa hangessa  tarpomisen jäljiltä… Motivaatio oli hieman hukassa.

Mäessä hengästymistä tasaillessani mietin, etten voisi luovuttaa – yleensä kaikki on kääntynyt parhain päin ja harvemmin olen tullut kotiin tunturista ärsyyntyneenä.

 

DSC_7096 DSC_7115
DSC_7105 DSC_7119
Ja kuin kaikissa parhaimmissa retkitarinoissa käy, mielialani kohosi heti kun saavuin viimein poroaidalle jonka kohdilla oli hyvä laittaa sukset jalkaan ja alkaa hiihtelemään kohti puurajaa. Seikkailufiilis valtasi mielen, yhtäkkiä olin keskellä lumista satumaata.

Oli hämärää, hiihtelin suon halki kohti Johtalanvárria. Lukuisat riekkojen jäljet parveilivat ympäriinsä koivikoissa, muutamat ketunjäljet kulkivat niiden lähellä. Pääsin Kalkujoenlammelle ja samoihin aikoihin tunsin kuinka pakkanen alkoi kiristyä taivaan värien hiipuessa vähitellen horisontin alle.

Luonto teki jälleen tehtävänsä – palasin kotiin väsyneenä, mutta hyväntuulisena ja voimaantuneenpana. Suksetkin toimivat hyvin, tuskin maltan odottaa seuraavaa hiihtoreissua! Saa nähdä minne päädyn seuraavilla vapaillani.

Juttu Johtalanvárrista
Kalkujoenlampi kesäkuussa

Vielä on muutama päivä aikaa äänestää Nordic Outdoor Blogger Award 2017 – kisan suosikkia! Lisää kisasta täältä.

Kuolleitten Kuolpunan hiihtoura

DSC_4462 DSC_4470
DSC_4479
Minun piti jo viime talvena käydä hiihtämässä Kuolleiden Kuolpunasta lähtevällä kelkalla vedetyllä hiihtouralla, mutten missään vaiheessa saanut sitä aikaiseksi. Tänään parkkeerasinkin autoni Kuolpunan lähelle Ellinpolun parkkipaikalle ja lähdin etsimään uran alkupäätä.

En hiihtänyt aivan oikeasta kohtaa, vaan oikaisin tien yli kelkkauralle . Ura kulki kauniin vanhan mäntymetsän halki porojen ruokintapaikan halki syvälle koivumetsään jossa oli runsaasti porojen ja hirvien jättämiä jälkiä. Korppikin raakui taustalla ja olo oli kuin olisin hiihdellyt syvemmälläkin erämaassa.

DSC_4472DSC_4487
DSC_4481
Ihastellessani maisemia ehdin jo unohtaa etsiväni oikeaa merkattua hiihtouraa. Hiihtelin aikani kelkkareittiä myöten ja muistin hiihtouran olemassaolon hoksattuani siniset tikut metsässä. Alitin poroaidan portin ja siirryin reitiltä uralle ja jatkoin hiihtelyä hiljalleen kohoavassa maastossa.

Kelkkareitillä oli helppo hiihtää sen kovuuden takia ja vaihto hiihtouralle arvelutti sen helppouden takia. Ura oli kuitenkin hyvässä kunnossa vaikkakin lauma poroja oli käynyt pehmittämässä sitä koparoillaan.

DSC_4489 DSC_4495
DSC_4497 DSC_4505
Noustessani  Stuorra Áibmejohvárrin  rinnettä ylös pysähdyin kuuntelemaan kauempaa kuulunutta ääntä. On aika sykähdyttävää kuulla ”normaalista” poikkeavia ääniä kaikessa luonnon hiljaisuudessa joten jännittyneenä odotin mistä ääni mahtoi kuulua. Huipulla suun rousketta muistuttanut ääni paljastui hangella tallusteleviksi poroiksi.

Porot seurasivat kauempaa hiihtelyäni ja hiljalleen siirtyivät samaan suuntaan kanssani, sopivaa etäisyyttä pitäen. Mietin jo yltyneessä tuulessa pitivätkö porot minua jotenkin huvittavana sauvoineni ja repusta roikkuvine kameranjalkojeni kanssa…

DSC_4506 DSC_4513
DSC_4519
Hiihdettyäni minimikilometrit täyteen käännyin ja lähdin takaisin päin. Paluumatka oli helppo alamäkien puolesta, enkä edes kaatunut kuin kerran. Ja senkin tasaisella…

Kuolleitten KuolpunaStuorra Áibmejohvárrin pätkä on hyvin merkattu, mutta mukaan kannattaa silti ottaa kartta jos alue ei ole tuttua. Tunturissa sää voi vaihtua yllättävän nopeastikin ja pahimmillaan edes auraustikut eivät erotu myräkästä. Itse käytän kentällisillä alueilla Sports Tracker – maksullista appia, jolla saa kartan ja oman sijainnin kätevästi näkyville. Sovellus ei toimi kentättömillä alueilla.

Itselläni kilometrejä kertyi yhteensä 6 ja ura oli hiihdettävissä perinteisillä suksilla pehmeydestä huolimatta. Kelkkaurilla hiihdettäessä kannattaa olla varuillaan mahdollisten kelkkailijoiden takia!

Reitti kulkee Kuoppilasjärvelle asti ja matkaa kertyy uraa käyttämällä n. 16 kilometriä. Tässä kun sattuu sopiva viikonloppuvapaa aion käydä hiihtämässä reitin Kuoppilakselle asti ja sieltä pummata J:ltä rekikyydin kotiin. Oon aika innoissani jo nyt tuosta retkestä!