Kotona Vetsikossa pakkasta oli mukavat -11 astetta lähtiessäni ajelemaan kohti Nuorgamia. Päivästä vaikutti tulevan upea, vasta Pulmankijärven Isonkivenvaaralla tajusi päivän koko komeuden.
Kaamos on alkanut lähes yllättäen, yhtäkkiä sitä vain huomasi pimeän tulevan nopeasti ja päivien lyhentyneen. Kahden jälkeen, jos kelloa ei seuraa, voi luulla kellon olevan paljon enemmänkin. Vuosi vuodelta kaamos tuntuu lyhenevän ja viikkojen kuluvan nopeammin, viime talvena jopa harmitti kaamoksen loppuminen!
Kävin töissä mutkan ja nappasin tunturisukset mukaani hiihdelläkseni lähimaastossa. Pakkasta oli yllättäen -20 astetta! Onneksi olin pukeutunut riittävän lämpimästi. Auton parkkeerasin Pulmankijärventien reunaan ja maisemista ihastuneena päätin napata pari kuvaa kameralla ennen lähtöä. Pettymyksekseni huomasin muistikortin jääneen kotiin. Kamera autoon ja matkaan puhelimen varassa!
Kameralleni kävi taannoin pieni äksidentti. Vaikken kovin hyvää huolta pidä siitä, se on säästynyt vuosien aikana suuremmilta haavereilta. Erään yöretken päätteeksi olin pakannut mukana olleet elektroniikat pusiin jossa oli myös avattu hillopurkki. Kassi unohtui autoon ja seuraavan kerran kameraa tarvitsiessani löysin kamerani lillumasta hillosta. Hihnan jouduin katkomaan ja meni aikansa että sain putsattua kameran jokaisen kolon hillosta! Pesun jälkeen näppäimet jäivät tahmaisiksi enkä saa enää muutettua asetuksia manuaalilta automaatille, käytettyä ajastinta… Noh. Pientä siihen nähden mitä kameralle olisi voinut tapahtua jollain vaelluksella.
Joulukuun ensimmäisille päiville osuneella hiihtoretkelläni lumi oli pehmeää, varvikoissa oli hankala hiihtää suksien kärkien tarttuessa puskiin. Nyt melkein viikon kestäneen tuulisen ajanjakson jälkeen pehmeä hanki on muisto vain – tunturissa on hankalampi liikkua suksin tai lumikengin kovilla aalloilla, lipoilla ja kivien törröttäessä esiin tuulen puhaltamilta alueilta. Onneksi on luvattu lisää lunta!
Pyrin korkeammalle vaaran rinteeseen näkemään kauniit kaamostaivaan värit etelässä. Yllätyksekseni korkeammalla ilma tuntui paljon lämpimämmältä kuin alhaalla auton luona, meinasi tulla jopa hiki hiihdellessä yhä kauniimpien puiden luokse!
Aikani taivaan punertavia värejä katseltuani päätin hiihtää vielä hetken pohjoistaivasta päin nähdäkseni kauniin sinisen taivaan. Palatessani alas autolle huomasin jälleen pakastuvan.
Näin koet kaamospäivän parhaimmillaan retkelläsi Utsjoella ja Nuorgamissa;
Ole liikenteessä 10 ja kello 15 välillä! Iltapäivä yhden ja kahden välillä taivas on kauneimmillaan
Valitse retkipäiväksi mahdollisimman kirkas päivä, pilvisellä säällä taivaan värit voivat jäädä näkemättä
Hakeudu korkealle (muista tarkistaa tuulen vahvuus!). Utsjoen kirkonkylällä Geologinen polku ja Ailigas- tunturi ovat hyviä kaamosretkikohteita, Nuorgamissa abouttiarallaa koko Pulmankijärventien alue, kuten Skaidijärven retkeilyreitti, Heikkovárri, Hárremahčohkka ja Fielbmajärven laavu
Varaudu lämpimillä lisävaatteilla, lämpimällä juomalla, eväillä ja otsalampulla sekä suksilla tai lumikengillä
Lataa kameran ja puhelimen akut täyteen, pyri pitämään ne lähellä kroppaasi jotteivät ne jäätyisi. Suosittelen puhelimelle Thermo bagia joita saa. mm. Partioaitasta
Sevettijärvi – Pulmankijärvi vaellusreitin pohjoisin autiotupa sijaitsee Tsuomasjärven rannalla, korkean Tsuomasvaaran juurella. Kesäaikaan sinne rämpii soiden läpi vievää merkittyä reittiä pitkin ja huomattavasti helpommin sinne pääsee talviaikaan hiihtoreittiä pitkin joka kulkee osittain moottorikelkkauraa myöten. Vaellusreitti on Suomen pohjoisin ja kulkee suurimman erämaa- alueen halki itärajan tuntumassa vaihtelevassa maastossa, pääsääntöisesti erilaisten soiden ja järvimaisemien tahdittamana.
Meidän oli tarkoitus hiihtää aluksi Kaldoaivin erämaan halki osana testivaellusta, mutta hyvin myrskyisän kelin vuoksi jouduimme vaihtamaan suunnitelmia helpommalle alueelle. Alunperin tarkoitus oli hiihtää päiväreppujen kanssa pitkiä etappeja ja yöpyä teltassa sekä erämökillä, varusteet olisimme saaneet paikalle moottorikelkkakyydillä.
Tapasimme Pulmankijärventien päässä, pakkasimme loput varusteista ja lähdimme matkaan kelkanjälkiä seuraillen. Kuten vaellusreitilläkin, täytyy ensimmäiseksi valitettavasti nousta jyrkkä mäki ylös. Nousukarvojen avulla pääsin osan rinteestä sukset jalassa, lopulta kiskoin ahkiota ylös monojen voimin. Reitin jyrkin mäki on ensimmäisenä edessä pohjoisesta päin aloittaessa, siinä saa mukavasti hien pintaan.
Ensimmäisen päivän sää osottautui uskomattoman kauniiksi. Hirmutuulien sävyttämien päivien jälkeen oli rentouttavaa hiihdellä jäistä kelkanjälkeä pitkin auringon lämmittäessä kasvoja. Retkikoira Rohmulle uralla tassuttelu näytti helpolta, se kävi välillä moikkaamassa kaikki hiihtäjät läpi ja jatkoi vaelteluaan tyytyväisenä.
Ohitsemme ajoi pitkä safariletka, muuten saimme olla keskenämme liikenteessä. Jäin kameroineni hieman jälkeen ja pidin yllä hitaampaa hiihtotahtia. Jalassani oli paketista aamulla napatut Crispin Svartisen monot, jotka tuntuivat yllättävän hyviltä jaloissa. Viime talven hiihtovaelluksellani akillesjänteeni eivät tykänneet Alpinen monoista ja toinen jänteistä napsahtelee edelleen, joten odotin jännittyneenä mitä jalat sanovat korkkaamattomista monoista.
Pidimme ruokatauon Luossajohkan ylityspaikalla. Ruokatermariin tekeytymään laittamani riisipohjainen ruoka oli lähempänä keittoa kovalla riisillä kuin paellaa. Tauon ajaksi puin villapaitaa ja toppahametta ylle, pieni vilu meinasi yllättää repun päällä istuskellessa.
Lyhyiden ylämäkien piristämä reitti kaarteli mitä kauneimpien maisemien halki. Koetin hahmottaa kesäreittiä rinteiden takaa, en vilkaissut karttaa kertaakaan hiihdon aikana ja veikkaukseni osuivat pari kertaa mönkään. Oli mukavaa keskittyä vain haahuiluun merkityllä reitillä.
Puissa istuskelevat riekot ja ajoittain rinteiden takaa esiin tulleet porot piristivät hiljaista hiihtelyä. Illan hämärtyessä taivas alkoi värjäytyä kauniin lilan eri sävyin. Pieni väsymys alkoi painaa, enää pitäisi nousta vain viimeinen ylämäki.
Jäin toisen hiihtoseuralaisen kanssa hieman jälkeen kun kolmas meistä viipotti jo Tsuomasjärvellä kohti autiotupaa. Uskoimme hänen olleen matkalla lämmittämään tupaa valmiiksi joten emme pitäneet mitään kiirettä upottavassa rinteessä.
Ystävämme oli kuin olikin saanut tulet kaminaan hiihtäessämme tuvan pihaan. Laitoimme varusteet kasaan, pystytin teltan tuvan viereen, söimme ja menimme uudelleen ulos ihastelemaan taivalle hiljalleen ilmestyviä himmeitä revontulia. Samaan aikaan kuuntelimme kuinka rinteisen pihan katveesta kuului romahtelevan hangen ääni, emme olleet ainoita pimeässä pihassa…
Romahteleva hanki kertoi jonkin liikkuvan lähistöllä. Pohdimme äänen tulevan kenties porosta, mukana olleen koiran reagoidessa ääniin jännitys tiivistyi. Mietin, etten todellakaan uskaltaisi yksin nukkua ulkona jos tuvassa ei olisi muita. Kävimme järvelläkin kuvaamassa revontulia ja tähystelemässä pimeyteen äänen aiheuttajaa, tuloksetta. Pakkasen kiristyessä myös järven jää alkoi pitää meteliä.
Aika tuntui kuluvan siivillä revontulia tihrustaen. Nautin muiden seurasta, yksin vaellellessa jään herkästi sisätiloihin lukemaan kirjaa ja käväisen ennen hämärän laskeutumista ulkona haistelemassa ilmaa. Kanssavaeltajien seurassa myös omat rutiinini rikkoutuivat enkä oikein osannut toimia tuvassa. Hukkasin varusteitani enkä oikein pysynyt kärryillä mitä olen seuraavaksi tekemässä. Sosiaalinen merkitys seuralaisista on suuri ja nautin juttuseurasta. Olo oli myös rennompi kuin yksin ollessa – ihan kaikesta ei tarvinnut yksin huolehtia.
Odotin telttayötä innolla. Tein virheen istuessani iltaa kuumassa tuvassa, hikoilin aluskerrastoni kosteaksi jonka takia palelin yön. Sain jonkin verran nukuttua, mutta pieni hiipivä vilu teki olosta epämukavan. Olin ennakoinut nousevaa tuulta ja kaivanut lunta teltan ympärille, aamun sarastaessa sää oli vielä hyvin seesteinen ja kaunis. Otin hiihtoretkeämme varten suksisauvat pois telttanaruista ja oletin sään pysyvän yhtä hyvänä iltaan saakka…
Kuva: Anne H.
Päätimme jättää Tsaarajärvelle hiihdon väliin ja suuntasimme Čuomasvárrille päiväretkelle. Rinteessä lumi upotti ikävästi, mitä korkeammalle hiihdimme sen tuulisemmaksi keli yltyi ja hankikanto parani. Mutkittelimme jyrkässä rinteessä löytääksemme turvallisimman aukon nousta vaaran huipulle, mutta jo kauan ennen huiputtamista kävi selväksi ettei päiväretkestämme tulisi kovin pitkä. Hautasin kameranikin reppuun kelin kääntyessä huonoksi, alkoi sataa suuria märkiä lumihiutaleita eikä tuulessa meinannut pysyä pystyssä.
Oli pakko suunnata alemmas ennen kuin sormista ja varpaista lähtisi viimeinenkin tunto. Yritin löytää jälkemme hangesta päästäksemme alas turvallisinta reittiä, laskettelu nousukarvojen avulla oli yllättävän helppoa. Alempana keli oli jälleen aurinkoinen ja tuuli siedettävä. Huipun mayhemistä ei ollut tietoakaan.
Takaisin tuvalla tarkistin illan mittaan teltan kiinnityksiä kelin huonontuessa entisestään. Valmistimme päivälliseksi kasviksia ja hirvenlihapullia, iltapalaksi nautimme nuotiocroisantit. Oli herkullista! Talviretkeilyn etu on todellakin se, että ruoka säilyy paremmin kuin kesäaikana joka mahdollistaa tuoreiden aineksien mukaan oton.
Käväisimme lyhyellä hiihtoretkellä ennen kelin taittumista myrskyksi. Tuuli paiskoi lunta tuvan seiniin ja näkyvyys huononi. Kävin useamman kerran tarkistamassa teltan ja kiinnittämässä sen naruja paremmin hankeen kiinni, mutta tuulen pyörähtäessä tuvan toiselta sivulta pyörteeksi teltta irtosi toisesta päästä. Hetken taistelin teltan kanssa ja totesin, ettei kääntyneen tuulen takia sitä enää saisi helposti kiinni hankeen purimme sen pois.
Harmitti vietävästi nukkua sisällä! Toki oli lämpimämpi ja helpompaa näin aamun kannalta, mutta toivoin saavani helmikuulle useamman telttayön. Lisäsin juuri ennen nukkumaan menoa epähuomioissani turhan paljon puuta kamiinaan ja heräsimme tuulen hellittäessä järkyttävään kuumuuteen! Autiotuvissa kamalinta on nimenomaan se, kun joku lämmittää tuvan pätsiksi. Hikoiluttaa, ahdistaa…
Seesteinen, kaunis aamu toi lisää harmitusta peruntuneesta telttayöstä. Tuuli nousisi uudelleen iltapäivän tienoilla joten saisimme rauhassa hiihdellä kotiin päin. Ahkio oli yön aikana hautautunut paksuun hankeen tuvan seinustalle, eipähän lennellyt pihalla.
Ahkio
Alkumatka taittui suhteellinen seesteisessä kelissä. Hiihtäminen oli raskaampaa vastasataneella hangella, vastaan tullut moottorikelkkaletka avasi reitin uudelleen, paikoitellen tuuli kuitenkin ehti peittää sen uudelleen. Lumipyryssä suunnistamista helpottivat uramerkit joita seurailimme hiihtoreitin pohjoispäätyyn saakka, kävelimme suksia kantaen pidemmän matkan jyrkkien alamäkien takia. Muutama poronhoitaja pysähtyi rupattelemaan eksyessämme heidän käyttämälleen jäljelle.
Hiihtoretkemme aikana palo päästä hiihtovaellukselle kasvoi! Olen suunnitellut lähteväni Urho Kekkosen kansallispuiston itäosaan, mutta laskettuani mahdolliset vapaapäivät ja käytyäni nyt enemmän Kaldoaivin erämaan puolella hiihtelemässä taidan kelien sallitessa pysyä kotipaikkakunnalla. Olisi upeaa päästä hiihtämään erämaan rauhaan.
Näitä hirmutuulia on nyt valitettavasti ollut vähänväliä leudon talven takia. Viime vuoden talvivaelluksesta oppineena en todellakaan suuntaa yksin erämaahan jos luvassa on samanlaista vatkausta mitä viimeaikoina olemme saaneet kokea.
Kevät on oikukasta aikaa. Vaikka sää vaikuttaisikin leudolta ja aurinko paistaisi lämmittäen ulkoilijaa, mukaan retkelle on silti hyvä pakata lämmintä vaatetta mukaan. Jo paksummat hanskat, pipo pannan tilalle ja villapaita voivat pelastaa retken.
Ajoin moottorikelkalla ylös avotunturiin skipaten kamalan mäkemme jossa kovin hiihtomotivaatio karisee ensimetreillä pois. Monesti jätän korkeimmat maastot hiihtämättä väsyttyäni alkumatkasta, nyt oli helppoa parkkeerata kelkka rinteeseen ja lähteä seikkailemaan.
En kaivannut retkeltäni kuntoilua. Työpäivän päätteeksi kaipasin aivojen tuuletusta, hetken omaa aikaa. Aurinko paahtoi ohuen toppatakkini läpi, oli pakko jatkaa matkaa pelkkä kerraston paita päällä. Haaveilin hiihteleväni vielä tälle keväälle jonnekin pidemmälle yöretkelle upeassa auringonpaisteessa, toivottavasti tämä toive toteutuu. Mutkittelin kivikoissa ja jälleen kerran pohdin toistensa päälle pinottujen kivien kohdalla kuka tai mikä ja miksi kiviä on kasattu päällekäin pitkin erämaata. Välillä toistensa päällä kiikkuvat kivet ovat todella suuria ihmisen nostamiksi kiviksi. Osa päällekkäin kasatuista kivistä on vanhoja reittimerkkejä.
Pitkästä aikaa hiihdin liukulumikengilläni. Olen tottunut tunturisuksieni täyspitkiin nousukarvoihin ja lipsuvat pohjat ottivat hieman hermoon. Liukulumikenkäni ovat Oacin xcd:t 160 senttisinä, ihan jees kapistukset lähimaastoihin. Hiihdettyäni talven monot jalassa olen tykästynyt niiden tukevampaan menoon, ea- siteissa kengät tuntuivat lipsuvan paikoiltaan.
Alkoi olla t-paitakelit. Tuskastelin kuumuudessa ja potkiskelin raskasta märkää lunta irti suksien pohjasta. Käväisin vaaran huipulla tähystämässä Skoarrajärveä, ketään ei näkynyt lähitienoilla vaikka erehdyttävästi ihmisiltä näyttävät kivet lähirinteissä saivatkin mieleni näin luulemaan. Monesti vaeltaessakin olen näkeväni liikettä rinteillä. Alitajuntainen toive nähdä muitakin nauttimassa luonnosta?
Laskeuduin hieman alemmas kiviselle pöytäryhmälle juomaan termarista teetä ja nauttimaan korvapuustin. Piti pukea takki takaisin päälle, alkoi tuulla. Ilman takkia en olisi pystynyt jäämään tauolleni ja olisin voinut paleltua pahemminkin.
Seurasin kuinka Norjan puolella sumun näköinen sakeus laskeutui rinteitä pitkin laaksoon, siitä kurua pitkin pienelle joelle aina Tenojoelle saakka. Tuli kiire, lumipyry oli tulossa vauhdilla kohti! Näky oli upea, mutten tahtonut jäädä sateen alle. Harmitti luopua auringon lämmöstä, pitkän talven jälkeen mieli ja keho janoavat aurinkoa.
Paluumatka kelkalle ei kestänyt kauaa. Palattuani sukset kyytiin alkoi sataa suuria hiutaleita. Onneksi olin pukeutunut lämpimästi!
Laskeutuessani alas rinnettä kohti kotia lumisade loppui. Pilvi näytti jatkavan matkaansa kohti Vetsikkoa. Kuinka hieno kokemus! Harvemmin arjessa tulee pysähdyttyä seuraamaan yksittäisen kuuron liikehdintää. Kesäisin samaa pystyy harrastamaan tunturien laelta sadekuurojen vaeltaessa paikasta toiseen. Mitään nopeaa toimintaahan tämä ei ole.
Etenkin avotunturiin suunnatessa päiväretkellekin on otettava mukaan lämmintä vaatetta vaikka sää vaikuttaisikin seesteiseltä. Sääolosuhteet muuttuvat nopeasti, kylmettyminen keskeyttää retken ja altistaa vaaratilanteille. Kuten jo edellä mainitsin, jo paksummilla hanskoilla, pipolla ja takilla tekee paljon.
Aurinkoisia kevätretkiä teille! Seuraavaksi pyrin julkaisemaan videon Urho Kekkosen kansallispuiston yhden yön retkestäni.
Olemme asuneet nyt noin vuoden ja nelisen kuukautta nykyisessä asuinpaikassamme ja on varmasti sanomattakin selvää, että lähimaastoissa riittää vielä paljon tutkittavaa. Olen jonkin verran ehtinyt patikoimaan Vetsikon alueella ennen muuttoamme mutta vasta viime talvena sain aloittaa perusteellisemman tutkinnan lähituntureilla.
Energisen viikonlopun päätteeksi päätin lähteä uhmaamaan rinteitä, liimasin nousukarvat suksiin ja lähdin nousemaan jyrkkää rinnettä ylös kohti erämaata. Kotipihastamme lähtee kelkalla poljettu ura jyrkkään mäkeen joka valitettavasti on noustava jos mielii tunturimaastoon. Nousukarvojen ansiosta suksia ei tarvinnut riisua kertaakaan rinnettä ylös noustessa.
Tasanteelle päästessäni olin aivan poikki. Hiki virtasi ja ajatus alkuperäisen suunnitelman mukaan hiihtämisestä tuntui raskaalta. Innostuin kuitenkin vastasataneesta koskemattomasta hangesta ja jaksoin lähteä hiihtelemään kohti Vetsikkoa. Näin kevätaikaan poroja aletaan keräämään eikä niiden hätyyttely ole suositeltavaa, harmikseni huomasin menosuunnassani muutamia. Ei auttanut kuin vaihtaa suuntaa kohti rinteitä.
Hangen alla piilottelevat kivet raapivat nousukarvoja hiihtäessäni tasanteen läpi. Uppohankisten rinteiden nousu oli mukavaa, leveäkärkiset sukset eivät upottaneet paljoa. Aurinko paistoi hellien, sain hiihtää takki auki.
Tunturien muodot houkuttelivat hiihtämään aivan vastakkaiseen suuntaan mitä olin suunnitellut. Mitä kauemmas kotoa pääsin, sitä pidemmälle tahdoin. Aina uusi hangenmuoto, rinne tai silmään pistänyt kuvio rinteessä kutsuivat luokseen. Pidin kuitenkin pääni ja jatkoin Vetsikkoa kohti hiihtoa.
Tiesin että edessäni aukeaisi Vetsijoen ja Tenojoen risteys, mutten osannut kuvitellakkaan kuinka komeana! Hihkuin innosta, hitsi miten kaunista. Olen kerran aikaisemmin vuosia sitten patikoinut Vetsikosta nykyiseen kotiimme mutten muistanut kuinka kauniit maisemat tunturilta Vetsikkoon avautuu. Hiihtelin lähemmäs poroaitaa nähdäkseni mahdollisimman kauas, Vetsijoen mutkat ja alhaalla ajelevat autot.
Paluumatkalla maasto muuttui kivikkoiseksi ja kumpuilevaksi. Sain hiihdellä rinnettä myöten teräskantteja hankea vasten painaen.
Kauniit maisemat saivat miettimään kuinka onnellinen sitä onkaan kun saa liikkua luonnossa ja latautua arkea varten. Luonto antaa ihmiselle paljon, ei ole montakaan asiaa mitä ihminen tekee luonnon hyväksi ilman että korvaa jotain tuhoamaansa. Toivottavasti saitte kiinni mitä tarkoitan.
Vielä pitäisi lunastaa lupaus yöpyä lasten kanssa teltassa. Pian pääsen kauan kaivatulle pidemmälle yöreissulle, siitä seuraavaksi juttua.
Erämaan vaeltajatar 