Syysvaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa | Anterinmukasta Muorravaarakkaan

DSC_5889

Luonnossa on ihana herätä uuteen aamuun.

En ole aamuihmisiä, ainoastaan aamuvuoroon lähteminen lasten lisäksi saa minut nousemaan alle viidessä minuutissa ylös sängystä. Teltassa koira ja kipeä selkä pitävät huolen että olen ulkona minuuteissa.

Toinen vaellukseni aamu oli kolea. Yö oli ollut helpompi kuin ensimmäinen löytämäni lisäeristeen ansiosta.

En ollut aamulla varma jaksaisinko alkuperäisen suunnitelman mukaan vaeltaa Muorravaarakasta vielä Sarvijoelle, sen näkisi matkan varrella. Olin jumissa edeltävän päivän rykäisystä Peuranampumapäiden yli.

DSC_5896
DSC_5898

Pidin kovasti Kaarreojasta. Ojaa se ei mielestäni ollut nähnytkään, matalahan oja oli, mutta leveä kuin joki. Polku kulki mäntypainotteisessa metsässä, hengitin kosteaa ilmaa nautiskellen.

Aika pian lähtöni jälkeen jouduin löysäämään toisen kenkäni nauhoja. Kenkä painoi ikävästi jalkapöytää. Kengän säätäminen ei auttanut, ei voinut kuin sietää pientä kipua ja taivaltaa eteenpäin.

Kuuntelin puolet matkasta musiikkia, fiilis oli mahtava! Katselin Kaarreojalta nousevien tunturien lakia ja vertailin rinteitä karttaan.

Mäntymetsät puhuttelevat minua synkkyydellään. Kolea keli lisäsi metsän salaperäisyyttä. Joen läheisyys rauhoitti, en osannut pelätä karhuja hetkeäkään, joka oli hieman hupaisaa verraten edeltävän päivän kauhumetsään.

DSC_5899
DSC_5901
DSC_5903

Pikkuhiljaa Tiuhtelmapäälle noustessa keli selkeni, maisema avartui ja vaeltajiakin alkoi tulla vastaan. Tiuhtelmapäällä päätin käyttää mobiilidataa päällä saadakseni päivän tekstarit läpi. Ensimmäisenä ruudulle lävähti kuva puolison palaneesta autosta. Kauhu valtasi mieleni, vaikka viestistä kävi selvästi ilmi ettei henkilövahinkoja tullut. Mitä jos henkilöautomme syttyy tuleen lasten ollessa kyydissä? Saadaanko taapero irti turvaistuimestaan nopeasti? Onneksi puhelutkin onnistuivat korkealla kohdalla ja olo helpottui.

Mieli sekavana tallustelin alas Tiuhtelmakurun kivistä mäkeä. Jalkaa painava kenkä alkoi tosissaan haitata, istahdin kivelle uudelleen löysäämään naruja ja asettelemaan littiä paremmin. Jalkapöytä oli kosketusarka ja edeltävän päivän kilometrit tuntuivat jaloissa.

Tein päätöksen jäädä yöksi Muorravaarakkaan. Yhdeksän kilometriä olisi sille päivälle aivan tarpeeksi.

DSC_5907
DSC_5910

Saapuessani tuvalle huomasin ensimmäisenä huussia ympäröivän vadelmapuskan, sen pirulaisen joka valtaa paikan kuin paikan. Oli hassua nähdä niin rehevä pusikko keskellä mäntymetsää. Oli sillä sentään hyvät lannoitteet.

Olin jälleen ensimmäinen tuvalla. Keskimääräinen vaellustahtini on 3-4 kilometriä tuntiin ja taukoni ovat lyhyitä. En vain osaa pysähtyä. Hyvän kirjan kanssa aika kuluu yöpaikoilla, tosin mielummin käyttäisin ajan itse vaeltamiseen.

Ilalla tihutti vettä. Söin todella hyvää lisää-vain-vesi- taco stewtä ja traumani talven Leaderin pask- pastoista unohtuivat. Herkuttelin kunnolla, jälkiruokakahviin lisäsin baileytä. Mm!

Illan palloilin Kiiskin kanssa Muorravaarakan pihassa tutkiskellen lähimaastoa. Luin kirjaa sateelta suojassa ja rohkenin juomaan polttiaistäytteisen teen. Kun ötököitä on juomassa liikaa poimittavaksi, ei auta kuin juoda. Ilokseni tekstarit menivät parin kymmenen metrin päässä teltastani läpi ja sain keskustelua kauhukuvat autopalosta läpi illan aikana.

Jalkapöytää turvotti hieman. Makuupussissa oli kylmä. Kiiski oli märkä ja kurainen, telttassa oli täysi kaaos nostettuani rinkankin sisään sateen suojiin. Pohdin miten ”kaikki muut” saivat pidettyä telttansa siistinä ja järjestyksessä.

Vaikka vaelluksella väsyttää, sattuu ja on ikävä, nautin itseni haastamisesta. Tällä touhulla pysyy järjissään!

Karttapaikka.fi linkki Muorravaarakkaan

Vaelluksen ensimmäinen postaus Raja- Joosepista Kiertämäjärvelle

Toinen postaus Kiertämäjärveltä Anterinmukkaan

Syysvaellus Urho Kekkosen kansallispuistoon | Kiertämäjärveltä tunturien yli Anterinmukkaan

Vaellukseni toisena aamuna vaelsin Kiertämäjärven autiotuvalta Peuranampumapäiden yli Anterinmukkaan. Ensimmäisen osan Raja-Joosepista Kiertämäjärvelle löydät täältä.

Aamupalan nautin kostean viileässä säässä järven rannalla nuotiopaikalla. Kiiski sai aamiaisekseen yön yli turpoamassa olleet jauhelihat, itse söin ison annoksen mysliä maitojauheeseen ja veteen sekoitettuna kera leivän. Kahvin lisäksi nautiskelin teen. Jutustelin muiden vaeltajien kanssa ajankuluksi hidastellakseni lähtöä, en osannut päättää kävelenkö ehkä jopa tylsähköä mönkijäuraa vai raskasta tunturireittiä pitkin Anterinmukkaan.

Seikkailunhalu voitti ja päätin ottaa haasteen vastaan. Tiedossa olisi raskaita nousuja ja tarkkaa suunnistusta.

Suosittelen Peuranampumapään ylitystä, jos vietät välipäivän tai tarkoitus on kulkea lyhyempi pätkä seuraavana päivänä.

DSC_5821
DSC_5823
DSC_5830

Kuljin poroaidan vierttä mönkijäuraa pitkin kilometrin verran, kunnes lähdin suunnistamaan kahluupaikalle kostean suon halki. Pelko karhusta eli mukana heti uralta poistuessani, tähyilin ympärilleni stressaantuneena, olikohan tämä sittenkään hyvä idea?

KARPALOITA

Ai, raakoja.

Kahluupaikan löysin gpsää hyödyntäen. Vettä oli hieman yli polven, Kiiski ui reippaasti yli. Vedenylityksen jälkeen maasto kohosi aluksi hiljoksiin, kunnes edessä oli jyrkkä rinne. Pyrin nousemaan loivinta kohtaa pitkin.

Turhauttavinta Peuranampumapäälle noustessa oli rinteen loputtomat nousujen jälkeen tulevat tasanteet ja laskut. Tiesin jo hyvissä ajoin, ettei päätös lähteä nousemaan ollut loppuun asti ajateltu.

DSC_5835
DSC_5840
DSC_5844
DSC_5846

Pidin taukoja selvien karttapisteiden kohdilla. Kivikoilla ja erilaisilla nyppylöillä. Viimeinkin päästessäni Livikönselälle maisemat alkoivat hiljalleen avautua puiden ylle. Soittelin kotiin ja söin proteiinipatukkaa. Livikönselkä oli pienten mäntyjen valtaama, selvästi hirvien suosima tasanne.

Livikönselältä jatkaessani matkaa kauhistuin eteen avautuvaa seinämää. Tuonneko pitäisi vielä jaksaa!

Jep, sinne ja vielä seuraavaan rinteeseen. Pahin oli, kun raskaan nousun jälkeen laskeuduttiin syvänteeseen ja noustiin uudelleen!

Peuranampumapään toisiksi viimeisen valehuipun rinteessä turhauduin ja tirautin muutaman kyyneleen. Jaloista olivat voimat loppu, rinne oli hankalan kivikkoinen, harmittelin huonoa kuntoani, kai minun pitäisi jaksaa ylös asti. Maisematkaan eivät vielä tuossa vaiheessa tsempanneet.

Kunnes pääsin Peuranampumapäälle. En malttanut lopettaa kävelyä, seikkailimme suurten kivien ja kallioiden välissä kohti huippua, maisemat paranivat metri metriltä. Annoin itselleni palkinnoksi kunnon evästauon. Pienen lammen rannalla nautimme Kiiskin kanssa kuivalihaa. Koiraa nousu ei näyttänyt ollenkaan haittaavan.

DSC_5855
DSC_5861
DSC_5866
DSC_5870

Jo karttaa katsomalla näkee Peuranampumapään ja Hirvaspäiden välissä olevan laakson. Päästessäni Peuranampumapään länsipuolelle olin mykistynyt! En koskaan ole nähnyt mitään yhtä upeaa. Aurinko paistoi kaarevan rinteen jokiin saaden ne kimmeltämään, katseltavaa riitti.

Palkinto raskaan nousun jälkeen oli niin kannustava, että kävely Peuranampumapäällä sujui kuin tanssi. Elin hurmiossa, jaksaisin mitä vain!

Pian tuli aika päättää jatkosta. Hirvaspäiden rinne näytti mukavan tasaiselta kävellä, mutten jaksaisi enää yhtäkään nousua. Päätin kulkea Hirvaspään ja Korvapuolen välistä Hirvasojalle ja sitä seuraillen Anterinmukkaan vievälle mönkijäuralle.

Katselin Venäjälle päin harhaillessani kivikössä. Korvapuolen ohitettuani jylhät maisemat jäivät piiloon ja vastaanotin uuden elämyksen – sain seurata kuinka pienestä lähteestä syntyi hiljalleen suurempi Hirvasoja jota seurailisin seuraavat viisi kilometriä uralle. Kilometrejä oli kertynyt jo kymmenen, karkkia syömällä ja Hirvasojalla pienen juomatauon turvin jaksaisin pois metsästä.

DSC_5871
DSC_5873

Mitä pidemmälle seurasin Hirvasojaa, sitä sankemmaksi metsä kävi. Haistoin savun hajua, päättelin sen tulevan Anterin pyöräparkilta mönkijäuran varrelta. Pelotti, pakotin itseni syvemmälle vähän kuljettuun metsään. Puron seutu oli kieltämättä kaunis ja yllätyin löytäessäni vanhoja kuusia kaiken männyn ja koivikon jälkeen.

Karmivinta metsässä olivat tuoreet hirvien jäljet ja tasaiseksi mällätyt muurahaispesät jotka saivat mielikuvitukseni laukkaamaan.

Onneksi Kiiski ei reagoinut metsässä mihinkään, olisin varmasti menettänyt järkeni. Käytin puroa orjallisesti suuntanani, tähyilin ympärilleni ja pidin meteliä. Loikin puron yli, kävelin sen matalikoissa ja väistelin soita. Jossain vaiheessa yllätyin löytäessäni vanhemman puun josta oli sahattu keskeltä pala irti. Jännittävää löytää hyvin vanhoja ihmisten jättämiä jälkiä! Ihmettelin miten puu pystyi edelleen olemaan hengissä vaikka siitä oli ryövätty pala.

Metsän muuttuessa männiköksi vastaan tuli puu jossa oli ikään kuin karhun raapimat jäljet jotka olivat tihkuneet pihkaa ja vuosien saatossa umpeutuneet. Jossain vaiheessa jännitys loppui ja aloin väsyä soihin ja niissä tarpomiseen.

Kun viimein pääsin mönkijäuralle hurrasin rohkeuttani kulkea muualla kuin valmiilla polulla. Tankkasin hieman ravintoa ja nestettä jaksaakseni Anterinmukkaan viiden kilometrin päähän. Mönkijäura oli kostea ja kurainen, väsyneenä kaipasin kuivaa polkua. Kaksi vedenylitystä kiristivät hermoja, yritin löytää kauempaa kengät jalassa ylitettävää kohtaa turhaan.

DSC_5874
DSC_5879
DSC_5880

Ilta alkoi jälleen viiletä lähestyessäni yöpaikkaa. Minulla ei ollut kummempia odotuksia Anterinmukalta, ensireaktioni oli neutraali päästessäni viimein tuvan pihaan. Mitä lähemmäs tupaa ja sen alapuolella virtaavaa jokea pääsin, sitä yllättyneempi olin.

Laskin rinkkani upean hirsikämpän terassille auringon laskun maalatessa säteitään oven päällä olevaa veisteltyä kylttiä vasten. Kello oli seitsemän, olin ensimmäinen paikalla. Suuntasin kiviportaille jotka johtivat alas saunalle, innostuin viimeisen päälle laitetusta pihapiiristä, ennen ruokailua kävin laittamassa kiukaan ja vesipadan lämpiämään.

Ruokaa laitellessani pohkeistani veti suonta, yli kahdenkymmenen kilometrin patikan jäljiltä haastavassa maastossa olin yllättävän hyvässä kunnossa. Tiesin, etten jaksaisi seuraavana päivänä vaeltaa Muorravaarakan kautta Pirunportille ja siitä Sarviojalle. Joutuisin muuttamaan suunnitelmaani lyhyemmäksi.

Saunassa en uskaltanut kastella hiuksiani kylmän yön pelossa. Puhtaan lämpimän veen pestessä päivän hiet pois iholta oli kuin olisin riisunut paksun kuoren pois yltäni. Tulipesien liekit loivat kuvioita hirsiseiniin, nautin eräelämästä.

Anterinmukan tuvalta löysin hylätyn ohuen polyuretaanipatjan jota hyödynsin eristeenä ilmapatjani päällä. Venyttelin tarkkaan ja tankkasin tuhdin iltapalan ennen nukkumaan menoa. Otin särkylääkettä ja lihasrelaksanttia varmistaakseni seuraavan päivän jaksamisen.

Elämäni jännittävin vaelluspäivä oli takana. Olin viimein uskaltaunut raskaammalle pätkälle oman suunnistustaitoni turvin.

DSC_5883

Kyseinen patja on edelleen minulla, mikäli olet jättänyt Anterinmukkaan polyuretaanipatjasi ja tahtoisit sen takaisin, postitan mikäli tunnistat patjan!

Ruktajärven yöretki ilman koiraa – ensimmäinen pimeä yö sitten talven

DSC_3730
DSC_3737
DSC_3749
DSC_3760

Lokakuun ”Nuku vähintään yksi yö ulkona joka kuukausi”- haasteyön suoritin heti kuun vaihduttua. Alunperin aioin yöksi jollekin lähikodalle, mutta aikataulun muututtua suotuisammaksi päätin tunnin varoituksella kohdistaa auton nokan Karigasniemeä kohti. Utsjoella asuessa monipuolinen retkeilytarjonta mahdollistaa suunnitelmien äkilliset muutokset :D.

Toiveenani oli nukkua yö jossain uudessa ja suojaisassa paikassa. Jouduin jättämään Kiiskin kotiin sen syötyä sukan ja saatuaan jonkinasteisen tukoksen suolistoonsa, joten peruin suunnitelmani lähteä ”hirvialueelle” Nammajärvelle hirvikoiramme Pekun kanssa ja lähdin yksin Ruktajärven autiotuvalle.

Yksinäisyys iski jo ajomatkalla murehtiessani koirani vointia. Se oli ollut todella apeana ja osoittanut tukoksen oireet syömättömyydellä, oksentelulla ja suolen toimimattomuudella. Yritin lohduttaa itseäni edellispäivän eläinlääkärikäynnillä jolloin Kiiskin vointia luonnehdittiin hyväksi.

DSC_3756
DSC_3767
DSC_3764

Kävellessäni Kevon reittiä pitkin kohti Luomusjärviä tunsin oloni todella yksinäiseksi. Sanon vaeltavani yksin, mutta koiran kanssa yksinolo ei ole läheskään sama asia kuin täysin yksin vaeltaminen. Huomasin kaipaavani vierelleni nelijalkaista kulkijaa ja juttukaveria. Maisemat vilisivät ympärilläni kulkiessani reipasta vauhtia, lenkkarit painoivat jalkapöytiä kipeyttäen vasemman jalan. Uudet, reklamaatiosta saamani Meindlin vakuumit lähtivät reklamaatioon, siksi huono kenkävalinta…

Vastaani tuli seitsemän vaeltajaa, Kevolla riitti vielä kulkijaa. Kuljin kaksitoista kilometriä kolmeen tuntiin saapuen perille ennen auringonlaskua.

Ruktajärven tulipaikalla laavusta kurkisteli kaksi vaeltajaa. Huokaisin helpotuksesta, vaikken autiotupaan pääsisikään, telttayöstäni tulisi turvallisen tuntuinen ilman koiraakin. Valitsin telttapaikan läheltä autiotupaa ja hain puuvajalta sylillisen halkoja nuotiota varten. Juuri, kun olin saanut teltan pystyyn ja nuotion sytytettyä täysi pimeys laskeutui.

Autiotuvan pariskunta tuli luokseni juttelemaan tehdessäni iltapalaa. Oli mukavaa, kun kaikessa yksinäisyydessäni koin oloni tervetulleeksi leiripaikalle. Sain kutsun yöksi autiotupaan, tahdoin kuitenkin kokeilla nukkua teltassa. Säikähdimme riekon papatusta, se ja kaverinsa kävivät kiivasta keskustelua jossain tuvan takana. Huh, miltäköhän olisi tuntunut kuulla ääni jos olisin ollut pimeässä yksin?

DSC_3774

Iltapalaksi olin tehnyt pienen pastan valmiiksi termariin. Jälkiruuaksi lämmitin nuotiolla banaanin sulan suklaan kera ja folioleivän nakeilla. Vatsa täynnä istuskelin pimeydessä ja katselin nuotion kipinöintiä. Missä pelko?

Kun nuotio alkoi hiipua kävin pienellä kävelyllä telttani lähistöllä. Oletin näkevinäni otsalampun valokeilassa jotain, edes eläimen. Mitään en nähnyt tai kuullut.

Tein iltatoimet ja kömmin telttaan. Nyt Kiiskin seura kelpaisi, ankeaa kun ei ole mitään mitä paijata tai jolle antaa vahtivastuu yöksi. Luin hetken kirjaa lampun hämyisessä loisteessa ja pistin yhdeksältä nukkumaan. Heräsin tunnin päästä ja hoksasin jättäneeni hirvennahkatuppisen puukkoni ulos nuotiopaikalle. Harmistuneena kömmin villa-asussani ulos pussin lämmöstä pihalle hakemaan puukkoani kettujen armoilta vain todetakseni pakanneeni sen rinkkaani…

Sihtasin valolla pimeyteen. Tätä hetkeä olin odottanut kauhulla kuvitelmissani, yksin pimeässä keskellä metsää. Mitään ei tapahtunut. En pelännyt.

DSC_3777
DSC_3782

Heräilin yöllä muutaman kerran todetakseni oloni todella mukavaksi ja lämpöiseksi. Makuualusta ei hohkannut kylmää läpi Therm-a-restin eristepatjan ansiosta ja liioiteltu villa-merinokerrastoni (villasukat, merinohousut ja -paita, villapaita, villahousut, pipo, kauluri…) pitivät lämpimänä koko yön (-4 pussini ei riitä lämmittämään yön läpi pelkällä merinokerrastolla).

Aamulla pitkitin heräämistä. Kahdeksalta annoin periksi ja nousin makuupussista viileään aamuun. Yllätyksekseni vain makuupussi oli ottanut hieman kosteutta yön aikana, teltan seinät eivät hikoilleet.

Kävin syömässä aamupuurot autiotuvalla. Oli mukava jutella hiljaisen yön jälkeen jonkun elävän kanssa.

DSC_3787
DSC_3807
DSC_3814

Paluumatkalla edeltävän päivän kauniit järvimaisemat olivat peittyneet usvaan. Seurasin usvapilven hiljaista leijumista polun päällä kävellessäni rauhalliseen tahtiin mönkijäuraa pitkin. Olen kuukauden aikana kävellyt harjulla kahdesti, joten ohitin sen jatkamalla matkaa eteenpäin uralla. Kuuntelin Viki&Köpi ja Jäljillä- podcasteja ajankuluksi.

Nousin takaisin merkitylle reitille ja pohkeeni olivat räjähtää. Kuten Kevollakin, ne tuntuivat jälleen kahdelta täydeltä ilmapallolta ja olivat todella kipeät!

Yksinäinen yöretkeni osoitti kuinka tärkeä Kiiski Kike Kikkura minulle on. Se on korvaamaton seura ja vaikka kuinka hetki sitten kirjoitinkin ettei se enää ole mörönsyöttinä, sen läsnäolo tuo turvaa. Jos joutuisin vaeltamaan ilman koiraa, olisin lähtöpisteessä yksinvaeltamisessa.

Kiiskin sukkarikoksesta on nyt 8 päivää. Sukkaa ei näy eikä kuulu, mutta enempää koiran suolentoimintaa kommentoimatta taidetaan olla voiton puolella. Eläinlääkäri tosin sanoi, että sukka voi milloin vain aiheuttaa tukoksen suolistossa, joten toivotaan että se tulisi itsekseen ulos. Tällä hetkellä koirasta ei huomaa että se olisi viikko sitten oksentanut kaiken mitä suuhunsa pisti.

Ruktajärvelle on Karigasniemen Sulaojalta 12 km suuntaansa. Polku on helppokuluinen ilman suuria korkeuseroja. Merkitty polku kulkee Luomusjärvien välissä harjua myöten. Autiotuvan pihapiirissa on avolaavu, nuotiopaikkoja, käymälä ja halkovaja. Telttapaikkoja on useampi.

Autiotupa karttapaikka.fi:ssä

Ukk:n vaellus: Luiro – Sokostin rinne -Luiro – Tuiskukuru 15 km

DSC_2947
Tämä postaus kertoo Urho Kekkosen kansallispuiston vaellukseni kolmannen päivän tapahtumista. Ensimmäisen osan löydät täältä ja toisen päivän postauksen tästä.

Kolmas päivä valkeni yhtä aurinkoisena kuin edeltävänsä. Teltasta herääminen tuntui hyvältä, makoilin aikani – tänään ei ollut hoppu eikä aikatauluja. Kuulin naapureidenkin olevan hereillä, joten ryhdyin rennosti pukeutumaan ja suunnittelemaan ulos mönkimistä.

Kolmannen päivän suunnitelmanani oli pakata kamppeet, jättää ne Hiltonin liepeille ja lähteä kohti Sokostia pelkkä juomapullo ja eväspatukat mukanani. Söin aamupalan teltassa itikoiden takia, juttelin naapureiden kanssa purkaessani telttaa ja tein aamupesut pidemmän kaavan mukaan Luirojärven rannassa. Olo oli rauhallinen, katselin järven maisemia ja iloitsin vaellukseni etenemisestä.

DSC_2948 DSC_2964
DSC_2956
Jätin rinkkani roikkumaan autiotuvan seinälle ja lähdin kulkemaan kohti rajan kämppää. Kämpällä oli Sarviojalla tapaamani pariskunta ja näytin heille polun jota pitkin olin kulkenut Luirolle edeltävänä päivänä. He olivat ilmeisesti kulkeneet eteläisempää polkua ja kastelleet siellä kenkänsä.

Jännitti kulkea tiheässä metsässä aikaisin aamulla. Mielikuvitus laukkasi ja kolisuttelin juomapulloa Kiiskin flexiä vasten. Helle tuntui pahemmalta kuin edeltävinä päivinä, täyttelin juomapulloa Sokostia edeltävissä joissa. Luirolta Sokostin huipulle on suuntaansa noin viitisen kilometriä.

Sokostin rinne alkoi kohota heti metsästä päästyämme. Nousu ei ollut rankka, paahtava helle pakotti hidastamaan ja pitämään seisoskelutaukoja. Mitä korkeammalle nousimme, sitä enemmän Kike alkoi hidastella ja lopulta alkoi lysähdellä varjopaikoille makaamaan. Päätin pitää evästauon ja soittelin kotiin päin.

Kiiski läähätti kuumuudessa ja vaikutti voipuneelta. Puhelun päätteeksi yritin jatkaa matkaa kohti huippua, mutta nopeasti päädyin keskeyttämään nousun ja lähdimme alaspäin. Kiiski laahusti perässä ja pysähteli varjoihin, siitä ei ollut huiputtajaksi.

DSC_2962 DSC_2957
Maisemat olivat upeat jo pelkästään rinteessä, en ehtinyt pettyä kesken jääneestä huiputuksesta vaan päätehtäväni oli nyt varmistaa ettei uskollinen retkikumppanini saa lämpöhalvausta. Tutuksi käynyt pariskunta tuli vastaan ja kerroin palaavamme Luiroon.

Rinteessä juotin koiralle vettä juomapullostani ja kaadoin loput sen niskaan. Sain osakseni tuimaa mulkoilua. Joella kauhoin vettä kastellaakseni turkin ja varmistin että Kike juo. Jo ensimmäisen joen kohdilla Kiiski näytti piristyvän. Kuljimme metsän halki ja Kiiski jatkoi varjoissa makoilua. Syvemmän, rautasillan kautta ylitettävällä joen pätkällä tein temput ja ylitin joen Kiiskin jäädessä juomaan. Ohjasin flexin joen yli niin että koiran oli pakko uida sen yli. Lisää mulkoilua.

Päästessämme Luiroon Kiiski oli pirteämpi. Edelleen pelkäsin sille käyvän huonosti paksun turkkinsa takia ja laitoin sen kiinni puuhun vaijerilla vesikupin viereen.

Alkaessani valmistaa lounasta autiotuvan toiselle puolelle pysähtyi taukoa pitämään toinen yksinvaeltaja koiransa kanssa. kiiski piristyi kuin salaman iskusta ja lounastaukoni menikin innostunutta haukkujaa toppuutellessa.

Jos vaelluksen kuluneet päivät olivat kuumia ja tuskallisia, ne eivät olleet mitään verrattuna kahdeksan kilometrin vaellukseen Luirolta seuraavaan yöpaikkaani Tuiskukuruun.

Luirolla puin varusteeni kunnolla päälle, en muistanut Luirojoen ylitystä ja ärsytti riisua kengät uudelleen. Kiiskin repun päätin kantaa loppuvaelluksen itse, se oli kiinnitettynä rinkkaan jo valmiiksi.

Odottelimme hetken Luirojoen rannalla antaen jo ylittämässä olleen koirien kanssa vaeltaneen porukan mennä ensin. Kuten edeltävätkin joet, Luirojoki oli helppo ylittää.

Nousu Luusuanvaaralle ei ollut niin jyrkkä miltä se kartassa näytti. Ampupäillä istuskelin suurilla kivillä ja join vettä uupumukseen, ei ollut vaeltajan keli vaellella. Olin väsynyt ja kahdeksan kilometrin talsiminen tuntui mahdottomalta. Ampupään jyrkkä etelärinne toi uutta puhtia loputtomalta tuntuneen metsän jälkeen.

Laskeutuessani takaisin alas metsään kivinen polku muuttui hiekkakankaaksi. Kävely oli rattoisaa ja vastaantullut vaeltaja pysähtyi jutustelemaan. Helle ei enää haitannut, juttutuokio tuntemattoman kanssa piristi.

DSC_2968
DSC_2971

Tuiskukurun autiotuvalla en pitänyt kiirettä leirin kasaamisessa. Valmistelin ensin ruokaa, kuivattua hernekeittoa ja ruisleipää. Hernekeitosta tuli juotavaa lisätessäni siihen ajatuksissani aivan liian paljon vettä jutellessani paikalle taukoa pitämään tulleiden vaeltajien kanssa. Juotava hernekeitto oli suhteellisen ällöttävää, mutta nälissään syö vaikka mitä normaalista koostumuksesta poikkeavaa…

Kasasin teltan tutulle paikalle Kiilopää-Suomunruoktu- Tuiskukuru – vaellukseltani.Viimekin kerralla ihmettelin Tuiskukurun telttapaikkojen vähyyttä enkä tajunnut etsiä niitä helikopterikentän lähettyviltä. Yöpymään saapunut partioporukka osasi suunnata kunnon telttapaikoille ja löytyipä sieltä vielä toinen tulipaikkakin…

IMG_20200622_211914
Partiolaisista riitti seuraa. He ohjasivat vedenhakureissunsa telttani ohitse päästäkseen rapsuttelemaan Kiiskiä – ja siitähän koira tykkäsi. Minua lähinnä huvitti nuorten innostus koiraani kohtaan. Lueskelin teltassa kirjaa ja kävin kuvaamassa sopuleita joen rannalla saamatta niistä yhtäkään kunnon kuvaa.

Illalla jouduin siirtämään telttaani varjoon, teltta oli kuumennut auringossa enkä voinut ottaa koiraa sisälle nukkumaan. En jätä Kiiskiä ulos yöksi, en luota vaijeriin niin paljoa että jättäisin sen pidemmäksi aikaa vartioimatta. Myös hyttyset viihtyivät koiran kimpussa, onneksi teltta viilentyi varjossa nopeasti.

Illan kuluessa myös ulkona viileni ja sain jälleen pukea vaatetta makuupussiin. Onneksi lämpötila laski yöksi, jos päivän helteistä olisi joutunut kärsimään yölläkin, vaellukseni olisi ollut hyvin epämukava.