Ruktajärven yöretki ilman koiraa – ensimmäinen pimeä yö sitten talven

DSC_3730
DSC_3737
DSC_3749
DSC_3760

Lokakuun ”Nuku vähintään yksi yö ulkona joka kuukausi”- haasteyön suoritin heti kuun vaihduttua. Alunperin aioin yöksi jollekin lähikodalle, mutta aikataulun muututtua suotuisammaksi päätin tunnin varoituksella kohdistaa auton nokan Karigasniemeä kohti. Utsjoella asuessa monipuolinen retkeilytarjonta mahdollistaa suunnitelmien äkilliset muutokset :D.

Toiveenani oli nukkua yö jossain uudessa ja suojaisassa paikassa. Jouduin jättämään Kiiskin kotiin sen syötyä sukan ja saatuaan jonkinasteisen tukoksen suolistoonsa, joten peruin suunnitelmani lähteä ”hirvialueelle” Nammajärvelle hirvikoiramme Pekun kanssa ja lähdin yksin Ruktajärven autiotuvalle.

Yksinäisyys iski jo ajomatkalla murehtiessani koirani vointia. Se oli ollut todella apeana ja osoittanut tukoksen oireet syömättömyydellä, oksentelulla ja suolen toimimattomuudella. Yritin lohduttaa itseäni edellispäivän eläinlääkärikäynnillä jolloin Kiiskin vointia luonnehdittiin hyväksi.

DSC_3756
DSC_3767
DSC_3764

Kävellessäni Kevon reittiä pitkin kohti Luomusjärviä tunsin oloni todella yksinäiseksi. Sanon vaeltavani yksin, mutta koiran kanssa yksinolo ei ole läheskään sama asia kuin täysin yksin vaeltaminen. Huomasin kaipaavani vierelleni nelijalkaista kulkijaa ja juttukaveria. Maisemat vilisivät ympärilläni kulkiessani reipasta vauhtia, lenkkarit painoivat jalkapöytiä kipeyttäen vasemman jalan. Uudet, reklamaatiosta saamani Meindlin vakuumit lähtivät reklamaatioon, siksi huono kenkävalinta…

Vastaani tuli seitsemän vaeltajaa, Kevolla riitti vielä kulkijaa. Kuljin kaksitoista kilometriä kolmeen tuntiin saapuen perille ennen auringonlaskua.

Ruktajärven tulipaikalla laavusta kurkisteli kaksi vaeltajaa. Huokaisin helpotuksesta, vaikken autiotupaan pääsisikään, telttayöstäni tulisi turvallisen tuntuinen ilman koiraakin. Valitsin telttapaikan läheltä autiotupaa ja hain puuvajalta sylillisen halkoja nuotiota varten. Juuri, kun olin saanut teltan pystyyn ja nuotion sytytettyä täysi pimeys laskeutui.

Autiotuvan pariskunta tuli luokseni juttelemaan tehdessäni iltapalaa. Oli mukavaa, kun kaikessa yksinäisyydessäni koin oloni tervetulleeksi leiripaikalle. Sain kutsun yöksi autiotupaan, tahdoin kuitenkin kokeilla nukkua teltassa. Säikähdimme riekon papatusta, se ja kaverinsa kävivät kiivasta keskustelua jossain tuvan takana. Huh, miltäköhän olisi tuntunut kuulla ääni jos olisin ollut pimeässä yksin?

DSC_3774

Iltapalaksi olin tehnyt pienen pastan valmiiksi termariin. Jälkiruuaksi lämmitin nuotiolla banaanin sulan suklaan kera ja folioleivän nakeilla. Vatsa täynnä istuskelin pimeydessä ja katselin nuotion kipinöintiä. Missä pelko?

Kun nuotio alkoi hiipua kävin pienellä kävelyllä telttani lähistöllä. Oletin näkevinäni otsalampun valokeilassa jotain, edes eläimen. Mitään en nähnyt tai kuullut.

Tein iltatoimet ja kömmin telttaan. Nyt Kiiskin seura kelpaisi, ankeaa kun ei ole mitään mitä paijata tai jolle antaa vahtivastuu yöksi. Luin hetken kirjaa lampun hämyisessä loisteessa ja pistin yhdeksältä nukkumaan. Heräsin tunnin päästä ja hoksasin jättäneeni hirvennahkatuppisen puukkoni ulos nuotiopaikalle. Harmistuneena kömmin villa-asussani ulos pussin lämmöstä pihalle hakemaan puukkoani kettujen armoilta vain todetakseni pakanneeni sen rinkkaani…

Sihtasin valolla pimeyteen. Tätä hetkeä olin odottanut kauhulla kuvitelmissani, yksin pimeässä keskellä metsää. Mitään ei tapahtunut. En pelännyt.

DSC_3777
DSC_3782

Heräilin yöllä muutaman kerran todetakseni oloni todella mukavaksi ja lämpöiseksi. Makuualusta ei hohkannut kylmää läpi Therm-a-restin eristepatjan ansiosta ja liioiteltu villa-merinokerrastoni (villasukat, merinohousut ja -paita, villapaita, villahousut, pipo, kauluri…) pitivät lämpimänä koko yön (-4 pussini ei riitä lämmittämään yön läpi pelkällä merinokerrastolla).

Aamulla pitkitin heräämistä. Kahdeksalta annoin periksi ja nousin makuupussista viileään aamuun. Yllätyksekseni vain makuupussi oli ottanut hieman kosteutta yön aikana, teltan seinät eivät hikoilleet.

Kävin syömässä aamupuurot autiotuvalla. Oli mukava jutella hiljaisen yön jälkeen jonkun elävän kanssa.

DSC_3787
DSC_3807
DSC_3814

Paluumatkalla edeltävän päivän kauniit järvimaisemat olivat peittyneet usvaan. Seurasin usvapilven hiljaista leijumista polun päällä kävellessäni rauhalliseen tahtiin mönkijäuraa pitkin. Olen kuukauden aikana kävellyt harjulla kahdesti, joten ohitin sen jatkamalla matkaa eteenpäin uralla. Kuuntelin Viki&Köpi ja Jäljillä- podcasteja ajankuluksi.

Nousin takaisin merkitylle reitille ja pohkeeni olivat räjähtää. Kuten Kevollakin, ne tuntuivat jälleen kahdelta täydeltä ilmapallolta ja olivat todella kipeät!

Yksinäinen yöretkeni osoitti kuinka tärkeä Kiiski Kike Kikkura minulle on. Se on korvaamaton seura ja vaikka kuinka hetki sitten kirjoitinkin ettei se enää ole mörönsyöttinä, sen läsnäolo tuo turvaa. Jos joutuisin vaeltamaan ilman koiraa, olisin lähtöpisteessä yksinvaeltamisessa.

Kiiskin sukkarikoksesta on nyt 8 päivää. Sukkaa ei näy eikä kuulu, mutta enempää koiran suolentoimintaa kommentoimatta taidetaan olla voiton puolella. Eläinlääkäri tosin sanoi, että sukka voi milloin vain aiheuttaa tukoksen suolistossa, joten toivotaan että se tulisi itsekseen ulos. Tällä hetkellä koirasta ei huomaa että se olisi viikko sitten oksentanut kaiken mitä suuhunsa pisti.

Ruktajärvelle on Karigasniemen Sulaojalta 12 km suuntaansa. Polku on helppokuluinen ilman suuria korkeuseroja. Merkitty polku kulkee Luomusjärvien välissä harjua myöten. Autiotuvan pihapiirissa on avolaavu, nuotiopaikkoja, käymälä ja halkovaja. Telttapaikkoja on useampi.

Autiotupa karttapaikka.fi:ssä

Ukk:n vaellus: Luiro – Sokostin rinne -Luiro – Tuiskukuru 15 km

DSC_2947
Tämä postaus kertoo Urho Kekkosen kansallispuiston vaellukseni kolmannen päivän tapahtumista. Ensimmäisen osan löydät täältä ja toisen päivän postauksen tästä.

Kolmas päivä valkeni yhtä aurinkoisena kuin edeltävänsä. Teltasta herääminen tuntui hyvältä, makoilin aikani – tänään ei ollut hoppu eikä aikatauluja. Kuulin naapureidenkin olevan hereillä, joten ryhdyin rennosti pukeutumaan ja suunnittelemaan ulos mönkimistä.

Kolmannen päivän suunnitelmanani oli pakata kamppeet, jättää ne Hiltonin liepeille ja lähteä kohti Sokostia pelkkä juomapullo ja eväspatukat mukanani. Söin aamupalan teltassa itikoiden takia, juttelin naapureiden kanssa purkaessani telttaa ja tein aamupesut pidemmän kaavan mukaan Luirojärven rannassa. Olo oli rauhallinen, katselin järven maisemia ja iloitsin vaellukseni etenemisestä.

DSC_2948 DSC_2964
DSC_2956
Jätin rinkkani roikkumaan autiotuvan seinälle ja lähdin kulkemaan kohti rajan kämppää. Kämpällä oli Sarviojalla tapaamani pariskunta ja näytin heille polun jota pitkin olin kulkenut Luirolle edeltävänä päivänä. He olivat ilmeisesti kulkeneet eteläisempää polkua ja kastelleet siellä kenkänsä.

Jännitti kulkea tiheässä metsässä aikaisin aamulla. Mielikuvitus laukkasi ja kolisuttelin juomapulloa Kiiskin flexiä vasten. Helle tuntui pahemmalta kuin edeltävinä päivinä, täyttelin juomapulloa Sokostia edeltävissä joissa. Luirolta Sokostin huipulle on suuntaansa noin viitisen kilometriä.

Sokostin rinne alkoi kohota heti metsästä päästyämme. Nousu ei ollut rankka, paahtava helle pakotti hidastamaan ja pitämään seisoskelutaukoja. Mitä korkeammalle nousimme, sitä enemmän Kike alkoi hidastella ja lopulta alkoi lysähdellä varjopaikoille makaamaan. Päätin pitää evästauon ja soittelin kotiin päin.

Kiiski läähätti kuumuudessa ja vaikutti voipuneelta. Puhelun päätteeksi yritin jatkaa matkaa kohti huippua, mutta nopeasti päädyin keskeyttämään nousun ja lähdimme alaspäin. Kiiski laahusti perässä ja pysähteli varjoihin, siitä ei ollut huiputtajaksi.

DSC_2962 DSC_2957
Maisemat olivat upeat jo pelkästään rinteessä, en ehtinyt pettyä kesken jääneestä huiputuksesta vaan päätehtäväni oli nyt varmistaa ettei uskollinen retkikumppanini saa lämpöhalvausta. Tutuksi käynyt pariskunta tuli vastaan ja kerroin palaavamme Luiroon.

Rinteessä juotin koiralle vettä juomapullostani ja kaadoin loput sen niskaan. Sain osakseni tuimaa mulkoilua. Joella kauhoin vettä kastellaakseni turkin ja varmistin että Kike juo. Jo ensimmäisen joen kohdilla Kiiski näytti piristyvän. Kuljimme metsän halki ja Kiiski jatkoi varjoissa makoilua. Syvemmän, rautasillan kautta ylitettävällä joen pätkällä tein temput ja ylitin joen Kiiskin jäädessä juomaan. Ohjasin flexin joen yli niin että koiran oli pakko uida sen yli. Lisää mulkoilua.

Päästessämme Luiroon Kiiski oli pirteämpi. Edelleen pelkäsin sille käyvän huonosti paksun turkkinsa takia ja laitoin sen kiinni puuhun vaijerilla vesikupin viereen.

Alkaessani valmistaa lounasta autiotuvan toiselle puolelle pysähtyi taukoa pitämään toinen yksinvaeltaja koiransa kanssa. kiiski piristyi kuin salaman iskusta ja lounastaukoni menikin innostunutta haukkujaa toppuutellessa.

Jos vaelluksen kuluneet päivät olivat kuumia ja tuskallisia, ne eivät olleet mitään verrattuna kahdeksan kilometrin vaellukseen Luirolta seuraavaan yöpaikkaani Tuiskukuruun.

Luirolla puin varusteeni kunnolla päälle, en muistanut Luirojoen ylitystä ja ärsytti riisua kengät uudelleen. Kiiskin repun päätin kantaa loppuvaelluksen itse, se oli kiinnitettynä rinkkaan jo valmiiksi.

Odottelimme hetken Luirojoen rannalla antaen jo ylittämässä olleen koirien kanssa vaeltaneen porukan mennä ensin. Kuten edeltävätkin joet, Luirojoki oli helppo ylittää.

Nousu Luusuanvaaralle ei ollut niin jyrkkä miltä se kartassa näytti. Ampupäillä istuskelin suurilla kivillä ja join vettä uupumukseen, ei ollut vaeltajan keli vaellella. Olin väsynyt ja kahdeksan kilometrin talsiminen tuntui mahdottomalta. Ampupään jyrkkä etelärinne toi uutta puhtia loputtomalta tuntuneen metsän jälkeen.

Laskeutuessani takaisin alas metsään kivinen polku muuttui hiekkakankaaksi. Kävely oli rattoisaa ja vastaantullut vaeltaja pysähtyi jutustelemaan. Helle ei enää haitannut, juttutuokio tuntemattoman kanssa piristi.

DSC_2968
DSC_2971

Tuiskukurun autiotuvalla en pitänyt kiirettä leirin kasaamisessa. Valmistelin ensin ruokaa, kuivattua hernekeittoa ja ruisleipää. Hernekeitosta tuli juotavaa lisätessäni siihen ajatuksissani aivan liian paljon vettä jutellessani paikalle taukoa pitämään tulleiden vaeltajien kanssa. Juotava hernekeitto oli suhteellisen ällöttävää, mutta nälissään syö vaikka mitä normaalista koostumuksesta poikkeavaa…

Kasasin teltan tutulle paikalle Kiilopää-Suomunruoktu- Tuiskukuru – vaellukseltani.Viimekin kerralla ihmettelin Tuiskukurun telttapaikkojen vähyyttä enkä tajunnut etsiä niitä helikopterikentän lähettyviltä. Yöpymään saapunut partioporukka osasi suunnata kunnon telttapaikoille ja löytyipä sieltä vielä toinen tulipaikkakin…

IMG_20200622_211914
Partiolaisista riitti seuraa. He ohjasivat vedenhakureissunsa telttani ohitse päästäkseen rapsuttelemaan Kiiskiä – ja siitähän koira tykkäsi. Minua lähinnä huvitti nuorten innostus koiraani kohtaan. Lueskelin teltassa kirjaa ja kävin kuvaamassa sopuleita joen rannalla saamatta niistä yhtäkään kunnon kuvaa.

Illalla jouduin siirtämään telttaani varjoon, teltta oli kuumennut auringossa enkä voinut ottaa koiraa sisälle nukkumaan. En jätä Kiiskiä ulos yöksi, en luota vaijeriin niin paljoa että jättäisin sen pidemmäksi aikaa vartioimatta. Myös hyttyset viihtyivät koiran kimpussa, onneksi teltta viilentyi varjossa nopeasti.

Illan kuluessa myös ulkona viileni ja sain jälleen pukea vaatetta makuupussiin. Onneksi lämpötila laski yöksi, jos päivän helteistä olisi joutunut kärsimään yölläkin, vaellukseni olisi ollut hyvin epämukava.

Tunturiterapiaa Skáidejávrilla – toukokuun yö

DSC_2727 DSC_2737DSC_2740
Pitkän talven huipennus oli ehdottomasti yöreissu Nuorgamiin Skaidejávrille. Lähdin ajelemaan kotoa lasten nukkumaan menon jälkeen ja saavuin Pulmanjärventien levikkeelle puoli yhdeksän aikaan.

Levikkeeltä lähti samaan aikaan toinen retkeilijä koiriensa kanssa kohti laavua, pidin heihin hieman etäisyyttä jotta saisin lumikenkäillä Kiiskin ja ahkion kanssa rauhassa. Lenkkeilemässä ollut mies pysähtyi jutustelemaan ja ahkion kantaminen tieltä hangelle kävi joutuisasti jutun luistaessa.

Aurinko paistoi kirkkaana taivaalta ja heijasti lämpöään hangesta. Pälvet olivat rutikuivia, ahkion pohjaa kävi sääliksi kun mutkittelin kivikossa lumikenkäillessäni kohti määränpäätäni. Kiiski ilakoi hangella, spurttaili ja kieri viilentääkseen itseään. Upottavalla hangella kulku kävi raskaaksi töppöjalalle, fiksuna (laiskana) koirana se hoksasi siirtyä ahkion taakse kulkemaan pitkän fleksin päässä.

Sydäntä lämmitti kuulla kapustarintojen haikeaa viheltelyä. Ne ovat varma merkki tulevasta kesästä, erämaassa kulkiessa ei tunne olevansa yksin kapustarintojen seuratessa ja kyttäillessä kivillä.

DSC_2759 DSC_2754
DSC_2758
Valitsin leiripaikakseni lähimmän pälven kodasta. Pälvi oli juuri sopiva leiriytymiselle, teltalle löytyi mukavan tasainen paikka. Aurinko paistoi matalalta ja värjäsi maaston kellertäväksi – kylläpä minua nyt hemmoteltiin!

En meinannut millään saada teltan kaaria paikkoilleen vaikka kuinka löysäsin kaaripaikkojen remmejä ja varmistin ettei telttakangas kiristä mistään. Meinasi jo usko mennä, onneksi kukaan ei ollut näkemässä. Kiiski huuteli kodan pihassa olleelle koiralle ja hiljentyi saatuaan iltapalaa. Kerrankin se keskittyi syömään eikä hotkinut, kai upeat maisemat saivat senkin rentoutumaan.

Istuskelin porontaljalla ja söin iltapalaa. Hetkeen ei kaivannut mitään muuta. Olin onnellinen että sain aikaiseksi lähteä yöpymään luontoon työputken jäljiltä, vaikka seuraavana päivänä väsyttäisikin pidemmällä tähtäimellä luontoöistä on vain hyötyä.

Yksi asia vaivasi – olisipa poitsu mukana! Hän ei olisi tosin mitenkään päässyt kulkemaan mukanani pälvelle upottavan hangen takia, kesämmällä sitten. Bebbe liittyy telttaretkiini kasvettuaan vielä hieman lisää.

Unille painuin kymmenen jälkeen. Nukuin porontaljan päällä vaikka mukanani oli myös uusi Therm-a-Restin RidgeRest solite – eristepatja. En uskaltanut luottaa sen eristävyyteen vielä ensimmäisenä yönä.

DSC_2770 DSC_2771
Yö oli raivostuttavan levoton. Vaikka jouduinkin lisäämään alkuyöstä vaatetta, makuupaikkani oli oikein mukava. Uni ei tullut millään ja rekkojen äänet kuuluivat Norjasta saakka leiripaikkaani. Joku taisi ajella mönkijällä Pulmankijärventiellä ja jos oikein kuulin lentokonekkin lensi yli. Kun viimein sain unta, heräsin kuumuuteen. Riisuin vaatetta ja nukuin loppuyön yhdellä pussilla.

Olen pitkään pelännyt sitä yötä kun Kiiski herättää minut ulkopuolelta havaitsemansa häiriötekiän takia. Lähtiessäni yöksi luontoon toivon etten säikähdä jotain niin paljon että se veisi rohkeuteni nukkua yksin. Viideltä aamulla havahduin siihen kun Kiiski tökkäsi minua tassullaan, kaivauduin paniikissa ulos pussista ja huudahdin ”mitä” minua hiljaa tuijottavalle karvakasalle. Otin korvatulpan pois ja kuuntelin – joku ajoi moottorikelkalla ohi!

Hitsi, mä en ainakaan näin aikaisin herää, ajattelin ja käskin Kiiskinkin alkaa nukkumaan ja kaivauduin takaisin pussiini. Seuraavan kerran heräsin vasta puoli kahdeksan aikaan aamulla.

Aamupalan syötyäni kävin mutkan huussilla. Lämpimästä yöstä huolimatta hanki kantoi ja oli mukava kävellä vaivatta paikasta toiseen. Parin tunnin sisään aurinko lämmitti hangen jälleen pehmeäksi ja paluumatkalla oli pakko käyttää lumikenkiä.

Päästyäni autolle fiilis oli jälleen kerran levännyt ja onnellinen. Vaikka yöretkeni oli jälleen kestoltaan lyhyt, sen aikana ehti rentoutua täysin. Ilmainen terapiaistunto!

Muut postaukseni Skáidejávrista

Kuukauden yöreissu: Peurasuvanto

DSC_2633
Lauantai- sunnuntai välisen yön jälkeen olen ollut hieman hämilläni. Vielä viime kesänä varmistelin leireissä yksin ollessani turvallisuuttani ja pelkäsin jonkun, eläimen tai ihmisen, tulevan häiritsemään uniani. Kohdattuani pimeän helmikuussa Skaidejávrin yöretkellä pelkoni ovat kadonneet.

Vielä viime kesänä leiriytyessäni kuljin teltan aluetta ympäri ennen nukkumaanmenoa ja varmistelin ettei lähistöllä varmasti ole mitään tai ketään muuta. Uneni oli rauhatonta ja odotin jatkuvasti koirani reagoivan johonkin ääneen.

DSC_2602 DSC_2608
Tunturissa kulkiessani haaveilen yöpyväni mitä upeimmissa paikoissa. Esteenä on kuitenkin ollut pelko rauhattomasta yöstä ja olen kuluttanut tuttuja yöpaikkoja jo lähes kyllästymiseen saakka. Kohteet eivät ole käyneet tylsiksi, lähinnä oma uskaltamattomuus.

Lähtiessäni viimeisimmälle yöreissulleni suunnitelmanani oli lumikenkäillä tutulle ja turvalliselle Skoarrajärvelle. Lähtiessäni kulkemaan kelkanjälkeä pitkin totesin hangen upottavan lumikenkienkin alla sen verran että retkestäni tulisi raskas. Kiivetessäni korkeammalle tiestä Norjan Sirman upeat maisemat avautuivat pohjoiseen, samalla huomasin uran vierestä tasaisen, juuri teltalle sopivan kohdan.

Maisemat tuolta potentiaaliselta paikalta avautuivat upeasti. Aurinko laskeutui hiljalleen Norjan tunturien taakse eikä aikaa ollut hukattavana mikäli tahdoin ihastella auringonlaskua teltan oviaukolta.

Aloin jo tamppaamaan teltalle alustaa alkaessani jännittää. Ei, tämä ei voi olla sopiva kohta teltalle. Paikka oli lähellä tietä, mutta sen verran korkeammalla ettei telttani näkyisi sinne. Pohjoistuuli saattaisi ottaa telttaan ikävästi ja vasta kesällähän Skoarrajärven yöretkelläni pelkäsin samassa kohdassa olevan hirviä…

DSC_2610 DSC_2612
Päätin kuitenkin pystyttää teltan uran viereen. Loppuillan vietin ulkosalla iltapalaa syöden teestä nauttien, ihastelin punertuvaa taivasta ja unohdin pelkoni täysin. Vaikka tie olikin noin 200 metrin päässä, eivät Norjankaan puolella jyrisevät rekat haitanneet rauhaani.

Laitoin yhdeksän jälkeen nukkumaan levollisin mielin. Tarkoitukseni oli kuunnella podcasteja, mutta en ollutkaan ladannut niitä puhelimeen joten kentättömällä alueella oli turha haaveilla iltasadusta. Harmitti etten ollut ottanut mukaan mitään lukemista, Kiiski sai nauttia pitkistä rapsutuksista ennen kuin hautauduin kahteen makuupussiini ja suljin silmäni.

Mietiskelin unta odottaessani pelkojani ja totesin että teltassa oli harvinaisen turvallinen olla. Jännitin mahtoiko yöllä tulla vielä pimeää ja ripustin vielä lampun roikkumaan teltan katosta varmuuden vuoksi.

Säikähtelin useamman kerran alkuyöstä unen rajamailta typeristä syistä. Näin pieniä pätkiä unta, alas parkkiin jättämäni auto oli joko tulessa tai sitten teltan ulkopuolella paloi. Kun viimein nukahdin kunnolla, heräsin enää vain muutaman kerran vaihtamaan asentoa ja auringon noustessa kuumuuteen.

Aamulla heräsin vasta kahdeksan aikaan. Kiiski tunki kuononsa makuupussini aukosta sisään ja rapsuttelin sitä kaikessa rauhassa. Hoksasin ilokseni ettei yöllä ollut kertaakaan pimeää herätessäni ja olin jälleen uskaltanut nukkua yön ulkona, yksin.

En osannut arvatakkaan kuinka pitkälle pääsisin yksin yöpymisen suhteen kun syksyllä aloin kohdata pelkäämääni pimeää. Yöreissu toisensa perään tuntuu sujuvan paremmin ilman pelkäämistä ja rauhattomuutta. Lopulta palkintona on levollinen mieli luonnosta nautitun hetken jäljiltä.

Ehkä piankin uskallan toteuttaa loputkin haaveilemani yöretket. Nuku vähintään yksi yö ulkona joka kuukausi –  facebookhaaste on sujunut toistaiseksi hyvin ja uskon näin jatkuvan ainakin syyskuuhun saakka. Loka-joulukuu tulee olemaan haasteen vaikein osuus itselleni kaamoksen takia. Jos jo tuolloin olen kylliksi rohkea kohtaamaan täyden pimeyden?