Sumussa talvea kohti / Kalkujoki

DSC_6716 DSC_6724
DSC_6728 DSC_6736
Elokuussa alkaneet sumuiset aamut ovat jatkuneet lokakuuhun saakka. Aurinkoiset aamut ovat olleet harvassa, pojan lenkkaritkin olen laittanut syrjään vuorattujen kumisaappaiden osottauduttua paremmiksi jalkineiksi loppusyksylle.

Kotisohva ja keskeneräinen Kalevala Cal – virkkaustyö ovat kieltämättä houkutelleet jäämään kotiin lenkkeilyn sijasta, mutta maanantai- aamuna otin itseäni jälleen niskasta kiinni ja lähdin Pekun kanssa nousemaan Geologista polkua pitkin ylös tunturiin. Sankka sumu peitti maisemat alleen rinteen puolessa välissä, tuntui kuin koko metsä olisi hiljentynyt sumun tuoman synkkyyden alla. Onneksi otin Pekun mukaani, olisin nimittäin saattanut jopa pelästyä jokaista kauempaa kuulunutta rasahdusta, Pekun jatkaessa nuuskimistaan ääniin reagoimatta sain nauttia patikoinnista huoletta.

DSC_6738 DSC_6743
DSC_6748 DSC_6753
Ylempänä puurajalla sumu oli laskeutunut tunturin syvänteisiin ja seisoi jähmettyneenä paikoillaan. Kävelin juuri ja juuri maasta erottuvaa polkua pitkin kohti Kalkujoen lampea jättäen merkatun reitin taakseni.

Jossain kaukana korppi naksutti yksinäisyyttään. Peku nuuski ilmaa tarkkaan ja lähti vetämään päinvastaiseen suuntaan. Hajun lähteenä taisi olla lammen rannassa uiskennelleet linnut, kun koira lähti samaan suuntaan kanssani ilman suurempaa vastahakoisuutta.

Kiersimme lammen rantaa ja lähdimme laskeutumaan Geologista polkua pitkin alas kylälle. Polku Kalkujoen kodalta koulun lähistölle on kuivallakin kelillä hankala, nyt sateiden kastelemana se oli entistä liukkaampi ja laskeutumiseen sai käyttää tosissaan aikaa, etenkin kun mukana oli koirakin. Onneksi Peku on tottelevainen ja jäi pitkän flexin perässä odottelemaan minua rinteeseen vetämisen sijasta.

Saa nähdä milloin Utsjoelle sataa ensilumet! Tiistai-iltana iltavuorosta kotiin kävellessäni maa oli jo kohmeessa ja pienimmät rapakot olivat osittain jäässä. Toivottavasti pian, nimittäin tuo vesisade olisi kiinteämmässä muodossa paljon siedettävämpää!

Adventureland Lapland löytyy myös Instagramista nimimerkillä Adventurelandlapland 

Taapero ja Manduca /Kalkujoki

DSC_6708 DSC_6664
DSC_6666
Taas mä sorruin. Nimittäin kuvaamaan automaatilla. Pikku-J:n roikuskellessa selässäni Manducassa koin helpommaksi napsia kuvia helpolla ratkaisulla, vähät välittämästä kameran asetuksista. Kotona kuvat Picasaan ladattuani pettymys oli suuri. Lightroomillakaan en saanut kuvia yhtään sen paremmaksi. Ensi syksynä mä todellakin otan osaa retkeilykuvauskurssille, oppiakseni enemmän kuvanmuokkauksesta, mikäli sellainen vielä järjestetään!

Sunnuntaina ennen Rovaniemen reissuani lähdettiin kipuamaan Kalkujoen kodalle parin broilerinakin paistoon. Itse halusin ottaa reissun liikunnan kannalta ja otin pojan selkääni lisäpainoksi rinteeseen. Alun tuskaisen hengästymisen jälkeen kulku alkoi sujua pitkäsäärisen J:n perässä ja poika alkoi tuntua kevyemmältä kantaa.

DSC_6677
DSC_6683 DSC_6706
Manduca me ostettiin Pikku-J:n ollessa kuuden kuukauden ikäinen. Sen painorajoitus on kolmesta kilosta 20 kiloon saakka, joten taaperonkin kanto onnistuu. Paino kohdistuu lantiolle kuten rinkkaa kantaessa, täten hartijat eivät kuormitu. Itse tykkään kantaa poikaa enemmän repussa kuin meidän lastenkantorinkassa, josta emme ole saaneet asetuksia minulle sopiviksi.

Manducaa mainostettiin yksin puettavaksi, mutta sen käyttö on jäänyt vähälle juuri sen puettavuuden hankaluuden takia. En itse ole ikinä onnistunut saamaan poikaa selkääni ilman apua, eteen pukeminen oli helpompaa hänen ollessa pienempi. Pikku-J ei ole paljoa kommentoinut reppuselässä kulkemisesta, mutta eipä ole kyydistä valittanutkaan.

Pikku-J on nyt kahden ja puolen vuoden ikäinen, epäilen että pystymme kantamaan häntä Manducassa vielä ensi syksyyn saakka. Pidempäänkin, jos pikkumies itse haluaa! Ja mahtuu. Tällä hetkellä hän mahtuu hyvin reppuun syntyvään ”kuoppaan” istumaan, eikä jalkojen yli menevä remmi ei purista reisistä. Manducaa on pidennetty selkäkappaleesta avaamalla vetoketju, joten säätövaraa pojan kasvaessa pituutta ei enää ole.

Vähäisestä käytöstä huolimatta olen ollut tyytyväinen kantoreppuumme. Näitä myydään useita erilaisia eri merkeiltä. Manducaan päädyttiin sen pitkäikäisyyden, ergonomian, säädettävyyden ja hyvän mainonnan takia :D. Vaikeasti puettavuuden lisäksi voisin miinukseksi sanoa sen, että väri kulahti jo ensimmäisessä pesussa.

Patikoinnin lisäksi Manducaa olen käyttänyt hilloja poimiessa.

Makkarat paistettuamme ja kodan pihapiirissä leikittyämme jatkoimme takaisin alas kylänpintaan. Tällä kertaa J:kin pääsi todistamaan Kiiskin hassua tapaa hidastella alamäissä. Se pysähtelee mättäille, matelee alas, jää syömään marjoja ja vitkuttelee alasmenoa kaikin mahdollisin tavoin. En tiedä onko alastuleminen lyhytjalkaiselle koiralle hankalaa, vai tietääkö se reitin vievän kotiin ja reissun päätyvän lyhyeen?

Talvinen postaus Kalkujoen kodasta

Suomunruoktu – Tuiskukuru 13 km

DSC_6044 DSC_6046
DSC_6047
Yöllä heräsin poron rou’untaan. Tarkemmin asiaa tutkittuani kävi ilmi että se olikin vain kuorsaava Kiiski. Nukahtaminen kesti kauan, vähän väliä havahduin hereille kylmän tai jonkun muun pienen häiriötekijän takia.

Aamulla olo oli kamala. Aivan kuin krapulassa olisi herännyt. Söin aamupalaksi puuroa ja riisikakkua, join kahvia ja tankkasin myslipatukalla huonon olon pysyessä sitkeästi mukana. Jo yöllä valvoskellessani tiesin etten pääsisi Luirojärvelle saakka, päätin yrittää Tuiskukuruun. Lähdin vaeltamaan ensimmäisenä Suomunruoktun yöpyjistä kohti Tuiskukurua. Olo oli edelleen vedoton, maleksin polulla eteenpäin ja pohdin mistä huono olo johtuisi. Toivottavasti vain  huonoista yöunista.

DSC_6053
DSC_6060 DSC_6062
Aitajoen taukopaikalla söin pari välipalapatukkaa. Läsnäolomme herätti nuotiopaikan vieressä yöpyneet ja heidän kömpiessään ulos teltastaan jatkoimme matkaamme. Poikkesin jo tässä vaiheessa reittisuunnitelmastani – tarkoitus oli vaeltaa Salonlammen laavun kautta Tuiskukuruun, mutta päätin nousta tunturiin kenttien toivossa.

Rinteessä oli pakko pysähtyä ja miettiä jatkamista. Päässä vilisi ajatuksia koko reissun keskeyttämisestä, tirautin pari kyyneltä turhautuneena. Mä en jaksanut ja v*tutti suunnattomasti ajatus siitä, että yhden unettoman yön takia koko reissu voisi olla ohi. Hetken aikaa keräiltyäni itseäni päätin sisulla jatkaa, vaikka muutaman kerran käännyinkin takaisin kohti Suomunruoktua.

DSC_6066 DSC_6067
DSC_6072
Päästyäni viimein ylös puhelimeni kilahti. Ilahtuneena naputtelin viestiä kotiin päivän fiiliksistä ja muuttuneista suunnitelmista. Ohitseni ajoi 3 Metsähallituksen työntekijää mönkijöillä, ilmeisesti olivat tulossa tupien huoltokeikalta. Aikani kuljettua minut ohitti vielä kaksi Rajavartijaa, reitti alkoi tuntua ruuhkaiselta. Hiljalleen olokin alkoi parantumaan.

Tuiskukurun autiotuvan pihassa ollut kyltti ilmoitti Suomunruoktulle kilometrejä olevan 15, kun taas Suomunruoktulta Tuiskukuruun niitä piti toisen kyltin mukaan olla vain 13… Hämmentyneenä aloin kasata telttaani tuvan pihaan, tuvassa oli jo valmiiksi kaksi miestä pienen koiran kanssa.

Teltassa söin ja aloin lepäämään. Kulutin aikaani lueskelemalla ja Kiiskiä rapsuttaen. Pikkuhiljaa teltan seinät alkoivat käymään ahdistaviksi ja väsyneenä rupesin pelkäämään, että jos en jaksakaan kulkea seuraavana päivänä kohteeseen jota en vielä tiennyt- Luiroon en ollut enää matkalla. Sääkin vaikutti sateiselta ja maalailin jo kauhukuvia likomärästä yöstä.

DSC_6074
DSC_6078 DSC_6076
DSC_6080
Kävin autiotuvalla juttelemassa miesten kanssa ja tulin siihen tulokseen että yöpyisin tuvassa jaksaakseni paremmin seuraavana päivänä, en halunnut ottaa riskiä huonosta yöstä teltassa nukkumisella.

Pikkuhiljaa Tuiskukuruun alkoi rantautua muitakin vaeltajia. Kaikilta tuvassa vierailleilta kysyin onko koirani läsnäolo heille ok, koira voisi tarvittaessa siirtyä ulos. Ulkona oli lämmin keli mutta hyttysten takia pidin kiiskin tuvan ulko-oven vieressä yön yli.

Ilta kului vaeltajien kanssa keskustellessa, hieman hävetti kun ajatuksissani lukitsin muut tuvan sisälle käydessäni ulkohyyskässä… Noh, kauaa he eivät lukkojen takana joutuneet onneksi olemaan. Luin kirjaani ja pistimme kaikki samoihin aikoihin nukkumaan. Karttaa selaillessa harkitsin ensin vaeltavani Tuiskukurun kautta Lankojärvelle, päädyin lopulta vaeltamaan takaisin Suomunruoktuun.

Vaikka heräilinkin yöllä jatkuvasti kuumuuteen ja tupakavereiden (lähinnä koirien) mekkalointiin yö oli paljon parempi kuin edeltävä. Vaikka selkäkin kipuili ja heräsin kankeana korppuna, olin täynnä uutta energiaa kohtaamaan tulevat kilometrit.

Kiilopää – Suomunruoktu 15 km

DSC_5997 DSC_6003
Voi hitsit miten paljon himottais lähteä uudelle vaellukselle! Mutta vietän mielelläni loput kesälomastani kotona perheen kesken, vaikka vähän väliä mieleen tulvahtelee halu pakata rinkka ja lähteä uuteen seikkailuun…

… Harmi, ettei Urho Kekkosen kansallispuistoon lähtiessäni olo ollut samanlainen. Suunnittelin vaelluksen nopealla aikataululla ja en ollut edes varma kansallispuiston portista sisään astellessani, halusinko edes lähteä koko vaellukselle. Kiilopäällä katseeni osui puiseen kylttiin jossa kehotettiin olemaan lähtemättä yksin tunturiin. Katsoin kylttiä hetken ja mietin että no, onhan mulla koira mukana. Silti tuttu kehotus jäi takaraivoon kummittelemaan.

DSC_6006 DSC_6007
DSC_6008
Kuljimme hyväkuntoista mönkijäuraa pitkin Kiilopään rinnalla kohti ensimmäistä yöpymispaikkaa. Tutkailin karttaa vähän väliä ja mittailin etäisyyttä Suomunlatvan taukopaikalle, jossa aikomukseni oli pitää päivän ensimmäinen tauko. Niilanpäällä kirvasin karttaani – siihen ei oltu ollenkaan merkitty tunturin alapuolella ollutta päivätupaa.

Hiljalleen reitti alkoi laskeutua kohti metsikköä. Puhelimesta katosi kentät ja hieman hermostunein fiiliksin juttelin Kiiskille kulkiessamme alemmas ja alemmas laaksoon. Mönkijäuralla näkyi lukuisia kengänjälkiä ja Suomunlatvan taukopaikalla ilahduin kahdesta muusta vaeltajasta.

DSC_6019
DSC_6016 DSC_6020Molemmat olivat reissussa yksinään. Sain heiltä paljon rohkaisua omalle reissulleni – alueella kuulemma liikkui monia yksinvaeltajia ja toinen jutustelijoista palaa vuosittain paikalle retkeilemään. Rohkeampana lähdin jatkamaan kulkuani kohti yöpymispaikkaa hirven kuivalihaa nautittuani.

Viimeiset 5 kilometriä menivät kevyin askelin. Tallustelin reitin ylittävät vesistöt kenkiä kastelematta, fiilistelin laskevaa aurinkoa ja pikkuhiljaa tuttu vaellusfiilis valtasi mielen.

DSC_6030 DSC_6035
DSC_6032 DSC_6034Juuri ennen Suomunruoktua joki katkaisi mönkijäuran. Arvioin reittini hieman huonosti ja kastelin molemmat kenkäni varresta kulkiessani joen yli.
Suomunruoktulla oli paljon muita vaeltajia, jotka tervehtivät iloisesti saapuessamme autiotuvan pihaan.

Löysin heti joen läheisyydestä hyvän, tasaisen kohdan teltalle ja aloin oitis valmistelemaan ruokaa teltan kokoamisen ohella. Kiiski osoitti hieman mieltään haukkumalla ollessaan puuhun kytkettynä, mutta hiljeni saadessaan itsekin syötävää.

DSC_6036 DSC_6040Saatuani teltan kokoon söin ja lähdin Kiiskin kanssa kiertämään aluetta. Tuvan molemmat puolet vaikuttivat olevan tupaten täynnä ja telttapaikoilla oli lukuisia yöpyjiä. Hieman huvitti aiempi yksinäisyydentunteeni ja huoli pärjäämisestä. Kiiskin kaulassa killunut B-Barkin tutkapantakin vilkutti vihreää valoa, eli kotonakin tiedettäisiin että olen päässyt kohteeseen.

Teltassa luin hetken aikaa kirjaa, Kiiski pisti oitis makuulleen huopansa päälle ja nukahti samantein ketarat ojollaan. Hiljalleen pistin itsekin nukkumaan puettuani päälleni lämpimästi vaatetta. Huomenna olisi edessä pitkä ja rankka päivä.

Pahakuru – Vuontispirtti 20km

DSC_5592 DSC_5594
DSC_5596
Aamu Pahakurussa alkoi sateisena. Yön paksu sumu peitti enää vain kauempana siintävät Suastunturin ja Lumikeron huiput joita ihailin tuvan ikkunasta aamupuuroa keitellessäni. Kiiski söi omaa aamupalaansa ulkona nuotiopaikan vieressä, se nukkui koko yön tyytyväisenä lattialla petipaikkani vieressä.
Teltan olin kasannut illalla ennen nukkumaan menoa ja jännittyneenä menin kokeilemaan olivatko kamiinan yllä roikkuneet vaatteet kuivuneet yön aikana. Housuni ja kerraston vaatteeni olivat kuivat, mutta vaelluskengät olivat imaisseet yön aikana kosteuden sisäänsä. Tämä oli ensimmäinen kerta Meindlien kanssa kun ne kastuvat ja mietin pääni puhki mitä tein väärin, olinhan vasta ennen reissua vahannutkin ne. Ilmeisesti ne olivat keränneet kosteuden sisäänsä roikkuessaan kosteiden vaatteiden ympärillä.

Olin jo aamulla kastellut yhden sukkaparin laittaessani märät taukokengät jalkaani, siinä aamun pakkailun lomassa en hoksannut että minulla oli mukana vielä yksi kuiva pari. Kiiskille antamani kuoritakki oli edelleen kostea. Syötyäni ja pakattuani loputkin kamppeet puin kuorihousut kerraston housujen päälle ja goretex- takin korvaamaan kuoritakkia. Sääennusteen mukaan sateen pitäisi hellittää puoleen päivään mennessä.

Hyvästelimme naiset ja lähdimme kulkemaan tihkusateessa märkää polkua pitkin kohti Hannukurua. Olin päättänyt, jos jaksan vaeltaa Montellinmajalle ilman suurempaa väsymystä hyvissä ajoin vaellan loputkin viisi kilometria autolle. Aamun väsymys alkoi kaikota kohdatessani puron jota reunustivat kauniit keltaiset kukat.
Tunturin karuus muuttui hetkessä kauniiksi vehreäksi koivumetsäksi jonka läpi kävely toi uudenlaista innostusta reissun jatkamiseen.

Hannukurulla kävelin pihan halki ja ihastelin kuinka autiotuvan piha oli kasvanut vuosien aikana pieneksi kyläksi. Autiotuvan lisäksi siellä oli suuri varaustupa, sauna ja tiivis kota jonne kurkistin ennen matkan jatkamista. Lähdimme kulkemaan kahden nuoren miehen perässä kohti Suastunturia, mutta jouduimme jättämään heihin reilusti väliä Kiiskin innostuessa vetämään uusien tuttavien perässä.
DSC_5600 DSC_5604
DSC_5610
Matkamme jatkui Suastunturin yli Suaskuruun, jossa pidin pidemmän tauon. Kohtasimme Pahakurussa olleen perheen ja vaihdoimme kuulumiset. Vatsa täynnä nostin rinkan selkääni täynnä uutta intoa- minulla oli Lumikeron (660m) ylitys edessä. Paikan, jolla koko luontoinnostukseni alunperin alkoi.

Kuljin jännittynein fiiliksin loivasti nousevaa rinnettä kohti kauempana siintävää Lumikeron huippua. Huippu oli paksun usvan peitossa. Muistelin kuinka riparilla jouduin pitämään useamman tauon tunturin rinteellä ja olin täysin varma että siinä olisi vähintään 7 valehuippua! Ohitsemme kulki paljon porukkaa kohti pohjoista, Kiiski innostui vastaantulleista koirista ja neljän huskyn kanssa liikkuneilta tiedustelin mitä reppuja he koirillaan käyttivät. Matkamme Lumikeron huipulle sujui leppoisasti (tosin Kiiski alkoi hyytyä ja kulki perässäni) ja yllätyin huippumerkin ilmestyessä eteemme kuinka helppo nousu olikaan.

DSC_5612
DSC_5619 DSC_5628
DSC_5631
Hämmentyneenä katselin sumun peittämiä maisemia. Kävin kyltistä tarkistamassa olinpaikkamme ja kiersin huippumerkkiä ympäri. Tässä se on, 9 vuotta sitten kamalan korkealta ja vaikeasti saavutettavalta tuntunut tunturi olikin suhteellisen matala verrattuna niihin tuntureihin joille olen näiden vuosien aikana kiivennyt. En ollut pettynyt vaan onnellinen päästyäni takaisin Lumikerolle.

Hyvästelin Lumikeron ja lähdin laskeutumaan kohti Lumikurua. Luulin Lumikeron toista huippua Vuontiskeroksi ja hehkuttelin mielessäni kuinka helppo viimeinen päivä olikaan. Vuontiskeron kohotessa eteeni otin hämmentyneenä karttani esille ja tarkistin tunturin korkeuskäyristä tulevan polun rankkuuden. Päivän kilometrit alkoivat pikkuhiljaa tuntua jaloissa. Kiiski makoili jängällä aina tilaisuuden tullen ja löntysti väsyneenä perässäni. Ohitimme yhteensä kuusi vaeltajaa matkallamme kohti Montellinmajaa.

DSC_5641
DSC_5645 DSC_5649
DSC_5651
Tsemppasin itseäni ja Kiiskiä jaksamaan autiotuvan pihaan saakka. Kilometrejä oli kertynyt jo 15 laskiessani rinkan autiotuvan ulkokäymälän portaille, en tohtinut häiritä tuvassa majailijoita pienellä tauollani. Kiiski tutki tuvan pihaa kaukaa kuuluvan hurinan lähestyessä.

Kaksi poromiestä ajoi mönkijöillään tuvan pihaan ja keskustelimme hetken vaelluksestani ja Lumikeron poroaidan kunnosta. He veikkasivat Kiiskin olevan vanhempi mitä onkaan ja huvittuneena kerroin koiran olevan ensimmäistä kertaa kunnon vaelluksella mukana ja päivien aikana hieman ryvettyneen vesisateissa. Miehet jatkoivat matkaansa ja aloin pikkuhiljaa itsekin nostelemaan rinkkaa selkääni.
Rinkka tuntui painavan vähintään 10 kiloa enemmän kuin ensimmäisenä päivänä, jalkoja särki ja Kiiskikin alkoi vetää normaalia ärsyttävämmin.

Kävelimme kunnon hiekkatietä pitkin alaspäin tunturista lähemmäs mäntymetsää. Ylitimme lumihangen ja kuljimme Vuontisjärven vierellä kohti määränpäätämme. Vettyneen heinäpellon keskellä oli sama kyltti jota naureskelimme riparivaelluksellakin, edelleen siitä pystyi hahmottamaan ”älä tallaa heinikkoa” tekstin.

DSC_5653
DSC_5655 DSC_5659
Kaivoin Googlemapsin esiin päästessäni maantielle ja kirosin matkaa olevan jäljellä vielä kilometrin verran. Tasaisella maalla kävely särki jalkoja ja rinkka painoi ilkeästi lantiota ja hartioita. Vähitellen vastaan alkoi tulla enemmän ja enemmän mökkejä, Vuontispirtin kylttejä en nähnyt missään ja aloin jo epäillä olevani väärässä paikassa. Kävelin suuremman mökkiyhteisön viereen ja päätin oikaista sen halki- Googlemapsista ei jälleen ollut paljoa apua ja yllätyksekseni tuttu vaaleansininen auto löytyi Vuontispirttiä vastapäätä olleelta parkkipaikalta.

Tuntui hassulta olla yhtäkkiä keskellä kaikkea, silti ei mitään. Vuontispirtti ja sen läheiset mökit olivat tyhjilään, autoni lisäksi parkkipaikalla oli vain toinen auto. Laskin rinkkani maahan ja kaivoin autonavaimet esille – toiset autonavaimet löytyivät penkiltä kirjekuoresta. Vaihdoin kuraiset ja kosteat vaellusvaatteeni autoon jättämiini puhtaisiin, riisuin vaelluskenkäni ja puin lenkkikengät jalkaani. Kiiski makoilikin jo takakontissa, riisuin siltä repun pois ja annoin raksuja pahimpaan nälkään.

Matkani Raattaman kautta Pokkaan, sieltä Inariin ja aina kotiin asti kului vaellusta fiilistellessä. Olin selvinnyt yksinvaelluksestani.

Sioskuru – Pahakuru 12km

DSC_5536 DSC_5539
DSC_5546
Heräsin sateen ropinaan. Kiireessä aloin pakata kamppeitani kasaan teltan sisällä ja kaivoin rinkasta kuorivaatteet esille. Makuupussini oli yön aikana kerännyt hieman kosteutta, teltta oli ulkoa likomärkä.
Aamupala ei maistunut. Olin vielä aivan täysi illan pasta-ateriasta, mutta jotain oli syötävä. Pakolla pistelin poskeeni välipalapatukkaa ja samalla pakkasin loppuja tavaroita Kiiskin syödessä nappuloita kauempana nuotiopaikalla.

Autiotuvan väki teki samaan aikaan lähtöä ja kävin tiedustelemassa minne päin he olivat matkalla. Päätin, että Hannukurun sijasta jään pari kilometriä aikaisemmalle Pahakurun autiotuvalle – hyvällä lykyllä saisin koirankin tupaan sadetta piiloon.

Edeltävän illan ikävä oli kadonnut ja fiilis oli mahtava. Olin selvinnyt ensimmäisestä yöstä, vaikka jalkoja särkikin koko yön olo oli energinen. Nostin painavammalta tuntuvan rinkan selkääni, asetelin Kiiskille omat kantamuksensa sen selkään ja lähdimme vaeltamaan kohti seuraavaa määränpäätä.

Vaelsimme avaralla tunturialueella sateen piiskatessa rinkan sadesuojusta vasten. Kameran olin pakannut visusti rinkan sisään piiloon ja napsin kännykälläni kauniista maisemista kuvia. Rinkka painoi ikävästi oikeaa hartiaa, enkä saanut säädettyä olkaremmejä paremmaksi. Päätin vetää Pahakuruun sisulla.

Sade hellitti vähän väliä ja palasi tihkuttaen takaisin. Kapustarinnat jatkoivat viheltelyään ja muutama uskaltautui pysymään lähettyvillä meidän ohittaessa ne. Kiiski näytti surkealta vesisateessa, mutta urhollisesti jaksoi taapertaa eteenpäin. Ylitin useamman joen puisia siltoja pitkin, ohitimme Tappurin autiotuvan  ja suunnittelin pysähtyväni seuraavalle suurelle kivelle evästauolle.

DSC_5558
DSC_5560 DSC_5563
Ylitimme suuren lumikasan ja sen puolessa välissä kuulin hangen alta puron solinaa. Kiireellä harpoimme hangen toiselle puolelle ja kiittelin, ettemme pudonneet hangesta läpi. Myöhemmin Pahakurun autiotuvalla eräs nainen kertoi tippuneensa juuri samasta kohtaa hangen läpi puroon ja kastelleen vaatteensa.

Pysähdyimme kivelle istumaan. Oli kylmä ja vesisade jatkoi armotonta kasteluaan. Ahmimme puolet mukaan ottamastani poron kuivasta lihasta ja tunsin kuinka voimat palasivat pikkuhiljaa koko kroppaan.

Matka jatkui paremmalla fiiliksellä. Tallustelimme polkua eteenpäin vauhdilla tiedostaen Pahakurun lähestyvän pikkuhiljaa. Juuri, kun aloin tuntea polvieni ja käsivarsieni kastuvan kuorivaatteiden läpi kaukaa alkoi häämöttää määränpää. Riemuissani kuljin pitkospuita pitkin märälle pihapiirille ja hoksasin ikkunasta kurkistelevat kasvot.

Laskin rinkkani tuvan kuistille ja kiinnitin Kiiskin katoksen alle. Astelin tupaan sisään ja kohtasin mukavan kolmihenkisen perheen lounastauolta. Juttelimme ja samalla purin märkiä kamppeitani kuivumaan lämpimän tuvan seinille ja kamiinan ympärille. Minulle kerrottiin, että vedenottopaikan vesi laskeutui kuraisen pihan halki ja että juomavesi kannattaisi keittää varmuuden vuoksi.

Kello oli noin kahden pintaan kun jäin tuvalle yksin. Otin Kiiskin sisälle ja aloin valmistamaan pasta-ateriaa lounaaksi. Syötyäni ja tiskattuani saimme seuraa kolmesta mukavasta naisesta, jotka aikoivat myös jäädä tuvalle yöksi kastuneiden vaatteidensa takia.

DSC_5591 DSC_5562
DSC_5561
Aika meinasi käydä pitkäksi. Kävin kilometrin päässä hakemassa kartasta bongaamaltani joelta puhdasta juomavettä, istuskelin taas hetken tuvassa ja poistuin vesisateeseen kuvaamaan läheistä metsää. Aikaisemmin kuivumaan ripustamani teltta ei näyttänyt kuivuvan millään ja luovuin kuoritakistani jotta Kiiski saisi itselleen mukavamman alustan tuvan kuistille.

Ilokseni naiset kysyivät haluanko ottaa koiran yöksi sisälle, paljastui että heillä kahdella oli kotonaankin koira ja ettei Kiiskin läsnäolo häiritsisi ollenkaan. Enemmänkin märkää villasukkaa muistuttava koira nuuski heidät läpi ja pisti makuupaikani viereen kamiinan lähettyville makoilemaan.

Koko reissun ajan puhelimessani toimivat kentät ja käytin niitä sen verran hyödykseni että näin seuraavan päivän säätiedotukset. Pyysin myös J:tä lähettämään minulle whatsappin kautta sudokuja, joita tein siihen asti kunnes uni alkoi painaa. Purin rinkan koko sisällön makuupaikkani lähettyville jotta rinkka kuivuisi yön aikana. Vielä oli käytettävä Kiiski ulkona varmuuden vuoksi, se oli saanut naisilta makkaraa iltapalakseen.

Nukuin yön hyvin, aamuyöstä heräsin kylmään ja vedin makuupussin vetoketjun kiinni – samalla kurkistin ikkunasta ulos ja näin mykistävän paksun sumupeitteen peittävän maisemat. Jatkoin unia hymyillen – tämä on juuri sitä mitä kaipasinkin.

Hetta – Sioskuru 15km

DSC_5462 DSC_5470
DSC_5475
Ajomatka Norjan kautta Enontekiölle oli puuduttava. Vettä satoi kaatamalla ja olin kokonaan unohtanut laittaneeni liittymääni roaming-eston, joten potentiaalisten pysähtymispaikkojen etsiminen oli hankalaa. Suomen puolelle päästessäni täytyi kaivaa Googlen kartta esille jotta löytäisin autonsiirtopalvelun ja venekyydin järjestävän yrityksen pihaan. Jouduin vaihtamaan yritystä lennosta, kun ensimmäiselle oli sattunut kiireellinen autonsiirto juuri tarvitsemalleni ajalle. Googlemaps ohjasi minut ensin päinvastaiseen suuntaan, tuskastutti ajatella että heti reissun alussa olin jo eksyksissä.

Eikä aikaakaan, kun luovutin auton avaimet yritykselle ja rinkkani nostettiin veneen kyytiin. Katselin Ounasjoen maisemia veneen kaartaessa sen selällä kohti Pallastunturin kansallispuistoa, Kiiski haisteli ilmaa rauhallisena. Olo oli aika huikea – viimeinkin pääsisin kokeilemaan yksinään pärjäämistä!

Nousimme rantaan reitin lähtöpisteelle, kiinnitin Kiiskin koivuun kiinni siksi aikaa että saisin syötyä hieman evästä ennen vaeltamaan lähtöä. En pitänyt kiirettä, istuskelin pöytäryhmällä ja soitin puhelun J:lle ja kerroin suunnitelmistani kävellä x kilometrin päähän Sioskurulle saakka. Lähdimme kulkemaan tasaista, lanattua polkua pitkin kohti synkkää mäntymetsää. Jouduin riisumaan takin pois ja pieni tihkusadekaan ei haitannut kulkua lämpimässä säässä. Mäntymetsä ja sitä ympäröivät suot tuoksuivat huumaavilta kävellessämme kohti Pyhäkeroa.
DSC_5482
DSC_5496 DSC_5505
Pidin matkalla muutaman hengähdys- ja evästauon. Rinkka tuntui yllättävän kevyeltä kantaa, mutta Pyhäkeron autiotuvalle saavuttuani lounastauko tuntui ansaitulta. Laskin rinkkani maahan ja aloitin valmistamaan ruokaa Kiiskin pyöriessä rauhattomana puuhun kytkettynä.

Olen ollut aina siinä uskossa, että riparilla olisimme yöpyneet Pyhäkerolla. Paikka ei näyttänyt ollenkaan tutulta ja en usko että 9 vuoden aikana avotunturi olisi muuttunut mäntymetsäksi… Autiotuvan pihassa oli ulkokäymälä ja talvisin toimiva latukahvila, paikka vaikutti oikein viihtyisältä.

Syötyämme ja juotuamme täynnä uutta energiaa jatkoimme matkaamme kohti Pyhäkeroa. Tutkin karttaa jatkuvasti ja koetin päätellä tunturin korkeuskäyristä sen haastavuutta. Nousun alussa olo oli vielä voitokas ja tarmoa täynnä, mutta mitä korkeammalle kiipesimme epätoivo ja ikävä alkoi vaivata.

Tunne oli tuttu muiltakin reissuilta. Kaverinkin kanssa vaeltaessa sama ikävä hiipii mieleen, vaikka kuinka vaeltamisesta pidänkin. Harmitti, että mielessä pyöri vain se, että miksi ihmeessä lähdinkään koko reissuun. Rinkka alkoi tuntua painavalta ja Pyhäkeron huippu ei tuntunut koskaan lähestyvän.

DSC_5514 DSC_5517
Viimeinkin aloin hahmottaa huipulla olevan rakennelman. Mitä lähemmäs huippua pääsimme tunnistin rakennelman ristiksi. Risti oli mykistävä näky keskellä sitä karua tunturia, mieli alkoi jälleen kirkastua upeiden maisemien avautuessa ympärillemme mitä korkeammalle pääsimme. Soitin jälleen J:lle ja sanoin pikku-J:lle hyvät yöt.

Lähdimme kulkemaan kohti Sioskurun autiotupaa. Kapustarinnat viheltelivät pusikoissa ja kamalaa myöntää, epähuomioissani olin talloa linnun poikasen päälle sen lymytessä keskellä polkua olevassa pusikossa. Raukka lähti vipeltämään pitkin polkua hätäistä piipitystä pitäen. En ole varma minkä linnun jälkeläinen se oli, mutta jäimme Kiiskin kanssa kauemmaksi odottamaan että se saisi rauhassa pötkiä uuteen piiloon.

Sioskurun autiotuvan lähestyessä jouduimme kiertämään polulta pois lumihankien takia. Maasto tuvan ympärillä oli kosteaa ja sopivan telttapaikan löytäminen tuvan pihasta oli hankalaa, loputa pystytin teltan kivikkoiselle paikalle johon juuri ja juuri mahtui makuualustan mentävä kolo.

DSC_5525 DSC_5530
DSC_5532
Aloin valmistamaan nuotiolla pasta-ateriaa iltapalaksi. Päätin tankata oikein kunnolla jotta seuraavana aamuna jaksaisin jälleen taivaltaa pitkän matkan. Autiotuvassa yöpyi useampi ihminen ja sain olla nuotiopaikallani kaikessa rauhassa. Tihkusade alkoi hellittää ja kaunis auringonvalo alkoi pilkahdella pilvien välistä. Katselin Suaskurun kauneutta ja aloin pikkuhiljaa pistämään yöpuulle.

Vaihdoin yöksi jalkaani villasukat, aluskerraston housut, t-paidan ja merinovillapaidan. Kiiski pisti viereeni nukkumaan ja turvallisin mielin laitoin korvatulpat korviin ja unimaskin kasvoilleni. Mielessä ei pyörinyt pelottavia asioita, toivoin vain että saisin nukuttua hyvin seuraavalle päivälle.

Jossain vaiheessa havahduin hereille tasaisin väliajoin kuuluvaan kolahteluun. Kiiskikin oli hereillä ja vilkaisi minua, kuuntelin hetken kolinaa ja päättelin jonkun käyneen vain ulkokäymälässä. Pian havahduin lauluun. Otin jälleen korvatulpat pois ja kuuntelin – ei mitään. Mietin jo, että hulluksiko olen tulossa ja pistin jälleen nukkumaan. Säikähdin toden teolla kun Kiiski aloitti haukun ja päätin, että nyt on poistuttava teltasta katsomaan mikä ulkona oikein oli. Kauhuissani puin kengät jalkaan ja kömmin ulos teltasta – ja ilmeisesti säikäytin jonkun nuoren naisen nuotiopaikalta. Huikkasin hyvät yöt ja kömmin takaisin telttaan huvittuneena.

Loppuyö sujui rauhallisesti, turvauduin ajatukseen että mulla oli sentään seurana ainakin 8 muuta retkeilijää. Näin yön aikana unta, että olin luovuttanut ja palannut kotiin heti ensimmäisen päivän jälkeen. Olo kotona oli ollut sen verran kamala ja koin kovaa ikävää takaisin, että aamulla herätessäni tiesin jatkavani reissun loppuun, oli mikä oli.

Lumitilannetta tarkistamassa

DSC_5132 DSC_5133
DSC_5136
Tälläisissä maisemissa lenkkeilin eilen Pekun kanssa. Alempana kylällä lumimäärä on vähentynyt lohduttavasti kuluneen viikon aikana, mutta korkeammalla tunturissa lunta riittää vielä parinkin viikon päähän.

Aikaisemmin päivällä sää vaihteli lumisateesta auringonpaisteeseen. Yksi varma merkki kesän tulosta on Tenon jäiden lähtö, jota saimme työporukalla ihailla Ravintola Deatnun ikkunoista eilen virkistyspäivämme aikana. Video jäiden lipumisesta löytyy blogin instagram- tililtä @adventurelandlapland.

DSC_5137 DSC_5139
DSC_5143 DSC_5149
Jätin auton Ailigastunturin kupeessa olevalle levikkeelle ja nousimme tietä pitkin ylös kohti huippua. Tie oli hyvässä kunnossa ja lähes huipulle asti paljas lumesta. Mulla oli suunnitelmissa kävellä huipulle asti, mutten viitsinyt lähteä lenkkikengät jalassa kastelemaan nilkkojani kauas siintävää lumihankea pitkin.

Juuri kun oltiin kääntymässä takaisin tiheä lumipyry yllätti meidät. Hieman häkeltyneenä jäin seisomaan keskelle tietä ja katsomaan tätä keväistä näkyä, aiemmin päivällä tihkuttaneet lumisateet eivät vetäneet vertoja. Pyry loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin ja saatiin tallustella takaisin autolle kaunissa auringonpaisteessa.

Kyllä tässä parisen viikkoa vielä menee ennenkuin pääsee retkeilyreiteille samoamaan kuivin jaloin. Toki jokien ylitykset ovat vielä jonkin aikaa hankalia, mut kukapa ei piristyisi kuumana kesäpäivänä pienestä pulahduksesta viileään veteen ? Olen kuitenkin sen verran optimisti, että joka kerta kun nokkani ulos pistän vuoraan kasvoni aurinkorasvalla ja toivon sen houkuttelevan auringon esiin.

Tosiasiassa aurinko paistaa just silloin kun sitä rasvaa ei ole kasvoilla.

Ja hei, jos kesäkuun 4. päivä tunturissa on vielä lumikenkäiltävä määrä lunta, lupaan käydä pienellä retkellä syntymäpäivieni kunniaksi :D. Enpä ole ennen lumikenkäillyt kesällä…

 

 

 

Telttailukausi avattu!

DSC_5104 DSC_5106
DSC_5109
IMG_20170511_195636 Heippa hei! Viimeinkin mulla on aikaa istua alas kirjoittamaan viime torstai – perjantai välisen yön reissusta. Mulla on viimeinen koulurutistus edessä ennen kesä”lomaa”, olis lääkelaskutentin, englannin kirjallisen ja pitkäaikaissairauksien kokeet torstaina edessä. Rimaa hipoen ja laadusta tinkien, vai miten se meni ?

Jälleen kerran mietin pääni puhki siitä, minne me Kiiskin kanssa uskallettais lähteä yöpymään. Tällä kertaa mä en ehtinyt jännittää reissua kovin montaa päivää, kun päätös lähdöstä syntyi viikon aikana.

DSC_5108
DSC_5123
Viime kesänä yövyin ensimmäisen yöni yksin luonnossa Skoarrajávrilla ja tälläkin kertaa kyseinen järvi tuntui luonnolliselta vaihtoehdolta – jos kerta jo kerran olen siellä nukkunut, tuskin siellä tälläkään kertaa tulee ongelmia.

Pojan mentyä nukkumaan lähdettiin ajamaan kohti anoppilaa, jossa sain mukaani vielä viimeiset kamppeet (mm. porontaljan!). Aloitettiin kiipeäminen kohti määränpäätä kelkkauraa pitkin. Mulla oli mukana lumikengät, mutta koska hanki kantoi loistavasti ja J oli jättänyt jättijalkansa asetukset kenkiin, jätin ne poroaidalle odottelemaan aamuksi. Siinä hieman kiukustuneena mietin, että siitäpähän joku saa hyvät kengät itselleen.

Nousu Nuorgamiin vievältä tieltä Skoarralle on tosiaan hyvin jyrkkä. Alittamani poroaidan aukon kohdilta ei mene kesäaikaan lainkaan polkua ja kulkija joutuu kahlaamaan suopursujen ja vaivaiskoivujen läpi päästäkseen ylös. Ylempänä meitä vastaan tuli kelkkailija, vaihdettiin kuulumisia ja matka jatkui.

Kiiski kulki rauhallisesti edellä, välillä se innostui vetämään ja helposti tylsistyvänä se maisteli jokaisen jonkun lähistöllä asuvan laittaman vastaan tulleen reittimerkin. Kiiskin lempipuuhaa lenkeillä on myös lapasten nappaaminen käsistä…
DSC_5117 IMG_20170511_213505
IMG_20170511_212228
Saavuimme järvelle kurun kautta. Aloin heti etsiskelemään nuotiopaikkaa, jonka viereen appiukko kehotti teltan pystyttämään. Tuuli oli yltynyt hieman aikaisemmin ja teltan kasaaminen lumihankeen tuulenpuuskissa meinasi olla hieman haastavaa ja lähistöltä löytynyttä makkaratikkua pätkiessäni mietin, voisiko telttaan vain kääriytyä yöksi jos en saisi sitä pystyyn.

Onneksi teltta nousi kasaan helposti saatuani päädyt kiinni hankeen tikun palasilla, loput kulmat pysyivät aloillaan teltan omilla kiiloilla. Sisältä teltta oli kasassa kun en saanut toista päätyä tarpeeksi kireälle, mutta kyllä siinä yhden yön nukkuisi.

Samaan aikaan Kiiski havitteli porontaljaa itselleen mutusteltavaksi. Tyytyväisenä se mönki telttaan sisälle, haisteli levittelemäni kamppeet läpi ja asettui makuualustalleen istumaan.

Nälissäni söin evääksi tekemäni sämpylän ja mussutin suklaata. Kylmä alkoi hiipiä ylle ja päätin asettua nukkumaan.

IMG_20170512_065412 DSC_5125
Mua ärsytti, kun olin odottanut nukkumaan pääsyä koko päivän ja olin väsynyt mutta uni ei meinannut tulla millään. Koko yö tuntui menevän unen rajoilla roikkuessa. Kiiski nukkui rauhallisesti vieressäni ja yhden aikaan kylmään havahtuessani se oli siirtynyt aivan kylkeeni kiinni nukkumaan. Nukuin itse kahdella makuupussilla, mutta päädyin pukemaan karvalakin ja untuvatakin päälleni loppuyöksi. Samaan aikaan mieleeni tulvi mitä kaikkea kamalaa yön aikana voisi tapahtua. Päätin, että jos mun kohtalo on kuolla kupsahtaa tunturiin, sitten on.

Olin niin väsynyt, etten edes jaksanut alkaa panikoimaan pelkojeni kanssa joten rohkeasti käänsin kylkeä ja toivoin unen tulevan. Ilokseni aamulla seitsemän aikoihin herätessäni hoksasin jossain vaiheessa nukahtaneeni ja nukkuneeni yöni hyvin. Kiiski oli jossain vaiheessa loppuyötä innostunut mutustelemaan porontaljaa ja koko teltta oli täynnä ympäri levinneitä karvoja…

Puin toppahousut jalkaani ja nousin ulos teltasta. Yöllä oli satanut lunta ja kaikki eiliset jälkemme olivat kadonneet. Kiinnitin Kiiskin viereiseen koivuun kiinni ja aloin syömään eväitäni teltan ulkopuolella. Maisemat etelään päin eivät meinanneet erottua saman värisestä taivaasta ja vielä edeltävänä iltana jäästä nousseet pilkkireijät olivat hautautuneet lumeen. Aloitin tavaroideni pakkaamisen ja teltan purun.

Lähdimme Kiiskin kanssa vaeltamaan takaisin kohti Tenoa. Kiiski veti innoissaan ja askel upotti enemmän kuin tullessa. Onnekseni J oli päättänyt aamulla lähteä pilkille ja tulikin meitä vastaan kelkalla tovin kuljettuamme. Pummasin kyydin mulle ja koiralle takaisin alas anoppilaan.

Yöreissultani lähdin hakemaan hyvin nukuttua yötä raikkaassa ilmassa. Harmikseni unta ei kertynyt kovinkaan montaa tuntia, mutta tehtävä suoritettu! Yksin nukkuminen luonnossa ei pelottanut läheskään yhtä paljoa kuin viimeksi ja kokemus oli tälläkin kertaa positiivinen. Olen tyytyväinen että teltan pystytys lumeen kävi noinkin helposti ja että kaksi makuupussia + porontalja toimivat hyvin.

Seuraavaksi täytyykin alkaa miettimään minne sitä seuraavaksi lähtisi yöpymään, ja milloin!

Osa kuvista otettu puhelimella.

Koirakaverini Kiiski

DSC_5092 DSC_5094
DSC_5098

Kiiski Kike Kikkurainen, rakkaalla lemmikillä on monta nimeä!

Edeltävässä postauksessa hieman vihjailinkin jo tähän suuntaan – olen ehtinyt haaveilla karvaisesta vaelluskaverista vasta puolisen vuotta, mutta Kiiski tassutteli elämäämme nopeammin kuin uskoimmekaan. Ilmoitus facebookissa kotia etsivästä yksi vuotiaasta Kiiskistä osui heti silmään ja pohdinta toisen koiran hankinnasta lähti tosissaan käyntiin.

Olin päätynyt suomenlapinkoiraan luettuani rotukuvauksia ja keskusteltuani muiden koiraharrastajien kanssa vaellus ja retkeilytarkoitukseen soveltuvista roduista. Sen luonteenkuvaukseen kuuluu rohkeus, älykkyys, rauhallisuus, koulutettavuus, uskollisuus ja ystävällisyys.

Kävin tutustumassa Kiiskiin yhdellä koulujaksollani Rovaniemellä ja jaksolta kotiin palatessani farmariauton takakontista kurkistelikin kestohymyn omaava karvakasa. Ajomatka sujui koiran osalta hyvin – välillä se katseli maisemia takalasin läpi ja kutsuessa kurkisti pikaisesti huhuilijaa. Kotipihalla vastassa olikin Peku, ja koirat tutustuivat toisiinsa hännät heiluen. Västääminen kesti kaksi ensimmäistä päivää ja oltiin J:n kanssa hyvin tyytyväisiä koirien ensireaktioon toisistaan.

Nyt kaksi viikkoa myöhemmin koirat tulevat edelleen loistavasti toimeen keskenään ja Pekustakin huomaa kuinka onnellinen se on uudesta västäyskaverista, vaikka välillä meidän 3-vuotiaalla ”vanhuksella” meinaakin nuoremman leikit väsyttää.

Mun oli tarkoitus avata telttailukausi tänä perjantaina, mutta jouduinkin jäämään sairaslomalle töistä flunssan takia. Harmitti ihan älyttömästi! Tää kevät, jolloin tunturissa kulkeminen on hankalaa pehmeän hangen ja märkien mättäiden takia on muutenkin hiljaista blogin osalta. Ensi viikolla mulla on vapaat perjantaista sunnuntaihin, jos sitä torstai – perjantai yön viettäisi Kiiskin kanssa luonnossa. Ja sen jälkeen mulla onkin taas yllättäen kouluviikko Rovaniemellä. No, mielummin nyt kipeänä kuin kesällä!