Sen piti olla vain nopea pyörähdys Härkävaaran nuotiopaikalle ja takaisin.
En mahtanut itselleni mitään – ensilumi lumosi minut täysin, ilmoitin kotiin käveleväni tunturien kautta kotia ja jättäväni auton kirkkotupien parkkipaikalle. ”Ok.”
Aurinko sai ohuen lumivaipan kimmeltelemään. Pakkanen kipristeli poskilla ja pehmeäksi jäätynyt suo tuntui hauskalta kumisaappaiden pohjissa.
Ennen nuotiopaikkaa kohtasin hirvien jälkiä. Olivatkohan ne tulleet ennen vai jälkeen edellä kulkeneita? Kengänjäljet parveilivat koiranjälkien lomassa ja jatkuivat syvemmälle erämaahan. Oma määränpääni oli pohjoisessa, Utsjoen retkeilyreitin varrella.
Vuolleseavttet- joki solisi vapaana. Jäin Härkävaaran uusitun nuotiopaikan sillalle nojailemaan ja katselemaan veden kulkua.
Polku kulki pienen koivumetsikön halki ennen nousua tunturiin. Eläinten jälkiä näkyi paljon, vaikka kuljin yksin ja hiljaa en onnistunut näkemään yhtäkään. Kai ajoitukseni oli väärä. Joskus olisi piristävää nähdä vaikkapa hirvi.
Avotunturiin noustessani vauhti kasvoi mitä korkeammalle pääsin. Maisemat avautuivat ympärilläni ja olin keskellä seikkailua. Katselin kauempana kohoavia tuntureita haikeana, olisipa aikaa lähteä vaeltamaan. Jos velvollisuudet eivät kutsuisi ja rinkka olisi pakattuna, olisin ilomielin lähtenyt talsimaan kohti loppumatonta erämaata.
Puurajan yli päästessä mieli vapautuu stressistä. Avaruus mykistää ja muistuttaa elämän rajallisuudesta, tuskin koskaan ehdin tutkia kaikkien näkemieni tunturien huippuja tai kulkemattomia polkuja, joten miksi tuhlata aikaa huolille?
Samoilin päämäärättä matalien huurteisten koivujen ohitse kiviryhmälle ja uudesta suunnasta Vuolleseavttetvarrin huipulle. Uudet reitit antavat vaihtelua tutuille maisemille, joka pitää mielenkiinnon yllä.
Päämäärätön samoiluni jatkui alas kohti kylää. Otin päässäni suunnan, tarkoituksena päätyä lähelle kylän pinnassa kulkevaa pururataa. Löysin kauniin pienen lammen, joka oli ehtinyt jäätyä. Sen mielenkiintoinen rantakallio pakotti pysähtymään tutkimaan, vaikka tiesin käyttäneeni aikaa tunturiin jo enemmän mitä alunperin ajattelin.
Retkeni muuttui jännittäväksi kiipeillessäni kivillä päästäkseni metsään. Kumisaappaat ovat ainoat hyvät retkikenkäni lumiseen maastoon tällä hetkellä, tukea nilkalle niissä ei ole laisinkaan. Aikuinen pysyy järjissään kun pääsee hieman leikkimään, ajattelin hyppiessäni kiveltä toiselle.
Metsässä jännitti. Vaikka aluksi toivoinkin törmääväni johonkin eläimeen, hämärässä metsässä mielikuvitus meinasi päästä valloilleen. Vaikeakulkuisessa ryteikössä huomasin sahalla katkottuja puita ja huomasin päätyneeni polulle, jota pitkin talvella pääsee moottorikelkalla alas tunturista. Olipa onni!
Pian pääsin poroaidalle ja siitä alas rinteen jyrkimpään kohtaan. Kylä avautui kauniina edessäni, katselin ambulanssin ajoa tiellä ja näin tuttujen autojen poistuvan kotipihoista. Kyläkyylän unelmakohde.
Liukasteltuani alas rinteen totesin alastulon olleen helpompi kuin mitä se oli itsenäisyyspäivänä suksien kanssa. Lampsin pururataa pitkin kotia, nälkäisenä ja paljon rennompana tyyppinä kuin lähtiessä.
Vanhempi juttuni Utsjoen retkeilyreitistä Retkipaikka.fi- sivustolla
