Potkukelkka kiisi tien jäistä reunaa myöten kohti levikettä. Tietä ympäröi pimeys, vain otsalampun ja Norjan puolella ajavien rekkojen valo heijastuivat hangesta. Peku juoksi sivulla tyytyväisen oloisena vaikka hieman jouduinkin jarruttelemaan, vauhti nousee liian kovaksi alamäessä.
Levikkeellä suljimme otsalamput. Poitsu tutki puhelimellani tähtikarttaa huomatessani ohuen revontuliharson leijuvan taivaalla. Vau, onpa hienot. Näimme jo kaukaa kahden auton lähtestyvän mutkaa jossa levike sijaitsi, päätimme odotella niiden ajavan ohi ennen kuin ylitämme tien. Odotellessamme yritimme löytää taivaalta marsia ja venusta tuloksetta. Sormia palelsi ja Peku nosteli tassujaan narisevassa hangessa.
Revontulet olivat himmeät mutta kooltaan massiiviset. Ne kiersivät taivasta monesta eri kohtaa – tänään kannattaisi olla skarppina. Kylmän hiipiessä lopulta luihin ja ytimiin lähdimme potkuttelemaan kotia päin, revontulista ei näkynyt enää jälkeäkään otsalampun valon imiessä pimeyden ympärilleen. Vain muutama metri ympäriltämme erottui valokeilassa potkukelkan suhistessa tien vierttä.
Lasten mentyä nukkumaan painuin pihalle. Kameran asetuksia ronklasin jo sisällä, ulos jäi vain iso-arvolla ja suljinajalla leikkiminen. En ole mikään mestarikuvaaja joten sormethan siinä jäätyivät kun yritin etsiä oikeita asetuksia.
Opiskellessani luonto-ohjaajaksi pääsin monille revontulisafareille mukaan. Oli jännittävää ajella pimeässä moottorikelkkaletkassa odotellen revontulien heräämistä ja sopivan kuvauspaikan löytämistä. En ollenkaan ihmettele miksi niin moni tahtoo kokea revontulet, ovathan ne ilmiönä mystiset ja mielenkiintoiset. Revontulet ovat kuin suora kosketus avaruuteen.
Olisipa enemmän lunta. Mielelläni hurauttaisin kotipihasta moottorikelkalla ylös tunturiin kuvaamaan revontulia ja nauttimaan yön hiljaisuudesta. Tällä hetkellä lunta lähirinteessä on niin vähän ettei oikein kellään ole asiaa sinne kelkan kanssa.
Revontulet olivat vahvemmat, mutta olivat siirtyneet tunturien taakse. Kuvatessani ne hiljalleen alkoivat jälleen levetä koko taivaan levyisiksi välillä himmentyen ja uudelleen leimahtaen täyteen loistoonsa.
Kamera jalkoineen seikkaili takapihalla paikasta toiseen revontulten siirtyessä taivalla. Aloitin Suomen puolta kuvaten ja lopetin revontulten siirryttyä Tenojoen yli Norjan tunturien päälle.
Vanhemmissa revontulipostauksissani kerron pimeän pelosta ja siitä kuinka olen keskeyttänyt kuvaamisen mielikuvituksen lähtiessä laukkaamaan. Vaikka nyt kuvasinkin kotipihalla, en voinut antaa mielikuvituksen ottaa valtaa vaan keskityin ajattelemaan realistisesti mitä pimeästä metsästä voisi ilmestyä. Kettu?
Kuvasaldo oli yllättävän hyvä verraten siihen kuinka usein kuvaan revontulia. Harjoittelemalla oppisi paremmaksi!
Ette varmaan usko, mutta uskokaa pois! Minulla on pieni kaamoskaipuu jo nyt, vaikka aurinko nouseekin seuraavan kerran vasta 16. päivänä tammikuuta. Vuosi vuodelta kaamos sujahtaa nopeammin ohitse.
Hämärä, eli aika jolloin ulkona näkeekin jotain, on jo nyt pidentynyt. Moisio.net:n mukaan hämärä kesti 5.1 neljän tunnin ja 52 minuutin verran. 25.12 hämärää kesti neljän tunnin ja 16 minuutin verran. Pieni, mutta lopulta suuri ero!
Pilvetön kaamospäivä on kaunis. On onni kun vapaapäivä osuu kohdilleen ja päiväuniajan retkihetkellä pääsee nauttimaan talven ainutlaatuisista väreistä.
Haaveilin Utsjoen Geologisen polun kulkemisesta suksin, mutta Oacin suksieni karvat ovat sen verran kuluneet etten päässyt rinnettä ylös enkä ylipukeutuneena jaksanut lähteä kävelemään polkua pitkin ylös. Sukset lähtivät tehtaalle huoltoon ja meikälikka Nuorgamin Skaidijärvelle.
En ollut ainoa joka ajoitti retkensä oikein. Pakkasta oli 15 asteen verran, silti porukkaa oli liikkeellä enemmän kuin kesäaikaan. Kasvoja kipristeli, sormia palelsi jatkuva kännykällä kuvaaminen. Untuvatakki hikoilutti, miksen koskaan muista että sen ja toppahousujen yhistelmä ei ole hyvä?
Kodalle kulki hyvin tampattu polku. Jäljistä päätellen vierailijoita oli riittänyt. Kuljin hieman hangenkin puolella, lunta riitti juuri ja juuri lyhytvartisten kenkieni suulle. Lumikenkäily noin vähällä lumella olisi ollut mälsää, hyvä vain etten hakenut niitä lainaan. Suksillekaan lumitilanne ei olisi ollut otollinen hangen alta pilkistelevien kivien vuoksi.
Kota oli lämmin, kamiinassa hohkasi kunnon hiillos. Vieraskirja oli täysi kantta myöten, en saanut jätettyä terveisiä seuraaville tulijoille. Join vuoden ensimmäiset termariteet rauhassa hiljaisuudesta nauttien.
Paluumatkalla värit vaihtuivat kirkkaista pastellisen vaaleanpunaiseksi ja lilaksi. Kaunis kaamospäivä läheni loppuaan.
Tämä kaamos jää mieleen väreistään ja siitä, ettei ollut muka aikaa nauttia niistä tarpeeksi usein. Lyhyt ajanjakso on osa luontoa ja sopiva päätös kuluneelle vuodelle. Pohjoisen Lapin vuosi alkaa pikkuhiljaa valaistuvilla päivillä heräten täyteen hehkuun helmikuun puolivälissä.
”Vuoden 2020 tavoitteenani on olla rohkeampi ja uskaltaa astua kynnyksen yli pidemmälle. Uskaltamisen kynnyksiä minulla on retkeilyä kohtaan useampi ja rohkaistuin heti vuoden alussa ylittämään niistä yhden.” Pätkä tammikuun yöpymisen postauksesta.
Sioskurun autiotupa
Aloitin tammikuussa Facebookista löytyvän Nuku vähintään yksi yö ulkona joka kuukausi- haasteen joka kannustaa yöpymään luonnossa jokaisena vuodenaikana, säällä kuin säällä. Pitkäkestoiset haasteet joihin osallistuu useampi henkilö ovat omiaan kannustamaan omassa suoriutumisessa. On ollut mielenkiintoista seurata missä kaikkialla muut osallistuneet ovat nukkuneet ja millaisia yöpymistapoja he ovat hyödyntäneet vuoden aikana. Haaste on parvekeyöpyjistä aina riipparinukkujiin sopiva ja sen voi aloittaa minä vuodenaikana tahansa. Itse lasken myös autio- ja varaustuvat mukaan.
Ongelmanani luonnossa yöpymisessä on ollut rohkeuden puute, en ole uskaltanut lähteä uusille alueille yöpymään peläten pelkoa. Olisi kamalaa viettää yö jossain peläten… Haaveilen yöpyväni keskellä erämaata kauniin järven rannalla, en kuitenkaan ole toteuttanut haavettani vieläkään. Mietiskelen yöreissujani etukäteen stressiin saakka, joten extemporelähdöt ovat olleet parhaimpia ja tuotteliaampia pääsemään henkisten kynnysten yli.
Sarviojan telttapaikka Ukk:lta
Peurasuvannon yläpuolelta
Yhtäkään karhua ei tullut tänäkään kesänä vastaan. Tai murhamiestä. Tai muutakaan pelottavaa. Sen sijaan kuuntelen entistä enemmän rikospodcasteja ja liikun pimeällä…
Odottelin 2019 loppuvuodesta ja kuluneen vuoden alusta lähtien hiihtovaellustani Pallas- Yllästunturin kansallispuistoon, olin aloitellut jo syksyllä siedättämään itseäni pimeälle. Pimeänpelko on ollut suurin syy talvitelttailun välttelemiselle.
Haasteen aloitin kevyesti entisellä kotipihallamme. Jo helmikuussa uskallauduin yöksi Nuorgamin Skaidijärvelle ja tuon yöreissun jälkeen olen ollut suhteellisen sujut pimeyden kanssa. Skaidijärven reitin parkkipaikalla mieleni teki ajaa pimeyttä karkuun, jokin kuitenkin sai minut lähtemään pimeään. Ja onneksi sai! Jonkin matkaa kuljettuani pelko katosi ja löysin itseni keskeltä seikkailua.
Haasteen myötä olen yöpynyt monenlaisissa keleissä ja paikoissa. Mieleen on jäänyt parhaiten Sioskurun myrskyinen yö maaliskuulta hiihtovaellukseltani, varaustupa oli turvapaikkani raivoavalta tuulelta. Huonointa yötä ei oikeastaan ole, monena yönä nukuin huonosti mutta yhtenäkään en pelännyt. Pieleen mennein yö oli ehdottomasti kesäkuun ensimmäinen, jolloin jouduimme esikoiseni kanssa keskeyttämään retken keskiyöllä hänen sairastuttuaan. Mutta tuolloinkin kävelimme vanhan mäntymetsän halki, jossa kuulemma kummittelee. Oli jännittävää!
Olen joutunut hankkimaan haasteen myötä vain yhden uuden yöpymisvarusteen, therm – a – restin ridgerest – eristepatjan. Muuten olen pärjännyt jo olemassa olleilla varusteilla. Makuupussini voisin uusia lähivuosina, ne eivät ole kovin laadukkaita ja tarvitsisin lämpimämmät.
Ennen valitsin teltan sijasta autiotuvan – nyt taas suosin telttamajoitusta! Pidän yksityisyydestä ja teltassa on mukava köllötellä koiran kanssa. Kaipaisin telttaani ikkunaa jotta ulos kurkkiminen olisi helpompaa. Talvisin valitsin varaustuvan varman yöpaikan takia, varusteeni eivät vielä riitä pidemmille talviyöpymisille ja autiotuvissa voi olla ruuhkaa.
Vaikka pääsin hyvään vauhtiin yöpymisten kanssa, kaamoksen pimeys on tehnyt kynnyksen lähteä yöpymään kauemmas kotoa suuremmaksi. Edelleen valitsen yöpymispaikat sen mukaan mikä tuntuu turvalliselta, totuttelemista siis on vielä edessä.
Haastetta oli mukava suorittaa ja ylitin omat odotukseni sen suhteen – enpä olisi uskonut yöpyväni jokaisena kuukautena luonnossa!
Kaiken kaikkiaan öitä kertyi 22 (+1) yön verran. Edeltävä ”ennätykseni” on kymmenen yötä vuodelta. Mukana kulkenut esikoinen yöpyi kanssani viisi yötä teltassa. Listassa (ei järjestyksessä) linkit blogipostauksiin öistä;
Yksi asia minkä jokaisen tulisi kokea, on kaamos. Katsokaa nyt kuinka kaunis se parhaimmillaan voi olla!
Minulla kävi tuuri selkeän sään suhteen. Lähdin torstaina aamusta hiihtelemään Kiilopäältä kohti Suomunruoktun autio-ja varaustupaa puoli yhdentoista aikaan. Madellessani Rautulammen hiihtoreittiä pitkin kohti Niilanpäätä ohitseni kiiti vanhempi rouva kertoen edeltävien päivien olleen harmaita ja leutoja, pakkasen laskiessa taivas avautui paljastaen kauniit kaamoksen värit.
Vuoden kestänyt nuku joka yö ulkona vähintään kerran – haaste alkoi lähestyä loppuaan. Tahdoin viimeisen haasteyön olevan ikimuistoinen, joten en tyytynyt yöpymään kotipihalla teltassa vaan varasin itselleni paikan Suomunruoktun varaustuvasta.
Ahkion aisat vääntyivät rikki Hetta-Pallas hiihtovaelluksellani, olin varautunut köysivetoon mutta löysinkin muuttokuormasta hiilikuituiset aisani. Mukana ei ollut paljoa tavaraa, vain yöpymisvarusteet, ruoka ja paljon lämmintä.
Suurin huoleni oli joutua hiihtämään pimeällä. Olin pettynyt hiihtovauhtiini, olin laskenut kulkevani kolmisen, ellei jopa nelisen kilometriä tuntiin. Todellisuudessa kolmeen kilometriin Niilanpäälle oli mennyt puolentoista tunnin verran. Hiihdettävää suuntaansa kertyi 13 kilometriä.
Arvoin hetken kulkusuuntaa päästessäni risteyskohtaan jossa olisin voinut seurata Rautulammen hiihtouraa vielä hetken ja laskea kurua myöten Suomunlatvan laavulle. Suoraan merkitsemättömälle reitille lähtevällä hangella erottui juuri ja juuri moottorikelkan jäljet. Päätin lähteä seuraamaan jälkeä, se kulkisi tuttua reittiä pitkin. Otin GPS:n käyttööni, olin kuitenkin laittanut toisen pattereista väärinpäin ja sitä irrottaessani onnistuin saamaan muistikortin suojan irti. Jes, eipä gepsillä ilman karttaa tehnyt oikein mitään…
Edessäni aurinko näytti laskevan jossain Nattasten takana. Kun käännyin katsomaan taakseni, kaunis vaaleanpunainen taivas katsoi takaisin. Hämmentyneenä kaamoksen kauneudesta hukkasin jäljen ja yhtäkkiä löysin itseni syvänteestä joka jatkui pitkälle tunturin rinteeseen. Pieni epäillys valtasi mieleni, nyt oli oltava tarkkana suunnistuksen suhteen kun gepsiäkään en saanut käyttööni sormien jäätyessä yrittäessäni korjata muistikortin suojusta.
Rinne oli täynnä porojen jälkiä. Päättäväisesti, pieni kauhu takaraivossani hiihtelin alemmas kuullessani miehen puhetta. Katselin ympärilleni nähdäkseni kulkijan. Kylläpä tunturissa kaikuu. Pian osuin takaisin tuulen puhaltamalle huoltoreitille ja samalla erotin kaksi hiihtäjää koirineen rinteestä.
Hiihtäjät kertoivat tulleensa Suomunruoktulta, saisin hiihdellä selviä jälkiä seuraten tuvalle saakka. Mikä onni! Olisi myös harjoituksen kannalta tehnyt hyvää hiihdellä ilman jälkiä. Rankan alkupätkän jälkeen pääsin lepuuttamaan rasittuneita reisiäni (oikeassa jalassa on ”joku tulehdustila” mihin olen vetänyt buranakuurin ja venytellyt tehostetusti, lisäksi molemmat ovat jumissa jatkuvasti eivätkä oikein nouse yhtä reippaasti kuin ennen… Kolmekymppiset lähestyvät) lasketellessani mäkeä alas Suomunlatvan laavulle saakka.
Mukanani oli Spot- hätälähetin (linkki varuste.net sivulle). Sillä saan hälytettyäni itselleni apua kentättömilläkin alueilla, ilmoitus kulkee satelliitin kautta hätäkeskukseen antaen koordinaatit sijainnistani. Spotilla pystyn myös erikseen hälyttämään apua pelkästään Juhikselta halutessani ja ilmoittamaan taukopaikkani sekä perille pääsyni. Hiihtoreissuni aikana lähetin kaksi taukoilmoitusta ja yhden ”tupailmoituksen” joka ei koskaan päätynyt Juhikselle asti.
Suomunlatvalla havaitsin illan hämärtyneen reilusti. Pakkanen alkoi kiristyä ja oli jatkettava matkaa.
Vastaani metsässä hiihteli mies, joka ilmoitti käväisevänsä kentällisellä alueella saadakseen laitettua viestiä kotiin. Hän kertoi palaavansa autiotuvalle illan aikana ja uumoili toisenkin hiihtäjän jäävän Suomulle yöksi. Oli mukava saada tietää etten olisi täysin yksin tuvalla.
Viimeinen neljän kilometrin matka meni haaveillessa. Jossain vaiheessa havahduin ja tajusin hiihdelleeni pienen ikuisuuden. Väsymys alkoi tosissaan tuntua jaloissa. Ennen tupaa pysähdyin hyvänolon tunteen pyyhkäistessä kehoni läpi. Tämä se vasta on elämää!
Tuvalle päästyäni ykkösprioriteettina oli saada tulet kamiinaan. Edeltävät vierailijat olivat jättäneet hyvät sytykkeet. Söin hieman ja laittelin kampetta paikoilleen. Tupa lämpeni hitaasti, joten pysyin liikkeessä. Kävin laittamassa autiotuvankin puolelle tulet, tuntui itsekkäältä olla tekemättä niin kun tiesin ainakin yhden saapuvan paikalle.
Ilta meni lueskellessa ja syödessä. Käväisin ennen nukkumaan menoa ulkona hengittelemässä kiristyvää pakkasta, samalla ihaillen kirkasta tähtitaivasta. Yöllä pakkanen laski jonnekin -25 asteen tienoille, viiden aikaan jouduin laittamaan kamiinaan uudet tulet.
Heräsin aamulla autiotuvan puolelta kuuluvaan kolisteluun. Nousin pussista vasta herätyksen soidessa kahdeksalta. Yöunta kertyi 11 tunnin verran, ei paha.
Aamuaskareissa en pitänyt kiirettä. Hain seuraaville puita, pienin osan ja tein sytykkeet valmiiksi. Tapanani on jättää tupa siihen kuntoon, missä toivoisin sen olevan saapuessani paikalle. Pimeys alkoi muuttua hämäräksi vasta yhdeksän jälkeen. Pihalla törmäsin autiotuvan puolella olleeseen koiraan ja omistajaansa, juttelimme hetken ja lähdin hiihtelemään edeltä. Edeltävän päivän kauniista kajosta ei ollut jälkeäkään, harmaan eri sävyt olivat päivän teema.
Suomunlatvan laavulla pidin pienen tauon ja lähdin hiihtelemään perässäni tulleen vaeltajan saattelemana. Hänen koiransa ei tahtonut liikahtaa mikäli ei saanut kulkea perässäni, joten sain loppukilometreille seuraa. Koiralla oli paljon samanlaisia luonteenpiirteitä kuin Kiiskillä, tuli jopa ikävä kun hikoillen nousin rinnettä ylös koiran haukkuessa kannustavasti perässäni.
Rinteessä tuuli yltyi, olin tehnyt virheen pukeutuessani lämpimästi – suojatessani kasvojani kylmältä takin sisällä vallitseva trooppinen ilmasto pyrki ulos kylmään pakkasilmaan. Olin tehnyt virheen hikoillessani rinteessä, ilman taukotakin esiin kaivamista tauon pitäminen ei tulisi kuuloonkaan.
Koira perässäni hiihtelin Kiilopäälle saakka. Vastaan tuli useampi ahkio perässään hiihtelevä porukka, olimme tunturissa sopivaan aikaan kun ruuhkaa ei vielä ollut. Sanoin heipat koiralle ja tämän omistajalleen, vaeltamisessa ja retkeilyssä yksi parhaimmista puolista on erilaisten ihmisten kohtaaminen ja hetken yhdessä jutustelu sekä ongelmien ratkominen (esim. case Lankojärvi).
Urho Kekkosen kansallispuiston talvinen yöretki oli omiaan tuomaan rohkeutta maaliskuussa koittavalle hiihtovaellukselle.
Lähtö Kiilopäältä
Aluksi reitti kulki latupohjaa myöten
Kylmä.
Lumen peittämä huoltojälki
Ainoa kuva autiotuvasta aamulta
OAC XCD 160 sukset ja Sorellin caribou wl- kengät ovat itselle paras yhdistelmä
Ahkion peite jäi kotiin, huurre peitti varusteet ja kameran illasta
