(Tämä on toinen osa Pallas-Yllästunturin kansallispuiston lyhyeksi jääneestä vaelluksesta.)
Valvoin oikeastaan koko yön kuunnellen olojani. Käki kukkui koko yön, aluksi kuulin vain pari kukkuuta ja mieleeni muistui työkaverini lausahdus siitä, kuinka käen kukunnasta pystyisi laskemaan omat jäljellä olevat elinvuotensa. Mulla niitä vaikuttaisi olevan jäljellä monia kymmeniä, käen koko yön jatkuneen huudon perusteella…
Aamulla olo oli kipeämpi kuin edeltävänä iltana. Taivaalta leijaili ohuita lumihiutaleita, se loi rauhallista tunnelmaa aamupuuhiini. Ruoka ei maistunut, en taaskaan saanut ruokaa lämpenemään kunnolla. Hermoilin huonon oloni kanssa ja avauduinkin eräälle Kiiskiä katsomaan tulleelle vaeltajalle siitä, kuinka harmittaa mahdollinen vaelluksen keskeytyminen. Hän lohdutti ja rohkaisi minua jatkamaan heidän seurassaan. Sulattelin ehdotusta jonkin aikaa ja päätin, että vaeltaisin heidän perässänä niin pitkälle kuin jaksaisin.
Olo oli vielä aamusta sen verran hyvä, että vaelsin Vuontisjärvelle vievän reitin ohitse, jonne viimeksi vaellukseni päättyi. Vaelsin hitaasti ja voimiani säästellen Montellin ohitse ylös tuntureille. Fiilistelin ohutta lumisadetta ja ihmettelin kipeämmäksi muutuneita jalkojani. Kiiski taivalsi edessäni rauhallisesti.
Vastaamme tuli nopeasti muitakin vaeltajia. Edessä häämöttänyt Lumikero tsemppasi jaksamaan rankasta nousustaan huolimatta. Huipulla olin tyytyväinen, että olin jaksanut sinne saakka! Uskoin vielä tuolloin, että yöpyisin Hannukurussa toisen yön ja vaeltaisin vielä kaksi seuraavaakin päivää. Lumikerolta alas laskeutuessani Suaskuruun nilkkani olivat entistä kipeämmät, jouduin ottamaan vähäisistä puista kiinni etten kaatuisi rinteessä. Olotilani turhautti ja viimein Suaskurun taukopaikalla todellinen väsymys iski ja hakeuduin lounaan laittoon kauemmas muista vaeltajista. Eräs Kiiskiä aikaisemminkin halinut henkilö tuli seurakseni ja sama aikaisemmin minua tsempannut porukka kysyi kuulumisiani. Sain lämmitettyä ruokani kunnolla ja söin sen puolipakolla. Ahdoin mahaani myös ruisleipää ja salamia nostaakseni fyysistä jaksamistani.
Lähdin jatkamaan matkaani. Tavoitteenani oli päästä Hannukurun tuvalle. Matka meni huonosta olosta huolimatta hyvin, mutta autiotuvalle kiivetessäni koin eräänlaisen hermoromahduksen. Paikka oli aivan täynnä muita vaeltajia, tupayöstä pystyin vain haaveilemaan. Nopeasti vilkaisin autiotuvan seinässä olevaa karttaa ja huomasin hieman kauempana olevan reitin tielle. Nopeasti tein päätöksen, että jatkaisin tielle asti ja ajelisin kotia. En tahtonut jäädä tunturiin muiden armoille.
Laskeuduin autiotuvalle vievät portaat alas ja kuljin vuokratuvan pihaan. Katselin vielä sopivia telttapaikkoja, täytin juomapulloni ja istuin alas hetkeksi. Kartassani ei näkynyt autiotuvan seinässä olleen kartan oikoreittiä Hietajärven reitille, joten yritin mielessäni painaa muistiin ne käyrät, joiden kohdilla reitti menisi.
Lähdin matkaan kohti Pahakurua. Ohitin kauniin ojan, jossa viimekin vuonna minua ilahduttaneet keltaiset kukat kasvoivat. Näin myös mönkijäuran, jota kartassani ei ollut. Pohdin, uskaltaisinko lähteä kulkemaan sitä pitkin kohti tietä. En uskaltanut. Myöhemmin kävi ilmi, että se olisi vienyt minut suoraan Hietajärven reitille. (Kylläpä nyt ärsyttää katsoa B-barkia, jossa reitti näkyy!!)
Pahakurussa vilkaisin autiotuvan seinässä olevaa karttaa uudelleen ja yritin painaa oikoreittiä mieleeni. Kysyin myös ohikulkijoita uudempaa karttaa näytille, jota vertasin omaani. Edessäni kohosivat hiljalleen Rouvivaara ja Pippokero joiden takana tavoittelemani reitti kulkisi. Pidin tuumaustauon, söin puoliväkisin väipalapatukkaa ja tutkailin karttanaani. Tuntureiden edessä oleva suo oli vain parista kohtaa märkä… Päätin lähtä suunnistamaan suon yli kohti Hietajärven reittiä.
Jossain vaiheessa suolla minulle iski karttasokeus. Näin merkatun reitin tolpat lännessä, mielestäni väärässä kohdassa karttaan verraten. Näin myös edessäni kaksi kurua, joita vertasin kartan kuruihin. Reitti olisi ollut täysin selvä, mutta panikoiduin enkä luottanut enää suunnistustaitoihini. Istuin mättäälle turhautuneena (ja luultavasti jo tuossa vaiheessa väsyneenä) ja keräilin itseäni hetken. Pienestä suunnistushetkestäni minulle tuli lisää käveltävää, kun raahauduin takaisin merkatulle reitille.
Vastaani tuli yhä enemmän muita vaeltajia, joilta varmistelin Hietajärven reitin lähestyvän. Lopulta Rouvivaaran jälkeen hoksasin maastosta erottuvan mönkijäuran, jonka täytyi olla etsimäni reitti! Oikaisin pienen suon yli ja istahdin reitin viereen pitämään kunnon taukoa. Kiiski kaivoi itselleen hiekan kolon, johon pisti nukkumaan.
Kartasta mittasin matkaa olevan jäljellä enää vaivaiset viisi kilometriä. Istuskelin aikani hiekalla ja söin patukkaa, pähkinää ja suklaata. Jalkoja pakotti ja nenä valui. Todellinen väsymys alkoi painaa. Jatkoin matkaamme, väsynyt Kiiski perässäni.
Säikähdin, kun yhtäkkiä takaamme ilmestyi lenkkeilijänainen koiransa kanssa! Hän kyseli, onko minulla kaikki hyvin ja miksen oikaissut Pahakurusta mönkijäuraa pitkin siihen, missä sillä hetkellä seisoimme. Kerroin hänelle keskeyttämiseni syyn ja sen, että uskon jaksavani viimeiset viisi kilometriä.
Kiiskikin sai toisen koiran kohtaamisesta lisää puhtia matkaan ja paineli eteenpäin lenkkeilijän perässä määrätietoisesti. Koska hän juoksi, kadotimme hänet näkyvistä nopeasti. Ennen kuin reitti lähti laskeutumaan kohti Hietajärveä, loin viimeiset katseet Lumikeroa päin.
Rinne oli kamala laskeutua. Rinkka alkoi painaa lantiota ja kipeytyneet nilkat tuntuivat pettävän minä hetkenä tahansa. Olin todella väsynyt, silti jaksoin ihastella synkkää metsää jonka läpi kävelin hitaasti ja kiireettä. Käveltyäni parisen kilometriä kuulin kauempaa mönkijän lähestyvän. Yllätyksekseni sen kuski pysähtyi vierelleni ja kysyi olenko väsynyt. Hänet oli pyytänyt matkaan minut ohittanut lenkkeilijä!
Otin mönkijäkyydin ilolla vastaan. Pitelimme Kiiskiä takaritilällä ja loput kolme kilometriä taittuivat hujauksessa. Hietajärven parkkipaikalla alkoi sataa kaatamalla, sain juotavaa ja olin onnesta soikeana! Ilman tuota mönkijäkyytiä olisin kyllä päätynyt parkkipaikalle, mutten olisi saanut puhelimeeni kenttää taxin soittoa varten. Sain mieheltä myös autokyydin mäelle, josta hän soitteli tutut taxikuskit läpi ja lopulta sain kyydin Pallakselle saakka, jonne olin autoni jättänyt. Aivan uskomatonta, minkälaisen palveluksen Peltovuomalaisilta sain! Ilman kyytiä olisin ollut aivan hukassa kentättömyyden takia.
Pallaksella Kiiski ei enää halunnut tulla ulos taxista. Eipä paljoa itsellänikään huvittanut enää kävellä. Vaihdoin kevyemmät kengät jalkaan ja starttasin auton kohti kotia, pettyneenä mutta huojentuneena- pääsisinpä kotiin sairastelemaan.
