Olin haaveillut kuivan kelin viimeisestä telttaretkestä syyskuiselle viikonlopulle, kunnes unohdin suunnitelmani täysin. Lauantaina kävellessäni lasten kanssa kotiin Kylätalo Giisán syysmarkkinoilta muistin haaveiluni ja yhtäkkiä minun oli pakkko päästä matkaan. Aurinko paistoi ja sää vaikutti hyvin lupaavalta.

Kotona pakkasin parin tunnin sisään rinkkani, odotin J:n kotiin ja lähdin matkaan kotipihasta Geologiselle polulle. Toivoin Kuoppilasjärvellä olevan muitakin vaeltajia, sillä pimeä yö tulisi olemaan minulle ensimmäinen laatuaan yksin koiran kanssa.

Kuljin Geologista polkua pitkin ylös poroaidan portille ja siitä suunnistin suoraan retkeilyreitille Johtalanvárrin alapuolelle. Aurinko paistoi kauniisti pilvien lomasta ja ruskan sävyt loistivat kirkkaina valoa vasten. Kauhistuin tajutessani kuluttaneeni jo lähes tunnin pelkästään kylän lähellä patikointiin, en tahtonut kiirehtiä auringonlaskun takia.

Johtalanvárrilla kohtasin kaksi muuta vaeltajaa jotka naureskelivat vain kiertävänsä Härkävaaraa matkallaan kohti länttä. Lähdin heidän edellään painamaan kohti Oađašanjávria jolla tarkoituksenani oli pitää pidempi tauko.

Huomasin itsekkin reitin lähinnä kiertävän kauempana kohoavaa Härkävaaraa. Ajan kuluessa harmittelin, etten ollut taas lähtenyt kulkemaan suoraan erämaan halki kuten aikaisemmin kesällä tein patikoidessani Kuoppilakselle. Ohitin monet porot ja sain lähes raahata Kiiskiä perässäni sen haistellessa vauhkona niiden perään. Kahden ja puolen tunnin kuluttua pääsin taukopaikalleni auringon alkaessa hiljaa laskeutumaan.

Olin kotona syönyt tuhdin lounaan jonka avulla olin jaksanut hyvin Oađašanjávrille. Kesällä Oađašanjohkan ylittävä silta oli vielä hajalla, nyt paikalla oli uusi ja vankka lankkusilta. Istuskellessani kivellä eväitäni syöden näin perässä tulevien vaeltajien hiljaa lähestyvän. Uskomatonta mutta totta, ajattelin 1/4 suklaalevyn syömisen olevan helppo nakki, hain lisäboostia jaksamiseen mutta tosiasiassa sain koko reissun kestäneen suklaaällötyksen.

Roavvoaivin vierellä paistavaa aurinkoa vasten oli hankala vaeltaa. En nähnyt eteeni kunnolla, mielikuvitus alkoi laukata ja mietin, mahtoiko edessä olla jotain mitä minun kannattaisi huomata… Auringonpaisteen ansiosta maisemat näyttivät täysin erilaisilta kuin mitä ne kesällä olivat.

Roavvoaivin takaa lähdin oikomaan kohti Kuoppilaksen autiotuvalle vievää polkua. Tarkoituksenani ei ollut oikoa alun suunnistusta enempää, mutta kellon lähestyessä seitsemää oli pakko nopeuttaa tahtia mikäli tahdoin perille ennen pimeää. Punertavassa auringonlaskussa ruskan värjäämällä maalla oli upea kävellä. Lähestyvä pimeys ei pelottanut, odotin innolla pääsyä tuvalle.

Tuvalle vievälle polulle päästessäni yritin nähdä liikettä, telttoja, mitä vain toisista vaeltajista vihjaavaa. Yllätyin autiotupaan kurkistaessani, lisäkseni paikalla olisi ainakin yksi vaeltaja.

Turvallisin mielin ryhdyin kasaamaan telttaani tuvan takana kohoavalle nyppylälle. Paikka valikoitui kauniin järvimaiseman ja valmiin nuotion kiviringin perusteella. Teltan pystytyksen jälkeen sytytin nuotion ja aloin valmistaa iltapalaa. Illan pimentyessä seuraamme liittyi vielä kaksi vaeltajaa lisää.

Heti pimeyden saavuttua tunsin lämpötilan laskeutuvan nollaan. Kylmä pakotti pukemaan lisää vaatetta päälle, järvelle ilmestyi aavemaista sumua. Istuskelin nuotioni äärellä ja nautin. Kiiski pisteli vesikuppiaan palasiksi takanani. Paistelin nuotiolla folioleipää ja join teetä, iltapalan jälkeen venyttelin odotellen nuotion sammumista.

Näin tunturin takaa nousevan jotain punaista. Mieleen tuli metsäpalo, mutta nopeasti näky paljastui suureksi kuuksi. Taisi olla täysikuu, niin komeana se nousi ylös hiljalleen. En tuntenut pelkoa pimeästä.

Täysikuun lumoamana kömmin myöhemmin nukkumaan. Kauhistelin, kuinka kylmä yöstä olisi tulossa ja ryömin makuupussiini. Ei mennyt kauaa kun huomasin kylmän puskevan makuualustan kautta pussiin. Aloin palella jo alkuyöstä. Siirsin teltan pohjaeristeenä käyttämäni avaruushuovan makuupussin alle ja jumppasin ennen pussiin paluuta. Pelkkä makuualustan eristäminen ei riittänyt, lopulta tuskastuin viileässä valvomiseen ja taittelin paksun peitteen makuupussini sisään. Viimeinkin oli lämmintä!

Mutta enää ei nukuttanutkaan. Peite oli kostea, makuupussin pienestä reijästä kurkistavat kasvoni kohtasivat kylmän ilman kontrastin pussin sisällä olevaan lämpöön vastahakoisesti. Kiiski pyöri teltassa ja hakeutui aivan kylkeeni kiinni uudelleen ja uudelleen.

Kello kahdelta luovutin. En saanut unta ja Kiiski jatkoi pyörimistään. Kannoin makuualustani ja makuupussini pilkkopimeän pihan halki tuvalle, avasin oven varovasti ja herätin vaeltajat tiputtamalla Kiiskin raskaan fleksin lattialle. Kuiskin anteeksipyynnöt ja kerroin kylmän häätäneen meidät teltastamme, kiinnitin koiran oven viereen ja laitoin makuupaikkani lattialle pöydän ja keittiönurkan väliin. Nukahdin lähes heti Kiiskin lopetettua läpsimiseni tassullaan, se koki hetken olevan juuri sopiva halien hakemiselle.

Puoli seitsemältä heräilimme ensimmäisen kanssanukkujan kanssa, pyytelin uudelleen anteeksi yön metelöintiäni ja palasimme Kiiskin kanssa teltalle. Ulkona oli kaunista, paksu sumu peitti maisemat ja kuura kimmelteli auringossa. Telttani oli vaihtanut väriä vihreästä harmaaksi jäädyttyään.

Nukuin teltassa puoli yhdeksään. Sumu oli väistynyt ja aloittelin aamutoimien parissa. Annoin koiralle aamupalaa ja menin itse valmistamaan syötävää tuvalle. Pyytelin kahdelta muultakin vaeltajalta häiriköintiäni  anteeksi ja keskustelimme retkeilystä aamukahvien valmistuessa liedellä. Tuvassa oli tukahduttavan kuuma.

Vaeltajien jatkaessa matkaansa menin purkamaan läpimärkää telttaa pihalle. Vettä valui dramaattisesti telttakangasta pitkin maahan. Pakkasin kamppeeni kasaan tuvan puolella, siivosin loput jäljet ja lähdimme matkaan kohti Nammajoen kurua.

Ajatus retkeilyreitin jatkamisesta Nammajärville oli tuntunut jännittävältä alueen metsien ja suuren kurun takia. Kulkiessani avoimella tunturiylängöllä kuuntelin musiikkia ja lauleskelin mukana, rinkka ei painanut paljoa mitään ja koirakin kulki nätisti. Jännitys unohtui ja sain ihastella eteeni kohoavan kurun seinämien komeutta.

Kurussa ruska erottui kauniisti kaiken vihreän keskeltä. Kuruun laskeutuminen oli kuin olisi saapunut aivan eri puolelle Suomea. Kaunis  Nammajoki virtasi polun vierttä ja varjoisiin kohtiin jäänyt kuura tuoksui talvelta.

Jäimme Kiiskin kanssa syömään juolukoita, kymmenen kilometrin matkalla meillä ei ollut mitään kiirettä.

Kurun jälkeen koivumetsikössä hieman jännitti. Kolistelin juomapulloa fleksiä vasten muka pelotellakseni karhut ja hirvet pois lähettyviltä. Nammajávrin laavun pihassa näkyi liikettä ja sain kahvitella autiotuvalla tapaamani naisen kanssa mukavien keskusteluiden lomassa.

Söin välipalapatukoita, en jaksanut alkaa valmistamaan mitään suurempaa ateriaa. Keskustelut retkeilyvälineistä ja koetuista luontohetkistä veivät tovin, alunperin tarkoituksena oli pitää vain pieni tauko mutta pidempi levähdys teki vain hyvää.

Kiiskillä pettivät hermot vessareissuni aikana ja jatkoimme matkaa vauhdilla. Pitkästä aikaa koira haukkui perääni jätettyäni sen yksin leiriin hetkeksi. Vastaan tulleet porot kiinnostivat ja koira sinkoili edestakaisin niille vinkuen.

Laskin yhdentoista variksen ja korpin kaartelevan ilmassa, lähistöllä oli varmasti raato. En tahtonut edes arvailla minkä raato sai aikaan moisen yleisötapahtuman polun läheisyydessä.

Isovarpaiden pohjia hiersi. Muuten jalat ja selkä voivat hyvin. Kuntoni on selvästi parantunut kesän ensimmäiseen patikkaan verraten. Kuljimme retkeilyreitin vedenylityspaikan ohitse suoraan nelostielle ja patikoimme sen vierttä kirkon parkkipaikalle josta J lasten kanssa nouti meidät kotiin.

Vastoin epäilyjäni en pelännyt pimeää. Hetkeksi mielikuvitus lähti laukkaamaan, mutta muiden vaeltajien läsnäolo ja kaunis kuu auttoivat unohtamaan möröt ja pimeydessä vaanivat sarjamurhaajat sekä muut potentiaaliset häiriköt. Patikan jälkeen kipinä lähteä pidemmälle yksinvaellukselle vain kasvoi sekä mielenkiinto talvivaeltamista kohtaan heräsi voimakkaampana.

Kosteassa teltassa nukkumisesta sain palkinnoksi sitkeän flunssan. Kuume ei ole sentään noussut, mutta tämä sisällä istuminen saisi jo riittää…