Tämä on ensimmäinen osa hiihtovaellukseni reittipostauksista. Toivottavasti tästä on hyötyä jollekin joka suunnittelee talvivaellusta Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon. Muistakaa kuitenkin että tällä hetkellä vaeltamaan lähteminen ennen tilanteen normaalisoitumista ei ole turvallista. Metsähallitus on sulkenut varaustupiaan sekä muita suosittuja taukopaikkojaan ja avunsaanti syrjäseuduille voi olla entistä hankalampaa koronaviruspandemian takia. 

Kuten aikaisemmassa tekstissäni mainitsin, tiistaina hain varaustupien avaimet Tunturi-Lapin luontokeskukselta. Tuvat olin varannut marraskuussa. Autoni jätin Hetan Kota- autonsiirtopalvelulle joka lupasi siirtää kulkuneuvoni Pallakselle torstaina jotta ehtisin perua palvelun mikäli vaellukseni keskeytyisi.

Lähdin hiihtämään yrityksen pihasta valmista latua pitkin kohti ensimmäistä taukopaikkaani, Pyhäkeron autiotupaa kohti. Samaan aikaan pihasta lähti useampi vapaa-ajanhiihtäjä ja vaihdoimme pikaiset koronakuulumiset.

Aurinko paistoi ja mielessä kutkutteli. Maanantai-iltana voimaan tullut valmiuslaki mietitytti ja pohdin oliko päätökseni lähtä vaeltamaan oikea. Koko hiihtoreissuni ajan virustilanne kummitteli mielessäni.

Hiihtely pitkin valmista uraa oli helppoa. Olin hieman pettynyt kun matkani ei tuntunut alkavan ennen kuin pääsisin pois suositulta alueelta. Kuitenkin vastaantulevat hiihtäjät olivat onni, pudotin karttapussini ja ohi hiihdellyt nainen poimi sen maasta ja toi luokseni! Reissu olisi saanut hyvin ikävän käänteen ilman karttaa ja kompassia.

Ahkio kulki hyvin perässä, selkää alkoi särkeä repun ja kameran kantaminen. Parin kilometrin päässä Pyhäkeron autiotuvalta toinen hiihtäjä liittyi seuraani ja juttelimme tuvalle saakka.

Pyhäkeron autiotupa on viiden hengen pieni taukopaikka. Sitä lämmittää avotakka, joten talvisin siinä yöpyminen voi olla viileää. Söin ruokatermaristani itse kuivaamistani aineksista valmistettua pastaa, joka osoittautui hyvin tuhdiksi ateriaksi ja minun oli pakko säästää loput illaksi. Tuttavallinen vanhempi nainen oli kovasti huolissaan ja kyseli reittisuunnitelmistani samalla tutkaillen retkivarustustani. Helpottaakseni hänen huoltaan vinkkasin tsekkaamaan pihalla olevan ahkion, hän luuli minun lähteneen reissuun pelkän repun varassa…

Autiotuvan pihaan saapui kaksi naista ahkioineen. He olivat Kreikasta ja aikoivat viettää Pallas-Yllästunturin alueella kaksi viikkoa. Kotiinpaluu jännitti rajojen sulkemisen takia. Pihaan saapui myös kaksi muuta vaeltajaa pohjoisesta jotka neuvoivat välttämään vastaan tulevaa lumivyöryvaaraa. He kertoivat että olivat hiihdelleet aiemmin lippojen yli yöllä ja että edeltävänä iltana ne olisivat tulleet alas. Kiitin hatarista lumeen piiretyistä ohjeista ja lähdin jatkamaan matkaa. Aurinko meni nopeasti pilveen ja lunta alkoi ripotella hiljalleen.

Hyvä latu-ura jatkui Karitsavaaraan saakka. Luulin ohittaneeni lumivyöryalueen hiihtäessäni kurun läpi ja epäilin latukoneen käyneen putsaamassa vyöryn jäljet. Reitti jatkui sinisin tikuin merkattuna etelään ja hieman hämmennyin puisten merkkien jatkuessa itään ilman latukoneen uraa. Tutkin karttaa ja päätin seurata siihen merkittyä puisilla merkeillä merkittyä uraa pitkin.

Lumivyöryalueen voi ohittaa jatkamalla matkaa etelään ja hiihtämällä Sioskurun läpi tuvalle.

Pian valintani osoittautui vääräksi. Ohitin varoituskolmion ja pian  lumivallit kohosivat vieressäni korkeina. Mittailin katseella niiltä roikkuvia lippoja ja säikähdin niiden olevan niin isoja ettei minusta jäisi paljoa esiin mikäli ne romahtaisivat alas. Liian peloissani en uskaltanut kuvata lippoja kun vasta päästyäni kurun loppuun. Kurun läpi hiihtäminen tuntui kestävän ikuisuuden enkä paljoa uskaltanut tehdä turhia liikkeitä tai ääniä.

Päästessäni kurun loppuun vastaani tuli suurempi varoituskyltti lumivyörystä. Samalla reittimerkit katosivat. Hiihtelin eteenpäin karttaa katselematta ja lumipyry yltyi yltymistään. Ympärillä olevat maisemat peittyivät vaaleaan sumuun.

Yhtäkkiä hoksasin olevani väärässä paikassa ja katsoin ympärilleni – pelkkää valkoista ja puita siellä täällä. Kaivoin gps:n esille ja säikähdin olevani täysin eri suunnassa kuin missä minun piti olla. En tiedä miksi en ymmärtänyt gpssää, mutta pian totesin sen olevan minulle turha. Pieni paniikki alkoi kummuta päälle ja kaivoin paperikartan esille. Lähelläni piti olla kurun haarauma ja näinkin kauempana syvänteen. Seisoin pienen nyppylän päällä jonka täytyi olla merkitty karttaan ympyränä. Lähdin epäillen hiihtelemään kohti ottamaani suuntaa ja väsyneenä sekä peloissani laskin liian jyrkästä mäestä ja ahkioni kaatui kumolleen puuta vasten. Turhautuneena työnsin ahkion irti puusta ja samalla toinen aisoista irtosi. Huomasin sen hajonneen ja pidin pienen itkupotkuraivari- hetken ennen kuin aloin selvittämään aisaan tullutta vauriota.

Aisan liimaus oli pettänyt. Kiinnitin sen ahkioon ja lähdin raahaamaan ahkiota perässäni yhdellä aisalla. Suureksi onnekseni tuvan seinä alkoi pilkottamaan valkoisen verhon takaa ja epäuskoisena hiihdin sen pihaan.

Hetta-Sioskurun hiihtoreitti on osittain merkitty puisin moottorikelkkauran merkkiä muistuttavilla viitoilla ja sinisillä auraustikuilla. Paikoittain merkinnät puuttuvat. 

Kaivelin avaimet jännittyneenä taskustani työnnettyäni ahkion piiloon yltyneen tuulen alta ja menin varaustupaan sisään. Suuri helpotuksen tunne valtasi kehoni ja aloin kantamaan varusteitani sisään. En pystynyt rentoutumaan ennen kuin olin saanut kannettua kaiken ahkiota ja suksia lukuunottamatta sisään. Pimeys laskeutui samalla kun olin saanut vedet sulamaan ja tulet kamiinaan.

Sioskurun varaustupa on autiotuvassa kiinni. Kahdeksan hengen tuvasta valitsin yöpymispaikakseni kauimmaisen pedin seinän vierestä. Yllätyksekseni tuvassa oli viltit, peitot ja tyynyt vaeltajille!

Lämmitin tupaa ja sulattelin vesiä. Tuntui hyvältä olla viimein tuvalla. Odottelin varauskalenterin perusteella seuraa yöksi, mutta mitä kovemmaksi tuuli ulkona yltyi sitä varmemmaksi tulin siitä että jäisin yöksi yksin. Vasta ennen nukkumaanmenoa ulkona käydessäni jännitti olla yksin. Kovassa myrskyssä lumi pöllysi ja tuuli kolisutteli ulkona. Korjasin ahkion aisan sähköteipillä ja nostin sukset eteiseen yöksi, etteivät ne lähtisi tuulen mukaan. Ahion teilasin maahan kiinni ulkona olleella raskaalla penkillä.

Tupalukemisena mukanani oli Kukka Rannan ja Jaana Kannisen kirjoittama Vastatuuleen- saamelaisten pakkosuomalaisstamisesta kertova kirja joka tempaisi minut mukaansa ilta toisensa jälkeen. Oli mielenkiintoista lukea Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon sijoittuneista tapahtumistä itse paikan päältä.

Vieraskirjaan oli kirjoitettu tuvan hiirestä jonka takia kehotettiin nostamaan ruuat korkealle. Nostin rinkkanikin yläsängystä roikkumaan ja ennen nukkumaanmenoa. Vain ensimmäisenä yönä pienimmässä tuvassa kamiinan lämpö riitti aamuyöhön saakka. Nukahdin nopeasti.

Yöllä heräsin pimeydessä ja sekaisin unesta näin jonkun liikkuvan tuvassa. Luulin sen olevan joku odottamistani retkeilijöistä ja korvatulpat korvissa ölisin jotain sekavaa. Säikähdin hulluna, mutta helpotuin huomattuani harhojeni olleen vain ylös ripustamani rinkka!

Jatkoin unia levollisena. Pelko ja jännitys olivat kadonneet, en tiedä olenko koskaan aikaisemmin nukkunut yhtä rauhallisesti yksin yötä luonnossa.

Pallas-Yllästunturin huollettujen latu-urien kunnon voit tsekata TÄÄLTÄ.