Meidän kaksi viimeistä kesälomaviikkoa ovat olleet hyvin sateiset. Niin sateiset, että yksi ilta seurasin vessassa, kuinka pieni vesinoro valui seinää pitkin katosta lattialle. Remontilla pienet vahingot selvinevät – toivottavasti.

Tiistaina vettä satoi edelleen, vaikka säätiedotukset lupailivat koko päivälle kuivaa keliä. Kävikin ilmi, että sadepilvi oli vain kylän pinnalla ja lähdimmekin auto täynnä erätavaraa köröttelemään anoppilaa päin, josta poimimme mukaan loputkin tarvittavat kamppeet. Matkalla päätettiinkin lähteä matkaan mönkijällä jotta Pikku-J:kin jaksaisi kävellä valitsemallemme järvelle asti.

Lähdimme Njállavaarasta köröttelemään mönkijäuraa myöten syvemmälle erämaahan. Kiiski juoksi mönkijän vierellä, välillä talutimme sitä jottei koira väsähtäisi matkaan heti alkuunsa. Njállavaaran alue kuhisi poroja joten alkuperäinen suunnitelma pitää koiraa vapaana ei onnistunut, etenkään kun Kiiskin nokka nuuskutti koko ajan poroja päin.

Valitsimme leiripaikaksi kohdan, joka oli mahdollisimman tasainen ja hieman tuulelta piilossa. Emme tienneet, että viereisen järven rannassa olisi ollut juuri sopiva kohta teltallemme! Ainakin saimme kävellä yhden juomapullon aiheuttamien lukuisten vedenhakureissujen takia.

Päivän aikana kerättiin nuotioon irtopuuta, koottiin teltta ja laitettiin leiri kuntoon, syötiin, kalasteltiin (= minä ja Pikku-J katsoimme kun J kalasti, en tänäkään kesänä sitten saanut aikaiseksi opetella kalastamaan…) ja kerättiin hilloja.

Lapsen kanssa retkeily on arjesta irrottautumista, vaikka samat rutiinit seuraavatkin kotoa metsään. Luonnossa on vaan se ero, ettei pienelle tarvitse olla keksimässä tekemistä – sitä löytyy itsestäänkin. Poika keräili ja söi marjoja, puuhasi koiran kanssa ja seuraili vanhempiensa puuhia. Aluksi betoniauton unohtuminen kotiin harmitti, mutta pian oksat ja puunkappaleet saivatkin jängällä kyytiä.

Tunturissa ei tarvitse suorittaa. Aluksi olo voi olla hieman levoton, mutta pian sitä huomaakin vain jämähtäneensä kumpareelle istumaan ja mietiskelemään. Vieressä rapiseva nuotio ja ympäröivä luonto toimivat hiljaisena terapiana huomaamatta.

J:n kalastama iso rautu päätettiin kokata nuotiolla. Sen kanssa sai tapella hetken, ennen kuin se saatiin paistumaan keppiviritelmällämme. En ole kalan suurin ystävä, mutta nuotiolla paistettu rautu maistui taivaalliselta! Loput annettiin koiralle, joka vain pyöritteli kalaa maassa.

Kiiski sai olla hetken vapaana illan viimeisellä vedenhakureissulla, kun leirimme läheisyydessä ei näkynyt yhtäkään poroa. Kiiski ei ole koskaan lähtenyt näköpiiristämme pois, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Nyt se tuli luoksemme aina kutsuttaessa.

Kun laitoimme illalla nukkumaan, porotokka kiersi telttamme kauempaa. Myös yön aikana leirimme ympärillä oli liikuskellut poroja jäljistä päätellen, vahtikoiramme ei reagoinut niihin mitenkään vaikka J:kin kertoi kuulleensa rou’untaa yöllä! Nukuimme kaikki hieman levottomasti, minä heräilin ja valvoskelin muuten vain, Pikku-J:llä oli kuuma ja J:llä kylmä huonon makuupussin takia.

Aamulla emme pitäneet kiirettä lähdön kanssa. Söimme aamupalaa, kävimme kalassa, kasasimme kamppeet ja muuten vain kulutimme aikaa ulkosalla. Koko lähitienoo kuhisi poroja, joten koira pysyi kytkettynä. Paluumatkalla se ei reagoinut kaikkiin näkyvillä oleviin poroihin, ainoastaan jos sattui haistamaan ne myös ilmasta. Paremmin se reagoi jälkihajuihin. Pystyisiköhän Kiiskin jäkivainua hyödyntämään myös hirvimetsällä? 😀

Toivottavasti tämä ei ollut syksyn viimeinen yöreissu. Mitä enemmän tunturissa yöpyy, sitä enemmän sitä kaipaa.

Ja laittelin Instagramissa Suomen Jack Wolfskinille viestiä selvittääkseni tuulitunnelin ikää. Sieltä arvioitiin tuon Tundra III:n olevan vuosien 94-99 välissä ostettu! Huimaa, että noinkin vanha teltta on edelleen käyttökunnossa. Vettä tuo ei enää paljoa kestä, voisikohan kankaan käsitellä jollain aineella?