Ennen nykyiseen kotiimme muuttoa haaveilin usein puolisoni kanssa pilkkireissuista lähijärville. Kylillä asuessa moottorikelkkaurille hakeutuminen ja pidemmät välimatkat olivat lasten kanssa liikkuessa monimutkaisempia ja reittivalintoja sai pohtia usein.
Lähijärvet ovat meille tuttuja, olemme vierailleet niillä monena talvena puolisoni vanhempien vielä asuessa täällä. Jo alkuvuodesta muodostui jälki jota pitkin moottorikelkalla pääsi nousemaan erämaahan suoraan pihasta (tarvitset maastoliikenneluvat liikkuaksesi moottoriajoneuvolla luonnissa), mutta vaihtelevien lumiolosuhteiden vuoksi pääsimme koko perheellä pilkille vasta maaliskuun puolivälissä.
Kun viimein pääsimme matkaan jännitin moottorikelkalla ajoa hulluna! Lasten saannin jälkeen sisäinen hurjapääni on tainnut kuolla, en uskaltanut omalla summitilla ajaa kuin kotipihassa ympyrän. Onnekseni Lynxin adventure ei jaksanut nousta reki perässään ylös, joten sain ajaa kesymmän kelkan ylös tunturiin. Lynx on pehmeämpi ajaa, löysin varmuuden ja eiköhän ensi reissu mene taas omalla kelkalla.
Ylhäällä häkelyin – missä kaikki lumi! Kovat tuulet olivat puhaltaneet tasangon lähes lumettomaksi. Sukset kolisivat vasten kiviä ajaessani Juhiksen ja lasten perässä jälkeä seuraillen kohti järviä.
Mitä kauemmas pääsee, sitä enemmän mieli ja keho lepäävät. Oli rauhoittavaa päästä keskelle luontoa, jossa kaikki näytti olevan kohdillaan. Ensimmäisen järven jää paistoi hangen läpi, suolla tuulen suojassa lunta oli enemmän. Kurun läpi ajaessamme suuri Jeagelveai avautui edessämme, tuuli oli puhaltanut jään päälle kovia uria joiden yli ajelimme hiljaa.
Jäällä kairattiin reiät ja aloitettiin pilkkiminen. Lapset levisivät jäälle leluineen, pienimpikin jaksoi tallustella isoveljen perässä pienen nyppylän päälle laskemaan mäkeä.
Kala ei ollut syönnillään, puuhailin lasten kanssa ja autoin Juhista valmistamaan eväitä reen perässä olevalla grillillä. Taapero väsähti, olihan päiväuniaika, hän makoili hetken makuupussin suojissa porontaljan päällä reessä. Eväitä saatuaan hän jälleen reipastui ja lähti puuhailemaan.
Kiipesin nyppylän päälle juomaan kuksallisen nokipannukahvia. Tuuli oli näköalakahvilassani turhan navakka, kahvi jäähtyi nopsaan. Sitä siemaillessani taapero ilmestyi viereeni istumaan – mistäs sinä ilmestyit?
Seurailimme korkeammalta isoveljen touhuja isänsä seurassa. Siellä he makoilivat jäällä pilkkireikiä tuijottaen.
Paluumatkalle lähdimme tuulen yltyessä entisestään, reessä istuessa tulee herkemmin kylmä emmekä ottaneet riskiä lasten palvelevan. Kotimatkalla molemmat nukahtivat kypärät toisiaan vasten kolisten.
Onnellisena ajelin heidän perässään nauttien. Tämä on juuri sitä elämää mitä tahdomme elää – erämaassa perheen kesken kalastaminen ja retkeileminen. Päivän kruunasi saalisrautujen syöminen voi-sipulikastikkeen ja perunoiden kera.
Lämpömittarin näyttäessä viittä lämpöastetta oli hieraistava silmiään! Näkihän se jo ikkunastakin, lumet humpsahtelivat alas katoilta auringonvalon kirkastaman veden valuessa ohuina noroina maahan. Päästessäni töistä mielessäni oli selkeä suunnitelma syödä ja lähteä tunturiin hiihtämään.
Suunnitelmahan oli selvä. Kiinnittäisin sukset kelkkaan ja hurauttaisin kotoa ylös tasanteelle josta hiihtelisin lähijärvelle. Lumi oli märkää ja liukasta, meinasin luovuttaa suunnitelmani kanssa jo kotipihassa tuskastellessani kelkan kääntämisen kanssa suollamme. Lapset olivat juuri palanneet pilkkireissulta tunturista, sain miehiltä kannustusta ja neuvoja lähtöön. Onneksi Juhis saapui kotiin, hän saisi käydä nostamassa kelkan rinteestä mikäli möhlisin.
Stressasin ajoa turhaan, pian nostelinkin poroaidan paaluja ylös päästäkseni läpi ja saavuin tasanteelle. Tuuli on puhaltanut avoimilta paikoilta lumet vähiin ja aurinko uhkasi sulattaa loputkin. Kivet kolisivat suksia vasten madellessani lähemmäs lähtöpaikkaani.
Parkkeerasin kelkan, riisuin kypäräni ja kävelin lähemmäs tasanteen reunaa. Maisemat Tenojoelle ovat upeat, pidän Norjan selvärajaisista tuntureista ja joen mutkittelevasta muodosta.
Kuntta tuoksui vahvasti tuoden mieleen loppukevään. Mieleeni tulvi kesämuistoja tutkiessani sulaa maata katseellani.
Ajatukseni pyörivät rennoissa, rauhoittavissa ajatuksissa. Muistelin molempia hiihtovaelluksia hyvillä mielin ja koin seikkailufiilistä suunnitellessani kesän reissuja. Paikoittain lumi oli värjäytynyt punertavaksi edeltävän syksyn marjojen litistyttyä kelkan maton alle.
Riisuin kuoritakkini, lettlopista neulomani Jousi- neule oli tarpeeksi lämmin tunturin tuulille.
Karvapohjat pitivät uskomattoman hyvin nuoskahangella, vain jyrkimmillä kohdilla jouduin turvautumaan teräskantteihin. Hiihdin kurun vierttä hiljaiselle Skoarrajávrille, jonka lumesta paljaat kohdat näyttivät sulilta aukoilta. Järven päässä seisova tunturinhuippu tuo aina mieleeni pyramidin.
Skoarrajávri on yksi lempikohteistani. Yövyin siellä ensimmäisen yöni teltassa Utsjoella, joka oli samalla minun ja Juhiksen ensimmäinen yhteinen retkemmekin. Ensimmäisen yksinäisen yön vietin saman järven rannalla, kuten talviyönkin. Järven seutu on jostain syystä jännittävä, kesäaikaan koen oloni hieman levottomaksi siellä, silti se on valikoitunut monet kerrat yöpaikakseni.
Paluumatka oli hankala. Alamäki nuoskalumella oli liukas, pelkäsin polvieni puolesta laskiessani alas auraamalla kiviä väistellen. Jyrkimmässä kohdassa oli pakko riisua sukset pois ja kävellä jonkin matkaa.
Kelkan luona toivoin haikein mielin takatalven iskevän ja peittävän sulat kohdat lumella, en ole valmis luopumaan hiihtokeleistä!
Herätessäni Tuiskukurun varaustuvassa kolmannen päivän aamuna olo oli tokkurainen. Yö oli mennyt hyvin, nukahdin lukiessani kirjaa ja viimeisen kerran katsoin kelloa kahdeksalta. Tuli nukuttua melkein kaksitoista tuntia putkeen! Olin viettänyt edeltävän päivän ja yön yksin, edes pimeys ei saanut pelkoa nostamaan päätään. Yksin tuvassa puuhastelu oli rentouttavaa ja sain tilaa ajatuksilleni.
Tuiskukurun varaustupa oli siisti ja ehkä nätein sisätiloistaan missä olen koskaan ollut. Aamupalalla söin itse tekemääni granolaa, joka oli turhan makeaa ja sai huonon olon vain yltymään.
Lähdin hiihtelemään hyvissä ajoin kohti Luirojärveä. Onnekseni sain seurailla selvää jälkeä, joka teki hiihtämisestä hieman helpompaa. Ahkio liikkui nahkeasti pakkaslumella. Oli jännittävää lähteä hiihtämään syvemmälle kansallispuistoon yksin.
Kahdeksalla kilometrillä sain hiihdellä kauniissa metsässä, nousta muutaman rinteen ja ihailla maisemia tunturien rinteissä. Muutama kelkkailija meni ohi, urasta tuli kantavampi mutta huonommin hiihdettävä heidän jälkeensä. Sää helli hiihtäjää, Ampupäällä näytti olevan poroja ja jäin hetkeksi katselemaan niiden puuhia. Wifi toimi ajottain, edellä hiihtänyt oli kirjoitellut hankeen ”sweet spot! :)” tekstejä, joihin liitin sanan ”wifi?”. Aina wifiä ei kyllä löytynyt näiltä sweet spoteilta.
Yhden mäen nousua odotin ja odotin. Hiihtelin eteenpäin ja tosissani jäin ihmettelemään missä oikein hiihtelen kun sitä ei tullut vastaan. Tarkistin sijaintini gps:llä ja huvituksekseni sain todeta seisovani rinteessä! Kartassa rinne näyttää paljon jyrkemmältä.
Alamäessä nautin, karvapohjien hidastamalla laskulla sain samalla pitää taukoa ja silti etenin! Väsyneen vaeltajan lottovoitto.
Luirojärvelle saapuessani olin onnellinen. Suuret tunturit reunustivat järveä ja Sokostia ympäröivät pilvet hälvenivät hiihdellessäni sitä kohti. Kello oli vasta kaksitoista, saisin rauhassa ruokailla ja palloilla Luirojärven lähistöllä.
Luirojärven autio- ja varaustupaa ei turhaan kutsuta Hiltoniksi. 28 henkilön tupa on tilava verrattuna Suomunruoktun ja Tuiskukurun tupiin. 14 hengen varaustuvassa olisi lisäkseni vain yksi henkilö, vieraskirjasta kävi ilmi hänen lähteneen autiotuvan tyyppien kanssa huiputtamaan Sokostia.
Kannoin kampetta sisään, söin, venyttelin ja luin kirjaa tunteroisen verran. Kaunis ilma houkutteli ulos ja pian hiihtelinkin metsässä kameralaukku selkää vasten heiluen. Hanki kantoi jonkun verran, saapuessani suolle säikäytin teeren. Hieno lintu!
Saavuttuani harhailureissultani istuskelin tuvan portaikolla. Tuvan etupihalla männyt reunustavat Luirojärveä, aika kului tunnelmallisen hitaasti maisemia ihaillessa. Tupakavereitani ei vielä kuulunut ja aika meinasi käydä pitkäksi. Päätin alkaa valmistelemaan saunaa, hain vedet järvestä puisen kelkan avulla, vitsit että oli just sopivaa puuhaa erämaahan!
Vedet haettuani ehdin istuskella portaikolla vain hetken kuullessani ääniä. Tuntemattomat tupakaverini olivat viimein saapuneet!
Onneksi he osottautuivat oikein mukaviksi tyypeiksi. Ruokaa valmistellessani juttelimme paljon, jutut osuivat yks yhteen. Sovimme hiihtävämme yhdessä Suomunruoktuun seuraavana päivänä, seurassa pidempi pätkä on mukavampi taittaa. Illan hämärtyessä käväisin saunomassa, teki hyvää pestä tuskan hiet pois muutaman päivän ajalta. Hienohelmaa meinasi vähän hirvittää jalkapohjien jäätyessä pukuhuoneen lattiaan, pukeuduin saunan puolella…
Luirojärveltä Tuiskukurun kautta Suomunruoktuun matkaa kertyy n. 21 kilometriä.
Neljäs päivä valkeni aikaisella herätyksellä. Olimme sopineet retkikuntamme kesken lähdön koittavan kahdeksalta. Pyörin pussissani ja kuuntelin tupakaverin heräilevän.
Aamutoimien jälkeen, kahta minuuttia vaille kahdeksan tuvan pihalla seisoi neljä hiihtäjää ahkiot pakattuina. Marssijärjestys oli selvä, tahdoin hitaimpana jäädä viimeiseksi. Voimaa uhkuen lähdin hiihtämään muiden perässä vaellukseni pisimmälle 21 kilometrin pätkälle.
Seurassa hiihtäessä sain pidettyä sopivan tahdin yllä. Ensimmäiset kahdeksan kilometriä takaisin Tuiskukuruun menivät yhdellä ahkion kaatumisella. Autiotuvalla pidimme ruokatauon, olin hikoillut itseni märäksi ja hieman peittelin palelemistani. En pistänyt ollenkaan pahitteeksi kun matka jatkui.
Vastassa oli jyrkkä Pikkutunturien rinne, jota en millään tulisi pääsemään ylös Oacin suksillani. Marssin ylöspäin tarmolla sukset ahkion päälle köytettynä, olin yllättynyt kuinka pitkälle jaksoin vetää ahkiota pysähtymättä! Takaa kuului jossain vaiheessa, että sauvakävelyyn on hyvä tottua kolmikymppisten lähestyessä…
Jäin muista jälkeen, oli pakko vetää happea huipulla. Tuuli yltyi ja edessä hiihtäneiden jäljet peittyivät myräkässä. Jossain vaiheessa pohdin, kuka meistä oli käänytynyt väärään suuntaan kun en tavoittanut heitä. Suolla vastaan tuli yksin hiihtänyt nainen, ei ollut paljoa liikennettä. Sain retkikuntani kiinni Vintilätunturin alla, tuulikin tyyntyi hieman ja pidimme lyhyen tauon. Itselleni oli ok jäädä jälkeen ja antaa muiden hiihtää reippaamalla tahdilla – olin todella otettu aina kun huomasin muiden odottelevan!
Kuvan ottanut hiihtoseurueen jäsen. Vähän saattaa väsymys paistaa naamasta…
Katselin kateellisena muiden vain kävellessä rinteet ylös suksineen. Jouduin etenemään sivuttain teräskantteja hyödyntäen, ei ollut puhettakaan että karvapohjat olisivat pitäneet mäessä.
Vintilätunturin huipulle päästessä sain hieman kerättyä voimia loppumatkalle. Ahkio alkoi kaatuilemaan ja jäin jälleen jälkeen. Jyrkässä alamäessä sain muut uudelleen kiinni ja riemua riitti seuratessa toistemme mäenlaskua.
Aitalammen tulipaikan jälkeen koitti viimeinen ylämäki, johon käytin viimeisetkin voimani. Aluksi ilta-auringon värjäämä hanki mäntymetsässä riitti tsemppaamaan, vähitellen hiihdosta tuli ylivoimaisen raskasta. En muista koskaan aikaisemmin olleeni yhtä väsynyt. Jos ennen tupaa en olisi osunut ”500 m” kyltille, olisin jäänyt syömään, olisi ollut typerää jatkaa niin väsyneenä syvemmälle.
Päästessäni Suomunruoktun tuvalle vastaanotto oli upea. Hymyileviä ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. Tsempit toivat hurjasti voimia takaisin!
Tökerönä jätin kamppeeni levälleen, marssin varaustuvalle kohteliaasti jutustellen, riisuiduin märistä vaatteista ja kampesin itseni yläsängylle syömään. Kaikkea mitä vastaan tuli.
Väsymyksestä toivuttuani kävin juttelemassa hiihtotiimini jäsenten kanssa. Vedin lipat huussin ulko-ovella, vaellukseni ensimmäinen kaatuminen tapahtui siis silminnäkijän läsnäollessa, vessan edessä. Keep it cool.
Myöhemmin illalla jäin seisoskelemaan ulos kipinöivän nuotion vierelle. Mieltäni vaivasi outo tyhjyys – kotiinlähtö tuntui hyvältä, mutta vaellukseni tuntui jäävän kesken. Oliko seurassa vietetty aika vienyt vaellusfiilistäni, kun lähdin alunperin yksin matkaan?
Nuotion äärellä seisoskelu toi rauhan mieleeni. Upea päätös viimeiselle illalle.
Kuvasta kiitos hiihtoseuralaiselleni!
Hiihdin viimeisen pätkän Suomunruoktulta Kiilopäälle seurassa. Viidentoista kilometrin matkalla ura oli osittain kadonnut ja saimme nähdä hieman vaivaa päästäksemme Suomunlatvan laavulle.
Ahkioni kaatuili pehmeässä hangessa. Se liukui paremmin kuin muina päivinä, en selvästikään ollut enää kovin motivoinut sen pakkaamiseen kun toistuvasti hiihtoseurani sai olla nostamassa Makeksi ristittyä pakettia jaloilleen.
Niilanpäälle noustessa sää muuttui haasteelliseksi. Suunnistaminen vaikeutui varjokadossa ja satuimme rinteen hankalimpaan osaan syvänteisiin, josta pääsimme ylös gps:sää hyödyntäen.
Rinteessä aloin kaatuilla suksien kärkien tökätessä kovaan hankeen. Alamäessä kaaduin melkein turvalleni, ei voinut kuin nauraa! Onneksi ei ollut kuin yksi silminnäkijä.
Mielessäni pyöri vain fanta, pulla ja kahvi. Hiihtoseuralaiseni oli oikein mukavaa seuraa, hauskassa seurassa matka taittui leikiten. Neuvoimme vastaan tullutta hieman väsyneesti, onneksi hän tokaisi omaavansa hyvät suunnistustaidot kuultuaan ohjeistuksemme. Heh.
Ajellessani kotia päin fiilistelin vaellustani, jotain jäi uupumaan henkisellä tasolla. Vaikka olin väsynyt ja koin koti-ikävää, nautin olostani yksin keskellä kaunista Urho Kekkosen kansallispuistoa.
Kaipuu vaelluksille syttyi jo ennen kuin saavuin kotiin. Eipä ollut kovin huono reissu, jos heti alkaa kaipaamaan seuraavalle.
Kauan odotettu hiihtovaellukseni on ohitse ja olo on vähän ristiriitainen, vaikka olenkin todella tyytyväinen siihen miten viisi päivää Urho Kekkosen kansallispuistossa sujuivat. Jotain jäi puuttumaan, täydellinen yksin olo? Tai se, että hiihdin edestakaisin alkuperäisestä suunnitelmastani poiketen?
Hiihdin kaksi viimeistä päivää seurassa. Neljäntenä päivänä liityin kolmen muun joukkoon selvitäkseni vaelluksen rankimmasta pätkästä kunnialla. Yksin hiihtämällä Luirojärveltä takaisin Suomunruoktuun olisi mennyt ikuisuus, jos mukanani ei olisi ollut tsemppaavaa seuraa. Vintilätunturin, Tuiskukurun Pikkutunturien ja Ampupäiden rinteet olivat yllättävän rankat nousta Oac xcd 160 liukulumikengilläni.
Päivä 1 Kiilopää – Niilanpää – Suomunlatva – Suomunruoktu 15 km
Matkani alkoi Kiilopäältä. Varaustuvan avaimia noutaessani sain kuulla että vain Luirojärvellä majoittuu lisäkseni yksi henkilö. Heivasin teltan kyydistä lähtien matkaan kevyemmän hätämajoitteen kanssa. Teltta oli mukana ruuhkia varten, Luiron 14 henkilön tuvassa saisin pidettyä turvavälin toiseen majoittujaan. Metsähallituksen palvelupisteeltä kerrottiin, etteivät he vielä olleet rajoittaneet majoittujien määrää, joka tuntui hieman oudolta näin poikkeusolojen aikaan.
Alku oli tahmeaa. Ensimmäinen neljän kilometrin pätkä Niilantuvalle eteni hitaasti valmista latu-uraa myöten. Pakkanen kipristeli poskilla auringon kurkistellessa pilvien takaa.
Nousu pois valmiilta uralta oli rankka, vaikka iso lössi leijahiihtäjiä olikin aurannut hyvän uran valmiiksi. Jutustelin vastaantulijoiden kanssa ja hiihtelin kahden tuvalle aikovan perässä.
Vaaran päälle noustessa oikea, pitkään kipuillut jalkani alkoi oireilla. Se ei pitänyt autossa istumisesta ja kiukustui entisestään punnertaessani ylös ahkio perässäni roikkuen. Saavutin edellä hiihtäneet ja ohitin heidät vauhdilla, tahdoin päästä alamäkeen ennen heitä etten joko laskisi heidän päälleen tai hidastelisi heidän edessään… Alamäessä seikkailufiilis liittyi mukaan, olin täysin valmis koitokseen!
Lasku Suomunlatvan laavulle toi helpotusta. Pidin suunnitellun tauon, puin uuden toppahameeni Fjällrävenin Skare trousersien päälle, oli yllättävän lämmin!
Erään nimeltä mainitsemattoman valmistajan lisää vain vesi- pasta oli pahaa. En ollut sekoittanut pussin sisältöä kunnolla, joka ei tehnyt makuelämyksestä ollenkaan nautinnollisempaa. Söin lisäksi keksiä ja join teetä termarista. Hassua, että olin jo voiton puolella ensimmäisen päivän hiihdoista.
Matka laavulta jatkui lumen peittämän kelkanjäljen päällä edeltävien hiihtäjien jälkiä seuraillen. Oli tuuri, että edeltävällä viikolla tuville oli tehty huoltoja, ilman kelkanjälkeä olisi voinut olla rankkaa hiihdellä pohjattomalla hangella. Suomujokea ympäröivä mäntymetsä on todella kaunis ja tunnelmallinen, sain hiihtää sen nyt toistamiseen enkä kyllästynyt nytkään maisemiin. Kaamoshiihto Urho Kekkosen kansallispuistoon
Tuvalle saavuttuani iski ikävä. Autiotuvan puolella oli muita, sain nauttia varaustuvan rauhasta yksin. Kuten muillakin vaelluksilla, ensimmäisenä päivänä koen ikävää ja harmittelen miksi taas lähdin reissuun. Lohduttelin itseäni sillä, että pian koittaa kokonaisen viikon mittainen vapaa lasten kanssa kotosalla ja vaelluksen jälkeenkin saisin viettää muutaman päivän heidän kanssaan ennen töihin paluuta.
Illemmalla pasmat menivät hieman sekaisin tunnistettuani erään ”vaellusidolini” saapuneen paikalle. Voi vitsit että oli hienoa päästä juttelemaan hänen kanssaan! Loppuillan seurailin varaustuvan hiiren toimia ja jännitin sisäoven lukkopesää, joka oli vieraskirjan mukaan jättänyt muutaman vaeltajan lukkojen taakse. Olivat joutuneet poistumaan ikkunan kautta tuvasta.
Ilta kului seuraavaa päivää valmistellessa. Kävin ulkona keskustelemassa teltassa majoittuneen kanssa Vintilätunturin noususta, ilman suksia siitä kuulemma selviäisi. Toivottavasti.
Yöllä seikkailin ylä- ja alasängyn väliä. Heräsin käryn makuun suussani, kamiinan puut olivat jo palaneet loppuun eikä ollut mitään viitteitä siitä että käry tulisi sieltä. Aamuyöstä taas heräsin kylmään ja jouduin mönkimään takaisin ylös sytytettyäni uudet tulet…
Päivä 2 Suomunruoktu – Vintilätunturi – Tuiskukuru 13 km
Miten voi olla tylsää, vaikka tiskitkin odottavat tiskaajaansa?
Olin taas liian nopea. 13 kilometriä viiteen tuntiin. En pidä liian aikaisin perillä oleskelusta, silloin ikävä iskee. Niin iski tälläkin kertaa.
Ylihuominen stressaa. Matka Suomunruoktusta Tuiskukuruun oli kamala mäkineen. Ahkio jäi killumaan töyssyille ja sain nitkutella sen irti samalla kun toivoin suksien karvapohjien pitävän. Oli kuuma, sain hiihtää villapaitasilleen. Mietin takkia riisuessani, onko kuumuus sittenkin vain hypotermian aiheuttama harha?
Puhelimestakin loppui akku Vintilätunturin päällä pakkasen takia.
Maisemat olivat kyllä upeat, niin kuin sääkin. Kasvoja poltteli vaikka käytin aurinkorasvaa. Mukanani oli ensimmäistä kertaa gps, jota käytin lähinnä tarkistaakseni sijaintini. Oli mielenkiintoista seurata, kuinka lähelle gepsiin merkitsemäni reitti kulki todellista huoltouraa seuraillen.
Nousu Vintilätunturille huolestutti, kävelin ylös ilman suksia, ei ollut toivoakaan että Oaceilla olisi päässyt sen ylös ahkio perässä. Nousu tuntui kestävän ja kestävän. Ahkio liukui huonosti pakkaslumella.
Saavuttuani Tuiskukuruun jäin makoilemaan ulos. Lämpömittari näytti +10 astetta. Ihanaa! Mieli koheni lämmössä kölliessä.
Tupani ei lämpeä. Vaihdoin kosteat vaatteet kuiviin, tein puutyöt, on yöksi ja aamuksi puuta, myös seuraaville majoittujille. Palolevy oli kamiinassa paikoillaan, siksi ihmettelinkin miksi pienen tuvan lämpiämisessä kesti.
Lisää puuta pesään.
Huomenna otan rennosti. Hiihdän Luiroon, en yritä Sokostia. Himoitsisi hiihtää Lankojärvelle, jos sinne menisi ura. Jopa jälki Tuiskukurusta Kotakönkäälle kiinnostaa vaikka autiotuvan vieraskirjassa kerrotaankin uran tekijöillä menneen kahdeksan tuntia sen hiihtämiseen. Eivätkä suosittele.
En mene. Vaikka kiinnostaa. Kaikki muu paitsi paluu Vintilän kautta Suomuun kiinnostaa. Kai tein virheen kun en syönyt lounasta, vain patukoita ja mieheni tekemää kuivaa lihaa. Perille päästyäni söin kaikkea vastaan tulevaa – jopa eilen pahaksi todetun lisää vain vesi pask… pastan. Ja nyt ei tee enää mieli mitään. Liikaa suklaata ja kaakaota!
Illemmalla kävin kävelyllä joella. Kaunis sumu nousi jängälle auringon laskettua tunturien taakse. Vaikka olisin täysin yksin, pelko ei hiipinyt sisuksiin missään vaiheessa. Vaikka muistiinpanoni olivatkin väsymyksestä alakuloiset, illasta mieleni koheni ja menin iloisena nukkumaan.
Luin vaelluksen aikana Are Kalvøn Helvetillinen vaellus- kirjan. Siinäkin todetaan mielen kääntävän ikävältäkin tuntuneet hetket hyviksi kotiin päästyä ja näin todellakin on! Toisen päivän totaalinen yksinäisyys oli vaelluksen yksi parhaimmista paloista. En hetkeäkään pelännyt yksinäisyyttä tai kaivannut seuraa.
