Yöretki Utsjoen retkeilyreitille Nammajärvelle

Syyskuun -toivottavasti ei- ainoaksi jäänyt yöretki tehtiin huikean erätoverin kanssa Utsjoen retkeilyreitin varrella olevalle Nammajärvelle. Vuosiin yöretkelle lähteminen ei ole tuntunut yhtä nihkeältä kuin tänä syksynä, ensin oli helppo vedota vaellukselta palautumiseen, seuraavaksi säät olivat kylmiä, sumuisia ja sateisia. Kun kuun loppu alkoi uhkaavasti lähestyä oli otettava itseään niskasta kiinni ja toimittava.

IMG_20220919_172049__01
IMG_20220919_163339__01

Ja onneksi näin tehtiin. Ruska veteli selvästi viimeisiään noustessamme hautausmaan parkkipaikalta kohti merkittyä polkua. Merkitty reitti alkaa useammasta pisteestä muodostaen Utsjoen retkeilyreitin jota pitkin kävelemällä pääsee niin Kuoppilasjärvelle, Utsjoen geologiselle polulle, arktiselle aikavaellukselle ja kylän keskustaan. Reitillä on yksi joen ylitys jonka pääsee kätevästi kiertämään tien kautta.

Olin pitkästä aikaa pukenut useamman vuoden vanhat Revolution racen housuni jalkaan ja kaduin valintaa heti. Kyseinen housumalli on reisistä kapea ja vyötäröltä löysä. Eli ahdistavat. Ilman vyötä sain olla vähän väliä irrottamassa rinkan lantiovyötä ja kiskomassa housuja ylös. Olen kuullut kyseisen merkin vaatteista paljon hyvää, eli en tuomitse merkkiä täysin yksien housujen perusteella.

IMG_20220919_180359__01
IMG_20220919_175522__01
IMG_20220919_175718__01

Sää oli tuulinen ja mitä ylemmäs polkua pitkin pääsimme sen tuulisemmaksi keli kävi. Aurinko näyttäytyi ensimmäistä kertaa päiviin, oli uskomattoman kaunista katsella ruskan värjäämiä maisemia ja taivasta jonka pilvet eivät olleet harmillisen harmaita.

Kävellessä oli mukava heittää läpyskää ja syventyä välillä vakavempiinkin aiheisiin. Pidimme lyhyitä taukoja, viiden kilometrin patikalla emme kokeneet tarpeelliseksi pitää suurempia päivällistaukoja.

Reitti kulkee hetken aikaa tasaisella nousun jälkeen, kun maisema Nammajärven alueelle avautuu alkaa pidempi laskeutuminen puurajalta metsään ja sieltä suolle. Suo on kostea ja polku on haarautunut useammaksi kulku-uraksi mättäiden läpi.

IMG_20220919_184624__01
IMG_20220919_193815__01

Kodalla etsittiin aluksi telttapaikkaa, alkoi olla hämärää. Järveä reunustavat rinteet eivät antaneet suojaa kovalta tuulelta, oli tärkeää saada teltta tuulen suuntaisesti.

Oli ihanaa nauttia kodan lämmöstä pimenevässä illassa. Viimeksi maaliskuussa olen tainnut yöpyä pimeässä, yöttömät yöt tekevät telttailemisesta helppoa valaistuksen kannalta. Valmistimme päivällistä ja nautimme teet ennen iltatoimia.

Seisoskelin ulkosalla ja kuuntelin pimeyttä. Ei mitään, ei ketään. Kuun kajo erottui pilviverhon lävitse, revontulia tuskin näkisimme yön aikana. Kivillä kimmelsi otsalampun valon osuessa niihin, pilvet punertavaksi värjännyt auringonlasku kielikin kylmästä yöstä.

Yö totta tosiaan oli viileä. Aamutoimet oli helpottavaa saada tehdä kodan lämmössä, kylmän yön jälkeen selän lihakset tuntuivat olevan normaalia enemmän jumissa.

IMG_20220920_110703__01

Saatuamme aamupalat syötyä ja pakkaamiset tehtyä oli aika siivota jälkemme ja suunnata kotimatkalle. Samaa reittiä pitkin kävely oli palelevana lohduttavaa, olisin voinut pukeutua hieman lämpimämmin mutten kesän jäljiltä hoksannut ettei liikkuessa syntyvä lämpö välttämättä enää riitä lämpimänä pysymiseen.

Aurinko sentään lämmitti ja tuulikin helpotti laskeutuessamme puiden suojiin Badjeseavttet joen varrelle. Kävimme joen rannalla tutkimassa sen suurten kivien väleissä mutkittelevaa virtaa ja leikittelimme ajatuksella luonnon spa-hetkistä.

IMG_20220920_131428__01

Viimeisillä metreillä pelastimme kohmeisen sammakon polulta. En tohtinut jättää sitä tallottavaksi vaan siirsin sen kauemmas polusta lähemmäs jokea. Ajatus väärään paikkaan talviunille laittaneesta, tallotuksi joutuneesta sammakosta kylmäsi. Elämä luonnossa voi olla pahimmillaan hyvinkin karu. Täytyy vaan osata arvioida tilanteet milloin ihmisenä pystyy vaikuttamaan tilanteeseen tuomatta lisää haittaa eläimelle.

Lyhyestä yöretkestä päälimmäiseksi ajatukseksi jäi mukava ja helpottunut fiilis. Pimeä talvi tekee tuloaan ja edessä on vähintään kuuden kuukauden ajanjakso jolloin jokaisen kuukauden ulkona yöpymiset tapahtuvat pimeässä. Aluksi yöt voivat tuntua jännittäviltä, täytyy vaan unohtaa kotisohvan mukavuus ja lähteä yöksi ulos luontoon.

Löytyykö lukijoista muitakin joka kuukausi vähintään kerran ulkona yöpyjiä? Miltä loppuvuosi vaikuttaa? Oletteko valmiita talveen?

Ruskatutkan tutkimuksia – ruostetta ja väriloistoa

DSC_7203
DSC_7207
DSC_7210
DSC_7212

Vautsi vau minkälainen ruska meitä onkaan taas ilahduttanut!

Elokuun puolella jokilaakson koivut alkoivat huolestuttavan nopeasti vaihtamaan väriään oranssiksi kesäisen vihreästä. Yleensä syyskuun toista viikkoa pidetään ruskan alkuna joten pieni epäillys ruskan loistokkuudesta hiipi mieleen. Nopeasti kävi kuitenkin ilmi että syksyn runsaat sateet olivat saaneet aikaan koivuruosteen joka hiljalleen muutti lehdet ruskean-kellertäviksi.

Vaikka vaatteista saikin pyyhkiä ruostepölyä metsässä käymisen jälkeen ruska ei ollut täysin menetetty – mitä korkeammalta ruskaa etsi, sen paremmaksi se muuttui. Ruoste ei ollut yltänyt kaikkialle!

IMG_20220913_165202__01
IMG_20220913_152604__01
Erätoverin kanssa muikeana retkellä, pulla kai mielessä. Hirvestysalueilla on hyvä pitää huomiovärit päällä
IMG_20220913_161931__01

Maaruska loisti (ja loistaa edelleen) komeasti. Punaisen ja oranssin eri sävyt luovat tilkkutäkkimäisiä kuvioita maastoon, tunturin laelta katsellessa maisema näytti täysin oranssilta.
Ruskan värit saavat pysähtymään. Sille ei mahtanut mitään, oli pakko keskeyttää eteneminen kävelyillä ja jäädä vain katselemaan.

Värillistoa ehdin ihailla Nuorgamin suunnilla, Vetsikossa, Utsjoella kirkkopahdalla ja yhden yön retkellä Nammajärvellä. Syyskuun tekemättömyydestä kertoo ehkä parhaiten se että ulkona nukuttuja öitä on kertynyt vain yksi tälle kuulle.

Mutta tärkeintä lienee se, että ehdin ja sain nauttia ruskasta ilman huolta sen väliin jäämisestä. Sateisten kelien vuoksi ei haitannut etten taaskaan ollut vaeltamassa ruskan aikaan, ehkä joskus on sen aika.

Muita ruskapostauksiani löydät täältä

DSC_7213

Osa lukijoista onkin jo tilastojen mukaan löytänyt blogini uudelle sivulle josta löydätte Utsjoella opastamiani retkiä, kuten alkutalven talvitelttailukurssin jonka vedän Nuorgamissa Kaldoaivin erämaassa työpaikkani 70Northin upean Kieppi- mökin pihapiirissä. Talvitelttailukurssin aikana opetellaan nimenomaan talviaikaan telttailua, retkeilyä sekä hieman vaeltamistakin jotta ensimmäisistä talvisista yöretkistäsi tulisi mahdollisimman mukavia.

Aloitettuani työt matkailualalla olen toiminut sivutyönä yrittäjänä ja haaveenani on tuoda Utsjoen alueelle enemmän vaeltamiseen ja retkeilyyn liittyvää tarjontaa. Instagramistani @adventurelandansku löydätte ajankohtaista tietoa opastuksistani.

IMG_20220918_174352__01
Ruskapatikoiden maisemaa Vetsikosta

IMG_20220918_175608__01
Kylmät kuohut lämpimän sävyisten puiden varjostamana

Pidän ruskan aikaa luonnon viimeisenä taidonnäytteenä ennen kaamoksen synkkiä sävyjä ja talven tuomia mahtituulia. Nyt alkaa odotuksen ajanjakso jota taivaalla loimuavat revontulet piristävät, loka-marraskuun väli voi olla lumettomuudellaan synkkä, mutta pienet yksityiskohdat tuovat retkille säväyksen. Riite, huurre ja kuura, talven tuoksu sekä hiljalleen jäätyvät vesistöt kertovat vuoden kiertokulun loppumisen läheisyydestä. Vaikka lähestyvä pimeä ajanjakso voi tuntua ankealta, täytyy muistaa että pimeydelläkin on kauneutensa.

Tervetuloa alkutalven ilot!

Kaldoaivin erämaan vaellus – Adolfin kammi – yö Njuohkarin maastouralla – Njuohgárggu- Njallavárri

DSC_7169

Kaldoaivin erämaan vaelluksen toisen osan löydät tästä linkistä

Kun taukoni Adolfin kammilla päättyi, oli aika jättää haikeat hyvästit vaellukseni itsenäiselle osuudelle. Korvissani kaikui Junkersin hylyn natina vilkuttaessani heipat Yläpulmankijärven putoukselle, mieli haikeana muistelin edeltävän illan auringonlaskussa kalliota vasten lennellyttä piekanaa. Adolfin kammi oli tarjonnut ikimuistoisen viipymän.

Koira oli edelleen oudon vaisu noustessamme ylös tunturiylängölle. En huomannut sen askelluksessa mitään poikkeavaa, ruoka ja vesi maistuivat. Siinä vaiheessa kun koira istahti alas eikä enää suostunut liikkumaan koin pienen hermoromahduksen. Huolissani aloin selvittämään miksei koira liiku, tarkistin anturat ja löysin muutamasta pientä haavaumaa. Rasvailin Kiiskin tassut ja kaivoin herkkupussin esille – koiraan tuli eloa!

Herkkujen avulla sain siirrettyä meidät pois varvikoista. Selvästi kuivalla jäkälällä kävellessä Kiken vauhti hidastui ja muuttui epämukavaksi. Hakeuduin soille ja porojen poluille, kiertelimme turhankin pitkiä mutkia mutta en voinut viedä koiraani jäkälän peittämille alueille.

DSC_7174
DSC_7175

Päivä oli onnekseni viileämpi kuin edeltävänsä. Avotunturissa aurinko ei antanut armoa, varjoa ei ollut kuin kivien ja matalien vaivaiskoivikoiden alla.

Pidimme taukoja, istuimme mukaville paikoille ihan vaan olemaan ja nauttimaan viimeisistä hetkistä tunturissa. Olo oli hyvä, huoli koiran jaksamisesta lymysi takaraivossa. Suunnittelin uuden lyhyemmän reitin, mikäli uralla kulkeminen olisi yhtä epämukavaa kuin varvikossa.

Ennen uralle siirtymistä kiersimme vielä Goallágotteoaivin, alueella oli paljon poronsarvia ja yksiä raahasinkin hetken mukanani kunnes päätin jättää ne yhdelle kivelle. Ehkä joku vaeltaja löytäisi ne siitä ja pohtisi miten ne ovat siihen päätyneet.

Kun saavutimme uran odottelin hetken pienen puron varrella ennen kuin lähdimme kulkemaan. Kiirunaparvi kiirehti pulputtaen karkuun, jännä etteivät lentäneet pois.

Uralla koira lähti kuin lähtikin painelemaan edelläni! Olin onnellinen, mutapohjaisella baanalla oli selvästi mukava tassutella eteenpäin. Päätin opettavani Kiiskin tossuille vastaavanlaisia tilanteita varten.

Ura kulki Urroaivi Dahjegen reunaa myöten paljastaen Duottar Galddojärvellä seisovan suuren tuvan. Kaksi maastopyöräilijää pysähtyi jutustelemaan pitäessäni patukkataukoa Alla Gálddoaivin rinteellä. Hieman petyin tavatessani muita ihmisiä, yksinolo toi omanlaista seikkailufiilistä.

Alla Gálddoaivilla aloin suunnitella yöpaikkaa. Alkuperäinen yöpaikkani oli kovalla tuulella liian suojaton, jatkoimme uraa pitkin kohti Aldoleakšaa. Oletin Njuohkarin ja Pulmankijärven maastouran risteyksen olevan hyvin erottuva, kuljin siitä kuitenkin reilusti ohi ja jouduimme suunnistamaan oikealle reitille maastoa pitkin. Maastoura muuten katoili tunturien päällä, kannattaa olla tarkkana.

Olimme jo kulkeneet enemmän kuin suunnitemmissa oli. Laskeutuessamme Aldoleakšan kohdille väsymys toi huolta mielialaan, uskaltaisinko yöpyä paikassa jossa en näe kauas?

Valitsin yöpaikaksemme turvalliselta tuntuvan tasaisen kohdan suurten nyppylöiden edestä. Teltan lähellä oli suolampi ja hieman kauempana virtaava puro josta sain juomavedet. Olo oli levoton ensimmäistä kertaa vaelluksen aikana. Katselin lähirinteillä puuhastelevia poroja, ei yöpaikkani kovin turvaton voi olla jos porotkin viihtyivät siellä.

Valmistin herkullisen päivällisen ja nautin sen teltan absidissa auringonlaskua seuraten. Valo värjäsi taivaan kauniiksi ja pian huoleni muuttui iloksi. Miksi pelkäisin niin kaunista paikkaa? Sitäpaitsi, mitä ihmettä karhu hakisi niin karusta ympäristöstä…

Nukkumaan laittaessani joutsenten huudot kaikuivat läheiseltä järveltä. Mietin kuinka onnekas olinkaan saadessani kokea niin hienon illan keskellä karua Kaldoaivia.

Aamulla olo oli kaikkea muuta kuin reipas. Makasin koira kainalossani pitkään, Kikelläkään ei ollut kiire nousta ylös.

DSC_7180

Vaelluksemme jatkui uraa pitkin. Njuohgárggun uraa käytetään myös Kaldoaivi ultra trailissa ja oli mukava nähdä välillä pyörän jälkiä mudassa.

Harmaita hiuksia aiheutti katoileva ura ja halu pitää koira pois terävältä jäkälältä. Vastaan tuli kaksi vaeltajaa jotka huikkasivat olevansa polulla etsiessäni sitä väärästä paikasta.

Korkealta näin Buolžžatin harjut, töistä tutun Ávvačohkan ja vaellukseni alkupään Bársin. Tuskastutti, vaellukseni lähestyi selvästi loppuaan. Viimeistä yöpaikkaa kohti kävely ei tuntunut riemukkaalta, olisin voinut jatkaa vaellusta vielä parilla päivällä.

Tunnistamattomaksi jäänyt haukka kävi ilahduttamassa nousuani Njuohgárgguun. Huipulla pidettiin taas tauko, en ollut valmistanut lounasta lyhyen välimatkan takia.

Laskeutuessamme alas Njuohkarjärvelle sadepilviä alkoi kerääntyä taivaalle. Säkölinjat humisivat hiljaisuudessa ja savun tuoksu tavoitti nenäni. On muuten karmivaa haistaa savua ja tupakan haju yksin kulkiessa kun ei näe muita.

Maasto muuttui jälleen puiseksi, pystyyn kuolleet mittarin tuhoamat koivut tuntuivat kodikkailta, niitä näkee lähes päivittäin Nuorgamissa.

Kuljimme hiljaisten porokämppien ohi seitakivelle jolle jätin sen läheltä löytämäni suuren valkoisen sulan. Epäilin jonkun muun uhranneen sen seidalle joten tuntui vastuulliselta ojentaa se takaisin. Hiljainen hetki seidalle ja patikka jatkui.

Leiripaikaksi valitsin puron varrella olevan pienen lompolon. Olen jo vuosia sitten haaveillut yöpyväni siinä joten oli suorastaan lottovoitto saada mahdollisuus pystyttää teltta tasaiseen varvikkoon. Sain tosin taistella tuulessa lentelevän telttakankaan kanssa saadakseni sen tuulensuuntaisesti, en muista että kertaakaan aikaisemmin teltan pystytys olisi ollut yhtä hankalaa!

DSC_7183

DSC_7186-2

Nautin viimeisestä illasta täysillä, sateinen sääkään ei lannistanut fiilistäni. Takana oli upea, ikimuistoinen vaellus jonka tuoreita muistoja tahdoin vaalia. Istuskelin teltan oviaukossa pitkään, kokkailin ja keittelin teetä illan lämmikkeeksi. Kiiski nukkui teltan perällä patjallaan, se ei kovin mielellään lähtenyt sateeseen iltapisuille, mutta pienen lahjomisen jälkeen se kävi pyörähtämässä pihassa ja palasi takaisin lepäämään.

Olin ehtinyt lukea kirjani loppuun mutta sen monimutkaisen juonen takia aloitin lukemaan alusta. Ehdin lukea kirjaa sen puoliväliin saakka ennen nukahtamista.

En palellut yhtenäkään yönä. Kaksi viimeistä aamua olivat lämpimiä, oli mukavaa köllötellä koira kainalossa ja miettiä tulevaa päivää. Etenkin viimeisen aamun fiiliksen tahdoin painaa mieleen. Öisestä sateesta oli vain tuoksu ja kosteus jäljellä, auringon säteet kimmeltelivät märillä varvuilla.

Aamiaiseksi valmistin tuhdin puuron kuivatuilla marjoilla ja maapähkinävoilla. Vaelluksen aikana syntynyt vakava kofeiinihimo auttoi juomaan turhan tuhdiksi keitetyn pannukahvin.

Sitten olikin vaelluksen haikein osuus edessä, hyvästien jättäminen erämaalle. Oli samalla ihana ajatus lähteä kotimatkalle perheen luokse, mutta hyvin vaikeaa tiedostaa että seuraava vaellus on vasta kuukausien päästä. Aloittelevana yksinvaeltajana oli hankalaa jäädä yksin omien ajatusten kanssa, nykyään osaan sysätä stressin ja huolet muualle ja keskittyä hyvään. Vaelluksilla on mahdollisuus irrottautua arjesta ja antaa aikaa itselle.

DSC_7190

Kotimatka oli seitsemäntoista kilometrin pituinen. En pitänyt ollenkaan kiirettä, haaveilin, kuuntelin podcasteja ja pidimme lounastauon Várdoaivilla. Sieltä käsin katselin talven työmaastoja, enpä tuolloin ajatellut vaeltavani lähistöllä. Hieman ehkä harmittaakin kun ensi kesän kohteet ovat suunniteltuna, pidän karttojen selailusta.

Kuuden päivän pituisella vaelluksella oli ilo huomata kuinka vuosien harjoittelun jälkeen pystyn leiriytymään minne tahdon, kulkemaan kartan ja kompassin avulla sekä kuinka kunto kestää kulkea pidempiäkin matkoja tarpeen tullen. Nyt kun pidin huolen ruokailuista mieliala pysyi korkealla. Tahdonkin siis antaa yksinvaellusta harjoitteleville neuvon – syö, juo ja lepää.

Oakkostanjávrilla edellä kiirehtinyt Kiiski alkoi haistella ilmaa. Tiesin perheeni odottelevan minua parkkipaikalla, liekkö kuuli heidät kaukaa? Sateenkaari laskeutui kauniisti Njallavárrin rinteeseen, sen näkeminen kosketti – lähtiessäni Vetsikosta näin nimittäin myös sateenkaaren. Alku ja loppu.

IMG_20220828_105216__01

Kaldoaivin erämaan vaellus – Uhca Reatkávárri – Adolfin kammi – Junkers

DSC_7108

Ensimmäisen osan Kaldoaivin erämaan vaelluksesta löydät tästä linkistä.

Herätyskellon soidessa kahdeksalta olisin voinut nukkua pidempäänkin. Aamujen ensimmäiset minuutit kuluivat koiraa rapsutellessa pitkän yön jälkeen, samalla sai koottua ajatuksia tulevasta päivästä. Kuuntelin hiljaisuutta upottaessa sormeni koiran pitkäkarvaiseen turkkiin, oli terapeuttista nyppiä irtoavaa pohjavillaa.

Luonnossa virkistyn nopeasti ja saan paljon aikaan heti aamusta. Nousimme hiekkaiseen rinteeseen keittelemään puurot ja kahvit, Kiiski söi omaa aamiaistaan vähän kauempaa. Keitin ensiksi kahvivedet, koiran juomakuppi oli pudonnut Vuoknolin varvikkoon edeltävänä päivänä ja se sai käyttää kattilaa juomakuppina ennen puuron keittelyäni. Toki puhdistin kattilan ennen kuin otin sen omaan käyttööni.

Päivästä oli tulossa lämmin. Seurailin auringon värjäämällä rinteellä lentelevää haukkaa, lähistöllä ruokailevat porot olivat yön aikana siirtyneet kauemmaksi leiristä. Onneksi, ei ole kiva herätä kesken unien Kiiskin murinaan kun se kuulee porot kauempaa.

DSC_7111
DSC_7115
DSC_7116
Reatkájohka

Reittini kulki soita väistellen Buolžžalta kohti Uhca Reatkávárria. Sateisen syksyn vuoksi en voinut olla kohtaamatta kosteikkoja, välillä käveltiin kenkien alla rapisevalla jäkäläkentällä. Edeltävästä päivästä oppineena välttelin kosteikkoja, yhtä ojaa ylittäessä onnistuin kuitenkin upottamaan saappaani mutaan, koira oli lyhyellä hihnalla porojen takia ja onnistui nykäisemään minut kumoon. Otin käsillä vastaan ojan penkereestä jotten kastelisi itseäni mutaan.

Ranteet hellinä kömmin ylös ojasta, kameran linssin suojus oli osunut polveen ja lentänyt mutaan. Pesin käteni ja suojuksen joella, hitsi mitä säätöä.

Uhca Reatkávárrille oli helppo suunnistaa. Kuollut koivikko oli jännittävä kulkiessamme vaaran rinnettä myöten kohti Reatkájohkaa. Maaruskaa oli havaittavissa, läheiset järvet kimmeltelivät auringossa.

Oletin, että Reatkájohka erottuisi hyvin maastosta. Kuljin hieman liian pitkälle etsiessäni jokea, päädyin pitämään lounastaukoa nyppylälle ja samalla tsekkaamaan sijaintini gepsillä. Naurahdin, joki oli aivan lähellä ja erotinkin sen tarkemmin katsoessani suolta. Märän kesän perusteella olin tosissaan odottanut vaikeahkoa joen ylitystä.

Nautin tauosta. Taivaalla jylisi lentokone, muuten en tehnyt havaintoa muista ihmisistä. Rapsuttelin koiraa, termariin tekemäni nuudeliannos satay-kastikkeella maistui erinomaisen hyvältä. Satayt olin kuivannut, inspiraationa toimi Saara Atulan retkiruokakirja.

DSC_7121
Edessä Báljahaš
DSC_7123
Aldovárri
DSC_7127
DSC_7130

Syöty annos nostatti hieman huolestuneeksi kääntynyttä mielialaa. Minulle vaeltaessa on tärkeää huolehtia ettei verensokeri laske, samalla mieliala muuttuu huolestuneeksi, ikävöiväksi, pelokkaaksi – you name it. Ruokailemalla säännöllisesti pysyn hyvällä tuulella ja jaksan paremmin.

Megamustikoita nautittuamme ylitimme joen. En voinut kuin ihastella kuinka kauniisti joki virtasi kohti järviä, miten vaihtelevaa tunturiluonto olikaan.

Kuljimme rapisevaa maastoa pitkin kohti Báljahaš- nimisen tunturin selkää. Aurinko paistoi armottomasti, pilvet ohittivat sen taidokkaasti eikä tuulen virekkään viilentänyt. Istuskelin kivillä ja annoin koiran viilentää itseään satunnaisilla kosteikoilla. Selällä oli runsaasti poroja jotka joko siirtyivät kauemmaksi lähestyessämme tai käväisivät lähempänä tsekkaamassa keitä oikein olemme.

Tiesin Duottar-Báljahašjávrin etelärannalla olevan vanhan kämpän, en kuitenkaan uskonut vierailevani sillä. Kun kämppä ilmestyi mystisenä avotunturiin, oli pakko korjata suuntaa ja käväistä katsomassa rakennelmaa. Katto romahtamaisillaan, vankat seinät antaisivat vielä muutaman vuoden talven tuulissa suojan kulkijalle. Kamiina oli luhistunut lattialle, liekkö osiakin viety pois. Pihassa oli metalliromua ja varvikossa lasia.

Matka jatkui.

DSC_7133
DSC_7137
DSC_7140

Vaellukseni kuumin hetki oli käsillä. Avotunturi ei antanut armoa, tunsin kuinka aurinkorasvan vaikutus hälveni poskilla. Ákšonjunnin eteläreunaa pitkin kulkeminen vaati tarkkuutta, oli varvikkoa ja suota. En tahtonut yhtäkään ylimääräistä lisämetriä kahdenkymmenen kilometrin päivämatkani varrelle. Koira kulki hyvin, hieman huolestutti kuumuus.

Jalkoja kolotti, kumisaappaat olivat hiestä kosteat ja housuvalintani vaellukselle oli huono. Pidän vaellushousuistani niiden joustavuuden takia, nyt huomasin etteivät ne hengittäneet lähes ollenkaan.

Pieni tuulenvire tuntui piristävältä kasvoilla. Kohtasimme tunneilta tuntuneen ajan jälkeen viimeinkin Ákšoleavššajávrin rantaan ja siitä pienelle kauniille purolle ja viimeinkin saavutimme maastouran. Olo oli juhlallinen, nautimme urasta tosin vain parin metrin verran kun ylitimme sen jatkaaksemme kulkuamme maastossa.

DSC_7144
DSC_7147
DSC_7150

Maasto muuttui karummaksi, suunnistusta vaikeuttivat pienet nyppylät ja syvänteet. Nousin yhdelle nyppylälle pitämään evästauon, kolmisen kilometriä pitäisi vielä jaksaa Adolfin kammille.

Lyhyesti; oli tuskaa ja väsyttävää kulkea varvikoissa. Suunnistin armollisesti gepsiä käyttämällä Adolfin kammin putoukselle vievälle joelle jota seuraillen oli helppo saavuttaa jyrkänne jota myöten laskeutumalla pääsimme viimeinkin päivän kohteeseen. Kaikki väsymys katosi kohtaessamme komean putouksen laattamaisista kivistä koostuvassa kallionrinteessä. Hieman pyytelin Fiellun putoukselta anteeksi todetessani kuvissa niin pieneltä näyttävän putouksen olevan jopa komeampi kuin Kevon nähtävyys! Ei saisi vertailla, komeita kaikki.

Ilta kului huoltohommissa, leirin pystytys, ruokailut, pesut ja pisut. Teltassa jaksoin vielä hetken lukea kirjaa ennen yöunille laittoa.

DSC_7153
DSC_7154
DSC_7157

Aamiaisen söin kammissa. Illalla teltta tuntui mukavalta vaihtoehdolta ja hyvä näin – jos olisin illalla lukenut kammikirjaa olkisin menettänyt yöuneni Adolfin kammin legendanomaisen kummitustarinan vuoksi. Kammin historiasta kertovassa Kammi- kirjassa nimittäin kerrottiin Junkers- lentokoneen hylyltä tuodusta tuolista, joka oli varta vasten tuotu kammiin Adolf nimisen lentäjän istuimeksi. Öisin vaeltajien nukkuessa lentäjä jatkaa lentoaan…

Päivän suunnitelmana oli käväistä ilman rinkkaa Junkers-52 hylyllä, lounastaa kammilla ja jatkaa vaellusta kymmenen kilometrin verran.

Olin tyytyväinen Kiiskiin, se näytti kulkevan polulla reippaasti vaikka aamu oli ollut sille hyvin laiska ja rento. Ruoka ja vesi maistuivat hyvin. Ylitettyämme Pulmankijoen ja saavuttaessamme jälleen kuivan jäkäläisen kankaan sen kulku hidastui. Olin hieman huolissani, ajattelin sen vain kaipaavan lisää lepoa.

Junkersille ei ollut kuin yhteensä parin kilometrin poikkeama päivämatkaan. En ollut oikein varma sen sijainnista, toivoin sen sijaitsevan lähempänä kuin mitä olin karttaani merkinnyt. Kun saavuttaa alueen suuren nyppylän, siitä ei ole kuin pieni kävelymatka koilliseen.

DSC_7160
DSC_7164
DSC_7167

Junkers oli pysäyttävä näky. Hylky natisi tuulessa aavemaisesti, vuonna 1944 Neuvostoliittolaisesta ohjuksesta osuman saanut lentokone on maahansyöksystä lähtien maannut sijoillaan. Maahansyöksyssä ei kuollut kukaan.

Kiertelin hylyllä ja kauhistelin mihin kuntoon se on vuosien aikana mennyt. Vielä karumpaa oli kuitenkin se tosiasia, että maahansyöksyn aikaan käytiin sotaa ja lentokone on materiaalinen muisto kovista ajoista. Hieman erilainen nähtävyys vaellukselle, todellakin käymisen arvoinen kohde!

Aikani ihmeteltyäni hylkyä palasimme Adolfin kammille. Joelta Ylä-Pulmankijärvelle kävellessä tunsin pientä jännitystä, koira kulki hitaasti ja haisteli ilmaa mietteissään.

Kammilla pidettiin pitkä tauko, ruokailin ja annoin koiran levätä. Oli mukavaa, kun tiedossa olisi lepopäivä kahden pitkän päivän jälkeen. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olismme jääneet toiseksi yöksi hyväksi todetulle leiripaikalle.

Seuraavassa osassa jatkamme matkaa kohti Njuohgárggua.