Perhereissu Kaldoaivin erämaahan

DSC_8972 DSC_8975
DSC_8979
Meidän kaksi viimeistä kesälomaviikkoa ovat olleet hyvin sateiset. Niin sateiset, että yksi ilta seurasin vessassa, kuinka pieni vesinoro valui seinää pitkin katosta lattialle. Remontilla pienet vahingot selvinevät – toivottavasti.

Tiistaina vettä satoi edelleen, vaikka säätiedotukset lupailivat koko päivälle kuivaa keliä. Kävikin ilmi, että sadepilvi oli vain kylän pinnalla ja lähdimmekin auto täynnä erätavaraa köröttelemään anoppilaa päin, josta poimimme mukaan loputkin tarvittavat kamppeet. Matkalla päätettiinkin lähteä matkaan mönkijällä jotta Pikku-J:kin jaksaisi kävellä valitsemallemme järvelle asti.

Lähdimme Njállavaarasta köröttelemään mönkijäuraa myöten syvemmälle erämaahan. Kiiski juoksi mönkijän vierellä, välillä talutimme sitä jottei koira väsähtäisi matkaan heti alkuunsa. Njállavaaran alue kuhisi poroja joten alkuperäinen suunnitelma pitää koiraa vapaana ei onnistunut, etenkään kun Kiiskin nokka nuuskutti koko ajan poroja päin.

DSC_8982 DSC_8997
DSC_9001 DSC_9024
Valitsimme leiripaikaksi kohdan, joka oli mahdollisimman tasainen ja hieman tuulelta piilossa. Emme tienneet, että viereisen järven rannassa olisi ollut juuri sopiva kohta teltallemme! Ainakin saimme kävellä yhden juomapullon aiheuttamien lukuisten vedenhakureissujen takia.

Päivän aikana kerättiin nuotioon irtopuuta, koottiin teltta ja laitettiin leiri kuntoon, syötiin, kalasteltiin (= minä ja Pikku-J katsoimme kun J kalasti, en tänäkään kesänä sitten saanut aikaiseksi opetella kalastamaan…) ja kerättiin hilloja.

Lapsen kanssa retkeily on arjesta irrottautumista, vaikka samat rutiinit seuraavatkin kotoa metsään. Luonnossa on vaan se ero, ettei pienelle tarvitse olla keksimässä tekemistä – sitä löytyy itsestäänkin. Poika keräili ja söi marjoja, puuhasi koiran kanssa ja seuraili vanhempiensa puuhia. Aluksi betoniauton unohtuminen kotiin harmitti, mutta pian oksat ja puunkappaleet saivatkin jängällä kyytiä.

DSC_9022 DSC_9012
DSC_9017
Tunturissa ei tarvitse suorittaa. Aluksi olo voi olla hieman levoton, mutta pian sitä huomaakin vain jämähtäneensä kumpareelle istumaan ja mietiskelemään. Vieressä rapiseva nuotio ja ympäröivä luonto toimivat hiljaisena terapiana huomaamatta.

J:n kalastama iso rautu päätettiin kokata nuotiolla. Sen kanssa sai tapella hetken, ennen kuin se saatiin paistumaan keppiviritelmällämme. En ole kalan suurin ystävä, mutta nuotiolla paistettu rautu maistui taivaalliselta! Loput annettiin koiralle, joka vain pyöritteli kalaa maassa.

Kiiski sai olla hetken vapaana illan viimeisellä vedenhakureissulla, kun leirimme läheisyydessä ei näkynyt yhtäkään poroa. Kiiski ei ole koskaan lähtenyt näköpiiristämme pois, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Nyt se tuli luoksemme aina kutsuttaessa.

Kun laitoimme illalla nukkumaan, porotokka kiersi telttamme kauempaa. Myös yön aikana leirimme ympärillä oli liikuskellut poroja jäljistä päätellen, vahtikoiramme ei reagoinut niihin mitenkään vaikka J:kin kertoi kuulleensa rou’untaa yöllä! Nukuimme kaikki hieman levottomasti, minä heräilin ja valvoskelin muuten vain, Pikku-J:llä oli kuuma ja J:llä kylmä huonon makuupussin takia.

Aamulla emme pitäneet kiirettä lähdön kanssa. Söimme aamupalaa, kävimme kalassa, kasasimme kamppeet ja muuten vain kulutimme aikaa ulkosalla. Koko lähitienoo kuhisi poroja, joten koira pysyi kytkettynä. Paluumatkalla se ei reagoinut kaikkiin näkyvillä oleviin poroihin, ainoastaan jos sattui haistamaan ne myös ilmasta. Paremmin se reagoi jälkihajuihin. Pystyisiköhän Kiiskin jäkivainua hyödyntämään myös hirvimetsällä? 😀

Toivottavasti tämä ei ollut syksyn viimeinen yöreissu. Mitä enemmän tunturissa yöpyy, sitä enemmän sitä kaipaa.

Ja laittelin Instagramissa Suomen Jack Wolfskinille viestiä selvittääkseni tuulitunnelin ikää. Sieltä arvioitiin tuon Tundra III:n olevan vuosien 94-99 välissä ostettu! Huimaa, että noinkin vanha teltta on edelleen käyttökunnossa. Vettä tuo ei enää paljoa kestä, voisikohan kankaan käsitellä jollain aineella?

Telttayö erämaassa taaperon kanssa

DSC_8909 DSC_8914
DSC_8919
Päätin jo Etelä-Suomessa ollessamme, että veisin meidän taaperon tunturiin yöksi edes kerran näiden kahden viimeisen kesälomaviikon aikana. Ajankohdaksi valikoitui 8-9. elokuuta välinen yö, joka näytti säätiedotteiden mukaan olevan vähäsateisin koko viikolla.

Mukana meillä oli Jack Wolfskinin tuulitunneli, molempien makuupussit ja -alustat, ruokaa toisellekin yölle varuilta, jos olisimme innostuneet jäämään pidemmäksikin aikaa, hillasankko ja betoniauto.

Matkaa Njállavaaralta mönkijäuran viereiselle telttapaikallemme ei ollut kuin hieman yli kilometrin verran. Pikku-J jaksoi kävellä matkan hyvin, mitä nyt muutamia kivenkaivuuhetkiä jouduttiin viettämään.

Hieman pelkäsin, kuinka saisimme ajan kulumaan tunturissa. Pystytin teltan heti ensimmäiseksi, sitten haimme irtopuuta läheiseltä koivikolta ja teimme nuotiolle kiviringin. Metsäpalovaroitus ei ollut voimassa, mutta maa vaikutti kovin kuivalta. Paistelimme iltapalaksi hieman nakkia ja söimme leipää. Samalla, kun laittelin leiriä kasaan poika leikki mukaan ottamallaan betoniautolla. Kävimme myös läheisellä hillasuolla ja saimme muutamat hillat makupaloiksi.

DSC_8925 DSC_8931
DSC_8933
Teltan absidiin laittelin ruuat ja kamppeet omiin kohtiinsa, jotta ne olisi aamulla helppo napata teltan sisälle. Nukkumajärjestyksemme muuttui vielä muutamaan otteeseen, lueskelimme kirjaa ja Pikku-J sai ajankulukseen katsoa jakson Ryhmä Hauta. Iltapisujen ja -pesujen jälkeen kömmimme makuupusseihimme.

Poika oli hieman levoton, kävipä hän mutkan minunkin makuupussissani ennen kuin asettui omaansa ja nukahti. Kello oli jo yli kymmenen, jota kauhistelin. Taaperon nukkumaanmenoaika oli mennyt jo ajat sitten.

Nukahdin itsein suhteellisen nopeasti. Jossain vaiheessa yötä heräsin ja nostin Pikku-J:tä ylemmäs patjallaan. Hän nukkui yläkroppa ulkona pussista eikä vaikuttanut olevan ollenkaan kylmissään vaikka itselläni palelsi! Aurinko laski kello 23 aikoihin.

Meni hetki, ennen kuin sain uudelleen unenpäästä kiinni. Pian heräsinkin uudelleen, samoin Pikku-J:kin. Kömmimme ulos teltasta puskareissulle ja saimme ihastella upeaa auringonnousua ja sumua Tenojoen laaksossa.

DSC_8935 DSC_8943
DSC_8948 DSC_8949
Nukuimme puoli yhdeksään saakka. Pakkasin makuupussit pusseihinsa ja tyhjensin makuualustat helpottaaksemme kotiinlähtöä. Selkäni oli yön jäljiltä todella kipeä ja venyttelin sen verran mitä teltan sisällä mahtui.

Ulkovaatteet puettuamme kömmimme ulos teltasta ja näimme kahden pyöräilijän pyöräilevän Njállavaaran mastoa kohti. Keittelimme puurot ja söimme sen kaarnikoiden sekä kiisselin kera sateen alkaessa ropista vasten telttakangasta.

Pesimme astiat läheisellä purolla ja saimme aikaisemmin näkemistämme pyöräilijöistä hetkeksi seuraa. Mukavaa, että noinkin aikaisin aamulla emme olleet ainoat erämaamaisissa maisemissa.

Vaikka alunperin hieman jännitin telttailua ilman Kiiskin läsnäoloa, yö oli henkisestikin rauhallinen. Yllätyin tosissani, etten hetkeäkään pelännyt alkaa nukkumaan ilman hereille jäävää vahtia, yön ulkonakäynti helpotti myös, kun pääsin katsomaan telttakankaan ulkopuolellekin. Eli, ilmeisesti pikkuhiljaa alan tottumaan ”yksin” kulkemiseen muuallakin kuin suosituilla retkeilyreiteillä!

Taaperon kanssa telttailu oli myös yllättävän mukavaa ja helppoa. Vaikka yöllä valvoimme ja juttelimme, saimme molemmat loppujen lopuksi nukuttua hyvin. Uhmiksia ei ollut ja poika oli innoissaan mukana päivän touhuissa.

Paluumatkamme taitettiin rankkasateessa. Automme on nyt järkyttävässä kunnossa kuraisten penkkien takia (en ole J:lle asiasta maininnut vielä… Hän kun vasta pesi penkit, heh.) ja makuupussit makaavat saunassa kuivumassa. Reissu oli upea ja ehdottomasti lähden toistekin kolmevuotiaan kanssa matkaan!

DSC_8954 DSC_8951

Yö Ellinpolulla

DSC_8887 DSC_8867
Aina ei ole aikaa lähteä pidemmälle yöreissulle, siispä Erätoveri E:n kanssa päätimme yöpyä jossain kylän lähistöllä. Vaihtoehtoja ei tullut paljoa mieleen, lopulta päätimme suunnata Ellinpolulle. Taru kummittelevistä muinaisjäännöksistä ja pahaenteisen niminen Kuolleiden Kuolpuna eivät estäneet suunnitelmiamme.

Lähdimme ilta kahdeksalta liikenteeseen. Matkaa kodalle Tenojoen rantaan tieltä ei ole kuin parin kilometrin verran ja taivallus kävi joutuisaan. Kodalla aloimme etsiä teltalle sopivaa paikkaa, hieman kauempaa mäntymetsästä. Paikka löytyikin hetken etsiskelyn jälkeen ja pystytimme teltan ennen muita iltapuuhia.

Hyttysten määrä lisääntyi räjähdysmäisesti lämpimässä metsässä. Hyttysmyrkytkään eivät tuntuneet pitävän niitä loitolla – siirryimme rantaan nuotiopaikalle, joskopa savu saisi ne loittonemaan.

DSC_8868
Koska metsäpalovaroitus ei ollut enää voimassa, uskalsimme tehdä tulet sille tarkoitettuun tulipesään. Pieni tuulenvire ja savu saivat suurimmat hyttysparvet kaikkoamaan. Söimme iltapalaa ja ihastelimme tunturin taa laskevaa aurinkoa.

Alkuillan hiostava ja kostea ilma muuttui hiljalleen siedettävämmäksi ja viileäksi. Erätoveri uskaltautui jopa Tenoon uimaan! Hurja. Ilta kului jutellessa ja rantaa kierrellessä. Seurasimme aikamme jopa pienen kalan puuhia rantavedessä. Olimme myös kuulevinamme ukkosen jyrähtelyä vastarannalta.

Auringon laskeuduttua Norjan puolen tunturin taa maisemat muuttuivat hetkellisesti kellertäväksi. On siis selvää, että yötön yö päättyy jo nyt sunnuntaina – komeisiin auringonlaskuihin ei ole enää kauaa aikaa. Kahdentoista aikoihin palasimme teltalle ja aloittelimme nukkumaan.

Teltassa juttelimme ja lueskelimme kirjaa sekä lehteä hetken ennen kuin alkoi tosissaan väsyttää. Uni ei kuitenkaan meinannut millään tulla. Juuri, kun olin saanut hetken aikaa nukuttua heräsin. Kello oli puoli neljä aamuyöstä, tyynyni oli kostea. Poistuin teltasta ulkopuolelle ja sain ihastella synkkää sumua, joka oli peittänyt metsän alleen. Aamu-aurinko paistoi oranssina matalalta.

DSC_8871 DSC_8892
Heräilimme kahdeksan aikaan aamulla. Teltassa oli kuuma! Söin hieman aamupalaa ja rupesimme pakkaamaan tavaroita, teltan annoimme tuulettua aamupalan ajan. Istuskelimme tovin rannan nuotiopaikalla aamukahvia siemaillen, mihinkään ei ollut kiire.

Ellinpolulla oli hyvä yöpyä, edes lähistöllä puuhasteleva porotokka ei tullut tervehtimään meitä yön aikana. Odotin, että saisimme yöllä kuunnella enemmänkin metsän rapinoita. Sää vaihteli kostean kuumasta viileään, paluumatkalla valuttiin molemmat hikeä, aurinko porotti taivaalta täyttä häkää!

Tälläiset pikaiset telttareissut ovat mukava piristys arkeen! Toivottavasti näitä ehtii tehdä vielä muutaman ennen töihin paluuta kesälomilta.

Tänään, 27.7, aurinko laski Utsjoella ensimmäistä kertaa sitten kevään.

Kuva, jossa esiinnyn, on Emilia T:n ottama.

 

Utsjoen hellejakso – vesisateet otetaan ilolla vastaan!

DSC_8791 DSC_8794
DSC_8797
Yritän nyt kirjoittaa tästä mahdollisimman kehuvan hellepostauksen, vaikka henkilökohtaisesti tämä kulunut viikko on ollut yhtä tuskaa!

Kuten muuallakin päin Suomea, olemme myös Utsjoella saaneet nauttia jopa harvinaisen lämpimistä keleistä. Joka kesähän Utsjoella on ollut lyhyehkö hellejakso, mutta tämän kesän viikko on ollut jotain uskomatonta… Kun muutin Utsjoelle, se kesä oli hyvin lämmin eikä toista samanlasta ole näiden viiden vuoden aikana ollut.

Ollaan käyty monena iltana uimassa Mantojärven hiekkaisilla rannoilla. Rantoja on lukuisia, hiekkaa riittää pohjassa äkkisyvänteisiin saakka. Lasten kanssa Mantojärvella saakin olla tarkkana, kun pohja saattaa kadota yllättävän lähelläkin rantaa.

Me aikuisetkin ollaan nautittu näistä keleistä sen verran, mitä ollaan pystytty. Itse en ole uskaltautunut uimaan, J päätyi kastumaan kokonaan kun kokeili vesisuksilla hiihtoa kaverinsa vesijetin perässä. Päivät ovatkin menneet lähinnä sisällä ilmalämpöpumpun viilennyksestä nauttien.

DSC_8800 DSC_8811
Olemme myös kerran käyneet Nisulammella. Lampi sijaitsee Ringin asuinalueen eteläpuolella ja sen varaussaunan avaimen voi käydä uimahallilta lunastamassa maksua vastaan. Ranta on viihtyisä, siellä on lapsille kiipeilyteline ja laituri. Olemme myös suunnitelleet lähtöä Nuorgamin Pulmankijärvelle, jolla on kuulemma kovassa käytössä oleva hiekkaranta.

Tämän helleputken huomaa myös luonnosta. Kirkkotupien kukat ovat lakastuneet ja Tenojoen vesi on laskenut huomattavasti. Sieniä ei näy, mustikat ovat vielä alkutekijöissään. Hilloja kuulemma on, mutta kitukasvuisia.

Koirat ovat olleet koko hellejakson sisällä. Eilen ne pääsivät ensimmäistä kertaa kunnolla ulkoilemaan, kun eivät hellettä kestä taikka suostu uimaan.

Nämä helteet ovat olleet kiva piristys arkeen uimakeleineen, mutta kohtuus kaikella. Otan ilolla vastaan ensi viikolle luvatut ukkoskuurot, sen jälkeen helteet saavatkin tehdä paluun. Kunhan luontokin saa hetken levätä ja nauttia vesisateesta. Maastopaloista puhumattakaan… Ne huolestuttavat eniten.

Meniköhän tämä nyt liian valittamisen puoleen? Ai niin, tämä on hyvän mielen blogi. Jäätelöä ollaan syöty tosi paljon, luvan kanssa!

Yöttömän yön ilta Kirkkotuvilla

DSC_8750 DSC_8752
DSC_8769
Kuuman hellepäivän iltana tunturin taakse laskeutuva aurinko sai aikaan varjon, jonka keskellä oli jopa siedettävää ulkoilla. Kirkkotuvilla lukuisat kukat ympäröivät hiljaa paikoillaan seisovia tupia, auringonpaiste loi kesäillan tunnelmaa.

Ainoa äänen lähde oli hiljalleen tietä pitkin kulkeva vaeltaja, joka ilmeisesti oli juuri saapunut tunturista ihmisten ilmoille. Ampiaiset pörräsivät kukkien seassa harppoessani niiden ohitse kohti rantaa.

DSC_8759 DSC_8782
DSC_8779
Olin ehkä liian myöhään liikkeillä, kun aurinko alkoi laskeutua nopeammin tunturin taakse. Maisemien painuessa varjon alle mäkäräiset loittonivat ja keli kävi entistä siedettävämmäksi.

Mietin, mahtoiko kirkkotupien ympäristö olla 1800 – luvullakin näin kukkiva, vai oliko keskeisellä paikalla niin paljon käyttöä, että piha oli täynnä polkuja ja tampattuja alueita, kenties laavuille?

Tupien ikkunat olivat melkeinpä aavemaiset niistä näkyvien sisällä olevien kalusteidensa takia. Pihalle vievällä sillalla katselin hetken pienen linnun puuhia ennen kuin poistuin takaisin autolleni ja kotia kohti.

Yötön yö päättyy 29.7, mutta valoisia öitä riittää vielä elokuun puolelle luoden yö yöltä upeampia auringonlaskuja. Viime kesänä kävimmekin Erätoverin kanssa yöpymässä yöttömän yön päätyttyä, tässä linkki postaukseen yöstä.

Minulla on enää vapaiden jälkeen vain kolme päivää töitä! Sitten alkaakin kesäloma, jonka yhtä viikkoa lukuunottamatta pyhitän retkeilylle.

Sitä odotellessa!

Kesätunnelmia

DSC_8682 DSC_8680
Hei taas pitkästä aikaa!

Kesä on mennyt vauhdilla eteenpäin ja tuntuu, etten ole ehtinyt tekemään mitään. Ollaan kuljeskeltu metsissä ja rannoilla lasten kanssa, kameran olen jättänyt kotiin. Perjantaina kuljeskelin Ellinpolun metsissä ja etsin muinaisjäännösten olinpaikkaa. Luulenpa, että onnistuin etsinnöissäni.

Ensi viikolla minulla on jälleen parin päivän vapaa ennen kesälomaa. Aikeissani on viimeinkin lähteä telttailemaan jonnekin lähistölle! Kovasti haluaisin mennä tutun ja kauniin Skoarrajärven rantaan.

DSC_8696 DSC_8698
DSC_8706
Kesälomamme ensimmäisellä viikolla aiomme viimein lähtä lasten kanssa telttailemaan. Uskomatonta, että tämän kuluneen kesän aikana minulla on ollut vain kaksi vapaata viikonloppua, joista toinen meni vesisateita pakoillessa ja toinen Lohiriehassa. No, lomalla on kuukausi aikaa puuhata.

Lohiriehaa vietettiin tosiaan 7.7, J ja hänen isänsä sijoittuivat kuudensiksi, ei paha! Pikku-J:n kanssa käytettiin koko päivä ulkoiluun, pyöräiltiin ja kerättiin kukkia kylänraitilta. Illalla palkintojen jaon jälkeen meidän piti telttailla anoppilan pihassa, mutta kylmän ja sateisen kelin takia päädyttiinkin yöpymään aitassa.

Sunnuntai- aamuna kävimme Nuorgamin Skaidijärvellä kalassa. Lapset jaksoivat kävellä hyvin koko matkan ja innostuivat istumakiven läheisyydessä olevasta kiviveneestä ja itse istumakivestä.

Utsjoella on taas tehty kesän helle-ennätys ja sen huomaa. Ulkona lämpö on ollut paahtavaa, tuskaisuutta ovat lisänneet sankkoina joukkoina liikkuvat mäkärät. Hauskaa, että ne häiritsevät minua enemmän kuin lapsia :D.

Kamerattomat päivät ovat olleet mukavia, mutta tosissani kaipaan samanlaista menoa ja meininkiä kuin viimekin kesänä. On otettava niskasta kiinni ja lähdettävä matkaan!

 

Välimaan saamelaistila

DSC_8667 DSC_8651
Tenojoen jokilaaksossa, Välimaassa on lammastila jonka Antti Jouninpoika Warsi perusti jokikalastukseen ja karjanhoitoon vuonna 1858-1866 (netistä löytyy kahta eri tietoa). Tilalla asuttiin aina vuoteen 1970 saakka, vuosien aikana tilalle nousi uusia rakennuksia tarpeiden mukaan. Arvellaan, että tilaa on asutettu jo 1600- luvulta lähtien, ellei jopa kivikaudelta saakka.

Tila on nykyään museokohde ja vapaa retkeilijöille. Tilalla on vanhoja rakenuksia, mm. hirsinen asuintalo, lampaiden asuttama turvekammi ja sauna sekä vinttikaivo.

Käväisimme tilalla lasten kanssa, tavoitteena päästä syöttämään paikalla laiduntavia lampaita. Tilalla oli helppo liikkua, pehmeän nurmikon takia sinne kannattaa suunnata lenkkikengät jalassa. Tila ei ole esteetön, eli sinne ei pääse lastenrattaiden tai pyörätuolin kanssa. Tenojoen ranta on aivan tilan vieressä.

DSC_8660 DSC_8664
Lampaat laidunsivat kauempana rakennuksista. Kävelimme hiljalleen niitä kohti, mutta innoissaan kaatuillut poika taisi säikäyttää ne saaden lampaat siirtymään yhä kauemmas. Jätettiin lampaiden lähestyminen sikseen, ei haluttu säikäyttää niitä sen enempää ja tyydyimme ihastelemaan niiden puuhia kauempaa.

Vanhat hirsirakennukset olivat mielenkiintoisia ja yllätyttiinkin, että yhden uumenista löytyi sauna! Tilalla on kesäisin lammaspaimenia, jotka ovat hakeneet pestiin Luontoon.fi- sivujen kautta. Siispä, lampaiden hoidosta kiinnostuneet, laitelkaapas ensi keväänä hakua menemään!

Tila on Utsjoen ja Nuorgamin välissä. Paikalle on hyvät opasteet Välimaan kohdilla. Tilan edessä on parkkipaikka.

Lähde: http://www.luontoon.fi/valimaa/historia

Kuvina: Huima pikkuretki Utsjoen Ailikkaalle

DSC_8595 DSC_8605
DSC_8610 DSC_8613
Utsjoen Ailigas- tunturi tarjoaa kulkijalleen monipuoliset maisemat. Harva tietää itse upeimman näköalapaikan sijaintia! Kävimme eräänä arki-iltana lasten kanssa ihastelemassa huimia näkymiä Tenojoen laaksoon, ihastelimme paikalla kasvavia lukuisia kukkia ja kiipeilimme järkälemäisillä kivillä. Kurussa ihmettelimme kesäkuista lumihankea ja varoimme märkää suota.

Kyseiselle näköalapaikalle vievä polku alkaa Ailikkaantien rautaisen poroaidan jälkeen olevassa mutkassa. Tässä linkki Karttapaikkaan polun abouttiarallaa – kohtaan. Polku on helposti kuljettavissa, lähellä näköalapaikkaa saattaa olla märkää. Aikuisen seurassa paikka sopii hyvin myös pienellekin ihastelijalle.

Kuvina- sarjassa julkaisen maisemakuvia vailla tarinaa.

Olettehan jo tsekanneet Saamivillage.fi – sivuston? Sinne on kerätty tarinoita, tietoa ja kuvia Utsjoen kunnan retkeily- sekä elämysmahdollisuuksista.

 

Nammalankuru – Hietajärvi 25km

DSC_8526 DSC_8529
DSC_8530 DSC_8537
(Tämä on toinen osa Pallas-Yllästunturin kansallispuiston lyhyeksi jääneestä vaelluksesta.)

Valvoin oikeastaan koko yön kuunnellen olojani. Käki kukkui koko yön, aluksi kuulin vain pari kukkuuta ja mieleeni muistui työkaverini lausahdus siitä, kuinka käen kukunnasta pystyisi laskemaan omat jäljellä olevat elinvuotensa. Mulla niitä vaikuttaisi olevan jäljellä monia kymmeniä, käen koko yön jatkuneen huudon perusteella…

Aamulla olo oli kipeämpi kuin edeltävänä iltana. Taivaalta leijaili ohuita lumihiutaleita, se loi rauhallista tunnelmaa aamupuuhiini. Ruoka ei maistunut, en taaskaan saanut ruokaa lämpenemään kunnolla. Hermoilin huonon oloni kanssa ja avauduinkin eräälle Kiiskiä katsomaan tulleelle vaeltajalle siitä, kuinka harmittaa mahdollinen vaelluksen keskeytyminen. Hän lohdutti ja rohkaisi minua jatkamaan heidän seurassaan. Sulattelin ehdotusta jonkin aikaa ja päätin, että vaeltaisin heidän perässänä niin pitkälle kuin jaksaisin.

Olo oli vielä aamusta sen verran hyvä, että vaelsin Vuontisjärvelle vievän reitin ohitse, jonne viimeksi vaellukseni päättyi. Vaelsin hitaasti ja voimiani säästellen Montellin ohitse ylös tuntureille. Fiilistelin ohutta lumisadetta ja ihmettelin kipeämmäksi muutuneita jalkojani. Kiiski taivalsi edessäni rauhallisesti.

DSC_8541 DSC_8543
DSC_8552 DSC_8554
Vastaamme tuli nopeasti muitakin vaeltajia. Edessä häämöttänyt Lumikero tsemppasi jaksamaan rankasta nousustaan huolimatta. Huipulla olin tyytyväinen, että olin jaksanut sinne saakka! Uskoin vielä tuolloin, että yöpyisin Hannukurussa toisen yön ja vaeltaisin vielä kaksi seuraavaakin päivää. Lumikerolta alas laskeutuessani Suaskuruun nilkkani olivat entistä kipeämmät, jouduin ottamaan vähäisistä puista kiinni etten kaatuisi rinteessä. Olotilani turhautti ja viimein Suaskurun taukopaikalla todellinen väsymys iski ja hakeuduin lounaan laittoon kauemmas muista vaeltajista. Eräs Kiiskiä aikaisemminkin halinut henkilö tuli seurakseni ja sama aikaisemmin minua tsempannut porukka kysyi kuulumisiani. Sain lämmitettyä ruokani kunnolla ja söin sen puolipakolla. Ahdoin mahaani myös ruisleipää ja salamia nostaakseni fyysistä jaksamistani.

Lähdin jatkamaan matkaani. Tavoitteenani oli päästä Hannukurun tuvalle. Matka meni huonosta olosta huolimatta hyvin, mutta autiotuvalle kiivetessäni koin eräänlaisen hermoromahduksen. Paikka oli aivan täynnä muita vaeltajia, tupayöstä pystyin vain haaveilemaan. Nopeasti vilkaisin autiotuvan seinässä olevaa karttaa ja huomasin hieman kauempana olevan reitin tielle. Nopeasti tein päätöksen, että jatkaisin tielle asti ja ajelisin kotia. En tahtonut jäädä tunturiin muiden armoille.

Laskeuduin autiotuvalle vievät portaat alas ja kuljin vuokratuvan pihaan. Katselin vielä sopivia telttapaikkoja, täytin juomapulloni ja istuin alas hetkeksi. Kartassani ei näkynyt autiotuvan seinässä olleen kartan oikoreittiä Hietajärven reitille, joten yritin mielessäni painaa muistiin ne käyrät, joiden kohdilla reitti menisi.

Lähdin matkaan kohti Pahakurua. Ohitin kauniin ojan, jossa viimekin vuonna minua ilahduttaneet keltaiset kukat kasvoivat. Näin myös mönkijäuran, jota kartassani ei ollut. Pohdin, uskaltaisinko lähteä kulkemaan sitä pitkin kohti tietä. En uskaltanut. Myöhemmin kävi ilmi, että se olisi vienyt minut suoraan Hietajärven reitille. (Kylläpä nyt ärsyttää katsoa B-barkia, jossa reitti näkyy!!)

DSC_8555 DSC_8557
DSC_8558 DSC_8561
Pahakurussa vilkaisin autiotuvan seinässä olevaa karttaa uudelleen ja yritin painaa oikoreittiä mieleeni. Kysyin myös ohikulkijoita uudempaa karttaa näytille, jota vertasin omaani. Edessäni kohosivat hiljalleen Rouvivaara ja Pippokero joiden takana tavoittelemani reitti kulkisi. Pidin tuumaustauon, söin puoliväkisin väipalapatukkaa ja tutkailin karttanaani. Tuntureiden edessä oleva suo oli vain parista kohtaa märkä… Päätin lähtä suunnistamaan suon yli kohti Hietajärven reittiä.

Jossain vaiheessa suolla minulle iski karttasokeus. Näin merkatun reitin tolpat lännessä, mielestäni väärässä kohdassa karttaan verraten. Näin myös edessäni kaksi kurua, joita vertasin kartan kuruihin. Reitti olisi ollut täysin selvä, mutta panikoiduin enkä luottanut enää suunnistustaitoihini. Istuin mättäälle turhautuneena (ja luultavasti jo tuossa vaiheessa väsyneenä) ja keräilin itseäni hetken. Pienestä suunnistushetkestäni minulle tuli lisää käveltävää, kun raahauduin takaisin merkatulle reitille.

Vastaani tuli yhä enemmän muita vaeltajia, joilta varmistelin Hietajärven reitin lähestyvän. Lopulta Rouvivaaran jälkeen hoksasin maastosta erottuvan mönkijäuran, jonka täytyi olla etsimäni reitti! Oikaisin pienen suon yli ja istahdin reitin viereen pitämään kunnon taukoa. Kiiski kaivoi itselleen hiekan kolon, johon pisti nukkumaan.

Kartasta mittasin matkaa olevan jäljellä enää vaivaiset viisi kilometriä. Istuskelin aikani hiekalla ja söin patukkaa, pähkinää ja suklaata. Jalkoja pakotti ja nenä valui. Todellinen väsymys alkoi painaa. Jatkoin matkaamme, väsynyt Kiiski perässäni.

DSC_8562 DSC_8563
Säikähdin, kun yhtäkkiä takaamme ilmestyi lenkkeilijänainen koiransa kanssa! Hän kyseli, onko minulla kaikki hyvin ja miksen oikaissut Pahakurusta mönkijäuraa pitkin siihen, missä sillä hetkellä seisoimme. Kerroin hänelle keskeyttämiseni syyn ja sen, että uskon jaksavani viimeiset viisi kilometriä.

Kiiskikin sai toisen koiran kohtaamisesta lisää puhtia matkaan ja paineli eteenpäin lenkkeilijän perässä määrätietoisesti. Koska hän juoksi, kadotimme hänet näkyvistä nopeasti. Ennen kuin reitti lähti laskeutumaan kohti Hietajärveä, loin viimeiset katseet Lumikeroa päin.

Rinne oli kamala laskeutua. Rinkka alkoi painaa lantiota ja kipeytyneet nilkat tuntuivat pettävän minä hetkenä tahansa. Olin todella väsynyt, silti jaksoin ihastella synkkää metsää jonka läpi kävelin hitaasti ja kiireettä. Käveltyäni parisen kilometriä kuulin kauempaa mönkijän lähestyvän. Yllätyksekseni sen kuski pysähtyi vierelleni ja kysyi olenko väsynyt. Hänet oli pyytänyt matkaan minut ohittanut lenkkeilijä!

Otin mönkijäkyydin ilolla vastaan. Pitelimme Kiiskiä takaritilällä ja loput kolme kilometriä taittuivat hujauksessa. Hietajärven parkkipaikalla alkoi sataa kaatamalla, sain juotavaa ja olin onnesta soikeana! Ilman tuota mönkijäkyytiä olisin kyllä päätynyt parkkipaikalle, mutten olisi saanut puhelimeeni kenttää taxin soittoa varten. Sain mieheltä myös autokyydin mäelle, josta hän soitteli tutut taxikuskit läpi ja lopulta sain kyydin Pallakselle saakka, jonne olin autoni jättänyt. Aivan uskomatonta, minkälaisen palveluksen Peltovuomalaisilta sain! Ilman kyytiä olisin ollut aivan hukassa kentättömyyden takia.

Pallaksella Kiiski ei enää halunnut tulla ulos taxista. Eipä paljoa itsellänikään huvittanut enää kävellä. Vaihdoin kevyemmät kengät jalkaan ja starttasin auton kohti kotia, pettyneenä mutta huojentuneena- pääsisinpä kotiin sairastelemaan.

 

Pallastunturi – Nammalankuru 13km

DSC_8477 DSC_8482
DSC_8486Jätin autoni Pallastunturin luontokeskuksen pihaan. Sää oli kamala, kova tuuli ja tihkusade eivät kannustaneet ollenkaan lähtemään nousemaan korkeammalle tunturiin. Kävin luontotuvalla tiedustelemassa varaustuvista, lopulta päädyin jättämään tupien vuokrauksen väliin koirani takia. Otin pullakahvit ja keskustelin muiden paikallaolevien kanssa tulevasta retkestä.

Luontokeskuksen vessassa kävin pukemassa lisää vaatetta ylleni. Sää oli onnekseni sillä välin rauhoittunut ja pääsin matkaan tyyntyneessä tuulessa. Pallastunturin Pyhätunturi nousi edessäni korkeana ja saavuttamattoman tuntuisena. Etenin hitaasti, mihinkään ei ollut kiire. Hiljalleen taakseni avautuivat upeat maisemat etelään.

Päästyämme huipulle kova tuuli ja sade alkoivat uudelleen. Kohtasimme keskellä reittiä istuskelevan naisen, joka huonosta kelistä riippumatta vietteli kahvitaukoa. Olin kulkenut jo lyhyessä ajassa nelisen kilometriä, Rihmakurun kodalle matkaa olisi vielä kuusi jäljellä. Olen kerran aikaisemmin talviaikaan kulkenut saman välin, joten kartan olin jättänyt rinkkaan piiloon. Maisemat olivat kyllä aivan erilaiset kuin tuolloin talvella, ja oli hullua ajatella että me tosissaan kahlattiin lumihangessa tuolloin! Jatkoimme Kiiskin kanssa matkaamme. Vastaan tuli vielä kaksi naista lisää, jotka huolestuneina varmistivat olevansa oikeassa suunnassa. Lohduttelin heitä, että edessä olisi enää pelkkää alamäkeä.

DSC_8489 DSC_8496
DSC_8500
Sää kirkastui jälleen. Kulku oli mukavaa kauniissa maisemissa auringon paistaessa. Edessä olevien tuntureiden takaa näytti vauhdilla tulevan lisää vesisateita. Pidin pienen evästauon, söin välipalapatukkaa ja katselin kuinka Kiiski puuhaili omiaan kauempana kiven päällä.

Rihmakuruun laskeutuessani huomasin, ettei kaikki ole oikein kunnossa. Jo edeltävänä iltana kotona epäilin olevani tulossa kipeäksi, mutta sen hetkisen kunnon perusteella lähdin matkaan. Kiviset rinteet ovat aina hankalia kulkea alas, mutta tällä kertaa jalkojani pakotti ja nilkkoja särki. Alastuloon minulla meni aikaa tuhottomasti. Mihinkään ei onneksi edelleenkään ollut kiire. Ilahduin, kun Rihmakurun kodan katto tuli metsiköstä näkyviin.

DSC_8508
DSC_8510 DSC_8512
Kodalla pidin pidemmän evästauon. Olo oli yllättävän pirteä kymmenen taakse jääneen kilometrin jälkeen. Kodan alue oli viihtyisä.

Matka jatkui. Säästyin loppumatkalla sateilta. Hiljalleen myös Nammalankurun autiotupa alkoi tulla näkyviin ja korviini kantautui kauhea älämölö. Olin hieman pettynyt, ajattelin että paikalla olisi muita ihmisiä joista lähtisi toki ääntä, mutta kuulemani oli jotain aivan uutta…

… Päästessäni tuvan pihaan yllätyin positiivisesti äänten lähtevän lapsijoukosta. Siistiä! Lapset vanhempineen olivat ilmeisesti juuri päässeet leiriytymään tuvalle ja puuhastelivat porukalla pihalla. Kuljin tuvan taakse, josta etsin sopivan paikan teltalle. Kytkin Kiiskin vaivaiskoivuun kiinni vaijerilla ja aloin koota telttaa.

Koska en ole montaakaan kertaa koonnut Trimmin telttaani, sain jonkun aikaa käännellä ja väännellä sitä paikoilleen. Lopulta teltta seisoi paikoillaan tukevasti ja pääsin aloittelemaan iltapalan laittoa. Samaan aikaan Kiiski söi omaansa taustalla.

DSC_8522 DSC_8518
Kaasukeitin ei jostain syystä toiminut kunnolla ja sadekuuron yllättäessä kaadoin lämpimät vedet pussipastani sekaan. Kömmin kuraisen Kiiskin kanssa telttaan sisään syömään. Kylmähkö pasta maistui nälkäisenä niinkin, söin vielä hieman pähkinöitä jälkiruuaksi ja aloin laittamaan makuupaikkaa valmiiksi.

Kuuroilevan sateen jälleen väistyessä kävin tekemässä iltatoimet ja nakkasin rinkan autiotuvan kuivatushuoneeseen. Olin aivan yllättynyt sen olemassaolossa! Kävikin ilmi, että entinen tupa on purettu ja tilalle rakennettu tuo hieno yksilö. Jutustelimme pihalla muiden vaeltajien kanssa, lähinnä Kiiskistä ja lapinkoirista yleensäkin. Suomenlapinkoira näyttää kiinnostavan monia ja Kiiski saikin useat halit ja silitykset matkamme varrella.

Laitoimme hiljalleen nukkumaan sateen yllättäessä jälleen. Valvoskelin pitkään, ennen kuin sain lopulta unenpäästä kiinni.

Ensimmäisen päivän vaellus sujui hyvin, olo oli kipeä mutta kaikinpuolin hyvä ja tyytyväinen. Ruoka ei maistunut kunnolla ja siitä olin huolissani. Reitti Pallakselta Nammalaan on lähinnä kivistä ja vaikeakulkuista.