Eväsretki Nisulammen laavulle kiprakassa pakkaskelissä

IMG_20211121_105643__01__01

Havahduin työmatkalla pohtimaan milloin viimeksi olen retkeillyt lasten kanssa eväiden kera, enkä muista kuin syyskuun lukuisat marjastusreissut ja epäonnisen pyöräilyreissun jolloin pojan kanssa olimme matkalla Ruktajärven autiotuvalle mutta päädyimmekin Giellajohkalle yöksi pyörän hajottua. Äkkiä jotain kehiin!

Marraskuun puolessa välissä kaamoksen kynnyksellä oli oltava päiväuniaikaan liikenteessä, mikä on sinänsä riski taaperon kannalta. Haaveilin pidemmästä kävelymatkasta Ellin polulle, mutta oman väsymyksen vuoksi päätin käyttää vapaapäiväni kevyemmin ja viedä lapset Utsjoen kirkonkylällä sijaitsevan Nisulammen uimarannan laavulle.

Jätin autoni Ringille lähelle Nisulammelle vievää uraa. Talvella ura on yleensä kelkalla ajettu ja lammen lähistöllä on hyvät mahdollisuudet hiihdolle. Kesäaikaan metsästä polkujen varrelta löytyy Mantokoski ja frisbeegolfrata.

Pääsin helpolla, poika veti pikkusiskonsa pulkalla laavulle saakka. Heistä on tullut erottamaton kaksikko, ensi kesänä Lyyti on jo 3,5 vuotias ja pääsee mukaan yöretkille – en malta odottaa!

IMG_20211121_110015__01__01
IMG_20211121_111844__01__01

Pakkanen kirveli reisissä, olin valinnut liian ohuet housut jalkaani. Yleensä talvisin käytän Fjällrävenin Skare trouserseja, iso suositus näille. Ostin kevyemmiksi talvikengiksi Sorelin caribou-kenkien kaveriksi saman merkin cumberlandit joille luvattiin muistaakseni joko -25 tai jopa -32 asteella pärjäämistä. No, varpaani olivat tunnottomat jo 15 asteen pakkasella.

Lapset riehuivat lähirinteessä pulkan kimpussa todettuani järven jään kestävän. Rantaa kauemmaksi en kuitenkaan antanut heidän mennä. Ei ollut epäilystäkään heidän tarkenemisestaan, varmasti tuli lämmin mäkeä edestakaisin juostessa.

Nisulammen laavulle tarvitset omat puut. Paikalla ei ole myöskään roskakoria joten omat roskat on otettava mukaan. Harmikseni tälläkin kertaa laavulla oli limupulloa, tölkkiä ja makkaramuovia somisteena. Myös makkaratikut kannattaa ottaa omasta takaa jos ei tahdo käyttää nuotiopaikan ritilää.

Rannan tynnyrisauna on kuntalaisille vuokrattavissa uimahallin kautta.

IMG_20211121_112928__01__01
IMG_20211121_112923__01

Kotoa mukaani ottamani puut olivat kosteita. Makkaroiden paistaminen jäi haaveeksi komeasti roihunneen tulen hiipuessa uudelleen ja uudelleen. Onneksi piparit maistuivat pillimehun kera. Teen harvemmin tulia ulos, yleensä luotan retkikeittimiin ja kamiinoihin. Tuli elementtinä on lasten kanssa retkeillessä rauhoittava.

Aloin olemaan jo näkyvästi jäässä lasten nakerrellessa pipareitaan. Joka talvi kylmyys tulee yllättäen ja on opeteltava pukeutuminen uudelleen. Lasten pukeminen ulos tulee jo takaraivosta. Auringosta ei näkynyt pilkahdustakaan vaikka kaamoksen alkuun oli vielä muutamia päiviä aikaa. Hämäryys toi kuitenkin mieleen yli 50 vuorokautta kestävän polaariyön, eiköhän tästäkin selvitä kunnialla.

Paluumatkalla pienen pää alkoi nuokkua. Lapsille lyhytkin retki on kiva piristys arkeen. Tänä talvena toivon retkiä olevan enemmän kuin mitä viime vuonna.

Nisulampi Karttapaikka.fi – sivustolla

Back to business, retkeilyinnon kadotus ja sen löytäminen

DSC_6193

Hei pitkästä aikaa!

Lokakuun yöretken jälkeen olen pitänyt pientä retkeilylomaa, osittain tahtomattakin. Olen kyllä retkeillyt, kulkenut luonnossa ja nauttinut ulkoilusta, mutten ole panostanut paljoa. Pelkkä ulkoilu on riittänyt liikkuessani yksin lähiluonnossa. Myös työt ja etelän reissu veivät aikaa retkeilyltä, omat ja lasten sairastelut veivät viimeisen innostuksen yöretkien toteutukselta.

Lokakuun jälkeen kärsin myös pienestä retkeilyähkystä, aktiivinen kesä teki tehtävänsä enkä kokenut samanlaista tarvetta lähteä pidemmille seikkailuille luontoon. Koin samanlaista fiilistä viime alkutalvesta ja nyt en jaksanut alkaa stressata – myöhemminkin ehdin. Olen muistellut kesän vaelluksia ja nauttinut muistojen tuomasta mielihyvästä.

DSC_6173
DSC_6191

Lumien saavuttua ja kaamoksen lähestyessä luonnon värit ovat saaneet retkeilykuumeen nousemaan. Olen päässyt hiihtämäänkin enkä malttaisi odottaa kunnon kantohankia!

Illat pimenevät mutta pidot paranevat, taivaan siis. Viikonloppuna kävin Erätoverin kanssa kävelemässä Pulmankijärventietä pitkin tarkoituksena ihailla ”etukaamoksen” värejä, jotka laskeva aurinko luo taivaalle. Kaamosaikaan värit syntyvät horisontissa laskevasta auringosta, joka ei tänne pohjoiseen saakka jaksa nousta.

Päivän piti olla kirkas, saimmekin nauttia selkeästä kelistä suurimman osan ajasta. Paluumatkalla kova tuuli ja tuisku yllättivät. Mukana oli pientä evästä ja teet, onneksi ystäväni tahtoi mennä kiven suojiin juomaan kupilliset lämpimää, oli tunnelmallista istua juoksevan lumen piiskatessa toista puolta kasvoista sekä katsella erämaan karua luontoa ja sen mahtia.

DSC_6206
DSC_6205

Ajattelin skippaavani marraskuun yöretken sairasteluiden takia, eikä tuntunut edes pahalta! Tämä olisi ensimmäinen kuu yöpymishaasteeseeni kun en yövy ulkona. Retkemme takia aloin kuitenkin haaveilla yöstä ulkona ja saattaapi olla että ensi vapailla pakkaan kimpsut kasaan ja suuntaan yöpymään luontoon.

Yhtäkkiä sitä taas kaipaakin itsensä haastamista ja pientä epämukavuutta. Tahdon oppia talvitelttailusta enemmän ja jos aion keväällä hiihtovaelluksella yöpyä pääsääntöisesti teltassa on jo nyt alettava toimimaan.

Hyvää ja retkeilyn täytteistä alkutalvea teille! Kiitoksia mielenkiinnosta blogiani ja YouTuben vaellusvideoitani kohtaan, Ukk- vaellusvideolla taitaa olla jo 10 tuhatta katselukertaa. Hurjaa 🙂

DSC_6187

Lokakuun yöretki Ukk:n Rautulammelle

DSC_6068
DSC_6084
DSC_6075

Vaelluskauteni päätyttyä keskityn jälleen yöpymään kerran kuukaudessa ulkona. Talvella on tarkoitus treenailla talvitelttailua jossain muualla kuin kotipihassa, ei pidä päästää itseään liian helpolla tässä yöpymishaasteessa… Postaus ensimmäisestä Nuku yö ulkona joka kuukausi – vuodesta

Lokakuun alussa yövyin Urho Kekkosen kansallispuiston Rautulammella ensimmäistä kertaa. Oli muutenkin menoa Ivaloon, muuten en olisi raaskinut ajella sinne saakka.

Syysvaellukseni jälkeen lähtö yöretkelle tökki. Halua oli, mutta epäröin lähtöä. Jaksaminen mietitytti, kannattaako vapaapäivinä rehkiä raskaan työrupeaman keskellä? Sää oli upean kolea, lokakuuhun sopii pieni synkkyys. Lehdettömät puut karun kaunista tunturiluontoa vasten ja voimakas tuuli viestivät lähestyvästä talvesta. Olisi vain ajan kysymys milloin ensilumi sataisi maahan.

Patikoidessani uraa pitkin harmaita hiuksia aiheutti suurehko porotokka. Onneksi ne eivät häiriintyneet paljoa koirani haukusta, siirtyivät vain hieman sivummalle urasta. Yritin ottaa kamerallani niistä kuvia, käytössä ollut Nikonin linssi on ottanut hittiä eikä näemmä enää zoomaa kunnolla joten kuvat eivät onnistuneet.

Pidin pienen evästauon Niilanpään päivätuvan pihassa. Kyseiseen tupaan saa tuoda koiran muiden läsnäolijoiden luvalla, olin ainoa paikalla mutten ollut varma saako koiraa viedä tupaan joten söin evästä tuulensuojassa tuvan seinää vasten nojaillen.

DSC_6088
DSC_6091
DSC_6096

Niilanpäältä matka jatkui kohti Rautupäätä. Tuuli oli aivan mahdoton! Katselin haikeana kohti Kopsuspäitä, niitä kohti hiihtelin maaliskuussa. Kaipasin sitä samaa jännitystä mitä hiihtovaelluksillani olen kokenut.

Olin innoissani tuulen riuhtoessa rinkkaa, pysähdyin taputtamaan luonnolle. Aikamoinen näytös!

Vastaan tuli muutama vaeltaja. Oli hiljaista, sesonki oli selvästi ohi. Kaukana horisontissa satoi, ihastelin värien eri kontrasteja rinteiden ääriviivojen sisällä. En ollut aikaisemmin kulkenut kyseistä reittiä, olin innoissani uusista maisemista. Laskeutuessani kohti Rautulampea yllätyin kuinka symppis tunturien rinteiden suojassa oleva yöpymispaikka oli. Näin jo kaukaa sinertävänä laineilevan lammen rannalla retkeilijöitä ja heidän koiransa.

DSC_6113
DSC_6119

Rautulammen uudet rakennukset sopivat mielestäni maisemaan. Moni on tuominnut rakennelmien ulkonäön, itsekkin pidän enemmän perinteisistä hirsikämpistä, mutta koska tupien päätavoite on antaa suojaa retkeilijöille ulkonäöllä ei ole väliä. Vaalea, arka pinta kauhistutti – kuinkahan monen puumerkki niistä tulee löytymään lähivuosina? Älytöntä.

Etsin teltalleni mahdollisimman tasaisen paikan. Kovassa tuulessa sai hetken miettiä miten teltta tulisi pystyttää ilman, että nolaisin itseni tuvassa istuskelevien edessä. Kauhukuvat tuulen mukana riuhtovasta teltasta valtasivat mieleni. Coolina likkana kaivelin teltan pikkuhiljaa ulos pussistaan ja kiilasin toisen pään maahan. Laitoin kaaret ja nostin sen ylös toinen pää edelleen hiekkapohjaisessa maassa kiinnitettynä. Jes, teltan pystytys onnistui hyvin! Ihan kuin ketään olisi kiinnostanut. Hieman sain kääntää telttaa enemmän tuulen suuntaiseksi.

Kaasukeittimeni käyttö tuulessa oli oma tarinansa. Kiiski söi tyytyväisenä omaa herkkuaan tuskaillessani jetboilin kanssa. Keittimen oma sytytin ei taaskaan toiminut eivätkä tulitikut pysyneet liekissä kovassa tuulessa. Lopulta kokkailin absidin suojissa. Ruokana oli yksinkertainen Blån lisää vain vesi- risotto.

Illan luin kirjaa teltassa ja nautiskelin pikkunameista ja lonkerosta. Lasipullon kantaminen tunturiin toi pientä yleellisyyttä. Tutkin tuvan ympäristöä ja tutustuin huussiin, joka oli todella kätevä sekin. Oven löytäminen vei aikansa! Tuvan autio- ja varaustuvissa oli molemmissa porukkaa, katselin hieman kateellisena kuinka vaeltajat istuskelivat suurien ikkunoiden edessä pöytien äärellä kynttilän loisteessa. Mutta minullapa oli oma rauha ja koirani.

DSC_6132
DSC_6134
DSC_6147
DSC_6150

Yö oli kaikkea muuta kuin mukava. Heräilin monta kertaa tarkistamaan onko absidi pystyssä, tuuli riuhtoi teltan seiniä ja tuntui kuin makuualusta olisi heittelehtinyt paikoillaan. Yöllä oli ilmeisesti kylmä, kun Kiiski hakeutui patjalleni jalkopäähäni nukkumaan. Yleensä luotan sen turkin lämpöön, täytyy alkaa taas kantamaan sille lämmikettä mukana. Talvellahan se ei yleensä kulje mukana, kun ahtautuu minun ja ahkion väliin urille… Itse nukuin kahdella pussilla ja eristin ilmapatjan ridgerestillä.

Aamulla heräsin jälleen selkäkipuun ennen kellon soimista. Ylösnouseminen oli hankalaa, ei tehnyt mieli nousta kylmään ilmaan. Tuuli edelleen pieksi telttaa, absidi oli yllätyksekseni pysynyt pystyssä! Valmistin aamiaisen eteisen suojissa, valmis-kanahampurilainen ja banaania, normaalista poikkeava aamiainen. Oli kuitenkin hyvää!

Paluumatkan kuljin Rautuvankaa seuraavaa polkua pitkin Luulammen risteykseen. Rakastuin Rautuvangan jylhiin tunturinrinteisiin, kuivunut Rautuoja puhutteli eikä lukuisat riekotkaan jättäneet kylmäksi. Maasto oli kulunutta ja useita polkuja risteili siellä täällä, maastopyöräreitti oli hyvin merkitty. Vaikka Rautuvangalla olikin selvät urat millä kulkea, kartta tulee ehdottomasti ottaa mukaan.

Vettä alkoi sataa lähempänä Kiilopäätä ja ensimmäiset retkeiljätkin tulivat vastaan vasta lähempänä hiihtokeskusta. Olin onnellinen lyhyestä yöretkestäni Urho Kekkosen kansallispuiston luontoon, pelko väsymisestä ei enää vaivannut. Edes levoton yö ei tuntunut missään.

Urho Kekkosen kansallispuiston syysvaellus | Muorravaarakasta Jyrkkävaaraan ja takaisin Raja-Jooseppiin

Tämä on Urho Kekkosen kansallispuiston syysvaellukseni viimeinen postaus. Aikaisemmat postaukset löydät tästä linkistä.

DSC_5911
DSC_5919
DSC_5921

DSC_5922

Vaellukseni kolmantena aamuyönä heräsin kovaan selkäkipuun. Edeltävät kaksi yötä olivat olleet kylmyyden takia katkonaisia eikä kolmas osittain valvottu yö parantanut oloa.

Aamu Muorravaarakassa alkoi hitaasti. Yön oli satanut eikä ilmanvaihto teltassa ollut riittävä, makuupussi oli märkä sisään kertyneestä kosteudesta. Illalla en ollut jaksanut kiinnittää huomiota räppänöihin.

Aamupalan nautin joen rannassa nuotiopaikalla. Katselin metsässä lymyävän sumun hälvenemistä lumoutuneena, luonnossa ei tv:tä kaipaa. Tahdoin taltioida näyn muistiini, rakastan palailla kuvitelmissani takaisin vaellusteni sykähdyttäviin hetkiin.

Vaelsin Jyrkkävaaraan (Karttapaikka.fi linkki) Muorravaarakkajokea seurailevaa polkua pitkin. Aluksi polku kulki kahden järven välistä palstaa pitkin, olin innoissani päästessäni tutkimaan jännittävältä tuntuvaa pätkää. Koiraa ei tuntunut vaeltaminen kiinnostavan.

DSC_5927
DSC_5933
DSC_5938
DSC_5939

Olin pukenut päälleni liikaa. Pysähdyin riisumaan takin pois ja söin hieman kuivalihaa pieneen nälkään. Seurailin maisemia tarkkaan ja paikantelin itseäni kartalle. Kiiski löysi maasta korpin pään, sitähän oli pakko käydä tutkimassa lähempää. Paikansin sijaintiani Sollanpään ja Kannattamanoskan rinteiden avulla ajankuluksi, hyvää treeniä suunnistukseen.

Muorravaarakkajoen lähimaasto oli soista. Synkkä metsä sai katselemaan ympärilleni ajottain, ketään ei näkynyt tai kuulunut. Kuuntelin ajankuluksi rikospodcastia, soiden vetisten kohtien väistely oli puuduttavaa.

Neljä koppelonpäätä nousi pusikosta esiin kävellessämme järvenrantaa myötäilevää polkua pitkin. Muita eläimiä ei reitillä näkynyt.

Muorravaarakanmutkalla sekosin suunnasta ja kaivoin gepsin esille. Jokeen virtaava Harrijoki hämäsi enkä yhtäkkiä tajunnut mihin suuntaan mennä. Kompassikin olisi auttanut, gps oli lähempänä…

Harrijoen virtaus oli hurja. Ylityspaikalla oli suuri mänty kaadettuna joen yli, aprikoin uskaltaisinko ylittää joen sitä pitkin. Valmistuin kantamaan koiran, virtaus oli sille liian hurja uitavaksi. Yllätyksekseni Kiiski hiippaili joen yli mäntyä pitkin. Jännittyneenä tulin perässä, puu oli yllättävän hyvä kulkea. Paijasin koiraa palkkioksi hyvin suoritetusta ylityksestä!

Käytän Kiiskillä flexiä, joka on kätevä nimenomaan vedenylityksissä kun koira pääsääntöisesti ui edelläni jokien yli. Flexillä on ollut myös helppo ohjata koiraa mikäli se on joutunut virran vietäväksi (mm. Kevon vaelluksella). Täydessä mitassa en flexiä ruukaa pitää kuin kotosalla avotunturissa, kansallispuiston alueella koiran täytyy koko ajan olla täysin hallittavissani joten pitkällä hihnalla se ei ole päässyt olemaan kuin hetken tunturin laella jossa tiheää kasvillisuutta ei ollut. Flexi toimii hyvin myös leiripaikoilla vaijerin korvaajana jos sellaista en jostain syystä ole ottanut mukaan.

DSC_5942
DSC_5943
DSC_5949

Kolmeksi oli luvattu vesisadetta, lähestyessäni Jyrkkävaaran autiotupaa alkoi tihkuttaa kymmenisen minuuttia aikataulusta jäljessä. Olin hikinen ja housuni olivat kastuneet soilla rämpiessä. Autiotuvalla huomasin olevani yksin, nostin vaatteitani tuvan eteen kuivumaan ja kuuntelin sateen ropinaa.

Suunnitelmana oli kuivattaa telttaa yötä varten. Pystytin sen kauemmaksi tuvasta. Tein ruokaa ja lueskelin kirjaa ulkona, alkoi hiljalleen tulla viileä.

Kuuden aikaan siirryimme tuvan puolelle viileää pakoon. Seitsemältä päätin alkaa purkaa telttaa kun ketään ei näyttänyt saapuvan paikalle. Siirsin koiran kanssani teltalle eikä mennyt kauaa kun se alkoi heristellä korviaan ja murisemaan. Sen katse kulki pitkin tuvan takana olevaa jyrkkää vaaranrinnettä. Alkoi pelottaa, mitä Kiiski näki tai kuuli?

Tuli kiire purkaa teltta. Yritin rauhoitella ja komentaa koiraa hiljenemään haukulta. Paniikki alkoi iskeä, mikä lähestyi? Miksi koira ei totellut?

Juuri kun olin saanut teltan sullottua pussiinsa näin kaksi vaeltajaa. Huh! Koirakin rauhottui. Pahoittelin koirani käytöstä ja kävin jututtamassa saapujia.

Vaeltajat tahtoivat yöpyä teltassa, tarjouduin itse siirtymään koiran kanssa ulos tuvasta. On tupakohtaista saako niihin tuoda koiria, Lapissa autiotupiin saa pääsääntöisesti tuoda koiran. On kysyttävä muilta tuvissa olijoilta lupa koiran sisälle tuontiin. Yöpyessäni koiran kanssa tuvassa olen varautunut siirtymään ulos jopa kesken unien antaakseni paikan sitä enemmän tarvitsevalle. Koira myös on aina kytkettynä myös tuvan sisällä niin ettei se pääse ovelle tupaan tulijaa vastaan.

Väsähtäneenä olin iloinen saadessani yöpyä tuvassa. Tein tulet kaminaan kuivatakseni omat vaatteeni ja telttailijatkin toivat omia varusteitaan sisään. Jutustelimme sisällä hetken ennen unille laittoa.

DSC_5950
DSC_5955

Tupayö oli vaellukseni parhaiten nukuttu. Sain kirjani loppuun ja luin nukahtaakseni tuvassa ollutta dekkaria. Heräilin pari kertaa yön aikana tarkistamaan mitä koira puuhaa.

Aamulla söin ja pakkasin reippaalla tahdilla luovuttaakseni tuvan telttailijoiden käyttöön. Pakkasin loppuun ulkopuolella ja olimme liikenteessä jo yhdeksän aikaan.

Maasto kohti Harrimukkaa oli suopainotteinen. Rinkka ei painanut selkää eikä jalkaakaan enää särkenyt. Täytin juomapulloni Pahaojan kirkkaasta, hiekkapohjaisesta vedestä. En huomioinut sen viereisiä soita.

Suomunköngäs oli upea näky, oli uskomatonta miten maisema yhtäkkiä muuttui soilta jylhiksi kallioiksi ja joen kuohuiksi. Mielenkiinto Urho Kekkosen kansallispuiston jokivarsia kohtaan vain kasvoi, lasten kanssa voisi joku kesä tutustua Suomujoen ja Luton mutkiin.

DSC_5958
DSC_5961

Yhtäkkiä havahduin haaveistani tajutakseni lähteneeni kulkemaan väärää polkua. Joen varsi oli muuttunut tasaiseksi mäntykankaaksi. Tunnelma tiivistyi, tiedostin olevani lähellä jokea mutta pelkäsin eksyväni mikäli vain seuraisin polkua. Tarkistin sijaintini gepsistä ja uskallauduin jatkamaan polkua myöten. Nousin harjulle ja ohitin pieniä lampia. Jännittävän harharetkeni päätteeksi päädyin takaisin jokea seurailevalle polulle. Vatsaa alkoi kivistää, jotain ohimenevää…

Päiväksi oli luvattu sadetta. Onneksi vasta viimeisillä sadoilla metreillä taivas aukesi ja kastuin täydellisesti! Vettä tuli kuin saavista kaatamalla. Ylitin Kiertämäjoen vaelluskengät jalassa – en suosittele, kenkien kuivumiseen meni viikko.

Vaellukselta palasi tyytyväinen vaeltajatar jonka halu kulkea poluttomilla alueilla kasvaa. Reissu oli onnistunut Peuranampupäiden ylityksestä johtuvasta väsymyksestä huolimatta, mukaan tarttui pieni viikon kestänyt vatsatauti, muuten olo oli levännyt ja onnellinen 😁. Tiedä sitten mistä vatsa otti pöpön itseensä, joko purosta tai omista ruuista.

Ohessa vaelluspostauksiin liittyvä YouTube-video.