Extempore- ensilumiretki tunturiin

DSC_3870

Sen piti olla vain nopea pyörähdys Härkävaaran nuotiopaikalle ja takaisin.

En mahtanut itselleni mitään – ensilumi lumosi minut täysin, ilmoitin kotiin käveleväni tunturien kautta kotia ja jättäväni auton kirkkotupien parkkipaikalle. ”Ok.”

Aurinko sai ohuen lumivaipan kimmeltelemään. Pakkanen kipristeli poskilla ja pehmeäksi jäätynyt suo tuntui hauskalta kumisaappaiden pohjissa.

DSC_3896
DSC_3903
DSC_3906

Ennen nuotiopaikkaa kohtasin hirvien jälkiä. Olivatkohan ne tulleet ennen vai jälkeen edellä kulkeneita? Kengänjäljet parveilivat koiranjälkien lomassa ja jatkuivat syvemmälle erämaahan. Oma määränpääni oli pohjoisessa, Utsjoen retkeilyreitin varrella.

Vuolleseavttet- joki solisi vapaana. Jäin Härkävaaran uusitun nuotiopaikan sillalle nojailemaan ja katselemaan veden kulkua.

Polku kulki pienen koivumetsikön halki ennen nousua tunturiin. Eläinten jälkiä näkyi paljon, vaikka kuljin yksin ja hiljaa en onnistunut näkemään yhtäkään. Kai ajoitukseni oli väärä. Joskus olisi piristävää nähdä vaikkapa hirvi.

DSC_3925
DSC_3933-2
DSC_3942

Avotunturiin noustessani vauhti kasvoi mitä korkeammalle pääsin. Maisemat avautuivat ympärilläni ja olin keskellä seikkailua. Katselin kauempana kohoavia tuntureita haikeana, olisipa aikaa lähteä vaeltamaan. Jos velvollisuudet eivät kutsuisi ja rinkka olisi pakattuna, olisin ilomielin lähtenyt talsimaan kohti loppumatonta erämaata.

Puurajan yli päästessä mieli vapautuu stressistä. Avaruus mykistää ja muistuttaa elämän rajallisuudesta, tuskin koskaan ehdin tutkia kaikkien näkemieni tunturien huippuja tai kulkemattomia polkuja, joten miksi tuhlata aikaa huolille?

Samoilin päämäärättä matalien huurteisten koivujen ohitse kiviryhmälle ja uudesta suunnasta Vuolleseavttetvarrin huipulle. Uudet reitit antavat vaihtelua tutuille maisemille, joka pitää mielenkiinnon yllä.

DSC_3946

Päämäärätön samoiluni jatkui alas kohti kylää. Otin päässäni suunnan, tarkoituksena päätyä lähelle kylän pinnassa kulkevaa pururataa. Löysin kauniin pienen lammen, joka oli ehtinyt jäätyä. Sen mielenkiintoinen rantakallio pakotti pysähtymään tutkimaan, vaikka tiesin käyttäneeni aikaa tunturiin jo enemmän mitä alunperin ajattelin.

Retkeni muuttui jännittäväksi kiipeillessäni kivillä päästäkseni metsään. Kumisaappaat ovat ainoat hyvät retkikenkäni lumiseen maastoon tällä hetkellä, tukea nilkalle niissä ei ole laisinkaan. Aikuinen pysyy järjissään kun pääsee hieman leikkimään, ajattelin hyppiessäni kiveltä toiselle.

DSC_3959
DSC_3962

Metsässä jännitti. Vaikka aluksi toivoinkin törmääväni johonkin eläimeen, hämärässä metsässä mielikuvitus meinasi päästä valloilleen. Vaikeakulkuisessa ryteikössä huomasin sahalla katkottuja puita ja huomasin päätyneeni polulle, jota pitkin talvella pääsee moottorikelkalla alas tunturista. Olipa onni!

Pian pääsin poroaidalle ja siitä alas rinteen jyrkimpään kohtaan. Kylä avautui kauniina edessäni, katselin ambulanssin ajoa tiellä ja näin tuttujen autojen poistuvan kotipihoista. Kyläkyylän unelmakohde.

Liukasteltuani alas rinteen totesin alastulon olleen helpompi kuin mitä se oli itsenäisyyspäivänä suksien kanssa. Lampsin pururataa pitkin kotia, nälkäisenä ja paljon rennompana tyyppinä kuin lähtiessä.

Vanhempi juttuni Utsjoen retkeilyreitistä Retkipaikka.fi- sivustolla

Hiihtovaellus Urho Kekkosen kansallispuistoon maaliskuussa 2021

DSC_2389

Ensimmäisen hiihtovaellukseni postaukset löytyvät täältä

Odottelin työvuoroon lähtöä ja ajankuluksi katselin YouTubesta hiihtovaellusvideoita. Ali Leiniön ja Otso Productionin videot kolahtivat ja eksyin Urho Kekkosen kansallispuiston kartan syövereihin, tehden luultavasti ennätyksen vaellusreitin suunnittelussa.

Koska alue on käynyt muutaman vaelluksen aikana tutuksi, ennen työvuoroon lähtöä minulla oli reittisuunnitelma tehtynä. Videoista pystyi näkemään jonkin verran alueen maisemia talviaikaan, joka auttoi reitin suunnittelussa.

Mikäli koronatilanne on paha ja varaustuvat sulkeutuvat, en lähde matkaan.

DSC_2378

Hiihtovaellus

Ajankohtana on maaliskuun alku, jolloin puistossa ei oletetusti ole ruuhkaa. Urho Kekkosen kansallispuisto on suosittu retkeilykohde myös talvella, joten varasin tuvista paikat hyvissä ajoin. Postauksen kilometrit on mitattu abouttiarallaa- meiningillä, alkuperäinen suunnitelma on jossain muuttolaatikossa.

Ensimmäisenä päivänä vaellus starttaa nousulla Kiilopäältä. Hiihtelen Rautulammen hiihtoreittiä Rautulammelle ja jatkan matkaa vaellusreittiä myötäillen Lankojärven autio- ja varaustuvalle. Matkaa kertyy n. 17 kilometriä.

Toisena päivänä reittivalinta riippuu lumitilanteesta. Kyselin Metsähallituksen asiakaspalvelusta, miten mahdollinen huoltoreitti kulkee Lankojärven ja Luirojärven väliä, sain vastaukseksi että hyvin harvoin. Yritin etsiä netistä kertomuksia, mistä kävisi ilmi mitä reittiä muut ovat menneet. Kilometrejä kertyy n. 20, jos hiihtelen Palovangan joen rannoilla Livikönlammille ja siitä alas Luirojärvelle. Olen hieman skeptinen talvisia vesistöjä kohtaan, joten kierrettävää tulee.

Kolmas päivä on helpoin kilometreiltään. Toista päivää luonnehdittiin asiakaspalvelussa hankalakulkuiseksi, joten kahdeksan kilometrin päivämatkalla saa nukkua hieman myöhempään. Yön vietän Tuiskukurun varaustuvassa.

Neljäntenä päivänä huoltoura saattaa helpottaa kulkua kohti Suomunruoktua, muuten tiedossa on reititöntä hiihtelyä. Todennäköisesti hiihtelen Pikkutunturien etelärinnettä myötäillen Salonlammelle ja siitä Suomunruoktuun. Matkaa kertyy n. 14 km.

Viimeisenä päivänä hiihdän takaisin Kiilopäälle Suomunlatvaa pitkin. Matkaa tulee hiihdetyksi n. 14 kilometrin verran. Luvassa on hieman nousua.

DSC_2452

Vaelluksesta on tulossa raskaampi kuin viime talven Hetta- Pallaksesta. Tuolloin sain nauttia valmiista kelkanjäljestä, kun nyt on odotettavissa koskematonta hankea.

Suksina käytän jälleen OACin XCD160 suksiani, pidän niiden ominaisuuksista. Mukavat hiihtää, nousta rinteitä ja ottaa pois jaloista. Sorelin caribout mahtuvat siteisiin hyvin.

Ahkioni on tuunattu Paris-pulkka. Viimeksi minulla oli itse tuunatut aisat (Linkki Minna Jakosuon aisa-ohjeeseen), aisamateriaalini oli liian taipuisaa eivätkä liimaukset pysyneet kasassa, joten ostan valmiin aisapaketin. Kyllähän ne kiharat aisat naurattivat, mutta koska vaelluksesta on tulossa rankempi, pelaan varman päälle…

DSC_2466
Taipuneet aisat saivat Vuontiskeron rinteessä kyydin

Varaustupien varaaminen

Varaustuvat varasin Metsähallituksen asiakaspalvelun kautta. Varaustupiin saa päästää vain ne varanneet henkilöt, joten tuville päästessä yöpaikka on varma. Hetta-Pallaksella minulla kävi tuuri, kun sain nukkua kolme yötä joko kokonaan yksin tai yksin varaustuvan puolella. Oletukseni ensi vuoden reissulle on, että jaan tuvan muiden kanssa joten otan mukaani suu-nenäsuojaimia, just in case. Käsidesiä kului viimekin vuonna.

GPS tuo turvaa

Hetta- Pallaksella mukanani oli gps, jonka käyttöä en ollut harjoitellut kotona. Kun tarvitsin sitä, se heitti minut muualle kuin mihin piti, enkä osannut selata maastoa. Paikansin itseni lopulta paperikartalla. Hankimme Juhiksen kanssa meille oman, modernimman version johon merkitsen reittini, jotta pystyn paikantamaan itseni tarvittaessa. Ajattelin myös opetella käyttämään sitä :D.

DSC_2373

Yksin lähteminen mietityttää aina. Siksi on pelattava varman päälle ja huolehdittava varusteet ja kroppa kuntoon.

Nopeasti vaihtuvat sääolosuhteet ovat tulleet tutuksi Lapissa asuttujen vuosien aikana, osaan jo jonkin verran lukea vaihtuvaa säätä ja ennakoida sateet.

Enää täytyy odotella vain hiihtokelejä, jotta pääsen treenaamaan hiihtelyä kuorman kanssa.

Toivottavasti hiihtovaellukseni onnistuu! Mitään ei voi lyödä lukkoon korona- aikana.

Onko teillä suunnitelmat valmiina talvelle?

Ruktajärven yöretki ilman koiraa – ensimmäinen pimeä yö sitten talven

DSC_3730
DSC_3737
DSC_3749
DSC_3760

Lokakuun ”Nuku vähintään yksi yö ulkona joka kuukausi”- haasteyön suoritin heti kuun vaihduttua. Alunperin aioin yöksi jollekin lähikodalle, mutta aikataulun muututtua suotuisammaksi päätin tunnin varoituksella kohdistaa auton nokan Karigasniemeä kohti. Utsjoella asuessa monipuolinen retkeilytarjonta mahdollistaa suunnitelmien äkilliset muutokset :D.

Toiveenani oli nukkua yö jossain uudessa ja suojaisassa paikassa. Jouduin jättämään Kiiskin kotiin sen syötyä sukan ja saatuaan jonkinasteisen tukoksen suolistoonsa, joten peruin suunnitelmani lähteä ”hirvialueelle” Nammajärvelle hirvikoiramme Pekun kanssa ja lähdin yksin Ruktajärven autiotuvalle.

Yksinäisyys iski jo ajomatkalla murehtiessani koirani vointia. Se oli ollut todella apeana ja osoittanut tukoksen oireet syömättömyydellä, oksentelulla ja suolen toimimattomuudella. Yritin lohduttaa itseäni edellispäivän eläinlääkärikäynnillä jolloin Kiiskin vointia luonnehdittiin hyväksi.

DSC_3756
DSC_3767
DSC_3764

Kävellessäni Kevon reittiä pitkin kohti Luomusjärviä tunsin oloni todella yksinäiseksi. Sanon vaeltavani yksin, mutta koiran kanssa yksinolo ei ole läheskään sama asia kuin täysin yksin vaeltaminen. Huomasin kaipaavani vierelleni nelijalkaista kulkijaa ja juttukaveria. Maisemat vilisivät ympärilläni kulkiessani reipasta vauhtia, lenkkarit painoivat jalkapöytiä kipeyttäen vasemman jalan. Uudet, reklamaatiosta saamani Meindlin vakuumit lähtivät reklamaatioon, siksi huono kenkävalinta…

Vastaani tuli seitsemän vaeltajaa, Kevolla riitti vielä kulkijaa. Kuljin kaksitoista kilometriä kolmeen tuntiin saapuen perille ennen auringonlaskua.

Ruktajärven tulipaikalla laavusta kurkisteli kaksi vaeltajaa. Huokaisin helpotuksesta, vaikken autiotupaan pääsisikään, telttayöstäni tulisi turvallisen tuntuinen ilman koiraakin. Valitsin telttapaikan läheltä autiotupaa ja hain puuvajalta sylillisen halkoja nuotiota varten. Juuri, kun olin saanut teltan pystyyn ja nuotion sytytettyä täysi pimeys laskeutui.

Autiotuvan pariskunta tuli luokseni juttelemaan tehdessäni iltapalaa. Oli mukavaa, kun kaikessa yksinäisyydessäni koin oloni tervetulleeksi leiripaikalle. Sain kutsun yöksi autiotupaan, tahdoin kuitenkin kokeilla nukkua teltassa. Säikähdimme riekon papatusta, se ja kaverinsa kävivät kiivasta keskustelua jossain tuvan takana. Huh, miltäköhän olisi tuntunut kuulla ääni jos olisin ollut pimeässä yksin?

DSC_3774

Iltapalaksi olin tehnyt pienen pastan valmiiksi termariin. Jälkiruuaksi lämmitin nuotiolla banaanin sulan suklaan kera ja folioleivän nakeilla. Vatsa täynnä istuskelin pimeydessä ja katselin nuotion kipinöintiä. Missä pelko?

Kun nuotio alkoi hiipua kävin pienellä kävelyllä telttani lähistöllä. Oletin näkevinäni otsalampun valokeilassa jotain, edes eläimen. Mitään en nähnyt tai kuullut.

Tein iltatoimet ja kömmin telttaan. Nyt Kiiskin seura kelpaisi, ankeaa kun ei ole mitään mitä paijata tai jolle antaa vahtivastuu yöksi. Luin hetken kirjaa lampun hämyisessä loisteessa ja pistin yhdeksältä nukkumaan. Heräsin tunnin päästä ja hoksasin jättäneeni hirvennahkatuppisen puukkoni ulos nuotiopaikalle. Harmistuneena kömmin villa-asussani ulos pussin lämmöstä pihalle hakemaan puukkoani kettujen armoilta vain todetakseni pakanneeni sen rinkkaani…

Sihtasin valolla pimeyteen. Tätä hetkeä olin odottanut kauhulla kuvitelmissani, yksin pimeässä keskellä metsää. Mitään ei tapahtunut. En pelännyt.

DSC_3777
DSC_3782

Heräilin yöllä muutaman kerran todetakseni oloni todella mukavaksi ja lämpöiseksi. Makuualusta ei hohkannut kylmää läpi Therm-a-restin eristepatjan ansiosta ja liioiteltu villa-merinokerrastoni (villasukat, merinohousut ja -paita, villapaita, villahousut, pipo, kauluri…) pitivät lämpimänä koko yön (-4 pussini ei riitä lämmittämään yön läpi pelkällä merinokerrastolla).

Aamulla pitkitin heräämistä. Kahdeksalta annoin periksi ja nousin makuupussista viileään aamuun. Yllätyksekseni vain makuupussi oli ottanut hieman kosteutta yön aikana, teltan seinät eivät hikoilleet.

Kävin syömässä aamupuurot autiotuvalla. Oli mukava jutella hiljaisen yön jälkeen jonkun elävän kanssa.

DSC_3787
DSC_3807
DSC_3814

Paluumatkalla edeltävän päivän kauniit järvimaisemat olivat peittyneet usvaan. Seurasin usvapilven hiljaista leijumista polun päällä kävellessäni rauhalliseen tahtiin mönkijäuraa pitkin. Olen kuukauden aikana kävellyt harjulla kahdesti, joten ohitin sen jatkamalla matkaa eteenpäin uralla. Kuuntelin Viki&Köpi ja Jäljillä- podcasteja ajankuluksi.

Nousin takaisin merkitylle reitille ja pohkeeni olivat räjähtää. Kuten Kevollakin, ne tuntuivat jälleen kahdelta täydeltä ilmapallolta ja olivat todella kipeät!

Yksinäinen yöretkeni osoitti kuinka tärkeä Kiiski Kike Kikkura minulle on. Se on korvaamaton seura ja vaikka kuinka hetki sitten kirjoitinkin ettei se enää ole mörönsyöttinä, sen läsnäolo tuo turvaa. Jos joutuisin vaeltamaan ilman koiraa, olisin lähtöpisteessä yksinvaeltamisessa.

Kiiskin sukkarikoksesta on nyt 8 päivää. Sukkaa ei näy eikä kuulu, mutta enempää koiran suolentoimintaa kommentoimatta taidetaan olla voiton puolella. Eläinlääkäri tosin sanoi, että sukka voi milloin vain aiheuttaa tukoksen suolistossa, joten toivotaan että se tulisi itsekseen ulos. Tällä hetkellä koirasta ei huomaa että se olisi viikko sitten oksentanut kaiken mitä suuhunsa pisti.

Ruktajärvelle on Karigasniemen Sulaojalta 12 km suuntaansa. Polku on helppokuluinen ilman suuria korkeuseroja. Merkitty polku kulkee Luomusjärvien välissä harjua myöten. Autiotuvan pihapiirissa on avolaavu, nuotiopaikkoja, käymälä ja halkovaja. Telttapaikkoja on useampi.

Autiotupa karttapaikka.fi:ssä

Tekemistä leiriin – kuinka saada aika kulumaan yöretkillä

DSC_2758

Kun aloittelin yöpymään yksin luonnossa, ongelmanani oli paikoillaan viihtyminen. Tekemättömyys leirissä sai ajattelemaan liikaa ja tunsin oloni epämukavaksi hiljaisuudessa.

Nyt iltojen pimetessä ja lokakuun yöretken lähestyessä olen alkanut jännittämään miten ihmeessä saan ajan kulumaan leirissä, etten ala turhia pelkäämään kun mielikuvitus lähtee laukalle. Leirielämä on osa vaeltamista, pitkän päivän päätteeksi on helpottavaa päästä lepäämään turvallisen tuntuiseen telttaan ja puuhailemaan asioita joita ei välttämättä kotona tee.

Monesti käy tosin niin, ettei luppoaikaa jää ennen nukkumaanmenoa. Hiihtovaelluksellani olin iltaisin niin väsynyt, etten ruuanlaiton ja vesien sulattelun lisäksi jaksanut tai ehtinyt tehdä muuta kuin huolehtia puut seuraavalle aamulle valmiiksi.

DSC_3644
DSC_3522

Kyselin blogini instagramissa @adventurelandlapland mitä seuraajani puuhailevat leiriytyessään. Jaan nyt vinkkejänne ja lisään mukaan omiani!

  • lukeminen. Olen löytänyt kirjat uudelleen pelkän vaeltamisen ansiosta. Pyrin valitsemaan kirjan painon mukaan
  • sudokut, ristikot. Eivät paina paljoa ja vievät mukanaan
  • ruuanlaitto
  • seuraavalle päivälle polttopuiden halkominen itselle ja seuraaville yöpyjille, kiehisten veistely
  • puutyöt, lastan tai voiveitsen teko on helpommasta päästä, kokeilepa tehdä lusikka!
  • valokuvaus, pimeällä revontulien nappaaminen ruudulle voi olla yllättävänkin hankalaa jos ei ole perillä asetuksista…
  • autiotuvan tai muun kiinteän yöpymispaikan siistiminen, ikävää puuhaa jos sotkua on paljon, näin tuotat itsellesi ja muille iloa
  • leirialueen tutkiminen. Hetta- Pallaksella seurailin päästäisen elämää. Oli yllättävän mielenkiintoista kun ei ollut muutakaan puuhaa
  • kutimet ja lanka eivät paina paljoa
  • päiväkirjan kirjoittaminen, piirtäminen
  • seuraavan päivän reitin tarkempi selailu, kartan tutkiminen
  • venyttely, todella tärkeää seuraavaa päivää varten
  • uiminen, peseytyminen pidemmän kaavan mukaan vesistössä (huomioi, ettet välttämättä tarvitse pesuaineita!)
  • varustehuolto
  • kalastus, mikäli mahdollista ja sallittua
  • muiden vaeltajien kanssa kuulumisten vaihtaminen iltanuotiolla (tarvitset vain juttutuulella olevan henkilön)
DSC_2943
DSC_2939

Kun olen saanut leirielämään rutiinia ja mielekästä puuhaa, yöksi luontoon lähteminen on helpompaa ja osaan nauttia omasta rauhasta paremmin kuin muutama vuosi sitten. Pimeä on edelleen hankala kohdata, yöttömän yön Lapissa huhtikuusta lähtien olen saanut nauttia hämäristä tai täysin valoisista öistä jolloin ei ole tarvinut uhrata pelolle ajatustakaan.

Pitämällä itseni kiireisenä en jää paikoilleni mietiskelemään ja altistamaan itseäni mielen möröille.

Mitä sinä teet leirissä? Estääkö pimeän pelko yöpymästä luonnossa?

DSC_2795