Revontulia!

DSC_9399
Iltavuorosta kotiin päästyäni se iski – jo monena iltana Facebookiin oli ilmestynyt toistaan upeimpia revontulikuvia, oma innostus revontulien kuvaamista kohtaan nosti arasti päätään. Pitäisikö lähteä?

Pojalle iltapusut, miehelle ilmoitus että mä lähden ny, auto käyntiin ja menoksi. Toki nopeasti googletin kuinka kameran objektiivin tarkennuksen saa äärettömään ennen lähtöä.

Edeltävän illan kauhuleffan tapahtumat pyörivät mielessäni pysähtyessäni Mantojärven levikkeelle. Taivaalla pyörivät revontulet valaisivat tienoon sen verran hyvin, ettei otsalamppua tarvinut tarkastaakseen mörköjen läsnäoloa.

DSC_9382 DSC_9387
DSC_9388
Pelko unohtui sitä mukaan, mitä syvemmälle revontulien tanssiin pääsin. Autoliikenne oli runsasta, joten en ainakaan yksin joutunut seisoskelemaan pimeydessä. Revontulet pitivät vain pieniä taukoja loimutessaan, niitä tuntui ilmestyvät useammasta eri kohdasta Kaldoaivin erämaahan vievien tunturien takaa.

Kameran tarkennuksen kanssa minulla oli ongelmia. En ole kovin paljoa revontulia kuvannut, muut asetukset kelpasivat minulle sellaisinaankin. Käytin lcd-näyttöä apunani zoomatessani vastarannan asutuksen valoihin, lopulta parhaimman tarkennuksen sain aikaan käyttämällä apuna auton rekisterikilpeä.

Mietin, mikä ihme saa ihmiset villiintymään revontulista. Ovathan ne kauniit ja uskomattoman ihmeellinen asia yön pimeydessä, mutta eikö pelkkä katsominen riitä? Itseäni revontulikuvauksessa kiehtoo kameran asetuksiin tutustuminen syvemmin, sekä onnistuneen työn näkeminen jälkikäteen.

DSC_9393 DSC_9401
Olin jopa positiivisesti yllättynyt tuloksista! Kuvat olivat suht tarkkoja, horisontti tosin näytti joltain aivan muulta kuin promillettoman näkökulmasta kuvatulta. En ole Lightroomin mestarikäyttäjä, mutta jonkin verran sain muokattua kuvia siedettävämmiksi.

Toiveenani on, että tulevina talvina innostuisin enemmän revontulikuvauksesta. Olen tosin joka talvi luvannut saman asian itselleni enkä koskaan ole käynyt kuvaamassa revontulia kuin parin kerran verran.

Jos sitä tänä talvena sitten!

Teehetki Härkävaarassa

DSC_9319 DSC_9326
DSC_9334Vapaapäivä ja pakko päästä ulkoilemaan. Väsytti ja selkää särki, kovin korkealle en jaksanut lähteä kiipeämään joten valitsin teehetkeni kohteeksi mahdollisimman tasaisen reitin varrella sijaitsevan Härkävaaran nuotiopaikan.

Tekstini Härkävaaran nuotiopaikasta.

Retkipaikan juttuni Utsjoen retkeilyreitistä.

Lähdin merkatulle reitille Mantojärven pohjoispäästä lähtevän mönkijäuran kautta. Oikea lähtöpiste on Utsjoen kirkon viereisellä parkkipaikalla, mutta ajattelin viiden kilometrin pituisen matkan riittävän minulle ennen uutta alkavaa työviikkoa. Tämänhetkisen olotilani takia lyhyetkin rasitukset näkyvät seuraavana päivänä väsmyksenä sekä iskias-kipuna, joten varmuuden vuoksi otan retkeilyn hieman rennommin.

Aluksi pohkeeni tuntuivat väsyneiltä pölkyiltä, mutta hetken aikaa käveltyäni mitään kohtaa ei enää kolottanut ja kulku kävi leikiten. Väistelin lätäköitä uran varrella ja yritin kuvata kauniita kanervia. Korppi raakkui takanani luoden erämaafiilistä.

Mänkijäura ylittää Vuolleseavttet – joen. Kävellen joen yli pääsee hieman mönkijäjäljen jälkeen. Reitti oli jo itsessään niin kostea, ettei kenkien kastumista olisi joen kostealla rannalla huomannutkaan.

DSC_9338 DSC_9340
Ilmassa leijaili talven tuoksu. Pientä raemaista sadetta sateli hetkittäin ja pienet lammikot olivat yön aikana saaneet päälleen ohuen jääkerroksen.

Mönkijäuran yhdistyessä merkattuun reittiin jouduin kulkemaan osittain metsässä pitääkseni kenkäni edes hieman kuivempina. En pitänyt kiirettä, pysähtelin katselemaan taakse jääviä maisemia ja tutkin karuksi muuttunutta luontoa. Poron jäljet kulkivat samaa reittiä pitkin kohti nuotiopaikkaa.

Säikähdin saapuessani perille – nuotiopaikan varasto oli siirtynyt paikoiltaan ja kattokin makasi levällään maassa. Mielessäni kävi monta eri mielikuvaa ilkivallasta ja harmistuin tosissani. Onneksi sain tietää tuulen nakanneen varaston ympäri kevättalvesta – huh! Siinä taas muistutus, millainen voima tunturin tuulella on. Ja kuinka ihmiset arvostavat yhteisiä retkeilykohteita pitämällä ne kunnossa vierailuittensa aikana.

Istahdin nuotiopaikan pöytäryhmän ääreen ja korkkasin teeni. Olin kotona syönyt sen verran tuhdisti, etten tarvinnut evästä matkalle. Kesällä tuo ei olisi tullut kuuloonkaan, vähintään huonon olon takia olisin joutunut napsimaan matkalla jotain pientä purtavaa.

DSC_9344 DSC_9364
DSC_9350
Kun pitkään aikaan ei ole jaksanut retkeillä kunnolla, huomaa kuinka paljon sitä kaipaa. Näinkin lyhyestä ja yksinkertaisesta retkestä into ulkoilua kohtaan koki jyrkän nousun ja sain iltalenkkeilynkin säännöllisemmäksi.

Härkävaaran nuotiopaikka on yksi ensi kesän telttailukohteista. Koska siellä on ulkokäymäläkin, paikka soveltuu hyvin lasten kanssa retkeilemiseenkin. Vieressä kulkeva joki tarjoaa raikasta juotavaa ja Vuolleseavttetvárrille jatkuva retkeilyreitti vie aina Utsjoen keskustaan saakka. Olemme miettineetkin, jos koko perheen kanssa kävelisimme kahdeksan kilometrin matkan Kalkujoen lammen kodalle ja siitä kotiin. Uskoisi, että hyvin tauottamalla myös tuolloin neljän vuoden ikäinen jaksaisi kävellä matkan.

Teeni juotuani lähdin kävelemään takaisin Mantojärveä kohti. Näin, kuinka lunta satoi vasten vastapäisen mäen rinnettä. Talvi on lähempänä kuin arvaammekaan!

Retki perhe-elämään

Kesäkuussa koitti aika lähteä vuoden ensimmäiselle vaellukselle. Kuten tiedättekin, keskeytin vaelluksen ensimmäisen yön jälkeen. (Postaukset päivä 1 & päivä 2)

Mietin kauan, miten kertoisin keskeytymisen oikean syyn blogissani. Olemme jo pitkään haaveilleet toisesta yhteisestä lapsesta ja kuten arvata saattaa, marraskuinen ilonaihe päättyi katkerasti tammikuussa. Olin jo tuolloin asennoitunut siihen etten vaeltaisi tulevana kesänä vaan odottaisin pienen sisaruksen syntymää. Onneksi koulu ja kevään hiihtoretket auttoivat pääsemään yli keskenmenosta.

Juuri ennen vaellukselle lähtöä saimme tietää uudesta raskaudesta. Olin oikeastaan aavistanut asian, kun en osannut aloittaa vaelluksen suunnittelua vakavissani. Pelokkaana päätin, että joka tapauksessa lähtisin vaeltamaan – olisihan pikkuinen vasta nuppineulan pään kokoinen, mitäpä hänelle tapahtuisi. Kunnes edeltävänä iltana tutut, pelottavat oireet palasivat.

DSC_9360

Lähdin kuitenkin matkaan, mutta jo ensimmäisenä päivänä oireilu alkoi olla henkisesti raskasta. Yritin jatkaa, mutta ajatus siitä että joutuisin kokemaan saman yksin poissa kotoa, ilman J:n tukea sai minut vaeltamaan huimat 25 kilometriä takaisin tielle ja kotiin. Vaikka raskaus oli tuolloin viikolla 4, huomasin kehossani muutoksia – en jaksanut yhtä hyvin kuin normaalisti.

Meni viikkoja ennen kuin sain tietää kaiken olevan hyvin. Siitä alkoi pahoinvointi ja ylitsepääsemätön väsymys. Onneksi pahimman ajan olin kesälomalla, mutta kesän harvinaislaatuinen hellekausi esti luonnossa liikkumista entisestään. Pikkuhiljaa huonovointisuus ja väsymys ovat väistyneet ja olemme saaneet tietää pikkuisen voivan oikein hyvin yksiössään. Pikkusisaren arvioitu saapumisaika on helmikuun alussa ja pidämme sormet ja varpaat ristissä, että kaikki menisi hyvin loppuun saakka. Eihän sitä tiedä kuin vasta silloin, kun lapsen pakkaa ensimmäistä kertaa kaukaloon kotiinlähtöä varten.

DSC_9358
Nyt, kun olen sairastanut syksyn flunssat ja saanut levättyä kunnolla, on aika aloitella retkeilyä normaalimpaan tahtiin. Kuntoni sallimassa määrässä. Oletin, että toista (kolmatta) kertaa odottaessani olisin paljon paremmassa kunnossa kuin mitä esikoisen aikana, totuus onkin jotain aivan muuta :D. Keväällä onkin onneksi aikaa hankkia vaelluskunto takaisin, vaikken ensimmäisen vuoden aikana aijokaan lähteä kuin maksimissaan 1-2 yön reissuille yksinäni tai ystävän kanssa. Nyt yhden vauva-ajan jälkeen tiedän paremmin, miten liikkua luonnossa pienokaisen kanssa joten uskon ensi vuoden olevan täynnä monenlaisia seikkailuja meidän perheelle.

Haaveissani olisi päästä edes yhdelle hirvimetsäreissulle tälle syksylle, mutta saa nähdä miten käy kun maastoautossakin istuminen on epämukavaa. Mönkijän kyytiin en enää istu. Olen myös miettinyt mahdollisimman tasaisia hiihtomaastoja – en kestä ajatusta, etten pääsisi ollenkaan hiihtämään alkutalvesta! Onneksi on lumikengät.

Loppuun vielä, että tällä kaikella on tarkoituksensa. Tuskin olisin valmistunut kevääksi ja saanut vakituista työpaikkaa, mikäli raskaus olisi jatkunut. Elokuu ei ollut meille oikea aika, ehkä helmikuu sitten on.

Edullinen Trimm Spark- teltta

DSC_8520 DSC_8518Olen haaveillut jo pitkään kevyemmästä teltasta, joka mahdollistaisi pidempien vaellusten tekemisen yksin. Nykyisin käytössä ollut Jack Wolfskinin teltta painaa abouttiarallaa nelisen kiloa, eli aivan liikaa yhden kannettavaksi.

Selailin nettiä tuloksetta. 600-800 euron teltan osto ei tullut kuuloonkaan juuri opiskelut päättäneenä, joten uskoin teltan oston jäävän ensi kesään. J löysi yllättäen Vaeltajan kaupasta teltan, jonka hinta ei paljoa lompakkoa keventänyt.

Trimm merkkinä on minulle edelleen hieman tuntematon. 119 euron teltaksi suhtauduin ostokseen skeptisesti.

Plussaa se saa pienestä koostaan ja 2,6 kilon painosta. Teltta itsessään painaa vain kaksi kiloa, maakiilat 600 grammaa. Ne vaihtamalla kevyempiin teltasta saa entistä kevyemmän.
(Teltan säilytyspussiin paino on merkitty väärin)

DSC_9253 DSC_9254
DSC_9257
Kasaamiseen ei mene kauaa, kunhan ensin hahmottaa miten päin teltta kasataan. Teltan säilytyspussi on pieni ja kompakti, joten takaisin rullauksessa saa olla tarkkana että pötkö mahtuu pussiinsa kerralla.

Teltan sivuseinät saa rullattua ylös irroittamalla takaseinän tarran, jolloin siitä tulee ilmavampi näköalateltta. Sivujen hyttysverkot eivät ole tuulella haitanneet, mutta oviaukon verkosta kylmä ilma pääsee sisään. Teltan eteinen on lähes olematon, rinkalle täytyy ottaa mukaan jätesäkki/joku muu suoja, jotta sen saa teltan ulkopuolelle säilöön yöksi. Lähes 170 senttiselle rungolleni teltta on just sopivan pitkä.

DSC_9263
DSC_9266 DSC_9269
DSC_9271
Teltta on kahden hengen, mutta jo koiran kanssa tilasta meinaa olla pulaa. Kuten varmasti muissakin 1-2 hengen teltoistta, teltan sisällä on hankala pukeutua eikä siellä mahdu kunnolla istumaan.

Telttakangas vaikuttaa kestävältä. Ulkonarut joutunee jossain vaiheessa uusimaan tai ompelemaan takaisin kiinni, jos käyttöä tulee paljon. Vedenpitävyys on 4000 mm kattokankaassa ja pohjassa 10 000mm. Niinä öinä, joina teltassa olen yöpynyt on satanut vettä ja teltta on kestänyt sateet hyvin. Teltta on parhaimmillaan kesän lämpimillä keleillä ilmastoinninsa takia.

DSC_9259
DSC_9260 DSC_9261
DSC_9273
Mielestäni teltta on hintansa väärti. Suunnitelmissani on edelleen ostaa tilavampi teltta, joten tämä on lähinnä väliaikaisratkaisu.  Itse tarvitsisin teltalta tilaa koiran takia, jotta sadekeleillä sen sisällä pystyisi pukeutumaan ja pakkaamaan, vaikka ympärillä pyörisikin ylimääräinen karvakasa. Vielä kiinnostaisi testata teltta kunnon tunturimyräkässä, pysyisikö se pystyssä kovimmillakin tuulilla?

Onko teillä kokemuksia Trimmin tuotteista?

#Ruskatutka Njállavaarassa

DSC_9221
DSC_9217
DSC_9208
Viime viikonloppuna ajelimme Njállavaaran maastoajoneuvouralle maastoautollamme. Mukanamme oli J:n vanhempien pentu Jeppe, ajattelimme antaa heille pientä lapsivapaata ylivilkkaasta tuholaisesta.

Keräsimme sankollisen variksenmarjoja Pikku-J:n juoksennellessa ympäriinsä koiran kanssa. Kumpikaan eivät poistuneet läheltämme minnekään, saimme kerätä marjoja täydessä rauhassa. Sää oli viileä ja tuuleton, aurinko pilkahteli välillä esiin pilvien takaa.

Pajero- maastoautomme on osoittautunut hyväksi hankinnaksi. Sen sisälle mahtuu enemmän tavaraa kuin mitä mönkijään saa, matkustaminen on paljon mukavampaa ja meidän koko perhe mahtuu sen kyytiin ongelmitta. Nyt pääsemme myös syvemmälle erämaahan (niin pitkälle mitä uraa riittää), josta jatkaa kävellen leiripaikalle myös kolmevuotiaan pikkutöpystelijän kanssa.

DSC_9226 DSC_9233
DSC_9228
Lapsoset juoksentelivat pitkin jänkää ja söivät marjoja. Variksenmarjat maistuivat paremmin hyvin tottelevalle Jepelle, joka ei hetkeksikään kadonnut näköpiiristämme. Kun kauppakassi ja sanko olivat täysiä variksenmarjoista päätimme ajella Njállavaaran alle puron varrelle evästauolle. Variksenmarjat ovat helppo kerätä, niitä on lähes kaikkialla! Ehdoton suosikkimme on kotona tehty variksenmarjamehu. Lämpimänä juotuna.

DSC_9237 DSC_9247
DSC_9248 DSC_9250
Istuskelimme nuotiolla ja joimme lämmintä variksenmarjamehua. Makkarat jäivät kylmiksi joista puolitoista päätyi Jepelle ja hänen kauttaan tarkoin valittuun piiloon. Jollain ketulla oli varmasti bileet tulevana yönä.

Tunturissa on mukavaa juuri silloin, kun ei ole mihinkään kiire. En tiedä, onko meillä ollut koskaan tylsää ollessamme retkellä! Pelkkä maisemien katselu ja hiljaa paikoillaan istuminen riittävät täysin.

Jeppe jähmettyi täysin paikoilleen tehdessämme lähtöä. Se haisteli ilmaa ja murahti – taisi kummun takana puuhasteleva poro pelästyttää sen. Kuulimmekin, että Jeppe pelkää poroja ja juoksee kotipihassakin niitä karkuun. Aikansa ihmeteltyään se paineli omiin touhuihinsa vaivaiskoivikkoon.

Siistittyämme nuotiopaikan ja varmistettuamme sen sammuneen jatkoimme matkaamme kotia kohti.

Ruskan tilanne on edelleen komea, mutta pari päivää Utsjokea piiskanneet sadekuurot ja kova tuuli ovat tehneet tehtävänsä. Suuri osa lehdistä on pudonnut maahan ja loppusyksyn karuus alkaa hieman näkymään.

Syysilta kirkkotuvilla

DSC_9203 DSC_9199
DSC_9192
Jos syyskuussa aikoo käydä kirkkotuvilla kuvaamassa ruskaa, suosittelen käymään siellä päiväsaikaan. Olin pikku-J:n kanssa seitsemän aikaan liikenteessä kun aurinko alkoi laskeutua tunturin rinteen taa.

Poika juoksi oitis pappilan aidalle ihailemaan järvellä seilaavaa normaalia suurempaa venettä. Normaalilla tarkoitan Tenon venettä, joita täällä ollaan totuttu näkemään. Poitsua ei meinannut millään saada lähtemään aidalta jatkamaan matkaa tupien luo!

DSC_9196 DSC_9197
DSC_9194
Kiertelimme pihapiirissä, tupien ovet on jo tältä kesää lukittu. Kukat ovat kuihtuneet pois ja pihan heinikko harventunut. Syksy on selvästi tavoittanut myös yhden Utsjoen kuvatuimmista paikoista.

Kirkkotuvat ovat todellakin kuvauksellinen paikka vuodenajasta riippumatta. Tästä pääset postauksiin kirkkotuvilta talviaikaan, tässä postauksessa ollaan kevätfiiliksissä ja tässä on tämän kesän postaus kukkivasta pihasta.

Viime päivinä kova tuuli on retuuttanut puiden ruskaa. Toivottavasti väriloisto kestäisi vielä hetken ennen lehdetöntä, karua aikaa.

Viikonlopuksi kirjoittelen jutun maastoautoreissusta Njállavaaraan.

Ruskatutkan tutkimukset: Staloskáidi

DSC_9181 DSC_9183
Tunturi on puhjennut kukkaansa, nyt jos milloin kannattaa suunnata pohjoiseen luontoon kokemaan nämä syksyiset värit.

Tiistaina Erätoverin kanssa suunnattiin Staloskáidille. Tunturille nousee mönkijäura Junttilasta, Lohi Aslakin mökkien kohdalta Karigasniemen tien varrelta. Huipulle tieltä on matkaa 2,2 kilometriä.

Aluksi ura kulkee sankan koivikkometsän läpi, jonka jälkeen maisemat avautuvat jättäen puurajan taakseen. Rinne on loiva ja helppokulkuinen. Tunturin rinteestä erottaa Utsjoen Ailikkaan maston ja pohjoisessa kiemurtelee Tenojoki- eksymisen mahdollisuus on pieni, mikäli seuraa uraa ja muistaa ilmansuunnat.

DSC_9157 DSC_9179
DSC_9153 DSC_9168
Staloskáidin mönkijäura kulkee Oađašanjávrille saakka, joka on Utsjoen retkeilyreitin varrella. Joskus vaellusta suunniteltaessa reitti oli yhtenä vaihtoehtona – joku kesä täytyy vaeltaa tuota kautta kotiin.

Ennen huippua pysähdyimme pienelle evästauolle ja kuvailimme ruskaa. Kiiski söi koko retken ajan puolukoita ja variksenmarjoja, nyt ei edes koiraa hötkyilyttänyt. Aivan huipulle saakka emme menneet, jo rinteen maisemat riittivät meille. Erätoverin kuvaillessa varpuja syvennyin itsekin laajakuvalinssillä kokeilemaan pienten lehtien kuvaamista.

Paluumatkalla pieni sadekuuro yllätti meidät luomalla vastakkaiseen rinteeseen pienen sateenkaaren.

Pitäisi useamminkin nousta näille teitä reunustaville tuntureille – aina tuntuu löytyvän kauniita maisemia!

DSC_9188
Seuraava Ruskatutka kohdistuu kirkkotuville. Niistä myöhemmin ensiviikon aikana lisää!

#Ruskatutka löytyy myös Instagramista käyttäjätunnukselta @Adventurelandlapland. Valitettavasti tilini saa uutta sisältöä vasta ensi viikolla, puhelimeni koki viimeisen äksidenttinsä ja on ollut poissa pelistä keskiviikosta lähtien. Toivottavasti posti on ripeä!

Ruskatutkan tutkimukset

DSC_9077 DSC_9090
DSC_9092
Mun lemppari vuodenaika, syksy on jälleen täällä! Tänä vuonna ruska on aloittanut luonnon värjäämisen aikaisin ja mielenkiinnolla olen seurannut sen kehittymistä jo viikon ajan. Ruska saa minut rauhattomaksi – pelkään, etten ehdi kuvata ajoissa sen upeita värejä! Silti joka syksy olen saanut edes jonkun verran kuvia siitä… Voisin jo rauhoittua.

Viime viikon keskiviikkona kävin Utsjoen Ailikkaalla (linkki Retkipaikan juttuun Ailigas-tunturista) tsekkaamassa ruskatilanteen. Maaruskaa tuolloin ei ollut vielä paljoa, eikä puistakaan erottanut kuin hieman värjäymiä. Ailigas on helppo ja mutkaton tapa päästä ihastelemaan ruskan värejä, maston läheiseltä näköalapaikalta näkee Utsjoen kirkonkylän ja Tenojoen laaksoa.

DSC_9086 DSC_9081
DSC_9122
Geologisella polulla (linkki blogitekstiini polulta) vierailin perjantaina. Rinteessä ruskan värejä ei ollut paljoa, mitä korkeammalle kiipesin, sitä värikkäämmäksi maisemat kävivät. Yllätyin sienien määrästä – kuvittelin, että tämä vuosi olisi sieniköyhä!

Mustikat ovat jo hieman nahistuneita ja pahan makuisia. Torstai-perjantai yön välinen tuuli oli saanut jo osan lehdistä putoamaan maahan. Puurajalle päästessäni se tuttu rauhallisuus laskeutui mieleeni ja istahdin näköalapaikan kiviröykkiölle ihailemaan tunturin karuja maisemia.

DSC_9128 DSC_9132
DSC_9138
Lempi vuodenajakseni syksy on muutosten aikaa. Samalla kun luonto varautuu talveen se menettää runsautensa pudottomalla puista lehdet pois. Silti samaan aikaan maaperässä tapahtuu ihmeitä – marjat kypsyvät ja sieniä puskee esiin nopeaan tahtiin. Ruskan värien kadotessa tunturin todellinen karuus paljastuu rehevyyden alta. Ja se vasta onkin kaunista!

Tässä ruskatutkan tulokset viime viikolta. Nyt jo kannattaa suunnata tunturiin – maaruska on upea! Uskon, että ensi viikolla tilanne on entistä upeampi.

Tämän päivän ruskatutkailusta tulee juttua viikonloppuna, jolloin lähden kuvaamaan taas sen hetken tilanteen. Pahoittelen, että jutut tulevat hieman myöhässä. #Ruskatutka :n juttuja voitte seurata Instagramista käyttäjätunnukselta @Adventurelandlapland.

Täältä voitte selailla aikaisempien vuosien ruskakuvia.

Vetsijoella – ruskaa pukkaa!

DSC_9065 DSC_9060
DSC_9055
Ilmassa on selvästi syksyn tuntua! Luonnon päivänä kävimme illasta käveleskelemässä Vetsijoella Vetsikossa. Polun varsi oli täynnä mustikkaa ja vielä hieman raakaa puolukkaa, sieniäkin pilkisti esiin joka puolelta. Ruskan väritkin alkavat pikkuhiljaa ilmestymään puihin, luultavasti jo ensi viikolla se puhkeaa loistoonsa.

Vetsijoen polku on paikoin hyvin märkä ja liukas, joten saimme kävellä varvikossa useamman kerran matkalla näköalapaikalle. Tieltä joen törmälle on matkaa noin kilometrin verran, jos tahtoo nähdä joen kuohut parhaimmillaan. Muuten joen rannalle joutuu kävelemään tiheän pusikon halki.

DSC_9062 DSC_9054
Pikkumies liukastui pari kertaa kuralätäkössä, en ollut ollenkaan ajatellut että viimeaikaiset sateet olisivat saaneet polun suorastaan lainehtimaan. Onneksi märät housut eivät tuntuneet haittaavan menoa laisinkaan.

Pohdimme pitkään, mahtavatko ruohokanukan marjat olla syötäviä. Luontoportista saimme tiedon, etteivät ne ole myrkyllisiä, eivätkä järin maistuviakaan. Jokainen meistä maistoi marjaa ja kyllä – en suosittele maistamaan. Ei ollut mikään makuelämys.

Pahanmakuisista marjoista ja kuraisista housuista huolimatta Vetsijoki tarjoaa näköalaelämyksen lähes vaivatta. Suosittelen kyllä pukemaan kumisaappaat jalkaan, polku voi olla hyvinkin märkä paikoittain.

Vetsikko on n. 10 kilometrin päässä Utsjoen kylältä Nuorgamiin päin. Vetsikkojokea ei voi olla huomaamatta sen alittaessa sillan Vetsikon kyltin kohdilla.

Joella voi kalastaa Vetsikon osakaskunnan sekä valtion luvilla. Polkua seuraamalla löytää alueen, jolla on teltalle sopivia paikkoja. Polku jatkuu pitkälle Kaldoaivin erämaahan saakka.

Talvinen kertomus lumikenkäretkestä Vetsijoella.

 

 

Hyvää Suomen luonnonpäivää!

DSC_9044 DSC_9048
DSC_9051 DSC_9046
Tämä päivä on yhtä juhlaa!

Jo toista kertaa saamme juhlia Suomen kaunista luontoa. Ympäri Suomea järjestetään tapahtumia, joihin jokaisella on mahdollisuus osallistua. www.suomenluonnonpaiva.fi sivulta löydät tapahtumat paikkakunnaltasi ja sen lähistöltä.

Meille luonto kuuluu lähes jokaiseen arkipäivään. Se antaa meille terveyttä, ajanviettoa, stressittömyyttä ja seikkailua vuodenajasta toiseen. Mitäpä muuta sitä ihminen kaipaisikaan?

On etuoikeus saada nauttia jokaisesta luontokohteesta, joita ylläpidetään valtion varoin taikka talkoovoimin. On hienoa, että on vielä olemassa kohteita joihin ihminen ei ole päässyt vaikuttamaan kädenjäljellään. On mahtavaa tuntea olevansa yksin suuressa erämaassa, 5.4 miljoonan asukkaan maassa.

Hyvä Suomi ja suomen luonto!

Tästä lähdenkin illalla luontoon, minnekäs muuallekaan. Huomenna palaillaan kunnon blogipostauksen pariin.