Tuntuuko kalastuslupaviidakko hankalalta? Niin minustakin. Utsjoen paikallisilla on mahdollista hankkia itselleen maksuton paikkakuntalaisen lupa, joka oikeuttaa kalastamaan tietyillä alueilla. Sitten on olemassa ”punaisia” järviä, joille tarvitaan Kaldoaivi 1302 lupa. Kesti hetken, ennenkuin sain edes Eräluvilta selvän vastauksen saako kuntalaisen luvalla kalastaa näillä poikkeusjärvillä ilman 1302 lupaa. Saa.
Innostuin Vätsärin myötä kalastamisesta ja olen käynyt muutamia kertoja itsekseni ongella. En ole vielä taitava heittämään, vieheet valitsen kivan värin mukaan ja vielä kalastus ei himota niin paljoa että lähtisin pidemmälle koettamaan onneani.
Tunnistan sentään kalat toisistaan.
Olin jo jonkin aikaa haaveillut yöpyväni lähellä työpaikkaa, joten suuntasin eräänä arkipäivänä Nuorgamin Skaidijärvelle. Yllätyin kuinka paljon itse kodalla oli porukkaa! Nuotio paloi koko leiriytymiseni ajan ulkosalla, ei ollut väliä istuiko sen ympärillä porukkaa vai ei.
Tunnelmatulet ovat yksi asia jota en ymmärrä. On ok polttaa nuotiota hetken, mutta koko illan kestävä puun tuhlaus on jo älytöntä. Puut tuodaan mönkijällä tai talvella moottorikelkalla paikalle eikä se ole mitään halpaa lystiä. Retkeilyrakenteita poistetaan jatkuvasti käytöstä taloudellisista syistä, joten kannattaa tosissaan harkita paljonko itse todellisuudessa tarvitsee halkoa retken aikana.
Löysin itselleni mukavan leiripaikan pohjoisrannalta. Paikalla vaikutti olevan mahdollisesti telttasaunan jämät, paljon lahonneita kuormalavoja ja muuta puuroskaa.
Pysytin uuden Durston x mid 2 telttani hieman säätäen pystyyn. Uuteen telttaan on ollut mielenkiintoista tutustua.
Suuntasin aaltoilevalle järvelle oitis kalaan, ennen nuudelipäivällistäni. Vanha kunnon munanuudeli – teryaki – salaatti wokki toimii aina.
Kalastaessa mieli lepää. Ei haittaa jos saalista ei tule, vavan viskely on terapeuttista. Sitä vaan seisoo paikoillaan, viskoo, kelaa, katselee maisemia, vaihtaa paikkaa, selvittää siimaa ja yhtäkkiä onkin jo järven vastarannalla.
Kala ei syönyt joten talsin takaisin teltalle juomaan inkiväärilimuni loppuun. Lueskelin kirjaa ja kävin lähistöllä ihailemassa maisemia. Hyttysiä oli tarpeeksi tuulen tyyntyessä, en halunnut sotkea vaatteitani myrkyllä joten tyydyin huitomaan niitä pois.
Kala alkoi käymään pinnalla kymmenen jälkeen ja yksi rautu kävikin esittelemässä komeaa punaista kylkeään aivan vieheeni lähellä. Kala ei ollut kuitenkaan syönnillään joten vetäydyin telttani suojiin tuulen yltyessä.
Uusi Durstonini on hieman hankala pystyttää jos ei ole perehtynyt ohjeisiin. Kävin illan ikana kiristelemässä myrskynaruja ja oikomassa kulmia saadakseni teltasta yön tuulien kestävän.
Teltta kannattaa kasata heti varman kestäväksi, säästyy yön aikana monelta harmilta.
Yksinkertaisen juurileipäaamiaisen jälkeen pakkailin kamppeeni ja lähdin vaappumaan kohti Skaidijärven merkittyä retkeilyreittiä. Laavulla oltiin ryhdytty aamutoimiin jo aikaisin, sain rauhassa käppäillä autolle ilman polulla moikkailua.
Semekurtan erotusaidalla on tilaa parkkeerata auto, mutta eri asia on se kannattaako sinne tai ylipäätään mihikkään syrjempään jätää autoaan vahtimatta.
Alkuun pieni varoitus, joka on hyvä ottaa huomioon jättäessään autonsa minne tahansa parkkiin valvomatta, tarkista lähtiessäsi auton ympäristö, renkaiden alukset ja pultit! Meidän autoon on todennäköisesti tehty ilkivaltaa sinä aikana kun auto seisoi erotusaidan lähistöllä tien viereisellä levikkeellä.
Noin parikymmentä kilometriä Sevettijärveltä pois ajettuamme autosta alkoi kuulua kolinaa joka vahvistui mitä pidemmälle ajoin. Ulkoa en erottanut auton alta tai renkaista mitään, eikä yksikään varoitusvalo syttynyt nuorehkossa autossamme palamaan.
Kotona puolisoni huomasi molempien eturenkaiden pulttien olevan löystytetty ja kuskin puoleisen renkaan olevan lähes irti. Myös takarengas alkoi tyhjetä seuraavana päivänä, sieltä löytyi naula.
Jatkossa otan aina kuvat auton ympäristöstä ennen kuin lähden vaeltamaan ja tarkistan auton kunnon ennen ajamaan lähtöä. Tehkää tekin samoin!
(Tein rikosilmoituksen.)
Semekurtan erotusaidalta matkaa Sollomusjärvelle on kuutisen kilometriä matkaa. Ensin emme tohtineet mennä suoraan erotusaidan läpi mönkijäuralle vaan etsimme toista polkua jota lähtä kulkemaan. Polku oli hyvin märkä sateiden jäljiltä ja poitsu menikin pahasti nurin suolla, palasimme aidalle ja rohkenimme kulkemaan sen läpi.
Ja aidalta löytyikin sen läpi kulkeva merkitty reitti.
Sollomusjärvelle vievä polku on aluksi helppokulkuinen ja puista erottaa hyvin oranssit merkinnät. Pidemmälle kulkiessa maasto muuttuu Vätsärimäiseksi, kivikkoiseksi paikoittain hyvinkin hankalakulkuiseksi poluksi.
Meillä oli kalastusvehkeet mukanamme. Tarkoitus oli yöpyä Sollomusjärven autiotuvan pihapiirissä ja vierailla lähijärvillä kalassa. Hauska oli, kun eräluvilta puolisolleni vakuutettiin etten tarvitsisi ollenkaan lupaa vavalla kalastamiseen vuorokauden takia. En kalastele muuten, joten en ole maksanut kalastonhoitomaksua tälle vuodelle. Pilkkimiseen yksityishenkilönä poislukien erikoisalueet lupaa ei tarvitse. (muoks. Innostuin nyt sitten kalastamaan joten hankin luvat itselleni)
Emme uskaltaneet luottaa tähän vaan hankimme luvan vuorokaudeksi.
Sollomusjärvellä kävimme taloksi autiotupaan. Emme vielä levittäneet varusteitamme muita vaeltajia ajatellen, siirtyisimme ulos yöpymään koiran takia muiden saapuessa paikalle.
Poika kävi kokeilemassa kalastamista Kurttejärvellä valmistaessani päivällistä nuotiopaikalla. Hän oli hieman flunssainen joten ilta nautiskeltiin tuvalla.
Ketään muuta ei ilmestynyt autiotuvalle koko juhannuksen aikana, joten saimme nauttia autiotuvasta koko viipymämme ajan.
Aamulla nukuimme huonosti sujuneen yön jälkeen myöhään. Valmistelimme aamiaista, siivosimme varusteemme nättiin kasaan tuvan laverille, jätin vieraskirjaan merkinnän olevamme lähistöllä kalassa ja lähdimme Kiiskin kanssa patikoimaan lähijärvelle.
Oli mukava päästä kalaan! Tuijotin tyhjyyteen vispoessani viehettä tyhjältä vaikuttavaan järveen. Kiiski puuhasi rannalla, hieman protestoi haukkumalla ollessaan kytkettynä mäntyyn.
Kalastelimme aikamme, kunnes päätimme lopetella ja siirtyä lounaan tekoon autiotuvalle. Texmex tortillat paprika chili – koskenlaskijalla toimivat aina.
Vesitaso lensi edestakaisin tuvan yli kolmesti. Muuta juhannusliikennettä emme havainneet.
Nukuin päiväunet, joka on itselleni harvinaista. Oliko flunssa tavoittamassa minutkin?
Iltapäivästä jatkoimme kalastelua. Jo korkeammalta näimme harjusten uiskentelevat rantavedessä. Innostuimme kalastelemaan pitkänkin pätkän ennen kuin suunnittelimme takaisin paluuta.
Harjus kävi pinnassa lähellä ja tuumasin kokeilevani vielä kerran. Ja mitä vielä! Kala otti kiinni, emme vielä juhlineet…
Saatuani kalan rantaan koitti totuuden hetki. Mitattuamme kalan totesimme sen 32 senttiseksi, mittakalaksi! Sitten juhlittiin, kalastusretkemme oli onnistunut.
Päivälliseksi nautittiinkin harjusta ja makkaraa. Jälkiruoaksi lettua ja hattaraa, juhannustunnelma oli huipussaan nuotiolla istuskellessa.
Kesäkuu on ollut pitkästä aikaa viileä ja sateinen. Vaikka päivisin oli lämmin, ei aurinko paahtanut samalla voimalla kuin parina edeltävänä kesänä tähän aikaan vuodesta.
Kävin vielä illasta kalastelemassa tuvan lähellä tuloksetta. Käväisimme myös kävelemässä Kurttejärven niemellä, sieltä löytyi kaunis telttapaikka tulevaisuuden telttaöitä varten.
Ensimmäisenä iltana olin pitänyt pientä liekkiä kaminassa saadaksemme poitsun suolla kastuneet vaatteet kuiviksi, tupa lämpeni herkästi liian kuumaksi joten emme myöhemmin pitäneet kaminassa ollenkaan liekkiä. Tupaan laskeutui yöllä hieman kylmä, olin ottanut mukaani untuvapussin jonka suojissa oli jopa liian kuuma. Yöllä oli siis joko liian kylmä hyttysten armoilla tai liian kuuma hyttysiltä suojissa.
Aamusella yritimme olla reippaita ja saada aamutoimet hyvissä ajoin valmiiksi. Tupa kuntoon ja menoksi!
Kuljimme samaa kuuden kilometrin reittiä pitkin takaisin autolle. Tutkiskelin hetken Sollomusjärven ja Kurttetjärven välistä venetietä, joka on aikoinaan rakennettu puista. Vätsärissä vanhoja veneteitä on useampi jäljellä.
Sollomusjärven polun varrella on puihin maalattujen merkintöjen lisäksi kivikasoja. Karttaan kyseinen polku on merkitty jatkumaan lähes koko Vätsärin halki, onkohan kyseessä Ruijanpolku?
Päästessämme autolle emme hoksanneet katsoa sen ympäristöä sen enempää kuin sen että vierellä edelleen oli muita autoja parkissa. Kävimme Sevetin baarilta hakemassa jäätelöt ja ajelimme kotiin kolinan saattelemana.
Harmillinen loppu hyvälle retkelle!
Erotusaitojen läheisyyteen ei tietenkään tule parkeerata kun siellä on erotukset meneillään, sen järkikin sanoo. Jos automme ei ollut ainoa ilkivaltaa nähnyt, voisi henkilö joka koki mielihyvää tihuloinnistaan pystyttää vaikka kyltin alueelle pysäköintikiellosta, niin muutkin hoksaisivat vältellä kyseistä aluetta jos sinne ei saa autoa jätttää.
Aikaisen kesän ansiosta vaelluskauden on pystynyt aloittamaan heti lasten lomien alettua.
Lähdin seitsemänvuotiaan tyttäremme kanssa ajelemaan Ivaloon kesäleirin päätyttyä. Reittisuunnitelmamme oli joustava ottaen huomioon leirin tuoma väsymys.
Olemme aloittaneet vaeltamisen lasten kanssa heidän ollessaan viiden vanhoja. Rutiinit ovat tuttuja ja he tietävät millaista vaeltaminen on. Välillä väsyttää, suurimmilta osin vaelluksella on hauskaa!
Päivä 1. Aittajärvi – Siikavuopajan laavu 5.5 km
Saavuimme Aittajärven parkkiaueelle viiden aikoihin alkuillasta. Kuutuantie oli yllättävän hyvässä kunnossa, aikaisemmilla kerroilla tiellä on ollut suuriakin routavaurioita.
Jokien ylitys kesäkuun alussa voi olla hankalaa korkean veden vuoksi. Nopeasti edenneen kuivan kevään ansiosta veden pinta oli laskenut kohtuulliselle tasolle ja tytärkin pääsi ylittämään joen käsikynkässä kanssani ongelmitta.
Aittajärven ylitystä helpottavat joen pohjassa olevat punaiset merkinnät. Merkkien kanssa kannattaa soveltaa, välillä matalampi kohta ylittää löytyy alempaa virrasta.
Vaelsimme Suomujoen vartta pitkin kohti Siikavuopajan laavua. Kuljimme sekä poluilla, että omia reittejämme. Hyttysiä oli jo yllättävän paljon, tyttären Reiman Hytty huppari ei näyttänyt suojaavan häntä itikoilta lähes ollenkaan.
Maasto Siikavuopajalle on pääosin kuivaa kangasta. Muutama kosteikko löytyy rannasta ja matkalla on yksi pieni joen ylitys, jonka pääsi ylittämään kaatunutta puuta pitkin.
Päästessämme laavulle tytär halusi uimaan. Matalassa rannassa oli mukava puuhailla samalla kun vahdin häntä ja tein iltapalaa. Kävin itsekin pesemässä illan hiet pois, kalat hyppivät vuopajassa ja tunnistamattomaksi jääneet vesilinnut pitivät meteliä.
Pystytin Msrn telttamme sisäteltan laavuun hyttyssuojaksi. Oli mukava päästä yöpymään laavun suojissa!
Yö oli levoton, vuopajassa viihtyvät linnut pitivät pajon ääntä. Kaakatus toi juuri oikeanlaista tunnelmaa vaelluksen alkuun!
Päivä 2. Siikavuopaja – Sotavaaranoja – Sarvioja 12 km
Nukuimme myöhään, lähtö Siikavuopajalta koitti vasta yhdentoista aikoihin. Yötön yö mahdollisti aikatauluttoman vaeltamisen, pienen lapsen kohdalla rutiinit ovat kuitenkin tärkeitä myös lomalla ja halusin pitää jonkinlaisen tolkun vaeltamisessa.
Aamiaseksi söimme puuroa, leipää ja keitettyä kananmunaa.
Lyhentääkseni päivän kilometrejä lähdimme oikomaan metsän kautta kohti Sotavaaran kohdilla olevaa poroaidan porttia. Metsä oli hankalakulkuinen ja itikat piinasivat, sentään suunnistus oli helppoa rinnettä myötäillen.
Portilla maisema Suomujoelle oli kaunis ja pidimme päivän ensimmäisen tauon entisellä tulipaikalla. Tulipaikasta ei ollut enää jäljellä kuin muutama tukinpala, paikka oli siistitty hyvin. Ei olisi arvannut, että siinä on joskus polteltu tulia ja tunnelmoitu jokea.
Sotavaaranojan varsi oli paikoitellen todella kaunis. Jos hyttysiä ei olisi niin paljoa, se kelpaisi hyvin leiripaikaksikin. Polku oli helppokulkuinen, alueella oli puhurin kaatamia puita ja jänniä kelottuneita mäntyjä joihin linnut olivat tehneet kolojaan.
Sotavaaranojan tulipaikalla on kaunis koski joka on ehdottomasti käymisen arvoinen kohde. Kosken alapuolella on pieni uimakelpoinen syvänne josta ojan pääsee ylittämään, kosken kohdalla kallioille on raahattu puita joita voisi myös käyttää ylitykseen. En suosittele kokeilemaan, koski oli voimakkaan oloinen.
Vanhempana sitä tuppaa usein olemaan varuillaan korkeilla paikoilla, etenkin koskialueilla. Vesi on vaarallinen luonnonvoima ja vaikka kuinka lapsi osaisi uida aikuisen on oltava varuillaan.
Söimme hernekeittoa lounaaksi, pystytin telttamme hyttyssuojaksi tauon ajaksi. Pidempi tauko teki hyvää ja vaeltaminen jatkuikin ongelmitta hetken.
Pian kuitenkin helle ja väsy alkoi painaa. Kannoin tyttärenkin varusteet joten tauot tekivät hyvää minullekin.
Sotavaaranojan ja Maantiekurun risteyksen lähettyvillä oli mukavan oloinen telttailupaikka. Kaikkea sitä löytääkin kun lähtee uusille poluille.
Päivän odotetuin hetki koitti aloittaessamme nousun Kaarnepään eteläisen selän yli Sarviojalle. Rinkkani painoi aivan liikaa. Mitä korkeammalle nousimme, sitä tunturimaisemmaksi maisemat kävivät. Muistan edelleen kuinka ensimmäistä kertaa noustessani samaa rinnettä olin ihastuksesta sekaisin. Rakastan puiden lomasta pilkottavia tunturien huippuja!
Kuuntelimme musiikkia tallustaessamme viimeiset kilometrit Sarviojan autio- ja varaustuvan pihaan. Löysimme joelta kauniin lähteen jota jäimme ihmettelemään hetkeksi ja tytär sai jälleen kastella päätään viilentyäkseen.
Varasin meille yhdeksi yöksi varaustuvasta paikat. Varaustuvat ovat käteviä jos haluat varmistaa yösi sisällä tuvassa, vain paikan lunastaneet saavat yöpyä niissä.
Päivälliseksi tein perunamuusijauheesta ja kuivatusta jauhelihasta peruna-jauhelihasosetta, varma hitti lapsille.
Itikat pääsevät helposti joihinkin tupiin sisään, eikä niitä auta edes yrittää tappaa. Tällä kertaa olimme onnekkaita eikä sisätelttaa tarvinut alkaa pystyttämään laverille, itikoita ei näyttänyt pääsevän määräänsä enempää sisälle.
3. Päivä. Päiväretki Paratiisikuruun11 km
Sade ripotteli satunnaisina kuuroina tuvan ikkunoihin herätessämme. Tiedossa oli päiväretki ilman rinkkoja Paratiisikuruun joten emme pitäneet kiirettä.
Siivosimme ja luovutimme varaustuvan kahdeltatoista. Pystytin teltan tuvan pihaan ennen lähtöämme kohti Paratiisikurua.
Sarviojalta Paratiisikuruun pääsee kahta lopulta yhdistyvää polkua pitkin. Valitsimme menomatkalle polun joka seuraili Sarviojan sivu-uomaa. Joen varrelta löytyi kauniita leiripaikkoja joilla istuskelimme ja söimme eväitämme.
Helteinen sää jatkui aamun sateiden jälkeen pitkälle iltapäivää. Jokivarren polku oli kärsinyt paikoitellen eroosiosta ja oli hankalakulkuinen. Helteet eivät olleet sulattaneet kaikkia lumia varjopaikoilta, tytär viihtyi hangilla ja laskipa hän mäkeäkin yhdestä.
Paratiisikurulle viimeinkin saapuessamme sain sivusilmällä tarkkailla lasta taas uudelta lumikasalta samalla kun itse ihastelin Paratiisikurun jylhiä korkeita tunturinrinteitä.
Vaikka Paratiisikuru on nimensä veroinen, se ei ole muistaakseni luvallista telttailualuetta. Maasto kurulla on herkkää, joten pysyttele valmiilla poluilla. Olen ensimmäisen kerran vieraillut kurulla noin kuusi vuotta sitten, ilokseni en itse havainnut kovaa maaston kulutusta, kuten esimerkiksi Kevon luonnonpuistossa on nähtävillä.
Lumileikit vaihtuivat ”vuorikiipeilyyn” joten oli aika syödä evästä. En ollut varannut lounasta mukaamme, patukat, muffinit ja suolakeksit toimivat hyvin pitämään energiatasot korkealla.
Paluumatkalla katselin taivaalle kerääntyvä pilviä. Ne näyttivät aivsn ukkospilviltä, eikä mennytkään kauaa kunnes ensimmäinen jyrähdys kuului. Hoputin lasta eteenpäin, emme voisi jäädä avotunturiin ukkosen lähestyessä. Alkoi takaa-ajo.
Onneksi olin aamulla ottanut sadevaatetta mukaan. Tummat pilvet lähestyivät jyrinän saattelemina, päästessämme suojaisampaan maastoon näytin tyttärelle jokaisen potentiaalisen suojapaikan edetessämme kohti Sarviojaa.
Kuljimme metsäpolkua pitkin joen ylityspaikalle. Taivas suorastaan repesi auki saadessamme piiloon jätetyt ylityskengät jalkaamme.
Saavuimme autiotuvalle likomärkinä. Tuvan edessä istui vaeltajajoukkio joiden seuraan tytär jäi juttelemaan hakiessani kuivia vaatteita teltalta. Äh, teltan alla oli kuoppa joka tietenkin oli täyttynyt vedellä.
Jätimme autiotupaan osan vaatteista kuivumaan ja siirryimme telttamme syömään.
4. Päivä. Sarviojalta takaisin Aittajärvelle 11 km
Sade laski lämpötilaa roimasti. Heräsin aamuyöstä kylmään, pyysin tyttären kanssani samaan makuupussiin mutta hänellä olikin kuuma… Ja sain palella yön yksinäni.
Aamulla nukuimme pitkään eikä aamutoimiakaan tehty kovin kiireellä. Jutustelimme muiden vaeltajien kanssa ja nautimme viimeisistä hetkistä leiripaikassa ennen raskasta nousua Kaarnepäälle.
Sarviojan autio- ja varaustuvan takaa nousee polku Kaarnepäälle, jota pitkin pääsee oikaisemaan aina Maantiekurun nuotiopaikalle saakka Kuotmuttipään kautta. Polku erottuu pääosin hyvin tuntureilla. Vettä sieltä on huonosti saatavilla.
Kannoin suurimman osan varusteistamme ja nousu kaarnepäälle teki pahaa. Taakse avautuvat maisemat kannustivat nousussa, laki ei tosin tuntunut tulevan ollenkaan esiin.
Neljän päivän vaelluksemme oli ollut lapselle vaativa kilometreiltään, hän kuitenkin jaksoi hienosti viimeisenkin päivän kilometrit. Väsymystä oli ilmassa, lukuisat ”arvaa asia värin perusteella”, ”arvaa asia kotoa” leikit ja tarinoiden keksiminen alkoivat jo itsellä kyllästyttää. Lapsen kanssa loputon jutustelu kuitenkin tsemppaa ja auttaa jaksamaan. Tauotimme paljon, aina kun lapsi halusi.
Seurasimme saderintamia ja jutustelimme vastaantulevien kanssa. Etenkin heidän, joilla oli koiria.
Viimeinkin päästessämme Maantiekurun nuotiopaikalle olimme kulkeneet pahimman ohi. Enää olisi jäljellä lyhyt tallustelu joen rantaan, ylitys ja autolle hiippailu ylityskengissä.
Neljä päivää kahdestaan tyttären kanssa oli ihanaa aikaa! En ole aikaisemmin vaeltanut vain hänen seurassaan. Oli mukava höpötellä, seurata hänen loppumattomia puuhiaan luonnossa ja huomata kuinka reipas eräilijä seitsemänvuotias on.
Odotan innolla elokuista vaellustamme jonnekin, en ole päättänyt kohdetta. Saa ehdottaa, Kainuu ja Lappi ovat rajana.
Erämaan vaeltajatar 