Nuorgam: Skáidejávrin kota

DSC_7529 DSC_7531
DSC_7534
DSC_7573 Nuorgam, Suomen pohjoisin kylä on vain 48 kilometrin päässä Utsjoelta. Sinne ajaminen ei vie tuntiakaan ja monipuoliset, vaihtelevat maisemat tarjoavat matkaajalle mielenkiintoiset näkymät ennen kohteeseen saapumista.

Kylän keskustasta nousee tie Pulmankijärvelle jonka lähettyvillä on useampi retkeilykohde, mm. Sevettijärvi – Nuorgam vaellusreitti ja sen alusta löytyvä riippusilta, muinaisia asuinpaikkoja sekä Skáidejávrin kota. Itse Pulmankijärven ympäristö on jo näkemisen arvoinen paikka.

Itse en ollut aikaisemmin käynyt Skáidejávrilla, joten pyysin Erätoveri E:n mukaani lyhyelle aamureippailulle. Pakkasta ei ollut kuin nimeksi ja pieni tuulenvirekään ei haitannut menoa. Jätimme auton mäen huipulla olevalle levikkeelle, jonka vierestä löytyi opasteet kodalle.

DSC_7539 DSC_7541 DSC_7546 DSC_7548 DSC_7565 Erätoveri E lumikenkäili kovalla, tuulen puhaltamalla hangella ongelmitta, itse jäin vähän jälkeen suksineni liukkaassa mäessä jota en tohinut suoraan lasketella alas. Kodalle menee polkukin ja näin talviaikaan hiihtourakin, mutta helpoiten pääsimme perille suoraan jängän yli kulkien.

Matkalla kodalle maisemat olivat ilahduttavan erilaiset verrattuna Utsjoen kotien metsäiseen ympäristöön. Mihin tahansa katsoi, näki ympärillään tunturia tunturin perään. Seikkailufiilis alkoi jälleen vallata mielen, mitä kaikkea alueelta löytyisikään jos lähtisi syvemmälle erämaahan?

DSC_7551
DSC_7554 DSC_7556
DSC_7562
Skáidejávrin yli kulkee Utsjoki-Nuorgam moottorikelkkaura. Kota on aivan järven rannassa, sen takaa löytyy kierrätyspiste, ulkokäymälä sekä halkovaja. Kota on kuten muutkin Metsähallituksen ylläpitämät, sisältä löytyy kamiina sekä istuimet. Skáidejärven kodan penkkejä oltiin levennetty ylimääräisellä laudalla – luultavasti yöpymistarkoitusta varten. Kodat ovat pääsääntöisesti tarkoitettu päiväretkiin, joten etenkin talvella ne voivat olla vetoisia ja kylmiä kamiinasta huolimatta, joten etenkin talviaikaan kodassa yöpyjän on varauduttava lämpimillä varusteilla.

Joimme kupilliset lämmikettä, kirjasimme käynnistämme vieraskirjaan ja jatkoimme matkaa takaisin autolle hiihtouraa pitkin.

DSC_7590 DSC_7578
Juttelimme koko matkan kodalta takaisin tielle, kova tuuli kohmetti poskia ja kädet jäätyivät ilman hanskoja kuvatessa. Vaikka kuljimme hitaasti ja pysähtelimme paljon, saimme aikaa kulutettua takaisin kulkemiseen puolisen tuntia. Retkeilyreitin pituus tieltä kodalle on kartasta mitattuna 1,5 kilometriä, talvella metrejä kertyy vähemmän linnuntietä kulkien. Reitti on helppokulkuinen ja soveltuu myös lapsiperheille.

Skáidejávrilla kulkee myös 5,8 kilometrin pituinen rengasreitti joka alkaa moottorikelkkauran portilta.

Parkkipaikan läheisyydessä on myös kartoitusmuistomerkki.

Kuvat, joissa esiinnyn suksieni kanssa ovat Emilia T:n ottamia.

Hyytävä helmikuu

DSC_7436 DSC_7437
DSC_7516
Helmikuu on maineensa mukaisesti vuoden kylmintä aikaa. Utsjoella kuun ensimmäisiä päiviä vietettiin kolmenkympin pakkasissa, eipä paljoa innostanut pistää nokkaa ulos ovesta! Kävin tosin Erätoveri E:n kanssa lumikenkäilemässä viime sunnuntaina mittarin näyttäessä rapeaa -33 astetta, kameraa en kertaakaan kaivanut repusta esille suojellakseni sormiani… 😀

Lauantaina me J:n kanssa kurvattiin kelkalla tutulle alueelle Skoarrajávrin ja Jeagelveaijávrin lähelle. Kylällä pakkanen oli purevan kovaa tunturissa sitä ei edes huomannut auringon maalamien maisemien viedessä kaiken huomion!

DSC_7461 DSC_7453
DSC_7494
Lukuisat riekkojen jäljet helmeilivät tunturikoivujen alla, takana siintävän erämaan tuttu hiljaisuus innostutti ajamaan yhä pidemmälle kohti aurinkoa. Vaikka pakkanen kipristelikin kasvoilla, kirkas auringonpaiste huijasi mielen ajattelemaan kevään lämpimiä kelejä.

Kävelin tunturinrinnettä pitkin  yhä lähemmäs Jeagelveaijávria J:n jäädessä kelkan kanssa syrjemmälle. Lumen peittämiä koivuja näkee Utsjoella harvoin, joten päätin ottaa maisemista kaiken ilon irti.

DSC_7506 DSC_7489
DSC_7495 DSC_7527
Vielä paluumatkallakin pyysin J:tä pysähtymään pariin otteeseen saadakseni kuvia kauniista maisemista. On ilo ja onni päästä näinkin helposti pikaisesti käymään tunturissa nollaamassa mieltä.

Uskomatonta, miten nopeasti aurinko tuntui nousevan esiin kaamoksen jäljiltä tänä talvena. Olen ehtinyt nauttimaan siitä vain kahden päivän ajan ulkoilun merkeissä, toivon tosissani että päiviä tulisi lisää ennen kuin talvi vaihtuu kevääksi.

Käymme usein Jeagelveaijávrilla pilkillä ja ajattelin sopivalla säällä hiihdellä järvelle karvapohjasuksillani. Järveltä lähtee ura Bárit tunturien välistä ja kulkee aina Vetsikkoon asti, se on etenkin aurinkoisella kevätsäällä todella upea kohde hiihtämiselle tai lumikenkäilylle.

Tiistain vapaapäivänä on tarkoituksena lähtä viimeinkin Nuorgamin Skáidejávrin kodalle, vielä täytyy tutkailla luvattua säätä ja fiksuinta reittiä paikalle.

Sitä reissua odotellessa, hyvää loppuviikkoa teille kaikille!

 

Pakkaspäivä Jeagelveaijávrilla

DSC_7403 DSC_7404
DSC_7410 DSC_7412
Hyrr!

Paleltaa edes katsoa näitä kuvia! Toissa lauantaina pakkasta oli lähemmäs 20 astetta, tuulta vain nimeksi. Oltiin pukeuduttu kaikki lämpimästi ja oletettiin että pärjättäisiin pakkasessa ilman suurempia ongelmia.

Lähdimme ajamaan Nuorgamintien varrelta ylös tunturiin. Jossain vaiheessa huomattiin, että Jesse- koira oli seurannut meitä J:n kotoa asti ja vaikka ikää seniorilta löytyykin, se jaksoi hienosti jolkutella perässä Jeagelveaijávrille asti.

Perinteisesti järvellä riisuttiin kypärät pois ja ryhdyttiin virittelemään pilkkejä paikoilleen. J:llä olikin nopeasti ensimmäinen suurempi kala kiinni, joka tietenkin pääsi irti ennen pinnalle nostamista…

Pikku-J juoksenteli Jessen perässä eikä näyttänyt merkkiäkään palelemisesta. Minulla toppatakki tuntui päästävän kylmää ilmaa lävitseen, käveleskelin ja lämmittelin itseäni ehkäistäkseni kylmän leviämisen.
DSC_7414 DSC_7421
DSC_7422
Edeltävien päivien kova tuuli oli muodostanut irtolumesta kovia dyynejä järven jäälle. Jään pauke osoitti pakkasen kiristyvän ja nopeasti huomasinkin varpaideni olevan täysin jäässä, eikä takin sisälle päässyt kylmyyskään hellittänyt.

Varpaani olivat jo täysin tunnottomat kun viimein kehtasin sanoa J:lle, että varusteeni eivät enää riitä pitämään minua lämpimänä ja pohdittiinkin mitkä kengät loppupeleissä olisivat sellaiset, joissa varpaani säilyisivät normaalin värisinä kovimmillakin pakkasilla. Safarin thermosaappani olivat ainoat, joissa varpaitani on alkanut paleltaa vasta tuntien pilkkimisen jälkeen, nyt ilmeisesti varpaani paleltuvat entistä herkemmin…

Tarkastin pikkuisen poskia vähän väliä, ja vaaleiden laikkujen ilmestyessä päätimme että on aika lähteä kiireellä kotia kohti. Pikku-J ei edelleenkään näyttänyt välittävän kylmästä, mutta ei pistänyt ollenkaan vastaan kun kerroimme lähtevämme kotiin.

Jesse poimittiin kyytiin järven toisesta päästä ja paluumatkan se matkustikin kelkan kyydissä. Skoarrajávrilla Pikku-J:kin kertoi palelevansa. Säästyttiin paleltumilta, mutta tuskinpa lähdetään pikkuisen kanssa enää yli -15 asteen pakkasilla tunturiin.

Onko teillä suosituksia kunnon kengistä, jotka pitävät sisätiloissakin sinertävät varpaat lämpiminä? Huopakumisaappaat on iso nou nou, Sorellit eivät ole pitäneet varpaitani lämpiminä ja nyt Safarin Thermosaappaat (kolme kokoa liian isot, puen niihin kolmet villasukat ilmavaralla) osottautuivat kylmiksi, vaikka vielä viime vuonna pärjäsin niillä loistavasti.

Ps. blogin Instagram-tilillä @Adventurelandlapland on arvio Oacin XCD 160 – karvapohjasuksien ensihiihdosta. Käykää kurkkaamassa! Bogiin suksista tulee testipostaus kunhan olen päässyt kokeilemaan niitä kovemmallakin hangella.

 

Kaamos on ohi!

DSC_7395 DSC_7383
DSC_7375
17.1 aurinko pilkahti horisontin yllä Utsjoella. 52 vuorokautta kestänyt kaamos päättyi lyhytkestoiseen valonpilkahdukseen.

Ihan vielä aurinkoa ei täältä kylän pinnalta näe, mutta päivien valoisa aika pitenee vauhdilla. Pimeät pakkaspäivät vaihtuvat häikäisevään hangen kimalteluun, kohta saa tosissaan alkaa etsimään aurinkolaseja eteisen kaapista!

DSC_7365 DSC_7384
DSC_7400
Kävin 14. päivä lumikengin geologisen polun huippumerkillä, josta kuvat nappasin. Huipulla tuuli yltyi mahdottomaksi ja kuvien saaminen oli aikamoista taistelua kun samalla sai pitää sekä piposta että kameranjaloista kiinni.

Mie melkeinpä voisin sanoa tykästyneeni jopa enemmän hiihtämisestä kuin lumikenkäilemisestä tänä vuonna! Olenkin jo aikaisemmin maininnut etsiväni itselle uusia suksia, lopulta päädyin lukuisten mielipiteiden ja nettikaupan ohjeistuksen perusteella Oac XCD 160 karvapohjallisiin suksiin! Aluksi olin lyhyempien kannalla, mutta koska haen enemmän välinettä hiihtämiseen kuin lumikenkäilyyn, 160 senttiset ovat itselleni mahdollisesti ne sopivimmat sukset. Ja mitä parasta, niihin tulee ea-bindingit, eli melkeinpä mikä tahansa talvikenkä sopii niihin (elikkä jos J:n kenkä mahtuu siteisiin, hänkin voi käyttää niitä riekkometsällä) eikä erillistä monoa tarvita.

Toivottavasti jo ensi viikon perjantaina pääsisin testaamaan niitä, ja muutaman kokeilukerran jälkeen kirjoittamaan tänne arviota niistä.

Hyvää alkanutta viikkoa!

Eräherkut; Tuhdit myslipatukat

DSC_7293 DSC_7298
DSC_7300 DSC_7284
DSC_7322
En ole varmaan ainoa, joka ei ensinnäkään pidä kauppojen myslipatukoista taikka pysty syömään niitä montakaan päivää putkeen (tai edes sitä ensimmäistä…). Aikaisemmin muita blogeja selaamalla olen törmännyt mitä mielenkiintoisimpiin müsli-kuivattu hedelmä- sekoituksiin ja päätin kokeilla tehdä patukoita itse.

Pikaisella googletuksella vastaan sattui Myllyn Paras – yrityksen helppo ohje, jota hieman sovelsin kylämme kaupan antimilla. Olin hieman ennakkoluuloinen aprikoosi-mantelirouhe-kookoshiutale-rusina sekoituksestani, mutta patukoiden valmistuttua yllätyin tuloksesta!

Aluksi sekoitin ½ dl rypsiöljyä, ½ dl omenamehua ja 1 dl siirappia keskenään ja kiehautin pannulla. Siirsin pannun pois liedeltä ja lisäsin seokseen 4 dl Fazerin Alku mustaherukka & mansikka kaurahiutaleita, 1 dl kuivattua aprikoosisilppua, 1 dl rusinaa, 1 dl mantelirouhetta ja lopuksi 1 dl kookoshiutaleita. Seoksesta tuli paksua, mutta helposti muotoiltavaa.

Vuorasin talon ainoan kapean vuoan leivinpaperilla ja taputtelin seoksen tiivisti sen pohjalle. Seos oli tosin sen verran paksua, että se saattaisi pysyä kasassa uunipellilläkin. Ohjeessa neuvotaan paistamaan patukkamateriaalia 200 asteessa 20-25 minuuttia.

Annoin kaistaleen jäähtyä ja leikkelin sen pitkulaisiksi patukoiksi jotka murenivat leikkuulaudalle. Myöhemmin luin ohjeen kommenteista, että taikinasta pitäisi tehdä tahnamaista, jotta patukat pysyisivät paremmin kasassa.

Maistelutesti suoritettiin otollisissa olosuhteissa tunturissa. Pikku-J:lle patukat maistuivat ja sain jopa luvan tehdä niitä lisääkin! Itse pystyin syömään vain yhden – patukka on sen verran tymäkkää tavaraa, että suurempikin nälkä katoaa hetkessä.

Patukoita voi täyttää oman mielensä mukaan. Seuraavalla kerralla kokeilen mustikkajauhetta, kuivattuja karpaloita ja myslisekoitusta. Patukoita voi pakastaa ja ne säilyvät pakastimessa 1-2 viikkoa.

Eräherkut- osio on blogin uusi aihealue, jossa kokeilen itselleni uusia reseptejä monipuolistaakseni retkien ruokailuja. Otan mielelläni vastaan vinkkejä kommenttiboksiin!

Kuvina: Sininen hetki

DSC_7269 DSC_7277
DSC_7264 DSC_7262

Sininen peitto peittää maisemat juuri auringon laskiessa, ennen pimeyden laskeutumista mailleen. Sen näkee parhaiten pilvettömällä säällä. Toisessa suunnassa taivas voi olla peittynyt auringon viimeisten säteiden kirjoon.

Tämä ilmiö on jälleen yksi kaamoksen hyvistä puolista. Hetki kestää vain lyhyen ajan, joten sen näkemiseksi kannattaa olla hyvissä ajoin oletetun auringonlaskun aikaan liikenteessä. Sinistä hetkeä käytetään paljon taiteessa ja kirjallisuudessa – enkä yhtään ihmettele!

Kuvina- sarjassa julkaisen maisemakuvia vailla tarinaa.

Loppuaan lähestyvä kaamos

DSC_7254 DSC_7260
DSC_7253 DSC_7247
Kauhea, miten pitkä tauko tänne blogin puolelle onkaan taas eksynyt!

Mitään sen kummenpaa en ole ehtinytkään tekemään, kun joulureissun jälkeen tein pidemmän työputken ja tämän vapaan retkisuunnitelmat menivätkin uusiksi ikävän sattumuksen vuoksi. Koska luonnossa oleminen nostattaa mielialaa, mun oli päästävä haukkaamaan happea vaikkei jaksaminen riittänytkään fyysiseen ponnisteluun.

Vähän jännittynein fiiliksin käynnistin Lynxin (koska en edelleenkään osaa ajaa sillä) ja ajelin ylös tunturiin. Kaukaa etelästä kajasti laskevan auringon valo ja hiljalleen tuuli puhalsi irtolunta ilmaan. Ajelin Johtálanvárrin yli, ohitin Vuolleseavttetvárrin ajaessani Seitikkoniittyä kohti. Badjeseavttet-joen lähestyessä pysähdyin katselemaan kaukana laskevaa aurinkoa. Mieliala nousi kohisten kun eläydyin kuvaamaan upeaa maisemaa, yltyneen tuulen takia lyhyt hetki tuntui haasteelliseksi sormien kohmettuessa kuvatessani ilman hanskoja.

Lunta oli yllättävän vähän. Kelkan jälkiä pitkin ajellessani löysin moniakin kohteita joihin suksikin luistaisi vaivatta, jängät olivat vielä vailla kovettunutta pohjaa.

Kotimatkalla mietin mieltä painavia asioita sinisen hetken laskeutuessa tunturiin. Onneksi meillä on mahdollisuus rentoutua ja mietiskellä asioita näin kauniissa maisemissa. Yksin, keskellä sitä koskemattominta luontoa.

Koen, että itselleni luonto on parasta lääkettä henkiselle hyvinvoinnilleni. Pienikin hetki raikkaassa ulkoilmassa helpottaa. Vaikka tunnen syyllisyyttä siitä, että vapaalla olen ulkoillut mutta joutunut silti anomaan saikkua sen jälkeen, tämä on ollut yksi parantava tekiä käsittelemään aihetta mielessäni.

PS! Kaamosta on jäljellä 12 päivää. Tämä kaamos on tuntunut valoisammalta ja lyhyemmätä kuin edeltävänsä.

 

 

 

Vuoden 2017 lempparit

DSC_4719

Mitää! Nytkö jo on aika sanoa heipat vuodelle 2017?

Mielelläni sanon. Tänä vuonna seikkailin varmaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin, toteutin unelmiani ja kasvoin vaeltajana, mutta taustalla on koko ajan pyörinyt stressi vähän vaikka mistä. Syksyllä pahin stressi helpotti ja pystyin jälleen keskittymään kouluun paremmin.

Vuonna 2018 mie valmistun viimein lähihoitajaksi oppisopimuksella, edessä on puolen vuoden loppurutistus. Meninpä vielä vaihtamaan osaamisalan sairaanhoito & huolenpitoon, joka on huhujen mukaan rankempi kuin edeltävä vanhustyö. No, kyllä mie pärjään! Vähän vain joudun pihistämään ulkoilusta, alkuvuosi voi olla siis hiljaisempi bloginkin puolella. Pyrin silti pitämään yllä kerran viikossa postaamista.

Uusia postausaiheita on tulossa, mm. eräherkut, tunturikasvio, Karigasniemen & Nuorgamin retkikohteet… Toivottavasti nämä kiinnostavat lukijoita!

DSC_5137
DSC_5117 DSC_5030

Mitä vuonna 2017 tulikaan tehtyä?

Tammikuussa pohdin pimeän pelkoa ja muistelin vanhoja sairastelun takia. Blogini pääsi myös Retkipaikan kuukauden blogiksi.

Helmikuussa haaveilin että saataisiin nauttia talvesta vielä huhtikuussakin. Olisinpa tiennyt, että vielä kesäkuussa olisi päässyt lumikenkäilemään… Innostuin myös hiihtämisestä Kuolleitten Kuolpunan uralla.

Maaliskuussa aurinko alkoi helliä pilkkijöitä ja kävin erätoverin kanssa lumikenkäilemässä Vetsikkojoen jäillä.

Huhtikuun aikana Ánnáguravárri ihastutti näköalallaan ja suunnittelin kesän vaelluksia.

Toukokuussa alkoi lumi tympäistä…

Kesäkuussakin kahlasin lumihangessa ja lähdin ensimmäiselle yksinvaellukselleni! 

Heinäkuussa hyttyset häätivät meidät Kaldoaivin erämaasta ja auringonlasku ihastutti.

Elokuussa kesäloma loppui, mutta ennen sitä vaelsin Urho Kekkosen kansallispuistossa.

Syyskuu innosti vaeltamaan Kuoppilasjärvelle ja ihastutti ruskallaan.

Lokakuussa seikkailin Pekun kanssa sumuisissa maisemissa ja löydettiin uusi retkeilykohde!

Marraskuussa satoi ensilumi ja kävin testaamassa eräsuksia.

Joulukuun postaukset löytyvätkin tuosta alta. Joulukuu tulee olemaan hiljainen, lähdemme jouluksi etelään ja sitten mulla onkin pieni työputki edessä. Tätä kirjoittaessa olinkin sairaslomalla kotona selkäni takia, eipä paljoa tullut liikuttua ulkona…

DSC_4990 DSC_6060
DSC_5960 DSC_6174

Vuosi 2017 oli täynnä seikkailua ja itsensä ylittämistä! Toivottavasti sama teema jatkuu tulevinakin vuosina. Sen tiedän, etten vielä 2018 tule vaeltamaan talvella, mutta 2019 onkin sitten taas aivan oma asiansa… 😉

Hyvää joulua & onnellista uutta vuotta lukijoilleni! Blogini hiljenee ainakin jouluviikolle.

Kiitos vuodesta 2017!

Lapsi mukaan tunturiin

DSC_4244 fisut
DSC_4455
Kun lapsi on niin pieni, ettei osaa vielä itse kertoa milloin on kylmä tai tehdä mitään sen eteen että pysyisi lämpimänä, täytyy aikuisen olla skarppina ja perillä lapsen voinnista.

Me ulkoillaan paljon koko perheen voimin ja vuosien aikana parhaimmat pukeutumisniksit ja keinot pitää lapsi tyytyväisenä hyisen rekikyydin aikana ovat selvinneet useiden reissujen jälkeen.
Reissun onnistumisen valmistelu alkaa heti kotoa. Pieni lapsi voi käyttää vielä vaippoja, joten juominen ja syöminen on ajoitettava sopivasti ennen lähtöä. Vaippa jalkaan, päälle kerraston asu, kelistä riippuen joko villahaalari tai fleecet (tai jopa säästä riippuen molemmat!) puetaan ylle, kaula vuorataan kaulurilla ja kypärämyssyllä, käsiin lapaset ja tumput…  Jalkaan villasukat, kengiksi pari kokoa isommat kengät jotta villasukkienkin jälkeen niihin jää ilmavaraa ja tilaa liikutella varpaita… Haalarin päälle vielä huivi suojaamaan kasvoja rekikyydin ajaksi, kypärä päähän ja lasit suojaamaan silmiä.

DSC_1523
DSC_1646 Joskus tilanteet voivat yllättää…

Kuulostaa paljolta! Tärkeintä on, että vaatteiden alla on tilaa liikkua ja liian täyteen ahdattu haalari päästää kylmän lävitseen. Vähän niinkuin aikuisellakin.
Reessä istuessa kylmä viima puhaltaa säästä riippumatta. Rauhallisessa tärinässä usein uni alkaa maittaa, ja pieni lapsi valahtaa alemmas visiirin suojiin nukkumaan päiväunia. Makuupussi on oiva väline suojaamaan kasvoja ja liikkumatonta kehoa. Takapuolen alla lämmittää poron- tai lampaantalja.

Usein lyhyeksi jääneet unet voivat änkyröittää, joten eväät ja mieleinen puuha ilostuttavat tunturissakin. Kuinka jännää onkaan syödä nuotiomakkaraa, tai maistella vuoltua kuivalihaa? Vähäsuolaisena vaihtoehtona toimii eväsleivät, piltin juotavat kiisselit ja pähkinät. Ruokatermoksiin saa valmiit ateriat, ei tarvitse kuin avata purkki, kaataa vaikkapa makkarakeitot astioihin ja syödä. Juominen on myös kylmällä säällä tärkeää.

Autiotuvan tai kodan läheisyys takaa lämpimät tauot kesken pilkkimisen. Kun suuntaamme lasten kanssa tunturiin, kohteemme läheisyydessä sijaitsee usein paikka jonne voi tarvittaessa hakeutua lämmittelemään ja tarvittaessa vaihtamaan kuivaa tai lämmintä ylle.

Lapsen ja mikseipä myös toisten aikuisten paljaiden poskien seuranta kannattaa. Paleltumat ilmestyvät kasvoille ensin punertavina ja muuttuvat myöhemmin vaaleiksi tunnottomiksi laikuiksi. Alkavia paleltumia voi ensihädässä lämmittää painamalla kasvot kämmenten suojiin, kotimatkalle ne on suojattava hyvin jotta ne eivät pääsisi pahentumaan ja tummumaan. Paleltunutta kohtaa voi myös hieroa hellästi jollain pehmeällä materialla.

Lisää paleltumien hoidosta Terveyskirjastosta.

Taaperomme posket ovat kuin omani- ne punehtuvat oitis pakkasessa. Valkoisia laikkuja emme ole niistä koskaan löytäneet, mutta yhden tuulisen pilkkikerran jälkeen hänen poskeensa ilmestyi A:n muotoinen punainen jälki, joka oli mahdollisesti syntynyt jonkun vaatekappaleen jäädyttyä ja painaneen hänen kasvojaan. Tässä on oltava siis todella tarkka! Kovalla tuulella emme edes lähde tunturiin, vaikka kylän pinnassa se tuntuisikin siedettävältä tunturissa se on paljon kovempi ja jäätävämpi.

DSC_4746
DSC_4874 DSC_4213
Liike on paras lääke kylmään. Kun varpaat alkavat jäätyä, on aika vauhdikkaammalle leikille. Lumihangessa tarpominen nostattaa sykettä ja lämmittää. Pieni varvasjumppa saa veren virtaamaan kylmiin varpaisiin ja saa aikaan kovaa kipua – sitä voi hoitaa tulehduskipulääkkein tarvittaessa. Toisin kuin ajatellaan – paleltunutta kohtaa ei saa puristaa! Kuinka moni myöntää puristavansa jäätyneitä sormiaan? Hep.

No entäs se vaippa? Jos käy hassusti ja vaippa uhkaa falskata, kätevin tapa vaihtaa se on ottaa mukaan teippivaippoja, jolloin kaikkia vaatteita ei tarvitse riisua. Autiotuvan tai kodan läheisyys on tässäkin asiassa hyvä, muuten voi pikkuiselle tulla kylmät paikat! Jos pahin mahdollinen on tapahtunut ja vaatteet haalarin alla ovat kastuneet, luultavasti itse suojaisin lapsen makuupussilla rekeen ja veisin suorinta tietä kotiin, mikäli suojaisaa paikkaa vaatteiden vaihdolle ei löydy.

Ja turvallisuus ennen kaikkea! Kypärä on oltava myös reessä istujilla. Lapselle turvallisin paikka on edessä visiirin takana, aikuisen vieressä tai sylissä. Kelkalla rekeä vetäessä nopeusrajoitus on 40km/h, lasten ollessa kyydissä on parempi ajaa töyssyisessä maastossa hitaammin. Reessä istuminen kun muutenkin on todella töyssyistä puuhaa.

Näin me menettelemme kun lähdemme lasten kanssa tunturiin. Minkälaisia toimintatapoja teillä on?

Postaus vanhan blogin puolella taaperon pukeutumisesta

Pakko mainita loppuun, meillä on tänäkin vuonna (käytetyt) Ticket Outdoorin ja Didricksonin haalarit. Suosittelen ehdottomasti! Ticketeissä on paljon tilaa, viime vuoden haalarissa oli jopa irroitettava fleecevuori ja Didricksonin haalareissa on paljon heijastimia. Jopa käytettynä ne toimivat loistavasti.