Lemmenjoen minivaellus esikoisen kanssa 27-29.7

DSC_3274 DSC_3279
DSC_3282
Lasten kanssa vaeltaminen on asia, jota odotan innolla. Tahdon antaa lapsilleni mahdollisuuden tutustua itselleni rakkaaseen harrastukseen ja kokea luonnon ihmeet sekä opettaa siellä liikkumisen hyvissä ajoin. Vaeltamiseen kuuluu luonnon arvostaminen ja suojeleminen, uskon että jo pienestä pitäen esimerkkiä näyttämällä kukin meistä aikuisista pystyy vaikuttamaan luonnon monipuolisuuden säilymiseen pienillä teoilla.

Ryhdyin suunnittelemaan kahden yön minivaellusta karttapaikkaa ja luontoon.fi – sivustoa hyödyntäen. Eksyin Lemmenjoen sivuille ja pian karttapaikkaan oli piirettynä 19 kilometrin suunnitelma ja venekyydit varattuna Lemmenjoen Lumolta.

Lemmenjoella kulkee 25 kilometrin pituinen Kultareitti, jonka koin olevan meille hieman rankka Jäkäläpäälle nousun takia. Kuljimme muuten samaa reittiä, mutta skippasimme tunturiin nousun Jäkälä- Äytsin kautta. Jäkälä-Äytsillä eteemme sattui kyltti, jossa kullankaivuu-alueella kulkeminen kiellettiin vaarallisuuden takia, jouduimme nousemaan ylös tunturiin Gaskoaiville.

DSC_3284 DSC_3286
Venekyytimme lähti Njurgulahdesta. Vene oli täpöten täysi ja kyytiä vailla olevia vaeltajia kehotetaankin varaamaan itselleen paikat.

Kerran jouduimme kävelemään rannan kautta jotta vene pääsi matalikon ylitse. Jäimme pojan ja yksin vaeltavan miehen sekä hänen koiransa kanssa Ravadaskönkäälle, osa kyytiläisistä kävi katsomassa köngästä ennen matkan jatkumista.

Ennen vaeltamaan lähtemistä kävimme katsomassa suurta koskea, kahdeksan vuotta sitten ollessani kouluryhmän kanssa vaeltamassa Lemmenjoella könkäällä hyppi taimenia, nyt siellä oli hiljaista.

Lähdimme kuuden aikaan kävelemään seitsemän kilometrin päivämatkaamme. Polku oli osittain hankalakulkuinen kivikon takia. Arvioin esikoiseni jaksavan kävellä kymmenisen kilometriä päivän aikana hänen kulkemiensa retkien perusteella. Jokainen lapsi on yksilö, joten kannattaa arvioida lapsen jaksaminen tuttujen polkujen mukaan.

Poika kantoi rinkassaan taukokenkänsä, vaatteensa ja mukaan otetut lelut, muistipeli ja yatzy. Otin huomioon pakatessani sen että tarvittaessa jaksaisin kantaa oman rinkkani lisäksi myös hänen.

Polulla riitti ihmeteltävää. Opastekylteistä ja poron raadoista sekä luista riitti keskusteltavaa. Kuvassa näkyvä raato selvästi jännitti tuoreuttaan. Kieltämättä itseänikin mietitytti mikä tappoi pororukan.

DSC_3310 DSC_3308
Pidimme ruokatauon 3,5 kilometrin jälkeen nuotiopaikalla. Paikalla oli paljon muita vaeltajia ja saimme paistaa makkaramme valmiilla tulilla. Söimme myös välipalapatukat ja annoin pojalle toisen mehukeittopurkeista.

Viimeisillä kilometrillä alkoi väsyttää. Katselimme kartasta yhdessä missä kuljimme ja paljonko matkaa olisi vielä jäljellä. Selvien maamerkkien tullessa vastaan (joet, maaston korkeudet, mäet) näytin ne hänelle kartasta. Jokien ja alamäkien kohtaaminen innosti jaksamaan kun tiesi paljonko matkaa niiden jälkeen oli jäljellä.

Yöpaikan sillan tullessa näkyviin jätkä pinkaisi juoksuun!

Yöpaikassamme ryhdyimme ensimmäisenä iltapalalle. Nuotioringillä paloi edelleen, joten saimme paistaa loput makkaroistamme heti. Lisukkeeksi tarjosin kaakaota ja leipää. Suolapähkinät ja karkit toivat extra-energiaa.

Teimme iltatoimet joen varrella ja pystytimme teltan autiotuvan taakse. Kello oli puoli yksitoista alkaessamme nukkumaan, en jaksanut edes lukea lehteä. Kuten muinakin vaellusten ensimmäisillä telttaöinä, en nytkään saanut unen päästä kiinni vaikka mukanani oli melatoniakin. Katselin kateellisena poikani unta. Yöllä nukahdettuani heräsin kylmyyteen ja jouduin pukemaan lisää päälle. -5 asteen pussini ei selvästi riitä edes kesäkeleille…

Ennen vaeltamaan lähtöä teltasta kannattaa tehdä tuttu paikka, jottei yöunet mene jännittäessä. Kannattaa myös panostaa lapsen makuupussiin ja alustaan. Ostin pojalle oman 7cm paksuisen ilmapatjan 2 cm paksuisen tilalle, pyöriminen ja patjalta valuminen loppuivat siihen.

DSC_3315 DSC_3322
DSC_3340
Aamulla otettiin rennosti. Poitsu heräsi jo seitsemältä, minä huonojen yöunien takia annoin hänen katsoa puhelimeen ladattuja piirettyjä jotta sain levätä vielä hetken. Kun lapsi osaa lukea, piiretyt saavat jäädä kotiin yöretkiltä.

Aamupalaksi keittelin kananmunat puuron ja ruisleivän lisäksi. Olimme viimeiset jotka poistuivat leiripaikalta. Koska suunniteltua matkaa olisi vain seitsemän kilometrin verran, en pitänyt kiirettä matkaan lähdön kanssa.

Kävelimme kultareittiä pitkin risteykseen, josta lähdimme kulkemaan kohti Jäkälä- Äytsiä. Karttaan on merkitty polku kulkemaan kullankaivuualueen halki, mutta koska valtaukset ovat yksityisiä, polulla kulkeminen oli hankalaa kun mökkipihoja sai vältellä. Myös jokien ylitykset olivat hankalia rikkoutuneen sillan ja suurten kivilohkareiden takia. Korhosen kohdilla löysimme kyltin, jossa kultareitiltä poistuminen kiellettiin joten keskeytimme Jäkälä- Äytsin läpikulun siihen. Hieman harmitti, emme olisi menneet alueelle ollenkaan mikäli tieto kiellosta olisi tullut aikaisemmin vastaan. Edes luontoon.fi- sivulta en tietoa löytänyt.

Joka tapauksessa, kultareitin kohdalla olleet vanhat kaivinkoneet olivat vaelluksemme mielenkiintoisin nähtävyys pojalleni. Tänä kesänä Lemmenjoen koneellinen kullankaivuu loppui kokonaan.

DSC_3345 DSC_3347
DSC_3354
Reittisuunnitelmani meni uusiksi, kun lähdimme kulkemaan kultareittiä pitkin Gaskoaivin rinteessä. Huomasin reitin kulkevan takaisin päin, joten lähdimme suunnistamaan tunturin rinnettä ylös.

Nousu oli rankka ja hieman pelkäsin miten esikoiseni jaksaa vaeltaa loppupäivän. Pidimme taukoja rinteessa ja tutkimme jälleen karttaa. Soitimme isille kotia ja lähettelimme isovanhemmille kuvia vaellukseltamme.

Pian Jäkäläpään lentokentän maamerkit alkoivat erottua vastapäisen tunturin huipulta. Olin maininnut lentokentästä pojalle ennen reissuun lähtöä ja hän innoissaan ryhtyi kiikaroimaan kenttää toiveenaan nähdä lentokoneita.

Vaikkei lentokoneita näkynytkään, innostus auttoi jaksamaan Gaskoaivin polulle saakka. Pidimme ”höpötauon”, söimme välipalaa ja venyttelimme ennen kuin lähdimme suunnistamaan kohti kultareittiä.

DSC_3362 DSC_3365
DSC_3370
Suunnistukseni meni päin mäntyä kulkiessamme ilman karttaa. Kuljimme liikaa etelään ja jouduimme kulkemaan hieman ylimääräistä osuaksemme polulle. Kuuntelimme musiikkia ja lauloimme viimeisten kilometrien aikana, jalkoja alkoi väsyttää. Innostus nousi taivaisiin päästessämme Morgamojan risteykseen ja kohdatessamme aidatun museoidun alueen ennen autiotupaa.

Morgamojan kultala, eli Pellisen kämppä ja sen pihapiiri olivat täynnä mielenkiintoisia vanhoja rakennuksia. Autio- ja varaustuviksi muutettu kämppä oli aivan joen rannalla, toisin kuin telttapaikka jonne sai kiivetä jyrkkiä metallisia portaita pitkin.

Portaita pitkin sai kulkea aina kun tarvitsimme vettä tai kävimme vessassa. Vasta lähtöpäivänä selvisi että myös telttapaikoilla oli käymälä… Ainakin jalat saivat treeniä, jos ei muita plussia portaista löytänyt.

DSC_3372 DSC_3386
DSC_3388 DSC_3394
Ruuiksi olin varannut muutamaa eri pastaa ja nuudelia. Poika valitsi yllätys yllätys- nuudelia päivälliseksi ja söikin ne santsaten hyvällä ruokahalulla. Minulle jäi kokonainen italianpata, jota yritin tarjota turhaan.

Tärkeinta vaelluksella on saada ruuasta energiaa, joten hyväksyin tämän yksipuolisen ruokavalion. Jälkkäriksi vaahtokarkkikaakaota ja suolapähkinää, mitäpä muutakaan.

Iltapalaksi yritin paistella lettuja huonoin tuloksin. Kaasukeitin on liian kuuma lettujen paistolle, joten samalla suolapähkinälinjalla jatkettiin. Onneksi myös ruisleipä maistui…

Tiskasimme yhdessä astiat joen rannalla ja kävimme kurkkaamassa vastarannan maakellaria. Paikalla oli useampi telttakunta ja kaksi muuta vanhempaa lasta, Morgamoja oli herännyt henkiin päivän kuluessa. Illalla säätiedotteista poiketen satoi vettä ja vetäydyimme telttaan aikaisin. Poika kauhisteli puheensorinaa joka kuului ulkoa nuotiopaikalta, pian ihmiset kuitenkin vetäytyivät telttoihinsa ja hiljenivät. Olin pystyttänyt teltan ensimmäiselle hyvännäköiselle paikalle enkä ollenkaan ajatellut että nuotiopaikan läheisyys saattaisi olla ongelma.

DSC_3398 DSC_3400
En tiedä mitä tapahtui, mutta teltta imaisi kaiken kosteuden itseensä. Kaikki tuuletusräppänät olivat auki, silti yöllä herätessäni havaitsin pojan makuupussin olevan märkä. Aamulla vaatteeni olivat kosteat ja jouduimme jättämään teltan kuivumaan sisältä aamutoimien ajaksi.

Herätys oli seitsemältä, meidän täytyi ehtiä 4,5 kilometrin päähän Kultahaminaan kahtakymmentä vaille kahdeksitoista. Aamupala ei maistunut pojalle ja uudet, pari kertaa käytetyt Salomonin vaelluskengät olivat alkaneet hiertää.

Lähdimme yhdeksältä kävelemään. Väsymystä oli ilmassa. Kapsuojan nuotiopaikalla poika sai paljon kehuja muilta vaeltajilta ja mukava, jo ensimmäisen päivän taukopaikalla kohtaamamme nainen antoi hänelle herkkuja kuultuaan ettei aamupala ollut maistunut. Oma karkkipussimme oli kaatunut kahdesti maahan enkä ollut mitoittanut pähkinöitä tai välipalapatukoita oikein.

Kultasatamaan saapuessamme mönkijäparkki riemastutti ja heti ensimmäisenä kävimme katsomassa kullankaivajien ajokit. Kultasataman telttapaikat olivat Morgamojan tapaan portaiden päässä ja poika olisi tahtonut mennä katsomaan paikan heti, sain suostuteltua hänet jättämään rinkan rantaan ja pitämään pienen tauon ennen reissun tuhannetta porrastreeniä.

Joen rannalla oli paljon porukkaa. Jännitimme mahtuisivatko kaikki kyytiin, lisäksemme vain kolme henkilöä oli varannut paikat veneestä. Jokiveneen saapuessa kävi ilmi että kaikki pääsisivät Njurgulahteen ja kotimatkamme alkoi kaunista Lemmenjokea pitkin.

Vaeltaminen viisivuotiaan kanssa oli juuri sellaista kuin kuvittelinkin. Paljon taukoja, tutkimista ja herkuttelua. Vaikka väsyttikin, tsemppaamalla ja karttaa tutkien jaksettiin jatkaa matkaa. Itse ruoka ei maistunut, nuudelien lisäksi olisin voinut pakata mukaan enemmän välipalapatukoita, keksiä ja pullaa tai rinkeleitä.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Lopuksi  vielä muutama huomio, jotka auttavat vaelluksen suunnittelussa;

  • Onko lapsesi tottunut yöpymään luonnossa? – tutut äänet ja yöpymisympäristö auttavat saamaan hyvät yöunet.
  • Onko retkeily tuttua? – metsä ja siellä kulkeminen voivat jännittää. Repun kantaminen ja vaellukselle mukaan otettavat kengät kannattaa testata etukäteen.
  • Paljonko jaksaa kävellä päiväretkillä? – Tiesin esikoiseni jaksavan kävellä nelisen kilometriä ongelmitta päiväkotipäivän päätteeksi, joten uskalsin lisätä kilometrejä muutaman.

Myös nämä seikat auttavat vaelluksen onnistumisessa;

  • varmasti maistuvat retkiruuat, mahdollisimman tuttuja makuja
  • extraherkut, tiedättehän lapset – ikinä ei tiedä mikä maistuu :D.
  •  hyvät kengät (esim. välikausikengät)
  • sopivasti kannettavaa, oma rinkka kannustaa jaksamaan. Mielummin kevyt kuin liian raskas.
  • lapsen oma ea- pakkaus, huomioi että särkylääkkeet sopivat myös lapselle.
  • säänmukainen varustus, lämmintä mukaan vaikka olisi luvattu aurinkoista keliä. Uimapuku jos mahdollisuus uida. Taukokengät.
  • Plan B, turvallisuussuunnitelma.
  • tekemistä leiriin, muistipelit, piirrustusvehkeet, lukemista, kiikarit.
  • vaelluksen aikana on hyvä opetella erätaitoja, tulentekoa (ja sen vastuullisuutta!), puukon käyttöä ja kartan lukua.

 

 

UKK:n vaellus: Tuiskukuru – Kotaköngäs – Lankojärvi 16 km

IMG_20200624_113519 DSC_2979 DSC_2977Teltassa herääminen uuteen aamuun on ihanaa. Jos on nukkunut hyvin. Ukk:lla nukuin yöt ensimmäistä lukuunottamatta makeasti. Oli outoa, kuinka alas lämpötila laski hellepäivien jälkeen ja jouduin lisäämään vaatetta yöksi makuupussiin.

Aamulla pussissa meinasi olla kuuma. Haukotellessani huuleni ratkesivat auki ja maistoin veren suussani. Kokeilin sormella vaurioita ja järkytyksekseni tajusin huulten olevan täysin kuivat koppurat. Pystyin nyppimään suuria paloja irti ja polte oli sietämätöntä. En nähnyt puhelimeni etukameralla huulten kuntoa.

Olin joka päivä käyttänyt aurinkorasvaa, mutten ollut hoksannut suojata suutani. Voitelin huulet kasvoille tarkoitetulla rasvalla ensiavuksi ja manailin kun mukana ei ollut bepanthenia. Siitä tuli uusi ensiapupakkaukseni vakiovaruste.

Kömmin ulos teltastani. Olin siirtänyt sen illalla pusikkoon suojaan auringolta, paikka oli nukkumiseen sopiva, aamutoimiin huono. Keitellessäni puuroa onnistuin kaatamaan ne housuilleni ja turhautuneena kävin pesemässä ohuet, shortseiksi muokattavat housuni joella. Ajattelin että pärjäisin päivän kävelyn paksummissa Revolution racen pöksyissäni.

Illalla olin käynyt katsomassa polun lähtöpaikan ja lähdin kulkemaan tuntematonta Tuiskukurua myötäillen kohti Kotaköngästä. Tuiskukuru oli näkemisen arvoinen reitti. Komea metsä reunusti kurua ja siellä virtaavaa Tuiskujokea. Jos tykkää joista ja kuohuista, kannattaa suunnitella osa reitistä kulkemaan tuolta.

IMG_20200624_142944
DSC_2981
Sää oli kamalan vellova, kuuma ja kostea. Pienet vesipisarat saivat pysähtymään ja nauttimaan, toivoin tosissani kunnon vesisadetta. Itikat seurasivat sankkaa pilvenä perässäni.

Paksummat vaellushousut olivat raskaat ja ahdistavat. Kotakönkään lähellä luulin nähneeni kodan katon useamman kerran. Suuret kivet näyttivät aivan leiripaikalta.

Viimeinkin päästessäni Kotakönkään laavulle olin helpottunut. Kaunis taukopaikka Suomujoen varrella oli idyllinen lounastauolle. Annoin Kiiskillekin evästä veden lisäksi ja valmistin lounaan, ensin kahvia, taukoni kunniaksi.

En pystynyt syömään lämmintä ruokaa polttelevien huulieni takia, joten nostin jalat ylös odotellessani ruuan viilentymistä. Tunsin kuinka voima virtasi hiljalleen takaisin kohollaan oleviin jalkoihin. Laverilla makoilu oli rentouttavaa, vain minä ja luonto koiran kera olimme läsnä.

IMG_20200624_143125
IMG_20200624_142954 IMG_20200624_143138Matka jatkui kohti kallioita syötyäni ja vaihdettuani housut ohuempiin. Kosteat pöksyt olivat piristävän viileät.Kotaköngäs kuohui uskomattomalla voimalla ja jännitti astella sillan yli vastakalliolle. Tihkuttavan sateen takia olin laittanut kamerani rinkan suojiin, joten kuvasin maisemia puhelimella.

Kalliolla sai hieman taiteilla jotta selvisin siltä alas koiran ja rinkan kanssa. Tarkoituksenani oli kulkea joen länsipuolta kohti Lankojärveä, ettei tarvitsisi enää ylitellä jokia. En kuitenkaan löytänyt oikeaa polkua aikani samoiltuani metsässä, ja Kiiskin oksentama raato kruunasi päätökseni lähteä kulkemaan itäpuolen polkua pitkin. Ylitin Kotakönkään uudelleen ja lähdin kohti Lankojärveä.

Padagovan risteyksessä odotti yllätys. Tiesin, ettei  Palovanganjokea ylitä silta, vaan paikalla tulisi kahlata. Joki kuohui idästä tullessaan ja päätin ylittää Suomujoen kosken läheltä.

Päätin ylittää helpolta näyttävän kohdan rinkka selässäni. Kiinnitin kengät rinkkaan ja avasin vyöt. Sain vetää Kiiskin perässäni veteen ja ennen kuin pääsimme joen pienelle saarekkeelle hoksasin veden olevan syvempää kuin ajattelin.

Saarekkeella tsemppasin itseäni. Enää vain viitisen metriä rannalle. Olin astua ampiaisenpesään lähestyessäni vettä ja säikähtäneenä astuin syvään veteen koira perässäni. Virta oli kovaa ja housuni kastuivat lantioon saakka. Kiiski ui rannalle ja onnistui kiipeämään ylös ilman apuani. Rannassa muta upotti ja tunsin rinkan vetävän minua virran mukaan. Heitin flexin rannalle ja konttasin varvuista kiinni pitäen kuivalle maalle.

Kiiski näytti siltä, kuin se olisi tahtonut auttaa mikäli olisi pystynyt. Vaikka sillä oli mahdollisuus häipyä paikalta ollessaan irti, se istui nätisti rannalla katsellen säikähtänyttä hengitteltyäni.

Nousin avojaloin ylemmäs polulle pukemaan. Säikähdys vaihtui riemuksi, voittamaton fiilis valtasi kehon. Jes! Mikä ylitys. Seikkailua parhaimmillaan. (Tyhmä minä, ensi kerralla testaan syvemmät joet ensin ilman rinkkaa.)

Sukkia pukiessani huomasin vasemman kantapään ihon kuoriutuneen auki isolta alueelta. Ei satu vielä, joten sukka jalkaan ja menoksi.

Kantapää kummitteli mielessäni kävellessäni viimeinkin oikealla polulla. Polku katosi ja sain suunnistaa hetken kallioilla.

DSC_2988 DSC_2992
DSC_2999
Lähestyessäni Lankojärveä näin tulistelupaikan joen toisella puolella. En enää jaksanut kahlata, joten lähdin seuraamaan jokea pohjoiseen. Kulkemani polku ei näkynyt kartassa. Kuljettuani aikani aloin epäillä.

Olenkohan sittenkään kartalla, kun sopivaa ylityspaikkaa ei näy? Pieni paniikki alkoi vallata mielen ja tein saman virheen kuin Pallaksella – tuijotin karttaa liikaa ja vertasin sitä maastoon. Paikansin itseni saaren perusteella. En uskaltanut ylittää jokea toisella puolella menevälle polulle vaan lähdin takaisin kohti näkemääni tulipaikkaa.

Väsyneenä uskoin eksyneeni. En ollut enää edes varma tulinko metsästä vai joen vartta. Oliko nuo minun jäljet vai jonkun toisen? Itku. Olen eksynyt, keskellä ei mitään eikä kukaan löydä minua. Ajatukseni hämärtyivät.

Joen toisella puolella metsässä meni vaeltaja. Pelastus! Huidoin hänelle ja sain hänen huomionsa. Onnekseni hän tuli joen varteen. Huusin kuohujen yli olevani eksyksissä. Kuulin hänen kysyvän, mistä olen tulossa ja kun kerroin tulleeni Kotakönkäältä hän riemastui. Kuljimme alaspäin jokea ja ylitin sen parhaimmasta löytämästäni kohtaa.

Vaeltaja kertoi olevansa menossa Kotakönkäälle ja kerroin olevani tulossa sieltä. Hämmennystä aiheutti se, että vaeltajan mukaan Kotakönkään pitäisi olla lähellä, kun itse olin kulkenut sieltä jo kolmatta tuntia. Päätimme mennä nuotiopaikalle ja hakea sijaintia. Nuotiopaikalla olimme entistä enemmän sekaisin, Rautuoja- nimistä paikkaa ei näkynyt kartassa.

Paikansin meidät kartalle maastoa tutkittuani. Vaeltajaa hämmensi sijaintinsa edelleen joten en itsekään uskaltanut luottaa suunnistustaitoihini. Paikalle saapui kaksi vaeltajaa lisää. Toinen pelastus! He kertoivat olevansa menossa kohti Lankojärveä. Karttani mukaan he tulivat juuri siitä suunnasta missä Lankojärven piti olla… Onneksi heillä oli GPS mukanaan ja paikansimme itsemme.

Riemukseni olin kartalla! Ensimmäinen vaeltaja oli lähtenyt väärää polkua pitkin kulkemaan ja kaksi muuta olivat kävelleet Lankojärven ohi. Hitsi mikä joukkoeksyminen. Opastin ensimmäistä vaeltajaa pääsemään Kotakönkäälle vievälle polulle ja lähdin kulkemaan kahden muun perässä kohti yöpaikkaani. Lankojärven rannalla oli porukkaa reippaasti ennen autiotupaa, tunsin oloni tervetulleeksi yöpaikalle heidän tervehtiessä ja jäädessään juttelemaan.

DSC_3000
DSC_3001Kun viimein pääsin autiotuvan pihaan olin helpottunut. Lankojärvi oli kaunis yöpaikka, osa telttapaikoista oli aivan järven rannassa. Valitsin itselleni upean paikan ja ensimmäiseksi rupesin laittelemaan itselleni ja koiralle iltapalaa.

Rannalta kaikui hyvin outo ääni. Aivan kuin torvi olisi soinut jossain korkealla ilmassa. Nousin ylös ja pyörin taivaalle katsoen, yrittäen saada äänen tuottajaa silmiini. En nähnyt kuin pienen linnun lentelevän ylläni. Outo torvimainen ääni jatkoi kaikumistaan koko illan. En voinut uskoa todeksi, että olin saanut seuraa taivaanvuohesta. Sen ääni on niin erikoinen, etten kuvitellutkaan koskaan kuulevani sitä luonnossa.

Illalla teltassa tutkin jalkojeni vaurioita lisää. Molempien pottuvarpaiden kynnet olivat mustuneet ja varpaiden alla oli suuret hiertymät. Vasemman kantapään iho oli kuoriutunut ikävästi irti. Käytin kaikki rakkolaastarini suojatakseni jalkojani lisävaurioilta.

Ihastuin Lankojärveen kertaheitolla. Paras yöpymispaikka tähän mennessä.

Urho Kekkosen kansallispuiston kolme aikaisempaa postausta löydät täältä;

1. Aittajärven parkkialue – Sarvioja 
2. Sarvioja – Paratiisikuru – Pälkkimäoja – Luiro
3. Luiro – Sokostin rinne – Luiro – Tuiskukuru

Vinkit Utsjoelle lopppukesäksi ja ruska-ajalle

DSC_3210Vaelluspostausten välissä on mukava muistella menneiden kesän reissuja Utsjoen luonnossa. Blogini alusta on siinä mielessä hieman hankala, että postauksia on paljon (vuodesta 2017 lähtien lähes joka viikolle yksi) ja retkeilyvinkit jäävät tarinoiden jalkoihin.

Tähän postaukseen kokosin muutamia retkeilyvinkkejä Utsjoelta, joita ehtii soveltamaan vielä tämän kesän ja lähestyvän ruskan aikana. Toivottavasti näistä on hyötyä!

Yöreissu Kaldoaivin erämaahan

Kaldoaivin erämaa ruska-aikaan

Kaldoaivi on kaunis erämaa Utsjoen itäpuolella. Siellä kulkee maastosta hyvin erottuvia mönkijäuria, joita kannattaa hyödyntää vaelluksia suunniteltaessa. Kaldoaivin erämaata pystyy näkemään Utsjoen Ailigas- tunturilta ja Njallavárrilta (linkki karttapaikka.fi) sekä Skaidejávrilta Nuorgamissa.

DSC_3262 DSC_3257
Välimaan saamelaistila on oiva kohde lapsiperheille ja historiasta kiinnostuneille. Kesäisin Metsähallituksen huoltamalla tilalla vapaaehtoiset lammaspaimenet pitävät huolta paikalla laiduntavista lampaista.

Vetsikkojoen lähettyviltä löytyy Veahčabaktin putous, Veahčatnjunnis- tunturi ja itse Vetsijoki, jonka varrella kulkee mönkijäura jota kulkemalla pääsee näkemään komeat kuohut. Ura voi olla märkä, joten jalkaan kannattaa laittaa kumisaappaat.

Staloskáidi tuo vaihtelua tuttuihin polkuihin. Mönkijäuraa seuraamalla halki metsän pääsee avotunturiin. Mönkijäuran varrelta löytyy Staalon istuin ja suuri kivistaalo – suurempaa lohkaretta on hankala löytää lähialueelta.

DSC_3224 DSC_3219
Ruskamatkailijan kannattaa suunnata Utsjoen geologiselle polulle (linkki karttapaikka.fi) Geologisen polun varrelta pääsee retkeilyreitille, joka kulkee Johtalanvárrin ja Vuolleseavttet- tunturien yli.

Retkeilyreittiä kulkemalla länteen löytää Kuoppilasjärvelle ja sen autiotuvalle. Vaeltajalle reitti tarjoaa otolliset maisemat ruskakuvaukselle.

Mielenkiintoista nähdä millainen loppukesästä ja ruska- ajasta tulee tämän sateisen kesän päätteeksi. Säitä ajatellen etenkin sienten määrä verrattuna kuivaan viime kesään tulee olemaan runsaampi, toivottavasti myös marjat jaksavat kasvaa tälle syksylle.

Toivottavasti postauksistani on hyötyä!

Vähäsateisempaa syksyä lukijoilleni! Blogini kommentointi on auki, mutta jokin bugi on vaivannut kommentointia enkä näe kaikkia laittamianne kommentteja. Minulle voi laittaa viestiä Instagramissa käyttäjälle @adventurelandlapland ja olenkin hyvin kiitollinen teille kaikille jotka kommentoitte juttujani siellä :).

Ukk:n vaellus: Luiro – Sokostin rinne -Luiro – Tuiskukuru 15 km

DSC_2947
Tämä postaus kertoo Urho Kekkosen kansallispuiston vaellukseni kolmannen päivän tapahtumista. Ensimmäisen osan löydät täältä ja toisen päivän postauksen tästä.

Kolmas päivä valkeni yhtä aurinkoisena kuin edeltävänsä. Teltasta herääminen tuntui hyvältä, makoilin aikani – tänään ei ollut hoppu eikä aikatauluja. Kuulin naapureidenkin olevan hereillä, joten ryhdyin rennosti pukeutumaan ja suunnittelemaan ulos mönkimistä.

Kolmannen päivän suunnitelmanani oli pakata kamppeet, jättää ne Hiltonin liepeille ja lähteä kohti Sokostia pelkkä juomapullo ja eväspatukat mukanani. Söin aamupalan teltassa itikoiden takia, juttelin naapureiden kanssa purkaessani telttaa ja tein aamupesut pidemmän kaavan mukaan Luirojärven rannassa. Olo oli rauhallinen, katselin järven maisemia ja iloitsin vaellukseni etenemisestä.

DSC_2948 DSC_2964
DSC_2956
Jätin rinkkani roikkumaan autiotuvan seinälle ja lähdin kulkemaan kohti rajan kämppää. Kämpällä oli Sarviojalla tapaamani pariskunta ja näytin heille polun jota pitkin olin kulkenut Luirolle edeltävänä päivänä. He olivat ilmeisesti kulkeneet eteläisempää polkua ja kastelleet siellä kenkänsä.

Jännitti kulkea tiheässä metsässä aikaisin aamulla. Mielikuvitus laukkasi ja kolisuttelin juomapulloa Kiiskin flexiä vasten. Helle tuntui pahemmalta kuin edeltävinä päivinä, täyttelin juomapulloa Sokostia edeltävissä joissa. Luirolta Sokostin huipulle on suuntaansa noin viitisen kilometriä.

Sokostin rinne alkoi kohota heti metsästä päästyämme. Nousu ei ollut rankka, paahtava helle pakotti hidastamaan ja pitämään seisoskelutaukoja. Mitä korkeammalle nousimme, sitä enemmän Kike alkoi hidastella ja lopulta alkoi lysähdellä varjopaikoille makaamaan. Päätin pitää evästauon ja soittelin kotiin päin.

Kiiski läähätti kuumuudessa ja vaikutti voipuneelta. Puhelun päätteeksi yritin jatkaa matkaa kohti huippua, mutta nopeasti päädyin keskeyttämään nousun ja lähdimme alaspäin. Kiiski laahusti perässä ja pysähteli varjoihin, siitä ei ollut huiputtajaksi.

DSC_2962 DSC_2957
Maisemat olivat upeat jo pelkästään rinteessä, en ehtinyt pettyä kesken jääneestä huiputuksesta vaan päätehtäväni oli nyt varmistaa ettei uskollinen retkikumppanini saa lämpöhalvausta. Tutuksi käynyt pariskunta tuli vastaan ja kerroin palaavamme Luiroon.

Rinteessä juotin koiralle vettä juomapullostani ja kaadoin loput sen niskaan. Sain osakseni tuimaa mulkoilua. Joella kauhoin vettä kastellaakseni turkin ja varmistin että Kike juo. Jo ensimmäisen joen kohdilla Kiiski näytti piristyvän. Kuljimme metsän halki ja Kiiski jatkoi varjoissa makoilua. Syvemmän, rautasillan kautta ylitettävällä joen pätkällä tein temput ja ylitin joen Kiiskin jäädessä juomaan. Ohjasin flexin joen yli niin että koiran oli pakko uida sen yli. Lisää mulkoilua.

Päästessämme Luiroon Kiiski oli pirteämpi. Edelleen pelkäsin sille käyvän huonosti paksun turkkinsa takia ja laitoin sen kiinni puuhun vaijerilla vesikupin viereen.

Alkaessani valmistaa lounasta autiotuvan toiselle puolelle pysähtyi taukoa pitämään toinen yksinvaeltaja koiransa kanssa. kiiski piristyi kuin salaman iskusta ja lounastaukoni menikin innostunutta haukkujaa toppuutellessa.

Jos vaelluksen kuluneet päivät olivat kuumia ja tuskallisia, ne eivät olleet mitään verrattuna kahdeksan kilometrin vaellukseen Luirolta seuraavaan yöpaikkaani Tuiskukuruun.

Luirolla puin varusteeni kunnolla päälle, en muistanut Luirojoen ylitystä ja ärsytti riisua kengät uudelleen. Kiiskin repun päätin kantaa loppuvaelluksen itse, se oli kiinnitettynä rinkkaan jo valmiiksi.

Odottelimme hetken Luirojoen rannalla antaen jo ylittämässä olleen koirien kanssa vaeltaneen porukan mennä ensin. Kuten edeltävätkin joet, Luirojoki oli helppo ylittää.

Nousu Luusuanvaaralle ei ollut niin jyrkkä miltä se kartassa näytti. Ampupäillä istuskelin suurilla kivillä ja join vettä uupumukseen, ei ollut vaeltajan keli vaellella. Olin väsynyt ja kahdeksan kilometrin talsiminen tuntui mahdottomalta. Ampupään jyrkkä etelärinne toi uutta puhtia loputtomalta tuntuneen metsän jälkeen.

Laskeutuessani takaisin alas metsään kivinen polku muuttui hiekkakankaaksi. Kävely oli rattoisaa ja vastaantullut vaeltaja pysähtyi jutustelemaan. Helle ei enää haitannut, juttutuokio tuntemattoman kanssa piristi.

DSC_2968
DSC_2971

Tuiskukurun autiotuvalla en pitänyt kiirettä leirin kasaamisessa. Valmistelin ensin ruokaa, kuivattua hernekeittoa ja ruisleipää. Hernekeitosta tuli juotavaa lisätessäni siihen ajatuksissani aivan liian paljon vettä jutellessani paikalle taukoa pitämään tulleiden vaeltajien kanssa. Juotava hernekeitto oli suhteellisen ällöttävää, mutta nälissään syö vaikka mitä normaalista koostumuksesta poikkeavaa…

Kasasin teltan tutulle paikalle Kiilopää-Suomunruoktu- Tuiskukuru – vaellukseltani.Viimekin kerralla ihmettelin Tuiskukurun telttapaikkojen vähyyttä enkä tajunnut etsiä niitä helikopterikentän lähettyviltä. Yöpymään saapunut partioporukka osasi suunnata kunnon telttapaikoille ja löytyipä sieltä vielä toinen tulipaikkakin…

IMG_20200622_211914
Partiolaisista riitti seuraa. He ohjasivat vedenhakureissunsa telttani ohitse päästäkseen rapsuttelemaan Kiiskiä – ja siitähän koira tykkäsi. Minua lähinnä huvitti nuorten innostus koiraani kohtaan. Lueskelin teltassa kirjaa ja kävin kuvaamassa sopuleita joen rannalla saamatta niistä yhtäkään kunnon kuvaa.

Illalla jouduin siirtämään telttaani varjoon, teltta oli kuumennut auringossa enkä voinut ottaa koiraa sisälle nukkumaan. En jätä Kiiskiä ulos yöksi, en luota vaijeriin niin paljoa että jättäisin sen pidemmäksi aikaa vartioimatta. Myös hyttyset viihtyivät koiran kimpussa, onneksi teltta viilentyi varjossa nopeasti.

Illan kuluessa myös ulkona viileni ja sain jälleen pukea vaatetta makuupussiin. Onneksi lämpötila laski yöksi, jos päivän helteistä olisi joutunut kärsimään yölläkin, vaellukseni olisi ollut hyvin epämukava.