Hiihtovaellus Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon Hetta-Sioskuru 14.5km

Tämä on ensimmäinen osa hiihtovaellukseni reittipostauksista. Toivottavasti tästä on hyötyä jollekin joka suunnittelee talvivaellusta Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon. Muistakaa kuitenkin että tällä hetkellä vaeltamaan lähteminen ennen tilanteen normaalisoitumista ei ole turvallista. Metsähallitus on sulkenut varaustupiaan sekä muita suosittuja taukopaikkojaan ja avunsaanti syrjäseuduille voi olla entistä hankalampaa koronaviruspandemian takia. 

DSC_2369
Kuten aikaisemmassa tekstissäni mainitsin, tiistaina hain varaustupien avaimet Tunturi-Lapin luontokeskukselta. Tuvat olin varannut marraskuussa. Autoni jätin Hetan Kota- autonsiirtopalvelulle joka lupasi siirtää kulkuneuvoni Pallakselle torstaina jotta ehtisin perua palvelun mikäli vaellukseni keskeytyisi.

Lähdin hiihtämään yrityksen pihasta valmista latua pitkin kohti ensimmäistä taukopaikkaani, Pyhäkeron autiotupaa kohti. Samaan aikaan pihasta lähti useampi vapaa-ajanhiihtäjä ja vaihdoimme pikaiset koronakuulumiset.

DSC_2371
Aurinko paistoi ja mielessä kutkutteli. Maanantai-iltana voimaan tullut valmiuslaki mietitytti ja pohdin oliko päätökseni lähtä vaeltamaan oikea. Koko hiihtoreissuni ajan virustilanne kummitteli mielessäni.

Hiihtely pitkin valmista uraa oli helppoa. Olin hieman pettynyt kun matkani ei tuntunut alkavan ennen kuin pääsisin pois suositulta alueelta. Kuitenkin vastaantulevat hiihtäjät olivat onni, pudotin karttapussini ja ohi hiihdellyt nainen poimi sen maasta ja toi luokseni! Reissu olisi saanut hyvin ikävän käänteen ilman karttaa ja kompassia.

Ahkio kulki hyvin perässä, selkää alkoi särkeä repun ja kameran kantaminen. Parin kilometrin päässä Pyhäkeron autiotuvalta toinen hiihtäjä liittyi seuraani ja juttelimme tuvalle saakka.

DSC_2372
Pyhäkeron autiotupa on viiden hengen pieni taukopaikka. Sitä lämmittää avotakka, joten talvisin siinä yöpyminen voi olla viileää. Söin ruokatermaristani itse kuivaamistani aineksista valmistettua pastaa, joka osoittautui hyvin tuhdiksi ateriaksi ja minun oli pakko säästää loput illaksi. Tuttavallinen vanhempi nainen oli kovasti huolissaan ja kyseli reittisuunnitelmistani samalla tutkaillen retkivarustustani. Helpottaakseni hänen huoltaan vinkkasin tsekkaamaan pihalla olevan ahkion, hän luuli minun lähteneen reissuun pelkän repun varassa…

Autiotuvan pihaan saapui kaksi naista ahkioineen. He olivat Kreikasta ja aikoivat viettää Pallas-Yllästunturin alueella kaksi viikkoa. Kotiinpaluu jännitti rajojen sulkemisen takia. Pihaan saapui myös kaksi muuta vaeltajaa pohjoisesta jotka neuvoivat välttämään vastaan tulevaa lumivyöryvaaraa. He kertoivat että olivat hiihdelleet aiemmin lippojen yli yöllä ja että edeltävänä iltana ne olisivat tulleet alas. Kiitin hatarista lumeen piiretyistä ohjeista ja lähdin jatkamaan matkaa. Aurinko meni nopeasti pilveen ja lunta alkoi ripotella hiljalleen.

DSC_2373Hyvä latu-ura jatkui Karitsavaaraan saakka. Luulin ohittaneeni lumivyöryalueen hiihtäessäni kurun läpi ja epäilin latukoneen käyneen putsaamassa vyöryn jäljet. Reitti jatkui sinisin tikuin merkattuna etelään ja hieman hämmennyin puisten merkkien jatkuessa itään ilman latukoneen uraa. Tutkin karttaa ja päätin seurata siihen merkittyä puisilla merkeillä merkittyä uraa pitkin.

Lumivyöryalueen voi ohittaa jatkamalla matkaa etelään ja hiihtämällä Sioskurun läpi tuvalle.

Pian valintani osoittautui vääräksi. Ohitin varoituskolmion ja pian  lumivallit kohosivat vieressäni korkeina. Mittailin katseella niiltä roikkuvia lippoja ja säikähdin niiden olevan niin isoja ettei minusta jäisi paljoa esiin mikäli ne romahtaisivat alas. Liian peloissani en uskaltanut kuvata lippoja kun vasta päästyäni kurun loppuun. Kurun läpi hiihtäminen tuntui kestävän ikuisuuden enkä paljoa uskaltanut tehdä turhia liikkeitä tai ääniä.

Päästessäni kurun loppuun vastaani tuli suurempi varoituskyltti lumivyörystä. Samalla reittimerkit katosivat. Hiihtelin eteenpäin karttaa katselematta ja lumipyry yltyi yltymistään. Ympärillä olevat maisemat peittyivät vaaleaan sumuun.

Yhtäkkiä hoksasin olevani väärässä paikassa ja katsoin ympärilleni – pelkkää valkoista ja puita siellä täällä. Kaivoin gps:n esille ja säikähdin olevani täysin eri suunnassa kuin missä minun piti olla. En tiedä miksi en ymmärtänyt gpssää, mutta pian totesin sen olevan minulle turha. Pieni paniikki alkoi kummuta päälle ja kaivoin paperikartan esille. Lähelläni piti olla kurun haarauma ja näinkin kauempana syvänteen. Seisoin pienen nyppylän päällä jonka täytyi olla merkitty karttaan ympyränä. Lähdin epäillen hiihtelemään kohti ottamaani suuntaa ja väsyneenä sekä peloissani laskin liian jyrkästä mäestä ja ahkioni kaatui kumolleen puuta vasten. Turhautuneena työnsin ahkion irti puusta ja samalla toinen aisoista irtosi. Huomasin sen hajonneen ja pidin pienen itkupotkuraivari- hetken ennen kuin aloin selvittämään aisaan tullutta vauriota.

Aisan liimaus oli pettänyt. Kiinnitin sen ahkioon ja lähdin raahaamaan ahkiota perässäni yhdellä aisalla. Suureksi onnekseni tuvan seinä alkoi pilkottamaan valkoisen verhon takaa ja epäuskoisena hiihdin sen pihaan.

Hetta-Sioskurun hiihtoreitti on osittain merkitty puisin moottorikelkkauran merkkiä muistuttavilla viitoilla ja sinisillä auraustikuilla. Paikoittain merkinnät puuttuvat. 

Kaivelin avaimet jännittyneenä taskustani työnnettyäni ahkion piiloon yltyneen tuulen alta ja menin varaustupaan sisään. Suuri helpotuksen tunne valtasi kehoni ja aloin kantamaan varusteitani sisään. En pystynyt rentoutumaan ennen kuin olin saanut kannettua kaiken ahkiota ja suksia lukuunottamatta sisään. Pimeys laskeutui samalla kun olin saanut vedet sulamaan ja tulet kamiinaan.

Sioskurun varaustupa on autiotuvassa kiinni. Kahdeksan hengen tuvasta valitsin yöpymispaikakseni kauimmaisen pedin seinän vierestä. Yllätyksekseni tuvassa oli viltit, peitot ja tyynyt vaeltajille!

Lämmitin tupaa ja sulattelin vesiä. Tuntui hyvältä olla viimein tuvalla. Odottelin varauskalenterin perusteella seuraa yöksi, mutta mitä kovemmaksi tuuli ulkona yltyi sitä varmemmaksi tulin siitä että jäisin yöksi yksin. Vasta ennen nukkumaanmenoa ulkona käydessäni jännitti olla yksin. Kovassa myrskyssä lumi pöllysi ja tuuli kolisutteli ulkona. Korjasin ahkion aisan sähköteipillä ja nostin sukset eteiseen yöksi, etteivät ne lähtisi tuulen mukaan. Ahion teilasin maahan kiinni ulkona olleella raskaalla penkillä.

DSC_2378

Tupalukemisena mukanani oli Kukka Rannan ja Jaana Kannisen kirjoittama Vastatuuleen- saamelaisten pakkosuomalaisstamisesta kertova kirja joka tempaisi minut mukaansa ilta toisensa jälkeen. Oli mielenkiintoista lukea Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon sijoittuneista tapahtumistä itse paikan päältä.

Vieraskirjaan oli kirjoitettu tuvan hiirestä jonka takia kehotettiin nostamaan ruuat korkealle. Nostin rinkkanikin yläsängystä roikkumaan ja ennen nukkumaanmenoa. Vain ensimmäisenä yönä pienimmässä tuvassa kamiinan lämpö riitti aamuyöhön saakka. Nukahdin nopeasti.

Yöllä heräsin pimeydessä ja sekaisin unesta näin jonkun liikkuvan tuvassa. Luulin sen olevan joku odottamistani retkeilijöistä ja korvatulpat korvissa ölisin jotain sekavaa. Säikähdin hulluna, mutta helpotuin huomattuani harhojeni olleen vain ylös ripustamani rinkka!

Jatkoin unia levollisena. Pelko ja jännitys olivat kadonneet, en tiedä olenko koskaan aikaisemmin nukkunut yhtä rauhallisesti yksin yötä luonnossa.

Pallas-Yllästunturin huollettujen latu-urien kunnon voit tsekata TÄÄLTÄ.

Yö Skaidejávrilla Nuorgamissa

DSC_2252-2
Kerroin ”Tammikuinen telttayö kotipihassa” – postauksessani haasteesta johon olen lähtenyt mukaan. Tavoitteenani on nukkua jokainen kuukausi vähintään kerran ulkona.

Haasteen facebook-sivun ansiosta uskallauduin lähtemään yksin Nuorgamin Skaidijärvelle yöksi. Ryhmässä on monia muita yksin yöpyviä naisia, heidän innoittamana uskalsin kohdata pimeän.

Lähdin ajelemaan Utsjoelta vasta kuuden aikaan illalla, halusin käyttää suurimman osan vapaistani lasten kanssa olemiseen. Matkalla ei jännittänyt, vasta Nuorgamin Pulmankijärvelle vievän tien parkkipaikalla pakokauhu valtasi mielen. Pimeä tuntui kamalimmalta asialta ikinä ja hetken jo mietin kääntäväni auton kotia kohti.

IMG_20200210_193322
Ahkio ja aisojen väliaikainen kiinnityssysteemi

En tahtonut antaa periksi, vaan astuin henkisen kynnyksen yli ja lähdin lumikenkäilemään kohti järveä ahkiota vetäen Kiiski kiinni ahkiovyössä. Ahkio kaatui kyljelleen parin ensimmäisen metrin jälkeen ja jouduin irroittamaan itseni aisoista. Kipattuani ahkion ympäri matka jatkui kunnes jouduin uudelleen nostamaan sen pystyyn. Alkoi hermostuttamaan kun lopulta kaaduin lumikenkien jäätyä hankeen kiinni.

Olin pakannut ahkion huonosti. Lopulta vedin sitä perässäni ahkiovyöstä kiinni pitäen, kovassa tuulessa kulkiessani en viitsinyt alkaa purkamaan sitä. Plussakelin ja vesisateen takia lumi paakkuuntui kenkiin ja Kiiskin villahousuista roikkui suuria lumikimpaleita.

Pysähdyin katsomaan B-barkin karttaa ja huomasin kulkeneeni reilusti etelään lännen sijaan. Näin kaukana jotain heijastavaa ja lähdin kulkemaan sitä kohti, samalla karttaa vilkuillen. Pian näinkin kaukana punaisena loistavat Njállavárrin maston valot ja käytin niitä suuntanani.

Unohdin pelkoni kokonaan. Tunsin oloni suuremmaksikin seikkailijaksi katsellessani kauemmaksi jäävää tiellä ajelevan auton valoja.

IMG_20200210_205023 IMG_20200210_214746
Kodalle päästyäni petyin hieman kun vastassani oli edeltävien retkeilijöiden roskia. Puitakaan ei oltu tuotu lisää joten ensitöikseni hain kotaan halkovarastosta täyden pussillisen halkoja. Siivosin, tein tulet ja pienin tuomani puut itselleni ja seuraaville valmiiksi. Onneksi en ollut kylmissäni tai väsynyt.

Alkuperäiseen suunnitelmaani kuului yöpyä teltassa, mutta tuulen vain yltyessä päätin jäädä kodan suojiin. Kamiina lämmitti sitä mukavasti ja samalla sain valmistettua itselleni ruokaa. Vettä minun ei tarvinnut sulattaa kuin koiralle, otin kotoa mukaani kaksi termosta joiden vesiä käytin juomavetenä.

Ilta meni Kiiskiä rapsutellessa ja ulkona käydessä. Ihmettelin kuinka hyvin pihalla näki ilman otsalamppua. Tuuli ujelsi kodan savupiippuun, muuten oli hiljaista.

Kymmenen jälkeen laitoin nukkumaan. Meni kauan ennen kuin nukahdin ja harmitti herätä Kiiskin metelöintiin! Heräilin yöllä useamman kerran ja näin paljon unia. Aamu kolmen aikaan käytin Kiiskin ulkona, kota oli viilentynyt.

DSC_2246 DSC_2253
DSC_2263Lopulta heräsin vasta kymmentä vaille kahdeksan! Puin makuupussissa lämpimässä olleen villapaidan ylleni ja hipsin laukulleni pukemaan villahousut, toppahousut ja untuvatakin päälleni. Tökerössä join yön aikana kylmentyneen veden ja laitoin tulet kamiinaan.

Kämmäsin kaasukeittimen kanssa ja onnekseni en polttanut kulmakarvojani kaasupilven palaessa edessäni. Hups, vielä on opeteltavaa jetboilin kanssa. Söin aamupalaksi laiskan evään, ”lisää vain vesi” nuudelikupin.

Jo illalla harmitti kotiin jääneet teet ja kahvinpurut, join pelkkää lämmintä vettä janooni. Hiljalleen pakkasin kamppeeni, puin hiihtovarusteet ylleni ja varmistin ettei ahkio pääse kaatumaan toispuoleisesta painosta.

Tuuli oli laantunut, mutta edelleen sateli vedensekaista lunta. Autolle lumikenkäillessäni pohdiskelin talviretkeilyä ja tulin siihen tulokseen etten vielä ole valmis lähtemään yksin telttailemaan pidemmälle talviaikaan. Siihen tarvitsen kaverin. Odotan entistä innommalla maaliskuun hiihtovaellustani Hetta-Pallakselle, varaustupien käyttö helpottaa talvivaeltamisen harjoitteluani roimasti.

Yö Skaidejávrilla rohkaisi ja kasvatti luottamusta omiin taitoihin. En vieläkään uskalla mennä metsään pimeällä, avotunturiin kyllä! Ja se jos mikä, on mahtavaa.

Auringon nousu Nuorgamissa

DSC_2150 DSC_2185
DSC_2188
Sunnuntaina Nuorgamiin ajellessani satoi lunta taivaan täydeltä. Pelkäsin sään olevan niin huono etten kauaa viihtyisi avotunturissa hiihdellen.

Juuri Nuorgamiin saapuessani lumisade loppui ja Pulmankijärventien korkeimmalle kohdalle saapuessani huomasin ilokseni osuneeni paikalle auringon nousun aikaan. Kiireellä kaivoin sukset ja repun takakontista ja lähdin hiihtelemään etelään kohti oranssina kajastavaa valoa.

Hetki oli kaunis. Pysähtelin katselemaan maisemia ja hämmästelin jo unholaan joutunutta kaamosta, auringon pilkahdellessa horisontin yläpuolelle oli vaikea uskoa ettei pimeästä ajasta ole vielä montaakaan päivää.

DSC_2198 DSC_2203
Kiersin reilusti etelään ennen voimalinjoille hiihtämistä. Suuntanani oli Fielmmajärvi ja yritin löytää sille ulkomuistista. Hanki kantoi hyvin ja suksi luisti.

Oli niin hiljaista että pystyin kuulemaan naisen ja miehen puhetta jostain kaukaa. En nähnyt kuitenkaan ketään hiihdellessäni tunturikoivikon halki. Sähkölinja piti kamalaa värisevää ääntä hiihdellessäni sen ali.

Hiihtämään lähtiessäni sormet jäätyivät kuvatessa, pakkanen oli selvästi laskenut kuluneen tunnin aikana kun aloin viimein lähestyä Fielmmajärven kotaa.

DSC_2207 DSC_2213
Vierailin kodalla ensimmäistä kertaa vuoden 2018 maaliskuussa. Kuluneesta ajasta huolimatta tuntui kuin olisin vastikää vieraillut paikalla – mikään ei ollut muuttunut. Huussi ja halkovarasto olivat siistit, ainoastaan lunta oli reilusti enemmän mitä edeltävällä kerralla.

Riisuin sukseni ja aloin kasaamaan joululahjaksi saamaani Jetboilin keitintä. Meni hetki ennen kuin sain kaasupullon paikoilleen ja yhdellä naksautuksella syntyi liekki ja muki alkoi lämmetä. Vesi kiehui uskomattoman nopeasti ja sain nauttia teeni ennätysajassa.

Nautin yksinäisyydestä. Katselin maisemia ja mietiskelin jaksaisivatko lapset kävellä ensi kesänä kodalle retkeilemään. Teeni juotuani jatkoin hiihtämistä länteen tavoitteenani päästä takaisin autolle.

Avotunturiin päästessäni tuuli oli yltynyt. Puin hupun pääni suojaksi ja hiihtelin verkkaiseen tahtiin. Hoksasin menneeni liikaa pohjoiseen ja yritin tarkistaa suunnan puhelimellani, yllätyin kun B-bark ehdotti kartan vaihtamista Norjan puolelle. En hoksannutkaan hiihtäneeni lähelle rajaa.

Pian parkkipaikka alkoi näkyä korkeammalla rinteessä. Autoni oli saanut seuraa kolmesta muusta ja muutama lenkkeilijä näytti kävelevän tien varrella.

1,5 kilometrin loppusuoralla pohdiskelin kuinka vahva tyyppi luonto onkaan kun ottaa vastaan murheet ja huolet vuodesta toiseen. Silti se jaksaa palauttaa kotiin huolettomamman retkeilijän.

Haikeana katselin taakse jäävää erämaata pakatessani varusteitani takakonttiin. Nuorgamissa pitäisi käydä useimmin hiihtelemässä kauppareissun yhteydessä.

Linkki Fielmmajärven postaukseeni

Retki ennen kaamosta – Skaidijärvi

DSC_1872 DSC_1864
DSC_1894
Aamun hämärän väistyessä viimeisimmän auringonvalon tieltä ennen kaamoksen alkua lähdin ajelemaan Utsjoelta Nuorgamia kohti. Olin innoissani alkavasta retkestä Skaidejávrille tuona sunnuntai- aamuna.
Ajamaan lähteminen jännitti kapean tien kavennettua entisestään lumentulon seurauksena ja onnekseni onnistuin jyrkässä mutkassa väistämään keskellä tietä vastaan tullutta henkilöautoa penkan kautta takaisin tielle. Välikohtauksesta järkyttyneenä jouduin tasailemaan sykettä jonkun aikaa Vetsikon levikkeellä ensin tarkistettuani tuliko auton keulaan vaurioita. Onneksi auto tai kuski eivät kärsineet säikähdystä enempää ja matka jatkui retkeilyfiilis laskeneena.

Viimeinkin päästessäni Pulmankijärven tielle harmittelin motivaation laskemista. Päästin Pekun takakontista vapauteen hihnan päähän ja totesin polun laavulle olevan tarpeeksi tampattu pelkille kengille sopivaksi. Olin ottanut varuilta lumikengätkin mukaan.

Kävelimme hieman kauempana polusta vastaantulleen koiranulkoiluttajan takia. Peku kulki edessäni innostuneena ja kieriskeli lukuisia kertoja lumihangissa.

DSC_1902-3
DSC_1917
Skaidijärvellä on lähes poikkeuksetta tuullut aina vieraillessani siellä. Nytkin sain vetää hupun pipon päälle suojatakseni korvia kovalta  viimalta. Retkeilyfiilis nousi huippuunsa kulkiessani lumisen aavikon ympäröimänä auringon laskiessa edessäni.

Laavulla oli muutamat suksen jäljet. Sisälle astuessani yllätyin positiivisesti siististä sisätilasta ja upeasta kasasta sytykkeitä ja nuotiopuuta. Joku oli tosissaan nähnyt vaivaa että seuraava tulija viihtyisi paikalla! Skaidijärven laavu on ollut jokaisella kerralla siisti ja viihtyisä. Muistetaan kaikki pitää huolta yhteisestä hyvästä ja siivotaan jälkemme laavuilta, autiotuvilta ja muilta vapaassa käytössä olevilta retkeilypaikoilta. Harmi ettei vieraskirjassa ollut tilaa – olisin muuten jättänyt edeltävälle käyttäjälle vuolaat kiitokset.

Join teetä ja odottelin hiilloksen syntymistä. Peku kyttäsi mukanani tuomiani nakkeja, joista sai nauttia muutaman oltuaan niin hyvää poikaa.

Laavun ovi on jossain vaiheessa vaihtunut ikkunalliseen, siitä on mukava seurailla järven tapahtumia. Yksi hiihtäjä hiihteli laavun ohitse paistellessani nakkeja.

Lisäkseni laavulla kävi joku moottorikelkalla. Muuten sain olla yksin.

DSC_1921
DSC_1932 DSC_1962
Paluumatkalla todellinen show alkoi auringon laskiessa. Erämaan kauneus lisääntyi minuutti minuutilta taivaan ja lumen värjäytyessä sinisen sekä punertavin sävyin. Peku toi lisäjännitystä pysähtelemällä haistelemaan tuulen suuntaan, itse en nähnyt hajun aiheuttajaa mutta epäilen poron tai hirven olleen liikkeellä lähistöllä. Pekun kanssa kulkiessa on aina yhtä jännittävää sen riistahimojen ansiosta, Kiiski olisi tuskin huomannut mitään erikoista lähistöllä…

Seisoskelin pitkään paikoillani kuunnellen luonnon hiljaisuutta. En malttanut jatkaa matkaa ennen kuin koko valoshow olisi nähty.

Viimeinen retki ennen kaamosta oli kaunis ja muistutti ulkoilun tärkeydestä myös pimeään aikaan.

Kaamos alkoi Utsjoella 26.11 ja päättyy 16.1.2020. Lähde moisio.net

Linkki Skaidijärven retkeilyreitin alkupisteelle Maanmittauslaitoksen sivuilta

Postaukseni Skaidijärveltä