Kevättä etsimässä

DSC_8103 DSC_8116
DSC_8107 DSC_8127
Muutama päivä sitten vierailimme pojan kanssa Utsjoen kirkkotuvilla, tarkoituksena oli löytää edes yksikin paikka jossa lumi olisi sulanut sen verran, että päästäisiin tutkimaan kuivaa maata.

Maaperä oli märkää, mutta päästiin kulkemaan koko alueella tuvalta toiselle ongelmitta. Enpä tuolloin uskonut, että parin päivän päästä kylvettäisiin auringonpaisteessa jopa +17 asteen lämmössä! Lumi on sulanut vauhdilla ja tänään Tenostakin lähtivät jäät. Ensimmäiset hyttysetkin bongattiin (uskomatonta…).

DSC_8110 DSC_8131
DSC_8136
Mikäli nämä aurinkoiset päivät jatkuvat tähän malliin, ei mene kauakaan kun ylös tunturiin pääsee käveleskelemään. Purot tosin virtaavat vielä jonkin aikaa valtoimenaan joten kuivista kengistä saadaan haaveilla vielä hetki…

Parasta tässä on se, että kevät on pidemmällä kuin viime vuonna ja kesäkuulle sijoittuva vaellus saattaa jopa toteutuakkin!

Olen merkannut kalenteriin jo ensimmäisen telttayönkin. Toivottavasti sekin toteutuu 🙂

Hiihtoretki Kuoppilasjärvelle

DSC_8014 DSC_8009
DSC_8015
Erätoveri E:n kanssa päätettiin jo hyvissä ajoin, että tänä keväänä lähdemme pienelle hiihtoretkelle ennen kuin lumet sulavat pois.
Sopivaksi ajankohdaksi valikoitui 19-20.4 välinen yö. Säätiedotus lupasi päiville vesisadetta, mutta onneksemme saatiinkin ensimmäinen päivä nauttia auringonpaisteesta!

Aloitimme retkemme jälleen Härkävaarasta. Aluksi nousimme pitkän loivan mäen ja tuttavalta lainaamamme ahkio hankaloitti kulkuamme sen verran, että saatiin kulutettua parille kilometrille tunnnin verran aikaa. Vaikka sää olikin lämmin, kelkanjälki oli jäinen ja suksista ei meinannut jyrkemissä kohdissa löytyä pitoa. Hiki virraten nousimme hitaasti, mutta varmasti ensimmäiselle taukopaikalle.

Vaihdoimme ahkion vetäjää noin 2-3 kilometrin välein, maaston hankalus vaikutti myös vaihtoaikoihin. Mie lähinnä vedin ahkiota alamäissä, liukulumisuksieni karvapohja hidasti laskuvauhtia mukavasti.

DSC_8017 DSC_8019
DSC_8020
Sää oli upea! Kohti Kuoppilasjärveä hiihtely oli lähinnä pelkkää nousua, pidettiin muutamat tauot kauniilla sulan maan kohdilla, fiilisteltiin reissua eikä pidetty kiirettä. Ahkion takia seikkailufiilis oli huipussaan – miltä tuntuisi vetää vastaavanlaista vielä pidemmällä reissulla?

Aurinko alkoi laskea yhdeksän jälkeen. Taivas alkoi värjäytyä hiljalleen ensin sinisen eri sävyihin ja lopulta oranssin kirjavaksi. Kilometrit alkoivat painaa jaloissa ja kerran erehdyin luulemaan Gávnnastaddacáhcan huippua Kuoppilasta lähempänä olevaksi Ávžegeašoaiviksi, hieman harmitti tajuta, ettei vielä olla lähelläkään maalia.

Lopulta päästiin Kuoppilakselle laskeutuvalle uralle. Riisuimme sukset jaloista ja kävelimme jyrkän mäen alas. Hiihtelimme kohti autiotupaa ja E oli haistavinaan savun tuoksun ilmassa.

DSC_8021 DSC_8025
DSC_8027 DSC_8028
Tuvalla olikin vastassa muutakin porukkaa, olivat hiihdelleet viikon aikana Karigasniemen Sulaojalta saakka Kuoppilakselle yöpymään. Päästiin suoraan lämpimään tupaan valmistelemaan iltapalaa, mikä sopi oikein hyvin illan muuttuessa hiljalleen viileämmäksi.

Makuualustani oli jäänyt matkasta, koska hoksasin ennen lähtöä sen olevan toisessa osoitteessa tallessa. Illan mittaan tajusin jättäneeni kotiin muutakin olennaista retkeilyväinettä; puukon, kaasupatruunan retkikeittimelle, ea-pakkauksen, otsalampun… Onneksi E oli varustautunut retkelle fiksummin ja ongelmia ei syntynyt. Tuvassa oli valmiina pieni makuualustan pätkäkin, jonka päällä sain nukuttua yön hyvin.

Illalla olin tuvan läheisellä purolla pesemässä astioitani ja säikähdin tammukkaa, joka uiskenteli tiskiharjani ohitse kiven alle piiloon. Raukka oli näköjään eksynyt syvemmiltä vesiltä matalaan veteen.

Myöhemmin yöllä saimme seuraamme vielä viidennen osapuolen. Vaikka tuvan laverista oltiin irroitettu osa, mahduttiin kaikki nukkumaan tilavasti. Hauskaa, että tähänkin aikaan vuodesta tuvalla on käyttäjiä!

DSC_8032 DSC_8036
IMG_20180421_092810_992
Aamulla heräsimme hyvissä ajoin puoli seitsemän aikaan. Pakkasimme tavaroitamme mahdollisimman hiljaa muiden vielä nukkuessa. Ulkona sateli pientä raemaista tihkua ja pakkastakin oli herätessämme nelisen astetta.

Kahdeksan jälkeen olimme saaneet kaiken valmiiksi ja lähdimme hiihtelemään samaa reittiä pitkin kotia kohti. Suksi luisti vastasataneella lumella hyvin ja etenimme hieman nopeampaa vauhtia eteenpäin kuin edeltävänä päivänä. Fiilis oli hyvä eikä ohuella patjalla nukuttu yökään kolottanut selkää.

Saimme seuraa porotokasta Gávnnastaddacáhcan kohdilla. Ne säikähtivät meitä ja juoksivat porukalla tunturin taakse piiloon. Vaihdoimme ahkion vetäjää samoilla kohdilla kuin aikaisemminkin, pidimme evästauon ja saavuimme Härkävaaraan yhdentoista aikaan. Härkävaaralla soittelimme kyydin maantielle ja joimme teet kaikessa rauhassa.

Otin ahkion vetoon, mutta en päässyt sukset jalassa pitkällekään kun ne piti jo riisua jaloista jyrkän mäen takia. Kävelimme pahimman osan, loput laskettelin ahkio perässä alas. Oli kyllä hurjaa kyytiä!

Reissu oli oikein onnistunut. Oli mahtava päästä kokeilemaan ahkion vetoa ja ennen kaikkea kokemaan miten liukulumisukseni pärjäävät vastaavanlaisissa tilanteissa. Matkaa suuntaansa meille kertyi 10,54 kilometriä. Menopäivänä aikaa hiihtämiseen meni 4,5 tuntia ja paluumatkaan käytettiin 3 tuntia ja 20 minuuttia.

Saa nähdä, ehtiikö tänä keväänä käydä vielä kertaalleen hiihtoretkellä. Toivotaan näin, vaikka lämmin auringonpaiste onkin todella tervetullut tänne pohjoiseenkin.

Hyvää viikonloppua teille kaikille!

*Kuvat joissa esiinnyn ovat Emilia T:n ottamia.

Nuorgam: Fielmmajávrin laavu

DSC_7746 DSC_7753
DSC_7758
Taidattekin muistaa vastikään kirjoittamani Skáidejávrin kodan postauksen? Nimittäin helmikuun lopulla innostuin jälleen ajamaan Nuorgamiin ja suuntaamaan Pulmangintien levikkeeltä vastakkaiseen suuntaan, kuin missä Skaidijärvi sijaitsee, Fielmmajávria päin.

Aamu oli kylmä ja sumuinen. Maisemat levikkeeltä avaraan tunturiin olivat mykistävän kauniit – lumi kimmelteli auringossa ja Hárremahčohkasta ei erottanut kuin huipun! Lähdin levikkeeltä hiihtelemään karttasovelluksen avulla kohti järveä, lumi kantoi loistavasti ja retkeilyfiilis oli huipussaan.

DSC_7762 DSC_7764
DSC_7778
Hiihtelin Bohttovárrille tähystämään järven sijaintia. Erotin kaukaa pienen rakennuksen järven rannalla ja suuntasin sitä kohti. Jo hyvissä ajoin hoksasin, että rakennus ei ollutkaan laavu vaan yksityinen mökki, joten jouduin uudelleen kaivamaan puhelimen esiin ja tutkimaan B-barkista järven muita rakennuksia.

Kartasta ei löytynyt muita merkittyjä rakennuksia ja olin hieman ihmeissäni. Kuin tuurilla satuin hiihtelemään kohti suurjännitelinjaa ja päästyäni pienen nyppylän päälle laavu ilmestyi kuin tyhjästä esiin.

DSC_7779 DSC_7781
DSC_7785 DSC_7790
Laavu on sijoitettu Fielmmajärven alapuolelle pienemmän järven rantaan. Laavulta löytyy käymälä ja puuvarasto. Laavu oli oikein viihtyisä ja jäljistä päätellen sitä käytetään ahkerasti, ainakin talviaikana. Tulien teko oli helppoa kuivien puiden ansiosta ja sain nauttia broilerinakkini täydessä hiljaisuudessa. Pari moottorikelkkailijaa ohittivat laavun, muuten sain olla yksin.

Aikani aurinkoisesta kelistä nautittuani päätin jatkaa matkaa järven yli kulkevaa hiihtouraa pitkin takaisin maantielle. Jälkikäteen löysin lisää tietoa ladusta, se kulkee Skaidijärven ja Fielmmajärven vierestä yhteensä 10 kilometrin matkan. Hiihdellessäni voimalinjojen alla vastaani tuli muutamia lumikenkäilijöitä.

DSC_7797 DSC_7807
Linjan alla hiihtely ei houkuttanut, kaipasin takaisin koskemattomaan luontoon joten otin suunnan takaisin kohti Bohttovárria. Ei aikaakaan, kun löysin omat jälkeni ja jatkoin niiden rinnalla takaisin levikkeelle.

Pakkanen ei ollut hellitänyt, sormien paleltuminen ei kuitenkaan häirinnyt kulkua erämaamaisissa maisemissa jotka saivat ajatukset liitelemään kesän vaellusten parissa. Laavulle on helppo hiihdellä talvisaikaan (etenkin kartan avulla) ja matkaa kertyi yhteensä neljän kilometrin verran. Suosittelen paikkaa jokaiselle maisemahaaveilijalle ja rauhaan kaipaavalle!

Nuorgam: Skáidejávrin kota

DSC_7529 DSC_7531
DSC_7534
DSC_7573 Nuorgam, Suomen pohjoisin kylä on vain 48 kilometrin päässä Utsjoelta. Sinne ajaminen ei vie tuntiakaan ja monipuoliset, vaihtelevat maisemat tarjoavat matkaajalle mielenkiintoiset näkymät ennen kohteeseen saapumista.

Kylän keskustasta nousee tie Pulmankijärvelle jonka lähettyvillä on useampi retkeilykohde, mm. Sevettijärvi – Nuorgam vaellusreitti ja sen alusta löytyvä riippusilta, muinaisia asuinpaikkoja sekä Skáidejávrin kota. Itse Pulmankijärven ympäristö on jo näkemisen arvoinen paikka.

Itse en ollut aikaisemmin käynyt Skáidejávrilla, joten pyysin Erätoveri E:n mukaani lyhyelle aamureippailulle. Pakkasta ei ollut kuin nimeksi ja pieni tuulenvirekään ei haitannut menoa. Jätimme auton mäen huipulla olevalle levikkeelle, jonka vierestä löytyi opasteet kodalle.

DSC_7539 DSC_7541 DSC_7546 DSC_7548 DSC_7565 Erätoveri E lumikenkäili kovalla, tuulen puhaltamalla hangella ongelmitta, itse jäin vähän jälkeen suksineni liukkaassa mäessä jota en tohinut suoraan lasketella alas. Kodalle menee polkukin ja näin talviaikaan hiihtourakin, mutta helpoiten pääsimme perille suoraan jängän yli kulkien.

Matkalla kodalle maisemat olivat ilahduttavan erilaiset verrattuna Utsjoen kotien metsäiseen ympäristöön. Mihin tahansa katsoi, näki ympärillään tunturia tunturin perään. Seikkailufiilis alkoi jälleen vallata mielen, mitä kaikkea alueelta löytyisikään jos lähtisi syvemmälle erämaahan?

DSC_7551
DSC_7554 DSC_7556
DSC_7562
Skáidejávrin yli kulkee Utsjoki-Nuorgam moottorikelkkaura. Kota on aivan järven rannassa, sen takaa löytyy kierrätyspiste, ulkokäymälä sekä halkovaja. Kota on kuten muutkin Metsähallituksen ylläpitämät, sisältä löytyy kamiina sekä istuimet. Skáidejärven kodan penkkejä oltiin levennetty ylimääräisellä laudalla – luultavasti yöpymistarkoitusta varten. Kodat ovat pääsääntöisesti tarkoitettu päiväretkiin, joten etenkin talvella ne voivat olla vetoisia ja kylmiä kamiinasta huolimatta, joten etenkin talviaikaan kodassa yöpyjän on varauduttava lämpimillä varusteilla.

Joimme kupilliset lämmikettä, kirjasimme käynnistämme vieraskirjaan ja jatkoimme matkaa takaisin autolle hiihtouraa pitkin.

DSC_7590 DSC_7578
Juttelimme koko matkan kodalta takaisin tielle, kova tuuli kohmetti poskia ja kädet jäätyivät ilman hanskoja kuvatessa. Vaikka kuljimme hitaasti ja pysähtelimme paljon, saimme aikaa kulutettua takaisin kulkemiseen puolisen tuntia. Retkeilyreitin pituus tieltä kodalle on kartasta mitattuna 1,5 kilometriä, talvella metrejä kertyy vähemmän linnuntietä kulkien. Reitti on helppokulkuinen ja soveltuu myös lapsiperheille.

Skáidejávrilla kulkee myös 5,8 kilometrin pituinen rengasreitti joka alkaa moottorikelkkauran portilta.

Parkkipaikan läheisyydessä on myös kartoitusmuistomerkki.

Kuvat, joissa esiinnyn suksieni kanssa ovat Emilia T:n ottamia.

Utsjoen kirkkotuvat – historiaa Mantojärven rannalla

DSC_7023 DSC_7031
DSC_7024
Mantojärven rannalla, rehevällä kentällä seisoo useampi hirsirakenteinen tupa. Pihapiiriin kävellessä historian havina herättää mielenkiinnon ja tupia on hankala jättää tutkimatta.

1800- luvun alussa rakennetut tuvat ovat entisöityjä, mutta entisaikojen tunnelma on käsin kosketeltavissa. Tupia on aikoinaan siirretty muualle, mutta 14 niistä on päässyt takaisin kotiseudulleen kertomaan menneisyydestään – ennen kirkkotupia on käytetty suurten kirkkopyhien aikaan, jolloin kauempaa matkanneet yöpyivät niissä. Tuvat ovat vanhojen saamelaissukujen omistuksessa, tupien ovien pieleen on kiinnitettu kylttejä joista saa selville kunkin tuvan omistajan.

Pienen lapsen kanssa tuvilla vierailu on yksi kesän useammin tehdyistä retkistä. Kun ulkona sataa eikä oikein nappaisi lähtä metsään, menimme tuville tutkimaan avointen tupien sisältöä. Poika eläytyi täysin tupien henkeen ja alkoi välittömästi keittämään kahvia erään tuvan kahvipannulla, joka oltiin jätetty tulisijalle näytille. Halu leikkiä kaikella, mitä esille oltiin laitettu oli kova, joten vierailumme tupien sisällä oli nopeahkoa.

DSC_7042
DSC_7045 DSC_7039
DSC_7047
Pihapiiri on pienellekin helppo kulkea, muksahduksilta ei säästytty kun poika kirmasi kukkivien pientareiden seassa tuvalta tuvalle. Rannan läheisyydessä sijaitsevan rakennuksen uumenista löytynyt puureki vei suurimman huomion.

Kesäisin kirkkotuvilta saa maksutonta opastusta tupien historiaan. Paikalla on myös Šiella – käsityömyymälän kesäkauppa, jossa myydään paikallisten tekemiä nahkaisia, villaisia ja puisia käsitöitä. Kaupasta löytyy myös saamenkielistä kirjallisuutta ja postikortteja. Šiellan ympärivuotinen käsityömyymälä löytyy Kyläkauppa Giisan tiloista. Pakko myös mainita Utsjoen seurakunnan lähetystyökahvilasta, josta ollaan saatu todella hyvää palvelua maistuvien lettukahvien lisäksi. Kahvilassa toimii vain käteismaksu, myymälässä pystyy maksamaan elektronisesti.

Kirkkotuvat ovat lukossa talven ajan, mutta paikalla pystyy silti vierailemaan. Kaamoksen väreissä tuvat antavat upean alustan valokuvaamiselle ja itse vierailen paikalla revontulten kuvaamisen merkeissä. Enkä ole ollut ainoa!

Kirkkolle pääsee tupien parkkipaikan kautta suojatietä pitkin. Myös tien toisella puolella on kirkon oma parkkialue, jolta lähtee Utsjoen retkeilyreitti Kuoppilasjärvelle ja Härkävaaran kautta kylille.

Utsjoen kirkkotuvat kartalla
Utsjoen kirkko kartalla
Utsjoen retkeilyreitin lähtöpiste

Lähde: Saamivillage

Rauhoittumista & luonnosta nauttimista

DSC_7007 DSC_7009
DSC_7008
Viime keväänä jätin väliin jokavuotiset listaukset siitä, mitä tulevan kesän/talven aikana tahtoisin saada aikaan. Listaukset ovat olleet siinä mielessä mielenkiintoisia, että jälkikäteen olen päässyt fiilistelemään toteutuneita reissuja ja pohtimaan miksi osa jäi tekemättä.

Tänä talvena tahdon jatkaa paikoillaan oloa, jonka treenaamisen aloitin jo kesällä. Olen sellainen hätähousu, jolla harvemmin tulee oikeasti levättyä kesken retken. Olen alkanut ottamaan mukaani pientä evästä ja suunnitelmissani on hankkia kunnon reppu johon kasaan lyhyiden retkien tarpeellisimmat välineet valmiiksi. Kaapeistamme löytyykin jo jonkin verran säilyvää retkievästä, niiden lisäksi mukaan lähtee termari teevesineen.

Minulla on joulukuun ajan taukoa Rovaniemeltä ja koulun osalta tämä jakso on muutenkin rauhallisempi, joten toiveeni mukaan ehtisin enemmän retkeilemään tunturissa ennen kovia pakkasia. Revontulikuvausta aijon tehdä aiempaa enemmän, samoiten hiihtää erämaa-alueella ja keväämmällä lähtä läskipyöräilemään pidemmälle kelkkauria pitkin.

Aikeissani on myös laajentaa retkeilypaikkojen kartoituksen Nuorgam – Karigasniemi – akselille. Alkaakin jo olla aika uusien kohteiden esittelylle!

DSC_7012 DSC_7018
DSC_7020
Nämä kuvat olen ottanut jo viime isänpäivänä Ellinpolulta. Tarkoitus oli päivittää blogia jo viime viikon aikana, mutta nettiongelmien takia sivut hiljenivät viikoksi. Maanantaina onkin sitten luvassa juttua Utsjoen kirkkotuvista!

Kiitos kaikille kommentoijille erikseen! Vasta nyt kesken tämän postauksen kirjoittamisen satuin sohaisemaan ilmoitukset-nappulaa josta löytyi kaikki blogiini tulleet viestit. Pahoittelen, etten ole niihin aikaisemmin vastannut!

Kätketty – Viđđasnjargan laavu

DSC_6914 DSC_6920
DSC_6922
Pakko lähteä jonnekin. Mutta minne? B-bark auki, oi vitsi tässä on makiat karttapohjat nykyään… Mikä tuo on? Erätoverille viestiä.

Ja niin pakattiin perhe autoon ja ajeltiin Kaavaan etsimään meille molemmille uutta kohdetta – Viđđasnjargan laavua. J kertoi osaavansa paikalle, minä vähän epäilin jättäessämme automme vanhan metsätien laitaan. Tietä ympäröivä metsä oli niin sankka ja umpeen kasvanut, että Pikku-J:n kantaminen repussa olisi ollut hyvinkin haasteellista, mikäli olisimme joutuneet harppomaan laavulle sen läpi.

Koska reittiä tieltä laavulle ei löytynyt,  lähdimme kulkemaan sankan metsikön lävitse kohti Tenojokea. Aikamme kuljettuamme löysimme rannan tuntumasta polun ja päättelimme sen johtavan laavulle, muut paikalla risteilleet polut eivät olleet yhtä kuluneita. Tämä polku oli muuten helppo kulkea, mutta polun ympärillä kasvaneet kohmeiset pusikot tuottivat kunnolla päänvaivaa Pikku-J:n tarraillessa risuista kiinni vähän väliä. 400 metrin jälkeen J hihkaisi laavun löytyneen ja itsekin hahmotin nuotiopaikan törmän yläpuolelta.

DSC_6938
DSC_6925 DSC_6930
Tenojoki kimmelteli kauniina auringossa jäiden hiljalleen lipuessa tulistelupaikan ohitse. Törmälle johtavat portaat olivat kuurasta jäässä ja nuotiopaikan penkeille ei houkuttanut istahtaa kevyttoppahousut jalassa, ne olisivat kastuneet alle aikayksikön.

J alkoi viritellä tulia laavun kamiinaan ja hetkeksi jo säikähdin hormin olevan tukossa sankan sumun puskiessa laavuun sisään. Onneksi hormi alkoi vetää ja päästiin Pikku-J:n kanssa tutkimaan laavun pihaa J:n jäädessä kokkailemaan laavun sisälle.

Ennen paikalle lähtöä olin sen verran ehtinyt ottaa selvää Viđđasnjargasta, että sain selville siellä sijaitsevan geokätkön. Yritimmekin porukalla etsiä sitä, mutta koska en sen tarkemmin selvittänyt asiaa, kätkö jäi meiltä löytämättä. Laavun pihassa oli nuotiopaikan lisäksi Metsähallituksen taukopaikoille tutut jätepisteet, halkoliiteri ja ulkokäymälä. Laavun piha oli kivikkoinen ja en pikaisella vilauksella hoksannut teltalle sopivaa kohtaa.

DSC_6941 DSC_6949
DSC_6950 DSC_6952
Broilerinakit eivät maistuneet oikein kellekään meistä, joten siivottiin jälkemme, kirjattiin vierailustamme vieraskirjaan ja pakattiin kamppeet kasaan samalla kun Pikku-J puuhaili omia tikkuleikkejään pihalla.

Kuljimme Tenojoen törmää pitkin takaisin metsään ja autolle. Rannan kivet olivat liukkaita ja kasvit nököttivät kohmeisina paikoillaan, Norjan puolella näytti olevan telttasaunan pystytys meneillään.

Olipa piristävää löytää meille kaikille uusi paikka, näinkin läheltä kotoa.

Utsjoelta Kaavaan on reilu 10 kilometriä. Tummennetuista linkeistä löydät karttalinkit kohteisiin.

Taapero ja Manduca /Kalkujoki

DSC_6708 DSC_6664
DSC_6666
Taas mä sorruin. Nimittäin kuvaamaan automaatilla. Pikku-J:n roikuskellessa selässäni Manducassa koin helpommaksi napsia kuvia helpolla ratkaisulla, vähät välittämästä kameran asetuksista. Kotona kuvat Picasaan ladattuani pettymys oli suuri. Lightroomillakaan en saanut kuvia yhtään sen paremmaksi. Ensi syksynä mä todellakin otan osaa retkeilykuvauskurssille, oppiakseni enemmän kuvanmuokkauksesta, mikäli sellainen vielä järjestetään!

Sunnuntaina ennen Rovaniemen reissuani lähdettiin kipuamaan Kalkujoen kodalle parin broilerinakin paistoon. Itse halusin ottaa reissun liikunnan kannalta ja otin pojan selkääni lisäpainoksi rinteeseen. Alun tuskaisen hengästymisen jälkeen kulku alkoi sujua pitkäsäärisen J:n perässä ja poika alkoi tuntua kevyemmältä kantaa.

DSC_6677
DSC_6683 DSC_6706
Manduca me ostettiin Pikku-J:n ollessa kuuden kuukauden ikäinen. Sen painorajoitus on kolmesta kilosta 20 kiloon saakka, joten taaperonkin kanto onnistuu. Paino kohdistuu lantiolle kuten rinkkaa kantaessa, täten hartijat eivät kuormitu. Itse tykkään kantaa poikaa enemmän repussa kuin meidän lastenkantorinkassa, josta emme ole saaneet asetuksia minulle sopiviksi.

Manducaa mainostettiin yksin puettavaksi, mutta sen käyttö on jäänyt vähälle juuri sen puettavuuden hankaluuden takia. En itse ole ikinä onnistunut saamaan poikaa selkääni ilman apua, eteen pukeminen oli helpompaa hänen ollessa pienempi. Pikku-J ei ole paljoa kommentoinut reppuselässä kulkemisesta, mutta eipä ole kyydistä valittanutkaan.

Pikku-J on nyt kahden ja puolen vuoden ikäinen, epäilen että pystymme kantamaan häntä Manducassa vielä ensi syksyyn saakka. Pidempäänkin, jos pikkumies itse haluaa! Ja mahtuu. Tällä hetkellä hän mahtuu hyvin reppuun syntyvään ”kuoppaan” istumaan, eikä jalkojen yli menevä remmi ei purista reisistä. Manducaa on pidennetty selkäkappaleesta avaamalla vetoketju, joten säätövaraa pojan kasvaessa pituutta ei enää ole.

Vähäisestä käytöstä huolimatta olen ollut tyytyväinen kantoreppuumme. Näitä myydään useita erilaisia eri merkeiltä. Manducaan päädyttiin sen pitkäikäisyyden, ergonomian, säädettävyyden ja hyvän mainonnan takia :D. Vaikeasti puettavuuden lisäksi voisin miinukseksi sanoa sen, että väri kulahti jo ensimmäisessä pesussa.

Patikoinnin lisäksi Manducaa olen käyttänyt hilloja poimiessa.

Makkarat paistettuamme ja kodan pihapiirissä leikittyämme jatkoimme takaisin alas kylänpintaan. Tällä kertaa J:kin pääsi todistamaan Kiiskin hassua tapaa hidastella alamäissä. Se pysähtelee mättäille, matelee alas, jää syömään marjoja ja vitkuttelee alasmenoa kaikin mahdollisin tavoin. En tiedä onko alastuleminen lyhytjalkaiselle koiralle hankalaa, vai tietääkö se reitin vievän kotiin ja reissun päätyvän lyhyeen?

Talvinen postaus Kalkujoen kodasta

Reitti Kuoppilasjärvelle 25 km

DSC_6188 DSC_6191
DSC_6197
Välillä kaipaa jotain simppelinpää retkikohdetta, yksi sellainen Utsjoella on Kuoppilasjärven autiotupa. Tuvalla on paljon käyttöä etenkin kevät-talvella kun järvelle suuntaavat pilkkijät pitävät taukoa tuvan lämmössä, mutta kesälläkin tuvalla riittää vierailijoita.

Autiotupa (8h) sijaitsee suojaisalla paikalla Ávžegeašoaivin ja Skálvevárrin (jolle muuten kannattaa kivuta katsomaan auringonlaskua ja maisemia!) välisessä notkossa. Sen pihapiirissä on ulkohuussi, halkovaja sekä kierrätyspiste. Kuoppilasjärven pohjoispäässä on kaksi kammia, joista toinen on lukittu. Autiotuvan pihapiirissä on teltalle paikkoja ja vaikka autiotuvalle pääsee vaeltaenkin helposti ja ajankohta sattuisikin olemaan ruuhkaton, tunturiin on hyvä ottaa aina teltta varuilta mukaan.

Eräänä sadetta enteilevänä päivänä Erätoveri E:n kanssa lähdimme patikoimaan kohti autiotupaa. Saimme kyydin Utsjoen hautausmaan parkkipaikalle ja aloitimme reissumme Utsjoen retkeilyreitin eteläpäästä. Kymmenen kilometrin matka tuvalle alkoi Badjeseavttet- joen myötä kulkien.

DSC_6203
DSC_6206 DSC_6218
DSC_6221

DSC_6224
DSC_6229 DSC_6234
DSC_6238
Ajattelimme kulkevamme neljään tuntiin Kuoppilasjärvelle, mutta lukuisat katseemme vanginneet mielenkiintoiset kohteet hidastivat kulkuamme – mutta eipä se haitannut. Ohitimme poron luurangon, tutkimme ilmeisesti talvella reestä pudonnutta jätesäkkiä ja sen sisältöä, pysähtelimme syömään hilloja… Kyllähän siinä vierähti tovi jos toinenkin.

Nammájärvien kodalla (5km maantieltä) pidimme tauon. Kota sopeutuu myös yöpymiseen tarvittaessa, mutta vetoisuutensa takia kodan kamiina ei riitä lämmittämään sitä kylmillä keleillä koko yöksi. Kodan ympäristöön kuuluu samat rakennuksetkin kuin lähes kaikkiin Metsähallituksen ylläpitämiin taukopaikkoihin- huussi, jätepiste ja halkovaja.

Kynttilän valossa nautimme evästä ja venyttelimme kohdataksemme seuraavat kilometrit. Matkamme jatkui kodan pihasta pienen vedenylityksen ohitse, joka oli reitin ainoa taktikointia vaatinut ylitys.

Nammájohkan ”kanjonissa” vauhti hyytyi jälleen kohdattuamme suurehkot hillamättäät. Reidet huusivat hoosiannaa meidän kyykkiessämme mättäältä toiselle. Ilta alkoi hiljalleen hämärtyä ja paksu sumupilvi laskeutui Nammajärvien ylle. Pienessä tihkusateessa jatkoimme matkaamme kohti avotunturia, ylitimme muutaman pienen joen ongelmitta ja jäimme jälleen pitämään taukoa vanhan poroaitauksen vierelle. Naureskelimme hieman hillasuolla käytettyä aikaa ja sitä, kuinka arvioitu vaellusaika oli mennyt jo ajat sitten umpeen. Kulkiessamme kohti Kuoppilasjärveä ohitimme muutamat porot ja haaveilimme iltapalasta ja nukkumaan pääsystä.

DSC_6248
DSC_6243 DSC_6253
DSC_6260
Kuoppilasjärvelle laskeuduttuamme huomasimme tuvan ovella muita vaeltajia. Päätimme, että olisimme sosiaalisia ja marssimme ovelle kysymään olisiko tuvassa tilaa vielä kahdelle väsyneelle kulkijalle – meidät otettiin ilolla vastaan ja pääsimme valmiiksi lämmitettyyn tupaan lepäämään.

Vanhempi pariskunta osottautui kokeneimmaksi vaeltajiksi ja mielenkiinnolla kuuntelimme heidän tarinoitaan huimista reissuista Ruotsiin asti. Saimme hyviä vinkkejä tuleviin retkiin ja laitoimme vatsat täynnä tikkupullaa nukkumaan.

Aamulla herätessämme edeltävän päivän 10 kilometriä ei tuntunut oikeastaan muualla kuin selässä. Yö tuli nukutua hyvin sopivan lämpimässä tuvassa ja edes kanssanukkujien aikaisempi herääminen ei häirinnyt myöhään nukkumistamme.

Reitti Kuoppilakselta kylille kulkee Roavvoaivin pohjoispuolelta Oađašanjávrien läpi Johtalanvárrille. Reitti jatkuu helppokulkuisena aina kylille asti, mutta ainakin elokuussa Oađašanjohkan ylittävä silta oli huonossa kunnossa ja pahoin pelkään että jossain vaiheessa se on siinä kunnossa ettei yli pääse kastumatta.

DSC_6270
DSC_6281 DSC_6283
DSC_6294
Me oikaistiin Ávžegeasoaivin ja Roavvoaivin välistä suoraan Oađašanjávrille. Tätä kautta kulkiessa maasto oli helppokulkuista, mutta hieman kosteahkoa. Roavvoaivin juurella pidettiin tauko, lepuuttelimme jalkojamme ja ihmettelimme kauempana näkyvää rakennelmaa. Oađašanjávrit ovat mun yksi ehdoton suosikkikohde Paistunturin erämaassa. Niiden rannalla vallitsee jännittävä tunnelma ja ehdottomasti tahdon joskus viettää telttayön siellä selvittääkseni mikä paikan fiiliksestä tekee niin voimakkaan.

Loppumatka menikin pienten oikomisten lomassa. Johtalanvárrilla oikaistiin suoraan Kalkujoen kodalle ja sieltä kotiin. Voi hitsit että ihminen voi olla tyytyväinen näinkin helposta ja lyhyestä reissusta! Yksikin yö tunturissa riittää saamaan seikkailufiiliksen pintaan ja vähentämään arjen stressiä.

Utsjoen retkeilyreittiä pitkin pääsee Utsjoen keskustaan entisen luontotuvan pihaan, pururaalle ja kuuluisille ”risueläimille”.  Luontotuvalle kulkiessa kilometrejä kertyy tuvalta 15.

Reitin voi kulkea molempiin suuntiin. Tunturissa sääolot voivat olla arvaamattomia ja muuttua hetkessä aivan toisenlaiseksi. Kartta on otettava aina matkaan ja oikomista suosittelen vain jos kartanlukutaito on hanskassa.