Utsjoen kirkkotuvat – historiaa Mantojärven rannalla

DSC_7023 DSC_7031
DSC_7024
Mantojärven rannalla, rehevällä kentällä seisoo useampi hirsirakenteinen tupa. Pihapiiriin kävellessä historian havina herättää mielenkiinnon ja tupia on hankala jättää tutkimatta.

1800- luvun alussa rakennetut tuvat ovat entisöityjä, mutta entisaikojen tunnelma on käsin kosketeltavissa. Tupia on aikoinaan siirretty muualle, mutta 14 niistä on päässyt takaisin kotiseudulleen kertomaan menneisyydestään – ennen kirkkotupia on käytetty suurten kirkkopyhien aikaan, jolloin kauempaa matkanneet yöpyivät niissä. Tuvat ovat vanhojen saamelaissukujen omistuksessa, tupien ovien pieleen on kiinnitettu kylttejä joista saa selville kunkin tuvan omistajan.

Pienen lapsen kanssa tuvilla vierailu on yksi kesän useammin tehdyistä retkistä. Kun ulkona sataa eikä oikein nappaisi lähtä metsään, menimme tuville tutkimaan avointen tupien sisältöä. Poika eläytyi täysin tupien henkeen ja alkoi välittömästi keittämään kahvia erään tuvan kahvipannulla, joka oltiin jätetty tulisijalle näytille. Halu leikkiä kaikella, mitä esille oltiin laitettu oli kova, joten vierailumme tupien sisällä oli nopeahkoa.

DSC_7042
DSC_7045 DSC_7039
DSC_7047
Pihapiiri on pienellekin helppo kulkea, muksahduksilta ei säästytty kun poika kirmasi kukkivien pientareiden seassa tuvalta tuvalle. Rannan läheisyydessä sijaitsevan rakennuksen uumenista löytynyt puureki vei suurimman huomion.

Kesäisin kirkkotuvilta saa maksutonta opastusta tupien historiaan. Paikalla on myös Šiella – käsityömyymälän kesäkauppa, jossa myydään paikallisten tekemiä nahkaisia, villaisia ja puisia käsitöitä. Kaupasta löytyy myös saamenkielistä kirjallisuutta ja postikortteja. Šiellan ympärivuotinen käsityömyymälä löytyy Kyläkauppa Giisan tiloista. Pakko myös mainita Utsjoen seurakunnan lähetystyökahvilasta, josta ollaan saatu todella hyvää palvelua maistuvien lettukahvien lisäksi. Kahvilassa toimii vain käteismaksu, myymälässä pystyy maksamaan elektronisesti.

Kirkkotuvat ovat lukossa talven ajan, mutta paikalla pystyy silti vierailemaan. Kaamoksen väreissä tuvat antavat upean alustan valokuvaamiselle ja itse vierailen paikalla revontulten kuvaamisen merkeissä. Enkä ole ollut ainoa!

Kirkkolle pääsee tupien parkkipaikan kautta suojatietä pitkin. Myös tien toisella puolella on kirkon oma parkkialue, jolta lähtee Utsjoen retkeilyreitti Kuoppilasjärvelle ja Härkävaaran kautta kylille.

Utsjoen kirkkotuvat kartalla
Utsjoen kirkko kartalla
Utsjoen retkeilyreitin lähtöpiste

Lähde: Saamivillage

Rauhoittumista & luonnosta nauttimista

DSC_7007 DSC_7009
DSC_7008
Viime keväänä jätin väliin jokavuotiset listaukset siitä, mitä tulevan kesän/talven aikana tahtoisin saada aikaan. Listaukset ovat olleet siinä mielessä mielenkiintoisia, että jälkikäteen olen päässyt fiilistelemään toteutuneita reissuja ja pohtimaan miksi osa jäi tekemättä.

Tänä talvena tahdon jatkaa paikoillaan oloa, jonka treenaamisen aloitin jo kesällä. Olen sellainen hätähousu, jolla harvemmin tulee oikeasti levättyä kesken retken. Olen alkanut ottamaan mukaani pientä evästä ja suunnitelmissani on hankkia kunnon reppu johon kasaan lyhyiden retkien tarpeellisimmat välineet valmiiksi. Kaapeistamme löytyykin jo jonkin verran säilyvää retkievästä, niiden lisäksi mukaan lähtee termari teevesineen.

Minulla on joulukuun ajan taukoa Rovaniemeltä ja koulun osalta tämä jakso on muutenkin rauhallisempi, joten toiveeni mukaan ehtisin enemmän retkeilemään tunturissa ennen kovia pakkasia. Revontulikuvausta aijon tehdä aiempaa enemmän, samoiten hiihtää erämaa-alueella ja keväämmällä lähtä läskipyöräilemään pidemmälle kelkkauria pitkin.

Aikeissani on myös laajentaa retkeilypaikkojen kartoituksen Nuorgam – Karigasniemi – akselille. Alkaakin jo olla aika uusien kohteiden esittelylle!

DSC_7012 DSC_7018
DSC_7020
Nämä kuvat olen ottanut jo viime isänpäivänä Ellinpolulta. Tarkoitus oli päivittää blogia jo viime viikon aikana, mutta nettiongelmien takia sivut hiljenivät viikoksi. Maanantaina onkin sitten luvassa juttua Utsjoen kirkkotuvista!

Kiitos kaikille kommentoijille erikseen! Vasta nyt kesken tämän postauksen kirjoittamisen satuin sohaisemaan ilmoitukset-nappulaa josta löytyi kaikki blogiini tulleet viestit. Pahoittelen, etten ole niihin aikaisemmin vastannut!

Kätketty – Viđđasnjargan laavu

DSC_6914 DSC_6920
DSC_6922
Pakko lähteä jonnekin. Mutta minne? B-bark auki, oi vitsi tässä on makiat karttapohjat nykyään… Mikä tuo on? Erätoverille viestiä.

Ja niin pakattiin perhe autoon ja ajeltiin Kaavaan etsimään meille molemmille uutta kohdetta – Viđđasnjargan laavua. J kertoi osaavansa paikalle, minä vähän epäilin jättäessämme automme vanhan metsätien laitaan. Tietä ympäröivä metsä oli niin sankka ja umpeen kasvanut, että Pikku-J:n kantaminen repussa olisi ollut hyvinkin haasteellista, mikäli olisimme joutuneet harppomaan laavulle sen läpi.

Pysähdyimme pienen mökin pihan edustalle. Tiirailimme Tenojoen törmälle ja havaitsimme pienen polun mökin pihan reunalla. Hipsimme polulle ja päättelimme sen johtavan laavulle, muut paikalla risteilleet polut eivät olleet yhtä kuluneita. Tämä polku oli muuten helppo kulkea, mutta polun ympärillä kasvaneet kohmeiset pusikot tuottivat kunnolla päänvaivaa Pikku-J:n tarraillessa risuista kiinni vähän väliä. 400 metrin jälkeen J hihkaisi laavun löytyneen ja itsekin hahmotin nuotiopaikan törmän yläpuolelta.

DSC_6938
DSC_6925 DSC_6930
Tenojoki kimmelteli kauniina auringossa jäiden hiljalleen lipuessa tulistelupaikan ohitse. Törmälle johtavat portaat olivat kuurasta jäässä ja nuotiopaikan penkeille ei houkuttanut istahtaa kevyttoppahousut jalassa, ne olisivat kastuneet alle aikayksikön.

J alkoi viritellä tulia laavun kamiinaan ja hetkeksi jo säikähdin hormin olevan tukossa sankan sumun puskiessa laavuun sisään. Onneksi hormi alkoi vetää ja päästiin Pikku-J:n kanssa tutkimaan laavun pihaa J:n jäädessä kokkailemaan laavun sisälle.

Ennen paikalle lähtöä olin sen verran ehtinyt ottaa selvää Viđđasnjargasta, että sain selville siellä sijaitsevan geokätkön. Yritimmekin porukalla etsiä sitä, mutta koska en sen tarkemmin selvittänyt asiaa, kätkö jäi meiltä löytämättä. Laavun pihassa oli nuotiopaikan lisäksi Metsähallituksen taukopaikoille tutut jätepisteet, halkoliiteri ja ulkokäymälä. Laavun piha oli kivikkoinen ja en pikaisella vilauksella hoksannut teltalle sopivaa kohtaa.

DSC_6941 DSC_6949
DSC_6950 DSC_6952
Broilerinakit eivät maistuneet oikein kellekään meistä, joten siivottiin jälkemme, kirjattiin vierailustamme vieraskirjaan ja pakattiin kamppeet kasaan samalla kun Pikku-J puuhaili omia tikkuleikkejään pihalla.

Kuljimme Tenojoen törmää pitkin takaisin metsätielle ja autolle. Rannan kivet olivat liukkaita ja kasvit nököttivät kohmeisina paikoillaan, Norjan puolella näytti olevan telttasaunan pystytys meneillään.

Olipa piristävää löytää meille kaikille uusi paikka, näinkin läheltä kotoa.

Utsjoelta Kaavaan on reilu 10 kilometriä. Tummennetuista linkeistä löydät karttalinkit kohteisiin.

Taapero ja Manduca /Kalkujoki

DSC_6708 DSC_6664
DSC_6666
Taas mä sorruin. Nimittäin kuvaamaan automaatilla. Pikku-J:n roikuskellessa selässäni Manducassa koin helpommaksi napsia kuvia helpolla ratkaisulla, vähät välittämästä kameran asetuksista. Kotona kuvat Picasaan ladattuani pettymys oli suuri. Lightroomillakaan en saanut kuvia yhtään sen paremmaksi. Ensi syksynä mä todellakin otan osaa retkeilykuvauskurssille, oppiakseni enemmän kuvanmuokkauksesta, mikäli sellainen vielä järjestetään!

Sunnuntaina ennen Rovaniemen reissuani lähdettiin kipuamaan Kalkujoen kodalle parin broilerinakin paistoon. Itse halusin ottaa reissun liikunnan kannalta ja otin pojan selkääni lisäpainoksi rinteeseen. Alun tuskaisen hengästymisen jälkeen kulku alkoi sujua pitkäsäärisen J:n perässä ja poika alkoi tuntua kevyemmältä kantaa.

DSC_6677
DSC_6683 DSC_6706
Manduca me ostettiin Pikku-J:n ollessa kuuden kuukauden ikäinen. Sen painorajoitus on kolmesta kilosta 20 kiloon saakka, joten taaperonkin kanto onnistuu. Paino kohdistuu lantiolle kuten rinkkaa kantaessa, täten hartijat eivät kuormitu. Itse tykkään kantaa poikaa enemmän repussa kuin meidän lastenkantorinkassa, josta emme ole saaneet asetuksia minulle sopiviksi.

Manducaa mainostettiin yksin puettavaksi, mutta sen käyttö on jäänyt vähälle juuri sen puettavuuden hankaluuden takia. En itse ole ikinä onnistunut saamaan poikaa selkääni ilman apua, eteen pukeminen oli helpompaa hänen ollessa pienempi. Pikku-J ei ole paljoa kommentoinut reppuselässä kulkemisesta, mutta eipä ole kyydistä valittanutkaan.

Pikku-J on nyt kahden ja puolen vuoden ikäinen, epäilen että pystymme kantamaan häntä Manducassa vielä ensi syksyyn saakka. Pidempäänkin, jos pikkumies itse haluaa! Ja mahtuu. Tällä hetkellä hän mahtuu hyvin reppuun syntyvään ”kuoppaan” istumaan, eikä jalkojen yli menevä remmi ei purista reisistä. Manducaa on pidennetty selkäkappaleesta avaamalla vetoketju, joten säätövaraa pojan kasvaessa pituutta ei enää ole.

Vähäisestä käytöstä huolimatta olen ollut tyytyväinen kantoreppuumme. Näitä myydään useita erilaisia eri merkeiltä. Manducaan päädyttiin sen pitkäikäisyyden, ergonomian, säädettävyyden ja hyvän mainonnan takia :D. Vaikeasti puettavuuden lisäksi voisin miinukseksi sanoa sen, että väri kulahti jo ensimmäisessä pesussa.

Patikoinnin lisäksi Manducaa olen käyttänyt hilloja poimiessa.

Makkarat paistettuamme ja kodan pihapiirissä leikittyämme jatkoimme takaisin alas kylänpintaan. Tällä kertaa J:kin pääsi todistamaan Kiiskin hassua tapaa hidastella alamäissä. Se pysähtelee mättäille, matelee alas, jää syömään marjoja ja vitkuttelee alasmenoa kaikin mahdollisin tavoin. En tiedä onko alastuleminen lyhytjalkaiselle koiralle hankalaa, vai tietääkö se reitin vievän kotiin ja reissun päätyvän lyhyeen?

Talvinen postaus Kalkujoen kodasta

Reitti Kuoppilasjärvelle 25 km

DSC_6188 DSC_6191
DSC_6197
Välillä kaipaa jotain simppelinpää retkikohdetta, yksi sellainen Utsjoella on Kuoppilasjärven autiotupa. Tuvalla on paljon käyttöä etenkin kevät-talvella kun järvelle suuntaavat pilkkijät pitävät taukoa tuvan lämmössä, mutta kesälläkin tuvalla riittää vierailijoita.

Autiotupa (8h) sijaitsee suojaisalla paikalla Ávžegeašoaivin ja Skálvevárrin (jolle muuten kannattaa kivuta katsomaan auringonlaskua ja maisemia!) välisessä notkossa. Sen pihapiirissä on ulkohuussi, halkovaja sekä kierrätyspiste. Kuoppilasjärven pohjoispäässä on kaksi kammia, joista toinen on lukittu. Autiotuvan pihapiirissä on teltalle paikkoja ja vaikka autiotuvalle pääsee vaeltaenkin helposti ja ajankohta sattuisikin olemaan ruuhkaton, tunturiin on hyvä ottaa aina teltta varuilta mukaan.

Eräänä sadetta enteilevänä päivänä Erätoveri E:n kanssa lähdimme patikoimaan kohti autiotupaa. Saimme kyydin Utsjoen hautausmaan parkkipaikalle ja aloitimme reissumme Utsjoen retkeilyreitin eteläpäästä. Kymmenen kilometrin matka tuvalle alkoi Badjeseavttet- joen myötä kulkien.

DSC_6203
DSC_6206 DSC_6218
DSC_6221

DSC_6224
DSC_6229 DSC_6234
DSC_6238
Ajattelimme kulkevamme neljään tuntiin Kuoppilasjärvelle, mutta lukuisat katseemme vanginneet mielenkiintoiset kohteet hidastivat kulkuamme – mutta eipä se haitannut. Ohitimme poron luurangon, tutkimme ilmeisesti talvella reestä pudonnutta jätesäkkiä ja sen sisältöä, pysähtelimme syömään hilloja… Kyllähän siinä vierähti tovi jos toinenkin.

Nammájärvien kodalla (5km maantieltä) pidimme tauon. Kota sopeutuu myös yöpymiseen tarvittaessa, mutta vetoisuutensa takia kodan kamiina ei riitä lämmittämään sitä kylmillä keleillä koko yöksi. Kodan ympäristöön kuuluu samat rakennuksetkin kuin lähes kaikkiin Metsähallituksen ylläpitämiin taukopaikkoihin- huussi, jätepiste ja halkovaja.

Kynttilän valossa nautimme evästä ja venyttelimme kohdataksemme seuraavat kilometrit. Matkamme jatkui kodan pihasta pienen vedenylityksen ohitse, joka oli reitin ainoa taktikointia vaatinut ylitys.

Nammájohkan ”kanjonissa” vauhti hyytyi jälleen kohdattuamme suurehkot hillamättäät. Reidet huusivat hoosiannaa meidän kyykkiessämme mättäältä toiselle. Ilta alkoi hiljalleen hämärtyä ja paksu sumupilvi laskeutui Nammajärvien ylle. Pienessä tihkusateessa jatkoimme matkaamme kohti avotunturia, ylitimme muutaman pienen joen ongelmitta ja jäimme jälleen pitämään taukoa vanhan poroaitauksen vierelle. Naureskelimme hieman hillasuolla käytettyä aikaa ja sitä, kuinka arvioitu vaellusaika oli mennyt jo ajat sitten umpeen. Kulkiessamme kohti Kuoppilasjärveä ohitimme muutamat porot ja haaveilimme iltapalasta ja nukkumaan pääsystä.

DSC_6248
DSC_6243 DSC_6253
DSC_6260
Kuoppilasjärvelle laskeuduttuamme huomasimme tuvan ovella muita vaeltajia. Päätimme, että olisimme sosiaalisia ja marssimme ovelle kysymään olisiko tuvassa tilaa vielä kahdelle väsyneelle kulkijalle – meidät otettiin ilolla vastaan ja pääsimme valmiiksi lämmitettyyn tupaan lepäämään.

Vanhempi pariskunta osottautui kokeneimmaksi vaeltajiksi ja mielenkiinnolla kuuntelimme heidän tarinoitaan huimista reissuista Ruotsiin asti. Saimme hyviä vinkkejä tuleviin retkiin ja laitoimme vatsat täynnä tikkupullaa nukkumaan.

Aamulla herätessämme edeltävän päivän 10 kilometriä ei tuntunut oikeastaan muualla kuin selässä. Yö tuli nukutua hyvin sopivan lämpimässä tuvassa ja edes kanssanukkujien aikaisempi herääminen ei häirinnyt myöhään nukkumistamme.

Reitti Kuoppilakselta kylille kulkee Roavvoaivin pohjoispuolelta Oađašanjávrien läpi Johtalanvárrille. Reitti jatkuu helppokulkuisena aina kylille asti, mutta ainakin elokuussa Oađašanjohkan ylittävä silta oli huonossa kunnossa ja pahoin pelkään että jossain vaiheessa se on siinä kunnossa ettei yli pääse kastumatta.

DSC_6270
DSC_6281 DSC_6283
DSC_6294
Me oikaistiin Ávžegeasoaivin ja Roavvoaivin välistä suoraan Oađašanjávrille. Tätä kautta kulkiessa maasto oli helppokulkuista, mutta hieman kosteahkoa. Roavvoaivin juurella pidettiin tauko, lepuuttelimme jalkojamme ja ihmettelimme kauempana näkyvää rakennelmaa. Oađašanjávrit ovat mun yksi ehdoton suosikkikohde Paistunturin erämaassa. Niiden rannalla vallitsee jännittävä tunnelma ja ehdottomasti tahdon joskus viettää telttayön siellä selvittääkseni mikä paikan fiiliksestä tekee niin voimakkaan.

Loppumatka menikin pienten oikomisten lomassa. Johtalanvárrilla oikaistiin suoraan Kalkujoen kodalle ja sieltä kotiin. Voi hitsit että ihminen voi olla tyytyväinen näinkin helposta ja lyhyestä reissusta! Yksikin yö tunturissa riittää saamaan seikkailufiiliksen pintaan ja vähentämään arjen stressiä.

Utsjoen retkeilyreittiä pitkin pääsee Utsjoen keskustaan entisen luontotuvan pihaan, pururaalle ja kuuluisille ”risueläimille”.  Luontotuvalle kulkiessa kilometrejä kertyy tuvalta 15.

Reitin voi kulkea molempiin suuntiin. Tunturissa sääolot voivat olla arvaamattomia ja muuttua hetkessä aivan toisenlaiseksi. Kartta on otettava aina matkaan ja oikomista suosittelen vain jos kartanlukutaito on hanskassa.

10/10

DSC_6049
10 yötä takana mitä upeimmissa paikoissa, yksin sekä seurassa. Mulla oli tavoitteena tälle kesälle nukkua ulkona enemmän kuin viime kesänä (2 telttayötä, 1 tuvassa…) ja tyytyväisenä voin kertoa yöpyneeni yhteensä 10 yötä luonnon keskellä, joista 8 tuli vietettyä teltassa ja 2 autiotuvissa.

Keväällä mua vielä hirvitti nukkua yksin- jatkuvasti yöllä heräilin kuuntelemaan luonnon ääniä ja tarkistelemaan koiran reagointia niihin. Kotona iltaisin mietin mitä kaikkea kamalaa reissuilla voisi tapahtua ja menetin yöuniakin jännittämisen takia. Vasta viimeisenä yönä nukuin yöni rennosti ja pelkäämättä – olisko nyt se aika, kun pystyn viimein sanomaan voittaneeni kaikki valoisaan aikaan yksin ulkona yöpymisen pelkoni?

Tuskin. Nukun yöni korvatulpat korvissa ja unimaski silmillä. Olen kotonakin herkkä heräämään ääniin ja muihin häiriötekijöihin joten tulen varmasti jatkossakin yöllä heräilemään astetta suurempiin kolahduksiin ja koiran liikahduksiin. Mutta haittaako se? Ei, kesän aikana haluni yöpyä luonnossa kasvoi uusiin sfääreihin! Kaverin kanssa tai ilman, ulkona yöpymisestä on tullut uusi tapa rentoutua.

Missä mä sitten vietinkään yöni?

IMG_20170512_065156 1. Skoarrajávrilla toukokuisessa lumisateessa

Linkistä pääsee lukaisemaan telttailukauden avajaisista Skoarrajávrilla Kaldoaivin erämaan pohjoispuolella. ”Päätin, että jos mun kohtalo on kuolla kupsahtaa tunturiin, sitten on.”

DSC_53642. Yö Tenojoen rannalla

Anoppilassa on ihan mahtava paikka teltalle! Vaikka talo onkin aivan kodan läheisyydessä, saatiin J:n kanssa nauttia kesäyöstä virtaavan joen läheisyydessä. Vaikka yöllä jokin lintu kävi vääntämässä kunnon rääkymiset teltan yläpuolella ja molemmat herättiin sen mekkalointiin…

DSC_5525 3. Kiiskin kanssa Sioskurun autiotuvan pihalla

Vaellukseni ensimmäisenä yönä koin jänniä hetkiä ulkoa kantautuvien äänien takia. Pelot saavat mielen vainoharhaiseksi.

DSC_55634. Vaelluksen toinen yö Pahakurun autiotuvassa

Rakensin Kiiskille tuvan terassille oman pienen makuupaikan, mutta onneksemme se pääsi sisälle yöksi. Yöllä heräsin ihailemaan tuvan ikkunasta upeaa, sankkaa sumupeitettä. Yö loi uutta intoa seuraavalle päivälle.

DSC_5822 DSC_5820 5&6 Kaldoaivilla J:n ja Pikku-J:n kanssa

Aargh! Hyttyset, paarmat ja mäkärät. Ei tule ikävä! Toivottavasti pikkupoika jatkaa telttailuaan samaan malliin, mamma on niin ylpeä.

DSC_5960 7. Auringonlasku

Viimeinkin mun ja luotto-erätoverin vapaat sattui kohdilleen! Ja päästiin ihailemaan kesän toista auringonlaskua.

DSC_6100

8. Suomunruoktu

Urho Kekkosen kansallispuistossa ensimmäinen yö meni heräillessä ja vähän pilasi seuraavan päivän jaksamisen.

DSC_6078

9. Tuiskukurun helpotus

Mieli ja kroppa helpottui hyvin nukutusta tupayöstä. Vaikka olikin helkkarin lämmin!

DSC_6096

10. Paluu Suomunruoktulle

En tuolloin edes hoksannut että UKK- reissun viimeinen yö oli The kymppi. Yö oli loistava – nukuin varmaan paremmin kuin koskaan aikaisemmin teltassa ja heräsin aamulla virkeänä.

Nämä 10 erilaista yötä osoittivat minulle sen, että musta on yksin yöpyjäksi. Toki koira tulee aina kulkemaan mukana kun lähden yksinäni reissuun. Muiden vaeltajien läsnäolo tuo paljon rohkeutta yöhön ja välillä jopa kaipasin enemmän sitä omaa rauhaa! Tiedostin myös paremmin sen, että tylsistyn nopeasti ja kaipaan tekemistä – mukaan on siis otettava kirja jos toinenkin. Kaverin kanssa yöpyminen on myös mahtavaa- yön jännitys on mukava jakaa jonkun toisenkin kanssa (ja mahdollisesti omat pelot tarttuvat myös telttailuseuraan…)

Nämä koin helpotuksiksi yksin yöpymisen opettelussa;

  1. Valitsin paikaksi jonkin tutun ja turvallisen, mieluiten sellaisen jonka lähistöllä oli muita ihmisiä paikalta poistuminen oli helppoa. Mikäli yöllä olo käy tukalaksi on OK pakata kamppeet ja lähteä kotiin. Mitäpä sitä ryhtyä turhaan itseään kiusaamaan ja mahdollisesti pilaamaan tulevat yöt?
  2. Koira toi paljon turvaa, (mutta mikäli karvakaveria ei ole mahdollista ottaa mukaan, pyydä joku kaveri seuraksi yöpymään kanssasi eri teltassa, niin saat yksin yöpymisen fiilistä) tai nukuin yöni suosittujen vaelluspaikkojen autiotupien läheisyydessä – vaellussesongilla populaa riittää ja muiden läsnäolo loi turvallisuuden tunnetta.
  3. Mikäli sisukkaasti aiot viettää yösi ulkona, oli mikä oli, ota mukaasi tekemistä – yö sujuu paljon nopeammin lukemalla kirjaa tai vaikka kutomalla sukkaa mikäli uni ei meinaa millään tulla.
  4. Otin tyynyä, lämmintä vaatetta, kahta makuupussia, porontaljaa ja muuta ”luxusta” mukaani tunturiin auttamaan hyvien yöunien metsästämisessä.
  5. Kesän lyhyet yöt auttavat pelkojen voittamisessa. Pimeää aikaa ei ole joko ollenkaan tai sitä on vain muutaman tunnin ajan, jolloin möröt ja muut metsien kummajaiset eivät kauhean kauaa ehdi mellastaa mielikuvituksissa.
  6. Jos pelkäät karhuja, on hyvin epätodennäköistä että niihin törmäät reissullasi. Minä pelkäsin niitä, mutta ajan kanssa järkeilemällä sekin pelko katosi. Karhu ei varta vasten hyökkää teltan kimppuun – ihminen ei ole sen luontaista ravintoa.

Pimeänpelkoani en ole voittanut. Sitä alan hiljalleen käsittelemään kuluvan kaamoksen aikana.

Mutta, se tärkein – nukunko vielä jatkossakin öitä luonnossa? Kyllä! Ensi kesänä vielä useammin.

Tuiskukuru – Suomunruoktu 13 km

DSC_6082 DSC_6085
Seitsemän aikoihin kaivoin korvatulpat korvistani ja revin unimaskin silmiltäni – tupakaverit heräilivät alapuolellani ja Kiiski vinkui ovella rauhattomana. Koirastani kun ei tiedä onko sillä pissahätä vai halu saada haleja sen vinkuessa, puin nopeasti päälleni ja lähdin Kiiskin kansa ulos. Aamu oli sumuinen, pilvistä pystyi hahmottamaan lähestyvän vesisateen.

Valmistelin aamupalaani samaan tahtiin muiden kanssa. Miehet ja pieni koira (en tunnista koirarotuja…) tekivät lähtöä aikaisemmin ja jäin ulkona yöpyneiden vaeltajien kanssa tupaan. Lueskelin lehteäni ja kulutin aikaani – tällä kertaa lähdin liikkeille vasta kymmenen maissa minimoidekseni tylsistymisen Suomunruoktulla. Halu vaeltaa pidemmälle oli kova ja tutkin kartasta potentiaalisia leiripaikkoja seuraavalle yölle.

DSC_6091 DSC_6094
Hiljalleen jätimme Tuiskukurun taaksemme. Sää oli sopivan viileä, aamulla tihkutti hieman mutta tummista pilvistä huolimatta päivä pysyi sateettomana. Ohitseni ajoi jälleen mönkijöitä ja vastaani tuli muutama muukin vaeltaja.

Olo oli edeltävään päivään verrattuna tarmokkaampi ja kaikinpuolin parempi. Sain minua ennen lähteneet vaeltajat kiinni, ohitimme heidät ja rennoin askelin saavuimme Suomunruoktun autiotuvan pihaan.

Halusin pystyttää telttani tällä kertaa joen lähelle ja bongasinkin sieltä oikein tasaisen ja mukavan paikan. Jätin Kiiskin syömään eväitään nuotiopaikan lähelle ja samalla kun valmistin ruokaa ryhdyin pystyttämään telttaa. En jaksanut vaeltaa enää pidemmälle saman päivän aikana.

DSC_6096 DSC_6099
Fiilistelin yksinäisyyttäni nuotiolla, annoin ruuan keittyä rauhassa tulella ja join teetä Kiiskin pistäessä rennosti makuulleen puun alle. Saimme seuraa yksin vaeltaneesta miehestä joka vinkkasi, että alueen telttapaikat sijaitsevat tuvan koillispäässä. Joo… Kävin lukaisemassa infotaulun ja syötyäni roudasin teltan ja kamppeet sille samalle paikalle jossa nukuin ensimmäisen yöni.

Teltassa luin kirjani loppuun, luin lehteäni ja kävin tuvalta lainaamassa kynää lehdestä löytyneiden sudokujen täyttöön. Illalla kävin käyttämässä Kiiskin tarpeillaan ja huomasimme lukuisten telttojen nousseen ympärillemme – myös sinne ”kielletylle” alueelle.

Kello oli kahdeksan kun viimein pistimme nukkumaan. Odotin yön olevan kylmä joten puin päälleni kaiken mahdollisen takkia ja vaellushousuja lukuun ottamatta. Jouduinkin pari tuntia nukuttuani riisumaan lähes kaiken pois – yö oli yllättävän lämmin!

Kolmantena iltanani en murehtinut pelkojani yksin luonnossa yöpymisestä. Olo oli oikein turvallinen ja mukava. Halusin vain nukkua. Päivä oli kaiken kaikkiaan paljon parempi kuin edeltävänsä, halu vaeltaa ja ylittää omat rajat kasvoi kasvamistaan.

Urho Kekkosen kansallispuiston vaelluksen osa 1 & osa 2

Suomunruoktu – Tuiskukuru 13 km

DSC_6044 DSC_6046
DSC_6047
Yöllä heräsin poron rou’untaan. Tarkemmin asiaa tutkittuani kävi ilmi että se olikin vain kuorsaava Kiiski. Nukahtaminen kesti kauan, vähän väliä havahduin hereille kylmän tai jonkun muun pienen häiriötekijän takia.

Aamulla olo oli kamala. Aivan kuin krapulassa olisi herännyt. Söin aamupalaksi puuroa ja riisikakkua, join kahvia ja tankkasin myslipatukalla huonon olon pysyessä sitkeästi mukana. Jo yöllä valvoskellessani tiesin etten pääsisi Luirojärvelle saakka, päätin yrittää Tuiskukuruun. Lähdin vaeltamaan ensimmäisenä Suomunruoktun yöpyjistä kohti Tuiskukurua. Olo oli edelleen vedoton, maleksin polulla eteenpäin ja pohdin mistä huono olo johtuisi. Toivottavasti vain  huonoista yöunista.

DSC_6053
DSC_6060 DSC_6062
Aitajoen taukopaikalla söin pari välipalapatukkaa. Läsnäolomme herätti nuotiopaikan vieressä yöpyneet ja heidän kömpiessään ulos teltastaan jatkoimme matkaamme. Poikkesin jo tässä vaiheessa reittisuunnitelmastani – tarkoitus oli vaeltaa Salonlammen laavun kautta Tuiskukuruun, mutta päätin nousta tunturiin kenttien toivossa.

Rinteessä oli pakko pysähtyä ja miettiä jatkamista. Päässä vilisi ajatuksia koko reissun keskeyttämisestä, tirautin pari kyyneltä turhautuneena. Mä en jaksanut ja v*tutti suunnattomasti ajatus siitä, että yhden unettoman yön takia koko reissu voisi olla ohi. Hetken aikaa keräiltyäni itseäni päätin sisulla jatkaa, vaikka muutaman kerran käännyinkin takaisin kohti Suomunruoktua.

DSC_6066 DSC_6067
DSC_6072
Päästyäni viimein ylös puhelimeni kilahti. Ilahtuneena naputtelin viestiä kotiin päivän fiiliksistä ja muuttuneista suunnitelmista. Ohitseni ajoi 3 Metsähallituksen työntekijää mönkijöillä, ilmeisesti olivat tulossa tupien huoltokeikalta. Aikani kuljettua minut ohitti vielä kaksi Rajavartijaa, reitti alkoi tuntua ruuhkaiselta. Hiljalleen olokin alkoi parantumaan.

Tuiskukurun autiotuvan pihassa ollut kyltti ilmoitti Suomunruoktulle kilometrejä olevan 15, kun taas Suomunruoktulta Tuiskukuruun niitä piti toisen kyltin mukaan olla vain 13… Hämmentyneenä aloin kasata telttaani tuvan pihaan, tuvassa oli jo valmiiksi kaksi miestä pienen koiran kanssa.

Teltassa söin ja aloin lepäämään. Kulutin aikaani lueskelemalla ja Kiiskiä rapsuttaen. Pikkuhiljaa teltan seinät alkoivat käymään ahdistaviksi ja väsyneenä rupesin pelkäämään, että jos en jaksakaan kulkea seuraavana päivänä kohteeseen jota en vielä tiennyt- Luiroon en ollut enää matkalla. Sääkin vaikutti sateiselta ja maalailin jo kauhukuvia likomärästä yöstä.

DSC_6074
DSC_6078 DSC_6076
DSC_6080
Kävin autiotuvalla juttelemassa miesten kanssa ja tulin siihen tulokseen että yöpyisin tuvassa jaksaakseni paremmin seuraavana päivänä, en halunnut ottaa riskiä huonosta yöstä teltassa nukkumisella.

Pikkuhiljaa Tuiskukuruun alkoi rantautua muitakin vaeltajia. Kaikilta tuvassa vierailleilta kysyin onko koirani läsnäolo heille ok, koira voisi tarvittaessa siirtyä ulos. Ulkona oli lämmin keli mutta hyttysten takia pidin kiiskin tuvan ulko-oven vieressä yön yli.

Ilta kului vaeltajien kanssa keskustellessa, hieman hävetti kun ajatuksissani lukitsin muut tuvan sisälle käydessäni ulkohyyskässä… Noh, kauaa he eivät lukkojen takana joutuneet onneksi olemaan. Luin kirjaani ja pistimme kaikki samoihin aikoihin nukkumaan. Karttaa selaillessa harkitsin ensin vaeltavani Tuiskukurun kautta Lankojärvelle, päädyin lopulta vaeltamaan takaisin Suomunruoktuun.

Vaikka heräilinkin yöllä jatkuvasti kuumuuteen ja tupakavereiden (lähinnä koirien) mekkalointiin yö oli paljon parempi kuin edeltävä. Vaikka selkäkin kipuili ja heräsin kankeana korppuna, olin täynnä uutta energiaa kohtaamaan tulevat kilometrit.

Kiilopää – Suomunruoktu 15 km

DSC_5997 DSC_6003
Voi hitsit miten paljon himottais lähteä uudelle vaellukselle! Mutta vietän mielelläni loput kesälomastani kotona perheen kesken, vaikka vähän väliä mieleen tulvahtelee halu pakata rinkka ja lähteä uuteen seikkailuun…

… Harmi, ettei Urho Kekkosen kansallispuistoon lähtiessäni olo ollut samanlainen. Suunnittelin vaelluksen nopealla aikataululla ja en ollut edes varma kansallispuiston portista sisään astellessani, halusinko edes lähteä koko vaellukselle. Kiilopäällä katseeni osui puiseen kylttiin jossa kehotettiin olemaan lähtemättä yksin tunturiin. Katsoin kylttiä hetken ja mietin että no, onhan mulla koira mukana. Silti tuttu kehotus jäi takaraivoon kummittelemaan.

DSC_6006 DSC_6007
DSC_6008
Kuljimme hyväkuntoista mönkijäuraa pitkin Kiilopään rinnalla kohti ensimmäistä yöpymispaikkaa. Tutkailin karttaa vähän väliä ja mittailin etäisyyttä Suomunlatvan taukopaikalle, jossa aikomukseni oli pitää päivän ensimmäinen tauko. Niilanpäällä kirvasin karttaani – siihen ei oltu ollenkaan merkitty tunturin alapuolella ollutta päivätupaa.

Hiljalleen reitti alkoi laskeutua kohti metsikköä. Puhelimesta katosi kentät ja hieman hermostunein fiiliksin juttelin Kiiskille kulkiessamme alemmas ja alemmas laaksoon. Mönkijäuralla näkyi lukuisia kengänjälkiä ja Suomunlatvan taukopaikalla ilahduin kahdesta muusta vaeltajasta.

DSC_6019
DSC_6016 DSC_6020Molemmat olivat reissussa yksinään. Sain heiltä paljon rohkaisua omalle reissulleni – alueella kuulemma liikkui monia yksinvaeltajia ja toinen jutustelijoista palaa vuosittain paikalle retkeilemään. Rohkeampana lähdin jatkamaan kulkuani kohti yöpymispaikkaa hirven kuivalihaa nautittuani.

Viimeiset 5 kilometriä menivät kevyin askelin. Tallustelin reitin ylittävät vesistöt kenkiä kastelematta, fiilistelin laskevaa aurinkoa ja pikkuhiljaa tuttu vaellusfiilis valtasi mielen.

DSC_6030 DSC_6035
DSC_6032 DSC_6034Juuri ennen Suomunruoktua joki katkaisi mönkijäuran. Arvioin reittini hieman huonosti ja kastelin molemmat kenkäni varresta kulkiessani joen yli.
Suomunruoktulla oli paljon muita vaeltajia, jotka tervehtivät iloisesti saapuessamme autiotuvan pihaan.

Löysin heti joen läheisyydestä hyvän, tasaisen kohdan teltalle ja aloin oitis valmistelemaan ruokaa teltan kokoamisen ohella. Kiiski osoitti hieman mieltään haukkumalla ollessaan puuhun kytkettynä, mutta hiljeni saadessaan itsekin syötävää.

DSC_6036 DSC_6040Saatuani teltan kokoon söin ja lähdin Kiiskin kanssa kiertämään aluetta. Tuvan molemmat puolet vaikuttivat olevan tupaten täynnä ja telttapaikoilla oli lukuisia yöpyjiä. Hieman huvitti aiempi yksinäisyydentunteeni ja huoli pärjäämisestä. Kiiskin kaulassa killunut B-Barkin tutkapantakin vilkutti vihreää valoa, eli kotonakin tiedettäisiin että olen päässyt kohteeseen.

Teltassa luin hetken aikaa kirjaa, Kiiski pisti oitis makuulleen huopansa päälle ja nukahti samantein ketarat ojollaan. Hiljalleen pistin itsekin nukkumaan puettuani päälleni lämpimästi vaatetta. Huomenna olisi edessä pitkä ja rankka päivä.

Pahakuru – Vuontispirtti 20km

DSC_5592 DSC_5594
DSC_5596
Aamu Pahakurussa alkoi sateisena. Yön paksu sumu peitti enää vain kauempana siintävät Suastunturin ja Lumikeron huiput joita ihailin tuvan ikkunasta aamupuuroa keitellessäni. Kiiski söi omaa aamupalaansa ulkona nuotiopaikan vieressä, se nukkui koko yön tyytyväisenä lattialla petipaikkani vieressä.
Teltan olin kasannut illalla ennen nukkumaan menoa ja jännittyneenä menin kokeilemaan olivatko kamiinan yllä roikkuneet vaatteet kuivuneet yön aikana. Housuni ja kerraston vaatteeni olivat kuivat, mutta vaelluskengät olivat imaisseet yön aikana kosteuden sisäänsä. Tämä oli ensimmäinen kerta Meindlien kanssa kun ne kastuvat ja mietin pääni puhki mitä tein väärin, olinhan vasta ennen reissua vahannutkin ne. Ilmeisesti ne olivat keränneet kosteuden sisäänsä roikkuessaan kosteiden vaatteiden ympärillä.

Olin jo aamulla kastellut yhden sukkaparin laittaessani märät taukokengät jalkaani, siinä aamun pakkailun lomassa en hoksannut että minulla oli mukana vielä yksi kuiva pari. Kiiskille antamani kuoritakki oli edelleen kostea. Syötyäni ja pakattuani loputkin kamppeet puin kuorihousut kerraston housujen päälle ja goretex- takin korvaamaan kuoritakkia. Sääennusteen mukaan sateen pitäisi hellittää puoleen päivään mennessä.

Hyvästelimme naiset ja lähdimme kulkemaan tihkusateessa märkää polkua pitkin kohti Hannukurua. Olin päättänyt, jos jaksan vaeltaa Montellinmajalle ilman suurempaa väsymystä hyvissä ajoin vaellan loputkin viisi kilometria autolle. Aamun väsymys alkoi kaikota kohdatessani puron jota reunustivat kauniit keltaiset kukat.
Tunturin karuus muuttui hetkessä kauniiksi vehreäksi koivumetsäksi jonka läpi kävely toi uudenlaista innostusta reissun jatkamiseen.

Hannukurulla kävelin pihan halki ja ihastelin kuinka autiotuvan piha oli kasvanut vuosien aikana pieneksi kyläksi. Autiotuvan lisäksi siellä oli suuri varaustupa, sauna ja tiivis kota jonne kurkistin ennen matkan jatkamista. Lähdimme kulkemaan kahden nuoren miehen perässä kohti Suastunturia, mutta jouduimme jättämään heihin reilusti väliä Kiiskin innostuessa vetämään uusien tuttavien perässä.
DSC_5600 DSC_5604
DSC_5610
Matkamme jatkui Suastunturin yli Suaskuruun, jossa pidin pidemmän tauon. Kohtasimme Pahakurussa olleen perheen ja vaihdoimme kuulumiset. Vatsa täynnä nostin rinkan selkääni täynnä uutta intoa- minulla oli Lumikeron (660m) ylitys edessä. Paikan, jolla koko luontoinnostukseni alunperin alkoi.

Kuljin jännittynein fiiliksin loivasti nousevaa rinnettä kohti kauempana siintävää Lumikeron huippua. Huippu oli paksun usvan peitossa. Muistelin kuinka riparilla jouduin pitämään useamman tauon tunturin rinteellä ja olin täysin varma että siinä olisi vähintään 7 valehuippua! Ohitsemme kulki paljon porukkaa kohti pohjoista, Kiiski innostui vastaantulleista koirista ja neljän huskyn kanssa liikkuneilta tiedustelin mitä reppuja he koirillaan käyttivät. Matkamme Lumikeron huipulle sujui leppoisasti (tosin Kiiski alkoi hyytyä ja kulki perässäni) ja yllätyin huippumerkin ilmestyessä eteemme kuinka helppo nousu olikaan.

DSC_5612
DSC_5619 DSC_5628
DSC_5631
Hämmentyneenä katselin sumun peittämiä maisemia. Kävin kyltistä tarkistamassa olinpaikkamme ja kiersin huippumerkkiä ympäri. Tässä se on, 9 vuotta sitten kamalan korkealta ja vaikeasti saavutettavalta tuntunut tunturi olikin suhteellisen matala verrattuna niihin tuntureihin joille olen näiden vuosien aikana kiivennyt. En ollut pettynyt vaan onnellinen päästyäni takaisin Lumikerolle.

Hyvästelin Lumikeron ja lähdin laskeutumaan kohti Lumikurua. Luulin Lumikeron toista huippua Vuontiskeroksi ja hehkuttelin mielessäni kuinka helppo viimeinen päivä olikaan. Vuontiskeron kohotessa eteeni otin hämmentyneenä karttani esille ja tarkistin tunturin korkeuskäyristä tulevan polun rankkuuden. Päivän kilometrit alkoivat pikkuhiljaa tuntua jaloissa. Kiiski makoili jängällä aina tilaisuuden tullen ja löntysti väsyneenä perässäni. Ohitimme yhteensä kuusi vaeltajaa matkallamme kohti Montellinmajaa.

DSC_5641
DSC_5645 DSC_5649
DSC_5651
Tsemppasin itseäni ja Kiiskiä jaksamaan autiotuvan pihaan saakka. Kilometrejä oli kertynyt jo 15 laskiessani rinkan autiotuvan ulkokäymälän portaille, en tohtinut häiritä tuvassa majailijoita pienellä tauollani. Kiiski tutki tuvan pihaa kaukaa kuuluvan hurinan lähestyessä.

Kaksi poromiestä ajoi mönkijöillään tuvan pihaan ja keskustelimme hetken vaelluksestani ja Lumikeron poroaidan kunnosta. He veikkasivat Kiiskin olevan vanhempi mitä onkaan ja huvittuneena kerroin koiran olevan ensimmäistä kertaa kunnon vaelluksella mukana ja päivien aikana hieman ryvettyneen vesisateissa. Miehet jatkoivat matkaansa ja aloin pikkuhiljaa itsekin nostelemaan rinkkaa selkääni.
Rinkka tuntui painavan vähintään 10 kiloa enemmän kuin ensimmäisenä päivänä, jalkoja särki ja Kiiskikin alkoi vetää normaalia ärsyttävämmin.

Kävelimme kunnon hiekkatietä pitkin alaspäin tunturista lähemmäs mäntymetsää. Ylitimme lumihangen ja kuljimme Vuontisjärven vierellä kohti määränpäätämme. Vettyneen heinäpellon keskellä oli sama kyltti jota naureskelimme riparivaelluksellakin, edelleen siitä pystyi hahmottamaan ”älä tallaa heinikkoa” tekstin.

DSC_5653
DSC_5655 DSC_5659
Kaivoin Googlemapsin esiin päästessäni maantielle ja kirosin matkaa olevan jäljellä vielä kilometrin verran. Tasaisella maalla kävely särki jalkoja ja rinkka painoi ilkeästi lantiota ja hartioita. Vähitellen vastaan alkoi tulla enemmän ja enemmän mökkejä, Vuontispirtin kylttejä en nähnyt missään ja aloin jo epäillä olevani väärässä paikassa. Kävelin suuremman mökkiyhteisön viereen ja päätin oikaista sen halki- Googlemapsista ei jälleen ollut paljoa apua ja yllätyksekseni tuttu vaaleansininen auto löytyi Vuontispirttiä vastapäätä olleelta parkkipaikalta.

Tuntui hassulta olla yhtäkkiä keskellä kaikkea, silti ei mitään. Vuontispirtti ja sen läheiset mökit olivat tyhjilään, autoni lisäksi parkkipaikalla oli vain toinen auto. Laskin rinkkani maahan ja kaivoin autonavaimet esille – toiset autonavaimet löytyivät penkiltä kirjekuoresta. Vaihdoin kuraiset ja kosteat vaellusvaatteeni autoon jättämiini puhtaisiin, riisuin vaelluskenkäni ja puin lenkkikengät jalkaani. Kiiski makoilikin jo takakontissa, riisuin siltä repun pois ja annoin raksuja pahimpaan nälkään.

Matkani Raattaman kautta Pokkaan, sieltä Inariin ja aina kotiin asti kului vaellusta fiilistellessä. Olin selvinnyt yksinvaelluksestani.