Kaldoaivin erämaan yksinvaelluksen ensimmäisen postauksen löydät täältä.
Raskaan päivän päätteeksi olin laittanut nukkumaan Áldoleakšan leirissäni jo kahdeksan aikoihin. Talviaikaan on helppoa kuluttaa aikaa leirissä, pystyttämiseen ei niinkään mene aikaa mutta vesien lämmittelyyn ja seuraavan aamun valmisteluun saa hyvin kulumaan tunti jos toinenkin. On myös tärkeää pitää itsensä lämpimänä yötä varten.
Leiripaikalle saavuttuani puin päälleni lämpimän untuvatakin ja pystytin leirin. Laitoin lumet sulamaan keittimelle ja levitin yöpymisvarusteet telttaan. Ensimmäisten lumien sulattua valmistin ruoan ja vaihdoin hiihtokerrastot kuiviin. Pesin kuumalla vedellä ruokatermarin, huolehdin että söin ja join hyvin, täytin aamua varten termospullot, unohdin monot absidiin, kävin tarkistamassa myrskynarut ja tein iltatoimet. Ennen nukkumaanmenoa luin kirjaa.
Aamulla olin huojentunut kovan tuulen laannuttua. Stressasin yön näkyvyyttä joka oli huonontunut illan mittaan. Kurkistaessani ulos teltasta kuuden aikaan aamulla huokaisin helpotuksesta ahkion olevan vielä paikoillaan, näkyvyys oli huono. Jatkoin makoilua tunteroisen ennen aamutoimiin siirtymistä.
Lähdin hiihtämään yhdeksän aikaan näkyvyyden hieman parantuessa – näin Alla-Gálddoaivin rinteen auringon paistaessa sen takaa.
Täydessä valkoisuudessa oli jännittävää hiihtää. Onnekseni maasto oli lähinnä tunturinrinnettä ja tuttua tunturiylänköä. Olinhan syksyn vaelluksellani kulkenut alueen ohi, ylempää vain. Käytin apunani gpssää, kompassia ja aurinkoa joka oli kätevästi lähes kulkusuunnassani. Näkyvyys vaihteli, välillä erotin Áldovárrin etelässä, välillä ei erottanut taivasta hangesta.
Hiihtovauhtini oli hyvä. Gpssästä huolimatta tulin hieman eri suunnasta Duottar-Galddojávrille jolla sijaitsee poronhoitajien mökki. Mökki katoili mäkien taakse, tuntui ikuisuudelta päästä sen luo. Yhdessä vaiheessa en enää tiennyt uskoakko gepsiäkään, näin jyrkkiä tunturinrinteitä joilla nuokkui valtavia lumilippoja. Läheiset tunturit olivat loivarinteisiä enkä ymmärtänyt miten luonto oli pystynyt muodostamaan niille niinkin komeat lipat! Kunnes hoksasin hiihtäväni parin metrin päässä tuulen puhaltamista kinoksista. Välillä huono olo pyyhkäisi kropassa yllärialamäissä, liu’uin alas mutta maisema ei muuttunut miksikään.
Käytin poronhoitajien mökkiä tuulensuojana syödessäni lounasta. Mökki sijaitsee järven rannalla suurten tunturien ympäröimänä, mökki oli ainoa joka erottui valkoisesta maisemasta.
Hiihdin Goallágotteoaivin eteläpuolelta maastouran yli kohti Ylä-Pulmankijärveä. Adolfin kammin läheinen jyrkänne jännitti, kävin ensin pohjoisemmassa toteamassa yhden loivemman kohdan liian vaaralliseksi laskeutua alas joen takia. Päätin yrittää kesällä käytettävää kohtaa ja ilokseni löysin sieltä kelkanjäljet. Jos kelkalla oli päästy ylös tai alas rinnettä, ei olisi homma eikä mikään suksia alas ahkion kanssa.
Haastava päivä sai huojentavan käänteen päästessäni viimein Adolfin kammin pihaan. Kuten sääennuste oli luvannut, pian alkoi sataa lunta. Onneksi ehdin leiripaikalle ennen lumisadetta, whiteoutissa oli tarpeeksi kestämistä.
Illalla rutiinit olivat samanlaiset kuin kahtena edeltävänäkin. Ruokana tortillaa! Vaelluksella vaivasi ruokahaluttomuus joka näkyi aamuisin huonovointisuutena. Jalkoihini oli syntynyt pienet hiertymät kantapäihin jotka peitin rakkolaastareilla.
Aamulla kellon soidessa kömmin ulos makuupussien uumenista ja riisuin unimaskin silmiltäni. Punaisen teltan läpi paistava kirkas valo sai kömpimään ulos teltasta ja yllättymään – taivaalla oli muutama pilvi ja aurinko paistoi kimmeltävän metsän läpi.
Innoissani aloin valmistella aamiaista. Viimeinkin aurinkoinen päivä!
Matka Adolfin kammilta Tsaarajärven autiotuvalle ei ollutkaan niin helppo kuin ajattelin. Lunta oli satanut lisää ja sain raahata ahkion aisoista käsin vetäen Pulmankijoelle. Joki on matala, mutta ylitys jännitti. Jätin ahkion rannalle ja hiihdin lumisillan kautta toiselle puolelle, todettuani reitin turvalliseksi hain ahkion. Käväisin Junkersin rungolla, siitä ei näkynyt kuin vähän peltiä.
Hiihtelin Morešveaijávrille kierrellen alkuperäisestä suunnitelmastani. Lumitilanne oli haastavampi ja päivän mittaan porottava aurinko alkoi hiostaa. Morešveaijávrilla on kammi jonka kunnosta en tiedä. Järvelle päästessäni en jaksanut hiihtää katsomaan tilannetta.
Pidin lounastauon kauniilla kukkulalla. Innostuin seuraamaan poronruholla pyörähtänyttä tuoretta kelkanjälkeä (oletan porolla olleen panta, koska kelkanjälki meni suoraan raadolle) ja havaitsin jäljen kiertävän Muorahisvárrin toiselta puolelta kuin mitä itse ajattelin hiihtäväni.
Ahkion kaatuillessa suolla päätin löytää jäljen uudelleen ja ohittaa Muorahis eri suunnasta. Kilometrejä tulisi pari lisää, mutta mielummin hiihtäisin kovaa jälkeä kuin pehmeää hankea pitkin.
Tuntien kuluessa olin hyvin väsynyt ja turhautunut. Maisemat olivat kauniit, suksi luisti hyvin. Muorahiksen juurella hankikin kantoi suhteellisen hyvin. Mieli koheni kun gps ilmoitti jäljellä olevan enää viitisen kilometriä ja näin Tsaarajärven kaukaa.
Kymmenen maissa oli luvattu kovaa myrskyä. Saavutin Tsaarajärven autiotuvan kuuden aikaan, olin täysin uupunut kahdeksantoista kilometrin hiihdosta. Olin tyytyväinen saadessani hikiset vaatteet kuivumaan ja vettä sulamaan kaasuliedellä.
Vaihtaessani vaatetta villasukkieni kantapäät olivat läpimärät. Kauhukseni huomasin kosteuden olevan verta. Toinen kantapäistäni oli käytännössä hiertynyt kokonaan vereslihalle, toinen oli siihen verrattuna suhteellisen ok. Ensiapulaukustani löysin sen verran haavataitoksia että sain sähköteippiä apuna käyttäen haavat piiloon. Eipähän särkenyt akillesjänteitä kuten viime talvena…
Luin kirjaa iltatoimia tehdessäni, syödessäni ja yötä odotellessani. Olin täysin koukussa Poromafiaan!
Ilta oli todella tyyni. Kymmenen aikaan myrsky puhkesi ja olin onnellinen etten yöpynyt maastossa. Yöllä kävin pari kertaa kurkkaamassa ovelta varmistaakseni että ahkio pysyy paikoillaan, viimeisellä kerralla unenpöpperössä tuijotin suurta pulmusta silmiin myrskyn pauhatessa ympärillä. Suljin oven enempää ajattelematta, lintu näytti jäätävän suurelta.