Reitti Kuoppilasjärvelle 25 km

DSC_6188 DSC_6191
DSC_6197
Välillä kaipaa jotain simppelinpää retkikohdetta, yksi sellainen Utsjoella on Kuoppilasjärven autiotupa. Tuvalla on paljon käyttöä etenkin kevät-talvella kun järvelle suuntaavat pilkkijät pitävät taukoa tuvan lämmössä, mutta kesälläkin tuvalla riittää vierailijoita.

Autiotupa (8h) sijaitsee suojaisalla paikalla Ávžegeašoaivin ja Skálvevárrin (jolle muuten kannattaa kivuta katsomaan auringonlaskua ja maisemia!) välisessä notkossa. Sen pihapiirissä on ulkohuussi, halkovaja sekä kierrätyspiste. Kuoppilasjärven pohjoispäässä on kaksi kammia, joista toinen on lukittu. Autiotuvan pihapiirissä on teltalle paikkoja ja vaikka autiotuvalle pääsee vaeltaenkin helposti ja ajankohta sattuisikin olemaan ruuhkaton, tunturiin on hyvä ottaa aina teltta varuilta mukaan.

Eräänä sadetta enteilevänä päivänä Erätoveri E:n kanssa lähdimme patikoimaan kohti autiotupaa. Saimme kyydin Utsjoen hautausmaan parkkipaikalle ja aloitimme reissumme Utsjoen retkeilyreitin eteläpäästä. Kymmenen kilometrin matka tuvalle alkoi Badjeseavttet- joen myötä kulkien.

DSC_6203
DSC_6206 DSC_6218
DSC_6221

DSC_6224
DSC_6229 DSC_6234
DSC_6238
Ajattelimme kulkevamme neljään tuntiin Kuoppilasjärvelle, mutta lukuisat katseemme vanginneet mielenkiintoiset kohteet hidastivat kulkuamme – mutta eipä se haitannut. Ohitimme poron luurangon, tutkimme ilmeisesti talvella reestä pudonnutta jätesäkkiä ja sen sisältöä, pysähtelimme syömään hilloja… Kyllähän siinä vierähti tovi jos toinenkin.

Nammájärvien kodalla (5km maantieltä) pidimme tauon. Kota sopeutuu myös yöpymiseen tarvittaessa, mutta vetoisuutensa takia kodan kamiina ei riitä lämmittämään sitä kylmillä keleillä koko yöksi. Kodan ympäristöön kuuluu samat rakennuksetkin kuin lähes kaikkiin Metsähallituksen ylläpitämiin taukopaikkoihin- huussi, jätepiste ja halkovaja.

Kynttilän valossa nautimme evästä ja venyttelimme kohdataksemme seuraavat kilometrit. Matkamme jatkui kodan pihasta pienen vedenylityksen ohitse, joka oli reitin ainoa taktikointia vaatinut ylitys.

Nammájohkan ”kanjonissa” vauhti hyytyi jälleen kohdattuamme suurehkot hillamättäät. Reidet huusivat hoosiannaa meidän kyykkiessämme mättäältä toiselle. Ilta alkoi hiljalleen hämärtyä ja paksu sumupilvi laskeutui Nammajärvien ylle. Pienessä tihkusateessa jatkoimme matkaamme kohti avotunturia, ylitimme muutaman pienen joen ongelmitta ja jäimme jälleen pitämään taukoa vanhan poroaitauksen vierelle. Naureskelimme hieman hillasuolla käytettyä aikaa ja sitä, kuinka arvioitu vaellusaika oli mennyt jo ajat sitten umpeen. Kulkiessamme kohti Kuoppilasjärveä ohitimme muutamat porot ja haaveilimme iltapalasta ja nukkumaan pääsystä.

DSC_6248
DSC_6243 DSC_6253
DSC_6260
Kuoppilasjärvelle laskeuduttuamme huomasimme tuvan ovella muita vaeltajia. Päätimme, että olisimme sosiaalisia ja marssimme ovelle kysymään olisiko tuvassa tilaa vielä kahdelle väsyneelle kulkijalle – meidät otettiin ilolla vastaan ja pääsimme valmiiksi lämmitettyyn tupaan lepäämään.

Vanhempi pariskunta osottautui kokeneimmaksi vaeltajiksi ja mielenkiinnolla kuuntelimme heidän tarinoitaan huimista reissuista Ruotsiin asti. Saimme hyviä vinkkejä tuleviin retkiin ja laitoimme vatsat täynnä tikkupullaa nukkumaan.

Aamulla herätessämme edeltävän päivän 10 kilometriä ei tuntunut oikeastaan muualla kuin selässä. Yö tuli nukutua hyvin sopivan lämpimässä tuvassa ja edes kanssanukkujien aikaisempi herääminen ei häirinnyt myöhään nukkumistamme.

Reitti Kuoppilakselta kylille kulkee Roavvoaivin pohjoispuolelta Oađašanjávrien läpi Johtalanvárrille. Reitti jatkuu helppokulkuisena aina kylille asti, mutta ainakin elokuussa Oađašanjohkan ylittävä silta oli huonossa kunnossa ja pahoin pelkään että jossain vaiheessa se on siinä kunnossa ettei yli pääse kastumatta.

DSC_6270
DSC_6281 DSC_6283
DSC_6294
Me oikaistiin Ávžegeasoaivin ja Roavvoaivin välistä suoraan Oađašanjávrille. Tätä kautta kulkiessa maasto oli helppokulkuista, mutta hieman kosteahkoa. Roavvoaivin juurella pidettiin tauko, lepuuttelimme jalkojamme ja ihmettelimme kauempana näkyvää rakennelmaa. Oađašanjávrit ovat mun yksi ehdoton suosikkikohde Paistunturin erämaassa. Niiden rannalla vallitsee jännittävä tunnelma ja ehdottomasti tahdon joskus viettää telttayön siellä selvittääkseni mikä paikan fiiliksestä tekee niin voimakkaan.

Loppumatka menikin pienten oikomisten lomassa. Johtalanvárrilla oikaistiin suoraan Kalkujoen kodalle ja sieltä kotiin. Voi hitsit että ihminen voi olla tyytyväinen näinkin helposta ja lyhyestä reissusta! Yksikin yö tunturissa riittää saamaan seikkailufiiliksen pintaan ja vähentämään arjen stressiä.

Utsjoen retkeilyreittiä pitkin pääsee Utsjoen keskustaan entisen luontotuvan pihaan, pururaalle ja kuuluisille ”risueläimille”.  Luontotuvalle kulkiessa kilometrejä kertyy tuvalta 15.

Reitin voi kulkea molempiin suuntiin. Tunturissa sääolot voivat olla arvaamattomia ja muuttua hetkessä aivan toisenlaiseksi. Kartta on otettava aina matkaan ja oikomista suosittelen vain jos kartanlukutaito on hanskassa.

10/10

DSC_6049
10 yötä takana mitä upeimmissa paikoissa, yksin sekä seurassa. Mulla oli tavoitteena tälle kesälle nukkua ulkona enemmän kuin viime kesänä (2 telttayötä, 1 tuvassa…) ja tyytyväisenä voin kertoa yöpyneeni yhteensä 10 yötä luonnon keskellä, joista 8 tuli vietettyä teltassa ja 2 autiotuvissa.

Keväällä mua vielä hirvitti nukkua yksin- jatkuvasti yöllä heräilin kuuntelemaan luonnon ääniä ja tarkistelemaan koiran reagointia niihin. Kotona iltaisin mietin mitä kaikkea kamalaa reissuilla voisi tapahtua ja menetin yöuniakin jännittämisen takia. Vasta viimeisenä yönä nukuin yöni rennosti ja pelkäämättä – olisko nyt se aika, kun pystyn viimein sanomaan voittaneeni kaikki valoisaan aikaan yksin ulkona yöpymisen pelkoni?

Tuskin. Nukun yöni korvatulpat korvissa ja unimaski silmillä. Olen kotonakin herkkä heräämään ääniin ja muihin häiriötekijöihin joten tulen varmasti jatkossakin yöllä heräilemään astetta suurempiin kolahduksiin ja koiran liikahduksiin. Mutta haittaako se? Ei, kesän aikana haluni yöpyä luonnossa kasvoi uusiin sfääreihin! Kaverin kanssa tai ilman, ulkona yöpymisestä on tullut uusi tapa rentoutua.

Missä mä sitten vietinkään yöni?

IMG_20170512_065156 1. Skoarrajávrilla toukokuisessa lumisateessa

Linkistä pääsee lukaisemaan telttailukauden avajaisista Skoarrajávrilla Kaldoaivin erämaan pohjoispuolella. ”Päätin, että jos mun kohtalo on kuolla kupsahtaa tunturiin, sitten on.”

DSC_53642. Yö Tenojoen rannalla

Anoppilassa on ihan mahtava paikka teltalle! Vaikka talo onkin aivan kodan läheisyydessä, saatiin J:n kanssa nauttia kesäyöstä virtaavan joen läheisyydessä. Vaikka yöllä jokin lintu kävi vääntämässä kunnon rääkymiset teltan yläpuolella ja molemmat herättiin sen mekkalointiin…

DSC_5525 3. Kiiskin kanssa Sioskurun autiotuvan pihalla

Vaellukseni ensimmäisenä yönä koin jänniä hetkiä ulkoa kantautuvien äänien takia. Pelot saavat mielen vainoharhaiseksi.

DSC_55634. Vaelluksen toinen yö Pahakurun autiotuvassa

Rakensin Kiiskille tuvan terassille oman pienen makuupaikan, mutta onneksemme se pääsi sisälle yöksi. Yöllä heräsin ihailemaan tuvan ikkunasta upeaa, sankkaa sumupeitettä. Yö loi uutta intoa seuraavalle päivälle.

DSC_5822 DSC_5820 5&6 Kaldoaivilla J:n ja Pikku-J:n kanssa

Aargh! Hyttyset, paarmat ja mäkärät. Ei tule ikävä! Toivottavasti pikkupoika jatkaa telttailuaan samaan malliin, mamma on niin ylpeä.

DSC_5960 7. Auringonlasku

Viimeinkin mun ja luotto-erätoverin vapaat sattui kohdilleen! Ja päästiin ihailemaan kesän toista auringonlaskua.

DSC_6100

8. Suomunruoktu

Urho Kekkosen kansallispuistossa ensimmäinen yö meni heräillessä ja vähän pilasi seuraavan päivän jaksamisen.

DSC_6078

9. Tuiskukurun helpotus

Mieli ja kroppa helpottui hyvin nukutusta tupayöstä. Vaikka olikin helkkarin lämmin!

DSC_6096

10. Paluu Suomunruoktulle

En tuolloin edes hoksannut että UKK- reissun viimeinen yö oli The kymppi. Yö oli loistava – nukuin varmaan paremmin kuin koskaan aikaisemmin teltassa ja heräsin aamulla virkeänä.

Nämä 10 erilaista yötä osoittivat minulle sen, että musta on yksin yöpyjäksi. Toki koira tulee aina kulkemaan mukana kun lähden yksinäni reissuun. Muiden vaeltajien läsnäolo tuo paljon rohkeutta yöhön ja välillä jopa kaipasin enemmän sitä omaa rauhaa! Tiedostin myös paremmin sen, että tylsistyn nopeasti ja kaipaan tekemistä – mukaan on siis otettava kirja jos toinenkin. Kaverin kanssa yöpyminen on myös mahtavaa- yön jännitys on mukava jakaa jonkun toisenkin kanssa (ja mahdollisesti omat pelot tarttuvat myös telttailuseuraan…)

Nämä koin helpotuksiksi yksin yöpymisen opettelussa;

  1. Valitsin paikaksi jonkin tutun ja turvallisen, mieluiten sellaisen jonka lähistöllä oli muita ihmisiä paikalta poistuminen oli helppoa. Mikäli yöllä olo käy tukalaksi on OK pakata kamppeet ja lähteä kotiin. Mitäpä sitä ryhtyä turhaan itseään kiusaamaan ja mahdollisesti pilaamaan tulevat yöt?
  2. Koira toi paljon turvaa, (mutta mikäli karvakaveria ei ole mahdollista ottaa mukaan, pyydä joku kaveri seuraksi yöpymään kanssasi eri teltassa, niin saat yksin yöpymisen fiilistä) tai nukuin yöni suosittujen vaelluspaikkojen autiotupien läheisyydessä – vaellussesongilla populaa riittää ja muiden läsnäolo loi turvallisuuden tunnetta.
  3. Mikäli sisukkaasti aiot viettää yösi ulkona, oli mikä oli, ota mukaasi tekemistä – yö sujuu paljon nopeammin lukemalla kirjaa tai vaikka kutomalla sukkaa mikäli uni ei meinaa millään tulla.
  4. Otin tyynyä, lämmintä vaatetta, kahta makuupussia, porontaljaa ja muuta ”luxusta” mukaani tunturiin auttamaan hyvien yöunien metsästämisessä.
  5. Kesän lyhyet yöt auttavat pelkojen voittamisessa. Pimeää aikaa ei ole joko ollenkaan tai sitä on vain muutaman tunnin ajan, jolloin möröt ja muut metsien kummajaiset eivät kauhean kauaa ehdi mellastaa mielikuvituksissa.
  6. Jos pelkäät karhuja, on hyvin epätodennäköistä että niihin törmäät reissullasi. Minä pelkäsin niitä, mutta ajan kanssa järkeilemällä sekin pelko katosi. Karhu ei varta vasten hyökkää teltan kimppuun – ihminen ei ole sen luontaista ravintoa.

Pimeänpelkoani en ole voittanut. Sitä alan hiljalleen käsittelemään kuluvan kaamoksen aikana.

Mutta, se tärkein – nukunko vielä jatkossakin öitä luonnossa? Kyllä! Ensi kesänä vielä useammin.

Tuiskukuru – Suomunruoktu 13 km

DSC_6082 DSC_6085
Seitsemän aikoihin kaivoin korvatulpat korvistani ja revin unimaskin silmiltäni – tupakaverit heräilivät alapuolellani ja Kiiski vinkui ovella rauhattomana. Koirastani kun ei tiedä onko sillä pissahätä vai halu saada haleja sen vinkuessa, puin nopeasti päälleni ja lähdin Kiiskin kansa ulos. Aamu oli sumuinen, pilvistä pystyi hahmottamaan lähestyvän vesisateen.

Valmistelin aamupalaani samaan tahtiin muiden kanssa. Miehet ja pieni koira (en tunnista koirarotuja…) tekivät lähtöä aikaisemmin ja jäin ulkona yöpyneiden vaeltajien kanssa tupaan. Lueskelin lehteäni ja kulutin aikaani – tällä kertaa lähdin liikkeille vasta kymmenen maissa minimoidekseni tylsistymisen Suomunruoktulla. Halu vaeltaa pidemmälle oli kova ja tutkin kartasta potentiaalisia leiripaikkoja seuraavalle yölle.

DSC_6091 DSC_6094
Hiljalleen jätimme Tuiskukurun taaksemme. Sää oli sopivan viileä, aamulla tihkutti hieman mutta tummista pilvistä huolimatta päivä pysyi sateettomana. Ohitseni ajoi jälleen mönkijöitä ja vastaani tuli muutama muukin vaeltaja.

Olo oli edeltävään päivään verrattuna tarmokkaampi ja kaikinpuolin parempi. Sain minua ennen lähteneet vaeltajat kiinni, ohitimme heidät ja rennoin askelin saavuimme Suomunruoktun autiotuvan pihaan.

Halusin pystyttää telttani tällä kertaa joen lähelle ja bongasinkin sieltä oikein tasaisen ja mukavan paikan. Jätin Kiiskin syömään eväitään nuotiopaikan lähelle ja samalla kun valmistin ruokaa ryhdyin pystyttämään telttaa. En jaksanut vaeltaa enää pidemmälle saman päivän aikana.

DSC_6096 DSC_6099
Fiilistelin yksinäisyyttäni nuotiolla, annoin ruuan keittyä rauhassa tulella ja join teetä Kiiskin pistäessä rennosti makuulleen puun alle. Saimme seuraa yksin vaeltaneesta miehestä joka vinkkasi, että alueen telttapaikat sijaitsevat tuvan koillispäässä. Joo… Kävin lukaisemassa infotaulun ja syötyäni roudasin teltan ja kamppeet sille samalle paikalle jossa nukuin ensimmäisen yöni.

Teltassa luin kirjani loppuun, luin lehteäni ja kävin tuvalta lainaamassa kynää lehdestä löytyneiden sudokujen täyttöön. Illalla kävin käyttämässä Kiiskin tarpeillaan ja huomasimme lukuisten telttojen nousseen ympärillemme – myös sinne ”kielletylle” alueelle.

Kello oli kahdeksan kun viimein pistimme nukkumaan. Odotin yön olevan kylmä joten puin päälleni kaiken mahdollisen takkia ja vaellushousuja lukuun ottamatta. Jouduinkin pari tuntia nukuttuani riisumaan lähes kaiken pois – yö oli yllättävän lämmin!

Kolmantena iltanani en murehtinut pelkojani yksin luonnossa yöpymisestä. Olo oli oikein turvallinen ja mukava. Halusin vain nukkua. Päivä oli kaiken kaikkiaan paljon parempi kuin edeltävänsä, halu vaeltaa ja ylittää omat rajat kasvoi kasvamistaan.

Urho Kekkosen kansallispuiston vaelluksen osa 1 & osa 2

Suomunruoktu – Tuiskukuru 13 km

DSC_6044 DSC_6046
DSC_6047
Yöllä heräsin poron rou’untaan. Tarkemmin asiaa tutkittuani kävi ilmi että se olikin vain kuorsaava Kiiski. Nukahtaminen kesti kauan, vähän väliä havahduin hereille kylmän tai jonkun muun pienen häiriötekijän takia.

Aamulla olo oli kamala. Aivan kuin krapulassa olisi herännyt. Söin aamupalaksi puuroa ja riisikakkua, join kahvia ja tankkasin myslipatukalla huonon olon pysyessä sitkeästi mukana. Jo yöllä valvoskellessani tiesin etten pääsisi Luirojärvelle saakka, päätin yrittää Tuiskukuruun. Lähdin vaeltamaan ensimmäisenä Suomunruoktun yöpyjistä kohti Tuiskukurua. Olo oli edelleen vedoton, maleksin polulla eteenpäin ja pohdin mistä huono olo johtuisi. Toivottavasti vain  huonoista yöunista.

DSC_6053
DSC_6060 DSC_6062
Aitajoen taukopaikalla söin pari välipalapatukkaa. Läsnäolomme herätti nuotiopaikan vieressä yöpyneet ja heidän kömpiessään ulos teltastaan jatkoimme matkaamme. Poikkesin jo tässä vaiheessa reittisuunnitelmastani – tarkoitus oli vaeltaa Salonlammen laavun kautta Tuiskukuruun, mutta päätin nousta tunturiin kenttien toivossa.

Rinteessä oli pakko pysähtyä ja miettiä jatkamista. Päässä vilisi ajatuksia koko reissun keskeyttämisestä, tirautin pari kyyneltä turhautuneena. Mä en jaksanut ja v*tutti suunnattomasti ajatus siitä, että yhden unettoman yön takia koko reissu voisi olla ohi. Hetken aikaa keräiltyäni itseäni päätin sisulla jatkaa, vaikka muutaman kerran käännyinkin takaisin kohti Suomunruoktua.

DSC_6066 DSC_6067
DSC_6072
Päästyäni viimein ylös puhelimeni kilahti. Ilahtuneena naputtelin viestiä kotiin päivän fiiliksistä ja muuttuneista suunnitelmista. Ohitseni ajoi 3 Metsähallituksen työntekijää mönkijöillä, ilmeisesti olivat tulossa tupien huoltokeikalta. Aikani kuljettua minut ohitti vielä kaksi Rajavartijaa, reitti alkoi tuntua ruuhkaiselta. Hiljalleen olokin alkoi parantumaan.

Tuiskukurun autiotuvan pihassa ollut kyltti ilmoitti Suomunruoktulle kilometrejä olevan 15, kun taas Suomunruoktulta Tuiskukuruun niitä piti toisen kyltin mukaan olla vain 13… Hämmentyneenä aloin kasata telttaani tuvan pihaan, tuvassa oli jo valmiiksi kaksi miestä pienen koiran kanssa.

Teltassa söin ja aloin lepäämään. Kulutin aikaani lueskelemalla ja Kiiskiä rapsuttaen. Pikkuhiljaa teltan seinät alkoivat käymään ahdistaviksi ja väsyneenä rupesin pelkäämään, että jos en jaksakaan kulkea seuraavana päivänä kohteeseen jota en vielä tiennyt- Luiroon en ollut enää matkalla. Sääkin vaikutti sateiselta ja maalailin jo kauhukuvia likomärästä yöstä.

DSC_6074
DSC_6078 DSC_6076
DSC_6080
Kävin autiotuvalla juttelemassa miesten kanssa ja tulin siihen tulokseen että yöpyisin tuvassa jaksaakseni paremmin seuraavana päivänä, en halunnut ottaa riskiä huonosta yöstä teltassa nukkumisella.

Pikkuhiljaa Tuiskukuruun alkoi rantautua muitakin vaeltajia. Kaikilta tuvassa vierailleilta kysyin onko koirani läsnäolo heille ok, koira voisi tarvittaessa siirtyä ulos. Ulkona oli lämmin keli mutta hyttysten takia pidin kiiskin tuvan ulko-oven vieressä yön yli.

Ilta kului vaeltajien kanssa keskustellessa, hieman hävetti kun ajatuksissani lukitsin muut tuvan sisälle käydessäni ulkohyyskässä… Noh, kauaa he eivät lukkojen takana joutuneet onneksi olemaan. Luin kirjaani ja pistimme kaikki samoihin aikoihin nukkumaan. Karttaa selaillessa harkitsin ensin vaeltavani Tuiskukurun kautta Lankojärvelle, päädyin lopulta vaeltamaan takaisin Suomunruoktuun.

Vaikka heräilinkin yöllä jatkuvasti kuumuuteen ja tupakavereiden (lähinnä koirien) mekkalointiin yö oli paljon parempi kuin edeltävä. Vaikka selkäkin kipuili ja heräsin kankeana korppuna, olin täynnä uutta energiaa kohtaamaan tulevat kilometrit.

Auringonlasku

DSC_5960
DSC_5925
6. yö ulkona nukuttu!

Ja hyvin nukuinkin. Erätoveri E:n kanssa pystytettiin teltta Skalluvaarasta lähtevän mönkijäuran varrelle ja odoteltiin kesän toista auringonlaskua innoissamme. Kävelyä paikalle meillä ei kertynyt kuin vaivaiset pari kilometriä, ukkonen jyrisi kauempana ja hyttyslauma kulki uskollisena perässä.

Etsittiin teltalle mahdollisimman hyvä paikka, josta näkymät avautuivat Paistunturin erämaata ja Norjan Rástegáisoja päin. Keräsimme irto-oksia risukeittimeen ja keittelimme teet illan edetessä kohti yötä.

DSC_5948 DSC_5945 DSC_5977 Risukeittimen äärellä istuskellessamme jostain kauempaa kuului ketun surkeahko rääkäisy. Muuten saimme oleskella paikallamme kahdestaan.

Aurinkohan laski ensimmäisen kerran tälle kesää Utsjoella 26. päivä, joten oli siistiä päästä näkemään edes tuo kesän toinen auringonlasku! Harmittaa, etten tänäkään kesänä ehtinyt/ jaksanut käydä yöttömässä yössä vaeltamassa. Vaikka useamman kerran tuli valvottua myöhään ulkona.

Hiljalleen keskiyön paikkeilla aurinko alkoi hiljalleen laskeutua. Sen lasku oli aluksi hidasta, mutta pikkuhiljaa sen muuttuessa pienemmäksi ja pienemmäksi valopalloksi vauhti vain kiihtyi ja lopulta se katosi kultareunuksisten pilvien taakse.

DSC_5992
Aamulla herättiin lämpimästä teltasta. Ulkona oli kirkasta ja viileähköä, aamupalalla pärjäsi hyvin takit päällä. Kasattiin teltta sekä kamppeet rinkkoihin ja lähdettiin kulkemaan kohti autoa.

Paluumatkalla tuli kuuma, mutta takkeja ei tohdittu riisua pois itikoiden ja mäkäräisten takia. Hikisinä ryömittiin poroaidan portin raosta hiekkatielle ja vasta auton luona uskallettiin luopua takeista.

Onpa mukava, että sain seuraa tälläiselle pikaiselle yöreissulle! Onneksi yöpymisten ei aina tarvitse olla pitkään suunniteltuja ja vaivalla kuljettuja.
Ukk- reissua olen viimein päässyt suunnittelemaan, tällä kertaa päivämatkat ovat hieman pidempiä ettei illasta jää pahasti luppoaikaa leiripaikoille.

Eli seuraavaksi olisikin tulossa juttua kesän toisesta vaelluksesta 🙂

 

Kaunis Kaldoaivi

DSC_5781-2 DSC_5793
DSC_5787 DSC_5796Mitähän sitä osaisi kertoa meidän Kaldoaivin reissusta?

Aurinko paistoi ja sää oli mitä mahtavin, jälleen kerran. Helle näännytti erämaan kulkijat, aamu neljän aurinko oli upea, muitakin vaeltajia tuli vastaan ja mönkijäkyyti mönkijäuran päähän sujui melkein ongelmitta…

Mutta ne hyttyset. Ja paarmat sekä mäkäräiset. Aamulla niitä oli ihan siedetävä määrä, auringon alkaessa paahtaa ne lisääntyivät ja määrä vain huipentui illan muuttuessa viileämmäksi! Hyttysmyrkkypullot suhisivat, kädet huitoivat paarmoja pois kimpustamme ja monet kerrat jouduimme siirtymään kosteikkojen läheltä korkeammalle verenimijöitä karkuun.

DSC_5862 DSC_5857
DSC_5806 DSC_5799 DSC_5843Suunnittelimme, että nukkuisimme ensimmäisen yön Njuohkarjärven rannalla ja siitä vaeltaisimme Beaivv Ándaras jávrille kalaisimmille vesille. Ensimmäinen päivä sujui mutkitta pitkin poikin lompoloita kalastellen, mutta seuraavana päivänä hyttysmäärä oli lisääntynyt huomattavasti ja kolmisen kilometriä käveltyäemme päätimme palata takaisin alkuperäiselle telttapaikallemme.

Kuumuus ja hullu hyttysmäärä sai kovimmankin erämiehen hermostumaan. Niitä pörräsi joka ikisessä paikassa mitä kuvitella saattaa – ja viimeisenä iltana tuntui, että ne olivat aggressiivisempia kuin ensimmäisenä yönä!

DSC_5871
DSC_5819 DSC_5813
DSC_5822 DSC_5820Kokosimme teltan vauhdilla ja syöksyimme sisälle tavarat mukanamme. Pikku-J suhtautui hyttysiin ihmeellisen rennosti, vaikkemme hänen iholleen myrkkyä laittaneetkaan eivätkä hyttyset näyttäneet hänestä kiinnostuvan – pelkkä vaatteiden suihkutus siis riitti. Toisena yönä pikkuinen oli kovin levoton ja monta kertaa J:n kanssa saatiin itseään raapiva poika rauhoitella nukkumaan. Aamuyöstä hoksattiin, että ne perskeleen itikat söivät pojan telttakankaaseen nojannutta päätä kankaan läpi!

No niinhän ne itikat muutenkin tekee, syövät kankaan läpi. Niitä on kuulemma vähemmän kuin aikaisimpina kesinä, kehtaan kyseenalaistaa uutistenlukijan väitteen…

DSC_5848 DSC_5892
DSC_5856
DSC_5850Kalaa ei tullut kuin parin hauen verran, jotka jätimme ketuille syötäviksi. Hilla oli sen verran raakaa, että vielä parin viikon verran saadaan odotella hillasoille hyökkäämistä. Mustikkallakaan ei näyttänyt olevan kiire kasvun suhteen.

Päätettiin, ettei ainakaan lasten kanssa olla menossa tunturiin yöksi heinäkuussa mikäli hyttysmäärä vaikuttaa samalta kuin nyt.

Ai niin, olihan siellä myös miljoonittain hämähäkkien verkkoja joista suurin osa oli asutettu. Ääh, inhottaa ajatellakin kuinka moni hämppy pääsi salamatkustajaksi kun kuljettiin koivumetsän läpi.

Pelkkä ötököiden ajattelukin sai pään kutiamaan…

3. Kuvassa näkyvän Njuohkarin Seitakivestä juttu Retkipaikassa

Sioskuru – Pahakuru 12km

DSC_5536 DSC_5539
DSC_5546
Heräsin sateen ropinaan. Kiireessä aloin pakata kamppeitani kasaan teltan sisällä ja kaivoin rinkasta kuorivaatteet esille. Makuupussini oli yön aikana kerännyt hieman kosteutta, teltta oli ulkoa likomärkä.
Aamupala ei maistunut. Olin vielä aivan täysi illan pasta-ateriasta, mutta jotain oli syötävä. Pakolla pistelin poskeeni välipalapatukkaa ja samalla pakkasin loppuja tavaroita Kiiskin syödessä nappuloita kauempana nuotiopaikalla.

Autiotuvan väki teki samaan aikaan lähtöä ja kävin tiedustelemassa minne päin he olivat matkalla. Päätin, että Hannukurun sijasta jään pari kilometriä aikaisemmalle Pahakurun autiotuvalle – hyvällä lykyllä saisin koirankin tupaan sadetta piiloon.

Edeltävän illan ikävä oli kadonnut ja fiilis oli mahtava. Olin selvinnyt ensimmäisestä yöstä, vaikka jalkoja särkikin koko yön olo oli energinen. Nostin painavammalta tuntuvan rinkan selkääni, asetelin Kiiskille omat kantamuksensa sen selkään ja lähdimme vaeltamaan kohti seuraavaa määränpäätä.

Vaelsimme avaralla tunturialueella sateen piiskatessa rinkan sadesuojusta vasten. Kameran olin pakannut visusti rinkan sisään piiloon ja napsin kännykälläni kauniista maisemista kuvia. Rinkka painoi ikävästi oikeaa hartiaa, enkä saanut säädettyä olkaremmejä paremmaksi. Päätin vetää Pahakuruun sisulla.

Sade hellitti vähän väliä ja palasi tihkuttaen takaisin. Kapustarinnat jatkoivat viheltelyään ja muutama uskaltautui pysymään lähettyvillä meidän ohittaessa ne. Kiiski näytti surkealta vesisateessa, mutta urhollisesti jaksoi taapertaa eteenpäin. Ylitin useamman joen puisia siltoja pitkin, ohitimme Tappurin autiotuvan  ja suunnittelin pysähtyväni seuraavalle suurelle kivelle evästauolle.

DSC_5558
DSC_5560 DSC_5563
Ylitimme suuren lumikasan ja sen puolessa välissä kuulin hangen alta puron solinaa. Kiireellä harpoimme hangen toiselle puolelle ja kiittelin, ettemme pudonneet hangesta läpi. Myöhemmin Pahakurun autiotuvalla eräs nainen kertoi tippuneensa juuri samasta kohtaa hangen läpi puroon ja kastelleen vaatteensa.

Pysähdyimme kivelle istumaan. Oli kylmä ja vesisade jatkoi armotonta kasteluaan. Ahmimme puolet mukaan ottamastani poron kuivasta lihasta ja tunsin kuinka voimat palasivat pikkuhiljaa koko kroppaan.

Matka jatkui paremmalla fiiliksellä. Tallustelimme polkua eteenpäin vauhdilla tiedostaen Pahakurun lähestyvän pikkuhiljaa. Juuri, kun aloin tuntea polvieni ja käsivarsieni kastuvan kuorivaatteiden läpi kaukaa alkoi häämöttää määränpää. Riemuissani kuljin pitkospuita pitkin märälle pihapiirille ja hoksasin ikkunasta kurkistelevat kasvot.

Laskin rinkkani tuvan kuistille ja kiinnitin Kiiskin katoksen alle. Astelin tupaan sisään ja kohtasin mukavan kolmihenkisen perheen lounastauolta. Juttelimme ja samalla purin märkiä kamppeitani kuivumaan lämpimän tuvan seinille ja kamiinan ympärille. Minulle kerrottiin, että vedenottopaikan vesi laskeutui kuraisen pihan halki ja että juomavesi kannattaisi keittää varmuuden vuoksi.

Kello oli noin kahden pintaan kun jäin tuvalle yksin. Otin Kiiskin sisälle ja aloin valmistamaan pasta-ateriaa lounaaksi. Syötyäni ja tiskattuani saimme seuraa kolmesta mukavasta naisesta, jotka aikoivat myös jäädä tuvalle yöksi kastuneiden vaatteidensa takia.

DSC_5591 DSC_5562
DSC_5561
Aika meinasi käydä pitkäksi. Kävin kilometrin päässä hakemassa kartasta bongaamaltani joelta puhdasta juomavettä, istuskelin taas hetken tuvassa ja poistuin vesisateeseen kuvaamaan läheistä metsää. Aikaisemmin kuivumaan ripustamani teltta ei näyttänyt kuivuvan millään ja luovuin kuoritakistani jotta Kiiski saisi itselleen mukavamman alustan tuvan kuistille.

Ilokseni naiset kysyivät haluanko ottaa koiran yöksi sisälle, paljastui että heillä kahdella oli kotonaankin koira ja ettei Kiiskin läsnäolo häiritsisi ollenkaan. Enemmänkin märkää villasukkaa muistuttava koira nuuski heidät läpi ja pisti makuupaikani viereen kamiinan lähettyville makoilemaan.

Koko reissun ajan puhelimessani toimivat kentät ja käytin niitä sen verran hyödykseni että näin seuraavan päivän säätiedotukset. Pyysin myös J:tä lähettämään minulle whatsappin kautta sudokuja, joita tein siihen asti kunnes uni alkoi painaa. Purin rinkan koko sisällön makuupaikkani lähettyville jotta rinkka kuivuisi yön aikana. Vielä oli käytettävä Kiiski ulkona varmuuden vuoksi, se oli saanut naisilta makkaraa iltapalakseen.

Nukuin yön hyvin, aamuyöstä heräsin kylmään ja vedin makuupussin vetoketjun kiinni – samalla kurkistin ikkunasta ulos ja näin mykistävän paksun sumupeitteen peittävän maisemat. Jatkoin unia hymyillen – tämä on juuri sitä mitä kaipasinkin.

Telttailukausi avattu!

DSC_5104 DSC_5106
DSC_5109
IMG_20170511_195636 Heippa hei! Viimeinkin mulla on aikaa istua alas kirjoittamaan viime torstai – perjantai välisen yön reissusta. Mulla on viimeinen koulurutistus edessä ennen kesä”lomaa”, olis lääkelaskutentin, englannin kirjallisen ja pitkäaikaissairauksien kokeet torstaina edessä. Rimaa hipoen ja laadusta tinkien, vai miten se meni ?

Jälleen kerran mietin pääni puhki siitä, minne me Kiiskin kanssa uskallettais lähteä yöpymään. Tällä kertaa mä en ehtinyt jännittää reissua kovin montaa päivää, kun päätös lähdöstä syntyi viikon aikana.

DSC_5108
DSC_5123
Viime kesänä yövyin ensimmäisen yöni yksin luonnossa Skoarrajávrilla ja tälläkin kertaa kyseinen järvi tuntui luonnolliselta vaihtoehdolta – jos kerta jo kerran olen siellä nukkunut, tuskin siellä tälläkään kertaa tulee ongelmia.

Pojan mentyä nukkumaan lähdettiin ajamaan kohti anoppilaa, jossa sain mukaani vielä viimeiset kamppeet (mm. porontaljan!). Aloitettiin kiipeäminen kohti määränpäätä kelkkauraa pitkin. Mulla oli mukana lumikengät, mutta koska hanki kantoi loistavasti ja J oli jättänyt jättijalkansa asetukset kenkiin, jätin ne poroaidalle odottelemaan aamuksi. Siinä hieman kiukustuneena mietin, että siitäpähän joku saa hyvät kengät itselleen.

Nousu Nuorgamiin vievältä tieltä Skoarralle on tosiaan hyvin jyrkkä. Alittamani poroaidan aukon kohdilta ei mene kesäaikaan lainkaan polkua ja kulkija joutuu kahlaamaan suopursujen ja vaivaiskoivujen läpi päästäkseen ylös. Ylempänä meitä vastaan tuli kelkkailija, vaihdettiin kuulumisia ja matka jatkui.

Kiiski kulki rauhallisesti edellä, välillä se innostui vetämään ja helposti tylsistyvänä se maisteli jokaisen jonkun lähistöllä asuvan laittaman vastaan tulleen reittimerkin. Kiiskin lempipuuhaa lenkeillä on myös lapasten nappaaminen käsistä…
DSC_5117 IMG_20170511_213505
IMG_20170511_212228
Saavuimme järvelle kurun kautta. Aloin heti etsiskelemään nuotiopaikkaa, jonka viereen appiukko kehotti teltan pystyttämään. Tuuli oli yltynyt hieman aikaisemmin ja teltan kasaaminen lumihankeen tuulenpuuskissa meinasi olla hieman haastavaa ja lähistöltä löytynyttä makkaratikkua pätkiessäni mietin, voisiko telttaan vain kääriytyä yöksi jos en saisi sitä pystyyn.

Onneksi teltta nousi kasaan helposti saatuani päädyt kiinni hankeen tikun palasilla, loput kulmat pysyivät aloillaan teltan omilla kiiloilla. Sisältä teltta oli kasassa kun en saanut toista päätyä tarpeeksi kireälle, mutta kyllä siinä yhden yön nukkuisi.

Samaan aikaan Kiiski havitteli porontaljaa itselleen mutusteltavaksi. Tyytyväisenä se mönki telttaan sisälle, haisteli levittelemäni kamppeet läpi ja asettui makuualustalleen istumaan.

Nälissäni söin evääksi tekemäni sämpylän ja mussutin suklaata. Kylmä alkoi hiipiä ylle ja päätin asettua nukkumaan.

IMG_20170512_065412 DSC_5125
Mua ärsytti, kun olin odottanut nukkumaan pääsyä koko päivän ja olin väsynyt mutta uni ei meinannut tulla millään. Koko yö tuntui menevän unen rajoilla roikkuessa. Kiiski nukkui rauhallisesti vieressäni ja yhden aikaan kylmään havahtuessani se oli siirtynyt aivan kylkeeni kiinni nukkumaan. Nukuin itse kahdella makuupussilla, mutta päädyin pukemaan karvalakin ja untuvatakin päälleni loppuyöksi. Samaan aikaan mieleeni tulvi mitä kaikkea kamalaa yön aikana voisi tapahtua. Päätin, että jos mun kohtalo on kuolla kupsahtaa tunturiin, sitten on.

Olin niin väsynyt, etten edes jaksanut alkaa panikoimaan pelkojeni kanssa joten rohkeasti käänsin kylkeä ja toivoin unen tulevan. Ilokseni aamulla seitsemän aikoihin herätessäni hoksasin jossain vaiheessa nukahtaneeni ja nukkuneeni yöni hyvin. Kiiski oli jossain vaiheessa loppuyötä innostunut mutustelemaan porontaljaa ja koko teltta oli täynnä ympäri levinneitä karvoja…

Puin toppahousut jalkaani ja nousin ulos teltasta. Yöllä oli satanut lunta ja kaikki eiliset jälkemme olivat kadonneet. Kiinnitin Kiiskin viereiseen koivuun kiinni ja aloin syömään eväitäni teltan ulkopuolella. Maisemat etelään päin eivät meinanneet erottua saman värisestä taivaasta ja vielä edeltävänä iltana jäästä nousseet pilkkireijät olivat hautautuneet lumeen. Aloitin tavaroideni pakkaamisen ja teltan purun.

Lähdimme Kiiskin kanssa vaeltamaan takaisin kohti Tenoa. Kiiski veti innoissaan ja askel upotti enemmän kuin tullessa. Onnekseni J oli päättänyt aamulla lähteä pilkille ja tulikin meitä vastaan kelkalla tovin kuljettuamme. Pummasin kyydin mulle ja koiralle takaisin alas anoppilaan.

Yöreissultani lähdin hakemaan hyvin nukuttua yötä raikkaassa ilmassa. Harmikseni unta ei kertynyt kovinkaan montaa tuntia, mutta tehtävä suoritettu! Yksin nukkuminen luonnossa ei pelottanut läheskään yhtä paljoa kuin viimeksi ja kokemus oli tälläkin kertaa positiivinen. Olen tyytyväinen että teltan pystytys lumeen kävi noinkin helposti ja että kaksi makuupussia + porontalja toimivat hyvin.

Seuraavaksi täytyykin alkaa miettimään minne sitä seuraavaksi lähtisi yöpymään, ja milloin!

Osa kuvista otettu puhelimella.