Yöretki Utsjoen retkeilyreitille Nammajärvelle

Syyskuun -toivottavasti ei- ainoaksi jäänyt yöretki tehtiin huikean erätoverin kanssa Utsjoen retkeilyreitin varrella olevalle Nammajärvelle. Vuosiin yöretkelle lähteminen ei ole tuntunut yhtä nihkeältä kuin tänä syksynä, ensin oli helppo vedota vaellukselta palautumiseen, seuraavaksi säät olivat kylmiä, sumuisia ja sateisia. Kun kuun loppu alkoi uhkaavasti lähestyä oli otettava itseään niskasta kiinni ja toimittava.

IMG_20220919_172049__01
IMG_20220919_163339__01

Ja onneksi näin tehtiin. Ruska veteli selvästi viimeisiään noustessamme hautausmaan parkkipaikalta kohti merkittyä polkua. Merkitty reitti alkaa useammasta pisteestä muodostaen Utsjoen retkeilyreitin jota pitkin kävelemällä pääsee niin Kuoppilasjärvelle, Utsjoen geologiselle polulle, arktiselle aikavaellukselle ja kylän keskustaan. Reitillä on yksi joen ylitys jonka pääsee kätevästi kiertämään tien kautta.

Olin pitkästä aikaa pukenut useamman vuoden vanhat Revolution racen housuni jalkaan ja kaduin valintaa heti. Kyseinen housumalli on reisistä kapea ja vyötäröltä löysä. Eli ahdistavat. Ilman vyötä sain olla vähän väliä irrottamassa rinkan lantiovyötä ja kiskomassa housuja ylös. Olen kuullut kyseisen merkin vaatteista paljon hyvää, eli en tuomitse merkkiä täysin yksien housujen perusteella.

IMG_20220919_180359__01
IMG_20220919_175522__01
IMG_20220919_175718__01

Sää oli tuulinen ja mitä ylemmäs polkua pitkin pääsimme sen tuulisemmaksi keli kävi. Aurinko näyttäytyi ensimmäistä kertaa päiviin, oli uskomattoman kaunista katsella ruskan värjäämiä maisemia ja taivasta jonka pilvet eivät olleet harmillisen harmaita.

Kävellessä oli mukava heittää läpyskää ja syventyä välillä vakavempiinkin aiheisiin. Pidimme lyhyitä taukoja, viiden kilometrin patikalla emme kokeneet tarpeelliseksi pitää suurempia päivällistaukoja.

Reitti kulkee hetken aikaa tasaisella nousun jälkeen, kun maisema Nammajärven alueelle avautuu alkaa pidempi laskeutuminen puurajalta metsään ja sieltä suolle. Suo on kostea ja polku on haarautunut useammaksi kulku-uraksi mättäiden läpi.

IMG_20220919_184624__01
IMG_20220919_193815__01

Kodalla etsittiin aluksi telttapaikkaa, alkoi olla hämärää. Järveä reunustavat rinteet eivät antaneet suojaa kovalta tuulelta, oli tärkeää saada teltta tuulen suuntaisesti.

Oli ihanaa nauttia kodan lämmöstä pimenevässä illassa. Viimeksi maaliskuussa olen tainnut yöpyä pimeässä, yöttömät yöt tekevät telttailemisesta helppoa valaistuksen kannalta. Valmistimme päivällistä ja nautimme teet ennen iltatoimia.

Seisoskelin ulkosalla ja kuuntelin pimeyttä. Ei mitään, ei ketään. Kuun kajo erottui pilviverhon lävitse, revontulia tuskin näkisimme yön aikana. Kivillä kimmelsi otsalampun valon osuessa niihin, pilvet punertavaksi värjännyt auringonlasku kielikin kylmästä yöstä.

Yö totta tosiaan oli viileä. Aamutoimet oli helpottavaa saada tehdä kodan lämmössä, kylmän yön jälkeen selän lihakset tuntuivat olevan normaalia enemmän jumissa.

IMG_20220920_110703__01

Saatuamme aamupalat syötyä ja pakkaamiset tehtyä oli aika siivota jälkemme ja suunnata kotimatkalle. Samaa reittiä pitkin kävely oli palelevana lohduttavaa, olisin voinut pukeutua hieman lämpimämmin mutten kesän jäljiltä hoksannut ettei liikkuessa syntyvä lämpö välttämättä enää riitä lämpimänä pysymiseen.

Aurinko sentään lämmitti ja tuulikin helpotti laskeutuessamme puiden suojiin Badjeseavttet joen varrelle. Kävimme joen rannalla tutkimassa sen suurten kivien väleissä mutkittelevaa virtaa ja leikittelimme ajatuksella luonnon spa-hetkistä.

IMG_20220920_131428__01

Viimeisillä metreillä pelastimme kohmeisen sammakon polulta. En tohtinut jättää sitä tallottavaksi vaan siirsin sen kauemmas polusta lähemmäs jokea. Ajatus väärään paikkaan talviunille laittaneesta, tallotuksi joutuneesta sammakosta kylmäsi. Elämä luonnossa voi olla pahimmillaan hyvinkin karu. Täytyy vaan osata arvioida tilanteet milloin ihmisenä pystyy vaikuttamaan tilanteeseen tuomatta lisää haittaa eläimelle.

Lyhyestä yöretkestä päälimmäiseksi ajatukseksi jäi mukava ja helpottunut fiilis. Pimeä talvi tekee tuloaan ja edessä on vähintään kuuden kuukauden ajanjakso jolloin jokaisen kuukauden ulkona yöpymiset tapahtuvat pimeässä. Aluksi yöt voivat tuntua jännittäviltä, täytyy vaan unohtaa kotisohvan mukavuus ja lähteä yöksi ulos luontoon.

Löytyykö lukijoista muitakin joka kuukausi vähintään kerran ulkona yöpyjiä? Miltä loppuvuosi vaikuttaa? Oletteko valmiita talveen?

Sateinen yö Njállavárrilla

DSC_7017
DSC_7015

Viime kesänä lähdin Njallavaaraan yhdeksi yöksi ihan vain rentoutumaan. Mukana oli pientä herkkua ja lehtiä luettavaksi, tarkoituksena oli kävellä muutama kilometri, laittaa teltta pystyyn ensimmäiselle mukavalle paikalle ja vain olla.

Heinäkuun lopulla tahdoin toteuttaa samanlaisen yöretken Kiiskin kanssa ja kohteeksi valikoitui sama pieni nyppylä mönkijäuran vieressä. Yöksi oli luvattu rankkaakin sadetta, sehän ei teltassa haittaisi. Päästessäni autolta liikkeelle sää vaikutti pilviseltä, en osannut kuvitellakaan että sade lankeaisi maahan parin minuutin sisään.

Paasaan usein siitä kuinka nopeasti sää muuttuu avotunturissa. Nyt lankesin omaan laiskuuteeni kun en ennakoinut sadetta ja kastuinkin lähes läpimäräksi taivaan auetessa minuuttien kuluttua siitä, kun olin nostanut rinkan selkääni.

DSC_7027

Vettä tuli kuin saavista kaataen! Suo tulvi aavemaisten sadekeskittymien erottuessa sumun syövereistä. On vaikea selittää miltä näyttää kun sateen seassa on erinäisiä sadekeskittymiä jotka kulkevat syvien maastonmuotojen lävitse. Hienon näköistä, mutta märkää.

Päästessäni leiripaikalle varvikon halki nakkasin makuupussin ulos rinkasta saadakseni teltan esiin. Telttaa nostaessa havaitsin pussin maasta ja kirosin itseäni, mikä järki oli jättää se kastumaan?

En ollut muistanut ottaa mukaan pyyhettä Kiiskille. Märkä koira arvatenkin kasteli teltan sisältäkin. Olin varautunut lämpimin vaattein joten sain vaihdettua märät kuiviin enkä ehtinyt paleltua.

Sade hellitti vähänväliä ikään kuin kerätäkseen lisää voimia aloittaakseen uudelleen. Kuivina hetkinä käväisin pihalla katselemassa maisemia ja hoitamassa iltapuuhia. Herkkuja ei tällä kertaa ollut mukana enkä oikein jaksanut keskittyä lukemaankaan. Söin iltapalan teltan sisällä maisemia ihastellen avoimesta absidista, itikoita tulvi sisään mutta ne ehtisi häätää myöhemminkin.
Kiiskin rapsuttelu riitti aktiviteetiksi.

DSC_7029
DSC_7030

Oma aikani on oikeastaan lähinnä ulkoilua. Lenkkeilyä ja retkeilyä luonnon rauhassa. Ehkä sitä siksi pysyy niin tasapainoisena arjessa kun vapaa-ajan vietto kohdistuu rauhalliseen, hiljaiseen luontoon baarien ja ostoskeskusten sijasta. Ei niissäkään mitään vikaa ole, viihdyn itse paremmin metsissä ja soilla.

Olen tehnyt havainnon, etten enää pälyile leiripaikoilla ympärilleni tai pelkää. On jännittävää nähdä syksyn vaelluksella päteekö sama, kun on yksin kauempana sivistyksestä. Talvella olen ollut yksin keskellä erämaata, vain tieto siitä että edelläni hiihtää joku noin 15 kilmetrin säteellä, eikä tuolloinkaan herännyt huolta yksinolosta. Kesäaikaan uskon karhupelon nostavan päätään yksinäisinä, väsyneinä iltoina. Se on heikko kohtani.

Teltassa on mukava nukkua, uni on paljon syvempää kuin kotosalla, jos siis satun nukahtamaan. Vaelluksilla ensimmäinen yö on usein rauhaton. Sateeseen hylätty makuupussi oli kostunut vain suuaukosta, onni onnettomuudessa.

DSC_7031

Aamuyöllä rankkasade herätti. Ihanaa! Sateen rauhoittava ropina kuului korvatulppienkin läpi. Kurkistin absidiin tarkistaakseni ettei siellä lainehdi ja jatkoin uniani. Kiiski nukkui koko yön kiepillä huomaamattomana vieressäni.

Aamulla herätyskellon soidessa koirakin osoitti elonmerkkejä ja aloitti perinteisen läpsyttelyn. Kiiskillä on ärsyttävä tapa vaatia haleja läpsäisemällä tassulla, jos vastakaikua ei kuulu se jatkaa läpsyttelyä kunnes saa huomion.

Pitkän rapsuttelutuokion jälkeen täytyi alkaa aamutoimiin. Läpsyttely jatkui kunnes pääsimme ulos teltasta, annoin koiralle vedet ja aamuraksut päästäkseni tekemään aamiaista rauhassa.

Olin pakannut rinkkani viikkoa aikaisemmin, kun suunnittelin lähteväni yöretkelle erään työkeikan yhteydessä. Tuolloin kuitenkin väsyneenä ja sateesta märkänä skippasin yöretken myöhemmäksi. Onneksi en tuolloin jäänyt erämaahan yöksi, minulta oli jäänyt matkasta luha ja kahvikuppi. Eväätkin olivat säälittävät.

Lusikan olin pakannut varuilta mukaan kun en ollut varma löytyisikö sellaista rinkasta, kahvikupin puuttuminen otti sieluun. Ilman aamukahvia oli ikävä alkaa purkamaan märkää leiriä.

Kun leiri oli sen näköinen ettei siinä kukaan koskaan olisi yöpynytkään oli aika lähteä kulkemaan rankkasateen läpi autolle. Tällä kertaa olin kaivanut rinkasta sadevaatteet päälleni.

Sateinen keli teki lyhyestä retkestäni tunnelmallisen. Jos jaksamista olisi, yöpyisin enemmän luonnossa!

Onneksi kesäkautta on vielä parin kuukauden verran jäljellä. Suunnitelmissa on lähteä yöretkille lasten kanssa, ensi viikolla yritämme ottaa esikoisen kanssa revanssin viime syksyn epäonnistuneesta pyöräretkestä Karigasniemelle. Saa nähdä, päästääkö tällä kertaa pidemmälle ilman pyörien hajoamista :D.

Pitkään haaveiltu ilta auringonlaskussa – yöpyminen Nuorgamissa

DSC_6687
DSC_6690

Kun lähtee yöpymään luontoon lasten nukkumaanmenon aikoihin, ei iltaan jää paljoa aikaa puuhastella. Tykkään ratkaisusta siksi, ettei yöretkeni vie kuin muutaman tunnin pois lasten kanssa olosta, yleensä aamusta. Kun yöretkiä tahtoo tehdä mahdollisimman monta jostain on pihistettävä.

Lähikohteet ovat käteviä lyhyisiin viipymisiin. Olen haaveillut jo parin vuoden ajan keväisestä yöretkestä pälvelle, eli lumettomalle läntille, jolta saisin illan aikana ihastella laskeutuvan auringon kauneutta. Edeltävän kerran sain nauttia tälläisestä illasta vuonna 2020, tässä linkki postaukseen.

Olisin tahtonut ottaa Kiiskin mukaan sen vuoden ensimmäiselle telttayölle, mutta koko yöpymiseni jujuna oli se että työpaikalle oli ilmestyttävä seitsemäksi aamupakkasten takia. Loogisintahan oli näin kamalan aikaisena aamuna yöpyä mahdollisimman lähellä työpistettä. Olen työpaikan vaihdon jälkeen tottunut liian hyvälle näiden aamuheräämisten kanssa…

DSC_6701
DSC_6702

Jätin autoni hieman kauemmas Isonkivenvaaran parkkipaikasta tien viereen, näin minun ei tarvinnut kantaa ahkiota asfaltin yli vaan sain sen suoraan hangelle. Pari viikkoa sitten Utsjoella oli todella keväiset kelit plusasteineen, sain kierrellä hangella vältellen lumettomia kohtia. Sää oli upea, taivas oli lähes täysin pilvetön eikä tuulen virekkään häirinnyt hiihtämistäni.

Kävin muutamalla pälvellä etsimässä sopivaa telttapaikkaa. Hiihtämistä ei kertynyt koko retkellä kuin ehkä maksimisaan kolmen kilometrin verran, pääasiana oli päästä kauemmas tiestä ja löytää the pööfekt telttapaikka with a view. Ja sellaisen löysinkin. Juuri mitä tarvitsinkin tehdäkseni yöstäni mukavan – hieman koivikkoa, tasainen teltan kokoinen läntti ja kivi keittiöksi. Aivan kuin hotellihuonetta olisi valinnut.

Teltan kokoaminen kohmeiselle kuntalle oli yllättävän helppoa. Olin ottanut mukaani talvella käyttämäni pätkityt ohuet auraustikut, mutta sain teltan pysymään pystyssä sen omilla kiiloilla. Toki telttaa sai käydä kiristelemässä kohmeisen maan antaessa hiljalleen periksi.

DSC_6705
DSC_6708

Ilta kului iltapalaa laitellessa. Olin pessyt trangian kasteltuani sen edeltävällä reissulla sinolilla eikä vesi onnekseni enää maistunut pahalta sillä keitettynä. Nautin helpon valmiin iltapalan, leipää ja banaania. Löydätkö kuvista koivuun ripustamani banaaninkuoret? Ei hätää, poimin ne aamulla mukaani. Vaikka ne maatuvat, jostain syystä tunturi ei mielestäni ole kuitenkaan paikka jättää sinne sinne kuulumatonta ruokaa…

Tallustelin teltan lähiympäristössä ja ihailin laskevan auringon kauneutta. Hampaita pestessäni teltan suuaukolla istuma-alustalla keikkuessani yritin samalla kuvata kaunista maisemaa, kun horjahdin märälle kuntalle ja kastelin sukkani. Mukana onneksi oli varavillasukat, eihän sukat millään kuivuisi yön aikana pikkupakkasessa.

Kuten yleensä, en saanut helposti unta. Mieli oli levoton ja ärsytti kun nukutti, muttei uni tullut millään. Pohdin milloin viimeksi olen pelännyt teltassa, siitä on kauan aikaa. Olin tyytyväinen, ettei telttailu yksin ole enää kovin jännittävää.

Kahdentoista aikaan havahduin kovaan meteliin, otin korvatulpatkin pois kuunnellakseni ääntä. Liikenteen meteli kuuluu Isonkivenvaaralle saakka, etenkin öisin. Ääni kuulosti väestöä varoittaessa käytettävästä äänimerkistä ja kauhistuin – mitä ihmettä kylillä tapahtuu? Äänen oli pakko olla kova, se nousi ja laski. Kaivoin puhelimeni esiin, kävin tilannehuoneella ja iltapäivälehden sivuilla, jossa ilmoitettiin naapurimaan estäneen sivustolle pääsin.

Paniikki oli valmis.

Siinä unenpöpperöisenä panikoin, että nytkö sota on alkanut ja naapurimaa hyökännyt Norjan kautta Suomeen (logiikka). Pohdin olisiko fiksuinta jäädä keskellä jänkää tönöttävään telttaan ja esittää kuollutta, vai lähteä vauhdilla hiihtämään autolle.

Ääni lopulta hiljeni hiljenemistään. Olisikohan kyseessä ollut sittenkin hälytysajoneuvo?

DSC_6719
DSC_6721

Kesken syvimmän unen kelloni soi ilmoittaakseen herätyksestä. Puoli kuusi oli laittoman aikaista herätä, mutten tahtonut myöhästyä. Kuuntelin kuinka moottorikelkka ajoi lähelle telttaani, moottori sammutettiin ja kuulin puhetta. Miksi ihmeessä joku jäisi telttani läheisyyteen?

Pikku pakkanen pakotti pysyttelemään makuupussissa, olin varannut retkelle liian kevyet vaatteet. Toppahousutkin olivat jääneet autolle odottelemaan työpäivää. En enää kuullut miesten puhetta, olivatkohan jättäneet kelkkansa reitille ja kävelleet siitä tielle…

Aamiaiseksi keittelin kahvit ja söin mysliä maitojauheessa. Tuli hieman kiire pakkaillessa, ulkona puuhastellessani havaitsin läheisen Skaidijärven jäällä pilkkiöitä – tosiasiassa kuulemani ihmiset olivatkin suhteellisen kaukana minusta. Avotunturissa äänet kaikuvat näemmä yllättävän kauas.

Sain nauttia aurinkoisesta kevätillasta omassa rauhassani. Yöretki oli muuten mukava, mutta yöllinen meteli jäi vaivaamaan. Olen varma, että unenpöpperöstä huolimatta kuulin äänen koska otin korvatulpatkin pois. Voi olla, että tunturit saavat äänet kaikumaan Tenojoen laaksosta ylös saakka. Tiedä sitten mikä projekti Norjan puolella yön aikana on ollut. Varmaa on, että pitkästä aikaa pelkäsin olla teltassa!

Lokakuun yöretki Ukk:n Rautulammelle

DSC_6068
DSC_6084
DSC_6075

Vaelluskauteni päätyttyä keskityn jälleen yöpymään kerran kuukaudessa ulkona. Talvella on tarkoitus treenailla talvitelttailua jossain muualla kuin kotipihassa, ei pidä päästää itseään liian helpolla tässä yöpymishaasteessa… Postaus ensimmäisestä Nuku yö ulkona joka kuukausi – vuodesta

Lokakuun alussa yövyin Urho Kekkosen kansallispuiston Rautulammella ensimmäistä kertaa. Oli muutenkin menoa Ivaloon, muuten en olisi raaskinut ajella sinne saakka.

Syysvaellukseni jälkeen lähtö yöretkelle tökki. Halua oli, mutta epäröin lähtöä. Jaksaminen mietitytti, kannattaako vapaapäivinä rehkiä raskaan työrupeaman keskellä? Sää oli upean kolea, lokakuuhun sopii pieni synkkyys. Lehdettömät puut karun kaunista tunturiluontoa vasten ja voimakas tuuli viestivät lähestyvästä talvesta. Olisi vain ajan kysymys milloin ensilumi sataisi maahan.

Patikoidessani uraa pitkin harmaita hiuksia aiheutti suurehko porotokka. Onneksi ne eivät häiriintyneet paljoa koirani haukusta, siirtyivät vain hieman sivummalle urasta. Yritin ottaa kamerallani niistä kuvia, käytössä ollut Nikonin linssi on ottanut hittiä eikä näemmä enää zoomaa kunnolla joten kuvat eivät onnistuneet.

Pidin pienen evästauon Niilanpään päivätuvan pihassa. Kyseiseen tupaan saa tuoda koiran muiden läsnäolijoiden luvalla, olin ainoa paikalla mutten ollut varma saako koiraa viedä tupaan joten söin evästä tuulensuojassa tuvan seinää vasten nojaillen.

DSC_6088
DSC_6091
DSC_6096

Niilanpäältä matka jatkui kohti Rautupäätä. Tuuli oli aivan mahdoton! Katselin haikeana kohti Kopsuspäitä, niitä kohti hiihtelin maaliskuussa. Kaipasin sitä samaa jännitystä mitä hiihtovaelluksillani olen kokenut.

Olin innoissani tuulen riuhtoessa rinkkaa, pysähdyin taputtamaan luonnolle. Aikamoinen näytös!

Vastaan tuli muutama vaeltaja. Oli hiljaista, sesonki oli selvästi ohi. Kaukana horisontissa satoi, ihastelin värien eri kontrasteja rinteiden ääriviivojen sisällä. En ollut aikaisemmin kulkenut kyseistä reittiä, olin innoissani uusista maisemista. Laskeutuessani kohti Rautulampea yllätyin kuinka symppis tunturien rinteiden suojassa oleva yöpymispaikka oli. Näin jo kaukaa sinertävänä laineilevan lammen rannalla retkeilijöitä ja heidän koiransa.

DSC_6113
DSC_6119

Rautulammen uudet rakennukset sopivat mielestäni maisemaan. Moni on tuominnut rakennelmien ulkonäön, itsekkin pidän enemmän perinteisistä hirsikämpistä, mutta koska tupien päätavoite on antaa suojaa retkeilijöille ulkonäöllä ei ole väliä. Vaalea, arka pinta kauhistutti – kuinkahan monen puumerkki niistä tulee löytymään lähivuosina? Älytöntä.

Etsin teltalleni mahdollisimman tasaisen paikan. Kovassa tuulessa sai hetken miettiä miten teltta tulisi pystyttää ilman, että nolaisin itseni tuvassa istuskelevien edessä. Kauhukuvat tuulen mukana riuhtovasta teltasta valtasivat mieleni. Coolina likkana kaivelin teltan pikkuhiljaa ulos pussistaan ja kiilasin toisen pään maahan. Laitoin kaaret ja nostin sen ylös toinen pää edelleen hiekkapohjaisessa maassa kiinnitettynä. Jes, teltan pystytys onnistui hyvin! Ihan kuin ketään olisi kiinnostanut. Hieman sain kääntää telttaa enemmän tuulen suuntaiseksi.

Kaasukeittimeni käyttö tuulessa oli oma tarinansa. Kiiski söi tyytyväisenä omaa herkkuaan tuskaillessani jetboilin kanssa. Keittimen oma sytytin ei taaskaan toiminut eivätkä tulitikut pysyneet liekissä kovassa tuulessa. Lopulta kokkailin absidin suojissa. Ruokana oli yksinkertainen Blån lisää vain vesi- risotto.

Illan luin kirjaa teltassa ja nautiskelin pikkunameista ja lonkerosta. Lasipullon kantaminen tunturiin toi pientä yleellisyyttä. Tutkin tuvan ympäristöä ja tutustuin huussiin, joka oli todella kätevä sekin. Oven löytäminen vei aikansa! Tuvan autio- ja varaustuvissa oli molemmissa porukkaa, katselin hieman kateellisena kuinka vaeltajat istuskelivat suurien ikkunoiden edessä pöytien äärellä kynttilän loisteessa. Mutta minullapa oli oma rauha ja koirani.

DSC_6132
DSC_6134
DSC_6147
DSC_6150

Yö oli kaikkea muuta kuin mukava. Heräilin monta kertaa tarkistamaan onko absidi pystyssä, tuuli riuhtoi teltan seiniä ja tuntui kuin makuualusta olisi heittelehtinyt paikoillaan. Yöllä oli ilmeisesti kylmä, kun Kiiski hakeutui patjalleni jalkopäähäni nukkumaan. Yleensä luotan sen turkin lämpöön, täytyy alkaa taas kantamaan sille lämmikettä mukana. Talvellahan se ei yleensä kulje mukana, kun ahtautuu minun ja ahkion väliin urille… Itse nukuin kahdella pussilla ja eristin ilmapatjan ridgerestillä.

Aamulla heräsin jälleen selkäkipuun ennen kellon soimista. Ylösnouseminen oli hankalaa, ei tehnyt mieli nousta kylmään ilmaan. Tuuli edelleen pieksi telttaa, absidi oli yllätyksekseni pysynyt pystyssä! Valmistin aamiaisen eteisen suojissa, valmis-kanahampurilainen ja banaania, normaalista poikkeava aamiainen. Oli kuitenkin hyvää!

Paluumatkan kuljin Rautuvankaa seuraavaa polkua pitkin Luulammen risteykseen. Rakastuin Rautuvangan jylhiin tunturinrinteisiin, kuivunut Rautuoja puhutteli eikä lukuisat riekotkaan jättäneet kylmäksi. Maasto oli kulunutta ja useita polkuja risteili siellä täällä, maastopyöräreitti oli hyvin merkitty. Vaikka Rautuvangalla olikin selvät urat millä kulkea, kartta tulee ehdottomasti ottaa mukaan.

Vettä alkoi sataa lähempänä Kiilopäätä ja ensimmäiset retkeiljätkin tulivat vastaan vasta lähempänä hiihtokeskusta. Olin onnellinen lyhyestä yöretkestäni Urho Kekkosen kansallispuiston luontoon, pelko väsymisestä ei enää vaivannut. Edes levoton yö ei tuntunut missään.