Lokakuun yöretki Ukk:n Rautulammelle

DSC_6068
DSC_6084
DSC_6075

Vaelluskauteni päätyttyä keskityn jälleen yöpymään kerran kuukaudessa ulkona. Talvella on tarkoitus treenailla talvitelttailua jossain muualla kuin kotipihassa, ei pidä päästää itseään liian helpolla tässä yöpymishaasteessa… Postaus ensimmäisestä Nuku yö ulkona joka kuukausi – vuodesta

Lokakuun alussa yövyin Urho Kekkosen kansallispuiston Rautulammella ensimmäistä kertaa. Oli muutenkin menoa Ivaloon, muuten en olisi raaskinut ajella sinne saakka.

Syysvaellukseni jälkeen lähtö yöretkelle tökki. Halua oli, mutta epäröin lähtöä. Jaksaminen mietitytti, kannattaako vapaapäivinä rehkiä raskaan työrupeaman keskellä? Sää oli upean kolea, lokakuuhun sopii pieni synkkyys. Lehdettömät puut karun kaunista tunturiluontoa vasten ja voimakas tuuli viestivät lähestyvästä talvesta. Olisi vain ajan kysymys milloin ensilumi sataisi maahan.

Patikoidessani uraa pitkin harmaita hiuksia aiheutti suurehko porotokka. Onneksi ne eivät häiriintyneet paljoa koirani haukusta, siirtyivät vain hieman sivummalle urasta. Yritin ottaa kamerallani niistä kuvia, käytössä ollut Nikonin linssi on ottanut hittiä eikä näemmä enää zoomaa kunnolla joten kuvat eivät onnistuneet.

Pidin pienen evästauon Niilanpään päivätuvan pihassa. Kyseiseen tupaan saa tuoda koiran muiden läsnäolijoiden luvalla, olin ainoa paikalla mutten ollut varma saako koiraa viedä tupaan joten söin evästä tuulensuojassa tuvan seinää vasten nojaillen.

DSC_6088
DSC_6091
DSC_6096

Niilanpäältä matka jatkui kohti Rautupäätä. Tuuli oli aivan mahdoton! Katselin haikeana kohti Kopsuspäitä, niitä kohti hiihtelin maaliskuussa. Kaipasin sitä samaa jännitystä mitä hiihtovaelluksillani olen kokenut.

Olin innoissani tuulen riuhtoessa rinkkaa, pysähdyin taputtamaan luonnolle. Aikamoinen näytös!

Vastaan tuli muutama vaeltaja. Oli hiljaista, sesonki oli selvästi ohi. Kaukana horisontissa satoi, ihastelin värien eri kontrasteja rinteiden ääriviivojen sisällä. En ollut aikaisemmin kulkenut kyseistä reittiä, olin innoissani uusista maisemista. Laskeutuessani kohti Rautulampea yllätyin kuinka symppis tunturien rinteiden suojassa oleva yöpymispaikka oli. Näin jo kaukaa sinertävänä laineilevan lammen rannalla retkeilijöitä ja heidän koiransa.

DSC_6113
DSC_6119

Rautulammen uudet rakennukset sopivat mielestäni maisemaan. Moni on tuominnut rakennelmien ulkonäön, itsekkin pidän enemmän perinteisistä hirsikämpistä, mutta koska tupien päätavoite on antaa suojaa retkeilijöille ulkonäöllä ei ole väliä. Vaalea, arka pinta kauhistutti – kuinkahan monen puumerkki niistä tulee löytymään lähivuosina? Älytöntä.

Etsin teltalleni mahdollisimman tasaisen paikan. Kovassa tuulessa sai hetken miettiä miten teltta tulisi pystyttää ilman, että nolaisin itseni tuvassa istuskelevien edessä. Kauhukuvat tuulen mukana riuhtovasta teltasta valtasivat mieleni. Coolina likkana kaivelin teltan pikkuhiljaa ulos pussistaan ja kiilasin toisen pään maahan. Laitoin kaaret ja nostin sen ylös toinen pää edelleen hiekkapohjaisessa maassa kiinnitettynä. Jes, teltan pystytys onnistui hyvin! Ihan kuin ketään olisi kiinnostanut. Hieman sain kääntää telttaa enemmän tuulen suuntaiseksi.

Kaasukeittimeni käyttö tuulessa oli oma tarinansa. Kiiski söi tyytyväisenä omaa herkkuaan tuskaillessani jetboilin kanssa. Keittimen oma sytytin ei taaskaan toiminut eivätkä tulitikut pysyneet liekissä kovassa tuulessa. Lopulta kokkailin absidin suojissa. Ruokana oli yksinkertainen Blån lisää vain vesi- risotto.

Illan luin kirjaa teltassa ja nautiskelin pikkunameista ja lonkerosta. Lasipullon kantaminen tunturiin toi pientä yleellisyyttä. Tutkin tuvan ympäristöä ja tutustuin huussiin, joka oli todella kätevä sekin. Oven löytäminen vei aikansa! Tuvan autio- ja varaustuvissa oli molemmissa porukkaa, katselin hieman kateellisena kuinka vaeltajat istuskelivat suurien ikkunoiden edessä pöytien äärellä kynttilän loisteessa. Mutta minullapa oli oma rauha ja koirani.

DSC_6132
DSC_6134
DSC_6147
DSC_6150

Yö oli kaikkea muuta kuin mukava. Heräilin monta kertaa tarkistamaan onko absidi pystyssä, tuuli riuhtoi teltan seiniä ja tuntui kuin makuualusta olisi heittelehtinyt paikoillaan. Yöllä oli ilmeisesti kylmä, kun Kiiski hakeutui patjalleni jalkopäähäni nukkumaan. Yleensä luotan sen turkin lämpöön, täytyy alkaa taas kantamaan sille lämmikettä mukana. Talvellahan se ei yleensä kulje mukana, kun ahtautuu minun ja ahkion väliin urille… Itse nukuin kahdella pussilla ja eristin ilmapatjan ridgerestillä.

Aamulla heräsin jälleen selkäkipuun ennen kellon soimista. Ylösnouseminen oli hankalaa, ei tehnyt mieli nousta kylmään ilmaan. Tuuli edelleen pieksi telttaa, absidi oli yllätyksekseni pysynyt pystyssä! Valmistin aamiaisen eteisen suojissa, valmis-kanahampurilainen ja banaania, normaalista poikkeava aamiainen. Oli kuitenkin hyvää!

Paluumatkan kuljin Rautuvankaa seuraavaa polkua pitkin Luulammen risteykseen. Rakastuin Rautuvangan jylhiin tunturinrinteisiin, kuivunut Rautuoja puhutteli eikä lukuisat riekotkaan jättäneet kylmäksi. Maasto oli kulunutta ja useita polkuja risteili siellä täällä, maastopyöräreitti oli hyvin merkitty. Vaikka Rautuvangalla olikin selvät urat millä kulkea, kartta tulee ehdottomasti ottaa mukaan.

Vettä alkoi sataa lähempänä Kiilopäätä ja ensimmäiset retkeiljätkin tulivat vastaan vasta lähempänä hiihtokeskusta. Olin onnellinen lyhyestä yöretkestäni Urho Kekkosen kansallispuiston luontoon, pelko väsymisestä ei enää vaivannut. Edes levoton yö ei tuntunut missään.

Yöretki Kevon luonnonpuiston Silkeájalle

Kevon luonnonpuiston järjestyssäännöt löydät tästä Metsä.fi- sivuston julkaisusta. Niihin on hyvä tutustua ennen luonnonpuistossa retkeilemistä.

IMG_20210807_181517__01

Elokuun ensimmäinen retki tehtiin Kevon luonnonpuiston pohjoispään leiripaikalle Silkeájalle (karttapaikka.fi linkki). Silkeája on parkkipaikalta 2,5 kilometrin päässä ja on maastoltaan haastavahko kivikkoisen pätkän kohdilla ennen Bálddotjärviä.

Kenestupien parkkipaikalta nousevat reitin ensimmäiset (tai viimeiset, riippuu kummasta päästä reitin aloitat!) portaat, ja portaitahan Kevolla riittää (suosittelen lukemaan postaukseni Kevon luonnonpuiston vaelluksesta, linkki). Poitsu kauhisteli portaita ja hämmästyi entisestään kertoessani kauempana olevan yli kolmensadan askelman portaat. Niille emme onneksi yöretkemme aikana päätyneet.

Lähdimme kävelemään kuuden maissa. Oli lämmin ja pidimme pieniä juomataukoja mäntymetsän suojissa, poikkesimme hieman polulta ennen Kevon luonnonpuiston rajaa ihastelemaan kelopuita, joita reitin varrella oli muutamia. Samalla kertasimme puun elämänkiertoa, lahottajien tehtäviä ja kelopuun syntyä. Kelopuut ovat metsien selviytyjiä, ihan joka puulla ei ole mahdollisuuksia kelottua ja seistä paikoillaan satojakin vuosia.

IMG_20210807_182906__01
IMG_20210807_184552__01

Kevon luonnonpuistoon astutaan juhlallisesti kolisevan poroaidan portin läpi. Lahonneet pitkospuut ja suuret polun ympärillä uinuvat kivet toivat jännitystä patikkaan.

Leiripaikka on pienen järven rannalla koivumetsän suojissa. Leiripaikalla on nuotiorinki, halkovaja sekä käymälä. Telttapaikkoja on useampi.

Silkeájan leiripaikalla etsimme ensimmäiseksi tasaisimman paikan teltalle. Odotimme innoissamme pian saapuvaa seuraa, Erätoveri ystävineen olivat juuri saapuneet parkkipaikalle.

Ehdimme paistella iltapalat nuotiolla ja koota teltan ennen kuin he saapuivat perille. Paistelimme makkarat ja kauan himoitun suklaabanaanin joka oli suuri pettymys -raakasuklaa maistui kamalalta sen välissä! Mikä virhe! Onneksi oli kaakaota ja tuc- keksejä paikkaamaan herkun puutetta.

IMG_20210807_193828__01
IMG_20210807_205308__01
IMG_20210807_205420__01

Kaunis laskeva aurinko loi tummaa valoaan koivumetsään. Nuotio paloi viimeisiään kuullessamme iloista höpötystä polulta, seuramme oli saapunut.

Ilta kului iltatoimia tehdessä, poitsu vetäytyi makuupussiinsa alkuillasta jäädessäni lähistölle jutustelemaan naisten kanssa. Olen kaivannut iltasella leiripaikassa istuskelua ja jutustelua! Yksin kulkiessa en ole hoksannutkaan kuinka mukavaa seura ennen nukkumaanmenoa onkaan.

Kyykkäsin hetken ennen makuupussiin vetäytymistä, olin nukkunut edeltävän yön kotipihassa taaperon kanssa, joka kylläkin päätti jatkaa uniaan sisällä, yö oli ollut yllättävän kylmä enkä ollut hoksannut ottaa mukaan lämpimämpää makuupussia. Unten rajamailla säikähdin kahinaa metsästä, kauempaa kuuluvan vetoketjun ratinan perusteella päättelin naapuritelttojen asukkien kömpineen nukkumaan. Heräilin pari kertaa tarkistamaan poitsun voinnin, tämä nukkui täyttä häkää vaikka itseäni hieman palelsi samanlaisessa makuupussissa villapaita päällä…

Aamulla heräsin niskat mutkilla, teltassa nukkumisen huono puoli on herkästi jumiin mevä yläkroppa josta seuraa poikkeuksetta päivien päänsärky.

Aamupalaksi olin pakannut minigrip-pusseihin mysliä ja muroja maitojauheessa, sekaan lisäsin vain veden ja tadaa- maistuva aamiainen oli hetkessä valmis. Kaunis aurinkoinen ilta jatkui vähintäänkin yhtä kauniilla aamulla, kahvikupponen puisen pöydän äärellä oli arjen lottovoitto.

Emme pitäneet kiirettä pakkaamisen suhteen, loppukesästä viileät ja kosteat yöt saavat sumun nousemaan, josta teltta oli kerännyt kosteutta ulkokankaan sisäpintaan yön aikana.

Päivästä oli tulossa lämmin. Tarkoituksenani oli kuvata paluumatkalla maisemia polulta, akun loputtua puhelimestani sain tyytyä tallentamaan tunnelman vain mieleeni.

Muut postaukseni Kevon luonnonpuiston Silkeájasta

Surkeiden sattumusten hiihtoreissu

Talven viimeinen yöretki, uudet kohteet ja seikkailufiilis huipussaan – mikä voisi mennä pieleen?

IMG_20210416_174513

Yksin retkeilyä aloittaessani epäonnistumiset hävettivät. Kaikki muut tuntuivat osaavan homman, itseä pelotti, oli kylmä, en uskaltanut mennä yöksi sinne minne tahdoin. Ajan kanssa olen oppinut nousemaan henkisen kynnyksen yli ja kohtaamaan epämukavuudet.

Olin suunnitellut lomaviikkoni viimeisille päiville yöreissua. Puolisoni ehdotti kahden yön retkeä ja näytti minulle reitin kotoa Kaldoaivin erämaahan ja takaisin Vetsikkoon. Lähdön lähestyessä innosuin kuitenkin ajatuksesta hiihtää Pulmanki-Sevettijärven vaellusreitin alkupään, Tsaarajärveltä Tsuomasvaaralle ja takaisin.

Lähtöaamu oli kiireinen. Lapset lähtivät sukulaisten kanssa tunturiin pakkaillessani loppuja tavaroita. Kiiskille pakatessani huomasin, ettei koiranruoka riittäisi Pekulle jos ottaisin mukaani kolmen päivän eväät. Ajomatkalla hoksasin ea-pakkauksen jääneen kotiin.

Odottelin kaupan aukeamista, ostin uuden ensiapupakkauksen ja koiranruokaa, Sámimotorilta hain apteekkikaapista buranaa.

Pulmankijärventien lähtöpaikalla lumi oli lähes sulanut. Paikalle saapunut poronhoitaja varoitteli pälvistä, kierrettävää tulisi. Oli lämmin ja lumi sohjoa.

En päässyt kuin sata metriä eteenpäin ahkion kaatuillessa jatkuvasti. Kiiski riuhtoi kohti heinäpaaleja, porojen jättämät tuoksut olivat sille liikaa. Ahkio oli ollut lainassa ja kiinnitysteemi oli erilailla kiinni, jonka takia ahkiosta tuli liian korkea. En saanut pakkausnarun solmua auki, tutkin lähialuetta ja totesin, etten millään saisi kannettua ahkiota joelle Kiiskin kanssa. Päätin palata kotiin ja lähteä alkuperäiselle reitille.

DSC_5095
DSC_5097

Neljän jälkeen olin taas liikenteessä. Juhis oli ajanut ahkion kelkalla ylös, kannoin sukset ja ainoan löytämäni lapion ylös tielle. Tiellä huomasin aurinkolasien jääneen kotiin. Että otti päähän, kevät-talvella auringonpaiste ja valkoinen hanki laukaisevat migreenin.

Sain lasini tielle ja seikkailu jatkui. Rinteessä mietin, miksen laittanut suksia ahkion mukana ylös… Pääsin lopulta ylös avotunturiin ja lähdin hiihtämään.

Ahkio ei luistanut paljoa. Kivirekeä vetäessäni pitkin pälvien lomassa seikkailevaa kelkanjälkeä fiilis oli epätoivoinen.

Skoarrajärven jäälle oli pakkaantunut jäätä. Hirvitti hiihtää tumman jään keskellä erottuvaa kelkanjälkeä pitkin toiselle rannalle. Kulku helpottui päästessäni korkeammalle vaaran rinteeseen.

Lähestyin aluetta jolla en ole kelkallakaan käynyt. Laskettelin rinteen reunaa alas kohti olettamaani Vetsikkolaisten käyttämää kelkanjälkeä, löysin sen yllättävän nopeasti.

DSC_5098

Komean Alla-Bárit dahjegen rinteen alapuolella päätin pitää tauon ja kaivaa gpsn esiin. Sukset jalassa kyykkäsin ahkiolle ja ylös noustessani horjahdin saaden polven lukkiutumaan vihlaisten. Steppasin ahkiota ympäri saadakseni lukon auki ja tunnustelin mitä kävi. Koska polvi ei auennut heti ja vihlonta jatkui, seikkailufiilis kuoli enkä enää uskaltanut jatkaa matkaa pidemmälle.

Päätin hiihtää takaisin Jeagelveaijärvelle ja leirittyä sinne. Hiihdettyäni hetken huomasin laajakuvalinssin suojuksen pudonneen jonnekin… Kiroten riisuin ahkiovyön ja lähdin hiihtämään takaisinpäin paikkaan jossa otin edeltävän kuvan.

Polvea ei enää särkenyt hiihtäessä. Olin menettänyt aikaa ja kello läheni jo kuutta, hiihtointoa riitti joten hiihdin takaisin Skoarrajärvelle. Harmitus pieleen menneestä reissusta kruunautui vesisateen iskiessä reittini suojattomammassa paikassa.

Skoarrajärven jäältä bongasin kaksi sulaa. Hiihtelin nopeasti järven yli tutulle telttapaikalle peläten jään pettämistä.

DSC_5106
DSC_5110

Teltan sain kokoon helposti kostean lumen avulla. Teltan omat kiilat riittivät, tamppauksen kovettumistakaan ei tarvinut odotella kauaa.

Polvea pisti lähinnä taittaessa. Kaivoin absidiin keittiön jossa valmistin iltapalaa ja nautin maisemista tuulelta suojassa. Hieman jännitti pysyisikö teltta pystyssä yltyvässä tuulessa.

Yöllä heräilin teltan seinämän hakatessa tuulessa. Pari kertaa kurkistin tarkistaakseni absidin. Lämpötila pysyi plussan puolella, oli todella kuuma.

IMG_20210417_080442
DSC_5115
DSC_5127

Aamulla Skoarrajärven jäälle oli noussut enemmän vettä. Illalla erottunutta kelkanjälkeä ei näkynyt enää ollenkaan.

Kantohanki oli historiaa kahlatessani teltan ympäristössä valmistamassa aamupalaa. Teltan liepeille kasaamani lumi oli lähes sulanut, suksetkin olivat kaatuneet pehmenneessä hangessa. Yritin päästä järvelle noukkiakseni jäältä vettä, kivikossa kahlaaminen oli kuitenkin riski polville, joten tyydyin sulattelemaan lunta juotavaksi.

Kaipasin seikkailulle. Lyhyeksi jäänyt reissu jäi talven viimeiseksi, olisin tahtonut käyttää vapaat hyödyksi ja nauttia tunturin talviasusta vielä kerran. Haikeana katselin kauempana seisovia tuntureita, niin lähellä – silti niin kaukana.

Paluumatkan laskettelin alas tasanteelle josta reissu alkoikin. Aurinko sulatti lunta silmissä, päivän kilometrit olisivat olleet raskaat sohjossa. Kevät tuli yllättäen.

Keskeytymiset ja suunnitelmien muutokset ovat harmillista. Tilanteen vaatiessa on kuitenkin fiksumpaa perääntyä kuin jatkaa ja huonolla tuurilla joutua noudetuksi erämaasta. Yleensä otan mahdolliset muutokset huomioon vaelluksia suunnitellessa, on hyvä tietää vaihtoehtoreitit etukäteen.

Nuku yö ulkona vähintään kerran joka kuukausi – haaste

”Vuoden 2020 tavoitteenani on olla rohkeampi ja uskaltaa astua kynnyksen yli pidemmälle. Uskaltamisen kynnyksiä minulla on retkeilyä kohtaan useampi ja rohkaistuin heti vuoden alussa ylittämään niistä yhden.” Pätkä tammikuun yöpymisen postauksesta.

DSC_2390
Sioskurun autiotupa

Aloitin tammikuussa Facebookista löytyvän Nuku vähintään yksi yö ulkona joka kuukausi- haasteen joka kannustaa yöpymään luonnossa jokaisena vuodenaikana, säällä kuin säällä. Pitkäkestoiset haasteet joihin osallistuu useampi henkilö ovat omiaan kannustamaan omassa suoriutumisessa. On ollut mielenkiintoista seurata missä kaikkialla muut osallistuneet ovat nukkuneet ja millaisia yöpymistapoja he ovat hyödyntäneet vuoden aikana. Haaste on parvekeyöpyjistä aina riipparinukkujiin sopiva ja sen voi aloittaa minä vuodenaikana tahansa. Itse lasken myös autio- ja varaustuvat mukaan.

Ongelmanani luonnossa yöpymisessä on ollut rohkeuden puute, en ole uskaltanut lähteä uusille alueille yöpymään peläten pelkoa. Olisi kamalaa viettää yö jossain peläten… Haaveilen yöpyväni keskellä erämaata kauniin järven rannalla, en kuitenkaan ole toteuttanut haavettani vieläkään. Mietiskelen yöreissujani etukäteen stressiin saakka, joten extemporelähdöt ovat olleet parhaimpia ja tuotteliaampia pääsemään henkisten kynnysten yli.

DSC_2847
Sarviojan telttapaikka Ukk:lta
DSC_2625
Peurasuvannon yläpuolelta

Yhtäkään karhua ei tullut tänäkään kesänä vastaan. Tai murhamiestä. Tai muutakaan pelottavaa. Sen sijaan kuuntelen entistä enemmän rikospodcasteja ja liikun pimeällä…

Odottelin 2019 loppuvuodesta ja kuluneen vuoden alusta lähtien hiihtovaellustani Pallas- Yllästunturin kansallispuistoon, olin aloitellut jo syksyllä siedättämään itseäni pimeälle. Pimeänpelko on ollut suurin syy talvitelttailun välttelemiselle.

Haasteen aloitin kevyesti entisellä kotipihallamme. Jo helmikuussa uskallauduin yöksi Nuorgamin Skaidijärvelle ja tuon yöreissun jälkeen olen ollut suhteellisen sujut pimeyden kanssa. Skaidijärven reitin parkkipaikalla mieleni teki ajaa pimeyttä karkuun, jokin kuitenkin sai minut lähtemään pimeään. Ja onneksi sai! Jonkin matkaa kuljettuani pelko katosi ja löysin itseni keskeltä seikkailua.

DSC_2435
Hannukurun varaustupa Pallas-Yllästunturin kansallispuistosta

Haasteen myötä olen yöpynyt monenlaisissa keleissä ja paikoissa. Mieleen on jäänyt parhaiten Sioskurun myrskyinen yö maaliskuulta hiihtovaellukseltani, varaustupa oli turvapaikkani raivoavalta tuulelta. Huonointa yötä ei oikeastaan ole, monena yönä nukuin huonosti mutta yhtenäkään en pelännyt. Pieleen mennein yö oli ehdottomasti kesäkuun ensimmäinen, jolloin jouduimme esikoiseni kanssa keskeyttämään retken keskiyöllä hänen sairastuttuaan. Mutta tuolloinkin kävelimme vanhan mäntymetsän halki, jossa kuulemma kummittelee. Oli jännittävää!

Olen joutunut hankkimaan haasteen myötä vain yhden uuden yöpymisvarusteen, therm – a – restin ridgerest – eristepatjan. Muuten olen pärjännyt jo olemassa olleilla varusteilla. Makuupussini voisin uusia lähivuosina, ne eivät ole kovin laadukkaita ja tarvitsisin lämpimämmät.

Ennen valitsin teltan sijasta autiotuvan – nyt taas suosin telttamajoitusta! Pidän yksityisyydestä ja teltassa on mukava köllötellä koiran kanssa. Kaipaisin telttaani ikkunaa jotta ulos kurkkiminen olisi helpompaa.
Talvisin valitsin varaustuvan varman yöpaikan takia, varusteeni eivät vielä riitä pidemmille talviyöpymisille ja autiotuvissa voi olla ruuhkaa.

DSC_2758

Vaikka pääsin hyvään vauhtiin yöpymisten kanssa, kaamoksen pimeys on tehnyt kynnyksen lähteä yöpymään kauemmas kotoa suuremmaksi. Edelleen valitsen yöpymispaikat sen mukaan mikä tuntuu turvalliselta, totuttelemista siis on vielä edessä.

Haastetta oli mukava suorittaa ja ylitin omat odotukseni sen suhteen – enpä olisi uskonut yöpyväni jokaisena kuukautena luonnossa!

Kaiken kaikkiaan öitä kertyi 22 (+1) yön verran. Edeltävä ”ennätykseni” on kymmenen yötä vuodelta. Mukana kulkenut esikoinen yöpyi kanssani viisi yötä teltassa.
Listassa (ei järjestyksessä) linkit blogipostauksiin öistä;

  1. Tammikuu entinen kotipiha Utsjoella /
  2. Helmikuu Skaidijärven laavu Nuorgamissa
  3. Maaliskuu Sioskurun varaustupa Pallas – Yllästunturin kansallispuistossa
  4. Maaliskuu Hannukurun varaustupa Pallas – Yllästunturin kansallispuistossa
  5. Maaliskuu Nammalankurun varaustupa Pallas – Yllästunturin kansallispuistossa
  6. Huhtikuu Peurasuvanto, Kaldoaivin erämaan reunama
  7. Toukokuu Skaidijärvi, Nuorgam
  8. Kesäkuu Sarvioja, Ukk
  9. Kesäkuu Luirojärvi, Ukk
  10. Kesäkuu Tuiskukuru, Ukk
  11. Kesäkuu Lankojärvi, Ukk
  12. Kesäkuu Ellin polku, Utsjoki /keskeytyi
  13. Heinäkuu Ravadasjoki, Lemmenjoki
  14. Heinäkuu Morgamoja, Lemmenjoki
  15. Heinäkuu Skaidijärvi, Nuorgam
  16. Elokuu Njuohgarkku, Kaldoaivin erämaa
  17. Elokuu Mivttejohka, Kaldoaivin erämaa
  18. Syyskuu Gamajotnsuohpášája, Kevon luonnonpuisto
  19. Syyskuu Fiellun putous, Kevon luonnonpuisto
  20. Syyskuu Ruktajärvi, Kevon luonnonpuisto
  21. Lokakuu Ruktajärvi, Kevon luonnonpuisto
  22. Marraskuu Tenojoen törmä, kotipiha, Utsjoki / linkki Retkipaikka.fi
  23. Joulukuu Suomunruoktu, Ukk

Pst, omia lemppariöitä olivat 3 & 7, mälsin fiilikseltään 21. yö.