Lapsen kanssa kolme yötä Urho Kekkosen kansallispuistossa

Pitkäaikainen haaveeni toteutui vaeltaessani seitsemänvuotiaan esikoiseni kanssa neljä päivää Urho Kekkosen kansallispuistossa. Edelleen haikailen vaelluksemme muistoissa, kahdenkeskeinen aika luonnossa oli ainutlaatuista.

Tässä postauksessa kerron vaellustarinan lisäksi mitä lapsen kanssa vaeltaessa tulee ottaa huomioon. Jos herää kysyttävää, heitä kommenttia postauksen yhteyteen tai ole minuun suoraan yhteydessä vaikkapa instagramin kautta @adventurelandansku.

DSC_6859
Kohti seikkailua!

Vaikka lähtöpäivä lyötiinkin lukkoon vain paria päivää ennen lähtöä, suunnitelmia oltiin tehty jo pitkään. Valmistelut aloitettiin jo viime kesänä patikoidessamme kymmenen kilometriä suuntaansa Paistunturin erämaan Kuoppilasjärvelle. Vaellusta, jolle lapsi osallistuu, tulee suunnitella todella tarkkaan. Jotta pääset suunnittelussa alkuun sinun on tiedettävä paljonko lapsesi jaksaa kävellä päivän aikana hyvillä mielin.

Koska tiesin lapseni jaksavan kävellä kymmenen kilometriä reippaasti uskalsin riskillä lisätä päivämatkaan viisi kilometriä. Matkan varrelle tahdoin myös nähtävää ja koettavaa sekä mahdollisuuksia jäädä yöksi muualle jos vaeltaminen syystä tai toisesta keskeytyisi.

Kohteeksi valitsin Urho Kekkosen kansallispuiston helpohkon ympyräreitin 1. Kiilopää-Niilanpää-Suomunlatva-Suomunruoktu 2. Suomunruoktu-Salonlampi-Kotaköngäs-Lankojärvi 3. Lankojärvi – Rautulampi 4. Rautulampi-Niilanpää-Kiilopää. 3. Päivää pystyy lyhentämään jäämällä Kotakönkäälle yöksi ja jatkamalla siitä suoraan Rautulammelle kolmanneksi yöksi.

Reitillä oli useampi joen ylitys. Suomujoen lapsi ylitti itse käsikynkässäni Suomunruoktun tuvan edustalla, muuten kannoin hänet repparissa yli ensin tarkistettuani pohjan kulkemalla joen yli kantamusten kanssa. Jokia ylittäessä on kaatumisriski, joten ylitykset tulee tehdä hyvin varovaisesti ja arvioiden, onko parempi avustaa lapsi kävellen yli vai kantaen. Hyödynsin vaellussauvoja tasapainon hakemisessa, voimakkaasti virtaavia jokia en ylittäisi kantamalla.

DSC_7013
Viimeiset kilometrit Niilanpäältä Kiilopäälle

Asioita, joita aikuisen tulee ottaa huomioon lapsen kanssa vaeltaessa;
– olet vastuussa, joten erä- sekä suunnistustaidot ja ensiapuosaaminen täytyy olla hallussa
– tarvittaessa sinun täytyy jaksaa kantaa lapsenkin varusteet
– vaikka suunnitelmissa on yöpyä varaustuvissa, teltta tai muu majoite tulee olla matkassa jos suunnitelma muuttuu lennossa
– lapselle ei välttämättä maistu samat ruoat vaelluksella mitkä kotona maistuvat joten varaa mukaan ylimääräistä syötävää
– väsyessä lapsi voi käyttäytyä poikkeavasti
– pitkät matkat voivat kipeyttää jalat, lapsille sopivat särkylääkkeet mukaan
– vaellus on täysin lapsen ehdoilla

DSC_6860
Pidimme paljon istumataukoja

Lähtöaamuna Kiilopäällä jyrisi ukkonen. Rinkkoja punnitessa (minun 22kg & pojan 4kg. Pojan rinkka on Friluftsin) arvoimme uskaltaako ukkosta vasten lähteä vaeltamaan. Koska reitti oli suurimmilta osin suojaisaa Niilanpäälle asti, uskalsimme lähteä matkaan. Puimme päällemme sadevaatteet, poika säilyi kuivana mutta minulta kastuivat hihat niiden jäädessä suojatta kertakäyttöisen sadeviitan alta, en pystynyt ottamaan mukaan kunnon sadetakkia runsaan tavaramäärän takia.

Sateessa kulkeminen sai alkumatkaan mukavaa potkua, ukkosen jyristessä taustalla olimme matkalla kohti suurta seikkailua. Onneksemme ukkonen ei missään vaiheessa tullut päälle.

Niilanpäällä pidimme ensimmäisen tauon partiolaisten seurassa. Ehdin jo hieman huolestua rankkasateen iskiessä päälle, suurin osa matkasta oli vielä kulkematta. Söimme patukat ja namua kunnes sade hellitti. Matkamme jatkui auringonpaisteessa ylämäkeen josta jatkaisimme pitkän alamäen seuraavalle taukopaikalle Suomunlatvan laavulle.

Niilanpäältä lähtien kannoin pojankin rinkan. Yksin vaeltaessani rinkkani painaa yleensä alle 20kg, nyt 26 kilon kantamus tuntui jaloissa ja iskiaksessa.

DSC_6861
Ukkospilvet seurasivat uhkaavasti
DSC_6891
Rinkan räjäytys lounasvermeiden löytämiseksi. Pakkaamisessa sai olla luova.

Matkalla risteystä josta laavulle käännyttäisi odotettiin innolla ja koettiin muutama pettymyskin kun patikka ei tuntunut helpottavan milloinkaan. Mielessä pyöri lämmin nuudeliannos, kuinka muutenkaan. Laavulla oli porukkaa ja lapsesta oli mukava jutustella muiden aikuisten kanssa valmistellessani päivällistä. Söimme hyvin, venyttelimme ja kauhistelimme kuinka jo nyt kesän alussa hyttysiä oli ärsyttäväksi asti.

Pitkät tauot olivat ehto jaksamiselle. Katsoin syömisiä läpi sormien, pieni pullapussi hupeni silmissä nauttiessamme kahvin ja kaakaon.

Matkaa jatkaessa lapsi sai taas rinkkansa kantoon. Kauaa hän ei sitä enää kuitenkaan kantanut ja kiinnitin rinkan omaani käveltyämme hetken. Viimeisillä kilometreillä pidettiin monia istumistaukoja, etsimme erilaisia kiviä ja kaatuneita puita penkeiksi. Rauhallisin mielin ihmeteltiin luontoa ja komeita tummia pilviä jotka loittonivat hiljalleen ukkosen yhä jyrähdellessä.

DSC_6914
Suomunruoktun tupa
DSC_6917
Suomujoki

Jaksamista löytyi kuin salaman iskiessä joenylityksen tullessa viimeinkin vastaan. Vastarannalla liikkui vaeltajia ja tupakin erottui puiden seasta. Vaihdoimme vaelluskengät remmillisiin kumikenkiin ja kävin tarkistamassa reitin rinkka selässä, vein vielä pojankin rinkan ennen kuin teimme ylityksen yhdessä. Vesi oli jäätävän kylmää, nilkkoja särki ja tunto katosi varpaista. Silti hän innostui kahlaamaan rantavedessä totuttuaan kylmyyteen.

Saimme nauttia varaustuvasta kahdestaan. Olimme illasta perillä, lämmintä ruokaa ei tarvinut tehdä syötyämme hampurilaiset ennen lähtöä ja nuudelit laavulla. Venyttelimme ja teimme iltapuuhat ennen nukkumaan menoa. Tuvassa oli tukalan kuuma sytytettyäni tulet kaminaan, piti saada sateella kostuneet vaatteet kuiviksi. Ja tietenkin piti nukkua yläsängyssä.

Yö tuvassa sujui hyvin, itse kävin hereillä vähän väliä ja tarkistin lapsen unta. Aamulla riitti puuhaa rinkkoja uudelleen pakatessa, aamiaiseksi syötiin suklaamurot maitojauheella ja ruisleipää. Lähdimme matkaan kymmenen aikaan.

DSC_6924
DSC_6927
DSC_6933

Oli jännittävää suunnata syvemmälle puistoon. Matka Aitalammelta Salonlammelle oli minullekin uutta, pidin Suomujoen kallioisista rannoista ja tiheästä metsästä. Lapsen kengät olivat koetuksella pienten jokien ylityksissä, etsimme helpoimmat ylityskohdat ehkäistäksemme kenkien kastumista.

Salonlammella pidimme pienen patukkatauon. Jutustelimme muiden vaeltajien kanssa ja pelasimme Unoa. Salonlammelta kohti Kotaköngästä lähtiessä piti ylittää yksi joki, emme onnistuneet löytämään hyvää ylityskohtaa joten jouduin kantamaan pojan repparissa sen yli. Samaan suuntaan lähti toinen vanhempi lapsensa kanssa matkaan. Muiden vaeltajien seuraaminen piti selvästi motivaatiota yllä.

DSC_6934
DSC_6936

Polku katoaa hieman laavun jälkeen ja pääsimme suunnistamaan. Laitoin kompassiin suunnan ja poitsu sai näyttää suuntaa kulkiessamme läpi kauniin mäntymetsän. Suunnistaminen oli mukava lisä pitkään päivään ja löytäessämme polun alun olin itsekin iloinen onnistuneesta suunnistuksesta!

Kotakönkäällä söimme texmexiä tortillan ja ennallistetun kuivatun jauhelihan kera. Oli makia saada kahvit ruoan päälle. Pidempi lepotauko kodalla oli tarpeen, edessä olisi vielä kuutisen kilometriä yhdeksän jo talsitun lisäksi.

Kotaköngäs oli vaelluksemme kohokohta. Silta oli jännittävä ylittää, voimakasta kuohuntaa katsellessa kouraisi ajatella sinne putoamista. En uskaltaisi viedä kolmivuotiastani lähellekään siltaa. Sillalle noustaan kalliota pitkin, huomasin vaellussauvojen jääneen laavulle ja teki tuskaa kiivetä uudelleen raskas rinkka selässä kallioille.

Pari vuotta sitten vieraillessani Kotakönkäällä kuljin Suomujoen itäpuolta pitkin Lankojärvelle, nyt vaihdoimme puolta suosiolla välttääksemme Padagovan ylityksen. Yksin vaeltaessani en päässyt kyseisen joen yli ja ylitin Suomujoen turhan syvästä kohtaa. Tästä seikkailusta voit lukea tästä postauksesta.

DSC_6941
Kotakönkään tulipaikka
DSC_6944

Viisitoista kilometriä on raskas aikuisellekin kulkea voinnista riippuen. Oma fiilikseni oli rauhallinen, nautin lapseni höpötyksistä ja kuinka hän keksi tapoja saada kilometrit kulkemaan nopeammin. Pelasimme mielikuvitusunoa, keksimme tavuille jatkoa, arvuuttelimme lähistöllä näkemiämme asioita, keksimme tarinan ja höpöttelimme. Oli hauskaa vaikka selvästi mentiin jaksamisen rajoilla.

Lapsi tutki ympäristöä tarkkaan vaeltamisen aikana. Suuri ihmetyksen aihe olivat lukuisat suuret muurahaispesät joita Utsjoelta ei ihan joka männyn juurelta löydykkään.

Rautuoja oli rauhallinen ja matala, kannoin lapsen yli helpottaakseni hänen matkaansa. Olin itsekin väsynyt raskaan rinkan kannosta ja tein virheen lähestyessämme Lankojärven tupaa. Kuljimme turhaan yhden suon yli jolla lapsen kengät kastuivat läpimäriksi. Tämä latisti tunnelman ja tiesin tehneeni pahimmanlaatuisen virheen.

Viimeiset sadat metrit olivat raskaat. Kun autiotupa viimein tuli esiin puiden seasta koko päivän rankkuus, väsymys ja pieni epätoivokin katosi. Mieliala vaihtui iloiseksi, vaellus jatkui jälleen suurena seikkailuna. Lapsen mieli on ihmeellinen.

DSC_6952
Suomujoen varsi on kaunis ja rauhallinen

Varaustupa oli täynnä mukavia vaeltajia, mikä onni! Saimme kengät kuivumaan kaminan ylle ja ruokaa vatsoihimme, olin laittanut hernekeitot ennallistumaan päivälliseksi Kotakönkäällä. Normaalisti hernekeitto maistuu lapsellekin, nyt jostain syystä ruoka maistui liian oudolta. En tiedä houkutteliko viimeinen nuudelipussi liikaa…
Alasängystä löytyi sopiva kolo meille kahdelle. Venyttelyistä ei lusmuiltu. Ulkona käytiin etsimässä kenttää kotia soittamiseksi, ei löytynyt vaikka tuvassa oli erikseen jonkun kirjoittamat ohjeet miltä kiveltä yhteys löytyisi. Annoin lapsen jälleen pelailla puhelimellani, olipahan jotain minkä kanssa rentoutua ennen nukkumaan menoa. Iltasaduksi kuunneltiin äänikirjaa.

Aamulla emme pitäneet kiirettä. Oli luvattu sadetta koko päiväksi, päätimme lähteä matkaan vasta puolen päivän aikaan lounasta syötyämme. Siistimme tuvan ja pienimme puita seuraaville. Oli vaikeaa hyvästellä varaustuvan pehmeät patjat, seuraava yö menisi joko teltassa tai autiotuvassa.

DSC_6956
DSC_6960

Keli oli kostean kolea. Puimme hieman lämpimämmin päälle ja varauduimme sateelta pukemalla sadehousut jalkaan. Kannoin molemmat rinkat taatakseni pojalle rennomman päivän jotta hän jaksaisi viimeisenkin päivän kilometrit. Rautulammelta kulkee sekä mönkijäura että polku jotka risteilevät toistensa läheisyydessä koko matkan ajan. Oli muutamia jokien ylityksiä joista selvittiin kuivin jaloin. Välipalapatukat eivät enää maistuneet, suolapähkinät eivät jostain syystä kelvanneet ollenkaan. Ruokailujen suhteen alkoi olla ongelmia.

Rautuoja virtasi rauhallisena polun vierttä aina useamman tunturipuron risteykseen saakka. Lankojärvi-Rautulampi väli oli muuten ollut helppo taivaltaa, mutta yhtäkkiä sai tosissaan ryhtyä suunnistamaan polun kadotessa ja tunturien huippujen peittyessä sankkaan sumuun. Alkoi hieman huolestuttaa, pojan jalkaa särki hänen hypättyään ojan yli, luulin jo hetken että joudumme jäämään lähelle tupaa telttaan yöksi parantelemaan kipeää jalkaa.

Saimme onneksemme pian jatkettua matkaa, mikä helpotus! Hikikarpalot valuivat pitkin otsaani miettiessäni kuumeisesti miten selviäisin kunnialla tilanteesta jossa olisi voinut joutua pohtimaan avun kutsumista paikalle jos kipu estäisi kävelyn myöhemminkin. Mielessä kävi Spot- hätälähettimen esiin kaivuu, olin huolesta sekaisin ja aloin stressata suunnistamista. Sormet ristissä suuntasimme hieman lounaaseen ja näimmekin vaalean tuvan seinää puiden takana. Ja jälleen sekuneissa jaksamista ja iloa riitti taivaltaa pikavauhtia Rautulammen uusien tuparakennusten pihaan.

DSC_6983
DSC_6984
Rautulammen uusi autio- ja varaustupa

Kello lähenteli neljää laskiessamme rinkkamme autio- ja varaustuvan eteiseen. Kävimme kurkistamassa autiotupaan jossa majaili vain kaksi henkilöä, sytytettyäni tulet kuivaushuoneen kaminaan majoituimme heidän seuraansa liiankin lämpimään autiotupaan.

Rautulammen uudet rakennukset ovat tosiaan uuden karheat, simppelit ja mukavat. Viime lokakuussa kävin tutustumassa niihin yöretkelläni, tuolloin yövyin teltassa. Autiotupa oli tilava ja korkea, illan tullen saimme lisää seuraa ja suuri vaellusporukkakin kävi valmistamassa ruokaa tuvan suojissa. Ulkona keli oli muuttunut myrskyisäksi, yö teltassa olisi voinut olla epämukava. Olin kiitollinen, että saimme yöpyä tuvan suojissa. Illalla paistoin poitsulle viimeiset popcornit kattilassa. Olin unohtanut suolat kotiin, onneksi muilta vaeltajilta löytyi sen verran että saimme toistamiseen maustaa popparit sopiviksi.

Hieman levättyämme kiertelimme tuvan pihapiirissä ja tutkimme hulppean päivätuvan. Oli uskomatonta miten nopeaan lapsi toipui päivän kilometreistä ja jaksoi puuhastella iltaisin leiripaikoilla.

Autiotuvan asukkaat olivat jälleen mukavia ja juttua riitti. Rautulammen suosio on kuitenkin suurta ja alueen ruuhkaisuus ahdisti. Rauhaa ei ollut paljoakaan, sai olla tarkkana etteivät omat varusteet sekoitu eteisessä muiden varusteisiin. Hain omat varusteemme hyvissä ajoin pois kuivaushuoneesta antaaksemme tilaa seuraavien varusteille. Varaustupa oli täpötäynnä iltaan mennessä sateessa vaeltaneita. Autiotuvassa oli tilaa vielä muutamalle.

DSC_7003
Rautulammelta Kiilopäälle reittimerkit tekevät paluun, muuten puistossa sai kuljeskella kartan turvin
DSC_7004

Päätimme yhdessä mitä reittiä pitkin lähtisimme kulkemaan aamulla kohti Kiilopäätä. Opettelemme kartan lukua vaeltaessamme ja uskon lapsen jo hahmottavan korkeuserot kartasta. Päätimme mennä lyhyintä, mutta korkeuseroiltaan hankalinta reittiä Niilanpään kautta autolle. Aamulla olo oli haikea, olimme molemmat tyytyväisiä vaelluksemme ja sovimmekin lähtevämme ensi vuonna uudelleen.

Noustessamme Raututuntureille heiluteltiin heippoja maisemille ja yritettiin hahmottaa kulkemaamme reittiä tunturien väliin. Juttelimme ja uhmasimme voimakasta tuulta, pysähtyessä tuli kylmä. Sinnillä jaksoimme kävellä koko kivikkoisen pätkän Niilanpäälle saakka jossa söimme hieman vähiin käyneitä naposteltaviamme.

Vaelluksen viimeiset kymmenen kilometriä kuljettiin verkkaasti, väsymystä oli ilmassa. Parkkipaikan näkeminen toi uutta jaksamista ja vauhti kiihtyi kiihtymistään kunnes tavoitimme auton – vaellus oli purkissa!

Vaikka vaellus oli rankka seitsemänvuotiaalle, mieliala pysyi positiivisena koko vaelluksen ajan. Pelkäsin, ettei hän tahtoisi enää toistamiseen kanssani vaeltamaan mutta arvatkaa! Poika muistelee vaellustamme, kertoo että aikoo lähteä uudelleen kunhan matkat eivät ole yhtä pitkiä. Yksi päivä hän tuumasi, ettei hänen jalkojaan ole tehty juoksemista varten vaan vaeltamista.

Mamma on aika ylpeä.

DSC_6925

Vielä muutama huomio & vinkki lapsen kanssa vaeltamisesta

  • Minimoidakseni mukaan tulevan varusteen määrän söin itse kattilasta ja lapsi retkiastiastaan.
  • Mukana oli vain sukkia ja alusvaatteita lukuun ottamatta yhdet vaihtokerrat. Lämmintä vaatetta (fleece, merino, pipo, hanskat, villasukat) oli kesäkeleistä huolimatta
  • Crocsin tapaiset kumikengät soveltuvat sekä jokien ylityksiin, että leirikengiksi. Jokia ylittäessä pidä remmit nilkan takana kiinni
  • Säädettävät vaellussauvat helpottavat lapsenkin vaeltamista
  • Lapselle mielekästä puuhaa mukaan! Meillä oli mukana tuttu pehmolelu, kiikarit, pojan oma puukko ja uno- pelikortit. Iltaisin sai pelata, katsoa puhelimeen ladattuja piirettyjä ja kuunnella äänikirjaa
  • Kun vaeltaessa iskee väsymys, istumatauot ovat tärkeitä. Etsikää erikseen jokin kivi tai puunrunko jolle istua hetkeksi
  • Pelatkaa kävellessänne erilaisia pelejä, sanoittakaa ympäristöä, tavutelkaa, mitä vain! Ajatukset siirtyvät muualle kävelystä
  • Ota mukaan jotain ekstraherkkua, meillä cokis toimi yllärinä
  • Kerro etukäteen millainen reitti tulee olemaan äläkä kaunistele. Tsemppaa ja rohkaise, kysy lapsen mielipidettä reittisuunnitelmissa ja karttaa tutkiessanne – olettehan yhdessä vaelluksella.

Yöretki Urho Kekkosen kansallispuiston Suomunruoktulle

Huhtikuun 5. päivä tarkoitus oli suunnata Paistunturin erämaan puolelle Kuoppilasjärvelle yhden yön retkelle, sääolosuhteiden takia päätin matkata etelämmäs Kiilopäälle saakka.

Keli ei ollut yhtään sen parempi sielläkään. Suunnitelmissani oli hiihtää suojaisalle paikalle Suomunruoktun autiotuvan pihaan. Lähtiessäni Kiilopäältä merkitty hiihtoura oli tuiskuttanut umpeen.
Niilanpään päivätuvalla harkitsin lähteväni Rautulammelle lyhyemmän matkan takia, mutta ylämäessä eteneminen ei rajussa lumisateessa onnistunut. Könysin ahkioineni alas ja jatkoin matkaani kohti Suomunlatvan laavua jolta matkanteko helpottui.

Vaikka yhden yön retki lempparivaellusmaastooni olikin haikea, oli makia päästä hiihtämään haastavassa kelissä ja onnistua pääsemään kohteeseen. Teltassa viettämäni yö oli todella mukava, yöllä kelloa katsoessani olin onnellinen saadessani vielä jatkaa unia.

Toivottavasti pidätte tästä lyhyestä videosta! En kuvannut sään takia ollenkaan järjestelmäkamerallani ja videomateriaalikin jäi harmittavan vähäiseksi.

Lokakuun yöretki Ukk:n Rautulammelle

DSC_6068
DSC_6084
DSC_6075

Vaelluskauteni päätyttyä keskityn jälleen yöpymään kerran kuukaudessa ulkona. Talvella on tarkoitus treenailla talvitelttailua jossain muualla kuin kotipihassa, ei pidä päästää itseään liian helpolla tässä yöpymishaasteessa… Postaus ensimmäisestä Nuku yö ulkona joka kuukausi – vuodesta

Lokakuun alussa yövyin Urho Kekkosen kansallispuiston Rautulammella ensimmäistä kertaa. Oli muutenkin menoa Ivaloon, muuten en olisi raaskinut ajella sinne saakka.

Syysvaellukseni jälkeen lähtö yöretkelle tökki. Halua oli, mutta epäröin lähtöä. Jaksaminen mietitytti, kannattaako vapaapäivinä rehkiä raskaan työrupeaman keskellä? Sää oli upean kolea, lokakuuhun sopii pieni synkkyys. Lehdettömät puut karun kaunista tunturiluontoa vasten ja voimakas tuuli viestivät lähestyvästä talvesta. Olisi vain ajan kysymys milloin ensilumi sataisi maahan.

Patikoidessani uraa pitkin harmaita hiuksia aiheutti suurehko porotokka. Onneksi ne eivät häiriintyneet paljoa koirani haukusta, siirtyivät vain hieman sivummalle urasta. Yritin ottaa kamerallani niistä kuvia, käytössä ollut Nikonin linssi on ottanut hittiä eikä näemmä enää zoomaa kunnolla joten kuvat eivät onnistuneet.

Pidin pienen evästauon Niilanpään päivätuvan pihassa. Kyseiseen tupaan saa tuoda koiran muiden läsnäolijoiden luvalla, olin ainoa paikalla mutten ollut varma saako koiraa viedä tupaan joten söin evästä tuulensuojassa tuvan seinää vasten nojaillen.

DSC_6088
DSC_6091
DSC_6096

Niilanpäältä matka jatkui kohti Rautupäätä. Tuuli oli aivan mahdoton! Katselin haikeana kohti Kopsuspäitä, niitä kohti hiihtelin maaliskuussa. Kaipasin sitä samaa jännitystä mitä hiihtovaelluksillani olen kokenut.

Olin innoissani tuulen riuhtoessa rinkkaa, pysähdyin taputtamaan luonnolle. Aikamoinen näytös!

Vastaan tuli muutama vaeltaja. Oli hiljaista, sesonki oli selvästi ohi. Kaukana horisontissa satoi, ihastelin värien eri kontrasteja rinteiden ääriviivojen sisällä. En ollut aikaisemmin kulkenut kyseistä reittiä, olin innoissani uusista maisemista. Laskeutuessani kohti Rautulampea yllätyin kuinka symppis tunturien rinteiden suojassa oleva yöpymispaikka oli. Näin jo kaukaa sinertävänä laineilevan lammen rannalla retkeilijöitä ja heidän koiransa.

DSC_6113
DSC_6119

Rautulammen uudet rakennukset sopivat mielestäni maisemaan. Moni on tuominnut rakennelmien ulkonäön, itsekkin pidän enemmän perinteisistä hirsikämpistä, mutta koska tupien päätavoite on antaa suojaa retkeilijöille ulkonäöllä ei ole väliä. Vaalea, arka pinta kauhistutti – kuinkahan monen puumerkki niistä tulee löytymään lähivuosina? Älytöntä.

Etsin teltalleni mahdollisimman tasaisen paikan. Kovassa tuulessa sai hetken miettiä miten teltta tulisi pystyttää ilman, että nolaisin itseni tuvassa istuskelevien edessä. Kauhukuvat tuulen mukana riuhtovasta teltasta valtasivat mieleni. Coolina likkana kaivelin teltan pikkuhiljaa ulos pussistaan ja kiilasin toisen pään maahan. Laitoin kaaret ja nostin sen ylös toinen pää edelleen hiekkapohjaisessa maassa kiinnitettynä. Jes, teltan pystytys onnistui hyvin! Ihan kuin ketään olisi kiinnostanut. Hieman sain kääntää telttaa enemmän tuulen suuntaiseksi.

Kaasukeittimeni käyttö tuulessa oli oma tarinansa. Kiiski söi tyytyväisenä omaa herkkuaan tuskaillessani jetboilin kanssa. Keittimen oma sytytin ei taaskaan toiminut eivätkä tulitikut pysyneet liekissä kovassa tuulessa. Lopulta kokkailin absidin suojissa. Ruokana oli yksinkertainen Blån lisää vain vesi- risotto.

Illan luin kirjaa teltassa ja nautiskelin pikkunameista ja lonkerosta. Lasipullon kantaminen tunturiin toi pientä yleellisyyttä. Tutkin tuvan ympäristöä ja tutustuin huussiin, joka oli todella kätevä sekin. Oven löytäminen vei aikansa! Tuvan autio- ja varaustuvissa oli molemmissa porukkaa, katselin hieman kateellisena kuinka vaeltajat istuskelivat suurien ikkunoiden edessä pöytien äärellä kynttilän loisteessa. Mutta minullapa oli oma rauha ja koirani.

DSC_6132
DSC_6134
DSC_6147
DSC_6150

Yö oli kaikkea muuta kuin mukava. Heräilin monta kertaa tarkistamaan onko absidi pystyssä, tuuli riuhtoi teltan seiniä ja tuntui kuin makuualusta olisi heittelehtinyt paikoillaan. Yöllä oli ilmeisesti kylmä, kun Kiiski hakeutui patjalleni jalkopäähäni nukkumaan. Yleensä luotan sen turkin lämpöön, täytyy alkaa taas kantamaan sille lämmikettä mukana. Talvellahan se ei yleensä kulje mukana, kun ahtautuu minun ja ahkion väliin urille… Itse nukuin kahdella pussilla ja eristin ilmapatjan ridgerestillä.

Aamulla heräsin jälleen selkäkipuun ennen kellon soimista. Ylösnouseminen oli hankalaa, ei tehnyt mieli nousta kylmään ilmaan. Tuuli edelleen pieksi telttaa, absidi oli yllätyksekseni pysynyt pystyssä! Valmistin aamiaisen eteisen suojissa, valmis-kanahampurilainen ja banaania, normaalista poikkeava aamiainen. Oli kuitenkin hyvää!

Paluumatkan kuljin Rautuvankaa seuraavaa polkua pitkin Luulammen risteykseen. Rakastuin Rautuvangan jylhiin tunturinrinteisiin, kuivunut Rautuoja puhutteli eikä lukuisat riekotkaan jättäneet kylmäksi. Maasto oli kulunutta ja useita polkuja risteili siellä täällä, maastopyöräreitti oli hyvin merkitty. Vaikka Rautuvangalla olikin selvät urat millä kulkea, kartta tulee ehdottomasti ottaa mukaan.

Vettä alkoi sataa lähempänä Kiilopäätä ja ensimmäiset retkeiljätkin tulivat vastaan vasta lähempänä hiihtokeskusta. Olin onnellinen lyhyestä yöretkestäni Urho Kekkosen kansallispuiston luontoon, pelko väsymisestä ei enää vaivannut. Edes levoton yö ei tuntunut missään.

Urho Kekkosen kansallispuiston syysvaellus | Muorravaarakasta Jyrkkävaaraan ja takaisin Raja-Jooseppiin

Tämä on Urho Kekkosen kansallispuiston syysvaellukseni viimeinen postaus. Aikaisemmat postaukset löydät tästä linkistä.

DSC_5911
DSC_5919
DSC_5921

DSC_5922

Vaellukseni kolmantena aamuyönä heräsin kovaan selkäkipuun. Edeltävät kaksi yötä olivat olleet kylmyyden takia katkonaisia eikä kolmas osittain valvottu yö parantanut oloa.

Aamu Muorravaarakassa alkoi hitaasti. Yön oli satanut eikä ilmanvaihto teltassa ollut riittävä, makuupussi oli märkä sisään kertyneestä kosteudesta. Illalla en ollut jaksanut kiinnittää huomiota räppänöihin.

Aamupalan nautin joen rannassa nuotiopaikalla. Katselin metsässä lymyävän sumun hälvenemistä lumoutuneena, luonnossa ei tv:tä kaipaa. Tahdoin taltioida näyn muistiini, rakastan palailla kuvitelmissani takaisin vaellusteni sykähdyttäviin hetkiin.

Vaelsin Jyrkkävaaraan (Karttapaikka.fi linkki) Muorravaarakkajokea seurailevaa polkua pitkin. Aluksi polku kulki kahden järven välistä palstaa pitkin, olin innoissani päästessäni tutkimaan jännittävältä tuntuvaa pätkää. Koiraa ei tuntunut vaeltaminen kiinnostavan.

DSC_5927
DSC_5933
DSC_5938
DSC_5939

Olin pukenut päälleni liikaa. Pysähdyin riisumaan takin pois ja söin hieman kuivalihaa pieneen nälkään. Seurailin maisemia tarkkaan ja paikantelin itseäni kartalle. Kiiski löysi maasta korpin pään, sitähän oli pakko käydä tutkimassa lähempää. Paikansin sijaintiani Sollanpään ja Kannattamanoskan rinteiden avulla ajankuluksi, hyvää treeniä suunnistukseen.

Muorravaarakkajoen lähimaasto oli soista. Synkkä metsä sai katselemaan ympärilleni ajottain, ketään ei näkynyt tai kuulunut. Kuuntelin ajankuluksi rikospodcastia, soiden vetisten kohtien väistely oli puuduttavaa.

Neljä koppelonpäätä nousi pusikosta esiin kävellessämme järvenrantaa myötäilevää polkua pitkin. Muita eläimiä ei reitillä näkynyt.

Muorravaarakanmutkalla sekosin suunnasta ja kaivoin gepsin esille. Jokeen virtaava Harrijoki hämäsi enkä yhtäkkiä tajunnut mihin suuntaan mennä. Kompassikin olisi auttanut, gps oli lähempänä…

Harrijoen virtaus oli hurja. Ylityspaikalla oli suuri mänty kaadettuna joen yli, aprikoin uskaltaisinko ylittää joen sitä pitkin. Valmistuin kantamaan koiran, virtaus oli sille liian hurja uitavaksi. Yllätyksekseni Kiiski hiippaili joen yli mäntyä pitkin. Jännittyneenä tulin perässä, puu oli yllättävän hyvä kulkea. Paijasin koiraa palkkioksi hyvin suoritetusta ylityksestä!

Käytän Kiiskillä flexiä, joka on kätevä nimenomaan vedenylityksissä kun koira pääsääntöisesti ui edelläni jokien yli. Flexillä on ollut myös helppo ohjata koiraa mikäli se on joutunut virran vietäväksi (mm. Kevon vaelluksella). Täydessä mitassa en flexiä ruukaa pitää kuin kotosalla avotunturissa, kansallispuiston alueella koiran täytyy koko ajan olla täysin hallittavissani joten pitkällä hihnalla se ei ole päässyt olemaan kuin hetken tunturin laella jossa tiheää kasvillisuutta ei ollut. Flexi toimii hyvin myös leiripaikoilla vaijerin korvaajana jos sellaista en jostain syystä ole ottanut mukaan.

DSC_5942
DSC_5943
DSC_5949

Kolmeksi oli luvattu vesisadetta, lähestyessäni Jyrkkävaaran autiotupaa alkoi tihkuttaa kymmenisen minuuttia aikataulusta jäljessä. Olin hikinen ja housuni olivat kastuneet soilla rämpiessä. Autiotuvalla huomasin olevani yksin, nostin vaatteitani tuvan eteen kuivumaan ja kuuntelin sateen ropinaa.

Suunnitelmana oli kuivattaa telttaa yötä varten. Pystytin sen kauemmaksi tuvasta. Tein ruokaa ja lueskelin kirjaa ulkona, alkoi hiljalleen tulla viileä.

Kuuden aikaan siirryimme tuvan puolelle viileää pakoon. Seitsemältä päätin alkaa purkaa telttaa kun ketään ei näyttänyt saapuvan paikalle. Siirsin koiran kanssani teltalle eikä mennyt kauaa kun se alkoi heristellä korviaan ja murisemaan. Sen katse kulki pitkin tuvan takana olevaa jyrkkää vaaranrinnettä. Alkoi pelottaa, mitä Kiiski näki tai kuuli?

Tuli kiire purkaa teltta. Yritin rauhoitella ja komentaa koiraa hiljenemään haukulta. Paniikki alkoi iskeä, mikä lähestyi? Miksi koira ei totellut?

Juuri kun olin saanut teltan sullottua pussiinsa näin kaksi vaeltajaa. Huh! Koirakin rauhottui. Pahoittelin koirani käytöstä ja kävin jututtamassa saapujia.

Vaeltajat tahtoivat yöpyä teltassa, tarjouduin itse siirtymään koiran kanssa ulos tuvasta. On tupakohtaista saako niihin tuoda koiria, Lapissa autiotupiin saa pääsääntöisesti tuoda koiran. On kysyttävä muilta tuvissa olijoilta lupa koiran sisälle tuontiin. Yöpyessäni koiran kanssa tuvassa olen varautunut siirtymään ulos jopa kesken unien antaakseni paikan sitä enemmän tarvitsevalle. Koira myös on aina kytkettynä myös tuvan sisällä niin ettei se pääse ovelle tupaan tulijaa vastaan.

Väsähtäneenä olin iloinen saadessani yöpyä tuvassa. Tein tulet kaminaan kuivatakseni omat vaatteeni ja telttailijatkin toivat omia varusteitaan sisään. Jutustelimme sisällä hetken ennen unille laittoa.

DSC_5950
DSC_5955

Tupayö oli vaellukseni parhaiten nukuttu. Sain kirjani loppuun ja luin nukahtaakseni tuvassa ollutta dekkaria. Heräilin pari kertaa yön aikana tarkistamaan mitä koira puuhaa.

Aamulla söin ja pakkasin reippaalla tahdilla luovuttaakseni tuvan telttailijoiden käyttöön. Pakkasin loppuun ulkopuolella ja olimme liikenteessä jo yhdeksän aikaan.

Maasto kohti Harrimukkaa oli suopainotteinen. Rinkka ei painanut selkää eikä jalkaakaan enää särkenyt. Täytin juomapulloni Pahaojan kirkkaasta, hiekkapohjaisesta vedestä. En huomioinut sen viereisiä soita.

Suomunköngäs oli upea näky, oli uskomatonta miten maisema yhtäkkiä muuttui soilta jylhiksi kallioiksi ja joen kuohuiksi. Mielenkiinto Urho Kekkosen kansallispuiston jokivarsia kohtaan vain kasvoi, lasten kanssa voisi joku kesä tutustua Suomujoen ja Luton mutkiin.

DSC_5958
DSC_5961

Yhtäkkiä havahduin haaveistani tajutakseni lähteneeni kulkemaan väärää polkua. Joen varsi oli muuttunut tasaiseksi mäntykankaaksi. Tunnelma tiivistyi, tiedostin olevani lähellä jokea mutta pelkäsin eksyväni mikäli vain seuraisin polkua. Tarkistin sijaintini gepsistä ja uskallauduin jatkamaan polkua myöten. Nousin harjulle ja ohitin pieniä lampia. Jännittävän harharetkeni päätteeksi päädyin takaisin jokea seurailevalle polulle. Vatsaa alkoi kivistää, jotain ohimenevää…

Päiväksi oli luvattu sadetta. Onneksi vasta viimeisillä sadoilla metreillä taivas aukesi ja kastuin täydellisesti! Vettä tuli kuin saavista kaatamalla. Ylitin Kiertämäjoen vaelluskengät jalassa – en suosittele, kenkien kuivumiseen meni viikko.

Vaellukselta palasi tyytyväinen vaeltajatar jonka halu kulkea poluttomilla alueilla kasvaa. Reissu oli onnistunut Peuranampupäiden ylityksestä johtuvasta väsymyksestä huolimatta, mukaan tarttui pieni viikon kestänyt vatsatauti, muuten olo oli levännyt ja onnellinen 😁. Tiedä sitten mistä vatsa otti pöpön itseensä, joko purosta tai omista ruuista.

Ohessa vaelluspostauksiin liittyvä YouTube-video.