Tänä vuonna ensimmäinen ”kesäkelin” telttaretki oli toukokuun viimeisinä päivinä. Kesä oli viileämpi kuin kaksi edeltävää (mikä oli todella hyvä asia!) ja sateisempi.
Viime vuosina olen tuskastellut pohjoisen lyhyiden kesien kanssa. Talvi alkaa marraskuussa ja loppuu huhtikuun lopulla jonka jälkeen alkaa rospuutto, jolloin luonnossa liikkuminen on hankalaa.
Kaamoksen kanssa olen sujut – se on kaunista aikaa ja kestää vain pari kuukautta. Päivät alkavat pidentyä vauhdilla.
Tammi-maaliskuu on ehkä parhainta aikaa talviurheilun kannalta, aurinko ei vielä lämmitä hankea pehmeäksi, se kantaa avotunturissa pitkälle eikä pahin vaellussesonki ole päällä. Kutsun tätä aikaa ikuiseksi helmikuuksi. Aika ei tunnu millään etenevän.
Talvi on ihanaa aikaa ja välillä mietin pitäväni talvivaeltamisesta enemmän kuin kesäajan. Silti on hankalaa asennoitua alkavaan talveen.
Vaikka saimme maahan kauniin kerroksen lunta, se kaikki todennäköisesti sulaa vielä pois. Oli ihanaa nousta ylös vaaran rinteeseen ihailemaan auringossa kimaltelevaa hankea, seurata kuinka myräkkä lähestyi Norjan puolelta. Katsoa, miten koira nautti viileästä.
Kohta tunturiin ei enää pääse kävellen. Ennen kuin hanki kantaa menee hetki ennen kuin alkaa houkutella kiivetä rinne ylös kauniiden maisemien pariin.
Lyhyt kesä tuo paineita. Lyhyessä ajassa pitäisi suorittaa kaikki mistä pitkän talven aikana vain haaveili.
Jos kesä on paahtavan kuuma, silloin ei hirveästi jaksa kekkuloida tuntureilla. Kuumista kesistä ei nauti edes luonto.
Lyhyttä kesää osaa arvostaa. Sitä pysähtyy kiville istuskelemaan, hakeutuu kallioiden luo koskettelemaan niiden viileää pintaa ja juomaan kirkkaista kylmistä puroista.
Käyttää kaiken vapaa-aikansa luonnosta nauttimiseen. Uusien polkujen etsimiseen. Kylillä lasten kanssa pyöräilyyn ja joessa uimiseen.
Kesän haikeat hautajaiset vietettiin 10.10. ensilumen laskeutuessa Utsjoelle.
Semekurtan erotusaidalla on tilaa parkkeerata auto, mutta eri asia on se kannattaako sinne tai ylipäätään mihikkään syrjempään jätää autoaan vahtimatta.
Alkuun pieni varoitus, joka on hyvä ottaa huomioon jättäessään autonsa minne tahansa parkkiin valvomatta, tarkista lähtiessäsi auton ympäristö, renkaiden alukset ja pultit! Meidän autoon on todennäköisesti tehty ilkivaltaa sinä aikana kun auto seisoi erotusaidan lähistöllä tien viereisellä levikkeellä.
Noin parikymmentä kilometriä Sevettijärveltä pois ajettuamme autosta alkoi kuulua kolinaa joka vahvistui mitä pidemmälle ajoin. Ulkoa en erottanut auton alta tai renkaista mitään, eikä yksikään varoitusvalo syttynyt nuorehkossa autossamme palamaan.
Kotona puolisoni huomasi molempien eturenkaiden pulttien olevan löystytetty ja kuskin puoleisen renkaan olevan lähes irti. Myös takarengas alkoi tyhjetä seuraavana päivänä, sieltä löytyi naula.
Jatkossa otan aina kuvat auton ympäristöstä ennen kuin lähden vaeltamaan ja tarkistan auton kunnon ennen ajamaan lähtöä. Tehkää tekin samoin!
(Tein rikosilmoituksen.)
Semekurtan erotusaidalta matkaa Sollomusjärvelle on kuutisen kilometriä matkaa. Ensin emme tohtineet mennä suoraan erotusaidan läpi mönkijäuralle vaan etsimme toista polkua jota lähtä kulkemaan. Polku oli hyvin märkä sateiden jäljiltä ja poitsu menikin pahasti nurin suolla, palasimme aidalle ja rohkenimme kulkemaan sen läpi.
Ja aidalta löytyikin sen läpi kulkeva merkitty reitti.
Sollomusjärvelle vievä polku on aluksi helppokulkuinen ja puista erottaa hyvin oranssit merkinnät. Pidemmälle kulkiessa maasto muuttuu Vätsärimäiseksi, kivikkoiseksi paikoittain hyvinkin hankalakulkuiseksi poluksi.
Meillä oli kalastusvehkeet mukanamme. Tarkoitus oli yöpyä Sollomusjärven autiotuvan pihapiirissä ja vierailla lähijärvillä kalassa. Hauska oli, kun eräluvilta puolisolleni vakuutettiin etten tarvitsisi ollenkaan lupaa vavalla kalastamiseen vuorokauden takia. En kalastele muuten, joten en ole maksanut kalastonhoitomaksua tälle vuodelle. Pilkkimiseen yksityishenkilönä poislukien erikoisalueet lupaa ei tarvitse. (muoks. Innostuin nyt sitten kalastamaan joten hankin luvat itselleni)
Emme uskaltaneet luottaa tähän vaan hankimme luvan vuorokaudeksi.
Sollomusjärvellä kävimme taloksi autiotupaan. Emme vielä levittäneet varusteitamme muita vaeltajia ajatellen, siirtyisimme ulos yöpymään koiran takia muiden saapuessa paikalle.
Poika kävi kokeilemassa kalastamista Kurttejärvellä valmistaessani päivällistä nuotiopaikalla. Hän oli hieman flunssainen joten ilta nautiskeltiin tuvalla.
Ketään muuta ei ilmestynyt autiotuvalle koko juhannuksen aikana, joten saimme nauttia autiotuvasta koko viipymämme ajan.
Aamulla nukuimme huonosti sujuneen yön jälkeen myöhään. Valmistelimme aamiaista, siivosimme varusteemme nättiin kasaan tuvan laverille, jätin vieraskirjaan merkinnän olevamme lähistöllä kalassa ja lähdimme Kiiskin kanssa patikoimaan lähijärvelle.
Oli mukava päästä kalaan! Tuijotin tyhjyyteen vispoessani viehettä tyhjältä vaikuttavaan järveen. Kiiski puuhasi rannalla, hieman protestoi haukkumalla ollessaan kytkettynä mäntyyn.
Kalastelimme aikamme, kunnes päätimme lopetella ja siirtyä lounaan tekoon autiotuvalle. Texmex tortillat paprika chili – koskenlaskijalla toimivat aina.
Vesitaso lensi edestakaisin tuvan yli kolmesti. Muuta juhannusliikennettä emme havainneet.
Nukuin päiväunet, joka on itselleni harvinaista. Oliko flunssa tavoittamassa minutkin?
Iltapäivästä jatkoimme kalastelua. Jo korkeammalta näimme harjusten uiskentelevat rantavedessä. Innostuimme kalastelemaan pitkänkin pätkän ennen kuin suunnittelimme takaisin paluuta.
Harjus kävi pinnassa lähellä ja tuumasin kokeilevani vielä kerran. Ja mitä vielä! Kala otti kiinni, emme vielä juhlineet…
Saatuani kalan rantaan koitti totuuden hetki. Mitattuamme kalan totesimme sen 32 senttiseksi, mittakalaksi! Sitten juhlittiin, kalastusretkemme oli onnistunut.
Päivälliseksi nautittiinkin harjusta ja makkaraa. Jälkiruoaksi lettua ja hattaraa, juhannustunnelma oli huipussaan nuotiolla istuskellessa.
Kesäkuu on ollut pitkästä aikaa viileä ja sateinen. Vaikka päivisin oli lämmin, ei aurinko paahtanut samalla voimalla kuin parina edeltävänä kesänä tähän aikaan vuodesta.
Kävin vielä illasta kalastelemassa tuvan lähellä tuloksetta. Käväisimme myös kävelemässä Kurttejärven niemellä, sieltä löytyi kaunis telttapaikka tulevaisuuden telttaöitä varten.
Ensimmäisenä iltana olin pitänyt pientä liekkiä kaminassa saadaksemme poitsun suolla kastuneet vaatteet kuiviksi, tupa lämpeni herkästi liian kuumaksi joten emme myöhemmin pitäneet kaminassa ollenkaan liekkiä. Tupaan laskeutui yöllä hieman kylmä, olin ottanut mukaani untuvapussin jonka suojissa oli jopa liian kuuma. Yöllä oli siis joko liian kylmä hyttysten armoilla tai liian kuuma hyttysiltä suojissa.
Aamusella yritimme olla reippaita ja saada aamutoimet hyvissä ajoin valmiiksi. Tupa kuntoon ja menoksi!
Kuljimme samaa kuuden kilometrin reittiä pitkin takaisin autolle. Tutkiskelin hetken Sollomusjärven ja Kurttetjärven välistä venetietä, joka on aikoinaan rakennettu puista. Vätsärissä vanhoja veneteitä on useampi jäljellä.
Sollomusjärven polun varrella on puihin maalattujen merkintöjen lisäksi kivikasoja. Karttaan kyseinen polku on merkitty jatkumaan lähes koko Vätsärin halki, onkohan kyseessä Ruijanpolku?
Päästessämme autolle emme hoksanneet katsoa sen ympäristöä sen enempää kuin sen että vierellä edelleen oli muita autoja parkissa. Kävimme Sevetin baarilta hakemassa jäätelöt ja ajelimme kotiin kolinan saattelemana.
Harmillinen loppu hyvälle retkelle!
Erotusaitojen läheisyyteen ei tietenkään tule parkeerata kun siellä on erotukset meneillään, sen järkikin sanoo. Jos automme ei ollut ainoa ilkivaltaa nähnyt, voisi henkilö joka koki mielihyvää tihuloinnistaan pystyttää vaikka kyltin alueelle pysäköintikiellosta, niin muutkin hoksaisivat vältellä kyseistä aluetta jos sinne ei saa autoa jätttää.
Eräänä lokakuisena aamuna tein kohtalokkaan virheen ja pakkasin kamerani samaan pussiin hillahillopurkin kanssa.
Pari vuotta meni, kunnes sain puhdistettua kamerani, ostettua uuden linssin laajakuvan kaveriksi ja innostuin valokuvaamisesta uudelleen!
Kamerani painaa paljon ja kiinnostuttuani videokuvaamisesta tuntui liian monimutkaiselta kuskata mukana kolmea eri taltiointivälinettä. Siispä kamera sai jäädä matkasta ja puhelinkuvat riittää.
Haikeana olen katsellut blogin vanhempia kuvia ja pohtinut miten saisin samanlaista fiilistä postauksiin, kuin mitä ennen olen saanut. Puhelimessani (Honor Magic 6 pro) on hyvä ja riittävä kamera, näppäryys on kuitenkin johtanut siihen etten enää ole nähnyt vaivaa kuvien eteen.
Keväällä hankin itselleni näppärämmän kokoisen linssin ja putsasimme kamerani hillosta. Olen muutaman kerran harjoitellut linssin käyttöä ja odotan innoissani mitä kaikkea pääsen kesän aikana ikuistamaan!
Lähdin Erätoverin kanssa lähiretkelle Utsjoen mäntymetsäalueelle. Leiriydyimme muutaman sadan metrin päähän autosta pienen lammen rantaan.
Vaikka kuulimme nelostiellä kulkevien autojen huminan leiriimme, totesimme alueen olevan kuin suoraan Urho Kekkosen kansallispuistosta. Mäntykankaat ja harjut olivat kuin etelästä!
Ilta meni höpötellessä ja lähialuetta kolutessa. Ihmettelimme kelottuneita puita ja ihmisten jättämiä jälkiä, bongailimme lintuja ja juhlistimme Erätoverin syntymäpäiviä vain puoli vuotta myöhässä skumpan ja korvapuustien voimin.
Auringon peittyessä pilviin vilu hiipi luihin ja ytimiin. Vaikka kevät on todella aikaisessa, lämpötila painuu lähelle nollaa.
Olimme varautuneet viileään yöhön. Sormia paleli lukiessa ja jouduin kaivamaan tunturiviitan lämmikkeeksi jo alkuyöstä.
45 minuuttia herätyskellon soitosta havahduin hereille ja tuumasin että on aika nousta.
Seistessäni teltan ulkopuolella jänis juoksi leiriin uraa pitkin. Se pysähtyi ja jäi tuijottamaan. Pudotin kädessäni olleen vessapaperirullan säikäyttämättä sitä. Aikansa tuijotettuaan jänis jatkoi matkaansa.
Loput skumpista aamukahvin kera ja leivät nassuun. Kietouduimme tunturiviittaan, koleassa aamussa edes villapaita ja untuvatakki tuulitakin alla eivät riittäneet.
Havahduimme jäniksen juostessa takaisin leirin lähelle. Se jäi taas hetkeksi tuijottamaan ennen kuin loikki syvemmälle metsään.
Minusta on tullut ihme leirilorvija. Varusteiden kasaaminen ei oikein innosta ja menee aikansa että saan rinkan selkääni. Onneksi luonnossa ei ole kiire.
Retkellä oli mukava päästä testaamaan linssi tositoimissa! Aivan en saanut lammessa uiskentelevia haapanoita kuviin, jänis olisi ollut tarpeeksi lähellä kuviin, harmi ettei kamera ollut.
Toivottavasti tästä alkaa kunnon kuvauskesä! Retkeilen niin kauniissa maisemissa, että jokainen ansaitsisi tulla kuvatuksi kunnon välineillä.
Viime kesänä lähdin Njallavaaraan yhdeksi yöksi ihan vain rentoutumaan. Mukana oli pientä herkkua ja lehtiä luettavaksi, tarkoituksena oli kävellä muutama kilometri, laittaa teltta pystyyn ensimmäiselle mukavalle paikalle ja vain olla.
Heinäkuun lopulla tahdoin toteuttaa samanlaisen yöretken Kiiskin kanssa ja kohteeksi valikoitui sama pieni nyppylä mönkijäuran vieressä. Yöksi oli luvattu rankkaakin sadetta, sehän ei teltassa haittaisi. Päästessäni autolta liikkeelle sää vaikutti pilviseltä, en osannut kuvitellakaan että sade lankeaisi maahan parin minuutin sisään.
Paasaan usein siitä kuinka nopeasti sää muuttuu avotunturissa. Nyt lankesin omaan laiskuuteeni kun en ennakoinut sadetta ja kastuinkin lähes läpimäräksi taivaan auetessa minuuttien kuluttua siitä, kun olin nostanut rinkan selkääni.
Vettä tuli kuin saavista kaataen! Suo tulvi aavemaisten sadekeskittymien erottuessa sumun syövereistä. On vaikea selittää miltä näyttää kun sateen seassa on erinäisiä sadekeskittymiä jotka kulkevat syvien maastonmuotojen lävitse. Hienon näköistä, mutta märkää.
Päästessäni leiripaikalle varvikon halki nakkasin makuupussin ulos rinkasta saadakseni teltan esiin. Telttaa nostaessa havaitsin pussin maasta ja kirosin itseäni, mikä järki oli jättää se kastumaan?
En ollut muistanut ottaa mukaan pyyhettä Kiiskille. Märkä koira arvatenkin kasteli teltan sisältäkin. Olin varautunut lämpimin vaattein joten sain vaihdettua märät kuiviin enkä ehtinyt paleltua.
Sade hellitti vähänväliä ikään kuin kerätäkseen lisää voimia aloittaakseen uudelleen. Kuivina hetkinä käväisin pihalla katselemassa maisemia ja hoitamassa iltapuuhia. Herkkuja ei tällä kertaa ollut mukana enkä oikein jaksanut keskittyä lukemaankaan. Söin iltapalan teltan sisällä maisemia ihastellen avoimesta absidista, itikoita tulvi sisään mutta ne ehtisi häätää myöhemminkin. Kiiskin rapsuttelu riitti aktiviteetiksi.
Oma aikani on oikeastaan lähinnä ulkoilua. Lenkkeilyä ja retkeilyä luonnon rauhassa. Ehkä sitä siksi pysyy niin tasapainoisena arjessa kun vapaa-ajan vietto kohdistuu rauhalliseen, hiljaiseen luontoon baarien ja ostoskeskusten sijasta. Ei niissäkään mitään vikaa ole, viihdyn itse paremmin metsissä ja soilla.
Olen tehnyt havainnon, etten enää pälyile leiripaikoilla ympärilleni tai pelkää. On jännittävää nähdä syksyn vaelluksella päteekö sama, kun on yksin kauempana sivistyksestä. Talvella olen ollut yksin keskellä erämaata, vain tieto siitä että edelläni hiihtää joku noin 15 kilmetrin säteellä, eikä tuolloinkaan herännyt huolta yksinolosta. Kesäaikaan uskon karhupelon nostavan päätään yksinäisinä, väsyneinä iltoina. Se on heikko kohtani.
Teltassa on mukava nukkua, uni on paljon syvempää kuin kotosalla, jos siis satun nukahtamaan. Vaelluksilla ensimmäinen yö on usein rauhaton. Sateeseen hylätty makuupussi oli kostunut vain suuaukosta, onni onnettomuudessa.
Aamuyöllä rankkasade herätti. Ihanaa! Sateen rauhoittava ropina kuului korvatulppienkin läpi. Kurkistin absidiin tarkistaakseni ettei siellä lainehdi ja jatkoin uniani. Kiiski nukkui koko yön kiepillä huomaamattomana vieressäni.
Aamulla herätyskellon soidessa koirakin osoitti elonmerkkejä ja aloitti perinteisen läpsyttelyn. Kiiskillä on ärsyttävä tapa vaatia haleja läpsäisemällä tassulla, jos vastakaikua ei kuulu se jatkaa läpsyttelyä kunnes saa huomion.
Pitkän rapsuttelutuokion jälkeen täytyi alkaa aamutoimiin. Läpsyttely jatkui kunnes pääsimme ulos teltasta, annoin koiralle vedet ja aamuraksut päästäkseni tekemään aamiaista rauhassa.
Olin pakannut rinkkani viikkoa aikaisemmin, kun suunnittelin lähteväni yöretkelle erään työkeikan yhteydessä. Tuolloin kuitenkin väsyneenä ja sateesta märkänä skippasin yöretken myöhemmäksi. Onneksi en tuolloin jäänyt erämaahan yöksi, minulta oli jäänyt matkasta luha ja kahvikuppi. Eväätkin olivat säälittävät.
Lusikan olin pakannut varuilta mukaan kun en ollut varma löytyisikö sellaista rinkasta, kahvikupin puuttuminen otti sieluun. Ilman aamukahvia oli ikävä alkaa purkamaan märkää leiriä.
Kun leiri oli sen näköinen ettei siinä kukaan koskaan olisi yöpynytkään oli aika lähteä kulkemaan rankkasateen läpi autolle. Tällä kertaa olin kaivanut rinkasta sadevaatteet päälleni.
Sateinen keli teki lyhyestä retkestäni tunnelmallisen. Jos jaksamista olisi, yöpyisin enemmän luonnossa!
Onneksi kesäkautta on vielä parin kuukauden verran jäljellä. Suunnitelmissa on lähteä yöretkille lasten kanssa, ensi viikolla yritämme ottaa esikoisen kanssa revanssin viime syksyn epäonnistuneesta pyöräretkestä Karigasniemelle. Saa nähdä, päästääkö tällä kertaa pidemmälle ilman pyörien hajoamista :D.
