Tämä on Urho Kekkosen kansallispuiston syysvaellukseni viimeinen postaus. Aikaisemmat postaukset löydät tästä linkistä.
Vaellukseni kolmantena aamuyönä heräsin kovaan selkäkipuun. Edeltävät kaksi yötä olivat olleet kylmyyden takia katkonaisia eikä kolmas osittain valvottu yö parantanut oloa.
Aamu Muorravaarakassa alkoi hitaasti. Yön oli satanut eikä ilmanvaihto teltassa ollut riittävä, makuupussi oli märkä sisään kertyneestä kosteudesta. Illalla en ollut jaksanut kiinnittää huomiota räppänöihin.
Aamupalan nautin joen rannassa nuotiopaikalla. Katselin metsässä lymyävän sumun hälvenemistä lumoutuneena, luonnossa ei tv:tä kaipaa. Tahdoin taltioida näyn muistiini, rakastan palailla kuvitelmissani takaisin vaellusteni sykähdyttäviin hetkiin.
Vaelsin Jyrkkävaaraan (Karttapaikka.fi linkki) Muorravaarakkajokea seurailevaa polkua pitkin. Aluksi polku kulki kahden järven välistä palstaa pitkin, olin innoissani päästessäni tutkimaan jännittävältä tuntuvaa pätkää. Koiraa ei tuntunut vaeltaminen kiinnostavan.
Olin pukenut päälleni liikaa. Pysähdyin riisumaan takin pois ja söin hieman kuivalihaa pieneen nälkään. Seurailin maisemia tarkkaan ja paikantelin itseäni kartalle. Kiiski löysi maasta korpin pään, sitähän oli pakko käydä tutkimassa lähempää. Paikansin sijaintiani Sollanpään ja Kannattamanoskan rinteiden avulla ajankuluksi, hyvää treeniä suunnistukseen.
Muorravaarakkajoen lähimaasto oli soista. Synkkä metsä sai katselemaan ympärilleni ajottain, ketään ei näkynyt tai kuulunut. Kuuntelin ajankuluksi rikospodcastia, soiden vetisten kohtien väistely oli puuduttavaa.
Neljä koppelonpäätä nousi pusikosta esiin kävellessämme järvenrantaa myötäilevää polkua pitkin. Muita eläimiä ei reitillä näkynyt.
Muorravaarakanmutkalla sekosin suunnasta ja kaivoin gepsin esille. Jokeen virtaava Harrijoki hämäsi enkä yhtäkkiä tajunnut mihin suuntaan mennä. Kompassikin olisi auttanut, gps oli lähempänä…
Harrijoen virtaus oli hurja. Ylityspaikalla oli suuri mänty kaadettuna joen yli, aprikoin uskaltaisinko ylittää joen sitä pitkin. Valmistuin kantamaan koiran, virtaus oli sille liian hurja uitavaksi. Yllätyksekseni Kiiski hiippaili joen yli mäntyä pitkin. Jännittyneenä tulin perässä, puu oli yllättävän hyvä kulkea. Paijasin koiraa palkkioksi hyvin suoritetusta ylityksestä!
Käytän Kiiskillä flexiä, joka on kätevä nimenomaan vedenylityksissä kun koira pääsääntöisesti ui edelläni jokien yli. Flexillä on ollut myös helppo ohjata koiraa mikäli se on joutunut virran vietäväksi (mm. Kevon vaelluksella). Täydessä mitassa en flexiä ruukaa pitää kuin kotosalla avotunturissa, kansallispuiston alueella koiran täytyy koko ajan olla täysin hallittavissani joten pitkällä hihnalla se ei ole päässyt olemaan kuin hetken tunturin laella jossa tiheää kasvillisuutta ei ollut. Flexi toimii hyvin myös leiripaikoilla vaijerin korvaajana jos sellaista en jostain syystä ole ottanut mukaan.
Kolmeksi oli luvattu vesisadetta, lähestyessäni Jyrkkävaaran autiotupaa alkoi tihkuttaa kymmenisen minuuttia aikataulusta jäljessä. Olin hikinen ja housuni olivat kastuneet soilla rämpiessä. Autiotuvalla huomasin olevani yksin, nostin vaatteitani tuvan eteen kuivumaan ja kuuntelin sateen ropinaa.
Suunnitelmana oli kuivattaa telttaa yötä varten. Pystytin sen kauemmaksi tuvasta. Tein ruokaa ja lueskelin kirjaa ulkona, alkoi hiljalleen tulla viileä.
Kuuden aikaan siirryimme tuvan puolelle viileää pakoon. Seitsemältä päätin alkaa purkaa telttaa kun ketään ei näyttänyt saapuvan paikalle. Siirsin koiran kanssani teltalle eikä mennyt kauaa kun se alkoi heristellä korviaan ja murisemaan. Sen katse kulki pitkin tuvan takana olevaa jyrkkää vaaranrinnettä. Alkoi pelottaa, mitä Kiiski näki tai kuuli?
Tuli kiire purkaa teltta. Yritin rauhoitella ja komentaa koiraa hiljenemään haukulta. Paniikki alkoi iskeä, mikä lähestyi? Miksi koira ei totellut?
Juuri kun olin saanut teltan sullottua pussiinsa näin kaksi vaeltajaa. Huh! Koirakin rauhottui. Pahoittelin koirani käytöstä ja kävin jututtamassa saapujia.
Vaeltajat tahtoivat yöpyä teltassa, tarjouduin itse siirtymään koiran kanssa ulos tuvasta. On tupakohtaista saako niihin tuoda koiria, Lapissa autiotupiin saa pääsääntöisesti tuoda koiran. On kysyttävä muilta tuvissa olijoilta lupa koiran sisälle tuontiin. Yöpyessäni koiran kanssa tuvassa olen varautunut siirtymään ulos jopa kesken unien antaakseni paikan sitä enemmän tarvitsevalle. Koira myös on aina kytkettynä myös tuvan sisällä niin ettei se pääse ovelle tupaan tulijaa vastaan.
Väsähtäneenä olin iloinen saadessani yöpyä tuvassa. Tein tulet kaminaan kuivatakseni omat vaatteeni ja telttailijatkin toivat omia varusteitaan sisään. Jutustelimme sisällä hetken ennen unille laittoa.
Tupayö oli vaellukseni parhaiten nukuttu. Sain kirjani loppuun ja luin nukahtaakseni tuvassa ollutta dekkaria. Heräilin pari kertaa yön aikana tarkistamaan mitä koira puuhaa.
Aamulla söin ja pakkasin reippaalla tahdilla luovuttaakseni tuvan telttailijoiden käyttöön. Pakkasin loppuun ulkopuolella ja olimme liikenteessä jo yhdeksän aikaan.
Maasto kohti Harrimukkaa oli suopainotteinen. Rinkka ei painanut selkää eikä jalkaakaan enää särkenyt. Täytin juomapulloni Pahaojan kirkkaasta, hiekkapohjaisesta vedestä. En huomioinut sen viereisiä soita.
Suomunköngäs oli upea näky, oli uskomatonta miten maisema yhtäkkiä muuttui soilta jylhiksi kallioiksi ja joen kuohuiksi. Mielenkiinto Urho Kekkosen kansallispuiston jokivarsia kohtaan vain kasvoi, lasten kanssa voisi joku kesä tutustua Suomujoen ja Luton mutkiin.
Yhtäkkiä havahduin haaveistani tajutakseni lähteneeni kulkemaan väärää polkua. Joen varsi oli muuttunut tasaiseksi mäntykankaaksi. Tunnelma tiivistyi, tiedostin olevani lähellä jokea mutta pelkäsin eksyväni mikäli vain seuraisin polkua. Tarkistin sijaintini gepsistä ja uskallauduin jatkamaan polkua myöten. Nousin harjulle ja ohitin pieniä lampia. Jännittävän harharetkeni päätteeksi päädyin takaisin jokea seurailevalle polulle. Vatsaa alkoi kivistää, jotain ohimenevää…
Päiväksi oli luvattu sadetta. Onneksi vasta viimeisillä sadoilla metreillä taivas aukesi ja kastuin täydellisesti! Vettä tuli kuin saavista kaatamalla. Ylitin Kiertämäjoen vaelluskengät jalassa – en suosittele, kenkien kuivumiseen meni viikko.
Vaellukselta palasi tyytyväinen vaeltajatar jonka halu kulkea poluttomilla alueilla kasvaa. Reissu oli onnistunut Peuranampupäiden ylityksestä johtuvasta väsymyksestä huolimatta, mukaan tarttui pieni viikon kestänyt vatsatauti, muuten olo oli levännyt ja onnellinen 😁. Tiedä sitten mistä vatsa otti pöpön itseensä, joko purosta tai omista ruuista.
Ohessa vaelluspostauksiin liittyvä YouTube-video.
Erämaan vaeltajatar 