Patikka yöttömään yöhön / Skoarrajávri

DSC_0194 DSC_0198
DSC_0201Otin ehkä näin ensimmäiseksi rinkan kannoksi liian raskaan reitin kuljettavakseni. Lähdin nousemaan kohti Skoarrajärveä Nuorgamintien varrelta, Peuran jälkeiseltä levikkeeltä. Levikkeeltä lähtee yksityisen porukan laittamat auraustikut kohti Skoarraskaidin tasankoa, niitä seuraamalla pääsee pitkälle mikäli tahtoo nähdä paikan. Skoarrajärvelle päästäkseen tarvitsee tosin karttaa sen piileskellessä tunturien välissä.

Aikaisemmin olen kulkenut järvelle suoraan vaivaiskoivikon läpi, oli mukava kulkea valmiiksi tallottua reittiä pitkin. Päästessäni poroaidan portille yllätin poron makoilemasta edessämme. Huvitti, kun olin ensimmäinen joka hoksasi tilanteen ja koirani Kiiski viimeinen. Poro nousi meidät huomattuaan ylös ja pinkoi metsään karkuun. Seurasin jonkin aikaa sen juoksentelua ja kuljin portista läpi.

Nouseminen alkoi tuntua pohkeissa. Oletin, että kiipeäminen ylös jyrkkää rinnettä olisi tuntunut pahemmalta. Skoarraskaidin rinteessä on lukuisia tasanteita joiden jälkeen jyrkät nousut jatkuvat. Suurin tasanteista on täynnä lähteitä ja pieniä ojia, väsyneenä nousemisesta katselin varuilta kohtia joihin saisin telttani tarvittaessa suojaan tuulelta. Päätin kuitenkin sinnikkäästi jatkaa.

DSC_0202 DSC_0204
DSC_0212
Helpointa päästä Skoarrajärvelle on nousta suoraan Skoarraskaidin huipulle. Väsyneenä lähdin kuitenkin kiertämään sitä ja epähuomioissani päädyin toiseen tunturin rinteessä olevaan kuruun. Tajusin mokani vasta kurun pohjalla ja turhautuneena istahdin kivelle lepäämään. Kiertoreittini takia minulla oli nyt enemmän kiivettävää kuin mitä suoraan huipulle mentäessä olisi ollut. Kiiski istahti viereeni ja tarjosi tassuaan tsempiksi. Katselin kurun pohjalla kulkevaa puroa ja päättelin lähialueen hirvien käyttävän sitä juomapaikkana.

Maasto suurimmalta tasanteelta järvelle on puurajaan saakka kivikkoista ja hankalakulkuista. Päästessäni puurajan yläpuolelle huokaisin tyytyväisenä. Suuret kivenlohkareet kertoivat minun olevan lähellä päämäärääni.

DSC_0217 DSC_0223
DSC_0240
Suurien kivien lomassa kävellessäni löysin kauniin lammen. Lampi näytti juuri sellaiselta kuuman kesäpäivän helpottajalta, että haaveilin jonain päivänä patikoivani sille uimaan. Lampi oli kuin kattohuoneiston uima-allas maisemineen. Harmi ettei lämpötila taida yltää samoihin asteisiin.

Skoarraskaidi on hauskan muotoinen tunturi. Sitä ei uskoisi yhdeksi suureksi kohoumaksi, vasta kartasta katsoessa sen koon ymmärtää. Skoarrajärvi taas vaikuttaa olevan pienen mäennyppylän juurella – mäki on tosiasiassa Skoarraskaidin huippu. Skoarrajärven rannalla unohtaa olevansa korkealla, vieressä kohoava kartoissa nimeämätön tunturi tuo kauniin erämaajärven tunnelman.

Skoarrajärvi oli ensimmäinen paikka johon J:n kanssa lähdimme telttailemaan. (Tässä linkki hyvin laadukkaaseen postaukseen retkestä vanhan blogini puolella) Skoarrajärvellä nukuin myös ensimmäisen yöni yksin luonnossa (Linkit tässä & tässä) ja nukuin myös ensimmäistä kertaa lumihangessa samaisella järvellä (ja linkki)

DSC_0233
DSC_0241
DSC_0237 DSC_0232
Järvelle päästyäni katselin ympärilleni. Järven maisemat ovat upeat. Ensitöikseni laskin rinkan ja kaivoin esiin Kiiskin vaijerin jonka päässä koira saa tassutella leirini lähellä. Yllätyin kuinka rauhallisesti Kiiski haisteli mättäitä ja seurasi teltan kokoamista – yleensä se kiskoo vaijeria ja itkee perääni.

Pikkuhiljaa jännitys alkoi vallata mieleni. Entä jos kummun takaa tulee karhu? Tai hirvi? Hirvi luultavasti säikähtäisi ja juoksisi karkuun. Kolistelin kattiloita yhteen hakiessani vettä järvestä. Katselin koko ajan ympärilleni ja yritin rauhoittua. Ärsytti.

Lämmitin vettä valmistaakseni viime kesänä ostetun lohipastan. Siinä on vielä syksyyn asti päiväystä. Sekaan lisäsin itse kuivattua tonnikalaa – oli yllättävän hyvää! Mukanani oli myös skumppaa jonka nautiskelin teltan sisällä Tehyn lehteä lukiessani. Jännitys alkoi lievittyä. Kiiski makoili jalkopäässä silmät ummessa.

Päätin itsekin pistää nukkumaan. Uni ei tullut aivan heti, mutta tiesin nukkuneeni kun havahduin yhtäkkiä hereille kovaan tärinään.

Käänsin kylkeä. Tärinä ei loppunut. Tuntui, kuin olisin umpijäässä. Pidin silmäni kiinni ja yritin kietoa makuupussia ympärilleni. Yritin kutsua Kiiskiä viereeni tuloksetta. Tunsin kuinka Trimmin teltan verkkokankaan läpi tuuli puhalsi telttaani. En ollenkaan tajunnut lähtiessäni, ettei Trimmin teltta toimi tuulisella kelillä. Korkeintaan hyvän makuupussin ja kesäkelien aikaan.

Aloin kuumeisesti pohtimaan seuraavaa peliliikettäni. Kello oli kaksitoista, keskiyö. Aamulla hirvet olisivat liikenteessä. Pelko eläimiä kohtaan alkoi jälleen nostella päätään ja tokkurassa mietin olisiko parempi jäädä leiriin lämmittelemään vai lähteä kävelemään autolle päin vielä kun on energiaa – ja mahdollisesti kohdata laumallinen hirviä. Mietin myös, jaksaisinko aamulla kävellä autolle kun vauvan takia yöunet ovat kotonakin katkonaisia. Päädyin pakkaamaan kamppeeni.

DSC_0245 DSC_0264
DSC_0271
Olin yllättävän pirteä 1,5 tunnin yöunista huolimatta. Pakkasin teltan sisällä kamppeeni Kiiskin nukkuessa. Noustessani ulos katsoin taivaalle – aurinko pilkahteli pilvien lomasta. Mielialani koheni oitis, mahtava tilaisuus patikoida yöttömässä yössä. Käännyin ja näin rannassa liikettä, sydämeni jätti varmasti lyönnin väliin. Kuovi, pikkukuovi luultavasti, puuhasteli rannassa. Katselin sen puuhia samalla kun kokosin teltan ja sulloin tavaroita rinkkaan. Jossain vaiheessa se oli kadonnut rannasta ja matkani kohti autoa alkoi.

Soitin J:lle kummulta ja kerroin palaavani kotiin. Taivas oli kuin maalattu ja sen innoittamana päätin kulkea itäisen kurun reunamaa pitkin. Tuuli oli Skoarraskaidin huipulla kova, se ei haitannut kulkuamme. Kiiski haisteli tuulen suuntaan ja yritin kovasti nähdä mitä se haistoi. Skoarraskaidin huippumerkillä pysähdyin ja tiesin, että valintani lähteä kotiin päin oli oikea! Naureskelin iloisena, kuina positiiviseen suuntaan retkeni kääntyikään palelemisen johdosta. Yöttömän yön maisemat hiljaisessa Tenojoen laaksossa olivat kauniit. Niin kauniit, että tuskin koskaan tulen näkemään vastaavaa.

Kiertelin suurien kivien välissä alas tasanteelle kohti aurausmerkkejä. Näin autoni jo kaukaa ja suuntasin suoraan poroaidalle jonka ali pujotin rinkan ja itseni, en jaksanut kävellä portille saakka. Kiiski hyppäsi auton takakonttiin ja pisti heti makuulleen. Rinkan nostin sen viereen ja istahdin etupenkille juomaan järvivettä pullostani.

Ei huonompi reissu.

Pst, tajusin kotiin päästyäni kuinka absurdi pelkoni suuresta hirvilaumasta oli. Tätä kirjoittaessani luin myös postauksen ensimmäisestä yöstäni yksin luonnossa, samat pelot näyttävät kummitelleen tuolloinkin. Ehkä seuraava reissu on pelottomampi.

Ailigastunturi ja Tenojoen maisemat

DSC_0141 DSC_0143
DSC_0145
Ailigastunturi, joka kohoaa kylän reunalla on maisemiltaan upea. Samalla näet sekä Suomen, että Norjan maisemat kun kävelet lähemmäs rinteen reunamaa. Huipulta löytyy runsaasti katseltavaa puiden jäädessä alemmas antamaan suojaa hirville ja muille alueen eläimille.

Näin alkukesästä tunturin laella on paljon märkiä kohtia jotka kastelevat pienemmän kulkijan kengät. Huipun länsipuoli on kivikkoinen ja etelän puolella variksenmarjamättäät tarjoavat helpon alustan kulkea. Alueella menee mönkijäura joka soveltuu hyvin maastopyöräilyyn. Talvella Ailigastunturin kupeesta kulkee merkitty moottorikelkkaura.

Syksyllä tunturin huipulla maaruska värittää maisemat punertaviksi. Myös edellä mainitut variksenmarjamättäät kutsuvat marjanpoimijat luokseen.

Ailigas on perheellemme nopea tapa päästä tuulettumaan. Suuret kivet ovat jännittäviä tutkimuskohteita lapsille ja toimivat hyvin taukopaikkoinakin.

Emme pidä koiriamme irti muuna kuin metsästysaikana, joten pitkien taluttimien kanssa tarvitaan tilaa. Välillä nousemme Ailikkaalle saakka ulkoiluttamaan koiria kevyen tunturituulen puhaltaessa viileää ilmaa. Hihnoin varmistamme että pesivät linnut saavat oleskella rauhassa (muistakaa koirien kiinnipitoaika 1.3-19.8 jolloin koirat on lain mukaa pidettävä kytkettyinä. Muunakin aikana on myös otettava huomioon porot.) eikä ole pelkoa että hirvikoiramme Peku painuisi kauas hirvien hajujen perässä.

DSC_0124 DSC_0122
DSC_0153Ailigastunturille pääsee joko kävellen tai autolla Nuorgamintieltä nousevaa Ailikkaantietä pitkin. Autolla kulkemiseen voi lunastaa 5 euron hintaisen tienkäyttöluvan Kylätalo Giisasta. Rahat menevät Ailikkaantien ylläpitoon. Tie on pituudeltaan 2,5 kilometriä suuntaansa ja helppo kävellä.

Ailikkaan maastopyöräreitistä ja muista Utsjoen reiteistä lisää tietoa löydät näiltä käteviltä Maastopyöräreitit Utsjoella – nettisivuilta.

Täältä löydät blogitekstini Ailikkaalta.

Kevät, sinäkö siinä?

DSC_9764-2 DSC_9778
DSC_9757Olen jo viikon verran pyöritellyt päässäni, mitä kirjoittaisin näiden kuvien yhteyteen. Pelkkä kertomus pilkkireissun tapahtumista tuntui saman vanhan toistolta – jokainen reissu, etenkin samaan kohteeseen, tuppaa menemään samalla tutulla ja mukavalla kaavalla.

Viime viikonlopun reissu Jeagelveaijávrille oli aurinkoinen ja lämmin. Vauva viihtyi kopassaan, söi ja jatkoi uniaan. J ja vaari pilkkivät, minä ja Pikku-J pyörimme lähistöllä kelkalla. Tutkimme porojen luontoon jättämiä jälkiä järven pohjois- ja eteläpäissä, kävimme Jeagelveaivárrin huipulla ja istuimme nuotiolla. Reissu oli siis oikein onnistunut ja rentouttava.

DSC_9734 DSC_9730Kevään haistaa ilmassa. Aamulla herätessä aurinko paistaa ja ilta alkaa hämärtyä vasta seitsemän aikoihin. Ulkoilen paljon lasten kanssa ja itsekseni, odotan malttamattomana kevään ensimmäistä jo melkein perinteeksi muodostunutta retkeä Utsjoen luontopolulle. (Juttu retkeilyreitistä Retkipaikan sivulla)

Vielä tälle keväälle haaveilen kelkkareissusta Paistunturin erämaan puolelle. Sinne tuskin suuntaamme koko perheellä töyssyisen reitin takia. Minulla oli tarkoitus käydä Kuoppilasjärvellä viime sunnuntaina, mutta heti reitille päästyäni kelkassani syttyi jäähdytinnesteen varoitusvalo ja reissu päättyikin ennen kuin ehtikään alkaa. (Ongelmaksi selvisi laimea jäähdytinnestemixi ja mun ajotapa HEH.)

Aijon myös käydä hiihtelemässä tässä lähistöllä Kalkujoen lammella. Olen myös opetellut käyttämään kantoliinaa, jotta heti kun lumi sulaa pääsen lasten kanssa retkeilemään Ellinpolulle.

Kevät ja tuleva kesä vaikuttavat oikein retkeilyntäytteisiltä! Toivon että saisin kesän aikana kirjoitettua paljon lasten kanssa retkeilemisestä. Kuten itselläni esikoisen kanssa kävi, uskon että moni voi jännittää vauvan kanssa retkeilyä. Tällä kertaa olo on paljon varmempi ja toivon että suunnitelmani kesälle onnistuvat.

Oikein aurinkoisia kevätpäiviä teillekin!

Elämä on ulkona erämaassa

DSC_9723 DSC_9715
Yleensä emme suuntaa tunturiin jos päivälle on luvattu lumisateita. Tällä kertaa tarkoituksenamme oli suunnata syvemmälle Kaldoaivin erämaahan, joten pienestä lumisateesta huolimatta lähdimme matkaan kotipihasta. Oletimme, että sade loppuisi samoihin aikoihin kuin pääsisimme perille.

Heti Ailigas – tunturille päästyämme lumisade ja tuuli kovenivat, ajettuamme 12 kilometriä töyssyistä kelkkareittiä pitkin oli pakko viittoa J:lle reestä, että nyt pitää pysähtyä. Maisemia emme nähneet muutamaa reittimerkkiä pidemmälle ja kova tuuli puhalsi takkini läpi. Pikku- J valitteli sormiaan. Vauva nukkui kopassaan tyytyväisenä reitin töyssyisyydestä huolimatta.

Totesimme, että parasta on kääntyä takaisinpäin ja yrittää uudelleen seuraavana päivänä. Onneksi palasimme kotiin, lumisade loppuikin vasta viiden aikaan iltapäivällä.

DSC_9699 DSC_9698
Sunnuntaina koitti uusi yritys paremmalla menestyksellä. Tällä kertaa lähestyimme erämaata anoppilan suunnalta. Kohteenamme oli jälleen Jeagelveaijavri, jonne pääsimme suoraan kauempaa kiertelemättä. Otimme vetokelkkamme sijasta ajokiksi toissa viikolla ostamani Ski-Doon, joka veti reen ylös jyrkkää rinnettä jopa paremmin kuin Lynximme.

Uudesta kelkasta huolimatta Pikku-J viihtyi jälleen vaarin kelkan kimpussa. Onhan siinä sentään pähee vaihdekeppi! Pojat pilkkivät, vauva nukkui reessä ja minä tein nuotiota. Siinä vierähtikin tovi, jäälle ehti kertyä aikamoinen kasa rautuja.

J innostui ajelemaan kelkalla pitkin rinteitä ja kävin itsekin kokeilemassa millainen härveli tulikaan ostettua. Halusin kelkalta helpompaa hallittavuutta ja mielestäni kuusisatanen Summitti oli juuri oikeanlainen hankinta. Sillä J pääsee viimeinkin kikkailemaan ja meikäläinen opettelemaan muutakin kuin reitillä ajoa. Sain ajettua kelkan heti ensimmäiseksi rinteeseen upoksiin, vielä riittää harjoiteltavaa… Etenkin, kun henkilökohtainen kelkan ylöskaivaja ei ole joka reissulla mukana. Onneksi minulla on tarkoitus perehtyä kelkkaan tarkemmin vasta ensi talvena, kun on enemmän aikaa.

DSC_9704 DSC_9702
Pieni lumisade pyyhki järven ylitse hämärtäen maisemat hetkellisesti. Nuotiolla paistoimme makkaraa, Pikku-J herkutteli kuivalla lihalla ja vauvakin käväisi hereillä tankkaamassa.

Meillä on ollut J:n kanssa jo vuosia Egokalakisa, jonka voittaa egoimman kalan saanut henkilö. Tällä kertaa voittajaksi selvisi Pikku-J taimenellaan, joka oli syönyt koukkuun nalkkiin jääneen raudun.

IMG_20190310_121214.jpgTuo rautu taimenella oli just niin Pikku-J:n tuuria! Hän, joka voittaa kaikki lautapelit muistipelistä Afrikantähteen (siis joka ikinen kerta…) yllätti jälleen tuurillaan.

Vauva alkoi hiljalleen muuttua levottomammaksi ja päätimme hiljalleen alkaa pakkailemaan tavaroita. Aurinko pilkisteli jälleen pilvien takaa ja paluumatkalla ihastelin reen kyydistä kauniita tunturimaisemia. Jeagelveaijávrin ja Skoárrajávrin alue on talvella kauneimmillaan ja varmasti viimeistään ensi talvena käyn hiihtelemässä siellä!

Kotiin palasi jälleen kolme oikein väsynyttä pilkkijää. Toivottavasti jälleen ensi viikonloppuna pääsemme tunturiin nauttimaan keväästä!

Tunturitunnelmia

DSC_9656
Lauantaina koitti se päivä kun viimein päästiin koko perheen voimin tunturiin. Kerta oli meille kaikille ensimmäinen tälle talvelle. Erityisen kerrasta teki se, että pieni melkein kuukauden ikäinen tyttäremme pääsi ensimmäistä kertaa erämaahan.

Vauvan vieminen tunturiin, etenkin talvella vaatii tarkkaa suunnittelua. Pikku-J oli hieman nuorempi käydessään ensimmäistä kertaa tunturissa ja onneksemme tuolloinkin reissu onnistui ongelmitta. Vauva matkusti reessä kovassa vaunukopassa vieressäni, hyvin suojattuna lumelta ja viimalta. Syöminen hoidettiin tuttipullolla joka lämmitettiin  termospullossa säilytetyllä kuumalla vedellä. Mikäli vaipanvaihto olisi tullut tarpeeseen, olisimme päässeet anoppilaan kymmenessä minuutissa.

Valitsimme Jeagelveaijávrin kohteeksemme juurikin anoppilan läheisen sijainnin takia. Koska järvelle joudutaan nousemaan jyrkän rinteen kautta, ajoimme paikalle hieman kauempaa Tenojoen ja Vetsijoen jäitä pitkin. Paluumatkalla menimme suoraan alas rinnettä.

Onneksemme valitsemamme päivä oli hyvin lämmin – kylillä saatiin nauttia jopa viiden asteen lämmöstä! Tunturissa toki oli hieman kylmempää.

DSC_9658 DSC_9648
DSC_9664
Ja mitenkä muutenkaan, järvellä pilkittiin ahkerasti. Pikku-J:kin onnistui saamaan pienen raudun, egokalakisan voitti kuitenkin vaari suurella punavatsaisella kalallaan. Jäällä oleskelu oli haastavaa lumen ja jään välissä lymyilevän veden takia, isompien lasten hanskat olivat likomärät kotiin palatessa. Asiaan saattoi tietenkin liittyä hanskojen dippailu vedellä täyttyneisiin jalanjälkiin.

Lapset kuluttivat aikaa läheisellä kumpareella laskien. Itse kävin lähistöllä ajelemassa Lynxillä, lähinnä maisemien takia. Pilkkiminen ei niinkään ole mun juttu, mielummin käytän aikani valokuvaamiseen ja ihan vaan istuskeluun.

DSC_9684 DSC_9675
Paistoimme nuotiolla makkaraa ja lapset herkuttelivat vaarin kuivalla lihalla. Vauva ruokaili kerran ja jatkoi tyytyväisenä uniaan. Loppua kohden tuuli alkoi yltyä ja aloimme tehdä lähtöä, lapset osallistuivat paikan siivoamiseen mielellään.

Lähdön kanssa ei pidetty kiirettä, ennen kuin pääsimme jäältä pois oltiin ehditty repiä jo kaksi moottorikelkkaa irti vesikosta. Matkan varrella vielä yksi kelkka meinasi jäädä hankeen kiinni, se vasta naurattikin Pikku-J:tä.

Kotiin päästyämme automatkan jälkeen vauva heräili eteisessä oikein tyytyväisenä. Harmi, ettei hänellä ole vielä hajuakaan mistä kaikesta jäi paitsi nukkuessaan!

#Ruskatutka Njállavaarassa

DSC_9221
DSC_9217
DSC_9208
Viime viikonloppuna ajelimme Njállavaaran maastoajoneuvouralle maastoautollamme. Mukanamme oli J:n vanhempien pentu Jeppe, ajattelimme antaa heille pientä lapsivapaata ylivilkkaasta tuholaisesta.

Keräsimme sankollisen variksenmarjoja Pikku-J:n juoksennellessa ympäriinsä koiran kanssa. Kumpikaan eivät poistuneet läheltämme minnekään, saimme kerätä marjoja täydessä rauhassa. Sää oli viileä ja tuuleton, aurinko pilkahteli välillä esiin pilvien takaa.

Pajero- maastoautomme on osoittautunut hyväksi hankinnaksi. Sen sisälle mahtuu enemmän tavaraa kuin mitä mönkijään saa, matkustaminen on paljon mukavampaa ja meidän koko perhe mahtuu sen kyytiin ongelmitta. Nyt pääsemme myös syvemmälle erämaahan (niin pitkälle mitä uraa riittää), josta jatkaa kävellen leiripaikalle myös kolmevuotiaan pikkutöpystelijän kanssa.

DSC_9226 DSC_9233
DSC_9228
Lapsoset juoksentelivat pitkin jänkää ja söivät marjoja. Variksenmarjat maistuivat paremmin hyvin tottelevalle Jepelle, joka ei hetkeksikään kadonnut näköpiiristämme. Kun kauppakassi ja sanko olivat täysiä variksenmarjoista päätimme ajella Njállavaaran alle puron varrelle evästauolle. Variksenmarjat ovat helppo kerätä, niitä on lähes kaikkialla! Ehdoton suosikkimme on kotona tehty variksenmarjamehu. Lämpimänä juotuna.

DSC_9237 DSC_9247
DSC_9248 DSC_9250
Istuskelimme nuotiolla ja joimme lämmintä variksenmarjamehua. Makkarat jäivät kylmiksi joista puolitoista päätyi Jepelle ja hänen kauttaan tarkoin valittuun piiloon. Jollain ketulla oli varmasti bileet tulevana yönä.

Tunturissa on mukavaa juuri silloin, kun ei ole mihinkään kiire. En tiedä, onko meillä ollut koskaan tylsää ollessamme retkellä! Pelkkä maisemien katselu ja hiljaa paikoillaan istuminen riittävät täysin.

Jeppe jähmettyi täysin paikoilleen tehdessämme lähtöä. Se haisteli ilmaa ja murahti – taisi kummun takana puuhasteleva poro pelästyttää sen. Kuulimmekin, että Jeppe pelkää poroja ja juoksee kotipihassakin niitä karkuun. Aikansa ihmeteltyään se paineli omiin touhuihinsa vaivaiskoivikkoon.

Siistittyämme nuotiopaikan ja varmistettuamme sen sammuneen jatkoimme matkaamme kotia kohti.

Ruskan tilanne on edelleen komea, mutta pari päivää Utsjokea piiskanneet sadekuurot ja kova tuuli ovat tehneet tehtävänsä. Suuri osa lehdistä on pudonnut maahan ja loppusyksyn karuus alkaa hieman näkymään.

Perhereissu Kaldoaivin erämaahan

DSC_8972 DSC_8975
DSC_8979
Meidän kaksi viimeistä kesälomaviikkoa ovat olleet hyvin sateiset. Niin sateiset, että yksi ilta seurasin vessassa, kuinka pieni vesinoro valui seinää pitkin katosta lattialle. Remontilla pienet vahingot selvinevät – toivottavasti.

Tiistaina vettä satoi edelleen, vaikka säätiedotukset lupailivat koko päivälle kuivaa keliä. Kävikin ilmi, että sadepilvi oli vain kylän pinnalla ja lähdimmekin auto täynnä erätavaraa köröttelemään anoppilaa päin, josta poimimme mukaan loputkin tarvittavat kamppeet. Matkalla päätettiinkin lähteä matkaan mönkijällä jotta Pikku-J:kin jaksaisi kävellä valitsemallemme järvelle asti.

Lähdimme Njállavaarasta köröttelemään mönkijäuraa myöten syvemmälle erämaahan. Kiiski juoksi mönkijän vierellä, välillä talutimme sitä jottei koira väsähtäisi matkaan heti alkuunsa. Njállavaaran alue kuhisi poroja joten alkuperäinen suunnitelma pitää koiraa vapaana ei onnistunut, etenkään kun Kiiskin nokka nuuskutti koko ajan poroja päin.

DSC_8982 DSC_8997
DSC_9001 DSC_9024
Valitsimme leiripaikaksi kohdan, joka oli mahdollisimman tasainen ja hieman tuulelta piilossa. Emme tienneet, että viereisen järven rannassa olisi ollut juuri sopiva kohta teltallemme! Ainakin saimme kävellä yhden juomapullon aiheuttamien lukuisten vedenhakureissujen takia.

Päivän aikana kerättiin nuotioon irtopuuta, koottiin teltta ja laitettiin leiri kuntoon, syötiin, kalasteltiin (= minä ja Pikku-J katsoimme kun J kalasti, en tänäkään kesänä sitten saanut aikaiseksi opetella kalastamaan…) ja kerättiin hilloja.

Lapsen kanssa retkeily on arjesta irrottautumista, vaikka samat rutiinit seuraavatkin kotoa metsään. Luonnossa on vaan se ero, ettei pienelle tarvitse olla keksimässä tekemistä – sitä löytyy itsestäänkin. Poika keräili ja söi marjoja, puuhasi koiran kanssa ja seuraili vanhempiensa puuhia. Aluksi betoniauton unohtuminen kotiin harmitti, mutta pian oksat ja puunkappaleet saivatkin jängällä kyytiä.

DSC_9022 DSC_9012
DSC_9017
Tunturissa ei tarvitse suorittaa. Aluksi olo voi olla hieman levoton, mutta pian sitä huomaakin vain jämähtäneensä kumpareelle istumaan ja mietiskelemään. Vieressä rapiseva nuotio ja ympäröivä luonto toimivat hiljaisena terapiana huomaamatta.

J:n kalastama iso rautu päätettiin kokata nuotiolla. Sen kanssa sai tapella hetken, ennen kuin se saatiin paistumaan keppiviritelmällämme. En ole kalan suurin ystävä, mutta nuotiolla paistettu rautu maistui taivaalliselta! Loput annettiin koiralle, joka vain pyöritteli kalaa maassa.

Kiiski sai olla hetken vapaana illan viimeisellä vedenhakureissulla, kun leirimme läheisyydessä ei näkynyt yhtäkään poroa. Kiiski ei ole koskaan lähtenyt näköpiiristämme pois, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Nyt se tuli luoksemme aina kutsuttaessa.

Kun laitoimme illalla nukkumaan, porotokka kiersi telttamme kauempaa. Myös yön aikana leirimme ympärillä oli liikuskellut poroja jäljistä päätellen, vahtikoiramme ei reagoinut niihin mitenkään vaikka J:kin kertoi kuulleensa rou’untaa yöllä! Nukuimme kaikki hieman levottomasti, minä heräilin ja valvoskelin muuten vain, Pikku-J:llä oli kuuma ja J:llä kylmä huonon makuupussin takia.

Aamulla emme pitäneet kiirettä lähdön kanssa. Söimme aamupalaa, kävimme kalassa, kasasimme kamppeet ja muuten vain kulutimme aikaa ulkosalla. Koko lähitienoo kuhisi poroja, joten koira pysyi kytkettynä. Paluumatkalla se ei reagoinut kaikkiin näkyvillä oleviin poroihin, ainoastaan jos sattui haistamaan ne myös ilmasta. Paremmin se reagoi jälkihajuihin. Pystyisiköhän Kiiskin jäkivainua hyödyntämään myös hirvimetsällä? 😀

Toivottavasti tämä ei ollut syksyn viimeinen yöreissu. Mitä enemmän tunturissa yöpyy, sitä enemmän sitä kaipaa.

Ja laittelin Instagramissa Suomen Jack Wolfskinille viestiä selvittääkseni tuulitunnelin ikää. Sieltä arvioitiin tuon Tundra III:n olevan vuosien 94-99 välissä ostettu! Huimaa, että noinkin vanha teltta on edelleen käyttökunnossa. Vettä tuo ei enää paljoa kestä, voisikohan kankaan käsitellä jollain aineella?

Telttayö erämaassa taaperon kanssa

DSC_8909 DSC_8914
DSC_8919
Päätin jo Etelä-Suomessa ollessamme, että veisin meidän taaperon tunturiin yöksi edes kerran näiden kahden viimeisen kesälomaviikon aikana. Ajankohdaksi valikoitui 8-9. elokuuta välinen yö, joka näytti säätiedotteiden mukaan olevan vähäsateisin koko viikolla.

Mukana meillä oli Jack Wolfskinin tuulitunneli, molempien makuupussit ja -alustat, ruokaa toisellekin yölle varuilta, jos olisimme innostuneet jäämään pidemmäksikin aikaa, hillasankko ja betoniauto.

Matkaa Njállavaaralta mönkijäuran viereiselle telttapaikallemme ei ollut kuin hieman yli kilometrin verran. Pikku-J jaksoi kävellä matkan hyvin, mitä nyt muutamia kivenkaivuuhetkiä jouduttiin viettämään.

Hieman pelkäsin, kuinka saisimme ajan kulumaan tunturissa. Pystytin teltan heti ensimmäiseksi, sitten haimme irtopuuta läheiseltä koivikolta ja teimme nuotiolle kiviringin. Metsäpalovaroitus ei ollut voimassa, mutta maa vaikutti kovin kuivalta. Paistelimme iltapalaksi hieman nakkia ja söimme leipää. Samalla, kun laittelin leiriä kasaan poika leikki mukaan ottamallaan betoniautolla. Kävimme myös läheisellä hillasuolla ja saimme muutamat hillat makupaloiksi.

DSC_8925 DSC_8931
DSC_8933
Teltan absidiin laittelin ruuat ja kamppeet omiin kohtiinsa, jotta ne olisi aamulla helppo napata teltan sisälle. Nukkumajärjestyksemme muuttui vielä muutamaan otteeseen, lueskelimme kirjaa ja Pikku-J sai ajankulukseen katsoa jakson Ryhmä Hauta. Iltapisujen ja -pesujen jälkeen kömmimme makuupusseihimme.

Poika oli hieman levoton, kävipä hän mutkan minunkin makuupussissani ennen kuin asettui omaansa ja nukahti. Kello oli jo yli kymmenen, jota kauhistelin. Taaperon nukkumaanmenoaika oli mennyt jo ajat sitten.

Nukahdin itsein suhteellisen nopeasti. Jossain vaiheessa yötä heräsin ja nostin Pikku-J:tä ylemmäs patjallaan. Hän nukkui yläkroppa ulkona pussista eikä vaikuttanut olevan ollenkaan kylmissään vaikka itselläni palelsi! Aurinko laski kello 23 aikoihin.

Meni hetki, ennen kuin sain uudelleen unenpäästä kiinni. Pian heräsinkin uudelleen, samoin Pikku-J:kin. Kömmimme ulos teltasta puskareissulle ja saimme ihastella upeaa auringonnousua ja sumua Tenojoen laaksossa.

DSC_8935 DSC_8943
DSC_8948 DSC_8949
Nukuimme puoli yhdeksään saakka. Pakkasin makuupussit pusseihinsa ja tyhjensin makuualustat helpottaaksemme kotiinlähtöä. Selkäni oli yön jäljiltä todella kipeä ja venyttelin sen verran mitä teltan sisällä mahtui.

Ulkovaatteet puettuamme kömmimme ulos teltasta ja näimme kahden pyöräilijän pyöräilevän Njállavaaran mastoa kohti. Keittelimme puurot ja söimme sen kaarnikoiden sekä kiisselin kera sateen alkaessa ropista vasten telttakangasta.

Pesimme astiat läheisellä purolla ja saimme aikaisemmin näkemistämme pyöräilijöistä hetkeksi seuraa. Mukavaa, että noinkin aikaisin aamulla emme olleet ainoat erämaamaisissa maisemissa.

Vaikka alunperin hieman jännitin telttailua ilman Kiiskin läsnäoloa, yö oli henkisestikin rauhallinen. Yllätyin tosissani, etten hetkeäkään pelännyt alkaa nukkumaan ilman hereille jäävää vahtia, yön ulkonakäynti helpotti myös, kun pääsin katsomaan telttakankaan ulkopuolellekin. Eli, ilmeisesti pikkuhiljaa alan tottumaan ”yksin” kulkemiseen muuallakin kuin suosituilla retkeilyreiteillä!

Taaperon kanssa telttailu oli myös yllättävän mukavaa ja helppoa. Vaikka yöllä valvoimme ja juttelimme, saimme molemmat loppujen lopuksi nukuttua hyvin. Uhmiksia ei ollut ja poika oli innoissaan mukana päivän touhuissa.

Paluumatkamme taitettiin rankkasateessa. Automme on nyt järkyttävässä kunnossa kuraisten penkkien takia (en ole J:lle asiasta maininnut vielä… Hän kun vasta pesi penkit, heh.) ja makuupussit makaavat saunassa kuivumassa. Reissu oli upea ja ehdottomasti lähden toistekin kolmevuotiaan kanssa matkaan!

DSC_8954 DSC_8951

Tuulinen yö Oakkostanjávrilla

DSC_8216 DSC_8203
DSC_8213 DSC_8240
Ihan yllätyin, kun J suostui lähtemään kanssani telttailemaan tähän aikaan vuodesta. Myös Pikku-J ja Kiiski osallistuivat reissuumme.

Lähdimme kohti Njállavárria ja ajoimme maastotietä pitkin niin pitkälle kuin Subarulla pääsee (huom. maastoajoneuvoilla ajamiseen urilla tarvitset maastoajoneuvoluvat). Ja pitkälle pääsimmekin ennen tien ylittävää suota. Leiripaikallemme oli lopulta enää vain kolmisen sataa metriä matkaa. Olin varautunut pidempään kävelymatkaan ja vähän harmittikin lyhyt taivallus.

Pikku-J:lle olimme ottaneet menopeliksi hänen potkupyöränsä, jonka kanssa poika lähti oitis kulkemaan pitkin uraa Kiiski perässään. Pakkailimme J:n kanssa loputkin kamppeet kasaan ja lähdimme kulkemaan kohti yöpaikkaamme, Oakkostanjávria 

Vielä tuolloin sää oli aurinkoinen ja lämmin. Kuljimme muhkuraisen jängän yli romahtaneelle kammille, josta aluksi etsimme sopivaa telttapaikkaa.

DSC_8248 DSC_8274
DSC_8243 DSC_8271
J lähti etsimään telttapaikkaa  rannasta ja itse kiertelin kammia ympäri lasinsirujen varalta. Ja niitähän löytyi kamalan paljon pitkin poikin kammin läheltä. Paikka ei siis sopinut lainkaan yöpaikaksi koiralle ja lapselle, suosiolla siirsimme kamppeemme lähemmäs rantaa.

Aikamme kierreltyämme sopiva tasanne löytyi vanhan nuotiopaikan läheltä. Kiinnitimme Kiiskin vaijerin vaivaiskoivuun kiinni, kun suurempia runkoja ei löytynyt. Koira puuhasteli tyytyväisenä paikkansa lähettyvillä samaan aikaan kun kokosimme teltan ja sytytimme nuotion lähistön kuivista irtopuista. Koiran irtipito ei tullut kuuloonkaan, kun molemmin puolin järveä näkyi poroja.

Paistelimme eväämme auringon mennessä pilveen. Kylmäkin alkoi tulla ja päätimme lähteä kiertämään Oakkostanjärveä aikamme kuluksi. Kalastelimme hetken, mutta ilta-auringon puskiessa jälleen esiin pilvien takaa päädyimme vain ihastelemaan maisemia. Joutsenpariskuntakin lensi järven ylitse ja Uhcit Njallavárrin huipulla tallustelevien porojen siluetit loivat tunnelmaa auringon paistaessa niiden takaa.

DSC_8258 DSC_8257
DSC_8300
Palasimme takaisin teltallemme Kiiskin luokse, joka jo rauhattomana odottelikin paluutamme. Aurinko meni jälleen pilveen ja hiljalleen Pikku-J alkoi hakeutua teltan uumeniin yöunille. Hän innoissaan sulloutui omaan makuupussiinsa ja kurkisteli sen aukosta tyytyväisenä. Nukkua hän ei tosin malttanut ennen kuin mekin tulimme telttaan, istuskellessamme vielä nuotiolla hän huuteli teltasta juttujaan tyytyväisenä.

Kello oli noin yksitoista kun aloimme nukkumaan. Iltavillistä ei ollut tietoakaan ja pikkuinen sammahti oitis. Kiiskikin paineli jalkopäähämme kerälle nukkumaan. Kapustarinnat viheltelivät rannalla ja joku hyvin outoa ääntä pitävä lintu lenteli edestakaisin telttamme yläpuolella. Samoihin aikoihin alkoi kova tuuli, jota emme sen enempää noteeranneet.

Nukuin koko yön rauhattomasti. Tuuli yltyi niin kovaksi, että se ravisteli telttaamme joka suuntaan ja aamuyöstä jouduin nousemaan ulos kiinnittämään absidin takaisin maahan. Samalla katsoin, ettei mikään tavaroistamme ollut karannut tuulen mukana. Kylmäkin oli. Pikku-J heräsi vasta kuuden aikaan ja kömpi pussiini jatkamaan unia. Yllättäen hän ei ollenkaan välittänyt tuulesta joka väänteli teltan seiniä mukanaan ja piti kamalaa meteliä!

DSC_8305 DSC_8315
DSC_8318
Aamulla kellään meistä ei tehnyt mieli nousta pussistaan ulos. Kuulimme kuinka absidi irtosi jälleen, J urhollisena puki päälleen teltassa nautitun aamupalan jälkeen ja painui pihalle. Absidi oli lentänyt teltan kattoa vasten ja sen takaisin saaminen paikoilleen vei aikansa.

Pakkailin sisällä tavaramme kasaan Pikku-J:n kanssa ja poistuimme teltasta vasta kun kaikki oli valmista. Kiiski oli mennyt kuoppaan kiepille ja J:n kanssa ryhdyimme kokoamaan tuulessa vääntynyttä telttaa kasaan. Jos yöllä olisimme jaksaneet kääntää tunneliteltan tuulensuuntaisesti, olisimme saaneet nukkua kaikessa rauhassa. Mutta eipä yöllä siinä kamalassa metelissä tullut mieleenkään tälläinen vaihtoehto…

Jäätkin olivat siirtyneet järven toiseen päähän tuulen voimasta. J katsoi säätiedotuksesta, että yön puuskat olivat olleet parhaimmillaan 20m/s.

Näin ne tunturin sääolosuhteet voivat muuttua hetkessä. Kovia tuulia oltiin ennustettu vasta lauantai- aamulle, jonka takia siirsimme lähtöämme perjantaipäivälle. Tuuli toi retkeilyyn pientä seikkailufiilistä, onneksi saimme kamppeemme kasaan vaivatta ja matka autolle onnistui leikiten.

Tuskin maltan odottaa seuraavia telttaretkiä perheen kesken!

Pääsiäispäivä lasten tahtiin

DSC_7960 DSC_7958
DSC_7965
Jo aikaisin aamulla suunnattiin Kaldoaivin erämaan puolelle pienelle pilkkijärvelle kalaan. Lapset odottivat reissua innoissaan, mukana oli pikkukelkasta lähtien roinaa joilla lasten aika saataisiin kulumaan tunturissa.

Tunturia ympäröi sankka sumu, joka hiljalleen loittoni järven yltä. Ei mennyt aikaakaan, kun se jo palasi uudelleen ympärillemme ja jälleen loittoni hiljalleen kaukaisuuteen. Kala söi auringon pilkahdellessa taivaalta, lapset olivat villeinä sätkivien rautujen hypähdellessä jäällä, kunnes kalojen elo hiljeni yhtä nopeasti kuin syöntikin.

DSC_7972 DSC_7974
Pulkkailu ei kauaa innostanut upottavassa hangessa ja pieni kelkkakaan ei pysynyt käynnissä niin kauaa, että sillä olisi pystynyt ajamaan. Lapset istuskelivatkin isompien kelkkojen kyydissä ja leikkivät ajelevansa ympäri erämaata – välillä jumiin jääden jolloin aina toinen kävi vetämässä suksesta, jolloin kelkka irtosi ja matka jatkui.

Nuotiolla nautittiin makkarat ja juotiin kahvit. Pikku-J dippaili sinappia kannolta ja joi siskonsa kanssa vaarin tuomaa teetä. Kalakin alkoi jälleen syödä ja seurattavaa riitti.

Sohjokauhat saivat kyytiä lasten kaivellessa pilkkireijistä sohjoa ylös, muutamat jäiset taideteoksetkin saatiin aikaan märkien hanskojen kera.
DSC_7989 DSC_7978
DSC_7993 DSC_7991
Päivää jatkettiin myöhemmin pulkkamäessä auringonlaskun värjätessä maisemat oranssin kirjaviksi. Mitä alemmas aurinko laski, sitä kylmempi meille tuli ja hiljalleen lähdimme lipumaan lämpimiä petejä kohti.

Meidän pääsiäinen kului ulkoillessa, päivät menivät vauhdilla ohi ja pian sitä taas istuinkin auton ratissa ja ajelin kohti Rovaniemeä. Tämän viikonlopun aikana aijon viimeinkin suorittaa sen kauan haaveiltun Kuoppilaksen hiihtoreissun, toivotaan että säät suosivat.

Jos kaikki menee niin kuin on suunniteltu, mulla on enää viisi kokonaista koulupäivää jäljellä, jotka on jaettu kahdelle eri käynnille! Kohta tämä kiireinen kevät on ohi ja viimeinkin loppuu tämä Rovaniemellä hyppääminen ja valmistun lähihoitajaksi oppisopimuksella.

Aurinkoista kevättä teille kaikille!