Siitä on alle viikko kun palasin kotiin hiihtovaellukseltani (siitä lisää pian!) mutta en malttanut olla lähtemättä erämaan puolelle kauniina aurinkoisena päivänä.
Kotoa tunturiin lähtiessä saa nousta jyrkähkön mäen, päätin helpottaa hiihtoretkeäni ajamalla viitisen kilometriä moottorikelkalla syvemmälle erämaahan.
Jätin kelkan vaaran laelle josta suuntasin alas tunturikoivikkoon. Pystyyn kuolleet hallamittarin tuhoamat puut ovat aina hieman aavemaiset, kirkkaasta auringonvalosta huolimatta.
Vaarat ja tunturit toivat hiihtelylleni särmää. Olo oli kuin olisin kauempana kotoa, pitkällä vaelluksella! Nautin kantohangesta ja hiljaisuudesta.
Päädyin hiihtämään pienten harjujen taakse suoalueelle. Lukuisat riekkojen, kettujen, jänisten ja kärppien jäljet johdattivat toistaan kauniimmille aluelle.
Laajat erämaa-alueet mahdollistavat lähes täysin vapaan luonnossa liikkumisen. Tyyni aurinkoinen päivä voi olla petollinen jos hiihtäjä ei tarkkaile jaksamistaan ja sään mahdollista muuttumista.
Nyt keväällä on hyvä muistaa antaa poroille rauha vasomisajan lähestyessä.
Alkoi olla aika siirtyä lähemmäs kelkkaa. Lähdin nousemaan rinnettä ylös kiertäen muutaman kurun kautta ja yllätyksekseni löysin matkan varrelta kärpänpesän. Aikani pesää etäämmältä katseltuani jäin hetkeksi katselemaan Tenojoelle avautuvaa maisemaa.
Kaipuu vaeltamaan on käsittämättömän suuri! Onneksi minulla on vielä edessä yksi vaellus Kaldoaiville, hiihdän asiakkaideni kanssa viime kevään vaelluksen reitin. Odotan vaellusta innolla!
Kesän ja syksyn opastamani vaellukseni löytyvät kotisivuiltani www.northerntrails.fi. Järjestän aloittelevien vaeltajien vaelluksen ja ruskavaelluksen sekä vaellan Kevon reitin yksityisen ryhmän kanssa.
Tuuli juoksuttaa irtolunta. Sääaseman ruudulla tuulen puuskat ovat 11-14.5m/s väliltä talvitelttailukurssin osallistujien saapuessa 70Northin toimipisteelle. Tarkoituksena on opetella talvitelttailuun tarvittavia erätaitoja, kylmässä säässä toimimista ja retkeillä kauniissa tunturiluonnossa.
Pakkaamme varusteemme ahkioihin ja pukeudumme lämpimästi viiden kilometrin hiihtomatkaa varten.
Päivä on kaunis eivätkä kovat tuulenpuuskat häiritse etenemistä kevyeen lumipeitteeseen verhoutuneessa varvikossa. Juttu luistaisi, jos kuulisi mitä toisella on sanottavana tuulen humistessa hupulla vuorattujen korvien ohi.
Päätämme pitää lounastauon ennen ahkion vetovastuun vaihtoa. Hirvenjauhelihakeitto lämmitti mieltä ja kehoa suojautuessamme mahdollisimman tuulettomaan paikkaan. Jatkaessamme matkaa etelään saamme suojaa vaaroista ja pystymme höpöttelemään kuulumisia.
Mahtavaa päästä retkelle! Kohteenamme on uniikki Hillagammi, erämaan helmi joka sijaitsee omassa rauhassansa Kaldoaivin erämaassa. Mökki on työpaikkani 70Northin ja käytämme sitä tukikohtana talvitelttailukurssin ajan.
Mökille päästessämme ryhdymme lämmityspuuhiin. Kahvittelemme, syömme ja käymme talvitelttailuun tarvittavia varusteita läpi. Pihalla käymme hakemassa vesiä jäätyneestä joesta ja kannamme saunaan pesuvedet.
Illan pimetessä lämmitetään saunaa ja kootaan yhdessä yksi teltoistani tuulen suojiin pihaan. Mökin taakse mennessä tuulen tuntee voimistuneen, avotunturissa on täysi myräkkä päällä. Meille selviää myöhemmin tuulen puuskien olleen 16m/s pahimmillaan. Sää oli loistava tuulisella säällä teltan pystyttämistä varten. Opetin millainen kohde on hyvä teltalle, mitä leiripaikan valinnassa tulee huomioida ja miten teltta pystytetään talvella.
Yöpuulle laittaessa kertaamme miten pakkasyössä toimitaan. Miten pukeudutaan, mitkä varusteet toimivat, mitä tehdään jos yöllä herää vessahätään.
Kuuntelen kuinka tuuli pauhaa yössä. Aamuun mennessä pahimmat puuskat laantuvat.
Aamiaisen jälkeen lähdemme päiväretkelle. Edelleen tuulee ja on kylmä, päiväreput pakattuina suuntaamme läheisen Ávvačohkan huipulle. Hiihtäminen on hieman helpompaa kuin edeltävänä päivänä, kiitos tuulen puhaltamien ja kovettamien aaltojen.
Tähtäsimme huipulle ennen auringon laskua. Hiihdimme niin pitkälle minne lunta riitti ja kävelimme lopun matkaa huipulle kivikkoista rinnettä myöten.
Tuulisen huipun takaa paljastui ankara, kaunis ja vilpitön erämaa sekä mieltä hivelevä auringonlasku.
Huipulla seistessä katselin kauas Gálddoainurkia kohti. Olen miettinyt viimeajat mitä erämaassa vaeltaneet ovat saaneet kokea, aivan kuin meillä olisi oma salaisuutemme. Luonto ei ole vain viivoja kartalla tai kaukana siintävä maisema. On upeaa katsoa kauas ja tietää mitä monimuotoinen erämaa kätkee sisäänsä.
Paluumatkalla pidimme vauhtia maiseman hämärtyessä. Pakkasta ei ollut paljoa, mutta kosteana se tuntui uivan luihin ja ytimiin.
Mökillä syötiin ja vietettiin mukavaa aikaa jutustellen. Lämmin glögi maistui illan pimetessä. Kävimme pystyttämässä loput teltat pihaan, kertasimme jälleen talvitelttailun perusteet ja palasimme mökkiin iltatoimille.
Nukkumaan mennessämme hämmästyimme taivaan valoshowsta! Upeat revontulet tanssivat taivaalla lumoten meidät täysin, vietimme ulkosalla pidemmän ajan kuvaten ja vain nauttien revontulien loimusta. Tunnelma oli käsinkosketeltavan upea.
Kokeilin toisena yönä nukkua solumuovipatjalla ja porontaljalla. Pusseina käytin kahta kuitupussia jotka eivät toimineet itselläni. Porontalja seikkaili solumuovipatjalla eikä meinannut pysyä paikoillaan. Kurssi oli hyvä kokemus itselleniki kokeilla uusia yöpymisvarusteita, mutta pakko myöntää että omat varusteeni ovat itselleni parhaimmat. Sain kuitenkin nukuttua yön suhteellisen hyvin ja kurssilaiset pääsivät kokeilemaan omia sekä lainavarusteita.
Etenkin nyt talviaikaan olen huomannut aamuyön olevan parasta uniaikaa ulkona yöpyessä. Aamulla en millään meinannut jaksaa nousta ylös teltasta!
Aamiaisen, mökin siivoamisen ja telttojen kasaamisen jälkeen lähdimme kotia kohti. Hiihtäminen kovettunutta tulopäivän jälkeä pitkin oli mukavaa, saimme kaiken lisäksi ihailla vielä laskevan auringon tuomia värejä taivaalla.
Talvitelttailukurssin huipensivat erilaiset sääolosuhteet ja kauniit lähenevän kaamoksen aikaansaamat taivaan värit. Kaamos alkoi viime sunnuntaina Nuorgamissa ja kestää tammikuulle saakka.
En malta odottaa tulevia talviöitä! Nuku joka kuukausi vähintään kerran ulkona- haasteestani olen suorittanut 40/50 yötä. Saa nähdä saanko loput kymmenen kasaan ennen vuoden vaihdetta.
Olo toiseksi viimeisenä aamuna oli innostunut. Kahdeksan päivää erämaassa oli antoisaa, nautin mutta myös ikävöin ja stressasin. Kotiin saapumisen lähestyminen oli samalla haikeaa mutta helpotus.
Yhdeksän kilometrin päivämatkan kunniaksi pidin pitkän aamun Tsaarajärven autiotuvalla. Siivosin tuvan edeltävien jäljiltä ja tein kunnon kiehiset ilahduttamaan seuraavia.
Kulutin aikaa merkityllä reitillä reilusti. Söin lounasta teemarista matkan puolivälissä, pysähtelin katselemaan maisemia ja rapsuttelin koiraa joka jaksoi ihmeen hyvin pitkän taipaleen jäljiltä.
Tsuomasjärvellä kävin ensin kurkkaamassa autiotuvan. Tupa on luxusta, vessa on nimittäin sen sisällä eteisen käytävän päässä. Puitakaan ei tarvitse hakea ulkoa.
Pystytin telttani pihalle ennen sadetta. Tein päivällistä, luin kirjan loppuun ja aloitin sen uudelleen. Ihmettelin Tsuomasvaaralta kantautuvaa vihellystä, aikani ääntä kuunneltuani piekana liiteli paikalle. Ilmeisesti sillä oli pesä kallioisella rinteellä.
Illan tullen paikalle saapui muita vaeltajia. Seurailin heidän puuhiaan ja hiljalleen laitoin itsekkin nukkumaan.
Nopean viimeisen aamupalan jälkeen juttelin tovin yöllä paikalle saapuneiden vaeltajien kanssa. Oli virkistävää jutella muillekin kuin koiralle! Vaikka nautin yksinolosta, rankan reissun aikana oli mukava päästä jutustelemaan edes kerran. Kiiski ei paljoa juttele takaisin.
Polku Tsuomasvaaralta Pulmankijärventielle on kumpuileva, soinen ja erityisen kaunis järvineen. Vierailin Mivtejohkan porokämpillä täyttämässä juomapulloni. Kämppää ei enää kovinkaan paljoa huolleta, en kurkistanut sisälle kun siellä majaili joku. Vuosia sitten se oli ihan ok yövyttävässä kunnosa.
Tuskaisin osuus viimeiseltä päivältä oli poroaidan vierellä kävely korkeinta rinteitä pitkin. Helleaalto iski rajusti, koira läähätti ja tuntui kuin olisin kävellyt viimeisillä voimillani eteenpäin. Rajapyykillä pidimme taukoa, kokosin mielessäni vaelluksen ja totesin reissun olleen mahtava!
Vaelluksellani sain laittaa yksinvaeltamisen taitoni koetukselle, jokien ylitykset täytyi arvioida tarkasti, tein uuden reittisuunnitelman, pärjäsin kuutena sadepäivänä, leiripaikat olivat kauniit ja vaihtelevat. Vaikka mieliala oli ajoittain matala sain syömällä pidettyä oloni hyvänä.
Kohtaamiseni luonnon kanssa jäivät päällimmäisenä mieleen kaikista haasteista huolimatta. Mystinen haukku erämaassa, suuri kaakkuriparvi, yli lentäneet metsähanhet, ukkonen sekä sateiden nostamat vedet joissa saivat mielen nöyräksi. Edes sateiset päivät Vetsijoella ja Áldoleakšalla eivär näyttäydy muistoissani negatiivisesti.
Erämaahan ei tule astella nokka pystyssä, luonnon kanssa tulee olla sinut ja valmistua eteen tuleviin haasteisiin. Luonto osaa myös palkita upeilla auringonlaskuillaan, kauniilla maisemillaan, monimuotoisuudellaan ja yllätyksellisine kohtaamisineen. Mainittakoon yhdeksi tällaiseksi upeat hirvensarvet ja suuri kaarelle kasvanut katajikko avotunturissa.
Lähdin juhlimaan vaellukselleni monia asioita. Kahdeksan päivää yksin erämassa oli oikea tapa saada miettiä rauhassa.
Kahdeksan päivää otti myös omansa. Jalkani olivat öisin levottomat pari viikkoa, telttaa sai taas paikkailla koiran jäljiltä ja housuni haarat ratkesivat Vetsijoen rannoilla liukastellessa raskas rinkka selässä.
Kiitos vaelluspostausteni lukemisesta! Odotan innolla seuraavaa vaellusta joka lienee joskus kevät-talvella.
Seuraavaksi postauksissa pyöräillään ruskaisessa Urho Kekkosen kansallispuistossa, huiputetaan Norjan Rastigaisa ja ollaan yötä metsässä joen varrella.
Kaldoaivin erämaa on Suomen suurin erämaa-alue joka on suurten soiden, jokien ja järvien valtakuntaa. Aavemaiset pystyyn kuolleet koivikot lahoavat hiljalleen luoden suuria puuttomia alueita ympäri erämaata.
Vaeltajaa hellivät tasaiset tunturipaljakat, vaivaiskoivikot ja tuhoutuvat palsat saattavat aiheuttaa pientä päänvaivaa mukavuudenhaluisille. Komeat maisemat ja alati vaihtuva maasto pitää kuitenkin mielen vireänä.
Päivä 4. Sataa ropisee
Neljännelle aamulle haaveilin rinkatonta Buolžžat- harjualueen pohjoispään tutkimista, mutta ukkosen takia huonosti nukuttu yö vei menohaluja. Juuri kun olin saanut leirin kasaan ja olin lähtenyt kulkemaan kohti seuraavaa kohdetta taivas aukesi ja vettä alkoi sataa kaatamalla.
Kuljin hauskojen hiekkanyppylöiden lomassa raskaiden vesipisaroiden sopistessa rinkan sadesuojaan. Toivoin hartaasti kamerani säilyvän kuivana, muuten en enää jaksanut stressata kostuvia varusteita. Saisin ne joka tapauksessa kuivaksi viimeistään Tsaarajärvellä.
Yksin kulkiessa paikat joissa en näe kauas jännittävät. Harjujen lomassa kulkeminen synkässä sadesäässä sai mieleni laukkaamaan ja olin varma että ahma lymyää jossain lähistöllämme … Ihan kuin ahmaa kiinnostaisi vaeltaja koiransa kanssa.
Olin pukenut Kiiskille tossut jotka osoittautuivat sadesäällä huonoksi valinnaksi. Tossujen kastuessa koiran kulku kävi huonommaksi. Onneksi kastunut maasto oli pehmeä eikä rasittanut anturoita enempää.
Kaldoaiville suunnatessani harmittelin tutuille alueelle suuntautuvaa reittisuunnitelmaani. Koska tahdoin tutkia kammeja ja niiden sijainteja tarkemmin oli pakko tehdä kompromisseja.
Áldoleakša on tuttu useammilta vaelluksiltani. Sadessäässä ja Bajánvađđalta päin saapuessa maisema oli taas uudenlainen, järven keskellä kulkeva harju erottui muusta maisemasta paremmin kuin kaakosta päin saapuessa. Tahdoin kulkea harjua myöten mutta korkealle noussut vesi tarkoitti jälleen uutta kahluureissua, päätin kulkea rannan hankalakulkuisessa vaivaiskoivikossa. Senkin olisi voinut välttää siirtymällä korkeammalle rinteeseen.
Päästessäni maastouralle pidin lounastauon, sadekkin loppui kuin seinään. Istuskelin kivellä ja nautin hiljaisuudessa uunifetapastan höyrytessä ruokatermarista.
Kuljimme jonkin matkaa uraa pitkin ja lähdimme omia polkujamme pitkin kohti seuraavaa yöpaikkaa. Päivä oli yksi lyhyimmistä, noin yhdentoista kilometrin verran.
Kauniit tunturipurot virtasivat kohti leiripaikkaani ja näin jo kaukaa häkellyttävän kauniissa maisemissa siintävän järven. Samanlaiset hassut hiekkaharjut värittivät maisemaa päästessäni lähemmäs järveä ja siellä tönöttävää kammia.
Rantaa reunusti pidempi harju jonka suojiin pystytin telttani. Tämän kohteen valitsin vanhan kammin takia ja netistä löytämieni kuvien puolesta, suuret järveä reunustavat tunturit houkuttelivat enkä pettynyt valintaani.
Itse kammi oli selvästi jonkun oma, yksityinen. Kävin sen pihapiirissä ihmettelemässä, oven lukko ei ollut paikoillaan mutten tohtinut kurkistaa sisään. Mielikuvitus alkoi laukata, kuka ja ketkä kammin ovat rakentaneet, mihin sitä on käytetty ja liekkö sitä enää käytetäänkään. Myöhemmin minulle selvisi että kammia ovat käyttäneet vaeltajat (luvatta?) Ja että kammi tosiaan on yksityinen.
Illalla tärkeimmät toimet tehtyäni nautin maisemista. Pohdin paljon arkiasioita ja luin kirjaa sen mitä sivuja säästääkseni kehtasin. Ennen kuin nukahdin alkoi jälleen sataa. Sateen hellittäessä käväisin pihalla katsomassa kalojen hypintää järvellä ja yllätyin miten veden pinta kuhisi kalaa!
Päivä 5. Absidissa ropisee
Yöllä heräilin tarkistamaan ettei absidissa tulvi. Vettä satoi kaatamalla taukoamatta, herätessäni keräsin kaikki varusteeni rinkkaan teltan sisälle ja söin aamiaiseksi pågenia, näkkäriä ja illalla keräämiäni mustikoita. Käväisin ulkona sadevaatteet ylläni, koira tyytyi vain juomaan kupistaan ja kömpi takaisin sisään. Tunnen koirani, se ei poistu teltasta sateella vapaaehtoisesti.
Vettä tuli niin paljon että absidin oven sauma alkoi vuotaa vettä. Täytynee siis kyllästää saumat…
Makoilin teltan lattialla ja kuuntelin kauan sitten puhelimeeni lataamia podcasteja. Tuplakääkin Enni ja Kirsikka piristivät pitkää aamuani purkaessani vielä makuupussin lämmikkeeksi. Oli oikeastaan todella mukavaa köllötellä lämpimässä vailla tekemistä.
Sade hiljeni ja loppui pian kokonaan. Kello oli puoli kaksitoista kun pääsin jatkamaan matkaani.
Nautin mahdollisuudesta kulkea omia reittejäni. Porot olivat muodostaneet alueelle omia polkujaan jotka helpottivat etenemistäni. Kostean sään vuoksi olin jemmannut kameran rinkkaan, hieman harmitti katsella taakse jäävää lumoavaa maisemaa. Sinne suuntaan vielä joskus, Kaldoaivin järvirykelmien luo.
Matkalla Adolfin kammille näin upeita puroja ja yhden kosken. Vedet olivat vielä korkeammalla kuin aikaisempina päivinä, pienet tunturipurotkin lainehtivat. Yläpulmankijärven putouksellekkin johtava puro tulvi pitkin rantojaan.
Kosken pauhu oli korvia huumaavaa. Veden massiivisen määrän tuntureilla huomasi viimeistään tuolloin.
Kammilla ripottelin vaatteeni kuivumaan ja valmistin lounasta, päivällisen jätin termariin tekeytymään. Ajatus siitä että vaellusta olisi enää jäljellä kolmen yön verran sykähdytti – vaikka kuinka ikävöin kotiin lopun lähestyminen tuntui vain kiihtyvän.
Adolfin kammista on tullut minulle turvapaikka karun erämaan sylissä. Kammi sijaitsee Ylä-Pulmankijärven rannalla kallioseinämältä alas kuohuvan putouksen vierellä. Kammin pihapiirissä olen vuoden sisään yöpynyt kolmesti – viime elo-syyskuussa ensimmäisellä Kaldoaivin vaelluksellani, talvivaelluksella ja nyt kammivaelluksellani. Lue lisää ensimmäisestä käynnistäni Adolfin luona
Illalla luin vuosi sitten kesken jääneen kammi- kirjan loppuun. Kirjassa kerrotaan Adolfin kammin historiasta ja kirjaan on koottu vieraskirjamerkintöjä 60- luvun lopulta saakka. Bongasin 80- luvun alun kirjoituksista tuttuja, muunmuassa kyläläisiä, mieheni isän ja veljen jättämät terveiset. Mielenkiintoisinta kirjassa olivat merkinnät tunturikoivikkoja tuhonneiden tunturimittariem aikaansaannosten raportointi sekä havainnot naaleista.
Juuri kun olin nukahtanut heräsin paksusta unesta Kiiskin alkaessa haukkumaan. Kurkistaessani pussista vastassa oli kyljellään makoileva, viimeisillä voimillaan pöhisevä karvakasa. Olisi edes noussut istumaan jos kerta piti herättää! Kuulin ulkoa kolahduksia, joku oli saapunut paikalle.
Päivä 6. Tulvavesiä ja vaarallinen kivi
Matkani jatkui Adolfin kammilta kohti Morešveaijärveä ja sen harjulla lepäävää kammia.
Ensin täytyi ylittää Pulmankijoki, kuljin kahden kilometrin verran joen vartta pitkin etsien ylityspaikkaa turhaan. Joen virtauksen voima oli jotain uskomatonta ja rannoille lainehtiva vesi levensi viime syksynä helposti ylitetyn joen pelottavaksi vesimassaksi. Lopulta katsoin helpoimmalta näyttävän kohdan ja lähdin ylittämään vesistöä koiran kanssa. Viimeinkin saatuani rinkankin joen yli istahdin kivelle keräämään ajatuksia. Toivottavasti tämä olisi viimeinen ylitys!
Itse kuljin Morešveaille Gávrulvađđan kautta. Jostain syystä alas joelle laskeutuminen karmi minua talvellakin, nyt tunnelma oli lähes käsinkosketeltavan jännittynyt. Järvellä etsin kammia aluksi väärästä paikasta, jostain syystä se on ollut vuosia väärin merkittynä kartoissani.
Kiiski hullaantui yhdestä pystyyn kuolleesta koivusta ja yritti kiivetä sitä pitkin korkeammalle. Karhua koivu ei olisi kestänyt, mikä ihme siinä kiinnosti?
Morešvein joki on kapeahko ja matala, mutta kukaan tuskin yllättyy kun kerron että jouduin etsimään siitäkin turvallisen ylityspaikan pohjoisempaa.
Kaihoissani jäin katsomaan kammin oletettua paikkaa kiivetessäni ylös harjua lounaspaikalle. Olin väsynyt päivän kilometreistä ja vielä olisi useampi kuljettavana. Päätin jättää Morešvein kammilla käymisen väliin ja jäin syömään lounasta turvalliselta tuntuvaan paikkaan josta näin hyvin ympärilleni.
Niin, pelkään karhuja. Morešvein alue huutaa mielessäni kontiota.
Matkalla Tsaarajärvelle kohtasin hanhia, poroja ja suuren kaakkuriparven. Maasto oli raskasta ja jännitin miten koira pärjäisi ilman tossuja.
Jos jonkun opin vaelluksella, niin sen että Tsaarajärvi on iso. Kuljin järven rantoja pitkin kalastajien ja porojen polkuja pitkin. Vaikka kiertoa tuli, koin polut parhaimmaksi tavaksi päästä rannan varvikot läpi.
Jännitystä vaeltamiseen toi Kiiskin matala murina järveä kohti. Yritin nähdä olisiko vastarannalla jotain, metsien kuningas kenties? Kulkija joka mielikuvituksissani kulkee tuntureilla yöstä toiseen, yksinäisiä leirejä etäämmältä tarkkaillen…
Vaaralliseksi viholliseksi paljastui suuri kivi järvessä. Matka jatkui.
Selvisipä myös koivumysteerikin. Osassa rannan koivuissa oli kaarnattomissa kohdissa punaista – porot ovat hieroneet kutisevia sarviaan puita vasten.
Viimeinkin kohdatessamme merkityn polun tallustelimme Tsaarajärven autiotuvalle kevein askelin. Kiiskinkin askel keveni sen verran että koira jaksoi muina torpedoina painaa eteenpäin. Uskomatonta miten hyvin se jaksoi pitkän päivän jälkeenkin!
Saavuin myöhään perille. Ohjelmassa oli ruokailu, herkuttelu, lukeminen ja elämästä nauttiminen. Tokavika yö ja upea auringonlasku.
Erämaan vaeltajatar 