Värit ennen kaamosta

IMG_20221120_123902__01
IMG_20221123_114527__01

Kaamos on alkanut Utsjoella. Seuraavan kerran aurinko nousee tammikuun puolenvälin jälkeen, sitä ennen hämärää aikaa riittää aamu kymmenen ja päivä kahden välille.

Ennen kaamosaikaa on kuitenkin ajanjakso kun selkeällä säällä upeat auringonlaskut värjäävät taivaan lumoavilla väreillään. Jos lokakuun värit lumosivat, en tiedä miten marraskuun antia kuvailisi – mykistävää?

Lumi tuli ja meni, oli plussaa ja vetistä kunnes mittari painui uudelleen pakkasen puolelle. Utsjoella ei kunnon pakkasia koettu kuitenkaan kuin parin päivän ajan. Lunta on harmillisen vähän, pakkasten myötä jängät ja pienet joet ovat viimein jäässä joten lumettomuus ei ole estänyt luonnossa liikkumista.

IMG_20221119_130511__01

Erätoverin kanssa käväisin Ellinpolulla lounasretkellä. Ellinpolulle ei tällä hetkellä mene kunnollista merkittyä reittiä koko matkalle, olen kuullut huhua että Metsähallitus reitittäisi polun alun uudelleen. Toivottavasti!

Päivä oli yllättävän kylmä, varpaani olivat jäässä lähes koko retken ajan. Nuotion äärellä söimme eväät, itselläni oli hirvenlihakeittoa ruokatermoksessa.

IMG_20221120_082407__01
IMG_20221117_130607__01

Toisen ystäväni kanssa käväisimme Skaidijärven kodalla kahvittelemassa. Kiersimme rengasreitin lähes kokonaan, ilta ehti pimetä päästessämme takaisin parkkipaikalle. Mitä lähemmäs kaamosta päästiin, sitä uskomattomammiksi taivaan värit kävivät.

Työpäivien aikana olen myös päässyt ulkoilemaan ja kokemaan aamun valkenemisen erämaan puolella ja seuraamaan kuinka horisonttia kehystävät tunturinhuiput tulivat hiljalleen pimeydestä esiin auringon nousun luoman oranssin kajon paistaessa niiden takaa.

IMG_20221120_130143__01
IMG_20221120_140104__01

Vaikka iltalenkeillä kävellään sitä samaa tien pätkää, pimeydessä on eheyttävää ulkoilla. Oma kestosuosikki kaamoksesta selviytymiseen onkin säännöllinen ulkoilu ja luonnossa liikkuminen. Jatkuva pimeässä ulkoilu tuntuu välillä tukahduttavalta, sisätyötä tehdessäni haastetta toi säännöllisesti ulos pääseminen hämärän aikaan.

Jos mietit marraskuussa pohjoisimpaan Lappiin matkustamista, kokeile ihmeessä! Lumisateettomat päivät ovat kokemisen arvoisia. Sankat lumipyrytkin ovat tunnelmallinen kokemus pimeydessä.

IMG_20221120_082407__01
IMG_20221120_120439__02

Nyt vain odotellaan lisää lunta saapuvaksi jotta hiihtäminen onnistuisi. Säätiedotteet vaikuttavat karun sateettomilta vielä viikonkin päähän. Onneksi lunta on edes tämän verran jottei pimeä tunnu niin synkältä lumen heijastaessa valoa edes hieman.

Talven tuntua Kaldoaivilla

IMG_20221012_133742__01
IMG_20221012_135836__02

Pohjoinen luonto on valmistautunut talveen. Lehdettömät puut, lakastuneet kukat ja värinsä menettäneet kasvit kertovat talven lähestymisestä.

Päivä oli kaunis, aurinko lämmitti eikä tuulikaan ollut häiritsevä kulkiessani Heikkovárrin mönkijäuraa pitkin kohti Geađgejávria. Syksyn loppumisen aisti, paikoitellen maaperä oli selvästi kohmeessa. Suo upotti kumisaappaiden alla oikaistessani kapean joen yli päästäkseni aloittamaan suunnistamisen kohti Fárppaljávria.

Olin sopinut tapaavani uuden vaellusystävän Fárppaljávrilla hänen viimeisen vaelluspätkänsä seuraksi. Oli kiehtovaa päästä kokemaan erämaan lumo myös lokakuussa, tuntui tutulta ja turvalliselta palata erämaahan kuukausi vaellukselta kotiuduttua. Sateenkaaren näkeminen taivaalla tuntui hyvältä enteeltä, sekä Kaldoaivin vaellukseni alussa että lopussa näin sateenkaaret taivaalla. Pakkohan niillä joku tarkoitus on oltava.

Matkani jatkui kohti Čahppesjávria. Maasto olisi ollut helppokulkuista jos olisin malttanut nousta hieman korkeammalle, maksimoin kulkunopeuden rämpimällä kivikossa ja kosteikoissa. Alkoi sataa, tuulikin yltyi päästessäni viimein ylös pois Geađgevárrin rinteen suojasta.

IMG_20221012_140536__01
IMG_20221012_154932__01
IMG_20221012_160221__01

Maastosta ei muuten olisi erottanut ihmisten kulkemaa reittiä, vain useat maassa makaavat lasipullot kielivät luultavasti kelkoilla ajettavan reitin sijainnista. Pulloja oli liikaa pois kannettavaksi yksin, rinkkani oli täysi kylmään yöhön varauduttuani.

Suunnistaminen oli helppoa maaston puolesta, täytyi vain huomioida puoleensa vetävät syvänteet ja kosteikot. Koska oli muka kiire, seurasin järvien rantoja kiertäviä polkuja risukoissa ja soilla. Näinpähän kauniin hiekkarannan, joka olisi jäänyt huomaamatta ylempänä. Loppusyksyn riisuttu erämaa vakuutti karuudellaan.

Ilta-auringon laskiessa saavuin joelle. En ollut uskoa tuuriani, sade oli lakannut, jylhä joki solisi auringonsäteiden kimmeltäessä sen virrassa. Olin tunturinrinteen ja nyppylän suojissa, Fárppal oli nyppylän takana mutten millään meinannut päästä joen yli.

Nautin erämaan hiljaisuudesta seuraillessani jokea sopivalle ylityskohdalle ja pian näinkin vaellustoverini lähestyvän auringonlaskun värit takanaan.

IMG_20221012_162824__01
IMG_20221012_165120__01
IMG_20221012_165217__01

Laskeva aurinko oli vain ensisoittoa kauniille illalle. Etsimme tasaisen kohdan teltoille, pystytimme ne tuulensuuntaisesti oviaukot vastakkain, söimme ja valmistauduimme kylmää yötä varten.

Pimeän laskeutuessa taivas kirkastui paljastaen lukuisat tähdet ja villisti seikkailevat satelliitit. Kerroimme kummitustarinoita kuuman kaakaon ja mokkapalojen siivittämänä. Ilta oli maaginen!

Kun viimein laitoimme nukkumaan, huomasin oitis että jokin on pielessä. Palelin, vaikka patjani olivat riittävän eristävät pakkasyölle ja makuupussini oli mukavuusalueeltaan -19 asteelle sopiva. Odottelin hetken mutten pystynyt jatkamaan unen hakemista ilman armotonta palelua. Puin päälleni pussin suojissa vaellushousuni ja kevytuntuvatakin merinokerraston päälle. Ja edelleen palelsi! Kylmä viima tuntui tulevan kyljistä läpi pussiin. Olin mielestäni tehnyt kaiken oikein.

Olin pystyttänyt telttani absidi tuulen suuntaisesti jotta saimme oviaukot vastakkain. Suljin sisäteltan oviaukon tuuletusräppänän tuulen tunkeutuessa ikävästi sisään.

Jossain vaiheessa yötä sain nukuttua suhteellisen lämpimästi. Auringonnousun hetkellä kylmyys hiipi pussiini takaisin.

IMG_20221012_175716__01
IMG-20221013-WA0024__01
Kuvan napannut Anne H.

Aamulla herätyskellon soidessa olisin voinut jäädä vielä puoleksi tunniksi lepäämään. Kaivautuessani ulos pussista havaitsin makuupussini olevan päältä märkä. Koska suljin illalla yhden tuuletusaukoista, hengitykseni oli siis kondensoitunut. Olipa moka.

Yllätyin kuinka kaunis aamu oli noustessani ulos teltasta! Taivas oli vaaleanpunainen, maa ja teltat jäässä. Hytisin edelleen, tein aamupalan makuupussini suojissa. Onnistuin kaatamaan suurimman osan puurostani maahan, onneksi vaellustoverilta herui kuivattuja hedelmiä puuron tuhdistamiseksi. Aamupalan kruunasi aito kaasukeittimellä valmistettu pannukahvi.

IMG_20221013_074609__01
IMG_20221013_092713__01

Lähdimme kulkemaan kohti Nuorgamia tähdäten korkeammalle tunturien rinteisiin kuin mitä itse edeltävänä iltana olin paikalle saapunut. Tämä osottautui hyväksi valinnaksi, kävely oli paljon helpompaa korkeammalla pois varvikoista ja soilta.

Seurassa patikointi oli hauskaa! Vaellustoveri oli kulkenut Kaldoaivilla useamman päivän ja sain olla hänen seuranaan hänen viimeisillä kilometreillään. Vierailimme palsasuolla ja viimeistelimme kymmenen kilometrin patikoinnin lumisateessa! Hetkeksi Kaldoaivin erämaa peittyi valkoiseen lumivaippaan.

Lokakuu on näyttäytynyt tänä vuonna uudella tavalla. En aikaisempina vuosina ole varannut luonnossa liikkumiselle yhtä paljon aikaa, nyt olen päässyt kokemaan upeita auringonnousuja ja -laskuja, aamun pikkupakkasia ja iltojen taivaan ruskoa. Ehkä jonain vuonna minäkin vaellan lokakuun puolivälissä ja koen lisää näitä upeita hetkiä.

IMG_20221013_105045__01
IMG_20221013_152915__01

Jälkikäteen yöllisestä palelemisesta keskusteltuani muiden retkeilijöiden kanssa ja mietittyäni asiaa tarkemmin voisin kuvitella pakkasen ja avoimen järven tuottaman kosteuden olleen syy. Tuolla makuupussi – untuvatakkikombolla luulisi pärjäävän alle viiden asteenkin pakkasilla… 😉

Linkki lähtöpaikalle Heikkovárrille

Linkki Fárppaljávrin leiripaikallemme

Kaldoaivin erämaan vaellus – Adolfin kammi – yö Njuohkarin maastouralla – Njuohgárggu- Njallavárri

DSC_7169

Kaldoaivin erämaan vaelluksen toisen osan löydät tästä linkistä

Kun taukoni Adolfin kammilla päättyi, oli aika jättää haikeat hyvästit vaellukseni itsenäiselle osuudelle. Korvissani kaikui Junkersin hylyn natina vilkuttaessani heipat Yläpulmankijärven putoukselle, mieli haikeana muistelin edeltävän illan auringonlaskussa kalliota vasten lennellyttä piekanaa. Adolfin kammi oli tarjonnut ikimuistoisen viipymän.

Koira oli edelleen oudon vaisu noustessamme ylös tunturiylängölle. En huomannut sen askelluksessa mitään poikkeavaa, ruoka ja vesi maistuivat. Siinä vaiheessa kun koira istahti alas eikä enää suostunut liikkumaan koin pienen hermoromahduksen. Huolissani aloin selvittämään miksei koira liiku, tarkistin anturat ja löysin muutamasta pientä haavaumaa. Rasvailin Kiiskin tassut ja kaivoin herkkupussin esille – koiraan tuli eloa!

Herkkujen avulla sain siirrettyä meidät pois varvikoista. Selvästi kuivalla jäkälällä kävellessä Kiken vauhti hidastui ja muuttui epämukavaksi. Hakeuduin soille ja porojen poluille, kiertelimme turhankin pitkiä mutkia mutta en voinut viedä koiraani jäkälän peittämille alueille.

DSC_7174
DSC_7175

Päivä oli onnekseni viileämpi kuin edeltävänsä. Avotunturissa aurinko ei antanut armoa, varjoa ei ollut kuin kivien ja matalien vaivaiskoivikoiden alla.

Pidimme taukoja, istuimme mukaville paikoille ihan vaan olemaan ja nauttimaan viimeisistä hetkistä tunturissa. Olo oli hyvä, huoli koiran jaksamisesta lymysi takaraivossa. Suunnittelin uuden lyhyemmän reitin, mikäli uralla kulkeminen olisi yhtä epämukavaa kuin varvikossa.

Ennen uralle siirtymistä kiersimme vielä Goallágotteoaivin, alueella oli paljon poronsarvia ja yksiä raahasinkin hetken mukanani kunnes päätin jättää ne yhdelle kivelle. Ehkä joku vaeltaja löytäisi ne siitä ja pohtisi miten ne ovat siihen päätyneet.

Kun saavutimme uran odottelin hetken pienen puron varrella ennen kuin lähdimme kulkemaan. Kiirunaparvi kiirehti pulputtaen karkuun, jännä etteivät lentäneet pois.

Uralla koira lähti kuin lähtikin painelemaan edelläni! Olin onnellinen, mutapohjaisella baanalla oli selvästi mukava tassutella eteenpäin. Päätin opettavani Kiiskin tossuille vastaavanlaisia tilanteita varten.

Ura kulki Urroaivi Dahjegen reunaa myöten paljastaen Duottar Galddojärvellä seisovan suuren tuvan. Kaksi maastopyöräilijää pysähtyi jutustelemaan pitäessäni patukkataukoa Alla Gálddoaivin rinteellä. Hieman petyin tavatessani muita ihmisiä, yksinolo toi omanlaista seikkailufiilistä.

Alla Gálddoaivilla aloin suunnitella yöpaikkaa. Alkuperäinen yöpaikkani oli kovalla tuulella liian suojaton, jatkoimme uraa pitkin kohti Aldoleakšaa. Oletin Njuohkarin ja Pulmankijärven maastouran risteyksen olevan hyvin erottuva, kuljin siitä kuitenkin reilusti ohi ja jouduimme suunnistamaan oikealle reitille maastoa pitkin. Maastoura muuten katoili tunturien päällä, kannattaa olla tarkkana.

Olimme jo kulkeneet enemmän kuin suunnitemmissa oli. Laskeutuessamme Aldoleakšan kohdille väsymys toi huolta mielialaan, uskaltaisinko yöpyä paikassa jossa en näe kauas?

Valitsin yöpaikaksemme turvalliselta tuntuvan tasaisen kohdan suurten nyppylöiden edestä. Teltan lähellä oli suolampi ja hieman kauempana virtaava puro josta sain juomavedet. Olo oli levoton ensimmäistä kertaa vaelluksen aikana. Katselin lähirinteillä puuhastelevia poroja, ei yöpaikkani kovin turvaton voi olla jos porotkin viihtyivät siellä.

Valmistin herkullisen päivällisen ja nautin sen teltan absidissa auringonlaskua seuraten. Valo värjäsi taivaan kauniiksi ja pian huoleni muuttui iloksi. Miksi pelkäisin niin kaunista paikkaa? Sitäpaitsi, mitä ihmettä karhu hakisi niin karusta ympäristöstä…

Nukkumaan laittaessani joutsenten huudot kaikuivat läheiseltä järveltä. Mietin kuinka onnekas olinkaan saadessani kokea niin hienon illan keskellä karua Kaldoaivia.

Aamulla olo oli kaikkea muuta kuin reipas. Makasin koira kainalossani pitkään, Kikelläkään ei ollut kiire nousta ylös.

DSC_7180

Vaelluksemme jatkui uraa pitkin. Njuohgárggun uraa käytetään myös Kaldoaivi ultra trailissa ja oli mukava nähdä välillä pyörän jälkiä mudassa.

Harmaita hiuksia aiheutti katoileva ura ja halu pitää koira pois terävältä jäkälältä. Vastaan tuli kaksi vaeltajaa jotka huikkasivat olevansa polulla etsiessäni sitä väärästä paikasta.

Korkealta näin Buolžžatin harjut, töistä tutun Ávvačohkan ja vaellukseni alkupään Bársin. Tuskastutti, vaellukseni lähestyi selvästi loppuaan. Viimeistä yöpaikkaa kohti kävely ei tuntunut riemukkaalta, olisin voinut jatkaa vaellusta vielä parilla päivällä.

Tunnistamattomaksi jäänyt haukka kävi ilahduttamassa nousuani Njuohgárgguun. Huipulla pidettiin taas tauko, en ollut valmistanut lounasta lyhyen välimatkan takia.

Laskeutuessamme alas Njuohkarjärvelle sadepilviä alkoi kerääntyä taivaalle. Säkölinjat humisivat hiljaisuudessa ja savun tuoksu tavoitti nenäni. On muuten karmivaa haistaa savua ja tupakan haju yksin kulkiessa kun ei näe muita.

Maasto muuttui jälleen puiseksi, pystyyn kuolleet mittarin tuhoamat koivut tuntuivat kodikkailta, niitä näkee lähes päivittäin Nuorgamissa.

Kuljimme hiljaisten porokämppien ohi seitakivelle jolle jätin sen läheltä löytämäni suuren valkoisen sulan. Epäilin jonkun muun uhranneen sen seidalle joten tuntui vastuulliselta ojentaa se takaisin. Hiljainen hetki seidalle ja patikka jatkui.

Leiripaikaksi valitsin puron varrella olevan pienen lompolon. Olen jo vuosia sitten haaveillut yöpyväni siinä joten oli suorastaan lottovoitto saada mahdollisuus pystyttää teltta tasaiseen varvikkoon. Sain tosin taistella tuulessa lentelevän telttakankaan kanssa saadakseni sen tuulensuuntaisesti, en muista että kertaakaan aikaisemmin teltan pystytys olisi ollut yhtä hankalaa!

DSC_7183

DSC_7186-2

Nautin viimeisestä illasta täysillä, sateinen sääkään ei lannistanut fiilistäni. Takana oli upea, ikimuistoinen vaellus jonka tuoreita muistoja tahdoin vaalia. Istuskelin teltan oviaukossa pitkään, kokkailin ja keittelin teetä illan lämmikkeeksi. Kiiski nukkui teltan perällä patjallaan, se ei kovin mielellään lähtenyt sateeseen iltapisuille, mutta pienen lahjomisen jälkeen se kävi pyörähtämässä pihassa ja palasi takaisin lepäämään.

Olin ehtinyt lukea kirjani loppuun mutta sen monimutkaisen juonen takia aloitin lukemaan alusta. Ehdin lukea kirjaa sen puoliväliin saakka ennen nukahtamista.

En palellut yhtenäkään yönä. Kaksi viimeistä aamua olivat lämpimiä, oli mukavaa köllötellä koira kainalossa ja miettiä tulevaa päivää. Etenkin viimeisen aamun fiiliksen tahdoin painaa mieleen. Öisestä sateesta oli vain tuoksu ja kosteus jäljellä, auringon säteet kimmeltelivät märillä varvuilla.

Aamiaiseksi valmistin tuhdin puuron kuivatuilla marjoilla ja maapähkinävoilla. Vaelluksen aikana syntynyt vakava kofeiinihimo auttoi juomaan turhan tuhdiksi keitetyn pannukahvin.

Sitten olikin vaelluksen haikein osuus edessä, hyvästien jättäminen erämaalle. Oli samalla ihana ajatus lähteä kotimatkalle perheen luokse, mutta hyvin vaikeaa tiedostaa että seuraava vaellus on vasta kuukausien päästä. Aloittelevana yksinvaeltajana oli hankalaa jäädä yksin omien ajatusten kanssa, nykyään osaan sysätä stressin ja huolet muualle ja keskittyä hyvään. Vaelluksilla on mahdollisuus irrottautua arjesta ja antaa aikaa itselle.

DSC_7190

Kotimatka oli seitsemäntoista kilometrin pituinen. En pitänyt ollenkaan kiirettä, haaveilin, kuuntelin podcasteja ja pidimme lounastauon Várdoaivilla. Sieltä käsin katselin talven työmaastoja, enpä tuolloin ajatellut vaeltavani lähistöllä. Hieman ehkä harmittaakin kun ensi kesän kohteet ovat suunniteltuna, pidän karttojen selailusta.

Kuuden päivän pituisella vaelluksella oli ilo huomata kuinka vuosien harjoittelun jälkeen pystyn leiriytymään minne tahdon, kulkemaan kartan ja kompassin avulla sekä kuinka kunto kestää kulkea pidempiäkin matkoja tarpeen tullen. Nyt kun pidin huolen ruokailuista mieliala pysyi korkealla. Tahdonkin siis antaa yksinvaellusta harjoitteleville neuvon – syö, juo ja lepää.

Oakkostanjávrilla edellä kiirehtinyt Kiiski alkoi haistella ilmaa. Tiesin perheeni odottelevan minua parkkipaikalla, liekkö kuuli heidät kaukaa? Sateenkaari laskeutui kauniisti Njallavárrin rinteeseen, sen näkeminen kosketti – lähtiessäni Vetsikosta näin nimittäin myös sateenkaaren. Alku ja loppu.

IMG_20220828_105216__01

Kaldoaivin erämaan vaellus – Uhca Reatkávárri – Adolfin kammi – Junkers

DSC_7108

Ensimmäisen osan Kaldoaivin erämaan vaelluksesta löydät tästä linkistä.

Herätyskellon soidessa kahdeksalta olisin voinut nukkua pidempäänkin. Aamujen ensimmäiset minuutit kuluivat koiraa rapsutellessa pitkän yön jälkeen, samalla sai koottua ajatuksia tulevasta päivästä. Kuuntelin hiljaisuutta upottaessa sormeni koiran pitkäkarvaiseen turkkiin, oli terapeuttista nyppiä irtoavaa pohjavillaa.

Luonnossa virkistyn nopeasti ja saan paljon aikaan heti aamusta. Nousimme hiekkaiseen rinteeseen keittelemään puurot ja kahvit, Kiiski söi omaa aamiaistaan vähän kauempaa. Keitin ensiksi kahvivedet, koiran juomakuppi oli pudonnut Vuoknolin varvikkoon edeltävänä päivänä ja se sai käyttää kattilaa juomakuppina ennen puuron keittelyäni. Toki puhdistin kattilan ennen kuin otin sen omaan käyttööni.

Päivästä oli tulossa lämmin. Seurailin auringon värjäämällä rinteellä lentelevää haukkaa, lähistöllä ruokailevat porot olivat yön aikana siirtyneet kauemmaksi leiristä. Onneksi, ei ole kiva herätä kesken unien Kiiskin murinaan kun se kuulee porot kauempaa.

DSC_7111
DSC_7115
DSC_7116
Reatkájohka

Reittini kulki soita väistellen Buolžžalta kohti Uhca Reatkávárria. Sateisen syksyn vuoksi en voinut olla kohtaamatta kosteikkoja, välillä käveltiin kenkien alla rapisevalla jäkäläkentällä. Edeltävästä päivästä oppineena välttelin kosteikkoja, yhtä ojaa ylittäessä onnistuin kuitenkin upottamaan saappaani mutaan, koira oli lyhyellä hihnalla porojen takia ja onnistui nykäisemään minut kumoon. Otin käsillä vastaan ojan penkereestä jotten kastelisi itseäni mutaan.

Ranteet hellinä kömmin ylös ojasta, kameran linssin suojus oli osunut polveen ja lentänyt mutaan. Pesin käteni ja suojuksen joella, hitsi mitä säätöä.

Uhca Reatkávárrille oli helppo suunnistaa. Kuollut koivikko oli jännittävä kulkiessamme vaaran rinnettä myöten kohti Reatkájohkaa. Maaruskaa oli havaittavissa, läheiset järvet kimmeltelivät auringossa.

Oletin, että Reatkájohka erottuisi hyvin maastosta. Kuljin hieman liian pitkälle etsiessäni jokea, päädyin pitämään lounastaukoa nyppylälle ja samalla tsekkaamaan sijaintini gepsillä. Naurahdin, joki oli aivan lähellä ja erotinkin sen tarkemmin katsoessani suolta. Märän kesän perusteella olin tosissaan odottanut vaikeahkoa joen ylitystä.

Nautin tauosta. Taivaalla jylisi lentokone, muuten en tehnyt havaintoa muista ihmisistä. Rapsuttelin koiraa, termariin tekemäni nuudeliannos satay-kastikkeella maistui erinomaisen hyvältä. Satayt olin kuivannut, inspiraationa toimi Saara Atulan retkiruokakirja.

DSC_7121
Edessä Báljahaš
DSC_7123
Aldovárri
DSC_7127
DSC_7130

Syöty annos nostatti hieman huolestuneeksi kääntynyttä mielialaa. Minulle vaeltaessa on tärkeää huolehtia ettei verensokeri laske, samalla mieliala muuttuu huolestuneeksi, ikävöiväksi, pelokkaaksi – you name it. Ruokailemalla säännöllisesti pysyn hyvällä tuulella ja jaksan paremmin.

Megamustikoita nautittuamme ylitimme joen. En voinut kuin ihastella kuinka kauniisti joki virtasi kohti järviä, miten vaihtelevaa tunturiluonto olikaan.

Kuljimme rapisevaa maastoa pitkin kohti Báljahaš- nimisen tunturin selkää. Aurinko paistoi armottomasti, pilvet ohittivat sen taidokkaasti eikä tuulen virekkään viilentänyt. Istuskelin kivillä ja annoin koiran viilentää itseään satunnaisilla kosteikoilla. Selällä oli runsaasti poroja jotka joko siirtyivät kauemmaksi lähestyessämme tai käväisivät lähempänä tsekkaamassa keitä oikein olemme.

Tiesin Duottar-Báljahašjávrin etelärannalla olevan vanhan kämpän, en kuitenkaan uskonut vierailevani sillä. Kun kämppä ilmestyi mystisenä avotunturiin, oli pakko korjata suuntaa ja käväistä katsomassa rakennelmaa. Katto romahtamaisillaan, vankat seinät antaisivat vielä muutaman vuoden talven tuulissa suojan kulkijalle. Kamiina oli luhistunut lattialle, liekkö osiakin viety pois. Pihassa oli metalliromua ja varvikossa lasia.

Matka jatkui.

DSC_7133
DSC_7137
DSC_7140

Vaellukseni kuumin hetki oli käsillä. Avotunturi ei antanut armoa, tunsin kuinka aurinkorasvan vaikutus hälveni poskilla. Ákšonjunnin eteläreunaa pitkin kulkeminen vaati tarkkuutta, oli varvikkoa ja suota. En tahtonut yhtäkään ylimääräistä lisämetriä kahdenkymmenen kilometrin päivämatkani varrelle. Koira kulki hyvin, hieman huolestutti kuumuus.

Jalkoja kolotti, kumisaappaat olivat hiestä kosteat ja housuvalintani vaellukselle oli huono. Pidän vaellushousuistani niiden joustavuuden takia, nyt huomasin etteivät ne hengittäneet lähes ollenkaan.

Pieni tuulenvire tuntui piristävältä kasvoilla. Kohtasimme tunneilta tuntuneen ajan jälkeen viimeinkin Ákšoleavššajávrin rantaan ja siitä pienelle kauniille purolle ja viimeinkin saavutimme maastouran. Olo oli juhlallinen, nautimme urasta tosin vain parin metrin verran kun ylitimme sen jatkaaksemme kulkuamme maastossa.

DSC_7144
DSC_7147
DSC_7150

Maasto muuttui karummaksi, suunnistusta vaikeuttivat pienet nyppylät ja syvänteet. Nousin yhdelle nyppylälle pitämään evästauon, kolmisen kilometriä pitäisi vielä jaksaa Adolfin kammille.

Lyhyesti; oli tuskaa ja väsyttävää kulkea varvikoissa. Suunnistin armollisesti gepsiä käyttämällä Adolfin kammin putoukselle vievälle joelle jota seuraillen oli helppo saavuttaa jyrkänne jota myöten laskeutumalla pääsimme viimeinkin päivän kohteeseen. Kaikki väsymys katosi kohtaessamme komean putouksen laattamaisista kivistä koostuvassa kallionrinteessä. Hieman pyytelin Fiellun putoukselta anteeksi todetessani kuvissa niin pieneltä näyttävän putouksen olevan jopa komeampi kuin Kevon nähtävyys! Ei saisi vertailla, komeita kaikki.

Ilta kului huoltohommissa, leirin pystytys, ruokailut, pesut ja pisut. Teltassa jaksoin vielä hetken lukea kirjaa ennen yöunille laittoa.

DSC_7153
DSC_7154
DSC_7157

Aamiaisen söin kammissa. Illalla teltta tuntui mukavalta vaihtoehdolta ja hyvä näin – jos olisin illalla lukenut kammikirjaa olkisin menettänyt yöuneni Adolfin kammin legendanomaisen kummitustarinan vuoksi. Kammin historiasta kertovassa Kammi- kirjassa nimittäin kerrottiin Junkers- lentokoneen hylyltä tuodusta tuolista, joka oli varta vasten tuotu kammiin Adolf nimisen lentäjän istuimeksi. Öisin vaeltajien nukkuessa lentäjä jatkaa lentoaan…

Päivän suunnitelmana oli käväistä ilman rinkkaa Junkers-52 hylyllä, lounastaa kammilla ja jatkaa vaellusta kymmenen kilometrin verran.

Olin tyytyväinen Kiiskiin, se näytti kulkevan polulla reippaasti vaikka aamu oli ollut sille hyvin laiska ja rento. Ruoka ja vesi maistuivat hyvin. Ylitettyämme Pulmankijoen ja saavuttaessamme jälleen kuivan jäkäläisen kankaan sen kulku hidastui. Olin hieman huolissani, ajattelin sen vain kaipaavan lisää lepoa.

Junkersille ei ollut kuin yhteensä parin kilometrin poikkeama päivämatkaan. En ollut oikein varma sen sijainnista, toivoin sen sijaitsevan lähempänä kuin mitä olin karttaani merkinnyt. Kun saavuttaa alueen suuren nyppylän, siitä ei ole kuin pieni kävelymatka koilliseen.

DSC_7160
DSC_7164
DSC_7167

Junkers oli pysäyttävä näky. Hylky natisi tuulessa aavemaisesti, vuonna 1944 Neuvostoliittolaisesta ohjuksesta osuman saanut lentokone on maahansyöksystä lähtien maannut sijoillaan. Maahansyöksyssä ei kuollut kukaan.

Kiertelin hylyllä ja kauhistelin mihin kuntoon se on vuosien aikana mennyt. Vielä karumpaa oli kuitenkin se tosiasia, että maahansyöksyn aikaan käytiin sotaa ja lentokone on materiaalinen muisto kovista ajoista. Hieman erilainen nähtävyys vaellukselle, todellakin käymisen arvoinen kohde!

Aikani ihmeteltyäni hylkyä palasimme Adolfin kammille. Joelta Ylä-Pulmankijärvelle kävellessä tunsin pientä jännitystä, koira kulki hitaasti ja haisteli ilmaa mietteissään.

Kammilla pidettiin pitkä tauko, ruokailin ja annoin koiran levätä. Oli mukavaa, kun tiedossa olisi lepopäivä kahden pitkän päivän jälkeen. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olismme jääneet toiseksi yöksi hyväksi todetulle leiripaikalle.

Seuraavassa osassa jatkamme matkaa kohti Njuohgárggua.