Lemmenjoen minivaellus esikoisen kanssa 27-29.7

DSC_3274 DSC_3279
DSC_3282
Lasten kanssa vaeltaminen on asia, jota odotan innolla. Tahdon antaa lapsilleni mahdollisuuden tutustua itselleni rakkaaseen harrastukseen ja kokea luonnon ihmeet sekä opettaa siellä liikkumisen hyvissä ajoin. Vaeltamiseen kuuluu luonnon arvostaminen ja suojeleminen, uskon että jo pienestä pitäen esimerkkiä näyttämällä kukin meistä aikuisista pystyy vaikuttamaan luonnon monipuolisuuden säilymiseen pienillä teoilla.

Ryhdyin suunnittelemaan kahden yön minivaellusta karttapaikkaa ja luontoon.fi – sivustoa hyödyntäen. Eksyin Lemmenjoen sivuille ja pian karttapaikkaan oli piirettynä 19 kilometrin suunnitelma ja venekyydit varattuna Lemmenjoen Lumolta.

Lemmenjoella kulkee 25 kilometrin pituinen Kultareitti, jonka koin olevan meille hieman rankka Jäkäläpäälle nousun takia. Kuljimme muuten samaa reittiä, mutta skippasimme tunturiin nousun Jäkälä- Äytsin kautta. Jäkälä-Äytsillä eteemme sattui kyltti, jossa kullankaivuu-alueella kulkeminen kiellettiin vaarallisuuden takia, jouduimme nousemaan ylös tunturiin Gaskoaiville.

DSC_3284 DSC_3286
Venekyytimme lähti Njurgulahdesta. Vene oli täpöten täysi ja kyytiä vailla olevia vaeltajia kehotetaankin varaamaan itselleen paikat.

Kerran jouduimme kävelemään rannan kautta jotta vene pääsi matalikon ylitse. Jäimme pojan ja yksin vaeltavan miehen sekä hänen koiransa kanssa Ravadaskönkäälle, osa kyytiläisistä kävi katsomassa köngästä ennen matkan jatkumista.

Ennen vaeltamaan lähtemistä kävimme katsomassa suurta koskea, kahdeksan vuotta sitten ollessani kouluryhmän kanssa vaeltamassa Lemmenjoella könkäällä hyppi taimenia, nyt siellä oli hiljaista.

Lähdimme kuuden aikaan kävelemään seitsemän kilometrin päivämatkaamme. Polku oli osittain hankalakulkuinen kivikon takia. Arvioin esikoiseni jaksavan kävellä kymmenisen kilometriä päivän aikana hänen kulkemiensa retkien perusteella. Jokainen lapsi on yksilö, joten kannattaa arvioida lapsen jaksaminen tuttujen polkujen mukaan.

Poika kantoi rinkassaan taukokenkänsä, vaatteensa ja mukaan otetut lelut, muistipeli ja yatzy. Otin huomioon pakatessani sen että tarvittaessa jaksaisin kantaa oman rinkkani lisäksi myös hänen.

Polulla riitti ihmeteltävää. Opastekylteistä ja poron raadoista sekä luista riitti keskusteltavaa. Kuvassa näkyvä raato selvästi jännitti tuoreuttaan. Kieltämättä itseänikin mietitytti mikä tappoi pororukan.

DSC_3310 DSC_3308
Pidimme ruokatauon 3,5 kilometrin jälkeen nuotiopaikalla. Paikalla oli paljon muita vaeltajia ja saimme paistaa makkaramme valmiilla tulilla. Söimme myös välipalapatukat ja annoin pojalle toisen mehukeittopurkeista.

Viimeisillä kilometrillä alkoi väsyttää. Katselimme kartasta yhdessä missä kuljimme ja paljonko matkaa olisi vielä jäljellä. Selvien maamerkkien tullessa vastaan (joet, maaston korkeudet, mäet) näytin ne hänelle kartasta. Jokien ja alamäkien kohtaaminen innosti jaksamaan kun tiesi paljonko matkaa niiden jälkeen oli jäljellä.

Yöpaikan sillan tullessa näkyviin jätkä pinkaisi juoksuun!

Yöpaikassamme ryhdyimme ensimmäisenä iltapalalle. Nuotioringillä paloi edelleen, joten saimme paistaa loput makkaroistamme heti. Lisukkeeksi tarjosin kaakaota ja leipää. Suolapähkinät ja karkit toivat extra-energiaa.

Teimme iltatoimet joen varrella ja pystytimme teltan autiotuvan taakse. Kello oli puoli yksitoista alkaessamme nukkumaan, en jaksanut edes lukea lehteä. Kuten muinakin vaellusten ensimmäisillä telttaöinä, en nytkään saanut unen päästä kiinni vaikka mukanani oli melatoniakin. Katselin kateellisena poikani unta. Yöllä nukahdettuani heräsin kylmyyteen ja jouduin pukemaan lisää päälle. -5 asteen pussini ei selvästi riitä edes kesäkeleille…

Ennen vaeltamaan lähtöä teltasta kannattaa tehdä tuttu paikka, jottei yöunet mene jännittäessä. Kannattaa myös panostaa lapsen makuupussiin ja alustaan. Ostin pojalle oman 7cm paksuisen ilmapatjan 2 cm paksuisen tilalle, pyöriminen ja patjalta valuminen loppuivat siihen.

DSC_3315 DSC_3322
DSC_3340
Aamulla otettiin rennosti. Poitsu heräsi jo seitsemältä, minä huonojen yöunien takia annoin hänen katsoa puhelimeen ladattuja piirettyjä jotta sain levätä vielä hetken. Kun lapsi osaa lukea, piiretyt saavat jäädä kotiin yöretkiltä.

Aamupalaksi keittelin kananmunat puuron ja ruisleivän lisäksi. Olimme viimeiset jotka poistuivat leiripaikalta. Koska suunniteltua matkaa olisi vain seitsemän kilometrin verran, en pitänyt kiirettä matkaan lähdön kanssa.

Kävelimme kultareittiä pitkin risteykseen, josta lähdimme kulkemaan kohti Jäkälä- Äytsiä. Karttaan on merkitty polku kulkemaan kullankaivuualueen halki, mutta koska valtaukset ovat yksityisiä, polulla kulkeminen oli hankalaa kun mökkipihoja sai vältellä. Myös jokien ylitykset olivat hankalia rikkoutuneen sillan ja suurten kivilohkareiden takia. Korhosen kohdilla löysimme kyltin, jossa kultareitiltä poistuminen kiellettiin joten keskeytimme Jäkälä- Äytsin läpikulun siihen. Hieman harmitti, emme olisi menneet alueelle ollenkaan mikäli tieto kiellosta olisi tullut aikaisemmin vastaan. Edes luontoon.fi- sivulta en tietoa löytänyt.

Joka tapauksessa, kultareitin kohdalla olleet vanhat kaivinkoneet olivat vaelluksemme mielenkiintoisin nähtävyys pojalleni. Tänä kesänä Lemmenjoen koneellinen kullankaivuu loppui kokonaan.

DSC_3345 DSC_3347
DSC_3354
Reittisuunnitelmani meni uusiksi, kun lähdimme kulkemaan kultareittiä pitkin Gaskoaivin rinteessä. Huomasin reitin kulkevan takaisin päin, joten lähdimme suunnistamaan tunturin rinnettä ylös.

Nousu oli rankka ja hieman pelkäsin miten esikoiseni jaksaa vaeltaa loppupäivän. Pidimme taukoja rinteessa ja tutkimme jälleen karttaa. Soitimme isille kotia ja lähettelimme isovanhemmille kuvia vaellukseltamme.

Pian Jäkäläpään lentokentän maamerkit alkoivat erottua vastapäisen tunturin huipulta. Olin maininnut lentokentästä pojalle ennen reissuun lähtöä ja hän innoissaan ryhtyi kiikaroimaan kenttää toiveenaan nähdä lentokoneita.

Vaikkei lentokoneita näkynytkään, innostus auttoi jaksamaan Gaskoaivin polulle saakka. Pidimme ”höpötauon”, söimme välipalaa ja venyttelimme ennen kuin lähdimme suunnistamaan kohti kultareittiä.

DSC_3362 DSC_3365
DSC_3370
Suunnistukseni meni päin mäntyä kulkiessamme ilman karttaa. Kuljimme liikaa etelään ja jouduimme kulkemaan hieman ylimääräistä osuaksemme polulle. Kuuntelimme musiikkia ja lauloimme viimeisten kilometrien aikana, jalkoja alkoi väsyttää. Innostus nousi taivaisiin päästessämme Morgamojan risteykseen ja kohdatessamme aidatun museoidun alueen ennen autiotupaa.

Morgamojan kultala, eli Pellisen kämppä ja sen pihapiiri olivat täynnä mielenkiintoisia vanhoja rakennuksia. Autio- ja varaustuviksi muutettu kämppä oli aivan joen rannalla, toisin kuin telttapaikka jonne sai kiivetä jyrkkiä metallisia portaita pitkin.

Portaita pitkin sai kulkea aina kun tarvitsimme vettä tai kävimme vessassa. Vasta lähtöpäivänä selvisi että myös telttapaikoilla oli käymälä… Ainakin jalat saivat treeniä, jos ei muita plussia portaista löytänyt.

DSC_3372 DSC_3386
DSC_3388 DSC_3394
Ruuiksi olin varannut muutamaa eri pastaa ja nuudelia. Poika valitsi yllätys yllätys- nuudelia päivälliseksi ja söikin ne santsaten hyvällä ruokahalulla. Minulle jäi kokonainen italianpata, jota yritin tarjota turhaan.

Tärkeinta vaelluksella on saada ruuasta energiaa, joten hyväksyin tämän yksipuolisen ruokavalion. Jälkkäriksi vaahtokarkkikaakaota ja suolapähkinää, mitäpä muutakaan.

Iltapalaksi yritin paistella lettuja huonoin tuloksin. Kaasukeitin on liian kuuma lettujen paistolle, joten samalla suolapähkinälinjalla jatkettiin. Onneksi myös ruisleipä maistui…

Tiskasimme yhdessä astiat joen rannalla ja kävimme kurkkaamassa vastarannan maakellaria. Paikalla oli useampi telttakunta ja kaksi muuta vanhempaa lasta, Morgamoja oli herännyt henkiin päivän kuluessa. Illalla säätiedotteista poiketen satoi vettä ja vetäydyimme telttaan aikaisin. Poika kauhisteli puheensorinaa joka kuului ulkoa nuotiopaikalta, pian ihmiset kuitenkin vetäytyivät telttoihinsa ja hiljenivät. Olin pystyttänyt teltan ensimmäiselle hyvännäköiselle paikalle enkä ollenkaan ajatellut että nuotiopaikan läheisyys saattaisi olla ongelma.

DSC_3398 DSC_3400
En tiedä mitä tapahtui, mutta teltta imaisi kaiken kosteuden itseensä. Kaikki tuuletusräppänät olivat auki, silti yöllä herätessäni havaitsin pojan makuupussin olevan märkä. Aamulla vaatteeni olivat kosteat ja jouduimme jättämään teltan kuivumaan sisältä aamutoimien ajaksi.

Herätys oli seitsemältä, meidän täytyi ehtiä 4,5 kilometrin päähän Kultahaminaan kahtakymmentä vaille kahdeksitoista. Aamupala ei maistunut pojalle ja uudet, pari kertaa käytetyt Salomonin vaelluskengät olivat alkaneet hiertää.

Lähdimme yhdeksältä kävelemään. Väsymystä oli ilmassa. Kapsuojan nuotiopaikalla poika sai paljon kehuja muilta vaeltajilta ja mukava, jo ensimmäisen päivän taukopaikalla kohtaamamme nainen antoi hänelle herkkuja kuultuaan ettei aamupala ollut maistunut. Oma karkkipussimme oli kaatunut kahdesti maahan enkä ollut mitoittanut pähkinöitä tai välipalapatukoita oikein.

Kultasatamaan saapuessamme mönkijäparkki riemastutti ja heti ensimmäisenä kävimme katsomassa kullankaivajien ajokit. Kultasataman telttapaikat olivat Morgamojan tapaan portaiden päässä ja poika olisi tahtonut mennä katsomaan paikan heti, sain suostuteltua hänet jättämään rinkan rantaan ja pitämään pienen tauon ennen reissun tuhannetta porrastreeniä.

Joen rannalla oli paljon porukkaa. Jännitimme mahtuisivatko kaikki kyytiin, lisäksemme vain kolme henkilöä oli varannut paikat veneestä. Jokiveneen saapuessa kävi ilmi että kaikki pääsisivät Njurgulahteen ja kotimatkamme alkoi kaunista Lemmenjokea pitkin.

Vaeltaminen viisivuotiaan kanssa oli juuri sellaista kuin kuvittelinkin. Paljon taukoja, tutkimista ja herkuttelua. Vaikka väsyttikin, tsemppaamalla ja karttaa tutkien jaksettiin jatkaa matkaa. Itse ruoka ei maistunut, nuudelien lisäksi olisin voinut pakata mukaan enemmän välipalapatukoita, keksiä ja pullaa tai rinkeleitä.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Lopuksi  vielä muutama huomio, jotka auttavat vaelluksen suunnittelussa;

  • Onko lapsesi tottunut yöpymään luonnossa? – tutut äänet ja yöpymisympäristö auttavat saamaan hyvät yöunet.
  • Onko retkeily tuttua? – metsä ja siellä kulkeminen voivat jännittää. Repun kantaminen ja vaellukselle mukaan otettavat kengät kannattaa testata etukäteen.
  • Paljonko jaksaa kävellä päiväretkillä? – Tiesin esikoiseni jaksavan kävellä nelisen kilometriä ongelmitta päiväkotipäivän päätteeksi, joten uskalsin lisätä kilometrejä muutaman.

Myös nämä seikat auttavat vaelluksen onnistumisessa;

  • varmasti maistuvat retkiruuat, mahdollisimman tuttuja makuja
  • extraherkut, tiedättehän lapset – ikinä ei tiedä mikä maistuu :D.
  •  hyvät kengät (esim. välikausikengät)
  • sopivasti kannettavaa, oma rinkka kannustaa jaksamaan. Mielummin kevyt kuin liian raskas.
  • lapsen oma ea- pakkaus, huomioi että särkylääkkeet sopivat myös lapselle.
  • säänmukainen varustus, lämmintä mukaan vaikka olisi luvattu aurinkoista keliä. Uimapuku jos mahdollisuus uida. Taukokengät.
  • Plan B, turvallisuussuunnitelma.
  • tekemistä leiriin, muistipelit, piirrustusvehkeet, lukemista, kiikarit.
  • vaelluksen aikana on hyvä opetella erätaitoja, tulentekoa (ja sen vastuullisuutta!), puukon käyttöä ja kartan lukua.

 

 

Yöpymishaasteen 12. yö – Skaidijärvi

DSC_3031
DSC_3019
DSC_3034
Nuku vähintään yksi yö ulkona joka kuukausi – haasteen tavoitteeni tuli saavutettua nopeammin kuin uskoinkaan. Alunperin tarkoituksenani oli nukkua joka kuukausi ulkona vähintään kerran, eli 12 yön verran vuoden aikana. Nyt vuodesta on meneillään 7. kuukausi ja viime viikonlopun Skaidejávrin telttareissu oli haasteen 12. ulkona luonnossa nukuttu yö.

Öitä on nyt kertynyt 8 teltassa, 3 autiotuvassa ja 1 kodassa. Toivon että öitä kertyisi jäljellä olevien kuukausien aikana useampi kuin yksi kuukaudelle.

Skaidijärven telttaretki oli esikoiseni ehdotus. Koska Ellin polun yöretkemme keskeytyi, hän ehdottomasti tahtoi  Nuorgamiin yöksi. Skaidijärvellä yövyimme viimekin syksynä.

DSC_3066 DSC_3061
DSC_3063
Polku päivälaavulle oli kostea, enkä ollut ajatellut asiaa ollenkaan pakatessamme rinkkojamme. Jouduimme hieman kiertämään polulta, mutta aivan laavun nurkilla vettä oli suolla niin paljon että poitsun kengät kastuivat.

Märät kengät eivät haitanneet illan ohjelmaa. Tiedossa oli makkaran paistoa muun iltapalan nauttimisen ohella ja päänumerona päästiin kokoamaan teltta yhdessä. Skaidijärven ranta on tuulinen paikka ja tällä kertaa pystytin teltan tarkemmin tarkasteltuani tuulen suuntaa. Illan kuluessa suunta vaihtui, muttei ottanut seiniin yhtä inhottavasti kiinni kuin viime syksynä.

Laavulta poistui kaksi retkeilijää ennen meitä ja saimme paistella eväämme kunnon hiiloksilla. Laavu oli lämmin ja kotoisa, teki niin kovasti mieli jäädä sinne yöksi. Koska paikka on suosittu, päätin viettävämme yön suosiolla teltassa.

Luvattoman sokerisen iltapalan jälkeen oli aika ryhtyä iltatoimiin. Hampaiden pesu luonnossa on paljon jännittävämpää kuin kotikylppärissä ja sain vaelluksestani lähtien kaipaamaani fiilistä takaisin. Aurinko oli alkanut mennä pilveen ja ranta väreili kauniisti sen viimeisissä esiin pilkahtelevissa valonsäteissä.

Teltassa oli kotoisaa. Lueskelin kirjaa ja kuuntelin hyttyskuoron laulua ulkopuolella. Poitsu pisti nukkumaan kerrastossa ja villasukissa, puin itselleni kerraston lisäksi fleecen.

DSC_3088 DSC_3080
Yö oli levoton. En taaskaan meinannut saada unta, tarvitsen selvästi melatonia telttaöihin nukahtamisen avuksi. Retkikaverini valui patjaltaan viereeni ja jouduin useamman kerran yössä siirtämään hänet paikoilleen.

Yöllä alkoi sataa rankasti. Kuuntelin hetken sadetta ja ihailin telttamme vedenkestävyyttä. Kerrankin sai nukkua pelkäämättä että aamulla kaikki olisi märkänä.

Aamu kuudelta havahduin poitsun heräämiseen. Sain armoa heräämiselle vielä hetkisen antamalla hänen katsoa piiretyitä puhelimestani, oli pakko saada nukutuksi vielä hetki jotta olisin skarppina myöhemmin päivällä jäädessäni kolmen lapsen kanssa keskenään kotiin.

Vapaiden telttaöissä on riski väsymisestä, työssä käyvänä vapailla on tarkoitus rentoutua ja vaikka kuinka luonto rentouttaa, yöunet ovat tärkeä osa kokonaisuutta. Retkeilyharrastuksen huono puoli onkin se, ettei voi kerralla ahmia liikaa…

Puimme sadevaatteet yllemme matalassa teltassa. Poitsua huvitti konttaamiseni, suht pitkänä tyyppinä pukeutuminen teltassa ei ole mikään helpoin nakki.

Aamupalaksi päätimme nauttia puuron sijasta makkaraa ja pullaa. Keittelin jetboililla kahvivedet ja aloin sytytellä kamiinaan tulia. Yleensä käytän pientä leukuani halkojen halkomiseen, tällä kertaa mukana ei ollut kuin pieni puukkoni. Ei mennyt montakaan iskua kun puukkoni terä jäi törröttämään halkoon ja kahva putosi lattialle.

DSC_3095 DSC_3100
DSC_3104
Katsoin puukkoani hieman typertyneenä. Harmitti, puolisoni isän tekemä puukko oli paras mitä koskaan olen käyttänyt. Yritin turhaan korjailla juuresta katkennutta terää ja lopulta tungin sen karvaiseen hirven nahkatuppeensa. Ei auttanut kuin lähtä halkovajalle heilumaan kirveen kanssa.

Poitsu katseli kiinnostuneena kun pätkin halkoja pienemmäksi ja keräsin niistä tuohta. Saimme kamiinan syttymään ilman puukkoakin ja aamupala nautittiin rauhassa.

Sade piti pieniä taukoja. Yhden aikana aloitimme teltan purkamisen ja sain sisäteltan pussiinsa ilman että se kastui. Läpimärän ulkoteltan tungin teltan säilytyspussin ulompaan taskuun.

Kävellessämme kohti autoa sade lakkasi, pilvet väistyivät ja aurinko alkoi lämmittää. Loistava loppu retkellemme! Kukkivat hillat ja suopursut reunustivat kosteaa polkua kävellessämme kohti parkkipaikkaa. Istumakivellä kävimme katsomassa kivistä pöytäryhmää ja ihmettelimme sinne jätettyä yksinäistä kenkää.

DSC_3108 DSC_3115
Kotona nostin teltan kuivumaan ulos aurinkoon. Myös sisäteltan kosteuden poistamiseksi. Lepäillessäni makuuhuoneessamme kuulin rankkasateen rummuttavan ikkunalautaa… Ulkona kuivunut teltta muistui heti mieleeni. Olisi vain pitänyt nostaa se suoraan autotalliin kuivumaan! Onneksi makuupussit roikkuivat pitkin asuntoa.

Puukollani on mahdollisuudet pelastua. Sen terässä saattoi olla valmistusvirhe metallin erisävyisen sisustan perusteella.

Postauksen Skaidejávrin rengasreitistä löydät täältä.

Kun äitiäkin jännitti – Yöretki Ellin polulle

DSC_2772DSC_2775
Tästä retkestä piti tulla kesäkuun ensimmäinen yöreissu, mutta äkillinen käänne juonessa muutti suunnitelmat täysin.

Jo kotona katselin esikoiseni menemistä ja huomasin siinä jotain erikoista. Illalla patikoidessamme Ellin polun merkityllä reitillä juttua riitti ja kaikki vaikutti olevan hyvin. Kävelytahti oli reipas ja telttayötä odoteltiin innoissaan.

Ellin polun reitti on 3,8 kilometrin pituinen merkitty reitti Utsjoen itäpuolella. Sinne matkaa kätevästi kylän keskustasta kävellenkin. Reitti kulkee aluksi Kuolleiden kuolpunan halki näköalatasanteelle ja laskeutuu siitä Ellin kuolpunaan, polku jatkuu Tenojoen rantaan saakka taukokodalle.

DSC_2779 DSC_2780
Ilta kodalla kului makkaraa paistaessa ja popparipulmaa ratkoessa. Mukaan ottamani kaasupullo olikin kulunut loppuun kesälomareissullamme enkä saanut keitintä toimimaan. Lopulta pari tuntia popparikattilaa kamiinan päällä lämmiteltyäni hoksasin laittaa koko helahoidon tuleen ja johan popparit alkoivat poksumaan.

Myöhään illalla aloitimme teltan kasaamisen pienessä tihkusateessa. Katselimme Tenolla ohi ajavia veneitä ja kävimme rannassa pesemässä hampaat. Kiiski seuraili tekemisiämme rauhallisena kodan vierellä, käyttäessäni sitä rannassa juomassa se onnistui sotkemaan itsensä rannan puskiin.

IMG_20200615_191531 DSC_2793
DSC_2795
Teltta oli idyllinen makuupusseineen ja patjoineen. Poika sukelsi pussiinsa innoissaan ja Kiiski pisti nukkumaan hänen jalkoihinsa. Hautauduin itsekin pussiini ja odottelin että poika nukahtaisi. Rannalta kuului puhetta, kurkistin unimaskini alta Kiken reagoimattomuutta – se nukkui täyttä häkää. On siinäkin vahtikoira, mietin.

Tunnin haaveiltuani säikähdin pojan alkaessa huutaa. Hän oli herännyt unestaan kuumeisena ja aikamme selviteltyä tilannetta päädyimme lähtemään kotiin. Kerroin faktat siitä, että joutuisimme kävelemään saman matkan takaisin autolle ja voisimme myös jatkaa yöretkeämme Ellin polulla. Hän tahtoi kotiin ja ymmärrän täysin miksi.

Aloin pakata kamppeitamme purkaen teltan ja pojan makuupaikan viimeisenä. Oma väsymykseni väistyi puuhatessa matalalla paistavan auringon innoittamana.

IMG_20200615_212557 IMG_20200616_000354
IMG_20200615_235924
Lähtiessämme kävelemään  synkässä mäntymetsässä jännitys valtasi mieleni. Kello oli puoli kaksitoista yöllä ja metsän eläimet olisivat varmasti liikenteessä. En voinut näyttää jännittyneisyyttäni pojalle ja vein hänen huomiotaan muualle maata ja ilmaa ahnaasti haistelevasta Kiiskistä.

Pokka meinasi pettää koiran pysähdellessä ja tuijottaessa syvälle metsään. Onneksi edes muutaman linnun laulu rikkoi metsässä vallinneen hiljaisuuden.

Yllätyksekseni poika tahtoi poiketa reitiltä katsomaan yhtä jännittävää kiveä. Hän oli selvästi piristynyt patikan aikana. Juttelimme metsän eläimistä ja hänen kysymyksensä siitä, mikä olisi metsän pahin eläin yllätti. Kysyin häneltä mikä hänen mielestään olisi pahin, karhu kuulemma. En voinut kuin myötäillä. Onneksi Ellin polulla törmää hyvällä tuurilla poroon tai hirveen.

Autolle päästessämme omakin jännitykseni oli kaikonnut. Lapsen kanssa liikkuminen etenkin pimeällä tekee hyvää kun ei voi antautua peloilleen vaan on oltava rohkea aikuinen jolloin lapsenkaan pelko ei pääse ylitsevuotavaksi. Vaikka valoisessa metsässä yöaikaan ei todellisuudessa suurella todennäköisyydellä ollut ketun, poron ja hirven lisäksi muuta havaittavaa lähistöllä antautumalla ajatuksilleen mielikuvitus voi ottaa ikävällä tavalla vallan.

Uutta yöretkeä odotellessa! Seurani odottaa innoissaan uutta tilaisuutta päästä telttailemaan vaikka tämän kertainen retki menikin mönkään.

Kaamoksen värit kirkkotuvilla

DSC_1988

DSC_1981
Maanantaisen lumimyräkän jälkeen sateet ovat jatkuneet ja lumilapiolla on riittänyt työtä kotipihassa. Tiistaina loin lunta tuskan hiki valuen 10 kuukautisen vauvan katsellessa rattaistaan puuhiani. Taivas oli lähes pilvetön, ainoat pilvet seisoskelivat etelässä kaukaa tulevan auringonvalon tiellä.

Olin loistavaan aikaan ulkona, pikkuhiljaa taivaan tummuus alkoi punertua ja lilan eri sävyt tulvivat pilvien väleistä. Lumilapio sai lentää hankeen, vauva päätyi turvaistuimeensa ja Subaru kaasutteli kotipihasta kohti kirkkotupia. Tätä en missaisi!

Ajomatkalla tein suunnitelman. Takakontissa on ehkä viime viikonlopulta jäänyt pilkkiahkio lampaantaljoineen, sillä saisin vauvan mukaani kirkkotuville. Nopeasti vaihtunut tilanne ei näyttänyt häiritsevän pikkuista, hieman hämillään hän katseli pilkkiahkiosta kun könysin parkkipaikan korkeaksi auratun lumivallin päälle.

Takakontissa olisi ollut lumikengät. Laiskuuttani lähdin mielummin kahlaamaan hangessa kohti hämärässä tönöttäviä tupia. Ahkion raahaaminen perässä osottautui ongelmalliseksi sen kallistuessa jalanjäljissäni.

Kaikkea ne meidän lapset joutuvatkin kokemaan kun mammansa kanssa kulkevat. No, Pikku-J:kin edelleen lähtee mukaani retkille joten tuskin bebekään tästä paljoa järkyttyy, ajattelin työntäessäni ahkiota pienessä mäessä.

DSC_2032 DSC_2031
DSC_2038-2
Värit olivat todella vaikuttavat. Onnekseni olen päässyt vanhempainvapaalla ollessani ulkoilemaan myös kaamoksen valoisaan aikaan ja saanut kokea nämä piristävät sävyt.

Kuvatessani minulla oli ongelmia asetusten kanssa ja niitä säädellessäni vauva oli innostunut kurottelemaan ahkion laidan yli, tunkkasin ahkion kiinni lumeen jotta säästyttäisiin  lumipesuilta. Kerran hän onnistui dippaamaan itsensä hangessa eikä ollut lumipesusta moksiskaan…

Pihassa tarpominen kävi työstä. Ahkiota piti kuljettaa sivussa jottei se kipannut nurin syvissä jäljissäni. Bebe otti loppuajan rennosti ja makoili höpötellen omiaan jatkaessani kuvaamista. kuljettuamme pihan halki palasimme autolle.

Olen tyytyväinen että lapsetkin ovat päässeet mukaani seikkailemaan jo pienestä iästä lähtien. Poika tuumasi yhtenä iltana eteisessä rakastavansa minua, koska olen niin hyvä tässä. Missä? Ulkovaatteiden pukemisessa jota sillä hetkellä teimme? Retkeilyssä? Yhteisen ajan vietossa?

Vastausta en saanut, mutta tiedän tehneeni jotain oikein.