Muualla Lapissa: Kiilopään valloitus

DSC_1126
Ollessamme Nuku yö ulkona – tapahtumassa Inarissa tahdoin käyttää tilaisuuden hyödyksi ja kiivetä Kiilopää- tunturin huipulle. Tunturi on huimat 546 metriä korkea ja näyttää lähtöpaikalta hyvin korkealta ja vaikeasti saavutettavalta pienelle lapselle.

Ulkonäkö hämää. Kiilopään huipulle menee useampi polku, kuljimme lähtöportilta suorinta ja helpointa reittiä pitkin. Matkaa kertyi suuntaansa noin 2,5 kilometrin verran. Kulkeminen oli 4 vuotiaalle lapsellekin helppoa tasaisen polun, lukuisten taukopaikkojen ja portaiden ansiosta. Jos oikein muistan, muutama vuosi sitten polulle pystyi itse kantamaan sankolla hiekkaa, joka levitettiin ja tasoitettiin kuljettavaksi. Oikaiskaa, jos olen väärässä!

Kiilopää on Urho Kekkosen kansallispuistossa ja on täten suojeltua aluetta. Valmiilla merkityillä poluilla kulkeminen ehkäisee maaston kulumista.

DSC_1119 DSC_1123
DSC_1130DSC_1132Puoli kahdeksalta Nuku yö ulkona – tapahtuman aktiviteettien jälkeen lähdimme matkaan. Pikku-J hieman epäröi myöhäistä ajankohtaa, mutta kulki kamerani kaulassaan reippaasti eteenpäin.

Hämärtyvässä illassa oli tunnelmallista kulkea puurajan yläpuolelle tunturin rinteeseen. Aurinko laski hiljalleen takanamme, pysähtyessämme lepäilemään taukopaikoille seurasimme pilvien värjäytymistä sinisistä punertaviksi.

DSC_1140
DSC_1154 DSC_1157
Tuuli yltyi, mitä korkeammalle pääsimme. Hiljalleen kansallispuiston maisemat laajenivat laajenemistaan ja huipun lähellä pysähtyessämme katsomaan maisemia sumu näytti peittävän lähitunturit.

Riemu repesi päästyämme huipun kivikasan luokse. Tuli jälleen kylmä tuulessa, mutta söimme lupaamani pullat huipulta löytyneellä tuolilla. Maisemat olivat mykistyttävän upeat.

Pikku-J napsi kamerallani jälleen vauhdikkaita kuvia ja hänen pyynnöstään lähdimme kulkemaan alaspäin.

DSC_1164 DSC_1178
Paluumatkalla oli pientä väsymystä ilmassa ja olen useamman kerran Kiilopään valloituksen jälkeen kuullut, ettei Pikku-J ”enää ikinä” lähde kanssani kyseisen tunturin huipulle. Mikä tahansa muu käy.

Kiilopää sopii mielestäni myös pienemmällekin lapselle, mutta kiirettä ei kannata pitää ja mukaan on otettava kantoväline alle kolme vuotiaalle. Riippuu toki lapsesta.

Tunturi on myös talviaikaan suosittu käyntikohde, etenkin revontulien metsästykseen. Olen itse kerran käynyt asiakkaiden kanssa rinteessä etsimässä taivaan loimuja, emmekä olleet tuolloinkaan ainoat paikalle eksyneet.

Postaukseni Nuku Yö ulkona – tapahtumasta.

Sateinen retki Viđđásnjárgaan

DSC_1026 DSC_1023
Onneksi olin pukenut itselleni ja Pikku-J:lle sadevaatetta päälle lähtiessämme syrjäiselle Viđđásnjárgan laavulle. Vettä satoi ja tiheytynyt metsä kastelivat kaiken kulkiessamme pientä polkua pitkin Tenojoen rantaa myöten.

Edeltävästä retkestä Viđđásnjárgaan on kulunut jo muutama vuosi. Tuolloin taisi olla ensimmäisiä aamuja kun maa oli kuurassa.

Poimurit viuhuivat varvikossa vähänväliä, mustikat olivat pieniä ja kirpeitä mutta menisivät hyvin mustikkapiirakassa. Välillä pysähtelin kuuntelemaan outoja ääniä, Pikku-J ja Erätoveri E taisivat aiheuttaa suurimman osan niistä.

DSC_1032 DSC_1031
DSC_1030
Metsä oli kaunis sateellakin, pisarat tipahtelivat koivujen lehdiltä sammaleelle. Ainoastaan Norjan puolella jyrisevät rekat pilasivat tunnelmaa.

Matka laavulle tuntui kestävän edeltävää kertaa kauemmin. Varvikot tyhjenivät vähäisistä marjoista vauhdilla ja pojan kanssa ihmettelimme pienen sammakon puuhia mättäällä. Polulla oli paljon hirven papanoita ja katkenneita nuoria mäntyjä. Pikku-J:n metelöinti oli varmasti karkoittanut läheltämme kaiken elävän joten tälläkään kertaa emme tulisi törmäämään metsän eläimiin.

Erätoverin punainen takki vilahteli metsästä kulkiessamme edeltä. Pojalla oli kiire laavulle juomaan mehua.

Pian metsästä alkoi pilkahdella jotain tummaa. Jännittyneenä pohdin joko viimein oltaisi perillä ja kyllä- yhtäkkiä polku kaarsi kiven taakse ja eteemme paljastui avoin laavun piha. Viđđásnjárgan laavu ja nuotiorinki ovat siistit ja viihityisät syrjäisestä sijainnistaan huolimatta.

Kodalla joimme mukilliset teetä ja lueskelin vieraskirjaa. Laavulla on kävijöitä, etenkin lohestusaikaan kesällä. Edeltävä vierailija kertoi yöpyneensä paikalla, ainakaan talvella laavu ei toimi lämpimänä suojana oven viiden sentin raon takia.

Paluumatkalla kastuimme sään huononnuttua entisestään. Oikeastaan sade ei tee kelistä huonoa jos on pukeutunut asiallisesti, meiltä puuttui sateen kestävät housut. Poimureista löytyi mukava määrä mustikkaa, pojan poimuriin oli eksynyt ”käpyläkin”.

Sateisten päivien jälkeen mekin täällä pohjoisessa ollaan saatu nautia auringosta ja lämmöstä. Tänään kävin Geologisella polulla ja yllätyin ruskan määrästä. Oletin että ruskaa päästäisiin nauttimaan vasta syyskuun puolivälissä mutta tänä syksynä se taitaakin olla aikaisessa.

Iltapala Ellin polulla

DSC_0675Blogissa on ollut jälleen hieman hiljaista, kun olimme etelämmässä sukuloimassa. Halusin heti kotiin päästyämme lähteä retkelle mutta autossa istuminen ja vauvan kanniskelu saivat selkäni sen verran kipeäksi, että olen lähinnä yrittänyt jumpata sitä kuminauhalla, rullalla ja tenssillä kuntoon. Tänään viikonloppua vasten hain terveyskeskukselta apua vaivaa ja toivon, että jo ensi viikonloppuna pääsisin retkeilemään kunnolla. Olen kuitenkin tyytyväinen ettei rinkan kantaminen ja teltassa yöpyminen ole saaneet selkääni huonoon kuntoon.

J lähti kaverinsa kanssa kalastamaan yön yli Kaldoaivin erämaahan ja jäin lasten kanssa kolmistaan kotiin. Olin jo ehtinyt luvata Pikku-J:lle että veisin hänet ja pikkusiskon syömään iltapalaa luontoon, pohdin kauan kehtaisinko kipeyttää hartijoitani entisestään vauvaa kantamalla. Työkaverini vinkkasi minulle kerran menneensä Ellin polun rattaiden kanssa läpi joten päätin itsekin kokeilla samaa.

DSC_0677 DSC_0680
DSC_0692
Alunperin meillä oli käytössä Oran ikivanhat mummolarattaat, jotka vetelivät etelän reissulla viimeisiään. Löysimme kirpputorilta hyväkuntoiset Emmaljungat ja pistimme vanhat kiertoon.

Emmaljungilla Ellin polun näköalapaikalle kulkeminen oli helppoa. Ylämäissä oli mukavaa vastusta, juurien ja kantojen takia jouduin vain kerran kiertämään polulla. Olin kerännyt kotoa pieniä halkoja mukaani jotta saisimme paistettua makkarat Grumpy stovella. Utsjoella ei ole tällä hetkellä metsäpalovaroitusta, joten uskalsin pistää nuotion pystyyn hiekkapohjalle.

Grumpy stove on muuten hyvä vekotin, mutta siihen saa olla koko ajan syöttämässä pientä tikkua jottei tuli hiipuisi. Saimme kuitenkin paistettua parit makkarat, omani pyöri liekkien seassa stoven uumenissa makkaratikun katkettua joten ainakaan raa’asta makkarasta ei ollut huolta. Poitsu leikki hieman kauempana keppiensä kanssa ja vauva osoitti mieltään rattaissa. Hänkin rauhottui saatuaan tutin suuhunsa.

Ravitsevaksi iltapalaksi nautimme makkaroiden lisäksi vaahtokarkkia ja Domino-keksejä. Pillimehua ryystävä lapsi vaikutti oikein tyytyväiseltä.

DSC_0699 DSC_0694
DSC_0702
Odottelimme stoven jäähtymistä ja siistin jälkemme. Peitin tuhkat ja katsoin, ettei näköalapaikalle jää jälkiä vierailustamme. Lähdimme kävelemään kohti parkkipaikkaa hämärässä metsässä. Kuuntelin pojan tarinointia metsän asukeista ja pohdintaa kauempaa kuuluvista äänistä, vauva on hoksannut äänensä tärisevän hauskasti liikkeessä ja mumisi vaunuissa omiaan.

Ainakin näköalapaikalle pääsee hyvin suurirenkaisten vaunujen kanssa. Ohutrenkaisilla tai kääntyvillä eturattailla en lähtisi.

Kaikkea pitäisi tehdä enemmän, etenkin näitä iltapaloja luonnossa. Eipä se vaatisi muuta kuin viitsimistä.

Tekstini Ellin polusta löydät täältä.

Ailigastunturi ja Tenojoen maisemat

DSC_0141 DSC_0143
DSC_0145
Ailigastunturi, joka kohoaa kylän reunalla on maisemiltaan upea. Samalla näet sekä Suomen, että Norjan maisemat kun kävelet lähemmäs rinteen reunamaa. Huipulta löytyy runsaasti katseltavaa puiden jäädessä alemmas antamaan suojaa hirville ja muille alueen eläimille.

Näin alkukesästä tunturin laella on paljon märkiä kohtia jotka kastelevat pienemmän kulkijan kengät. Huipun länsipuoli on kivikkoinen ja etelän puolella variksenmarjamättäät tarjoavat helpon alustan kulkea. Alueella menee mönkijäura joka soveltuu hyvin maastopyöräilyyn. Talvella Ailigastunturin kupeesta kulkee merkitty moottorikelkkaura.

Syksyllä tunturin huipulla maaruska värittää maisemat punertaviksi. Myös edellä mainitut variksenmarjamättäät kutsuvat marjanpoimijat luokseen.

Ailigas on perheellemme nopea tapa päästä tuulettumaan. Suuret kivet ovat jännittäviä tutkimuskohteita lapsille ja toimivat hyvin taukopaikkoinakin.

Emme pidä koiriamme irti muuna kuin metsästysaikana, joten pitkien taluttimien kanssa tarvitaan tilaa. Välillä nousemme Ailikkaalle saakka ulkoiluttamaan koiria kevyen tunturituulen puhaltaessa viileää ilmaa. Hihnoin varmistamme että pesivät linnut saavat oleskella rauhassa (muistakaa koirien kiinnipitoaika 1.3-19.8 jolloin koirat on lain mukaa pidettävä kytkettyinä. Muunakin aikana on myös otettava huomioon porot.) eikä ole pelkoa että hirvikoiramme Peku painuisi kauas hirvien hajujen perässä.

DSC_0124 DSC_0122
DSC_0153Ailigastunturille pääsee joko kävellen tai autolla Nuorgamintieltä nousevaa Ailikkaantietä pitkin. Autolla kulkemiseen voi lunastaa 5 euron hintaisen tienkäyttöluvan Kylätalo Giisasta. Rahat menevät Ailikkaantien ylläpitoon. Tie on pituudeltaan 2,5 kilometriä suuntaansa ja helppo kävellä.

Ailikkaan maastopyöräreitistä ja muista Utsjoen reiteistä lisää tietoa löydät näiltä käteviltä Maastopyöräreitit Utsjoella – nettisivuilta.

Täältä löydät blogitekstini Ailikkaalta.

Heipat talvelle

DSC_9900 DSC_9915
DSC_9886
Jäiköhän toissa- viikonlopun tunturireissu tämän talven viimeiseksi?

Eipä tuona aurinkoisena sunnuntaipäivänä olisi arvannut, että viikon päästä kahlataan vesilätäköissä ja järjestellään eteisestä talvivaatteita kesätalteen. Vielä ollaan optimistisia ja suunnitellaan pääsiäiseksi tunturireissua, tuolloin täytyy vain kaivella haalarit ja kelkkavaatteet esille. On haikeaa että jälleen yksi talvi jää taakseen. Toisaalta olen onnellinen että saan meidän pienen eteisen tyhjäksi kelkkavarusteista!

Toistaiseksi tuo viimeisin pilkkireissu on ollut tämän talven parhain. Ei ehkä saaliin puolesta, vaan fiiliksen.

DSC_9888 DSC_9892
DSC_9894
Kulutin aikaa jäällä kelkkaillen ja Pikku-J:n kanssa touhuten. Rakentelimme tunturikeittiöitä lumilohkareista ja kaivoimme tunnelin tuulen puhaltamaan paanteeseen. Saimme J:ltäkin apua lumiluolan kaivamiseen, lopulta hän itse mahtui luolaan sisään. Siitä tuli yllättävän iso!

Tunturikeittiötä tarvitsin vanhojen kaasupatruunoiden tyhjentämiseen. Jäällä tuuli sen verran ettei yksikään rakentamani linnake suojannut retkikeitintä tarpeeksi. Lopulta teevesi keittyi vaarin tekemällä grillillä.

DSC_9905 DSC_9896
Huomaamattani uppouduin täysin puuhastelemaan lapion kanssa. Oli mukavaa suunnitella tunnelia Pikku-J:n kanssa ja opastaa hänelle kuinka mahdollisimman turvallisen tunnelin saa tehtyä. En missään nimessä toivo että lapset ryhtyvät kaivelemaan tunneleita hankeen ilman aikuisen ohjeistamista ja seuraamista, joten meidän tunnelit saavat jäädä tunturiin.

Nyt alkaakin se hankalin vuodenaika jos ajattelee lasten kanssa ulkoilemista. Mitä ihmettä sitä oikein pukee päälle? Tänään Pikku-J:llä oli yllään välikausihousut, kurahousut ja untuvatakki. Ulkona oli +8 astetta lämmintä ja hyvin märkää. Lunta on kotipihassakin vaikka kuinka paljon.

Toivotan kevään ja lähestyvän kesän ilomielin tervetulleeksi!

Elämä on ulkona erämaassa

DSC_9723 DSC_9715
Yleensä emme suuntaa tunturiin jos päivälle on luvattu lumisateita. Tällä kertaa tarkoituksenamme oli suunnata syvemmälle Kaldoaivin erämaahan, joten pienestä lumisateesta huolimatta lähdimme matkaan kotipihasta. Oletimme, että sade loppuisi samoihin aikoihin kuin pääsisimme perille.

Heti Ailigas – tunturille päästyämme lumisade ja tuuli kovenivat, ajettuamme 12 kilometriä töyssyistä kelkkareittiä pitkin oli pakko viittoa J:lle reestä, että nyt pitää pysähtyä. Maisemia emme nähneet muutamaa reittimerkkiä pidemmälle ja kova tuuli puhalsi takkini läpi. Pikku- J valitteli sormiaan. Vauva nukkui kopassaan tyytyväisenä reitin töyssyisyydestä huolimatta.

Totesimme, että parasta on kääntyä takaisinpäin ja yrittää uudelleen seuraavana päivänä. Onneksi palasimme kotiin, lumisade loppuikin vasta viiden aikaan iltapäivällä.

DSC_9699 DSC_9698
Sunnuntaina koitti uusi yritys paremmalla menestyksellä. Tällä kertaa lähestyimme erämaata anoppilan suunnalta. Kohteenamme oli jälleen Jeagelveaijavri, jonne pääsimme suoraan kauempaa kiertelemättä. Otimme vetokelkkamme sijasta ajokiksi toissa viikolla ostamani Ski-Doon, joka veti reen ylös jyrkkää rinnettä jopa paremmin kuin Lynximme.

Uudesta kelkasta huolimatta Pikku-J viihtyi jälleen vaarin kelkan kimpussa. Onhan siinä sentään pähee vaihdekeppi! Pojat pilkkivät, vauva nukkui reessä ja minä tein nuotiota. Siinä vierähtikin tovi, jäälle ehti kertyä aikamoinen kasa rautuja.

J innostui ajelemaan kelkalla pitkin rinteitä ja kävin itsekin kokeilemassa millainen härveli tulikaan ostettua. Halusin kelkalta helpompaa hallittavuutta ja mielestäni kuusisatanen Summitti oli juuri oikeanlainen hankinta. Sillä J pääsee viimeinkin kikkailemaan ja meikäläinen opettelemaan muutakin kuin reitillä ajoa. Sain ajettua kelkan heti ensimmäiseksi rinteeseen upoksiin, vielä riittää harjoiteltavaa… Etenkin, kun henkilökohtainen kelkan ylöskaivaja ei ole joka reissulla mukana. Onneksi minulla on tarkoitus perehtyä kelkkaan tarkemmin vasta ensi talvena, kun on enemmän aikaa.

DSC_9704 DSC_9702
Pieni lumisade pyyhki järven ylitse hämärtäen maisemat hetkellisesti. Nuotiolla paistoimme makkaraa, Pikku-J herkutteli kuivalla lihalla ja vauvakin käväisi hereillä tankkaamassa.

Meillä on ollut J:n kanssa jo vuosia Egokalakisa, jonka voittaa egoimman kalan saanut henkilö. Tällä kertaa voittajaksi selvisi Pikku-J taimenellaan, joka oli syönyt koukkuun nalkkiin jääneen raudun.

IMG_20190310_121214.jpgTuo rautu taimenella oli just niin Pikku-J:n tuuria! Hän, joka voittaa kaikki lautapelit muistipelistä Afrikantähteen (siis joka ikinen kerta…) yllätti jälleen tuurillaan.

Vauva alkoi hiljalleen muuttua levottomammaksi ja päätimme hiljalleen alkaa pakkailemaan tavaroita. Aurinko pilkisteli jälleen pilvien takaa ja paluumatkalla ihastelin reen kyydistä kauniita tunturimaisemia. Jeagelveaijávrin ja Skoárrajávrin alue on talvella kauneimmillaan ja varmasti viimeistään ensi talvena käyn hiihtelemässä siellä!

Kotiin palasi jälleen kolme oikein väsynyttä pilkkijää. Toivottavasti jälleen ensi viikonloppuna pääsemme tunturiin nauttimaan keväästä!

Tunturitunnelmia

DSC_9656
Lauantaina koitti se päivä kun viimein päästiin koko perheen voimin tunturiin. Kerta oli meille kaikille ensimmäinen tälle talvelle. Erityisen kerrasta teki se, että pieni melkein kuukauden ikäinen tyttäremme pääsi ensimmäistä kertaa erämaahan.

Vauvan vieminen tunturiin, etenkin talvella vaatii tarkkaa suunnittelua. Pikku-J oli hieman nuorempi käydessään ensimmäistä kertaa tunturissa ja onneksemme tuolloinkin reissu onnistui ongelmitta. Vauva matkusti reessä kovassa vaunukopassa vieressäni, hyvin suojattuna lumelta ja viimalta. Syöminen hoidettiin tuttipullolla joka lämmitettiin  termospullossa säilytetyllä kuumalla vedellä. Mikäli vaipanvaihto olisi tullut tarpeeseen, olisimme päässeet anoppilaan kymmenessä minuutissa.

Valitsimme Jeagelveaijávrin kohteeksemme juurikin anoppilan läheisen sijainnin takia. Koska järvelle joudutaan nousemaan jyrkän rinteen kautta, ajoimme paikalle hieman kauempaa Tenojoen ja Vetsijoen jäitä pitkin. Paluumatkalla menimme suoraan alas rinnettä.

Onneksemme valitsemamme päivä oli hyvin lämmin – kylillä saatiin nauttia jopa viiden asteen lämmöstä! Tunturissa toki oli hieman kylmempää.

DSC_9658 DSC_9648
DSC_9664
Ja mitenkä muutenkaan, järvellä pilkittiin ahkerasti. Pikku-J:kin onnistui saamaan pienen raudun, egokalakisan voitti kuitenkin vaari suurella punavatsaisella kalallaan. Jäällä oleskelu oli haastavaa lumen ja jään välissä lymyilevän veden takia, isompien lasten hanskat olivat likomärät kotiin palatessa. Asiaan saattoi tietenkin liittyä hanskojen dippailu vedellä täyttyneisiin jalanjälkiin.

Lapset kuluttivat aikaa läheisellä kumpareella laskien. Itse kävin lähistöllä ajelemassa Lynxillä, lähinnä maisemien takia. Pilkkiminen ei niinkään ole mun juttu, mielummin käytän aikani valokuvaamiseen ja ihan vaan istuskeluun.

DSC_9684 DSC_9675
Paistoimme nuotiolla makkaraa ja lapset herkuttelivat vaarin kuivalla lihalla. Vauva ruokaili kerran ja jatkoi tyytyväisenä uniaan. Loppua kohden tuuli alkoi yltyä ja aloimme tehdä lähtöä, lapset osallistuivat paikan siivoamiseen mielellään.

Lähdön kanssa ei pidetty kiirettä, ennen kuin pääsimme jäältä pois oltiin ehditty repiä jo kaksi moottorikelkkaa irti vesikosta. Matkan varrella vielä yksi kelkka meinasi jäädä hankeen kiinni, se vasta naurattikin Pikku-J:tä.

Kotiin päästyämme automatkan jälkeen vauva heräili eteisessä oikein tyytyväisenä. Harmi, ettei hänellä ole vielä hajuakaan mistä kaikesta jäi paitsi nukkuessaan!

Mitä minä saan lasten kanssa ulkoilemisesta?

DSC_9407 DSC_9414Sehän on itsestäänselvää, mitä lapsi saa aikuisten kanssa ulkoilemisesta – yhdessäoloa, uuden oppimista, läheisyyttä, paremman mielen… Kaiken muun luonnossaliikkumisen hyötyjen lisäksi. Luonnossa lapsen motoriikka kehittyy aivan erilailla mitä sisätiloissa liikkuessa, leikit ovat liikunnallisia, raitis ulkoilma sekä piristää että väsyttää ja täten auttaa saamaan paremmat yöunet.

Jäin pohtimaan Ellin polun patikkamme jälkeen, mitä kaikkea aikuinen saakaan lasten kanssa ulkoilemisesta. Ensin mieleeni juolahti tiedon ja taidon jakaminen eteenpäin. Retkeily ja luonnossa liikkuminen ovat sellainen asia, jonka tahdon antaa perintönä lapsilleni. On tärkeää opettaa arvostamaan luontoa ja sen antimia, sekä selviytymään siellä asianmukaisesti. Tahdon, että vanhempina lapseni tietävät miten pukeutua säällä kuin säällä, kuinka nuotion saa tehtyä kosteallakin kelillä ja miten puukkoa sekä kirvestä käytetään turvallisesti.

Tiedon ja taidon eteenpäin jakaminen opettaa sekä minulle, että lapsilleni uusia asioita. Yhdessä tekeminen lähentää entisestään ja samalla opin uutta lapsista sekä heidän mieltymyksistään.

DSC_9419 DSC_9431
DSC_9443
Etenkin pienten lasten kanssa saa olla hyvin joustava tilanteessa kuin tilanteessa. Ulkoillessakin lapsen tarpeet menevät edelle ja tilanteet voivat olla itselle hyvinkin haastavia, jos vaikka kylmä sadekuuro iskee yhtäkkiä ja päälle täytyy saada peittävämpää vaatetta. Olisiko fiksuinta nakata ensin itselle sadeviitta päälle ja sitten lapselle? Vai ensin lapselle, jonka pukeminen voi viedä kauankin aikaa jolloin itse kastuu pahemmin kuin mitä lapsi kastuisi siinä ajassa kun pukee itselleen? Siinäpä vasta pulma.

Kolmevuotiaan kanssa pakostakin joutuu tutustumaan ruohonjuuritasoon. Pikkuinen löytää maasta kaikkea jännää, joka totta kai pitää esitellä vanhemmalle. Kuinkahan monet hienot kävyt (tai käpylät) olisivat jääneet näkemättä, jos taapero ei olisi ollut retkillä mukana? Yhdessä on tutkittu toukkien syömää puunrunkoa ja erilaisia kakkoja. Taapero myös löytää parhaimmat marjamätttäät.

Lapset ovat myös hyvin kekseliäitä käyttämään luonnonmateriaaleja leikeissään. Irtokepit toimivat miekkoina ja mörönkarkottimina, niistä saa rakennettua talvella myös hienoja aitauksia. Kukat toimivat ruokana ja sängyn patjoina kiville, jotka usein päätyvät leikeissä vauvoiksi.

Aikuisena unohdan välillä, että olen itsekin ollut lapsi ja valehtelematta viettänyt lähes kaiken vapaa-ajan kavereiden kanssa metsissä. Lasten kanssa retkeillessä sitä ikäänkuin palaa itsekin takaisin lapsuutensa ja saa ihan luvan kanssa uppoutua tutkimaan luontoa ja sen pienimpiäkin ihmeitä.

Vaikka retkeily pienten lasten kanssa voi olla uuvuttavaa, väsyminen ja jopa pienehkö hermojen kiristyminen on kaiken sen arvoista. Yhdessäolo ulkona antaa samaan aikaan liikuntaa, hyvän mielen sekä yhteisiä, hyviä muistoja. Ja joka kerran jälkeen tahtoo vain enemmän.

Onneksi luonnossa liikkuminen on osa suomalaista kulttuuria. Mikäpä olisikaan parempaa, kuin ilmainen yhteinen ajanviettopaikka koko perheelle?

 

#Ruskatutka Njállavaarassa

DSC_9221
DSC_9217
DSC_9208
Viime viikonloppuna ajelimme Njállavaaran maastoajoneuvouralle maastoautollamme. Mukanamme oli J:n vanhempien pentu Jeppe, ajattelimme antaa heille pientä lapsivapaata ylivilkkaasta tuholaisesta.

Keräsimme sankollisen variksenmarjoja Pikku-J:n juoksennellessa ympäriinsä koiran kanssa. Kumpikaan eivät poistuneet läheltämme minnekään, saimme kerätä marjoja täydessä rauhassa. Sää oli viileä ja tuuleton, aurinko pilkahteli välillä esiin pilvien takaa.

Pajero- maastoautomme on osoittautunut hyväksi hankinnaksi. Sen sisälle mahtuu enemmän tavaraa kuin mitä mönkijään saa, matkustaminen on paljon mukavampaa ja meidän koko perhe mahtuu sen kyytiin ongelmitta. Nyt pääsemme myös syvemmälle erämaahan (niin pitkälle mitä uraa riittää), josta jatkaa kävellen leiripaikalle myös kolmevuotiaan pikkutöpystelijän kanssa.

DSC_9226 DSC_9233
DSC_9228
Lapsoset juoksentelivat pitkin jänkää ja söivät marjoja. Variksenmarjat maistuivat paremmin hyvin tottelevalle Jepelle, joka ei hetkeksikään kadonnut näköpiiristämme. Kun kauppakassi ja sanko olivat täysiä variksenmarjoista päätimme ajella Njállavaaran alle puron varrelle evästauolle. Variksenmarjat ovat helppo kerätä, niitä on lähes kaikkialla! Ehdoton suosikkimme on kotona tehty variksenmarjamehu. Lämpimänä juotuna.

DSC_9237 DSC_9247
DSC_9248 DSC_9250
Istuskelimme nuotiolla ja joimme lämmintä variksenmarjamehua. Makkarat jäivät kylmiksi joista puolitoista päätyi Jepelle ja hänen kauttaan tarkoin valittuun piiloon. Jollain ketulla oli varmasti bileet tulevana yönä.

Tunturissa on mukavaa juuri silloin, kun ei ole mihinkään kiire. En tiedä, onko meillä ollut koskaan tylsää ollessamme retkellä! Pelkkä maisemien katselu ja hiljaa paikoillaan istuminen riittävät täysin.

Jeppe jähmettyi täysin paikoilleen tehdessämme lähtöä. Se haisteli ilmaa ja murahti – taisi kummun takana puuhasteleva poro pelästyttää sen. Kuulimmekin, että Jeppe pelkää poroja ja juoksee kotipihassakin niitä karkuun. Aikansa ihmeteltyään se paineli omiin touhuihinsa vaivaiskoivikkoon.

Siistittyämme nuotiopaikan ja varmistettuamme sen sammuneen jatkoimme matkaamme kotia kohti.

Ruskan tilanne on edelleen komea, mutta pari päivää Utsjokea piiskanneet sadekuurot ja kova tuuli ovat tehneet tehtävänsä. Suuri osa lehdistä on pudonnut maahan ja loppusyksyn karuus alkaa hieman näkymään.

Perhereissu Kaldoaivin erämaahan

DSC_8972 DSC_8975
DSC_8979
Meidän kaksi viimeistä kesälomaviikkoa ovat olleet hyvin sateiset. Niin sateiset, että yksi ilta seurasin vessassa, kuinka pieni vesinoro valui seinää pitkin katosta lattialle. Remontilla pienet vahingot selvinevät – toivottavasti.

Tiistaina vettä satoi edelleen, vaikka säätiedotukset lupailivat koko päivälle kuivaa keliä. Kävikin ilmi, että sadepilvi oli vain kylän pinnalla ja lähdimmekin auto täynnä erätavaraa köröttelemään anoppilaa päin, josta poimimme mukaan loputkin tarvittavat kamppeet. Matkalla päätettiinkin lähteä matkaan mönkijällä jotta Pikku-J:kin jaksaisi kävellä valitsemallemme järvelle asti.

Lähdimme Njállavaarasta köröttelemään mönkijäuraa myöten syvemmälle erämaahan. Kiiski juoksi mönkijän vierellä, välillä talutimme sitä jottei koira väsähtäisi matkaan heti alkuunsa. Njállavaaran alue kuhisi poroja joten alkuperäinen suunnitelma pitää koiraa vapaana ei onnistunut, etenkään kun Kiiskin nokka nuuskutti koko ajan poroja päin.

DSC_8982 DSC_8997
DSC_9001 DSC_9024
Valitsimme leiripaikaksi kohdan, joka oli mahdollisimman tasainen ja hieman tuulelta piilossa. Emme tienneet, että viereisen järven rannassa olisi ollut juuri sopiva kohta teltallemme! Ainakin saimme kävellä yhden juomapullon aiheuttamien lukuisten vedenhakureissujen takia.

Päivän aikana kerättiin nuotioon irtopuuta, koottiin teltta ja laitettiin leiri kuntoon, syötiin, kalasteltiin (= minä ja Pikku-J katsoimme kun J kalasti, en tänäkään kesänä sitten saanut aikaiseksi opetella kalastamaan…) ja kerättiin hilloja.

Lapsen kanssa retkeily on arjesta irrottautumista, vaikka samat rutiinit seuraavatkin kotoa metsään. Luonnossa on vaan se ero, ettei pienelle tarvitse olla keksimässä tekemistä – sitä löytyy itsestäänkin. Poika keräili ja söi marjoja, puuhasi koiran kanssa ja seuraili vanhempiensa puuhia. Aluksi betoniauton unohtuminen kotiin harmitti, mutta pian oksat ja puunkappaleet saivatkin jängällä kyytiä.

DSC_9022 DSC_9012
DSC_9017
Tunturissa ei tarvitse suorittaa. Aluksi olo voi olla hieman levoton, mutta pian sitä huomaakin vain jämähtäneensä kumpareelle istumaan ja mietiskelemään. Vieressä rapiseva nuotio ja ympäröivä luonto toimivat hiljaisena terapiana huomaamatta.

J:n kalastama iso rautu päätettiin kokata nuotiolla. Sen kanssa sai tapella hetken, ennen kuin se saatiin paistumaan keppiviritelmällämme. En ole kalan suurin ystävä, mutta nuotiolla paistettu rautu maistui taivaalliselta! Loput annettiin koiralle, joka vain pyöritteli kalaa maassa.

Kiiski sai olla hetken vapaana illan viimeisellä vedenhakureissulla, kun leirimme läheisyydessä ei näkynyt yhtäkään poroa. Kiiski ei ole koskaan lähtenyt näköpiiristämme pois, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Nyt se tuli luoksemme aina kutsuttaessa.

Kun laitoimme illalla nukkumaan, porotokka kiersi telttamme kauempaa. Myös yön aikana leirimme ympärillä oli liikuskellut poroja jäljistä päätellen, vahtikoiramme ei reagoinut niihin mitenkään vaikka J:kin kertoi kuulleensa rou’untaa yöllä! Nukuimme kaikki hieman levottomasti, minä heräilin ja valvoskelin muuten vain, Pikku-J:llä oli kuuma ja J:llä kylmä huonon makuupussin takia.

Aamulla emme pitäneet kiirettä lähdön kanssa. Söimme aamupalaa, kävimme kalassa, kasasimme kamppeet ja muuten vain kulutimme aikaa ulkosalla. Koko lähitienoo kuhisi poroja, joten koira pysyi kytkettynä. Paluumatkalla se ei reagoinut kaikkiin näkyvillä oleviin poroihin, ainoastaan jos sattui haistamaan ne myös ilmasta. Paremmin se reagoi jälkihajuihin. Pystyisiköhän Kiiskin jäkivainua hyödyntämään myös hirvimetsällä? 😀

Toivottavasti tämä ei ollut syksyn viimeinen yöreissu. Mitä enemmän tunturissa yöpyy, sitä enemmän sitä kaipaa.

Ja laittelin Instagramissa Suomen Jack Wolfskinille viestiä selvittääkseni tuulitunnelin ikää. Sieltä arvioitiin tuon Tundra III:n olevan vuosien 94-99 välissä ostettu! Huimaa, että noinkin vanha teltta on edelleen käyttökunnossa. Vettä tuo ei enää paljoa kestä, voisikohan kankaan käsitellä jollain aineella?