Semekurtan erotusaidalla on tilaa parkkeerata auto, mutta eri asia on se kannattaako sinne tai ylipäätään mihikkään syrjempään jätää autoaan vahtimatta.
Alkuun pieni varoitus, joka on hyvä ottaa huomioon jättäessään autonsa minne tahansa parkkiin valvomatta, tarkista lähtiessäsi auton ympäristö, renkaiden alukset ja pultit! Meidän autoon on todennäköisesti tehty ilkivaltaa sinä aikana kun auto seisoi erotusaidan lähistöllä tien viereisellä levikkeellä.
Noin parikymmentä kilometriä Sevettijärveltä pois ajettuamme autosta alkoi kuulua kolinaa joka vahvistui mitä pidemmälle ajoin. Ulkoa en erottanut auton alta tai renkaista mitään, eikä yksikään varoitusvalo syttynyt nuorehkossa autossamme palamaan.
Kotona puolisoni huomasi molempien eturenkaiden pulttien olevan löystytetty ja kuskin puoleisen renkaan olevan lähes irti. Myös takarengas alkoi tyhjetä seuraavana päivänä, sieltä löytyi naula.
Jatkossa otan aina kuvat auton ympäristöstä ennen kuin lähden vaeltamaan ja tarkistan auton kunnon ennen ajamaan lähtöä. Tehkää tekin samoin!
(Tein rikosilmoituksen.)
Semekurtan erotusaidalta matkaa Sollomusjärvelle on kuutisen kilometriä matkaa. Ensin emme tohtineet mennä suoraan erotusaidan läpi mönkijäuralle vaan etsimme toista polkua jota lähtä kulkemaan. Polku oli hyvin märkä sateiden jäljiltä ja poitsu menikin pahasti nurin suolla, palasimme aidalle ja rohkenimme kulkemaan sen läpi.
Ja aidalta löytyikin sen läpi kulkeva merkitty reitti.
Sollomusjärvelle vievä polku on aluksi helppokulkuinen ja puista erottaa hyvin oranssit merkinnät. Pidemmälle kulkiessa maasto muuttuu Vätsärimäiseksi, kivikkoiseksi paikoittain hyvinkin hankalakulkuiseksi poluksi.
Meillä oli kalastusvehkeet mukanamme. Tarkoitus oli yöpyä Sollomusjärven autiotuvan pihapiirissä ja vierailla lähijärvillä kalassa. Hauska oli, kun eräluvilta puolisolleni vakuutettiin etten tarvitsisi ollenkaan lupaa vavalla kalastamiseen vuorokauden takia. En kalastele muuten, joten en ole maksanut kalastonhoitomaksua tälle vuodelle. Pilkkimiseen yksityishenkilönä poislukien erikoisalueet lupaa ei tarvitse. (muoks. Innostuin nyt sitten kalastamaan joten hankin luvat itselleni)
Emme uskaltaneet luottaa tähän vaan hankimme luvan vuorokaudeksi.
Sollomusjärvellä kävimme taloksi autiotupaan. Emme vielä levittäneet varusteitamme muita vaeltajia ajatellen, siirtyisimme ulos yöpymään koiran takia muiden saapuessa paikalle.
Poika kävi kokeilemassa kalastamista Kurttejärvellä valmistaessani päivällistä nuotiopaikalla. Hän oli hieman flunssainen joten ilta nautiskeltiin tuvalla.
Ketään muuta ei ilmestynyt autiotuvalle koko juhannuksen aikana, joten saimme nauttia autiotuvasta koko viipymämme ajan.
Aamulla nukuimme huonosti sujuneen yön jälkeen myöhään. Valmistelimme aamiaista, siivosimme varusteemme nättiin kasaan tuvan laverille, jätin vieraskirjaan merkinnän olevamme lähistöllä kalassa ja lähdimme Kiiskin kanssa patikoimaan lähijärvelle.
Oli mukava päästä kalaan! Tuijotin tyhjyyteen vispoessani viehettä tyhjältä vaikuttavaan järveen. Kiiski puuhasi rannalla, hieman protestoi haukkumalla ollessaan kytkettynä mäntyyn.
Kalastelimme aikamme, kunnes päätimme lopetella ja siirtyä lounaan tekoon autiotuvalle. Texmex tortillat paprika chili – koskenlaskijalla toimivat aina.
Vesitaso lensi edestakaisin tuvan yli kolmesti. Muuta juhannusliikennettä emme havainneet.
Nukuin päiväunet, joka on itselleni harvinaista. Oliko flunssa tavoittamassa minutkin?
Iltapäivästä jatkoimme kalastelua. Jo korkeammalta näimme harjusten uiskentelevat rantavedessä. Innostuimme kalastelemaan pitkänkin pätkän ennen kuin suunnittelimme takaisin paluuta.
Harjus kävi pinnassa lähellä ja tuumasin kokeilevani vielä kerran. Ja mitä vielä! Kala otti kiinni, emme vielä juhlineet…
Saatuani kalan rantaan koitti totuuden hetki. Mitattuamme kalan totesimme sen 32 senttiseksi, mittakalaksi! Sitten juhlittiin, kalastusretkemme oli onnistunut.
Päivälliseksi nautittiinkin harjusta ja makkaraa. Jälkiruoaksi lettua ja hattaraa, juhannustunnelma oli huipussaan nuotiolla istuskellessa.
Kesäkuu on ollut pitkästä aikaa viileä ja sateinen. Vaikka päivisin oli lämmin, ei aurinko paahtanut samalla voimalla kuin parina edeltävänä kesänä tähän aikaan vuodesta.
Kävin vielä illasta kalastelemassa tuvan lähellä tuloksetta. Käväisimme myös kävelemässä Kurttejärven niemellä, sieltä löytyi kaunis telttapaikka tulevaisuuden telttaöitä varten.
Ensimmäisenä iltana olin pitänyt pientä liekkiä kaminassa saadaksemme poitsun suolla kastuneet vaatteet kuiviksi, tupa lämpeni herkästi liian kuumaksi joten emme myöhemmin pitäneet kaminassa ollenkaan liekkiä. Tupaan laskeutui yöllä hieman kylmä, olin ottanut mukaani untuvapussin jonka suojissa oli jopa liian kuuma. Yöllä oli siis joko liian kylmä hyttysten armoilla tai liian kuuma hyttysiltä suojissa.
Aamusella yritimme olla reippaita ja saada aamutoimet hyvissä ajoin valmiiksi. Tupa kuntoon ja menoksi!
Kuljimme samaa kuuden kilometrin reittiä pitkin takaisin autolle. Tutkiskelin hetken Sollomusjärven ja Kurttetjärven välistä venetietä, joka on aikoinaan rakennettu puista. Vätsärissä vanhoja veneteitä on useampi jäljellä.
Sollomusjärven polun varrella on puihin maalattujen merkintöjen lisäksi kivikasoja. Karttaan kyseinen polku on merkitty jatkumaan lähes koko Vätsärin halki, onkohan kyseessä Ruijanpolku?
Päästessämme autolle emme hoksanneet katsoa sen ympäristöä sen enempää kuin sen että vierellä edelleen oli muita autoja parkissa. Kävimme Sevetin baarilta hakemassa jäätelöt ja ajelimme kotiin kolinan saattelemana.
Harmillinen loppu hyvälle retkelle!
Erotusaitojen läheisyyteen ei tietenkään tule parkeerata kun siellä on erotukset meneillään, sen järkikin sanoo. Jos automme ei ollut ainoa ilkivaltaa nähnyt, voisi henkilö joka koki mielihyvää tihuloinnistaan pystyttää vaikka kyltin alueelle pysäköintikiellosta, niin muutkin hoksaisivat vältellä kyseistä aluetta jos sinne ei saa autoa jätttää.
Suomalainen eränkäynti. Tervashonka tuoksuu, nuotio rätisee vanhan kahvipannun keikkuessa sen yllä oksan nokassa, rakovalkea palaa läpi yön leiriytyjiä lämmittäen.
Perinteitä vaalitaan ja arvostetaan. Vaeltaminen on ollut osa suomalaista eränkäyntiä vuosikymmeniä ja suosion noustessa palveluita monipuolistettiin ja lisättiin. Nyt säästösyistä moni palvelu on lakannut tai uhkaa lakata, luontokeskuksia suljetaan, tauko- ja leiripaikkojen huoltoa vähennetään ja osittain lakkautetaan kokonaan vaikka suosio kasvaa.
Tieto siirtyy luontokeskuksista internettiin. Ennen eräkulttuuri siirtyi ”isältä pojalle” (tai mammalta tyttärelle). Autio- ja varaustuvilla alkaa olla hyvät esitteet kuinka tuvilla toimitaan. Ohjeet löytyvät esim. Käsivarren erämaan tuvilta ainakin suomeksi, saameksi ja englanniksi.
Silti osa tärkeää eräkulttuuria uhkaa kadota. Tai näin ainakin itse olen havainnut tuvilla ja taukopaikoilla vieraillessani.
Kiehisiä ei enää tehdä seuraaville tupaan saapujille.
Okei, kärjistän. Oli vaelluksellani suurimmassa osassa tuvista jonkinmoiset sytykkeet tehty puusta. Vuosien aikana olen kuitenkin havainnut ettei etenkään päivätuvilta, laavuilta tai kodilta enää löydy valmiiksi tehtyjä sytykkeitä. Hyvä että on edes jaksettu tuoda vajasta lisää puuta paikalle.
Paras muisto on Tsaarajärven autiotuvalta. Laudanpätkä ja vieraskirjasta revitty sivu. Kiitti?
Ovatko kiehiset katoavaa kulttuuria sytytysnesteiden takia? Autiotuvilla ohjeistetaan olemaan käyttämättä nestemäisiä sytykkeitä kamiinoissa.
Kiehiset tai muut vastaavat puusta kyhätyt sytykkeet ovat mielestäni ehkä enemmän ”tervetuliaisia”. On läikähdyttävän ihanaa saapua väsyneenä tupaan ja huomata täyden puukorin päällä nököttävän kiehisen. Olkoon kiehinen kuinka hienosti tehty, palaa se pienikin iloisesti halosta revityn tuohen kaverina.
Minua on muistettu. Edeltävä vaeltaja on lähtiessään huolehtinut minulle sytykkeet! Miksi en siis itsekin kaivertelisi seuraavallekin? Kiehiseni eivät ole upeita, aina kuitenkin huolehdin että jälkeeni jää siisti tupa, puuta, kiehisentekele, valmiiksi halosta revittyä tuohta ja muutama syttypuu.
Upeimmat tuvilta löytyvät kiehiset jätän polttamatta, joku muu saa iloita niistä.
”Mutta enhän mä osaa tehdä kiehisiä, niistä tulee rumia”, kuulen lukijan ajattelevan. Kiehisten teko ei ole mikään taitokisa. Jos puukon käyttö ei luonnistu, kaivele esille pienempää kuivaa halkoa, jossa on runsaasti röpelöistä, ilmavaa tuohta. Jos kirvestä uskallat käyttää, voit pieniä puita valmiiksi seuraavalle. Muutamakin halko auttaa. Minä olen käyttänyt puukkoa kirveenä, en suosittele. Terä voi irrota (on irronnut) ja terä tylsyy.
Kiehisten tekoa helpottaa oksaton, ”suora” halko. Katso miten päin halon syyt ovat, puukko uppoaa hyvin halon kylkeen kun puu on oikein päin. Käytä puukon terän keskivaihetta, paina kevyesti liu’uttaessasi terää kylkeä myöten alas. Oppiessasi tekemään kiehisiä voit liu’uttaa terää keskeltä päätyyn puukon liukuessa halkoa myöten. Halkoa voit pidellä maata tai tuvan lattiaa vasten, kunhan et vaurioita lattiaa. Älä ikinä pidä kättä puukon edessä.
Me vaeltajat ollaan ”samaa porukkaa”. Jos voidaan pysähtyä poluilla juttelemaan tuntemattomien kanssa, jakamaan yöksi sama laveri ja jopa saunomaan keskenämme, emmekö myös voisi ylläpitää vanhaa kohteliaisuusperinnettä ja jättää sytykkeet tervetuliaisiksi siistiin tupaan seuraavillekin?
Se seuraava voi olla väsynyt, kylmissään ja hyvin ilahtunut siitä kuivasta tuohikasasta kamiinan juurella.
Ne tupaan jätetyt ruokapussit ei muuten ilahduta ketään muuta kuin hiiriä ja myyriä. Eikä ketään kiinnosta oliko ”Marja-Krista98 ❤ Jukkalol” vuonna 2026 tuvalla ja päättänyt kaivertaa nimensä hirsiseinään.
Ränttisarja loppuu toistaiseksi tähän toteamukseen.
Yksi asia, mitä en vaeltaessani muissa kanssaliikkujissa ymmärrä on turhien riskien ottaminen.
Turhan usein kuulee autio- ja varaustuvilla yöpyessä ettei vaeltajilla ole telttaa tai muuta varamajoitetta mukana. Autio- ja varaustuvat ovat ideana aivan mahtava juttu, tupaetikettiä noudattamalla kaikille käyttäjille riittää tilaa ja on mukavaa levätä seuraavan päivän kilometrejä varten.
Mutta kun tupaetiketti ei ole kaikille tuttu juttu eivätkä kaikki sitä noudata. Olen itse todistanut kun Rautulammella koleassa sadesäässä ylälaverilla päivän marinoitunut pariskunta ilmoitti etteivät aijo antaa tilaa tulevalle porukalle. Olin itse tullut tuvalle viimeisimpänä tuolloin 7-vuotiaan poikani kanssa ja harkitsin itse väistymistä ulos. Tupaan ei tullut muita sisälle joten vietimme yön siellä.
Olen kuullut tarinan, jossa täpötäyteen tupaan ei oltu enää päästetty porukkaa sisälle.
Ikävät kanssavaeltajat eivät ole ainoa syy kantaa varamajoitetta mukana. Tarppi, teltta tai riippumatto voi pelastaa jaksamisensa yliarvioineen vaeltajan. Vaellusta suunniteltaessa on hankala ennustaa miten kuljettu matka vaikuttaa jaksamiseen. Eikä olisi ensimmäinen kerta jos joku sairastuisi, jatkaisi vaellusta ja väsähtäisi.
Etenkin Pohjois-Lapissa nopeasti vaihtuva sää voi koitua kohtaloksi. Vaikka tupien väli olisi merkitty, kova puhuri voi nostattaa irtolumen maasta ja peittää näkyvyyden. On todella raskasta pusertaa ahkiota kovassa myräkässä, päivä voi venähtää ja pimeyden laskeutuessa voisi olla mukava siirtyä teltan suojiin.
Entäpä jos saavut syrjäiselle tuvalle jonka huoltoväli on syystä tai toisesta venähtänyt, kaasu on vähissä, puut poltettu roviona kesäyönä notskipaikalla ja huussistakin kurkkii kakkamörkö? Ainakin pääsee sisälle. Toivottavasti retkikeitin on mukana.
Pelkkä varamajoitteen mukana kantaminen ei riitä – se pitää myös osata pystyttää asiallisesti. Ei riitä, jos mukanasi on tarppi avotunturissa tai et osaa kasata telttaa hankeen tuulenkestävästi.
Miksi moinen räntti?
Käsivarren vaelluksellani vastaan tuli ihmisiä jotka luottivat autio (ei edes varaus!) tupien saatavuuteen. En tiedä lisääkö tieto tuskaa vai mitä, mutta en itse uskalla lähteä vaeltamaan ilman telttaa. Tieto siitä että mukana kulkee majoite on mukava. Voisin pystyttää majoitteeni lähes minne vain, milloin vain ja saisin itseni edes sateelta turvaan. Makuupussissa on huomattavasti mukavampi kölliä suojassa kuin kovan tuulen tai sateen armoilla.
Jos ajatus raskaan majoitteen raahaamisesta ”turhaan” rassaa, tutustu bivy-pussiin, erilaisiin tarppeihin ja muihin kevytmajoitteisiin. Talveksi lumikuopan tai kammin tekaisu kannattaa opetella. Pitää vaan olla tarpeeksi lunta.
Oletko sinä rohkea tupasurffari vai kannatko aina mukanasi telttaa?
Yö Sodankyläläisellä leirintäalueella oli ollut hirveä. Leirintäalueessa itsessään ei ollut vikaa, mutta sanotaanko näin että kyllä sen erottaa ketkä ovat tottuneita telttailuun ja ketkä eivät, tai sitten ihmisillä ei vain ole käytöstapoja yhdeltä yöllä telttapaikalla. Telttaa pystytettiin huutaen ja auton ovia paiskottiin niin että varmaan viereisissä asuntoautoissakin herättiin.
Olin jo valmiiksi kierroksilla kolmen edestä pakkailusta, työpäivästä ja ajomatkasta. Päästessämme viimein Hossan retkeilykeskukselle riisuin vessassa kylmän yön jäljiltä jalassani olleet merinopitkikset ja jätin ne sinne epähuomiossani.
Ajettuamme Huosivirran parkkipaikalle tajusin jättäneeni housut jälkeemme. Jouduimme ajamaan takaisin ja onneksi housut löytyivät roskiksen päältä nätisti viikattuina!
Pääsimme viimein matkaan. Päivä oli aurinkoinen ja suhteellisen lämmin. Lapset kulkivat edellä mukavaa polkua pitkin, oli ihanaa jättää normaali elämä jälleen taakseen ja keskittyä pelkästään vaeltamiseen.
Lintujen laulu oli kuin kuoroa olisi kuunnellut. Lukuisat eri lajit sirkuttivat harjuisissa metsissä, kiertelimme järvien rantoja ihaillen vanhojen kelometsien kauneutta.
Mieleeni juolahti yhtäkkiä olinko jättänyt merinohousuni autolle. Karmiva tunne hiipi selkärankaani pitkin, Sodankylässä vietetty yö oli ollut kylmä ja kylmempiä oli luvassa. Olin varustautunut mahdollisimman kevyesti jotta jaksaisin kantaa vaivatta ruoat viidelle päivälle ja tarvittaessa lasten varusteita. Jalassani oli ohuet kesähousut joiden lisäksi rinkassani oli vain sadehousut.
Poitsu kalasteli hyvän näköisillä rannoilla. Hossaan tarvitaan kalastuksenhoitomaksu ja tietyille järville lisälupa. Kala ei syönyt ollenkaan vaelluksemme aikana, mutta kalakärpänen oli puraissut lasta ja kovaa!
Saapuessamme Puukkojärvelle olo oli mukavan tuttu. Olin viisitoista vuotta aikaisemmin lokakuun ensilumilla vaeltanut ystäväni kanssa samalle paikalle ja nauttinut loppusyksyn tunnelmasta. Nyt saimme nauttia kesäkuun viimeisen viikon koleudesta satunnaisten sadekuurojen myötä.
Harmikseni totesin housujeni tosissaan jääneen autolle. Aivoni eivät kiireessä ja ylibookattuna rekisteröi kaikkea ja unohdan asioita herkästi. Että ärsytti!
Illalliseksi söimme tortilloja texmexillä. Toinen lapsista söi vain tortillaa. Käki kukkui jossain lähistöllä, sen ääni kaikui komeasti järveä myöten.
Illalla yksin ulkona kuvatessani rannasta kuului pelottavan tuttu ääni. Jämähdin paikoilleni kuuntelemaan – mikä joi rannassa? Aivan kuin koira olisi litkinyt vesikupista. Mietin hetken haenko urheana aikuisena lapset turvakseni katsomaan mikä rannassa on, toimin kuitenkin miten jokainen vastuullinen vanhempi toimisi vaaratilanteessa ja hiippailin metsään tsekkaamaan mikä rannassa joi. Hirvi, vaiko karhu? Lopulta päättelin aaltojen lyövän rantaan sen verran kovaa, että ääni kuulosti oudolta. En maininnut asiasta lapsille ennen seuraavaa päivää, toinen lapsista jo valmiiksi kuunteli metsän ääniä tarkkaan.
Viime kesän Kekkosen hyttyshelvetistä oppineina pystytimme sisäteltan suojaksi autiotuvan laverille. Saimme nukkua lämmössä keskenämme.
Päivä 2. Puukkojärvi – Julma Ölkky – Värikallio 13 km
Puukkojärven autiotupa on pieni. Tuvassa on vain kamiina, laveri ja hyllyköt.
Heräsin tyttären kanssa flunssaisina. Sodankylän kylmä yö kostautui ehtana räkiksenä.
Aamiaisina nautimme pikapuuroa voilla, sokerilla ja pähkinäsekoituksella sekä mysliä maitojauheella oli halukkaille. Näkkäri ja korput eivät paljoa painaneet rinkassa.
Matkamme jatkui sateisessa säässä kohti Laukkujärveä. Aamu oli ainoa kun hyttysistä meinasi olla haitaksi. Minulla ja poitsulla on visionin ötökkäpaidat ja käytämme maltillisesti hyttysmyrkkyä lakeissa. Tyttärelle ostin vaatteisiin laitettavaksi lapsille suunnattua hajutonta myrkkyä, näytti tepsivän. Paljon suojaamme itseämme vaatteilla, tyttärelle etsin Reiman hyttysvaatteita tuloksetta, kaikki oli loppuunmyyty.
Yhdentoista aikaan pidimme Laukkujärvellä lounastauon. Poitsu kalasteli hernekeiton keittyessä ja tytär väritteli uutta värityskirjaansa. Yllättäen ennallistettu ja hyvin keitelty hernekeitto maistui kaikille!
Matkamme jatkui kohti Lihapyörrettä. Kuljimme hiihtoreittiä pitkin saadaksemme vaihtelua reitteihin. Käytössäni oli viisitoista vuotta vanha kartta jossa reitit oli värikoodattu puissa olevien merkintöjen mukaan. Enemmän käytin kuitenkin B-barkin sovellusta suunnistamiseen.
Lihapyörteen esteettömään laavun pihapiiriin tutustuttuamme siirryimme Värikallion ympyräreitille. Väsymys alkoi kalvaa pienintä ja kävelytahti hidastui. Yhä enemmän höpöttelimme, keksimme vuorollamme tarinoita ja pelasimme arvuuttelupelejä. Poitsu kulki itsekseen edellämme.
Muutimme suunnitelmaa. Tutustuimme Julman Ölkyn kanjoniin maksullisella venekyydillä joka osottautui loistavaksi tavaksi tutustua kalliomaalauksiin, pirunkirkkoon, pieneen vesiputoukseen ja kivikarhuun. Kyydin hinta oli kohtuullinen, 16e aikuiselta ja 12e/ lapsi. Ennen venekyytiä joimme kahvit ja söimme jäätelöä ja pullaa kahvilalla.
Matkamme jatkui osittain samoja polkuja pitkin Ala-Ölkylle jossa totesimme jatkavamme matkaa vielä Värikallion tulistelupaikalle.
Tilavalla tulipaikalla lounastimme spagettikastiketta hirvenjauhelihalla. Kuivattu jauheliha ennallistui muutaman tunnin aikana hyvin tiiviissä säilytysrasiassa. Kosteat vaatteemme saimme kuivumaan nuotion äärellä taukokatoksen kaiteilla jotka toimivat levottomien lasten kiipeilypaikkoinakin oikein hyvin.
Värikallio on tulistelupaikan läheisyydessä. Sinne vievä metalliritilikkö on jännittävä aikuisellekin. Julman Ölkyn kalliomaalauksista ei ole enää paljoa jäljellä, värikalliolta pystyi havaitsemaan vielä ihmis- ja eläinkuvioita. Lapset pohtivat mitä tehtäisiin jos gps putoaisi veteen – tyttären ratkaisun mukaan minä saisin hakea sen kylmästä vedestä ilman vaatteita. Onneksi gepsin putoaminen ei ollut mahdollista, koko vehjettä ei ollut Hossan vaelluksella mukana.
Värikallion tulistelupaikalla saa leiriytyä retkeilyrakenteiden välittömään läheisyyteen. Katselin teltan mentävää aukkoa katoksessa ”sillä silmällä” tuulista, sateista ja kylmää yötä varten mutta kaivoin sisäisen eräilijäni jostain sieluni syvyyksistä esiin ja pystytin teltan sorapihalle säiden armoille.
Päivä 3. Värikallio – Laukkujärvi5 km
Selvisin kylmästä yöstä laitettuani absidin alustana toimineen solumuovipatjan roikaleen oman ilmapatjani alle. Untuvatakkini toimi hameena yön ajan, enkä herännyt kylmän ikävään hiipinään kuin muutaman kerran. Toinen lapsista paleli yön, ei ollut saanut pussiaan kiinni. Enkä ollutkaan kuin muutaman kerran illalla ennen nukkumaan menoa muistuttanut että herättää, jos ei saa pussiaan suljettua.
Sateiseen ja kylmään aamuun kömpiminen tuntui vastenmieliseltä. Telttamme ei ole kovin vedenpitävä (lue MSR Freelite 3v3 esittely täältä), mutta yllätykseksemme se kesti koko yön kestäneen sateen. Valmistin nuotion lämmössä aamupuurot ja hiljalleen aloittelimme teltan purkua.
Ennen lähtöä kävimme täyttämässä pullot Somer- nimisen järven virtaavassa kohdassa välttääksemme veteen laskeutuneen männyn siitepölyn liiallista juomista ja vierailimme vielä kerran värikalliolla.
Jatkoimme matkaamme värikallion ympyräreittiä kaakkoon kohti Lihapyörteen laavua. Reitti on mukava kävellä, alun jyrkän nousun jälkeen istahdimme hetkeksi katselemaan maisemia näköalapaikalle.
Lihapyörteellä pidimme pienen evästauon ja jatkoimme Somerjokea myöten kohti Laukkujärveä. Joki toi mieleen Urho Kekkosen kansallispuiston hiekkatörmäiset joet, maisema vaihteli sademetsämäisestä tunnelmasta erämaafiiliksiin. Lasten kävelyinto kesti hyvin vaihtelevassa maastossa, Hossassa on paljon samankaltaista erämaametsää harjuineen, mutta runsaan polkuverkoston ansiosta päivämatkoista saa vaihtelevat.
Laukkujärven tuvalla pyrimme olemaan levittelemättä tavaroitamme, mikäli paikalle saapuisi muita. Söimme jälleen hernekeittoa, herkuttelimme naposteltavilla ja kulutimme aikaa väritellen, lueskellen, pelaten ja poitsu kalasteli rannassa.
Illalla paikalle saapui meloen yksi henkilö lisää. Jutustelin aikani ulkona yöpyvän retkeilijän kanssa ja teimme hänenkin kosteille varusteille tilaa kämppään. Illalla satoi lisää vettä, vetäydyimme tuvan suojiin yöksi.
Päivä 4. Laukkujärvi – Muikkupuro5 km
Lämmitin illalla kämpän tarkoituksella saunaksi jotta saisimme märät kengät kuiviksi. Nautin lämmöstä, olin palellut tarpeeksi! Lapsilla meinasi olla turhan kuuma, yötä myöten tupa viileni mukavaksi.
Lähdimme matkaan vasta yhdentoista jälkeen syötyämme pinaattilettuja. Kaasukeittimellä lettujen paisto trangian kannella onnistuu, kun käyttää tarpeeksi voita ja lisää kerrallaan vähän taikinaa kuumalle pinnalle.
Metsähallituksen väkeä vieraili paikalla huoltamassa vessan. Päivän aikana näimme muitakin metsiksen huoltajia taukopaikoilla, Hossassa järjestettiin samana viikonloppuna Kainuu trail – juoksutapahtuma. Kaikenkaikkiaan Hossan retkeilyrakenteiden huollosta jäi hyvä kuva, joka paikassa oli siistiä ja puuta riitti.
Kuljimme Muikkupurolle Laukunharjun, Umpi-Valkeaisen ja Iso- Valkeaisen kautta. Iso-Valkeaisella oli 2024 (?) kesäkuun lopulla riehuneen myrskyn jäljiltä suuria alueita joilta lähes kaikki puut olivat kaatuneet. Meillä kaikilla oli hieman lopun väsymystä illasta ja saapuessamme tien varrelle itsekkin aloin haaveilemaan saunaan pääsystä. Kylmät vähäuniset yöt veivät vaellusintoa, olisiko luovuttamista jos nyt vain kävelisi autolle…
… Lasten pyynnöstä jatkoimme vaellustamme uimamestoille. Ja onneksi jatkoimme! Muikkupuro oli kokemisen arvoinen leiripaikka, vaikka mäkärät saapuivatkin viimeisen illan iloksi, leiripaikka oli kaunis, siisti, puro ja Keski-Valkeainen tarjosivat mukavat uintimahdollisuudet lapsille. Muikkupuro on esteetön retkeilykohde ja huussikin sopi pyörätuolia käyttäville. Moni retkeilyalue saisi ottaa mallia Hossan esteettömistä reiteistä.
Iltapalaksi valmistin lettuja, mukana ei ollut hilloa sen painon vuoksi, mutta sokeri ja vaahtokarkit kruunasivat iltapalan. Leiripaikkamme oli hieman syrjemmässä joen toisella puolella, illalla leiriin saapuneet muut retkeilijät eivät häirinneet ollenkaan. Illalla vessareissulla jäin hetkeksi katselemaan kuikkien iltauintia, odottaen niiden päästävän tutun huudahduksen ilmoille. Nämä kuikat pysyivät kuitenkin hiljaisina koko yön yli.
Päivä 5. Muikkupuro – Huosivirta5 km
Tarkoituksena oli herätä hyvissä ajoin jotta ehtisimme patikoida autolle, käydä Hossan retkeilykeskuksella hakemassa jäätelöt, käydä Taivalkoskella pizzalla ja ajella vanhempieni mökille. Olin kuitenkin unohtanut laittaa herätyksen oikeaan aikaan ja nukuin tyytyväisenä kahdeksaan.
Aamiaisen valmistin teltan vierellä. Meillä jäi hieman ylimääräistä ruokaa joten puuroni oli kahden eri pikapuuron sotku pähkinöillä, voilla ja sokerilla. Olin laskenut lasten kaakaot väärin joten he joutuivat tyytymään veteen. Mikä vääryys!
Leirin kasaaminen ja purku sujuu sukkelaan kun poitsu osaa pakata makuupussit ja kasata teltan. Minulle jää alustat ja varusteet, rinkat lapset pakkaavat itse. Tosin, saan ajoittain pakata ne uudelleen jos varusteet on pakattu miten sattuu – painopisteen on oltava oikein jotta kävely rinkka selässä on mukavaa.
Haikeina tallustelimme Muikkupurolta kohti Hakokosken laavua. Laavu on kauniilla paikalla ja uppouduin nostalgiaan miettiessäni kuinka ensimmäisellä itse suunnitellulla vaelluksella 15 vuotta sitten yövyimme ystäväni kanssa kyseisellä laavulla. Yö oli pimeä, ensilumi oli satanut maahan. Puro pulpahteli ja toi mieleen rannalla molskivan karhun. Nyt laavulla tapasimme mukavan vanhemman pariskunnan joiden kanssa lapset innostuivat juttelemaan.
Hakoharjua myöten saavuimme takaisin autolle. Ilokseni löysin merinohousuni etupenkiltä ja auton ovetkin olivat lukossa! Olin miettinyt koko vaelluksen ajan olinko sulkenut ovet ja olisiko autossa enää mitään irtoavaa jäljellä…
Loppupeleissä Hossan viileä ja kostea vaellus loppui lyhyeen, vielä olisi voinut viettää muutaman lisäpäivän kauniiden sinisten järvien rannoilla ja harjuilla kävellen. Lintujen konsertti oli ajoittain korvia huumaavaa, en muista kokeneeni vastaavanlaista harmoniaa missään muualla.
Vaellus osoitti jälleen, ettei vaeltaminen ole pelkkiä kilometrejä tai koettuja maisemia. Se on luonnosta nauttimista omin ehdoin.
Erämaan vaeltajatar 