vaeltaminen – Erämaan vaeltajatar

50 yötä luonnossa

9.1.20249.1.2024julkaissut Erämaan vaeltajatarJätä kommentti

En nyt ota kantaa onko näissä määrällisissä haasteissa mitään järkeä tai kannattiko viimeiset yhdeksän yötä jättää joulukuulle, kun kesälläkin olisi ollut aikaa ja mahdollisuuksia yöpyä teltassa ulkona, mutta tässäpä teille pieni vinkkipostaus teltassa yöpymisestä säällä kuin säällä!

Nukuin vuonna 2023 50 yötä teltassa (tai muussa telttaolosuhteisiin verrattavissa olevassa majoitteessa) ja kuusi autio- tai varaustuvissa. Olen nyt viidettä vuotta suorittanut Nuku joka kuukausi vähintään kerran ulkona – haastetta ja viime vuonna otin pienen lisähaasteen itselleni.

Haasteen piti olla helppo. Talvi oli kuitenkin kiireellisempi töiden kannalta, kesällä laiskotti ja talvenna alkoi jopa tuskastuttaa teltan jatkuva pystytys – kuivaus rumba pottupellolla. Sain kuitenkin yöt kasaan ja viimeisen yön nukuin parvekkeellamme vuoden vaihtuessa.

Tarkoituksena oli yöpyä mahdollisimman erilaisissa olosuhteissa. Niitä olivat mm.

-27 asteen pakkasyö Kiilopäällä
myrskytuuli helmikuussa Kaldoaivin erämaassa
kylmin yö Ukk:lla kesäkuussa
elokuussa rankkasade tiputteli absidin läpi
ensimmäinen pakkasyö syyskuussa
ja talvitelttailukurssin tuulinen yö marraskuussa

IMG_20230115_080826_Bokeh__01 — – 27 Kiilopäällä tammikuussa

IMG_20230806_204756 — Tyyntä ennen sadetta elokuussa Tsaarajärvellä

Haasteen myötä pakkasilla yöpyminen on helpompaa. Ehkä retkelle lähtemisen kynnys nousi, kun loppuvuotta kohti mentäessä alkoivat yöpymättömät yöt painaa päälle ja jatkuva varusteiden huoltaminen alkoi väsyttää. Pian haasteen loppumisen jälkeen kuitenkin tuntui siltä, että voisin hyvinkin suorittaa saman uudelleen! Mutta ajatus siitä, että voisin yöpyä retkillämme hyvällä omalla tunnolla myös autiotuvissa lämmittää mieltä…

Haastavinta yöretkissä ajan löytämisen lisäksi on ehdottomasti varusteiden kuivaaminen! Etenkin alkutalvesta makuupussit ja teltat pääsivät kostumaan, fjällrävenin abisko shape 3 kuivuu pienen koonsa ansiosta kätevästi autotallissa, mutta pidempi Hilleberg kaitum 2 gt:tä täytyy käydä kääntelemässä ajoittain jotta se kuivuu täysin. Makuupussit valtasivat monena päivänä yläkerran aulan ja päätyivät välillä pienimmän lapsemme leikkeihin. Hinkattiinpa untuvapussista yksi päivä pois glitter-huulikiiltoa…

IMG_20230821_230358 — Norjan puolella Rastigaisan juurella

IMG_20230915_080542 — Vetsikossa syksyn ensimmäinen pakkasyö

Omia havaintoja ja vinkkejä talviyöpymisistä

ota mukaasi kuivat vaihtovaatteet leiriin. Itse olen jo jäässä pelkästään jos sukat ovat kostuneet
mielummin enemmän lämmintä varustetta kuin liian vähän. Itse tarkenen öisin pahimmillaan vasta kolmen pussin lämmössä (kuitu -4, untuva -19 ja fjellduke)
(linkki partiotaitan sivuille) Tälläinen thermo poc pitää kylmän puhelimesta loitolla, eikä makuupussissasi seikkaile kylmä kalikka kun laitat kännykän yöksi omaan pussiinsa. Tälläinen pussukka pitää myös puhelimeni akkun voimissaan taskussa talviretkien ajan
hanskat, untuvatakki sekä aamun vaihtovaatteet makuupusseihin yöksi. Ei ole niin kylmä pukeutua!
koko teltan pohjan peittävä routamatto eristeeksi – jopa polvia lämmittää kontatessa. Idean olen kopioinut muilta.
auton lumiharja vakituiseksi retkivälineeksi. Harjalla puhdistat teltan ja varusteet lumesta, höyläpuolella putsaat suksien pohjat
pilkkisaappaat ovat hyvät leirikengät. Kevyet ja helppo saada jalkaan
Säästät lumikiiloissa kun käytät suksia ja sauvoja. Suksien pohjat voi putsata lumiharjan avulla aamulla
voit keittää järven jälle pakkaantuneesta vedestä juomavedet. Huom! keitä vähintään 10 minuuttia
trangia on hidas, mutta lämmittää kokkailun aikana kivasti telttaa. Huolehdi turvallisuudesta, kokkaa absidissa vain hyvän ilmanvaihdon kanssa
kovalla tuulella älä pystytä telttaa suoraan autiotuvan/muun rakennuksen välittömään läheisyyteen. Sinne voi syntyä tuulesta pyörre joka ottaa ikävästi teltasta kiinni ja huonolla tuurilla irrottaa teltan lumesta

Vinkit kesäöihin Saamenmaalla (ja miksei muuallakin)

kosteana yönä puhelin voi vaurioitua teltan pohjalla
tarkista netistä, saako telttasi päätyjä rullattua ylös jolloin maksimoit teltan tuulettumisen helteillä
heinä-kesäkuun vaihde on itselleni ehdoton ei- telttailuaikaa. Silloin räkkä ja helteet ovat yleensä saapuneet
hyvässä telttapaikassa ei ole kuoppaa teltan alla. Siihen kerääntyy sateella vettä…
avotunturissa on vähemmän ötököitä kuin alempana jokilaaksoissa
poroherkän koiran kanssa varaudu siihen, että koira herää yöllä haukkumaan paikalle hiippailevia poroja
erämaassa nuotion teko alueellisesti on hieman vapaampaa kuin muualla, tarkista kuitenkin ettet tee nuotiota yksityiselle maalle

Haasteen aikana pyrin yöpymään uusissa kohteissa, suurin osa näistä osui vaellusten ajalle jolloin tuli yövyttyä extemporepaikoissa, suunnitelmien mukaisesti ja oman mukavuusalueen ulkopuolisissa kohteissa.

Lemppariöitäni ovat ehdottomasti talvivaelluksella nukutut yöt. Osa öistä oli paksua syvää unta ja heräsin seuraavaan aamuun hyvin levänneenä. Talvivaelluksella oli myös selvät rutiinit miten hoitaa leiri kuntoon, kun taas kesän ajan vaelluksilla pakka tuntui leviävän ja Kiiskin kanssa yövyttiin muutama yö varusteiden seassa.

Ai niin, yksi viime vuoden lempparihetkistäni oli kun olin rankkasateella pakannut kaikki varusteet jo kasaan ja odoteltiin että sade lakkaisi. Tulikin kylmä ja kaivoin makuupussin pussistaan jossa sitten makoilin kovalla teltan lattialla koira jalkopäässä ja kuuntelin Tuplakääk-podcastia kunnes sade lakkasi. Tämä oli samaa aamua jolloin teltan absidista tiputti vedet saumasta läpi.

Nyt vuonna 2024 toiveenani on jatkaa yöpymishaastetta joka kuukausi, ilman tavoitemäärää, mutta yöt aijon yöpyä jossain muualla kuin kotipihassa.

Täältä löydät muita postauksiani Nuku yö ulkona vähintään kerran joka kuukausi – haasteesta

kaldoaivin erämaa, yksin vaeltaminen, Yleinen

Kahdeksan päivää yksin Kaldoaivin erämaassa – kohti itää

7.9.202311.9.2023julkaissut Erämaan vaeltajatarJätä kommentti

Kaldoaivin erämaa on Suomen suurin erämaa-alue joka on suurten soiden, jokien ja järvien valtakuntaa. Aavemaiset pystyyn kuolleet koivikot lahoavat hiljalleen luoden suuria puuttomia alueita ympäri erämaata.

Vaeltajaa hellivät tasaiset tunturipaljakat, vaivaiskoivikot ja tuhoutuvat palsat saattavat aiheuttaa pientä päänvaivaa mukavuudenhaluisille. Komeat maisemat ja alati vaihtuva maasto pitää kuitenkin mielen vireänä.

Päivä 4. Sataa ropisee

Neljännelle aamulle haaveilin rinkatonta Buolžžat- harjualueen pohjoispään tutkimista, mutta ukkosen takia huonosti nukuttu yö vei menohaluja. Juuri kun olin saanut leirin kasaan ja olin lähtenyt kulkemaan kohti seuraavaa kohdetta taivas aukesi ja vettä alkoi sataa kaatamalla.

Kuljin hauskojen hiekkanyppylöiden lomassa raskaiden vesipisaroiden sopistessa rinkan sadesuojaan. Toivoin hartaasti kamerani säilyvän kuivana, muuten en enää jaksanut stressata kostuvia varusteita. Saisin ne joka tapauksessa kuivaksi viimeistään Tsaarajärvellä.

Yksin kulkiessa paikat joissa en näe kauas jännittävät. Harjujen lomassa kulkeminen synkässä sadesäässä sai mieleni laukkaamaan ja olin varma että ahma lymyää jossain lähistöllämme … Ihan kuin ahmaa kiinnostaisi vaeltaja koiransa kanssa.

Olin pukenut Kiiskille tossut jotka osoittautuivat sadesäällä huonoksi valinnaksi. Tossujen kastuessa koiran kulku kävi huonommaksi. Onneksi kastunut maasto oli pehmeä eikä rasittanut anturoita enempää.

Kaldoaiville suunnatessani harmittelin tutuille alueelle suuntautuvaa reittisuunnitelmaani. Koska tahdoin tutkia kammeja ja niiden sijainteja tarkemmin oli pakko tehdä kompromisseja.

Áldoleakša on tuttu useammilta vaelluksiltani. Sadessäässä ja Bajánvađđalta päin saapuessa maisema oli taas uudenlainen, järven keskellä kulkeva harju erottui muusta maisemasta paremmin kuin kaakosta päin saapuessa. Tahdoin kulkea harjua myöten mutta korkealle noussut vesi tarkoitti jälleen uutta kahluureissua, päätin kulkea rannan hankalakulkuisessa vaivaiskoivikossa. Senkin olisi voinut välttää siirtymällä korkeammalle rinteeseen.

Päästessäni maastouralle pidin lounastauon, sadekkin loppui kuin seinään. Istuskelin kivellä ja nautin hiljaisuudessa uunifetapastan höyrytessä ruokatermarista.

Kuljimme jonkin matkaa uraa pitkin ja lähdimme omia polkujamme pitkin kohti seuraavaa yöpaikkaa. Päivä oli yksi lyhyimmistä, noin yhdentoista kilometrin verran.

Kauniit tunturipurot virtasivat kohti leiripaikkaani ja näin jo kaukaa häkellyttävän kauniissa maisemissa siintävän järven. Samanlaiset hassut hiekkaharjut värittivät maisemaa päästessäni lähemmäs järveä ja siellä tönöttävää kammia.

Rantaa reunusti pidempi harju jonka suojiin pystytin telttani. Tämän kohteen valitsin vanhan kammin takia ja netistä löytämieni kuvien puolesta, suuret järveä reunustavat tunturit houkuttelivat enkä pettynyt valintaani.

Itse kammi oli selvästi jonkun oma, yksityinen. Kävin sen pihapiirissä ihmettelemässä, oven lukko ei ollut paikoillaan mutten tohtinut kurkistaa sisään. Mielikuvitus alkoi laukata, kuka ja ketkä kammin ovat rakentaneet, mihin sitä on käytetty ja liekkö sitä enää käytetäänkään. Myöhemmin minulle selvisi että kammia ovat käyttäneet vaeltajat (luvatta?) Ja että kammi tosiaan on yksityinen.

Illalla tärkeimmät toimet tehtyäni nautin maisemista. Pohdin paljon arkiasioita ja luin kirjaa sen mitä sivuja säästääkseni kehtasin. Ennen kuin nukahdin alkoi jälleen sataa. Sateen hellittäessä käväisin pihalla katsomassa kalojen hypintää järvellä ja yllätyin miten veden pinta kuhisi kalaa!

Päivä 5. Absidissa ropisee

Yöllä heräilin tarkistamaan ettei absidissa tulvi. Vettä satoi kaatamalla taukoamatta, herätessäni keräsin kaikki varusteeni rinkkaan teltan sisälle ja söin aamiaiseksi pågenia, näkkäriä ja illalla keräämiäni mustikoita. Käväisin ulkona sadevaatteet ylläni, koira tyytyi vain juomaan kupistaan ja kömpi takaisin sisään. Tunnen koirani, se ei poistu teltasta sateella vapaaehtoisesti.

Vettä tuli niin paljon että absidin oven sauma alkoi vuotaa vettä. Täytynee siis kyllästää saumat…

Makoilin teltan lattialla ja kuuntelin kauan sitten puhelimeeni lataamia podcasteja. Tuplakääkin Enni ja Kirsikka piristivät pitkää aamuani purkaessani vielä makuupussin lämmikkeeksi. Oli oikeastaan todella mukavaa köllötellä lämpimässä vailla tekemistä.

Sade hiljeni ja loppui pian kokonaan. Kello oli puoli kaksitoista kun pääsin jatkamaan matkaani.

Nautin mahdollisuudesta kulkea omia reittejäni. Porot olivat muodostaneet alueelle omia polkujaan jotka helpottivat etenemistäni. Kostean sään vuoksi olin jemmannut kameran rinkkaan, hieman harmitti katsella taakse jäävää lumoavaa maisemaa. Sinne suuntaan vielä joskus, Kaldoaivin järvirykelmien luo.

Matkalla Adolfin kammille näin upeita puroja ja yhden kosken. Vedet olivat vielä korkeammalla kuin aikaisempina päivinä, pienet tunturipurotkin lainehtivat. Yläpulmankijärven putouksellekkin johtava puro tulvi pitkin rantojaan.

Kosken pauhu oli korvia huumaavaa. Veden massiivisen määrän tuntureilla huomasi viimeistään tuolloin.

Kammilla ripottelin vaatteeni kuivumaan ja valmistin lounasta, päivällisen jätin termariin tekeytymään. Ajatus siitä että vaellusta olisi enää jäljellä kolmen yön verran sykähdytti – vaikka kuinka ikävöin kotiin lopun lähestyminen tuntui vain kiihtyvän.

Adolfin kammista on tullut minulle turvapaikka karun erämaan sylissä. Kammi sijaitsee Ylä-Pulmankijärven rannalla kallioseinämältä alas kuohuvan putouksen vierellä. Kammin pihapiirissä olen vuoden sisään yöpynyt kolmesti – viime elo-syyskuussa ensimmäisellä Kaldoaivin vaelluksellani, talvivaelluksella ja nyt kammivaelluksellani. Lue lisää ensimmäisestä käynnistäni Adolfin luona

Illalla luin vuosi sitten kesken jääneen kammi- kirjan loppuun. Kirjassa kerrotaan Adolfin kammin historiasta ja kirjaan on koottu vieraskirjamerkintöjä 60- luvun lopulta saakka. Bongasin 80- luvun alun kirjoituksista tuttuja, muunmuassa kyläläisiä, mieheni isän ja veljen jättämät terveiset. Mielenkiintoisinta kirjassa olivat merkinnät tunturikoivikkoja tuhonneiden tunturimittariem aikaansaannosten raportointi sekä havainnot naaleista.

Juuri kun olin nukahtanut heräsin paksusta unesta Kiiskin alkaessa haukkumaan. Kurkistaessani pussista vastassa oli kyljellään makoileva, viimeisillä voimillaan pöhisevä karvakasa. Olisi edes noussut istumaan jos kerta piti herättää! Kuulin ulkoa kolahduksia, joku oli saapunut paikalle.

Päivä 6. Tulvavesiä ja vaarallinen kivi

Matkani jatkui Adolfin kammilta kohti Morešveaijärveä ja sen harjulla lepäävää kammia.

Ensin täytyi ylittää Pulmankijoki, kuljin kahden kilometrin verran joen vartta pitkin etsien ylityspaikkaa turhaan. Joen virtauksen voima oli jotain uskomatonta ja rannoille lainehtiva vesi levensi viime syksynä helposti ylitetyn joen pelottavaksi vesimassaksi. Lopulta katsoin helpoimmalta näyttävän kohdan ja lähdin ylittämään vesistöä koiran kanssa. Viimeinkin saatuani rinkankin joen yli istahdin kivelle keräämään ajatuksia. Toivottavasti tämä olisi viimeinen ylitys!

Itse kuljin Morešveaille Gávrulvađđan kautta. Jostain syystä alas joelle laskeutuminen karmi minua talvellakin, nyt tunnelma oli lähes käsinkosketeltavan jännittynyt. Järvellä etsin kammia aluksi väärästä paikasta, jostain syystä se on ollut vuosia väärin merkittynä kartoissani.

Kiiski hullaantui yhdestä pystyyn kuolleesta koivusta ja yritti kiivetä sitä pitkin korkeammalle. Karhua koivu ei olisi kestänyt, mikä ihme siinä kiinnosti?

Morešvein joki on kapeahko ja matala, mutta kukaan tuskin yllättyy kun kerron että jouduin etsimään siitäkin turvallisen ylityspaikan pohjoisempaa.

Kaihoissani jäin katsomaan kammin oletettua paikkaa kiivetessäni ylös harjua lounaspaikalle. Olin väsynyt päivän kilometreistä ja vielä olisi useampi kuljettavana. Päätin jättää Morešvein kammilla käymisen väliin ja jäin syömään lounasta turvalliselta tuntuvaan paikkaan josta näin hyvin ympärilleni.

Niin, pelkään karhuja. Morešvein alue huutaa mielessäni kontiota.

Matkalla Tsaarajärvelle kohtasin hanhia, poroja ja suuren kaakkuriparven. Maasto oli raskasta ja jännitin miten koira pärjäisi ilman tossuja.

Jos jonkun opin vaelluksella, niin sen että Tsaarajärvi on iso. Kuljin järven rantoja pitkin kalastajien ja porojen polkuja pitkin. Vaikka kiertoa tuli, koin polut parhaimmaksi tavaksi päästä rannan varvikot läpi.

Jännitystä vaeltamiseen toi Kiiskin matala murina järveä kohti. Yritin nähdä olisiko vastarannalla jotain, metsien kuningas kenties? Kulkija joka mielikuvituksissani kulkee tuntureilla yöstä toiseen, yksinäisiä leirejä etäämmältä tarkkaillen…

Vaaralliseksi viholliseksi paljastui suuri kivi järvessä. Matka jatkui.

Selvisipä myös koivumysteerikin. Osassa rannan koivuissa oli kaarnattomissa kohdissa punaista – porot ovat hieroneet kutisevia sarviaan puita vasten.

Viimeinkin kohdatessamme merkityn polun tallustelimme Tsaarajärven autiotuvalle kevein askelin. Kiiskinkin askel keveni sen verran että koira jaksoi muina torpedoina painaa eteenpäin. Uskomatonta miten hyvin se jaksoi pitkän päivän jälkeenkin!

Saavuin myöhään perille. Ohjelmassa oli ruokailu, herkuttelu, lukeminen ja elämästä nauttiminen. Tokavika yö ja upea auringonlasku.

Yöllä satoi. En yllättynyt.

lapsen kanssa vaeltaminen, Urho Kekkosen kansallispuiston vaellus, Yleinen

Vaellus Urho Kekkosen kansallispuistoon lapsen kanssa- Luirojärvi-Muorravaarakka-Sarvioja-Aittajärvi

7.7.20239.7.2023julkaissut Erämaan vaeltajatarJätä kommentti

Ensimmäisen osan Urho Kekkosen kansallispuiston vaelluksesta esikoiseni kanssa löydät täältä

Luirojärvi-Sokosti-Muorravaarakka 15 km

Rinkkani oli keventynyt huomattavasti Luirojärvellä vietetyn illan aikana. Aamulla painoa katosi vielä kahden kananmunan ja leivän verran, kyytipojaksi keiteltiin vielä puurot.

Kuuselan kämpän siivottuamme matka jatkui kohti Sokostin rinnettä. Sokosti on Urho Kekkosen kansallispuiston korkein ja legendaarisin tunturi. Oli mahtavaa päästä jakamaan huiputus poitsun kanssa, ensimmäinen yritykseni päästä tunturille kariutui Kiiskin hyydyttyä hellekelillä 2020 vaelluksellamme.

Ensimmäinen evästauko pidettiin tunnin kulkemisen jälkeen juomapullojen täyttämisen ohella. Reitti Luirolta Sokostille kulkee läpi metsän ja muutaman pienen joen ylityksen kautta. Fiilis oli edelleen hyvä, lapsi jaksoi kulkea ja odotti huiputusta innoissaan.

Mitä korkeammalle Sokostin rinnettä pääsimme, sen upeammaksi maisemat kävivät. Jaurutuskurusta nouseva Apujoukkojenvaara oli komea näky rinteen muuttuessa vaikeakulkuisemmaksi irtokivien valuessa askeleen alla. Polku katoili ja saimme tarkkaan valita reitin kohti korkeuksia. Juuri ennen huippua rinne muuttuu jyrkemmäksi ja jouduin pitämään useamman hengähdystauon nuutuessani rinkkani alle. Poitsu katosi huipulle, hänen vauhtinsa näytti vain kasvavan mitä lähemmäs päästään.

Pohkeeni tuntuivat räjähtäviltä ilmapalloilta viimeinkin päästessäni huipulle. Poitsu oli löytänyt itselleen suojaisan paikan suurten lohkareiden luota. Kova tuuli jännitti meitä molempia, oli hurjaa olla niin korkealla! Tuntui kuin olisimme vain voineet pudota alas maahan. Tämä toki ei ole mahdollista loivenevan rinteen takia.

Kivikkoisella huipulla käväisimme katsomassa radiomaston ja suuntasimme kohti Riittelmäpäitä. Lounastauko pidettiin kauniin pienen puron alkulähteillä.

Kohti Riittelmäpäiden ja Apujoukkojenvaaran satulaa

Riittelmäpäiden kuruissa oli runsaasti lunta jäljellä. Oli hauskaa kävellä kantohangella, ihailla lumiseinämää ja katsella kuinka vuolaana virtaava joki vyöryi lumesta muodostuneen sillan ali.

Tapasimme Lumikurunojalla mukavan vanhemman vaeltajan jonka kanssa jäimme hetkeksi jutustelemaan.

Kello alkoi lähestyä kuutta, askel alkoi painaa pitkän päivän päätteeksi.

Kylmän Muorravaarakkajoen ylitys tuli kuin tilauksesta kumisaappaissa hautuville jaloille. Joen vesi oli kaikista vaelluksen jokien ylityksistä kylmin!

Olin vuokrannut meille vaelluksen kolmanneksi yöksi Muorravaarakan ruoktun. Ruoktu on vanhempi 1953 rakennettu kammi, joka ensisilmäyksellä vaikutti jopa hieman karmealta ampiaisen lentäessä ulos pimeästä kämpästä avattuamme oven. Varaus- ja vuokratupien varaustilanteen voit tsekata eraluvat.fi – sivustolta ja tehdä varauksen luontoon.fi kohteen sähköpostiosoitteeseen. Urho Kekkosen kansallispuiston varaukset voi tehdä mm. Palvelukeskus Kiehisen asiakaspalveluun.

Hetken aikaa ruoktulla puuhailtuamme ja paikoilleen asetuttuamme kämpän fiilis muuttui paljon paremmaksi. Pöydän äärellä sijaitsevat neljälle sopivat makuupaikat olivat mukavat, nurkassa oven vieressä sijainnut kamiina lämmitti viileää tilaa juuri sopivasti – ulkona oli todella lämmin keli joten viileässä nukkuminen tuntui hyvin mukavalta ajatukselta. Ruoktulla oli aika paljon myyrän kakkaa, emme onneksi nähneet yhtäkään yön aikana.

Muorravaarakan ruoktu – Pirunportti-Paratiisikuru-Sarvioja 10 km

Lyhyen päivämatkan ansiosta saimme viettää rennon aamun. Lähdimme vasta lounaan jälkeen vaeltamaan kohti viimeistä yöpaikkaa. Evääksi tekaisin poitsulle popparit.

Nousu Pirunportille helteessä ei ollut yhtä tuskainen kuin mitä edeltävän illan laskeutuminen Muorravaarakkajoelle oli ollut itikoiden kyllästämässä metsässä. Pirunportti näkyi komeana, osittain lumipeitteisenä edessämme päästyämme puurajan yli.

Itse Pirunportti oli hieno kokemus ja nousi meidän molempien lempikohteeksi UKK:lla. Portin juurella lepatteli lukuisia perhosia ja hanki hohkasi kylmää.

Valkoinen hanki sai silmät särkemään auringonpaisteessa. Lainasin omat aurinkolasini poitsulle joka oli lähtiessä heivannut omansa autoon.

Pirunportilla oli hankala edetä kivikkoisessa ympäristössä. Kulumien perusteella oli helppo hahmottaa mistä oli vaellettu, silti sai olla todella varovainen askelissaan.

Paratiisikurulle päästessämme tunnelmaa laski ihmisten paljous! En alkukesälle odottanut niin suurta ruuhkaa. Muut vaeltajat eivät ole ongelma, mutta en oikein ilahtunut tavasta miten hiekkaiselta harjulta nakeltiin lampeen kiviä ja pidettiin mekkalaa. Paratiisikuruun ei muuten saa leiriytyä, se on hyvä pitää mielessä vaellusta suunnitellessa.

Päätin kuitenkin nauttia maisemista. Olen kerran aikaisemmin saanut nauttia kurusta yksinäni koiran kanssa joten nyt täytyi vain kestää oma harmitus. Söimme evästä ennen kuin jatkoimme patikointia Sarviojalle jolla oletin olevan täpötäyttä.

Tuvalle saavuttuamme viimeisen joen ylitettyämme olin hyvin yllättynyt – olimme ainoat varaustuvalla ja autiotuvankin puolella oli tilaa. Telttailijoita pihalla oli useampi, tunnelma leirissä oli rauhallinen.

Paratiisikurun ruuhkaa ei havaitse korkealta kuvatuista kuvista

Söimme, tein poitsulle loput popparit jälkiruoaksi ja lepäiltiin ennen iltakävelyä Sudenpesälle. Aivan emme Sudenpesälle jaksaneet kävellä, jäin paluumatkalla pojasta jälkeen ja käytin hetken täydelliselle yksinololle, vaelluksen läpikäynnille ja läheisen joen ihailulle.

Varaustuvalla juttelin mukavan pariskunnan kanssa jotka olivat törmänneet julkaisemaani sisältöön netissä. Sain kutsun roskattomaksi vaelluskummiksi, tämä oli suuri kunnia ja oli ilo kotona vaelluskummin tehtäviä lukiessa todeta että sitähän minä jo teen – toimin roskattomana retkeilijänä, siivoan muiden jälkiä, opastan ja pidän yllä yleistä hyvää vaelluskulttuuria.

Sarvioja – Aittajärvi 12km

Oli haikeaa lähteä kotimatkalle. Molemmat olimme tyytyväisiä vaellukseen, selvisimme ilman haavereita ja lapsikin suunnitteli jo uutta reissua, joka oli minulle merkki onnistuneesta vaelluksesta!

Vuokratupien ja varaustuvan varaaminen helpottivat vaellusta. Ensimmäinen kylmä telttayö väsytti, mielelläni olisin itse nukkunut useammankin yön ulkona kylmästä huolimatta.

Paluumatkamme kulki Kaarnepään ja Kuotmuttipään yli takaisin Maantiekurulle. Noustessamme ylös rinnettä pystyimme näkemään Pirunportin ja hahmottamaan Paratiisikurun aluetta, vaelluksen viimeisenä päivänä on hienoa päästä hyvästelemään vieraillut kohteet korkeuksista käsin.
Kaarnepään yli menevä polku erottuu hyvin maastosta vaikkei sitä olla merkitty ainakaan vanhempiin karttoihin. Onnistuimme selvästä polusta huolimatta kulkemaan hieman harhaan innoissamme katsoessamme maisemia ja iloitessamme vaelluksen onnistumista.

Maantiekurulla pidettiin viimeinen evästauko. Poitsu sai kanssaevästäjiltä kovasti tsemppejä, mikä on aina mukavaa.

Olosuhteet alhaalla Maantiekurun polkua tallustellessa kävivät tuskaisen painostaviksi. Kumisaappaat hiostivat, käärin housunlahkeet ylös, saappaan ja housujen välisille ihokaistaleille syntyi auringonpolttamat viimeisten tuntien aikana.

Aittajoki ylitettiin jälleen yhdessä yleisön seuratessa suoritusta. Reppuselässä kiikkunut lapsi ei pudonnut jokeen enkä itse kaatunut joten emme tarjonneet paljoakaan viihdettä.

Autolla oli mahtavaa vaihtaa hikiset vaellushousut verkkareihin, harmikseni viimeinen (eli se toinen) puhdas t-paitani oli jo ylläni joten jouduin palaamaan ihmisten ilmoille suhteellisen pahalta tuoksuen.

Vaikka vaelluksen loppuminen tuntui haikealta, olimme molemmat tyytyväisiä päästessämme kotiin. Vaelluksestamme alkoi kahden viikon sateeton kausi, olisi ollut hirvittävää olla helteellä liikenteessä – en voi sietää kuumia päiviä!

Herääkö kysyttävää lapsen kanssa vaeltamisesta? Tsekkaa viime vuoden postaukseni aiheesta!

lapsen kanssa vaeltaminen, Urho Kekkosen kansallispuiston vaellus, Yleinen

Vaellus Urho Kekkosen kansallispuistoon lapsen kanssa – Aittajärveltä Luirolle

23.6.202324.6.2023julkaissut Erämaan vaeltajatar2 kommenttia

Vaeltaminen lapsen kanssa on varmasti monen retkeilevän vanhemman haave. Harjoittelemalla luonnossa liikkumista, retkeilemällä ja teltassa yöpymällä sekä lapsi että aikuinen oppivat yhdessä vaeltamisen taidon. Kirjoitin viime kesänä postaukset lapsen kanssa vaeltamisesta ensimmäisen Urho Kekkosen vaelluksemme läpikäynnin yhteydessä.

Tänä kesänä kohteeksi valikoitui Kekkosen kansallispuisto sen monipuolisuuden, lapselle sopivien välimatkojen ja omanlaisensa helppouden ansiosta. Olosuhteidensa puolesta puistossa liikkuminen vaatii erätaitojen osaamisen, puhelinkenttiä ei löydy joka paikasta, vaikka olisi varannut yösijat varaustuvista tai vuokrakammeista voi olla ettei yöpaikalle syystä tai toisesta pääse. Jokien ylitykset ja kivikkoiset rinteet altistavat onnettomuuksille ja kerrottinpa kansallispuiston facebookissa jonkun retkeilijän kohdanneen kyyn polulla.

Helpoksi vaelluksen tekee loistavat huolletut tuvat ja nuotiopaikat. Vaikka Metsähallitus huolehtiikin edellä mainituista, vaeltajan on muistettava oma vastuu puitteiden ylläpidossa. Omat roskat on kuljetettava mukana, luontoa tulee kohdella kunnioittaen ja mitä tärkeintä – tutustu vaelluskohteesi järjestyssääntöihin. Pyrin itse jättämään jälkeeni vain kenkien painaumat polulle ja käyttämään polttopuuta maltillisesti muiden edellämainittujen seikkojen lisäksi.

Itse vaellus – lähtöpäivä Aittajärvi-Maantiekuru 14 km

Meillä oli pientä haastetta matkan alussa kun poitsulla ei ollut vaellukselle soveltuvia kenkiä. Netistä tilatut eivät koskaan saapuneet perille eikä Ivalon kaupoista löytynyt tarpeeksi pieniä. Lopulta marssittiin ulos Saariselän Partioaitasta Alfan vaelluskengät jalassa. Kallis investointi, mutta vaelluksella hyväksi todettu!

Aloitimme vaelluksemme Aittajärven parkkipaikalta jonne ajetaan 35 kilometriä pitkää Kuutuantietä pitkin. Kuutuantie ei ole talvihuollettu ja keväisin tiellä voi olla suuriakin routavaurioita. Metsähallituksen opastuskeskus Kiehiseltä voinee tiedustella tien kuntoa.

Aittajärven ylitys on merkitty oranssein laatoin, joita seuraamalla löytää helpoimmat kohdat ylittää virtaava vesi. Lapsen kanssa käyn ylityspaikan läpi ensin itse, joko pelkästään oman rinkkani tai molempien kantamusten kanssa. Lapsen ylikantaminen on riskialtista, joten päädyin tähän ratkaisuun vain Aittajärvellä.

Vaellus alkoi hyvillä fiiliksillä. Oli ihanaa palata Kekkospuiston kelometsiin havuneulasten peittämille poluille. Olin asennoitunut moniin taukoihin lyhyidenkin välimatkojen väleille, mutta hyvässä seurassa kaatuneilla keloilla istuskelu ja eväiden syöminen oli oikein tervetullutta puuhaa. Mukavaa, kun ei ollut kiire mihinkään.

Suunnitelmanamme oli kävellä Maantiekurunojan polkua pitkin vähintään Sarviojalle kääntyvään risteykseen saakka. Olimme käyneet reitin läpi kotona useampaan otteeseen ja sopineet miten välimatkojen kanssa toimitaan. Ensimmäisen päivän vaelluspätkästä tulisi mahdollisesti reissun pisin, joten muutama lisäkilometri tuskin haittaisi.

Muutaman tunnin vaeltamisen jälkeen päädyin ottamaan osan pojan kantamuksista omaan rinkkaani. Kulkeminen helpottui ja matka jatkui kevemmällä askeleella.

En ollut ennen käynyt Maantiekurunojan polun eteläpäässä, 2020 käännyimme Kiiskin kanssa Sarviojalle risteyksestä. Polun maisemat muuttuivat kallioisiksi ja maasto hiekkaisemmaksi mitä lähemmäs Pälkkimäojaa ja Pikkuluirojärveä pääsimme.

Leiripaikaksi valikoitui ensimmäinen teltan mentävä aukko pusikossa pienen lammen rannalla. Paikka oli huono, mutta väsyneille vaeltajille juuri sopiva. Söimme ja teimme nopsaan iltatoimet vetäytyäksemme unille. Lukiessani kirjaa säikähdin outoa kahinaa joka äänistä päätellen osottautui muiksi vaeltajiksi. Oli huvittavaa kuulla kuiskauksia ”kato teltta!”, oli kuitenkin kiva kuinka mahdolliset nukkujat huomioitiin hiljentymällä.

Yöllä heräsimme kylmään. Annoin poitsulle kevytuntuvatakkini makuupussinsa lisäksi ja puin paksummat kerrastot päälleni. Teltan jalkopää oli jääkylmä kosteudesta, ulkona taisi olla sumua. Pohdin, voiko hypotermia yllättää kesällä ja toivoin lapsen tarkenevan yön yli. Pohdin jo kokeilevani yhdistää makuupussini, mutta koska vieressä nukuttiin jo, päätin keskittyä omaan lämmittelyyn. Hytisin aamuun saakka -4 asteen makuupussissani kunnes aurinko jaksoi jälleen lämmittää ja nukahdin hetkeksi.

Yleensä teltta-aamut ovat reippaita, nyt hyvin huonojen yöunien jälkeen oli tukalaa alkaa valmistaa aamiaista. Pieni lampeen laskeva puro kimmelsi lohdullisesti auringossa, hyttyset lipuivat hiljalleen paikalle ahdistelemaan viileän aamun lämmetessä.

Maantiekurun lammelta Luirolle 9km

Poitsu söi aamiaisensa teltan suojissa vahtiessani itse jäähtyvää bensakeitintä rutikuivan maan ympäröimänä. Muurahaiset kiipeilivät joka paikkaan ja suuret peukalonpään kokoiset hämähäkit vipelsivät heinikossa. Pitkän talven jälkeen on mielenkiintoista seurata luonnon pienimpien asukkaiden puuhia.

Matka Luirojärvelle oli kovin odotettu, poitsu puhui alle kymmenen kilometrin päivämatkasta vapaapäivänä. Leirissä olisi rutkasti aikaa levätä, saunoa ja tutkiskella paikkoja.

Pälkkimäojan laavulle saavuttuamme jutustelimme paikalla yöpyneiden kanssa. Vastuullinen retkeily puhututti, emme itse kohdanneet retkietiketin tai kansallispuiston järjestyssääntöjen rikkomista (itse en tosin katsonut Paratiisikurussa kivien heittelyä lampeen kohdetta arvostavaksi teoksi…) mutta kuulimme muilta huolestuttavia tarinoita vaeltajien huonosta käyttäytymisestä.

Nautimme lounaaksi nuudelit ja ylitimme laavun läheisen joen. Mielenkiintoa vaeltamiseen toi tieto läheisestä poronhoitajien mökkikeskittymästä jonka läpi vaeltaisimme ennen Luirolle saapumista.

Olimme hieman ihmeissämme yli 40 vaeltajan ohittaessa meidät viiden kilometrin pätkällä. Suurin osa heistä oli lapsia, pienin taisi olla meidän nelivuotiaan ikäinen. Oli ihanaa nähdä lapsia vaeltamassa ja pysähdyinkin monen aikuisen kanssa juttelemaan aiheesta. Osa ryhmästä oli huiputtanut Sokostinkin.

Rinkkani painoi epämukavan paljon. Ostin Ospreyn Ariel plussan pari vuotta sitten ikääntyneen Deuterin tilalle, mutta muiden varusteideni ollessa isokokoisia 70 litrainen rinkka ei meinaa riittää kun kannan osan lapsen varusteista. Lyhyestä päivästä huolimatta olin täysin valmis leiriytymään.

Varasin meille Kuuselan vuokratuvan jo hyvissä ajoin ennen vaellusta ja voi kuinka tyytyväisiä olimmekaan omasta rauhasta valvotun yön jälkeen! Luirolla oli paljon porukkaa mutta suurin osa viihtyi teltoissa.

Aloitimme heti saunan lämmittämisen jottemme joutuisi illan ruuhkaan. Kävin juttelemassa muiden vaeltajien kanssa ja kysymässä sopiiko heille jos poikani saunoo kanssani naisten vuorolla. Aikaiseen vuoroon ei ollut kovaa tunkua, joten saimme saunoa rauhassa keskenämme. Sauna muuten täytyy maksaa, maksun voi suorittaa ennen tai jälkeen saunomisien Metsähallitukselle.

Saunan jälkeen poitsu innostui vielä uimaan Luirojärvessä. Paikasta tuli ehdottomasti hänen lemppari leirikohde!

Päivälliseksi söimme hernekeittoa, viime kesänä kuivattu versio ei maistunut joten raahasin mukanani yli 400g painaneen tölkin. Iltapalaksi paistoimme lettuja, ne menevät ehdottomasti jatkoon!

Ilta Luirojärvellä oli rentouttava. Kävimme kävelemässä autio- ja varaustuvan pihapiirissä, ihmettelimme erilaisia telttoja ja suuria muurahaispesiä joita oli useampi Kuuselan kämpän vierustalla.

Odotimme molemmat nukkumaan pääsemistä, eikä mennyt kauaakaan kun nukahdimme iltatoimien jälkeen.