Yleinen – Sivu 29 – Erämaan vaeltajatar

Arvostelut & mielipiteet, Utsjoki, Yleinen

Vinkit Utsjoelle lopppukesäksi ja ruska-ajalle

22.7.2020julkaissut Erämaan vaeltajatarJätä kommentti

Vaelluspostausten välissä on mukava muistella menneiden kesän reissuja Utsjoen luonnossa. Blogini alusta on siinä mielessä hieman hankala, että postauksia on paljon (vuodesta 2017 lähtien lähes joka viikolle yksi) ja retkeilyvinkit jäävät tarinoiden jalkoihin.

Tähän postaukseen kokosin muutamia retkeilyvinkkejä Utsjoelta, joita ehtii soveltamaan vielä tämän kesän ja lähestyvän ruskan aikana. Toivottavasti näistä on hyötyä!

Yöreissu Kaldoaivin erämaahan

Kaldoaivin erämaa ruska-aikaan

Kaldoaivi on kaunis erämaa Utsjoen itäpuolella. Siellä kulkee maastosta hyvin erottuvia mönkijäuria, joita kannattaa hyödyntää vaelluksia suunniteltaessa. Kaldoaivin erämaata pystyy näkemään Utsjoen Ailigas- tunturilta ja Njallavárrilta (linkki karttapaikka.fi) sekä Skaidejávrilta Nuorgamissa.

Välimaan saamelaistila on oiva kohde lapsiperheille ja historiasta kiinnostuneille. Kesäisin Metsähallituksen huoltamalla tilalla vapaaehtoiset lammaspaimenet pitävät huolta paikalla laiduntavista lampaista.

Vetsikkojoen lähettyviltä löytyy Veahčabaktin putous, Veahčatnjunnis- tunturi ja itse Vetsijoki, jonka varrella kulkee mönkijäura jota kulkemalla pääsee näkemään komeat kuohut. Ura voi olla märkä, joten jalkaan kannattaa laittaa kumisaappaat.

Staloskáidi tuo vaihtelua tuttuihin polkuihin. Mönkijäuraa seuraamalla halki metsän pääsee avotunturiin. Mönkijäuran varrelta löytyy Staalon istuin ja suuri kivistaalo – suurempaa lohkaretta on hankala löytää lähialueelta.

Ruskamatkailijan kannattaa suunnata Utsjoen geologiselle polulle (linkki karttapaikka.fi) Geologisen polun varrelta pääsee retkeilyreitille, joka kulkee Johtalanvárrin ja Vuolleseavttet- tunturien yli.

Retkeilyreittiä kulkemalla länteen löytää Kuoppilasjärvelle ja sen autiotuvalle. Vaeltajalle reitti tarjoaa otolliset maisemat ruskakuvaukselle.

Mielenkiintoista nähdä millainen loppukesästä ja ruska- ajasta tulee tämän sateisen kesän päätteeksi. Säitä ajatellen etenkin sienten määrä verrattuna kuivaan viime kesään tulee olemaan runsaampi, toivottavasti myös marjat jaksavat kasvaa tälle syksylle.

Toivottavasti postauksistani on hyötyä!

Vähäsateisempaa syksyä lukijoilleni! Blogini kommentointi on auki, mutta jokin bugi on vaivannut kommentointia enkä näe kaikkia laittamianne kommentteja. Minulle voi laittaa viestiä Instagramissa käyttäjälle @adventurelandlapland ja olenkin hyvin kiitollinen teille kaikille jotka kommentoitte juttujani siellä :).

kesä, koira, Urho Kekkosen kansallispuisto, Urho Kekkosen kansallispuiston vaellus, vaeltaminen, yksin vaeltaminen, Yleinen

Ukk:n vaellus: Luiro – Sokostin rinne -Luiro – Tuiskukuru 15 km

16.7.202016.7.2020julkaissut Erämaan vaeltajatarJätä kommentti

Tämä postaus kertoo Urho Kekkosen kansallispuiston vaellukseni kolmannen päivän tapahtumista. Ensimmäisen osan löydät täältä ja toisen päivän postauksen tästä.

Kolmas päivä valkeni yhtä aurinkoisena kuin edeltävänsä. Teltasta herääminen tuntui hyvältä, makoilin aikani – tänään ei ollut hoppu eikä aikatauluja. Kuulin naapureidenkin olevan hereillä, joten ryhdyin rennosti pukeutumaan ja suunnittelemaan ulos mönkimistä.

Kolmannen päivän suunnitelmanani oli pakata kamppeet, jättää ne Hiltonin liepeille ja lähteä kohti Sokostia pelkkä juomapullo ja eväspatukat mukanani. Söin aamupalan teltassa itikoiden takia, juttelin naapureiden kanssa purkaessani telttaa ja tein aamupesut pidemmän kaavan mukaan Luirojärven rannassa. Olo oli rauhallinen, katselin järven maisemia ja iloitsin vaellukseni etenemisestä.

Jätin rinkkani roikkumaan autiotuvan seinälle ja lähdin kulkemaan kohti rajan kämppää. Kämpällä oli Sarviojalla tapaamani pariskunta ja näytin heille polun jota pitkin olin kulkenut Luirolle edeltävänä päivänä. He olivat ilmeisesti kulkeneet eteläisempää polkua ja kastelleet siellä kenkänsä.

Jännitti kulkea tiheässä metsässä aikaisin aamulla. Mielikuvitus laukkasi ja kolisuttelin juomapulloa Kiiskin flexiä vasten. Helle tuntui pahemmalta kuin edeltävinä päivinä, täyttelin juomapulloa Sokostia edeltävissä joissa. Luirolta Sokostin huipulle on suuntaansa noin viitisen kilometriä.

Sokostin rinne alkoi kohota heti metsästä päästyämme. Nousu ei ollut rankka, paahtava helle pakotti hidastamaan ja pitämään seisoskelutaukoja. Mitä korkeammalle nousimme, sitä enemmän Kike alkoi hidastella ja lopulta alkoi lysähdellä varjopaikoille makaamaan. Päätin pitää evästauon ja soittelin kotiin päin.

Kiiski läähätti kuumuudessa ja vaikutti voipuneelta. Puhelun päätteeksi yritin jatkaa matkaa kohti huippua, mutta nopeasti päädyin keskeyttämään nousun ja lähdimme alaspäin. Kiiski laahusti perässä ja pysähteli varjoihin, siitä ei ollut huiputtajaksi.

Maisemat olivat upeat jo pelkästään rinteessä, en ehtinyt pettyä kesken jääneestä huiputuksesta vaan päätehtäväni oli nyt varmistaa ettei uskollinen retkikumppanini saa lämpöhalvausta. Tutuksi käynyt pariskunta tuli vastaan ja kerroin palaavamme Luiroon.

Rinteessä juotin koiralle vettä juomapullostani ja kaadoin loput sen niskaan. Sain osakseni tuimaa mulkoilua. Joella kauhoin vettä kastellaakseni turkin ja varmistin että Kike juo. Jo ensimmäisen joen kohdilla Kiiski näytti piristyvän. Kuljimme metsän halki ja Kiiski jatkoi varjoissa makoilua. Syvemmän, rautasillan kautta ylitettävällä joen pätkällä tein temput ja ylitin joen Kiiskin jäädessä juomaan. Ohjasin flexin joen yli niin että koiran oli pakko uida sen yli. Lisää mulkoilua.

Päästessämme Luiroon Kiiski oli pirteämpi. Edelleen pelkäsin sille käyvän huonosti paksun turkkinsa takia ja laitoin sen kiinni puuhun vaijerilla vesikupin viereen.

Alkaessani valmistaa lounasta autiotuvan toiselle puolelle pysähtyi taukoa pitämään toinen yksinvaeltaja koiransa kanssa. kiiski piristyi kuin salaman iskusta ja lounastaukoni menikin innostunutta haukkujaa toppuutellessa.

Jos vaelluksen kuluneet päivät olivat kuumia ja tuskallisia, ne eivät olleet mitään verrattuna kahdeksan kilometrin vaellukseen Luirolta seuraavaan yöpaikkaani Tuiskukuruun.

Luirolla puin varusteeni kunnolla päälle, en muistanut Luirojoen ylitystä ja ärsytti riisua kengät uudelleen. Kiiskin repun päätin kantaa loppuvaelluksen itse, se oli kiinnitettynä rinkkaan jo valmiiksi.

Odottelimme hetken Luirojoen rannalla antaen jo ylittämässä olleen koirien kanssa vaeltaneen porukan mennä ensin. Kuten edeltävätkin joet, Luirojoki oli helppo ylittää.

Nousu Luusuanvaaralle ei ollut niin jyrkkä miltä se kartassa näytti. Ampupäillä istuskelin suurilla kivillä ja join vettä uupumukseen, ei ollut vaeltajan keli vaellella. Olin väsynyt ja kahdeksan kilometrin talsiminen tuntui mahdottomalta. Ampupään jyrkkä etelärinne toi uutta puhtia loputtomalta tuntuneen metsän jälkeen.

Laskeutuessani takaisin alas metsään kivinen polku muuttui hiekkakankaaksi. Kävely oli rattoisaa ja vastaantullut vaeltaja pysähtyi jutustelemaan. Helle ei enää haitannut, juttutuokio tuntemattoman kanssa piristi.

Tuiskukurun autiotuvalla en pitänyt kiirettä leirin kasaamisessa. Valmistelin ensin ruokaa, kuivattua hernekeittoa ja ruisleipää. Hernekeitosta tuli juotavaa lisätessäni siihen ajatuksissani aivan liian paljon vettä jutellessani paikalle taukoa pitämään tulleiden vaeltajien kanssa. Juotava hernekeitto oli suhteellisen ällöttävää, mutta nälissään syö vaikka mitä normaalista koostumuksesta poikkeavaa…

Kasasin teltan tutulle paikalle Kiilopää-Suomunruoktu- Tuiskukuru – vaellukseltani.Viimekin kerralla ihmettelin Tuiskukurun telttapaikkojen vähyyttä enkä tajunnut etsiä niitä helikopterikentän lähettyviltä. Yöpymään saapunut partioporukka osasi suunnata kunnon telttapaikoille ja löytyipä sieltä vielä toinen tulipaikkakin…

Partiolaisista riitti seuraa. He ohjasivat vedenhakureissunsa telttani ohitse päästäkseen rapsuttelemaan Kiiskiä – ja siitähän koira tykkäsi. Minua lähinnä huvitti nuorten innostus koiraani kohtaan. Lueskelin teltassa kirjaa ja kävin kuvaamassa sopuleita joen rannalla saamatta niistä yhtäkään kunnon kuvaa.

Illalla jouduin siirtämään telttaani varjoon, teltta oli kuumennut auringossa enkä voinut ottaa koiraa sisälle nukkumaan. En jätä Kiiskiä ulos yöksi, en luota vaijeriin niin paljoa että jättäisin sen pidemmäksi aikaa vartioimatta. Myös hyttyset viihtyivät koiran kimpussa, onneksi teltta viilentyi varjossa nopeasti.

Illan kuluessa myös ulkona viileni ja sain jälleen pukea vaatetta makuupussiin. Onneksi lämpötila laski yöksi, jos päivän helteistä olisi joutunut kärsimään yölläkin, vaellukseni olisi ollut hyvin epämukava.

kesä, Lasten kanssa ulkoilu, Skáidejávri, yöpyminen, Yleinen

Yöpymishaasteen 12. yö – Skaidijärvi

10.7.202010.7.2020julkaissut Erämaan vaeltajatarJätä kommentti

Nuku vähintään yksi yö ulkona joka kuukausi – haasteen tavoitteeni tuli saavutettua nopeammin kuin uskoinkaan. Alunperin tarkoituksenani oli nukkua joka kuukausi ulkona vähintään kerran, eli 12 yön verran vuoden aikana. Nyt vuodesta on meneillään 7. kuukausi ja viime viikonlopun Skaidejávrin telttareissu oli haasteen 12. ulkona luonnossa nukuttu yö.

Öitä on nyt kertynyt 8 teltassa, 3 autiotuvassa ja 1 kodassa. Toivon että öitä kertyisi jäljellä olevien kuukausien aikana useampi kuin yksi kuukaudelle.

Skaidijärven telttaretki oli esikoiseni ehdotus. Koska Ellin polun yöretkemme keskeytyi, hän ehdottomasti tahtoi Nuorgamiin yöksi. Skaidijärvellä yövyimme viimekin syksynä.

Polku päivälaavulle oli kostea, enkä ollut ajatellut asiaa ollenkaan pakatessamme rinkkojamme. Jouduimme hieman kiertämään polulta, mutta aivan laavun nurkilla vettä oli suolla niin paljon että poitsun kengät kastuivat.

Märät kengät eivät haitanneet illan ohjelmaa. Tiedossa oli makkaran paistoa muun iltapalan nauttimisen ohella ja päänumerona päästiin kokoamaan teltta yhdessä. Skaidijärven ranta on tuulinen paikka ja tällä kertaa pystytin teltan tarkemmin tarkasteltuani tuulen suuntaa. Illan kuluessa suunta vaihtui, muttei ottanut seiniin yhtä inhottavasti kiinni kuin viime syksynä.

Laavulta poistui kaksi retkeilijää ennen meitä ja saimme paistella eväämme kunnon hiiloksilla. Laavu oli lämmin ja kotoisa, teki niin kovasti mieli jäädä sinne yöksi. Koska paikka on suosittu, päätin viettävämme yön suosiolla teltassa.

Luvattoman sokerisen iltapalan jälkeen oli aika ryhtyä iltatoimiin. Hampaiden pesu luonnossa on paljon jännittävämpää kuin kotikylppärissä ja sain vaelluksestani lähtien kaipaamaani fiilistä takaisin. Aurinko oli alkanut mennä pilveen ja ranta väreili kauniisti sen viimeisissä esiin pilkahtelevissa valonsäteissä.

Teltassa oli kotoisaa. Lueskelin kirjaa ja kuuntelin hyttyskuoron laulua ulkopuolella. Poitsu pisti nukkumaan kerrastossa ja villasukissa, puin itselleni kerraston lisäksi fleecen.

Yö oli levoton. En taaskaan meinannut saada unta, tarvitsen selvästi melatonia telttaöihin nukahtamisen avuksi. Retkikaverini valui patjaltaan viereeni ja jouduin useamman kerran yössä siirtämään hänet paikoilleen.

Yöllä alkoi sataa rankasti. Kuuntelin hetken sadetta ja ihailin telttamme vedenkestävyyttä. Kerrankin sai nukkua pelkäämättä että aamulla kaikki olisi märkänä.

Aamu kuudelta havahduin poitsun heräämiseen. Sain armoa heräämiselle vielä hetkisen antamalla hänen katsoa piiretyitä puhelimestani, oli pakko saada nukutuksi vielä hetki jotta olisin skarppina myöhemmin päivällä jäädessäni kolmen lapsen kanssa keskenään kotiin.

Vapaiden telttaöissä on riski väsymisestä, työssä käyvänä vapailla on tarkoitus rentoutua ja vaikka kuinka luonto rentouttaa, yöunet ovat tärkeä osa kokonaisuutta. Retkeilyharrastuksen huono puoli onkin se, ettei voi kerralla ahmia liikaa…

Puimme sadevaatteet yllemme matalassa teltassa. Poitsua huvitti konttaamiseni, suht pitkänä tyyppinä pukeutuminen teltassa ei ole mikään helpoin nakki.

Aamupalaksi päätimme nauttia puuron sijasta makkaraa ja pullaa. Keittelin jetboililla kahvivedet ja aloin sytytellä kamiinaan tulia. Yleensä käytän pientä leukuani halkojen halkomiseen, tällä kertaa mukana ei ollut kuin pieni puukkoni. Ei mennyt montakaan iskua kun puukkoni terä jäi törröttämään halkoon ja kahva putosi lattialle.

Katsoin puukkoani hieman typertyneenä. Harmitti, puolisoni isän tekemä puukko oli paras mitä koskaan olen käyttänyt. Yritin turhaan korjailla juuresta katkennutta terää ja lopulta tungin sen karvaiseen hirven nahkatuppeensa. Ei auttanut kuin lähtä halkovajalle heilumaan kirveen kanssa.

Poitsu katseli kiinnostuneena kun pätkin halkoja pienemmäksi ja keräsin niistä tuohta. Saimme kamiinan syttymään ilman puukkoakin ja aamupala nautittiin rauhassa.

Sade piti pieniä taukoja. Yhden aikana aloitimme teltan purkamisen ja sain sisäteltan pussiinsa ilman että se kastui. Läpimärän ulkoteltan tungin teltan säilytyspussin ulompaan taskuun.

Kävellessämme kohti autoa sade lakkasi, pilvet väistyivät ja aurinko alkoi lämmittää. Loistava loppu retkellemme! Kukkivat hillat ja suopursut reunustivat kosteaa polkua kävellessämme kohti parkkipaikkaa. Istumakivellä kävimme katsomassa kivistä pöytäryhmää ja ihmettelimme sinne jätettyä yksinäistä kenkää.

Kotona nostin teltan kuivumaan ulos aurinkoon. Myös sisäteltan kosteuden poistamiseksi. Lepäillessäni makuuhuoneessamme kuulin rankkasateen rummuttavan ikkunalautaa… Ulkona kuivunut teltta muistui heti mieleeni. Olisi vain pitänyt nostaa se suoraan autotalliin kuivumaan! Onneksi makuupussit roikkuivat pitkin asuntoa.

Puukollani on mahdollisuudet pelastua. Sen terässä saattoi olla valmistusvirhe metallin erisävyisen sisustan perusteella.

Postauksen Skaidejávrin rengasreitistä löydät täältä .

kesä, Urho Kekkosen kansallispuisto, Urho Kekkosen kansallispuiston vaellus, yksin vaeltaminen, Yleinen

Ukk:n vaellus: Sarvijoki – Pälkkimäoja – Luiro 20 km

5.7.2020julkaissut Erämaan vaeltajatar2 kommenttia

Tämä postaus kertoo Urho Kekkosen kansallispuiston vaellukseni toisen päivän tapahtumista. Ensimmäisen osan löydät täältä.

Ensimmäisen yön olin valveilla. Olin väsynyt nukkumaan mennessäni, ilmeisesti helle ja siinä rehkiminen pisti pään sekaisin. Aamulla heräilin puoli kahdeksan aikaan huonoa oloa harmitellen. En malttanut odottaa liikkeelle pääsyä, kuten normaalistikin olin ensimmäisten joukossa liikkeellä autiotuvan pihassa.

Aamupalaa syötyäni aloitin leirin purkamisen. Kyttäsin autiotupaa ja heti kun huomasin liikettä sen edustalla hiippailin tiedustelemaan kahluupaikan sijaintia. Mukava pariskunta neuvoi oikein kattavasti eri vaihtoehdot ylittää Sarvijoki.

Itse joen ylittäminen kävi ongelmitta, vein jälleen ensin koiran ja sen repun yli, palasin hakemaan rinkkani ja seipääseen tukeutuen ylitin virran uudelleen. Koiran kanssa kulkiessa joet tuli ylitettyä 1-4 kertaa, riippuen virtauksesta.

Matkani alkoi pienellä nousulla metsään. En aluksi innostunut uudesta samoilusta metsässä itikoiden riivaamana, pian maisema alkoi avautua ja jylhät tuntureiden rinteet nousivat polun varrella. Pysähtelin ihastelemaan maisemia ja nautin pienestä tuulenvireestä. Koti-ikävä ei vaivannut enkä uhrannut ajatustakaan ikäville asioille. Nyt nautin maisemista ja vapaudesta.

Kiiski bongasi kauempaa lumihangen ja kierähteli siinä jonkin tovin. Soin pienen ilon karvaiselle kaverilleni, sillä täytyi olla kuuma.

Patikointi Paratiisikurun länsipuolella kulkevalle joelle oli rentoa. Vastaani tuli pari vaeltajaa toisen suomenlapinkoiran kanssa ja he varoittivat edessä olevasta noususta. Kuulemma olivat tyytyväisiä siitä, että olivat tulleet rinteen alas. Jännittyneenä odotin mitä vastassa olisi ja ylitin joen kengät jalassa kiveltä toiselle hypellen.

Paratiisikuru on nimensä veroinen. Suuri kaareva seinämä nousee komeasti eteen itään kulkiessa ja maisemat vain paranevat mitä syvemmälle kuruun pääsee. Kurun pohjalla virtasi joki ja kaksi lampea näyttivät hellepäivän helpottajilta, aurinko oli jälleen alkanut paahtaa.

Pikkuhiljaa aloin hahmottaa seinämän korkeutta. Jo sen alapuolella tiesin nousun käyvän raskaaksi. Lähdimme pikkuhiljaa etenemään polulla korkeammalle, mitä pidemmälle pääsimme sitä komeammaksi Paratiisikurun maisemat kävivät ja reidet kipeytyivät.

Vaellukseni rankin osuus oli ehdottomasti Paratiisikurun nousu. Jouduin pitämään useamman tauon, istahtelin alas ja annoin koirankin levätä. Rinne on jyrkkä ja korkea. Helle sai hien virtaamaan ja epätoivoisesti askel askeleelta puserrin ylös miettien evästaukoa.

Kun viimein Ukselmapään huippu alkoi hahmottua sain lisää virtaa jatkaa eteenpäin. Lupasin itselleni monet kerrat pitäväni taukoa heti kun siihen sopiva tuulensuojainen kohta ilmestyisi eteeni. Pirunportti näkyi syvänteenä vierelläni ja kansallispuiston suurimpien tunturien huiput näkyivät rykelminä ympärillä.

Polku kulkee Pirunportin läpi Ainin kotavaaraan ja siitä Lumikurunojaa myöten Pälkkimäjoelle. Päätökseni oikoa tunturien yli osottautui hyväksi, helle ei haitannut kovassa tuulessa ollenkaan.

Pidin taukoni suuren kiven juurella. Laskin rinkkani, annoin Kiiskille herkkuja ja söin pari kourallista pähkinäsekoitustani. Istuskelin mättäällä ja ihastelin maisemia, en osaa enää nimetä mikä taukopaikoistani on kaunein, jatkuvasti kohtaan maisemia jotka hämmästyttävät komeudellaan.

Patikoidessani tuntureilla näin maassa jotain kimmeltävää. Ehdin jo kauhistella kuinka tännekin on rikottu lasipullo, lähemmin tarkisteltuani hoksasin maassa olevan suuria katinkullan paloja.

Ohitin muutaman kurun ja laskeuduin Skoaltoaivin rinteeltä Pälkkimäjoelle. Ylitin joen ja tunsin helteen alkavan poltella uudelleen. Kävely polulla hiekkamaastossa oli hirveää, näin kauempaa hiekalle nuupahtaneen pöllön, jonka luokse en uskaltanut mennä ettei Kiiski söisi sitä. Epäilen tosin pöllön olleen jo kauemmin kuollut.

Ilman vastarannalla olleita vaeltajia olisin kävellyt laavun ohi. Kartasta luettuna laavun olisi pitänyt olla puolella jolla kuljin, mutta jouduinkin ylittämään joen päästäkseni sille. Pidin taukoni kumikengät jalassa, aurinko paistoi suoraan kotaan ja kaikki mustat kankaat muuttuivat polttaviksi sen lämmössä. Kiiski nukkui puun varjossa.

Pälkkimäjoen laavun piti alunperin olla yöpaikkani, mutta koska virtaa riitti ja paikka oli liian aurinkoinen jatkoin ruokataukoni jälkeen matkaani kohti Luiroa. Pidempi tauko oli paikallaan, jaksoin hyvin viimeiset viitisen kilometriä.

Ennen Luiroa polun ja mönkijäuran risteyksessä on mökkikylä, jonka epäilen kuuluvan poronhoitajille. Kylää ei ole merkitty karttaani ja hämmennyin löytäessäni itseni kelomökin pihasta. Kadotin polun ja pyörin pihassa tovin paikannettua itseni, samalla muistin nähneeni videon paikasta, kenties Ali Leiniöltä?

Lähdin summamutikassa etsimään polkua pois mökeiltä ja lähdin kulkemaan mönkijäuraa pitkin. Näin tunturien rinteet idässä ja tarkistin kompassista kulkusuuntani, niiden mukaan kuljin oikeaan suuntaan.

Tiheässä metsässä väsyneenä alkoi jännittää kun löysin poron hyvin syödyn raadon polun varrelta. Olin näkevinäni metsässä jotain suurta ja tummaa, jännittyneenä askelsin nopeammin kohti Luirojärveä.

Luirojärven lähistöllä tutkin karttaa, kun Kiiski vetäisi hihnasta lujasti. Säikähdin ja katsoin taakseni, polulla asteli mies meitä kohti. Mies manaili Sokostin reissuaan ja kertoi menevänsä Luiroon. Lähdin seuraamaan häntä, mutta nopeasti huomasin meidän kulkevan takaisin pohjoiseen ja pysähdyin.

Nyt olin taas sekaisin.

Mies ilmeisesti oli matkalla Luirojärven rannalla olevalle kodalle. Lähdin kulkemaan takaisinpäin ja sormet ristissä toivoin kulkevani oikeaan suuntaan. Luirojärven itäpuolella on paljon polkuja. Ylitin muutaman joen ja pitkospuilla kuulin ääntä takaani. Vaellusporukka näytti lähestyvän vauhdilla ja helpottuneena lähdin matelemaan kohti olettamaani suuntaa. Porukan saavuttaessaan meidät kysäisin heiltä missä Luiron autiotupa mahtaa olla ja kuulin olevani oikealla polulla. Tai näin he toivoivat olevan…

Kun viimein pääsin Luiroon kävelin telttapaikat läpi. Autiotuvalla olleen koiran takia päädyin metsän reunaan hieman kauemmas tuvasta vanhemman pariskunnan naapuriksi. Muurahaiset vilisivät paikalla, mutta mikä tahansa tasainen paikka kelpasi yhdeksi yöksi rankan vaelluksen päätteeksi.

Minulla oli ehkä liian suuret odotukset Luirolta. Järven maisemat olivat komeat, sameaa ja sammaleista vettä oli hieman jännittävää juoda. Ehkä Luiron taika olisi avautunut minullekin jos olisin yöpynyt Hiltoniksi kutsutussa autiotuvassa tai saunonut.

Naapurini osottautuivat oikein mukaviksi. Minua ei haittaa jos muut vaeltajat jututtavat ja on vain plussaa jos Kiiski saa ylimääräisiä rapsutuksia. Yksin vaeltaessa henkireikänä ovat muut vaeltajat ja heidän tarinansa.

Valmistelin ulkona ruokaa, mutta hyttysmäärä oli jotain järkyttävää eikä hyttysmyrkky pitänyt niitä poissa. Söin lounaani teltassa kirjaa lueskellen. Kävin iltapesuilla Luirojärven rannalla ja laittelin nukkumaan kymmenen aikaan.

Iltarutiineihini kuului hikien ja hampaiden pesu sekä ruuan yhteydessä magnesiumveden juominen. Vaihtovaatetta minulla olisi voinut olla enemmän, hikipaidassa nukkumaanmeno ei ollut mitenkään mukavaa.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.