Noin viikko sitten sää pääsi yllättämään lämmöllään. Sateisten kelien keskelle sattunut aurinkoinen päivä houkutteli illasta lähtemään Ailigas-tunturille juuri ennen auringonlaskua. Pelkkä hupparikin päällä hiki virtasi!
Kävelin pitkin näköalapaikkaa ja tutkin lähes jokaisen kivenkolon mikä silmiin osui. Käytin reilusti aikaa pelkkään haaveiluun ja säästä nauttimiseen. Kivillä istuskellessani harmitti etten ollut ottanut teetä mukaan – hetki olisi ollut sille otollinen.
Alunperin tarkoitukseni oli pysäköidä auto lähemmäs poroaidan porttia ja käväistä syrjäisemmällä näköalapaikalla, en raaskinut ajaa autoa hankalan näköiselle levikkeelle joten ajattelin pystyväni tyytymään myös tutuiksi käyneisiin maisemiin. Jo pelkän portin aukaisussa oli haastetta, joku on ilmeisesti ajanut sitä päin jonka takia se on päässyt vääntymään ja on nyt hyvin raskas vetää auki.
Vaikka Ailikkaan maisemat ovat tutut, löysin tälläkin kertaa jotain uutta. Lähdin kulkemaan pohjoiseen pienen suon yli kalliolle, jolla vietin tovin istuskellen ja ihaillen alempana virtaavaa Tenojokea. Edelleen puuttui vain tee.
Tutkimalla tutuiksi käyneitä paikkoja olen lähes joka kerta löytänyt jotain mielenkiintoista. Kalkujoen kodan alue on vuosien aikana koluttu läpikotaisin, silti jatkuvasti löydän sieltä uusia, mielenkiintoisia kiviröykkiöitä. Jopa takapihan lähimetsästä olen löytänyt aarteita – komea kallio näköaloineen ja kaunis mustikkamätäs keskellä vaikeakulkuista risukkoa kannustavat tutkimaan epämieluisiakin paikkoja aina uudelleen ja uudelleen.
Pitäisi rohkaistua ja lähteä kartasta löydettyihin mielenkiintoisen oloisiin kohteisiin rohkeammin. Viime kesänä kuljin metsissä etsien kiviä lohkarekirjaprojektia varten ja yllätyin monesti – paikoista joista en olettanut löytäväni mitään löysin monia mielenkiintoisia ja jänniä luontokohteita.
Ailigas on lähellä ja helposti saavutettavissa, sinne palaa maisemien takia uudelleen ja uudelleen. Olkoot tuttu ja turvallinen, kohde jaksaa yllättää joka kerta uudelleen.
Erämaan vaeltajatar 