Pari päivää kotiutumisen jälkeen mieleni on vallannut suuri kaipuu vaeltamaan. Olen miettinyt pääni puhki miksi tällä kertaa fiilis on niin vahva vaikka vietin aikaa luonnossa putkeen pidempään kuin aikaisemmin. Luultavasti rutiinini ehtivät vasta syntymään viiden päivän aikana, jonka takia mieleni halajaa jatkuvasti jatkamaan niitä. Päivittäin tulee hetkiä kun muistelen yksittäisiä hetkiä vaellukselta ja hitsi että kaipaan niinkin yksinkertaista asiaa kuin luonnossa tiskaamista!
Kirjoitin rikki menneeseen puhelimeeni muistiota päivistä ja niiden mietteistä. Puhelimeni kohtasi nälkäisen taaperon ja koki karmean lopun liian aikaisin, joten muistio on menetetty. Onneksi muistan vaellusten päivistä kohokohdat.
Vaellukseni alkoi 21.6 kuluneen kesän kuumimpana hellepäivänä. Ajelin Utsjoelta Inarin Kuutuantielle yhdellä pysähdyksellä. Kuutuantie on noin kolmisenkymmentä kilometriä pitkä hiekkatie jossa oli kamalia kuopparykelmiä ja sortumia, sitä ei voinut ajaa lujempaa kuin 35km/h. Tietä ajellessani kauhistelin rajavartiolaitoksen kylttiä kameravalvonnasta ja loppumatonta metsää – kuinkahan syrjästä vaellukseni oikein alkaa? Radio pätki ja kuuluvuus katosi reilusti ennen määränpäätäni.
Päästessäni Aittajärven parkkialueelle oloni helpottui. Parkkipaikalla oli monta muutakin autoa, yksin vaeltamistani helpottaisi tieto siitä että alueella on muitakin. Astuessani ulos autosta polttava helle iski päin näköä. Hyi, tässäkö säässä pitäisi lähteä kantamaan 20 kilon rinkkaa?!
Lähdimme Kiiskin kanssa kulkemaan kohti jokea. Askel oli kevyt ja mieli rohkea – tästä tämä alkaa! Seikkailunhaluni oli suuri.
Lueskelin karttaa tarkoin ja sisäistin joen ylityksen vasta itse ylityspaikalla. Olin toki jo reittiä suunnitellessa ollut tietoinen ylityksestä, mutten ajatellut ollenkaan sen tulevan vastaan jo heti reissuni alussa. Edessämme virtasi leveä joki jonka pohjassa kulki punaisella maalatut reittimerkit. Niitä pitkin ohjeistettiin kulkemaan Urho Kekkosen kansallispuiston facebook- sivuilla.
Riisuin rinkkani ja kenkäni. Laitoin kumikengät jalkaan, henkäisin syvään ja astuin veteen. Vesi oli yllättävän lämmintä! Kiiski pisti vastaan, mutta alkoi kahlata perässäni hoksattuaan ettei vaihtoehtoja ollut. Tyhmänä olin jättänyt sille repun selkään ja riisuin sen pois vasta joen keskellä olleella saarella. Yksi ruokapusseista oli kastunut repussa olleen reiän kautta. Saaren jälkeen ylitys jatkui kohti vastarantaa. Juuri ennen rantaa virta alkoi viedä Kiiskiä mukanaan ja hädissäni kannustin sitä uimaan rannalle. Seurasin kauhulla kuinka se ajautui hieman kauemmas ennen kuin saavutti rannan ja kiipesi sinne fleksi perässään.
Kävelin perässä rantaan ja kehuin koiraa vuolaasti. Samalla fiilistelin onnistunutta vedenylitystä ja kytkin Kiiskin kiinni puuhun hakiakseni loput varusteista rannalta. Olin koirasta ylpeä, se odotteli vastarannalla nätisti ilman perään vinkumista, se on tosissaan oppinut etten jätä sitä vaikka poistunkin sen läheisyydestä hetkeksi. Joen ylitys onnistui hyvin tukeutumalla rannalta löytyneeseen seipääseen. Vettä oli hieman yli polven.
Vastarannalle saapui kaksi vaeltajaa, jotka alkoivat kasata telttaa ylityspaikan lähelle kuivatellessani. Seurasin heidän puuhiaan hetken ennen kuin jatkoin matkaa, ensimmäinen joen ylitys oli nostanut fiiliksen kattoon eikä minulla ollut kiire mihinkään.
Pikkuhiljaa lähdin suunnistamaan kohti oikeaa polkua. En kulkenut kertaakaan merkityillä urilla joten oikean suunnan löytäminen oli välillä hankalaa, etenkin taukopaikkojen läheisyydessä. Seurasin Aittajärven rantaa jonkin aikaa kunnes Helanderin museoidun kämpän kohdalla lähdin seuraamaan Maantiekurunojaa.
Polku kulki läpi kauniin mäntymetsän. Vastaan tuli muutama vaellusporukka joka pysähtyi rapsuttelemaan koiraa. Olin hieman häkeltynyt väenpaljoudesta, toivoin ettei vastaantulijoita olisi syvemmällä kansallispuistossa niin paljoa.
Helle alkoi käymään tukalaksi jo hyvin aikaisessa vaiheessa päivää. En ollut päässyt edes poroaidasta yli kun epätoivoiset mietteet valtasivat pääni. Miten vaeltaminen tuntui niin raskaalta? Rinkka painoi ikävästi hartioita, itikoita riitti. Siedän kuumuutta huonosti, kauhistelin kun vastaani tuli vaeltajia farkut jalassa – itselläni oli päällä ohuet shortsit ja t-paita. Silti hikoilin hulluna.
Vettä kului. Pidin ruokatauon maantiekurunojan tulipaikalla, lisäsin hyttysmyrkkyä ja ahdistuin ympärillä parveilevista verenimijöistä. Kiiski riehaantui jostain ja sen alkaessa tuijottamaan syvälle suota reunustavaan metsikköön aloin hieman pelätä. En nähnyt mitään liikettä, kävin lähempänäkin täyttämässä vesipulloni ojassa mutten vieläkään erottanut metsästä mitään elävää.
Päättelin Kiiskin nähneen sopulin. Silti en saanut rauhaa lämmitellessäni kuivattua hernekeittoa ja vilkuilin metsään tauotta.
Metsä maantiekurunojan varrella tiheni tihenemistään. Vaellusfiilis oli laskenut pohjamutiin tarpoessani soiden ohitse itikoiden jäytäessä oikeaa olkavarttani johon myrkky ei ollut yltänyt. Laskeskelin tunturilta laskevia jokia kartasta ja yritin pysyä kärryillä montako olin jo ohittanut. Tulvien takia jokia oli muutama enemmän, mutta onnistuin pysymään kartalla ja tsemppasin itseäni eteenpäin.
Risteys, josta lähtisin kulkemaan kohti Sudenpesää ja Sarvijokea ei tuntunut tulevan vastaan ikinä. Panikoin hieman ennen risteystä ja päädyin istumaan kivelle. Söin porosnack- patukan miettiessäni etäisyyksiä ja kulkemaani matkaa. Helle sai pään pyörälle.
Risteys tuli vastaan aikalailla taukopaikkani jälkeen. Naurahdin ja fiilis parani lähtiessäni kulkemaan nousevaa polkua pitkin.
Reisiä pakottii ylämäessä. Otin lentokenttätilan pois puhelimesta ja yllätyksekseni se kilahti heti kenttien merkiksi. Soitin Juhikselle kotiin kuullakseni tuttuja ääniä ja piristääkseni mieltäni. Puhelun jälkeen lähdin nousemaan ylös rinnettä, tuntui kuin olisin käyttänyt viimeiset voimani siihen.
Tuntiessani tuulenvireen kasvoillani katsoin taakseni. Olin noussut tunturin rinnettä niin ylös että pystyin näkemään ympärille kohoavat tunturit. Jaksoin pinkoa polun korkeimmalle kohdalle ja nautin tuulenvireestä. Levitin käteni ilmaan ja tunsin seikkailufiiliksen palaavan. Kuvasin maisemia ja tunsin seikkailuni vasta alkavan.
Hyvää oloa ei kauaa jatkunut, alamäet rinkka selässä ovat hankalia ja jarruttelin jyrkässä mäessä kivien vieriessä koiran ohi. Kiiski bongasi jälleen sopulin ja sinkosi sen perään vetäen minut mukanaan alemmas rinnettä. Ärräpääni pitivät huolen ettei lähistöllä ollut yhtäkään karhua.
Sarvijoki oli yksi kauneimmista joista mitä olen nähnyt. Sen hiekkainen ranta ja kirkas vesi houkuttelivat uimaan. Pidin pääni ja marssin eteenpäin kohti kauempana häämöttävää Sudenpesän vuokrakammia.
Pyörin hetken kammin pihassa ja totesin olevani paikalla yksin. Huoli hiipi mieleen, miten ihmeessä pystyisin nukkumaan yön raskaan päivän päätteeksi jos olisin Sarvijoen autiotuvallakin yksin? Ensimmäinen yö on pahin ja toivoin saavani seuraa yöksi, siten varmistaisin turvallisen olon yöunille.
Muistelin hiihtovaellukseni ensimmäistä yötä, jolloin myrsky pauhasi tunturissa. Selvisin siitäkin, miksen yhdestä telttayöstäkin.
Lähempänä autiotupaa aloin kuulla ääniä. Sydän hyppäsi kurkkuun – en olisikaan yksin! Astelin tuvan pihaan hymyillen kahden miehen tullessa joelta uimasta. Tervehdin heitä iloisesti ja kyselin hieman heidän menemisiään. Pihassa näytti olevan muitakin ja kauempana oli jopa teltta pystyssä. Hakeuduin kauemmas tuvasta, mukavan tasaiselle telttapaikalle. Täydellistä! Pieni puro virtasi jokeen aivan lähellä ja Kiiskin vaijerillekin löytyi sopiva paikka.
Hoidin ensin koiran asiat kuntoon, riisuin siltä repun, kytkin sen kiinni puuhun, annoin vettä kuppiin ja ruokin. Kiiski etsi itselleen mukavimman kohdan mättäältä ja pyörähti siihen lepäämään. Leiripaikkamme oli mukavan varjoinen joten senkään ei tarvinnut enää kärsiä kuumuudesta.
Laitoin omat kuivaruokani tekeytymään teltan pystytyksen ajaksi. En ollut täysin varma mitä olin suunnitellut illan syömisiksi, joten keitin nuudelien ohella vähän kaikkea kuivaamaani- kanan jauhelihaa, papua, paprikaa, kananmunaa, tomaattia, sipulia… Ensimmäisen illan mättö maistui hyvältä paksuksi jääneen hernekeiton jälkeen. Ruokaillessani katselin varpaitani himoitsevia itikoita. Ei häirinnyt yhtään! Sääressäni komeili haava epäonnistuneen kaatuneen kelopuun ylityksen jäljiltä. Olen kamala koheltaja.
Illalla ennen nukkumaan menoa kävin peseytymässä joella. Kastaessani kasvoni viileään tunturijokeen huoleni peseytyivät hien, aurinkorasvan ja hyttysmyrkyn mukana pois. Helpottava tunne oli niin voimakas että jäin ihmettelemään sitä toviksi seisoessani virtaavassa vedessä. Autiotupa seisoi hiljaa metsässä ja aurinko paistoi matalalla mäntyjen seasta. Oli hiljaista.
Pian laitoin huojentuneena nukkumaan telttaani kuuntelin luonnon ääniä hetken ennen korvatulppien peittäessä kuuloni. Tästä tosissaan alkaa unohtumaton seikkailu.
Erämaan vaeltajatar 