Kevon luonnonpuiston vaellus syksyllä 2020 – Gamajotnsuohpášája – Fiellun putous 14 km

DSC_3558
DSC_3559

Kevon vaelluksen ensimmäisen osa

Ensimmäisenä yönä heräsin nakertavaan ääneen. Kuuntelin nakerrusta korvatulppieni lävitse, kurkistin nukkuvaa Kiiskiä ja jatkoin uniani todettuani äänen olleen vain harhaa.

Aamulla herättyäni kosteasta teltasta levitin makuupussin tuulettumaan patjan päälle ja könysin ulos teltasta auringonpaisteeseen. Kello oli hieman yli puoli kahdeksan, naapurit olivat jo täydessä touhussa aamutoimineen.

Selkä oli jumeista kipeä ja pohkeet tuntuivat täyteen puhalletuilta ilmapalloilta. Minkähänlainen olo olisi ilman illan buranaa ja huolellista venyttelyä?

Aloin kaivelemaan Kiiskille aamupalaa ja hämmennyin käteni osuessa puolityhjään muonapussiin. Illalla olin antanut koiralle kokonaisen pussillisen raksuja, joten sen repusta ei olisi pitänyt löytyä yhtäkään puolikasta. Tutkittuani mysteeriä tarkemmin havaitsin raksupussissa ja koiranrepussa reiät. Tehtyäni lisää salapoliisityötä huomasin teltan toisella puolella kaivausjälkiä… Joku, myyrä tai muu pienikokoinen eläin oli käynyt yöllä syömässä koirani eväät.

Olin kuitenkin pakannut koiralle ylimääräisenä eväänä kuivattua jauhelihaa, joten ruuasta ei tarvinut olla huolissaan.

Aamutoimien jälkeen pakkasin varusteemme ja matka jatkui. Kiiskillä oli vapaapäivä repun kannosta tulevien jokien ylitysten takia.
Avotunturista laskeuduimme jyrkkää rinnettä alas Gamajotnjálmmeluoppalin vaijerikahlaamolle tiheän lehtometsän halki. Metsän tiheys jännitti, tiesin olevani aamun ensimmäinen kulkija polulla.

Vaijerikahlaamo Gamajotnjálmmeluoppalissa oli pienivirtaisin. Kiiski lähti uimaan joen yli ilman suostuttelua kavahtaessani ensimmäistä askelta kylmässä vedessä. Jalat olivat polviin asti täysin jäässä päässessäni vastarannalle.

Telttapaikalla Kiiski pääsi hihnansa kanssa turhan lähelle nuotiopaikan vieressä olevalle teltalle ja yllätti aamutoimissa olleen naisen. Pahoittelin ja kiskoin Kiiskin takaisin vierelleni. Kuivasin jalkani retkipyyhkeellä huolellisesti ja vuolin hirven kuivalihaa helpottaakseni näläntunnetta.

Roájášjavrille kävelyä oli kolmisen kilometriä läpi mäntykankaan. Maisemat alkoivat jylhetä pienessä tihkusateessa. Puin sadetakin ylleni ja nautin sateen tuoksusta hiljaisessa metsässä. Kallionseinämä kulki polun vierttä seuraavalle joenylitykselle saakka.

Joenylitys Roájášjavrin pohjoispäässä oli haasteellisin. Virta oli kovin ja sateessa kahlatessani jouduin vetämään Kiiskiä pois virrasta raukan lipuessa vain kauemmas vastarannasta. Valjaat ovat koiralle melkeinpä suositeltavat jokien ylityksiin, niistä saa tarvittaessa otteen ja hihnalla ohjattua lempeämmin lähemmäs kuin kaulapannasta.

Roájásjavria ennen tulivat vastaan aamun ensimmäiset vaeltajat koiransa kanssa. Roájásjavrin telttapaikka kanjonissa oli mukavan suojaisa mäntypuiden lomassa. Suunnitelmanani oli vaeltaa 19 kilometriä, joten pidin lounastauon. Lounaaksi keittelin kanttarellikeittoa kuivattujen sienien kera. Odotin makuelämystä innolla, petyin karvaasti inhan kitkerän maun vallatessaan suuni puraistessani ensimmäistä sientä.

Kävin sylkäisemässä sienet varvikkoon. Olikohan kuivattujen sienien seassa sappitatti? Vai olivatko sienet pilalla? En ollut itse kuivannut sieniä, joten en uskaltanut jatkaa keiton syömistä…

DSC_3561
DSC_3564
DSC_3569

Pohjoisesta kulkiessa rankempia nousuja on kolme, Roajášjávrilta noustaan jälleen portaat ylös näköalapaikalle. Riisuin rinkkani rankan nousun päätteeksi ja jäin katselemaan pohjoiseen avautuvia maisemia haltioissani.

Polku kulki jälleen avotunturissa. Rinkka hiersi ilkeästi lonkkaa ja jouduin muokkaamaan säätöjä ärsyttävän usein. Laskin rinkkaa maahan ja yritin saada vaatteita suojaamaan hiertyvää kohtaa. Nälkäkin alkoi vihjailla tulostaan käveltyäni tunteroisen, veistelin loput kuivalihasta suihini.

Bođosroadjalla Guivin risteyksessä väsymys alkoi painaa. Vaeltajia alkoi tulla enemmän vastaan ja pysähtelin juttelemaan monien kanssa. Pohdin jatkanko matkaa Fiellulta vielä kuutisen kilometriä alkuperäisen suunnitelman mukaan vai jäänkö yöksi putoukselle. Ajatus lyhyemmästä päivästä tuntui hyvältä.

DSC_3574
DSC_3580

Bođošroadjalta mäki jyrkkeni ja laskeuduimme alas metsään. Jalkoja särki, jouduin komentamaan Kiiskiä portaissa sen alkaessa vetää havaittuaan alhaalla ihmisiä. Alastulo kesti pienen ikuisuuden, nilkka pyörähti ja kengät luistivat hiekalla manaillessani koiralle.

Vaarallisen alastulon jälkeen huokaisin helpotuksesta – viimeinkin perillä! Fiellun kammi nökötti paikoillaan ja sen molemmin puolin oli teltat. Telttailualue vaikutti pieneltä ensinäkemältä, mutta kävellessäni paikalla olleiden naisten perässä syvemmälle metsään vastaan tuli upea, tasainen kohta teltalleni. Laskin rinkan maahan ja nostin katseeni kohti Fiellun putousta.

Päätin jäädä yöksi putoukselle. Jalkojani särki, nilkat olivat kipeytyneet viimeisten kilometrien aikana ja epäilin jättäväni putouksen kokonaan väliin jos olisin jatkanut matkaa päivällisen jälkeen. Olin matkalla muodostanut pienen pakkomielteen nuudeleihin ja tekaisin erän vauhdilla ennen leirin pystytystä.

Fiellun putous oli upea! Kuvissa putous ei ole näyttänyt läheskään niin komealta mitä se luonnossa on. Vesipisarat lensivät sumuna pitkälle metsään ja ääni oli korvia huumaava. En mennyt kovin lähelle koiran takia, mutta olin tyytyväinen näkemääni.

Telttapaikkoja on lähempänä putousta, käymälän vierustalla. Kammi ei sovi yöpaikaksi, mutta on kätevä paikka ruuanlaitolle ja varusteiden kuivaamiselle.

DSC_3582
DSC_3584

Menin seitemän aikoihin telttaan herkkujeni kanssa. Mittailin seuraavan päivän kilometrit ja lueskelin dekkaria eteenpäin venytellessäni huolellisesti. Ulkoa kuului iloinen puheensorina, olin liian väsynyt ollakseni sosiaalinen joten tyydyin rapsuttelemaan patjalla makoilevaa koiraa.

Puoli yhdeksältä annoin itselleni luvan nukahtaa.

Ukk:n vaellus: Luiro – Sokostin rinne -Luiro – Tuiskukuru 15 km

DSC_2947
Tämä postaus kertoo Urho Kekkosen kansallispuiston vaellukseni kolmannen päivän tapahtumista. Ensimmäisen osan löydät täältä ja toisen päivän postauksen tästä.

Kolmas päivä valkeni yhtä aurinkoisena kuin edeltävänsä. Teltasta herääminen tuntui hyvältä, makoilin aikani – tänään ei ollut hoppu eikä aikatauluja. Kuulin naapureidenkin olevan hereillä, joten ryhdyin rennosti pukeutumaan ja suunnittelemaan ulos mönkimistä.

Kolmannen päivän suunnitelmanani oli pakata kamppeet, jättää ne Hiltonin liepeille ja lähteä kohti Sokostia pelkkä juomapullo ja eväspatukat mukanani. Söin aamupalan teltassa itikoiden takia, juttelin naapureiden kanssa purkaessani telttaa ja tein aamupesut pidemmän kaavan mukaan Luirojärven rannassa. Olo oli rauhallinen, katselin järven maisemia ja iloitsin vaellukseni etenemisestä.

DSC_2948 DSC_2964
DSC_2956
Jätin rinkkani roikkumaan autiotuvan seinälle ja lähdin kulkemaan kohti rajan kämppää. Kämpällä oli Sarviojalla tapaamani pariskunta ja näytin heille polun jota pitkin olin kulkenut Luirolle edeltävänä päivänä. He olivat ilmeisesti kulkeneet eteläisempää polkua ja kastelleet siellä kenkänsä.

Jännitti kulkea tiheässä metsässä aikaisin aamulla. Mielikuvitus laukkasi ja kolisuttelin juomapulloa Kiiskin flexiä vasten. Helle tuntui pahemmalta kuin edeltävinä päivinä, täyttelin juomapulloa Sokostia edeltävissä joissa. Luirolta Sokostin huipulle on suuntaansa noin viitisen kilometriä.

Sokostin rinne alkoi kohota heti metsästä päästyämme. Nousu ei ollut rankka, paahtava helle pakotti hidastamaan ja pitämään seisoskelutaukoja. Mitä korkeammalle nousimme, sitä enemmän Kike alkoi hidastella ja lopulta alkoi lysähdellä varjopaikoille makaamaan. Päätin pitää evästauon ja soittelin kotiin päin.

Kiiski läähätti kuumuudessa ja vaikutti voipuneelta. Puhelun päätteeksi yritin jatkaa matkaa kohti huippua, mutta nopeasti päädyin keskeyttämään nousun ja lähdimme alaspäin. Kiiski laahusti perässä ja pysähteli varjoihin, siitä ei ollut huiputtajaksi.

DSC_2962 DSC_2957
Maisemat olivat upeat jo pelkästään rinteessä, en ehtinyt pettyä kesken jääneestä huiputuksesta vaan päätehtäväni oli nyt varmistaa ettei uskollinen retkikumppanini saa lämpöhalvausta. Tutuksi käynyt pariskunta tuli vastaan ja kerroin palaavamme Luiroon.

Rinteessä juotin koiralle vettä juomapullostani ja kaadoin loput sen niskaan. Sain osakseni tuimaa mulkoilua. Joella kauhoin vettä kastellaakseni turkin ja varmistin että Kike juo. Jo ensimmäisen joen kohdilla Kiiski näytti piristyvän. Kuljimme metsän halki ja Kiiski jatkoi varjoissa makoilua. Syvemmän, rautasillan kautta ylitettävällä joen pätkällä tein temput ja ylitin joen Kiiskin jäädessä juomaan. Ohjasin flexin joen yli niin että koiran oli pakko uida sen yli. Lisää mulkoilua.

Päästessämme Luiroon Kiiski oli pirteämpi. Edelleen pelkäsin sille käyvän huonosti paksun turkkinsa takia ja laitoin sen kiinni puuhun vaijerilla vesikupin viereen.

Alkaessani valmistaa lounasta autiotuvan toiselle puolelle pysähtyi taukoa pitämään toinen yksinvaeltaja koiransa kanssa. kiiski piristyi kuin salaman iskusta ja lounastaukoni menikin innostunutta haukkujaa toppuutellessa.

Jos vaelluksen kuluneet päivät olivat kuumia ja tuskallisia, ne eivät olleet mitään verrattuna kahdeksan kilometrin vaellukseen Luirolta seuraavaan yöpaikkaani Tuiskukuruun.

Luirolla puin varusteeni kunnolla päälle, en muistanut Luirojoen ylitystä ja ärsytti riisua kengät uudelleen. Kiiskin repun päätin kantaa loppuvaelluksen itse, se oli kiinnitettynä rinkkaan jo valmiiksi.

Odottelimme hetken Luirojoen rannalla antaen jo ylittämässä olleen koirien kanssa vaeltaneen porukan mennä ensin. Kuten edeltävätkin joet, Luirojoki oli helppo ylittää.

Nousu Luusuanvaaralle ei ollut niin jyrkkä miltä se kartassa näytti. Ampupäillä istuskelin suurilla kivillä ja join vettä uupumukseen, ei ollut vaeltajan keli vaellella. Olin väsynyt ja kahdeksan kilometrin talsiminen tuntui mahdottomalta. Ampupään jyrkkä etelärinne toi uutta puhtia loputtomalta tuntuneen metsän jälkeen.

Laskeutuessani takaisin alas metsään kivinen polku muuttui hiekkakankaaksi. Kävely oli rattoisaa ja vastaantullut vaeltaja pysähtyi jutustelemaan. Helle ei enää haitannut, juttutuokio tuntemattoman kanssa piristi.

DSC_2968
DSC_2971

Tuiskukurun autiotuvalla en pitänyt kiirettä leirin kasaamisessa. Valmistelin ensin ruokaa, kuivattua hernekeittoa ja ruisleipää. Hernekeitosta tuli juotavaa lisätessäni siihen ajatuksissani aivan liian paljon vettä jutellessani paikalle taukoa pitämään tulleiden vaeltajien kanssa. Juotava hernekeitto oli suhteellisen ällöttävää, mutta nälissään syö vaikka mitä normaalista koostumuksesta poikkeavaa…

Kasasin teltan tutulle paikalle Kiilopää-Suomunruoktu- Tuiskukuru – vaellukseltani.Viimekin kerralla ihmettelin Tuiskukurun telttapaikkojen vähyyttä enkä tajunnut etsiä niitä helikopterikentän lähettyviltä. Yöpymään saapunut partioporukka osasi suunnata kunnon telttapaikoille ja löytyipä sieltä vielä toinen tulipaikkakin…

IMG_20200622_211914
Partiolaisista riitti seuraa. He ohjasivat vedenhakureissunsa telttani ohitse päästäkseen rapsuttelemaan Kiiskiä – ja siitähän koira tykkäsi. Minua lähinnä huvitti nuorten innostus koiraani kohtaan. Lueskelin teltassa kirjaa ja kävin kuvaamassa sopuleita joen rannalla saamatta niistä yhtäkään kunnon kuvaa.

Illalla jouduin siirtämään telttaani varjoon, teltta oli kuumennut auringossa enkä voinut ottaa koiraa sisälle nukkumaan. En jätä Kiiskiä ulos yöksi, en luota vaijeriin niin paljoa että jättäisin sen pidemmäksi aikaa vartioimatta. Myös hyttyset viihtyivät koiran kimpussa, onneksi teltta viilentyi varjossa nopeasti.

Illan kuluessa myös ulkona viileni ja sain jälleen pukea vaatetta makuupussiin. Onneksi lämpötila laski yöksi, jos päivän helteistä olisi joutunut kärsimään yölläkin, vaellukseni olisi ollut hyvin epämukava.

UKK:n vaellus: Aittajärvi P-paikka – Sarvijoki 14 km

DSC_2807
DSC_2810
DSC_2813Pari päivää kotiutumisen jälkeen mieleni on vallannut suuri kaipuu vaeltamaan. Olen miettinyt pääni puhki miksi tällä kertaa fiilis on niin vahva vaikka vietin aikaa luonnossa putkeen pidempään kuin aikaisemmin. Luultavasti rutiinini ehtivät vasta syntymään viiden päivän aikana, jonka takia mieleni halajaa jatkuvasti jatkamaan niitä. Päivittäin tulee hetkiä kun muistelen yksittäisiä hetkiä vaellukselta ja hitsi että kaipaan niinkin yksinkertaista asiaa kuin luonnossa tiskaamista!

Kirjoitin rikki menneeseen puhelimeeni muistiota päivistä ja niiden mietteistä. Puhelimeni kohtasi nälkäisen taaperon ja koki karmean lopun liian aikaisin, joten muistio on menetetty. Onneksi muistan vaellusten päivistä kohokohdat.

Vaellukseni alkoi 21.6 kuluneen kesän kuumimpana hellepäivänä. Ajelin Utsjoelta Inarin Kuutuantielle yhdellä pysähdyksellä. Kuutuantie on noin kolmisenkymmentä kilometriä pitkä hiekkatie jossa oli kamalia kuopparykelmiä ja sortumia, sitä ei voinut ajaa lujempaa kuin 35km/h. Tietä ajellessani kauhistelin rajavartiolaitoksen kylttiä kameravalvonnasta ja loppumatonta metsää – kuinkahan syrjästä vaellukseni oikein alkaa? Radio pätki ja kuuluvuus katosi reilusti ennen määränpäätäni.

Päästessäni Aittajärven parkkialueelle oloni helpottui. Parkkipaikalla oli monta muutakin autoa, yksin vaeltamistani helpottaisi tieto siitä että alueella on muitakin. Astuessani ulos autosta polttava helle iski päin näköä. Hyi, tässäkö säässä pitäisi lähteä kantamaan 20 kilon rinkkaa?!

Lähdimme Kiiskin kanssa kulkemaan kohti jokea. Askel oli kevyt ja mieli rohkea – tästä tämä alkaa! Seikkailunhaluni oli suuri.

Lueskelin karttaa tarkoin ja sisäistin joen ylityksen vasta itse ylityspaikalla. Olin toki jo reittiä suunnitellessa ollut tietoinen ylityksestä, mutten ajatellut ollenkaan sen tulevan vastaan jo heti reissuni alussa. Edessämme virtasi leveä joki jonka pohjassa kulki punaisella maalatut reittimerkit. Niitä pitkin ohjeistettiin kulkemaan Urho Kekkosen kansallispuiston facebook- sivuilla.

Riisuin rinkkani ja kenkäni. Laitoin kumikengät jalkaan, henkäisin syvään ja astuin veteen. Vesi oli yllättävän lämmintä! Kiiski pisti vastaan, mutta alkoi kahlata perässäni hoksattuaan ettei vaihtoehtoja ollut. Tyhmänä olin jättänyt sille repun selkään ja riisuin sen pois vasta joen keskellä olleella saarella. Yksi ruokapusseista oli kastunut repussa olleen reiän kautta. Saaren jälkeen ylitys jatkui kohti vastarantaa. Juuri ennen rantaa virta alkoi viedä Kiiskiä mukanaan ja hädissäni kannustin sitä uimaan rannalle. Seurasin kauhulla kuinka se ajautui hieman kauemmas ennen kuin saavutti rannan ja kiipesi sinne fleksi perässään.

Kävelin perässä rantaan ja kehuin koiraa vuolaasti. Samalla fiilistelin onnistunutta vedenylitystä ja kytkin Kiiskin kiinni puuhun hakiakseni loput varusteista rannalta. Olin koirasta ylpeä, se odotteli vastarannalla nätisti ilman perään vinkumista, se on tosissaan oppinut etten jätä sitä vaikka poistunkin sen läheisyydestä hetkeksi. Joen ylitys onnistui hyvin tukeutumalla rannalta löytyneeseen seipääseen. Vettä oli hieman yli polven. 

DSC_2822 DSC_2827
Vastarannalle saapui kaksi vaeltajaa, jotka alkoivat kasata telttaa ylityspaikan lähelle kuivatellessani. Seurasin heidän puuhiaan hetken ennen kuin jatkoin matkaa, ensimmäinen joen ylitys oli nostanut fiiliksen kattoon eikä minulla ollut kiire mihinkään.

Pikkuhiljaa lähdin suunnistamaan kohti oikeaa polkua. En kulkenut kertaakaan merkityillä urilla joten oikean suunnan löytäminen oli välillä hankalaa, etenkin taukopaikkojen läheisyydessä. Seurasin Aittajärven rantaa jonkin aikaa kunnes Helanderin museoidun kämpän kohdalla lähdin seuraamaan Maantiekurunojaa.

Polku kulki läpi kauniin mäntymetsän. Vastaan tuli muutama vaellusporukka joka pysähtyi rapsuttelemaan koiraa. Olin hieman häkeltynyt väenpaljoudesta, toivoin ettei vastaantulijoita olisi syvemmällä kansallispuistossa niin paljoa.

Helle alkoi käymään tukalaksi jo hyvin aikaisessa vaiheessa päivää. En ollut päässyt edes poroaidasta yli kun epätoivoiset mietteet valtasivat pääni. Miten vaeltaminen tuntui niin raskaalta? Rinkka painoi ikävästi hartioita, itikoita riitti. Siedän kuumuutta huonosti, kauhistelin kun vastaani tuli vaeltajia farkut jalassa – itselläni oli päällä ohuet shortsit ja t-paita. Silti hikoilin hulluna.

Vettä kului.  Pidin ruokatauon maantiekurunojan tulipaikalla, lisäsin hyttysmyrkkyä ja ahdistuin ympärillä parveilevista verenimijöistä. Kiiski riehaantui jostain ja sen alkaessa tuijottamaan syvälle suota reunustavaan metsikköön aloin hieman pelätä. En nähnyt mitään liikettä, kävin lähempänäkin täyttämässä vesipulloni ojassa mutten vieläkään erottanut metsästä mitään elävää.

Päättelin Kiiskin nähneen sopulin. Silti en saanut rauhaa lämmitellessäni kuivattua hernekeittoa ja vilkuilin metsään tauotta.

Metsä maantiekurunojan varrella tiheni tihenemistään. Vaellusfiilis oli laskenut pohjamutiin tarpoessani soiden ohitse itikoiden jäytäessä oikeaa olkavarttani johon myrkky ei ollut yltänyt. Laskeskelin tunturilta laskevia jokia kartasta ja yritin pysyä kärryillä montako olin jo ohittanut. Tulvien takia jokia oli muutama enemmän, mutta onnistuin pysymään kartalla ja tsemppasin itseäni eteenpäin.

Risteys, josta lähtisin kulkemaan kohti Sudenpesää ja Sarvijokea ei tuntunut tulevan vastaan ikinä. Panikoin hieman ennen risteystä ja päädyin istumaan kivelle. Söin porosnack- patukan miettiessäni etäisyyksiä ja kulkemaani matkaa. Helle sai pään pyörälle.

Risteys tuli vastaan aikalailla taukopaikkani jälkeen. Naurahdin ja fiilis parani lähtiessäni kulkemaan nousevaa polkua pitkin.

Reisiä pakottii ylämäessä. Otin lentokenttätilan pois puhelimesta ja yllätyksekseni se kilahti heti kenttien merkiksi. Soitin Juhikselle kotiin kuullakseni tuttuja ääniä ja piristääkseni mieltäni. Puhelun jälkeen lähdin nousemaan ylös rinnettä, tuntui kuin olisin käyttänyt viimeiset voimani siihen.

Tuntiessani tuulenvireen kasvoillani katsoin taakseni. Olin noussut tunturin rinnettä niin ylös että pystyin näkemään ympärille kohoavat tunturit. Jaksoin pinkoa polun korkeimmalle kohdalle ja nautin tuulenvireestä. Levitin käteni ilmaan ja tunsin seikkailufiiliksen palaavan. Kuvasin maisemia ja tunsin seikkailuni vasta alkavan.

Hyvää oloa ei kauaa jatkunut, alamäet rinkka selässä ovat hankalia ja jarruttelin jyrkässä mäessä kivien vieriessä koiran ohi. Kiiski bongasi jälleen sopulin ja sinkosi sen perään vetäen minut mukanaan alemmas rinnettä. Ärräpääni pitivät huolen ettei lähistöllä ollut yhtäkään karhua.

Sarvijoki oli yksi kauneimmista joista mitä olen nähnyt. Sen hiekkainen ranta ja kirkas vesi houkuttelivat uimaan. Pidin pääni ja marssin eteenpäin kohti kauempana häämöttävää Sudenpesän vuokrakammia.

DSC_2838 DSC_2840
Pyörin hetken kammin pihassa ja totesin olevani paikalla yksin. Huoli hiipi mieleen, miten ihmeessä pystyisin nukkumaan yön raskaan päivän päätteeksi jos olisin Sarvijoen autiotuvallakin yksin? Ensimmäinen yö on pahin ja toivoin saavani seuraa yöksi, siten varmistaisin turvallisen olon yöunille.

Muistelin hiihtovaellukseni ensimmäistä yötä, jolloin myrsky pauhasi tunturissa. Selvisin siitäkin, miksen yhdestä telttayöstäkin.

Lähempänä autiotupaa aloin kuulla ääniä. Sydän hyppäsi kurkkuun – en olisikaan yksin! Astelin tuvan pihaan hymyillen kahden miehen tullessa joelta uimasta. Tervehdin heitä iloisesti ja kyselin hieman heidän menemisiään. Pihassa näytti olevan muitakin ja kauempana oli jopa teltta pystyssä. Hakeuduin kauemmas tuvasta, mukavan tasaiselle telttapaikalle. Täydellistä! Pieni puro virtasi jokeen aivan lähellä ja Kiiskin vaijerillekin löytyi sopiva paikka.

DSC_2847 DSC_2844
DSC_2849
Hoidin ensin koiran asiat kuntoon, riisuin siltä repun, kytkin sen kiinni puuhun, annoin vettä kuppiin ja ruokin. Kiiski etsi itselleen mukavimman kohdan mättäältä ja pyörähti siihen lepäämään. Leiripaikkamme oli mukavan varjoinen joten senkään ei tarvinnut enää kärsiä kuumuudesta.

Laitoin omat kuivaruokani tekeytymään teltan pystytyksen ajaksi. En ollut täysin varma mitä olin suunnitellut illan syömisiksi, joten keitin nuudelien ohella vähän kaikkea kuivaamaani- kanan jauhelihaa, papua, paprikaa, kananmunaa, tomaattia, sipulia… Ensimmäisen illan mättö maistui hyvältä paksuksi jääneen hernekeiton jälkeen. Ruokaillessani katselin varpaitani himoitsevia itikoita. Ei häirinnyt yhtään! Sääressäni komeili haava epäonnistuneen kaatuneen kelopuun ylityksen jäljiltä. Olen kamala koheltaja.

Illalla ennen nukkumaan menoa kävin peseytymässä joella. Kastaessani kasvoni viileään tunturijokeen huoleni peseytyivät hien, aurinkorasvan ja hyttysmyrkyn mukana pois. Helpottava tunne oli niin voimakas että jäin ihmettelemään  sitä toviksi seisoessani virtaavassa vedessä. Autiotupa seisoi hiljaa metsässä ja aurinko paistoi matalalla mäntyjen seasta. Oli hiljaista.

Pian laitoin huojentuneena nukkumaan telttaani kuuntelin luonnon ääniä hetken ennen korvatulppien peittäessä kuuloni. Tästä tosissaan alkaa unohtumaton seikkailu.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Urho Kekkosen kansallispuiston vaellus- koostepostaus

DSC_2888
Postauksen kohteet linkattu karttapaikka.fi- sivuston kautta.
Eilen vaellukseni Urho Kekkosen kansallispuistossa tuli päätökseensä. En vieläkään ole oikein sisäistänyt sitä kuinka onnistunut ja mahtava reissuni syrjävyöhykkeellä oli!

Päiviä ennen vaellukselle lähtöä pohdin ja valvoin öitä miettien onko fiksua lähteä yksin opasteettomille poluille pelkän kartan ja kompassin varassa. Iskän GPS minulla on edelleen lainassa, tällä kertaa se ei lähtenyt mukaan kun talvivaelluksellani en ymmärtänyt sen karttaa ollenkaan.

Ensimmäinen päivä on aina raskain. Tuolloin mietin miksi ihmeessä lähdin taas matkaan, ikävöin lapsia, haaveilen kotisohvasta ja suren kuinka suuren virheen tein kun lähdin matkaan. Päivän loppua kohden mieli paranee ja reissu pääsee alkamaan alun murheiden väistyttyä.
Kerrankin osasin nauttia yksinolosta, maisemista ja pelkästä paikoillaan olosta. Koen edelleen pientä levottomuutta leiripaikoilla, taukopäivät eivät vieläkään tunnu luonnollisilta ilman seuraa. Pakko pysyä liikkeessä! Kerran iski paniikki kun tuijotin karttaa liian tarkasti ja aloin tarkastelemaan maastoa vähän liiankin kriittisesti. Luulin eksyneeni ja paniikissa huidoin joen vastarannalla kulkeneen vaeltajan hätiin. Tuosta seurasi hauska tapahtumaketju josta kerron Tuiskukuru – Lankojärvi – postauksessa.

Uskon että kuluneen vuoden aikana yöpymäni yöt pimeällä ovat vaikuttaneet positiivisesti yksin pärjäämiseen. Ennen jännitin teltassa nukkumista vaikka vieressä olisi muitakin yöpyjiä, nyt en miettinyt pätkääkään murhureita tai muita hiippareita jotka vaanisivat yöttömässä yössä. Harhaiset kauhukuvat ovat väistyneet ja olen löytänyt rauhan. Ennen toivoin pääseväni nukkumaan autiotupiin, nyt en harkinnut kertaakaan tupaan hakeutumista, teltasta on tullut turvallinen tukikohta.

DSC_2817 DSC_2909DSC_2845
Onnekseni fyysiset ongelmat alkoivat vasta viimeisenä päivänä. Vasen kantapääni iho kuoriutui löysän ja kostean sukan takia karrelle neljäntenä päivänä ja alkoi haitata vasta kotimatkalla, samalla rinkan lantiovyö alkoi puuduttaa lonkkaa ikävästi viimeisten kilometrien aikana. Kotiin päästyäni ainoastaan varpaani ovat turvoksissa, muuten olen säästynyt kivuilta ja kolotuksilta. Iskevätköhän ne vasta huomenna?

Suunnittelemani vaellusreitti alkoi Aittajärven parkkipaikalta. Ylitin joen kahlaamon kautta ja kuljin Maantiekurunojaa myöten  Sarvijoen autiotuvan pihaan. Seuraavana päivänä jatkoin matkaa Paratiisikuruun ja siitä tunturien yli Pälkkimäjoelle. Vastoin alkuperäistä suunnitelmaa jatkaa Pälkkimäjoelta kolmantena päivänä Apujoukkojenvaaran yli Sokostille, jatkoin matkaani toisen päivän aikana Luiroon saakka. Luirossa oli luvassa rennompi päivä, Sokosti piti valloittaa ilman rinkkaa mutta huiputus jäi haaveeksi kovan helteen takia. Jatkoimme Kiiskin kanssa illemmalla matkaa Tuiskukuruun. Tuiskukurusta kuljimme Kotakönkäälle ja sieltä Lankojärvelle viimeiseksi yöksi. Kilometrejä muuttuneelle reitille en ole laskenut, alkuperäiselle niitä olisi kertynyt 59 km.

Reitin tunturiosuus jäi harmittavan vähäiseksi. Hautuvassa ilmassa joen vartta vaellellessa hyttysistä ja sopuleista riitti seuraa, viileä tunturituuli jäi vain haaveeksi. Ylitin jokia useamman kerran ja vastoin ennakkoluulojani viileään veteen astuminen teki vain hyvää. Padagovan risteyksessä ylitin joen huonosta kohtaa ja konttasin ylös lantioon asti yltävästä vedestä pienessä paniikissa, joka muuttui rannalla jännittäväksi seikkailuksi josta selvisin.

DSC_2959 DSC_2871
Varusteeni toimivat moitteettomasti. Viime kesänä uusimani Meindlin Vakuum – vaelluskenkäni olivat vielä sisään ajamatta ja varpaisiini tuli muutama rakko, Deuterin Aircontact 65+10l rinkkani kantoi varusteet, mitä nyt säätöjen kanssa oli aluksi ongelmia, telttana oli viime kesänä vaarilta lahjaksi saatu Fjällrävenin Abisko shape 3 – juuri sopiva minulle ja koiralle. Puukkoa tai tulitikkuja en käyttänyt kertaakaan metsäpalovaroituksen takia, Jetboil- keittimeni syttyy nappia painamalla. Voi kun vielä oppisin sytyttämään sen nopeasti ilman että kaasu leimahtaa näpeille…

Kiiskin ensimmäiset päivät menivät hyvin helteestä huolimatta. Kolmantena päivänä Sokostin rinteessä se hyytyi ja alkoi hakeutua makaamaan varjopaikoille. Säikähdin ja keskeytin Sokostin huiputtamisen siihen, jatkoimme alas Luiroon ja pistin koiran uimaan jokaisessa vastaantulleessa vesistössä ja kaadoin juomapullolla vettä sen niskaan. Luirossa pidetyn tauon jälkeen se elpyi ja jatkoi matkaa reippaasti, mutta viimeisinä päivinä huomasin vaisuutta. Sopuleita kyllä jaksettiin jahdata… Karhuista ei ollut huolta, lähellämme oli tuskin yhtäkään eläintä kommentoidessani Kiken säntäilyä pusikoihin.

Yksin vaeltaminen alkaa pikkuhiljaa tuntumaan helpommalta. Jos vaellukselta kotiin päästyä alkaa jo haaveilemaan seuraavista reissuista, ei reissu voi olla kovinkaan mönkään mennyt.