Kahden yön retki Saariselältä Kiilopäälle

DSC_7220
DSC_7222

Mieli teki selvittää millaista on vaeltaa marraskuussa syksyn ja talven taitekohdassa. Kohteeksi valikoitui Urho Kekkosen kansallispuiston Kiilopään ja Saariselän lähialueet.

Tahdoin pysyä teiden lähistöllä jos sää muuttuisi radigaalisti. Haaveilin pidemmästä vaelluksesta syvemmälle erämaahan mutta viimeaikaisen väsymyksen vuoksi yritin olla maltillinen. Varasin Tammakkolammen vuokrakammin viimeiselle yölle juhliakseni kauden ensimmäistä pidempää reissua luontoon.

Retkeni alkoi Saariselältä Lutontien infotauluilta. Vaikka olin seurannut säätiedotteita, lumen määrä yllätti! Liukastelin kumisaappaat jalassani kohti merkittyjä uria, suuntasin ensin Iisakkipään rinteelle vievälle polulle ja siitä kohti Rumakurua. Kiiski oli harmikseni jäänyt kotiin varaamani vuokratuvan takia.

Keli oli kostea, sankka sumu peitti metsät ympärilläni. Iisakkipäälle saakka polku oli paljonkin kävelty, lähestyessäni Rumakurua edelläni oli vain muutamia kengänjälkiä. Märkä lumi putoili katajien vihreiltä oksilta, oli mukavaa kävellä tuntemattomalla alueella ja nauttia helposta päivämatkasta.

DSC_7223
DSC_7226

Rumakuru oli muusta maastosta poikkeava, jyrkkä seinäiken kuru. Sumun seasta erottuva seinämä oli vaikuttava näky.

Pidin lyhyen evästauon Rumakurun päivätuvalla. Tuvassa oli kylmempi kuin ulkona enkä kauaa viihtynyt paikoillani. Päivä oli alkanut jo hämärtyä, kaivoin otsalampun valmiiksi esille.

Rumakurun vanha päivätupa oli todella mukava! Sinne olisin voinut hyvinkin jäädä yöksi. Vanha hirsiseinäinen pieni tupa teki vaikutuksen. Päivätuvat eivät kuitenkaan ole kuin vain välttämätöntä yöpymistä varten.

Hämärän laskeutuessa aloin jännittää Taajoslaavulle kääntymistä. Päätin jatkavani matkaa Luulammelle jos Taajoslaavulle vievä polku olisi lumen peitossa, ajatus pimeässä suunnistamisesta ei ilahduttanut.

Risteyksessä mieli pisti vastaan. Taajoslaavulle oli kääntynyt yksi henkilö, porojen tallaama jälki lumella oli kuitenkin rohkaiseva näky ja pakotin itseni kääntymään kohti alkuperäistä yöpaikkaa.

Pimeys laskeutui nopeasti. Porojen jälki kulki hauskasti reittini vierellä, muutama ketun helminauha ja metson polku erottui pimeästä metsästä. Jännittyneenä pidin katseeni otsalampun valaisemalla polulla pimeyden muodostaessa seinämän ympärilleni. Välillä uskallaiduin katsomaan ympärilleni. Lumen peittämällä polulla kulkemista helpottivat mustat metalliset reittimerkit.

Pimeä ei ole se jota pelkään vaan tieto siitä että olin kaukana muista ihmisistä. Olin unohtanut hätälähettimen kotiin enkä saisi hädän yllättäessä apua kentättömällä alueella.

Yhtäkkiä vierestäni pöllähti ilmaan suurikokoinen lintu. Sen siipien havinan säestämänä säikähtänyt parkaisuni kaikui lähivaarojen rinteillä häpeällisen kauan.

Enää lähistöllä tuskin olisi yhtäkään eläintä. Tai ihmistä.

DSC_7239

Jännitykseni laukesi ja viimeiset 1,5 kilometriä talsin varmemmalla fiiliksellä Taajoslaavulle. Laavun katon erottaminen pimeydestä oli suuri helpotus!

Laavulla olo oli turvallinen ja sain tehtyä iltatoimet levollisin mielin. Pihalla puussa nököttävä poron pääkallo toi kivaa tunnelmaa tulen loimutessa tulipaikalla…

Iltaan haastetta toi toimimaton bensakeitin. Samalla kun ruokani valmistui tulella yritin saada keitintä palamaan puhtaana, yrityksistä huolimatta se sammui jatkuvasti. Päätin luovuttaa keittimen suhteen, saisin ruoat tehtyä muutenkin.

Sää oli lämmennyt, lämpömittari näytti viittä plussa-astetta. Lumi valui vesinorona laavun katolta ja tarkenin lukea kirjaa makuupussini suojissa. Kumisaappaani olivat kostuneet päivän aikana ja yritin kuivattaa hionneita villasukkiani nuotiolla. Ikäväkseni toinen sukista sai palovammoja.

Yön nukuin hyvin ja lämpimänä. Pari kertaa kuulin metsässä paukahtavan. Aamu oli vielä hämärä sytyttäessäni nuotion valmistaakseni aamiaista, bensakeitintä en edelleenkään saanut toimimaan oikein. Puuro paloi pahasti pohjaan ja kattilan pesemisessä meni oma aikansa. Keitin termariin kiehuvat vedet valmistaakseni lisää vain vesi-pastaa Luulammella.

DSC_7245

Menin poroaidasta läpi ja lähdin seuraamaan Luuvaaran eteläpuolelle vievää polkua. Matkan varrella oli yksi joen ylitys joka onnistui mukavasti kumisaappaat jalassa. Ilman niitä joen ylitys olisi varmasti ollut hyytävä!

Liukas polku kulki läpi kauniin mäntypainotteisen metsän. Polun varrelle osui hankaliakin paikkoja, rinkka selässä kumisaappaat jalassa oli hurjaa ohittaa jyrkkiä kallionreunamia.

DSC_7252
DSC_7254

Luulammen päivätuvalla ajattelin pitää lounastauon. Luulammen päivätupa on suuri ravintolan tapainen rakennelma jossa sesonkiaikaan toimii kahvila eikä siellä saa aukioloaikana syödä omia eväitä. Nyt sesongin ulkopuolella ei tarvinnut siirtyä ulos kotaan valmistamaan evästä.

Ehdin jo kaataa termarista vedet pussipastani sekaan kun tajusin ettei vesi höyrynnyt viileässä ilmassa. Termospulloni ei ollut pitänyt vettä kuumana edes kahta tuntia! Että otti päähän, nyt pystyisin tekemään ruokani vain tulella ja autiotupien kaasulla.

Syötyäni kylmän lohipastan jatkoin matkaani kohti Rautulammen autiotupaa. Olo oli väsynyt ja askel ei oikein kulkenut. Ihailin lumisia maisemia ja olin innoissani yksinäisyydestä. Lunta oli vain muutamassa kohdassa häiritsevästi.

DSC_7256
DSC_7258

Kumisaappaat olivat muuten hyvät jalkineet, mutta alkutalven plussakeleille suosisin kenkää josta saa sisäsukan pois, kuten esimerkiksi Sorelin kengissä tai Nokian saappaissa on. Pakkaskeleille en kumisaappaita pukisi helposti tunnottomiksi menevien varpaideni takia, kostea kenkä voi olla kohtalokas…

Vaatetus toimi hyvin, mutta rinkka sai selän hikoilemaan ylämäissä. Vaellustakkini alla pidin ohutta ja hieman paksumpaa merinokerrastoa ja tuuletusvetoketjut auki.

Rautulammelle pääsemiseksi sai katsoa tarkkaan mistä kulki. Polkua ei erottanut hankalakulkuisesta maastosta.

DSC_7260
DSC_7265

Kun viimein autiotupa alkoi erottua maastosta pysähdyin katselemaan laskevan auringon luomaa vaaleanpunaista sävyä. Järvi oli ohuesti jäätynyt ja tuvan pihaan astellessa vesi valui edelleen katoilta.

Olin varautunut nukkumaan teltassa mikäli tuvassa olisi porukkaa. Kun ketään ei vaikuttanut saapuvan paikalle uskallauduin leiriytyä petilaverille ja rentoutua. Pitkä ilta kului kokkaillessa ja kirjaa lukiessa. Rautulammen wc:n takana olevalta kukkulalta löytää wifin jonka avulla kyselin seuraavien päivien säätiedotteita tuulen yltyessä kovaksi. Illalla nukkumaan mennessä kuuntelin tuulen pauhamista ulkona ja aloin pohtia pääsisinko Tammakkolammelle saakka mikäli alkaisi sataa lunta.

Toisena aamuna heräsin aikaisin. En oikein vieläkään ollut varma jatkosta, ulkona oli pakastanut ja sankka sumu peitti näkyvyyden korkeammalla tuntureilla. Hätälähettimen lisäksi gps oli jäänyt kotiin.

Ajatus Tammakkolammen läheisyydessä sijaitsevalle Suomunruoktulle menosta innosti kuitenkin sen verran, että päätin jatkaa matkaani etelämmäs. Noustessani Rautulammelta ylös avotunturiin alkoi pyryttää ja näkyvyys huononi entisestään. Kun poikkesin polulta laskeutuakseni Suomunlatvaa kohti, hakeuduin koko ajan väärään suuntaan. Tieto huonosta kelistä ja kentättömästä alueesta saivat minut empimään ja vaihtamaan suunnitelmaa.

DSC_7267

Päätin palata merkitylle reitille ja laskeutua Suomunlatvalle toista kautta. Noustessani mäkiä hikoilin ja väsyin, lopulta päätin siirtyä Niilanpään päivätuvalle lämmittelemään ja syömään. Tammakkolammelle meno kauemmas Kiilopäästä ei enää innostanut.

Niilanpäälle patikoidessani olin hyvällä tuulella, mielessäni oli pitää tauko ja jatkaa matkaa ainakin Sivakkaojan laavulle saakka. Tein tulet tuvan kamiinaan ja keitin vedet pastaa varten. Ikkunasta ulos katsellessani totesin retkeni olleen oikein hieno näinkin. Minun oli lämmin, mutta armoton väsymys sai miettimään retken jatkamista pidemmälle.

Kävelin hetken aikaa kohti Sivakkaojaa kunnes yhtäkkinen vatsakipu iski. Löysäsin rinkan lantiovyötä ja tuskan hiki otsalla mietin mitä ihmettä nyt taas! Nuo valmispastat eivät vain sovi minulle…

DSC_7268

Mutka Niilanpäälle ja päätin helpottaa paluumatkaani tielle kävelemällä suoraan Kiilopäälle. Rinkan kantaminen pelkkien hartioiden tukemana ei ole kovinkaan mukavaa.

Patikkaretki Saariselältä Kiilopäälle marraskuun alussa oli oikein hieno kokemus! Tahtoisin kokea vuodenaikojen vaihtumisen luonnosta käsin, nyt sain pientä maistiaista millaista on elää itse tapahtumapaikalla parin vuorokauden yli.

Jos suunnittelet vaellusta alkutalvelle varaudu äkilliseen lumitilanteen muutokseen! Kauemmas tiestä suunnatessa on fiksua kantaa mukana vaikkapa kevyitä lumikenkiä. Vaellussauvoista oli hyötyä liukkailla paikoilla.

Vesistöt voivat olla osittain jäässä ja pohjakivet liukkaita. Maastossa voi olla paikoittain reilusti enemmän lunta kuin avoimemmilla paikoilla. Varamajoitteen kantaminen on turvallisuustekijä, mielestäni koskaan ei voi luottaa siihen että pääsee yöksi tuvan lämpöön.

Seuraava seikkailu lienee vuodenvaihteen jälkeen! Toivottavasti lunta nyt tulisi reippaasti jotta pääsisi hiihtämään.

Kaldoaivin erämaan vaellus – Uhca Reatkávárri – Adolfin kammi – Junkers

DSC_7108

Ensimmäisen osan Kaldoaivin erämaan vaelluksesta löydät tästä linkistä.

Herätyskellon soidessa kahdeksalta olisin voinut nukkua pidempäänkin. Aamujen ensimmäiset minuutit kuluivat koiraa rapsutellessa pitkän yön jälkeen, samalla sai koottua ajatuksia tulevasta päivästä. Kuuntelin hiljaisuutta upottaessa sormeni koiran pitkäkarvaiseen turkkiin, oli terapeuttista nyppiä irtoavaa pohjavillaa.

Luonnossa virkistyn nopeasti ja saan paljon aikaan heti aamusta. Nousimme hiekkaiseen rinteeseen keittelemään puurot ja kahvit, Kiiski söi omaa aamiaistaan vähän kauempaa. Keitin ensiksi kahvivedet, koiran juomakuppi oli pudonnut Vuoknolin varvikkoon edeltävänä päivänä ja se sai käyttää kattilaa juomakuppina ennen puuron keittelyäni. Toki puhdistin kattilan ennen kuin otin sen omaan käyttööni.

Päivästä oli tulossa lämmin. Seurailin auringon värjäämällä rinteellä lentelevää haukkaa, lähistöllä ruokailevat porot olivat yön aikana siirtyneet kauemmaksi leiristä. Onneksi, ei ole kiva herätä kesken unien Kiiskin murinaan kun se kuulee porot kauempaa.

DSC_7111
DSC_7115
DSC_7116
Reatkájohka

Reittini kulki soita väistellen Buolžžalta kohti Uhca Reatkávárria. Sateisen syksyn vuoksi en voinut olla kohtaamatta kosteikkoja, välillä käveltiin kenkien alla rapisevalla jäkäläkentällä. Edeltävästä päivästä oppineena välttelin kosteikkoja, yhtä ojaa ylittäessä onnistuin kuitenkin upottamaan saappaani mutaan, koira oli lyhyellä hihnalla porojen takia ja onnistui nykäisemään minut kumoon. Otin käsillä vastaan ojan penkereestä jotten kastelisi itseäni mutaan.

Ranteet hellinä kömmin ylös ojasta, kameran linssin suojus oli osunut polveen ja lentänyt mutaan. Pesin käteni ja suojuksen joella, hitsi mitä säätöä.

Uhca Reatkávárrille oli helppo suunnistaa. Kuollut koivikko oli jännittävä kulkiessamme vaaran rinnettä myöten kohti Reatkájohkaa. Maaruskaa oli havaittavissa, läheiset järvet kimmeltelivät auringossa.

Oletin, että Reatkájohka erottuisi hyvin maastosta. Kuljin hieman liian pitkälle etsiessäni jokea, päädyin pitämään lounastaukoa nyppylälle ja samalla tsekkaamaan sijaintini gepsillä. Naurahdin, joki oli aivan lähellä ja erotinkin sen tarkemmin katsoessani suolta. Märän kesän perusteella olin tosissaan odottanut vaikeahkoa joen ylitystä.

Nautin tauosta. Taivaalla jylisi lentokone, muuten en tehnyt havaintoa muista ihmisistä. Rapsuttelin koiraa, termariin tekemäni nuudeliannos satay-kastikkeella maistui erinomaisen hyvältä. Satayt olin kuivannut, inspiraationa toimi Saara Atulan retkiruokakirja.

DSC_7121
Edessä Báljahaš
DSC_7123
Aldovárri
DSC_7127
DSC_7130

Syöty annos nostatti hieman huolestuneeksi kääntynyttä mielialaa. Minulle vaeltaessa on tärkeää huolehtia ettei verensokeri laske, samalla mieliala muuttuu huolestuneeksi, ikävöiväksi, pelokkaaksi – you name it. Ruokailemalla säännöllisesti pysyn hyvällä tuulella ja jaksan paremmin.

Megamustikoita nautittuamme ylitimme joen. En voinut kuin ihastella kuinka kauniisti joki virtasi kohti järviä, miten vaihtelevaa tunturiluonto olikaan.

Kuljimme rapisevaa maastoa pitkin kohti Báljahaš- nimisen tunturin selkää. Aurinko paistoi armottomasti, pilvet ohittivat sen taidokkaasti eikä tuulen virekkään viilentänyt. Istuskelin kivillä ja annoin koiran viilentää itseään satunnaisilla kosteikoilla. Selällä oli runsaasti poroja jotka joko siirtyivät kauemmaksi lähestyessämme tai käväisivät lähempänä tsekkaamassa keitä oikein olemme.

Tiesin Duottar-Báljahašjávrin etelärannalla olevan vanhan kämpän, en kuitenkaan uskonut vierailevani sillä. Kun kämppä ilmestyi mystisenä avotunturiin, oli pakko korjata suuntaa ja käväistä katsomassa rakennelmaa. Katto romahtamaisillaan, vankat seinät antaisivat vielä muutaman vuoden talven tuulissa suojan kulkijalle. Kamiina oli luhistunut lattialle, liekkö osiakin viety pois. Pihassa oli metalliromua ja varvikossa lasia.

Matka jatkui.

DSC_7133
DSC_7137
DSC_7140

Vaellukseni kuumin hetki oli käsillä. Avotunturi ei antanut armoa, tunsin kuinka aurinkorasvan vaikutus hälveni poskilla. Ákšonjunnin eteläreunaa pitkin kulkeminen vaati tarkkuutta, oli varvikkoa ja suota. En tahtonut yhtäkään ylimääräistä lisämetriä kahdenkymmenen kilometrin päivämatkani varrelle. Koira kulki hyvin, hieman huolestutti kuumuus.

Jalkoja kolotti, kumisaappaat olivat hiestä kosteat ja housuvalintani vaellukselle oli huono. Pidän vaellushousuistani niiden joustavuuden takia, nyt huomasin etteivät ne hengittäneet lähes ollenkaan.

Pieni tuulenvire tuntui piristävältä kasvoilla. Kohtasimme tunneilta tuntuneen ajan jälkeen viimeinkin Ákšoleavššajávrin rantaan ja siitä pienelle kauniille purolle ja viimeinkin saavutimme maastouran. Olo oli juhlallinen, nautimme urasta tosin vain parin metrin verran kun ylitimme sen jatkaaksemme kulkuamme maastossa.

DSC_7144
DSC_7147
DSC_7150

Maasto muuttui karummaksi, suunnistusta vaikeuttivat pienet nyppylät ja syvänteet. Nousin yhdelle nyppylälle pitämään evästauon, kolmisen kilometriä pitäisi vielä jaksaa Adolfin kammille.

Lyhyesti; oli tuskaa ja väsyttävää kulkea varvikoissa. Suunnistin armollisesti gepsiä käyttämällä Adolfin kammin putoukselle vievälle joelle jota seuraillen oli helppo saavuttaa jyrkänne jota myöten laskeutumalla pääsimme viimeinkin päivän kohteeseen. Kaikki väsymys katosi kohtaessamme komean putouksen laattamaisista kivistä koostuvassa kallionrinteessä. Hieman pyytelin Fiellun putoukselta anteeksi todetessani kuvissa niin pieneltä näyttävän putouksen olevan jopa komeampi kuin Kevon nähtävyys! Ei saisi vertailla, komeita kaikki.

Ilta kului huoltohommissa, leirin pystytys, ruokailut, pesut ja pisut. Teltassa jaksoin vielä hetken lukea kirjaa ennen yöunille laittoa.

DSC_7153
DSC_7154
DSC_7157

Aamiaisen söin kammissa. Illalla teltta tuntui mukavalta vaihtoehdolta ja hyvä näin – jos olisin illalla lukenut kammikirjaa olkisin menettänyt yöuneni Adolfin kammin legendanomaisen kummitustarinan vuoksi. Kammin historiasta kertovassa Kammi- kirjassa nimittäin kerrottiin Junkers- lentokoneen hylyltä tuodusta tuolista, joka oli varta vasten tuotu kammiin Adolf nimisen lentäjän istuimeksi. Öisin vaeltajien nukkuessa lentäjä jatkaa lentoaan…

Päivän suunnitelmana oli käväistä ilman rinkkaa Junkers-52 hylyllä, lounastaa kammilla ja jatkaa vaellusta kymmenen kilometrin verran.

Olin tyytyväinen Kiiskiin, se näytti kulkevan polulla reippaasti vaikka aamu oli ollut sille hyvin laiska ja rento. Ruoka ja vesi maistuivat hyvin. Ylitettyämme Pulmankijoen ja saavuttaessamme jälleen kuivan jäkäläisen kankaan sen kulku hidastui. Olin hieman huolissani, ajattelin sen vain kaipaavan lisää lepoa.

Junkersille ei ollut kuin yhteensä parin kilometrin poikkeama päivämatkaan. En ollut oikein varma sen sijainnista, toivoin sen sijaitsevan lähempänä kuin mitä olin karttaani merkinnyt. Kun saavuttaa alueen suuren nyppylän, siitä ei ole kuin pieni kävelymatka koilliseen.

DSC_7160
DSC_7164
DSC_7167

Junkers oli pysäyttävä näky. Hylky natisi tuulessa aavemaisesti, vuonna 1944 Neuvostoliittolaisesta ohjuksesta osuman saanut lentokone on maahansyöksystä lähtien maannut sijoillaan. Maahansyöksyssä ei kuollut kukaan.

Kiertelin hylyllä ja kauhistelin mihin kuntoon se on vuosien aikana mennyt. Vielä karumpaa oli kuitenkin se tosiasia, että maahansyöksyn aikaan käytiin sotaa ja lentokone on materiaalinen muisto kovista ajoista. Hieman erilainen nähtävyys vaellukselle, todellakin käymisen arvoinen kohde!

Aikani ihmeteltyäni hylkyä palasimme Adolfin kammille. Joelta Ylä-Pulmankijärvelle kävellessä tunsin pientä jännitystä, koira kulki hitaasti ja haisteli ilmaa mietteissään.

Kammilla pidettiin pitkä tauko, ruokailin ja annoin koiran levätä. Oli mukavaa, kun tiedossa olisi lepopäivä kahden pitkän päivän jälkeen. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olismme jääneet toiseksi yöksi hyväksi todetulle leiripaikalle.

Seuraavassa osassa jatkamme matkaa kohti Njuohgárggua.

Kaldoaivin erämaan yksinvaellus – Vuoknol & Buolžžat

DSC_7033

Kiristäkää rinkkojenne lantiovyö ja valmistautukaa ikimuistoisimman vaellusreissuni läpikäyntiin! Jos kaappien perältä löytyy vajaa pähkinäpussi tai harmaaksi muuttunut suklaalevy, ne saattavat auttaa tämän urakan läpikäynnissä.

Vaelsin elokuussa Kaldoaivin erämaassa kuusi päivää koirani Kiiskin kanssa. Säät suosivat ja mieli pysyi hyvänä lähes koko vaelluksen ajan yhtä kriisiä lukuunottamatta. Pyrin kirjoittamaan postaukset kolmessa osassa ja lopuksi valmistunee myös video YouTubeen. Toivottavasti nämä postaukset inspiroivat teitä tulevien vaelluksienne suunnittelussa!

Vaelsin välin Vetsikko – Vuknol- Buolžžat – Uhca Reaktávárri – Adolfin kammi – Junkers – Njuohgárggu-Njállavárri

DSC_7034
DSC_7042

En ole ennen tehnyt viiden yön vaellusta, neljässäkin yössä on ollut tekemistä fiilisten kanssa. En tahdo olla kovin kauaa poissa kotoa lasten takia, mutta jotta saisin Kaldoaivin vaelluksesta kaiken irti oli tehtävä päätöksiä. Alunperin minun piti saada kyyti maastoautolla uraa pitkin Njuohgárgguun, mutta kyydin peruuntuessa päätin lähteä iltaa vasten Vetsikosta Vuoknoliin.

Erätoveri E lähti seurakseni alkumatkalle, hänen seuransa antoi mukavaa potkua alkukilometreille. Erosimme Bársin kohdilla jonka jälkeen matkani jatkui kahdestaan Kiiskin kanssa. Vetsikosta lähtevä ura oli mukavaa käveltävää, maastot olivat tuttuja vuosien takaa, olenpa joskus kiertänytkin pyöreälakisen Bársin puolisoni kanssa. Tuli kauhisteltua ajan kulumista.

Vaellukseni ajaksi oli luvattu uskomattoman hyviä kelejä. Ei kuitenkaan yllättänyt että illan hämärtyessä taivas aukesi ja sain kävellä kylmän sateen ropistessa takkia vasten. Tuttuja tuli vastaan, pahin jännitys lievittyi.

En ole aikaisemmin yöpynyt Vuoknolissa. Komea auringonlasku kruunasi ensimmäisen illan, nukahdin nopeasti mutta yöunia häiritsivät hyvin levottomat unet.

DSC_7044
DSC_7051

Tuhdin aamiaispuuron (mukana pähkinöitä ja maapähkinävoita) ja pannukahvien jälkeen alkoi vaellukseni ensimmäinen pidemmän välimatkan kulku. Hieman jännitti lähteä vaeltamaan kartan ja kompassin turvin syvemmälle erämaata tutusta alkumatkasta huolimatta.

Leiripaikaltani kuljin järven laitaa pientä polkua seuraillen joelle jolta piti löytyä mönkijän ylityspaikka. En löytänyt jälkiä joten ylitin matalimmasta kohtaa. Kumisaappaat jalassa pääsin kuivana rannalle, Kiiskiltäkään ei tarvinut riisua reppua ylityksen ajaksi.

DSC_7059
DSC_7063
DSC_7065
DSC_7068

Varvikoissa kulkeminen oli raskasta, seurailimme porojen polkua vaivaiskoivujen lomissa päästäksemme tasaisemmalle alustalle. Kiikaroin katseellani kaukaisuuteen, yksinolo jännitti ja jokainen maastosta erottamani poro vaikutti joltain muulta ruskealta suurelta eläimeltä.
Suunnistaminen oli mukavaa puuhaa, etenemistäni helpotti Beaivv Ándaraksen läheltä löytynyt mönkijäura jota seurailin tovin. Järvellä uiskenteli joutsen ja pian näkyviin vaappui toinen poikaslauma perässään. Seurasin joutsenten touhuja kauempaa nähdäkseni mihin ne suuntaavat kiertääksemme ne kauempaa.

Lounastin sähkölinjan läheisyydessä, termariin tekemäni ateria kannusti pysähtymään pidemmäksi aikaa ja syömään jotain muuta kuin pelkkiä patukoita. Yleensä vaelluksilla en malta pysähtyä valmistamaan ruokaa ja tämä näkyy jaksamisessani. Bajit Háltejávrilla olin suunnitellut kulkevani kahden järven välistä, maastoa arvioituani päätin kulkea Háltejärven itäpuolta joka osottautui virheeksi sen soisen maaston takia. Olin näkevinäni järven toisella puolella ihmisiä ja teltan, heitä ihmetellessäni molemmat jalkani upposivat saappaan vartta myöten märkään suovelliin, raskas rinkka selässäni kaaduin takapuolelleni suohon kastellen itseni. Vetelästä maasta oli hankala päästä ylös, tarvitsin hetken hermotaukoa ärsyynnyttyäni. Rapsuttelin Kiiskiä ja pohdin parempaa reittivalintaa. Vaaleanvihreästä teltasta tai ihmisistä ei näkynyt jälkeäkään.

DSC_7073
DSC_7076

Päästyäni järven eteläpäähän matkani jatkui pienten lampien ohitse kohti Buolžžat- harjua, kuljimme suurten kivien ja nyppyläisen maaston halki korkealle kohdalle jolta pystyi näkemään kauas hiljaiseen erämaahan. Jännitti, ei ollut minkäänlaista tietoa missä lähimmät ihmiset ovat. Yksinolo koiran kanssa ei tunnu turvattomalta, pikemminkin kutkuttavan jännittävältä.


Suuret kivet nyppylöiden laella saivat mieleen petoeläinten jylhät piilopaikat, loputtomalta vaikuttavan suoalueen päästä pystyi erottamaan harjuja. Mieli oli innostunut onnistuneesta suunnistamisesta mutta päivästä väsyneitä jalkoja pakotti.Auringon paistaessa matalemmalta saavutimme viimein kaksi hiekkanyppylää. Innostunut mieli oli väsyneenä muuttunut hieman epäileväiseksi, nähdäkseni kauemmas ympärilleni kiipesin harjun pätkälle pitämään energiataukoa, jotta jaksaisin kävellä vielä kuutisen kilometriä suunnittelemalleni yöpaikalle.

DSC_7087
DSC_7090
DSC_7091

Hiekkainen harju oli upea kokemus. Sen molemmin puolin ja päällä kulki eläinten polkuja joita hyödynsin vaihtelevasti. Muuten tasaisella alueella tämä pitkä harjumuodostelma oli uskomaton näky. Nautin maisemista, painoin mieleeni pienet joet ja lammet sen ympäriltä. Kulkiessani harjun vierellä löysin suuren kotkan sulan – se oli merkki joltain mahtavammalta, vapaalta sielulta. Nyt oltiin tosissaan erämaan armoilla. Väsyneenä saavuimme järvelle joka vaikutti hyvältä yöpaikalta. Käväisin vielä kilometrin päässä katsomassa toisen paikan mutta päädyin pystyttämään teltan ensimmäisen järven rantaan sen tasaisimmalle kohdalle.

Auringonlaskun luodessa värejään harjun seinämiin valmistin myöhäiseksi päivälliseksi loput termariin jääneistä tonnikalapastoista. Ruokin Kiiskin ja join vielä lämpimät teet ennen iltatoimia ja nukkumaan laittoa. Virvoittelin varpaitani hiekkapohjaisessa järvessä ja pesin päivän tomut kasvoilta. Olo oli turvallinen, teltassa tunnelma oli entistä rauhallisempi ja hyvä. Nukahdimme nopeasti pitkän päivän päätteeksi.

DSC_7104
DSC_7106

Hyvästit talvelle, yksinvaeltamisen ihanuus

DSC_6740

Tämä talvi on ollut ainutlaatuinen. Olen saanut ulkoilla enemmän kuin vuosiin, oppinut uutta niin työelämässä kuin vaeltamisessakin.

Oli ehkä hullua lähteä kolmannelle (yksin)hiihtovaellukselle vaativaan Paistunturin erämaahan helmikuun pakkasille. Kuten vaelluspostauksissa kerroinkin, päätös lähteä juurikin Paistunturin alueelle tapahtui vasta parina lähtöä edeltävänä päivänä tutkittuani säätietoja – tunnistan osaamiseni rajat.

Vaellukseni oli upea, kelit hellivät. Viimeiseksi jäänellä päivänä väsymys, jalkojen kipu ja myrskysää tekivät etenemisestäni lopun. Lähdenkö ensi talvena tavoittelemaan haastavampia olosuhteita? En, pysyttelen puiden suojissa hieman armollisimmassa maastoissa. Mielellään keväämmällä.

Haikeana talven loppumisesta toivoin pääseväni vielä yhdelle pidemmälle yön yli retkelle. Yksin liikkuminen ei ole enää yhtä pelottavaa kuin ennen, koin kuitenkin viimeisellä yöretkelläni jotain joka horjuutti turvallisuuden tunnettani… *Clickbait*

DSC_6740
DSC_6723

Sää oli hyvin kesäinen lähtiessäni hiihtämään kohti Kuoppilasjärveä retkeilyreittiä seuraillen. Hanki oli märän sohjoisaa ja ahkion vetäminen mäissä oli raivostuttavaa hien virratessa. Lumi tarrautui nousukarvoihin joten niistäkään ei ollut kuin haittaa.

Mietin lähteväni jonnekin muualle yöksi, sisulla kuitenkin tarvoin eteenpäin tasaisemmalle maalle. Päästessäni Härkävaaran ohittavalle kelkanjäljelle kulku helpottui ja mieliala koheni.

Nautin yksin kulkemisesta. Tiedän oman jaksamiseni, niksit miten ylläpitää jaksamista ja mielialaa. Ei ole ketään johon vahingossakaan purkaisi turhautumista. Söin välipalapatukkaa pikkunälkään ja harmittelin etten ollut tajunnut ottaa mukaan kylmää vettä, vain termarikuumaa.

DSC_6725
DSC_6730

Avotunturissa kävi pieni tuulenvire. Keväisestä säästä huolimatta teräskantit olivat ahkerassa käytössä rinteitä pitkin hiihdellessäni. Ikävöin nousukarvoja, niillä hiihtäminen olisi ollut paljon vaivattomampaa!

Lähestyessäni Kuoppilasta taivaanrannalla erottui tuntureita ja maastoa joiden läheisyyteen helmikuun vaellukseni päättyi. Jäin toviksi vain katselemaan maisemaa ja muistelemaan vaellukseni viimeisiä maisemia.

Saavuin autiotuvalle neljän aikoihin. Ohitseni ajoi kaksi miestä moottorikelkoilla, muuten sain viettää illan yksikseni. Ensin selasin vieraskirjan läpi, yllättävän harva oli käynyt tuvalla helmikuisen vierailuni jälkeen.

DSC_6736

DSC_6745
DSC_6749

Syötyäni tutkiskelin pihaa, seisoin hetken pienen kukkulan päällä heittääkseni hyvästit hyvälle talvelle. Hain tuvan läheisestä joesta vettä, sulavan lumen aikana olen tarkempi juomavesien suhteen. Koska vesi ei maistunut oudolta uskalsin käyttää sitä. Lueskelin löytämiäni lehtiä ja laitoin yöksi kamiinan lämpeämään kylmän hiipiessä tupaan. Tupa oli jätetty hieman sotkuiseksi joten siistin sitä ennen nukkumaan menoa.

Koska tarkoitukseni oli nukkua teltassa en ollut varannut mukaan kuin kaksi eristepatjaa. Rullasin leveämmän patjaksi ja ridgerestin petauspatjaksi. Päädyin yöpymään tuvassa yltyneen tuulen ja mukavuudenhalun takia.

Nukuin yöni hyvin kovasta alustasta huolimatta. Selkä kipeänä valmistin aamiaisleivät ja pakkailin kamppeeni.

DSC_6764

Alamäkipainotteinen paluumatka sujui joutuisasti jäätyneen hangen viemänä. Lähellä tupaa kuulin ketun rääkyvän. Piekana kierteli Ávžegeašoaivin rinteillä.

Olin täysin ajatuksissani saapuessani jyrkemmälle rinteelle. Otin ahkion sivulleni ja lähdin laskettelemaan alas kelkanjälkeä seuraillen. Mäen alapuolella katseeni osui suuriin tassunjälkiin, olin lentää nurin tehdessäni äkkijarrutuksen – KARHU!

Paniikissa katsoin ympärilleni, erotin heti jälkien olevan tuoreet. Ihmeen pienet karhuksi, mutta ahman ne eivät olleet. Menin paniikkiin, olin kohdassa mistä ei nähnyt kovin kauas. Jäljet kuitenkin jatkuivat muualle joten kuvasin ne ja soitin kotiin ilmottaakseni löytöni ja sijaintini.

DSC_6767

Lähdin nopeasti hiihtämään pois paikalta. Vainoharhaisena kurkin olkani yli, en tahtonut jäädä karhun yllättämäksi ahkio perässäni. Jatkoin edeltävän päivän jälkiäni pitkin ja aloin pikkuhiljaa rauhoittua.

Pelkään karhuja, ne tulevat keväisin uniini. Yksin vaeltaessani en pelkää mitään niin paljoa kuin karhun kohtaamista.

Aloin jo hieman iloita näkemästäni, enpä ole ennen ”kohdannut” petoa noin läheltä. Mieleni muuttui jälleen sekavaksi löydettyäni vanhempia jälkiä omien ahkionjälkieni päältä… En usko että karhu olisi seurannut, mutta ajatus siitä oli karmea…

DSC_6768

Viimein päästessäni autolleni olo oli epäuskoinen. Mitä juuri tapahtui? Hiihtoennätys ainakin.

Pakostakin kesän vaellusta miettiessä pohdin uskallanko sittenkään lähteä yksin poluttomaan maastoon. On totta, että karhuja voi kohdata lähes missä vain erämaa-alueilla ja olen saattanutkin olla lähellä karhua tietämättäni siitä. Tämä kokemus sai karhupelkoni heräämään tälle keväälle.

Karhu tuskin enää liikkuu tuolla alueella missä hiihtelin, tätä kirjoittaessani havainnostani on jo yli viikko. Hyh!