Hyvästit talvelle, yksinvaeltamisen ihanuus

DSC_6740

Tämä talvi on ollut ainutlaatuinen. Olen saanut ulkoilla enemmän kuin vuosiin, oppinut uutta niin työelämässä kuin vaeltamisessakin.

Oli ehkä hullua lähteä kolmannelle (yksin)hiihtovaellukselle vaativaan Paistunturin erämaahan helmikuun pakkasille. Kuten vaelluspostauksissa kerroinkin, päätös lähteä juurikin Paistunturin alueelle tapahtui vasta parina lähtöä edeltävänä päivänä tutkittuani säätietoja – tunnistan osaamiseni rajat.

Vaellukseni oli upea, kelit hellivät. Viimeiseksi jäänellä päivänä väsymys, jalkojen kipu ja myrskysää tekivät etenemisestäni lopun. Lähdenkö ensi talvena tavoittelemaan haastavampia olosuhteita? En, pysyttelen puiden suojissa hieman armollisimmassa maastoissa. Mielellään keväämmällä.

Haikeana talven loppumisesta toivoin pääseväni vielä yhdelle pidemmälle yön yli retkelle. Yksin liikkuminen ei ole enää yhtä pelottavaa kuin ennen, koin kuitenkin viimeisellä yöretkelläni jotain joka horjuutti turvallisuuden tunnettani… *Clickbait*

DSC_6740
DSC_6723

Sää oli hyvin kesäinen lähtiessäni hiihtämään kohti Kuoppilasjärveä retkeilyreittiä seuraillen. Hanki oli märän sohjoisaa ja ahkion vetäminen mäissä oli raivostuttavaa hien virratessa. Lumi tarrautui nousukarvoihin joten niistäkään ei ollut kuin haittaa.

Mietin lähteväni jonnekin muualle yöksi, sisulla kuitenkin tarvoin eteenpäin tasaisemmalle maalle. Päästessäni Härkävaaran ohittavalle kelkanjäljelle kulku helpottui ja mieliala koheni.

Nautin yksin kulkemisesta. Tiedän oman jaksamiseni, niksit miten ylläpitää jaksamista ja mielialaa. Ei ole ketään johon vahingossakaan purkaisi turhautumista. Söin välipalapatukkaa pikkunälkään ja harmittelin etten ollut tajunnut ottaa mukaan kylmää vettä, vain termarikuumaa.

DSC_6725
DSC_6730

Avotunturissa kävi pieni tuulenvire. Keväisestä säästä huolimatta teräskantit olivat ahkerassa käytössä rinteitä pitkin hiihdellessäni. Ikävöin nousukarvoja, niillä hiihtäminen olisi ollut paljon vaivattomampaa!

Lähestyessäni Kuoppilasta taivaanrannalla erottui tuntureita ja maastoa joiden läheisyyteen helmikuun vaellukseni päättyi. Jäin toviksi vain katselemaan maisemaa ja muistelemaan vaellukseni viimeisiä maisemia.

Saavuin autiotuvalle neljän aikoihin. Ohitseni ajoi kaksi miestä moottorikelkoilla, muuten sain viettää illan yksikseni. Ensin selasin vieraskirjan läpi, yllättävän harva oli käynyt tuvalla helmikuisen vierailuni jälkeen.

DSC_6736

DSC_6745
DSC_6749

Syötyäni tutkiskelin pihaa, seisoin hetken pienen kukkulan päällä heittääkseni hyvästit hyvälle talvelle. Hain tuvan läheisestä joesta vettä, sulavan lumen aikana olen tarkempi juomavesien suhteen. Koska vesi ei maistunut oudolta uskalsin käyttää sitä. Lueskelin löytämiäni lehtiä ja laitoin yöksi kamiinan lämpeämään kylmän hiipiessä tupaan. Tupa oli jätetty hieman sotkuiseksi joten siistin sitä ennen nukkumaan menoa.

Koska tarkoitukseni oli nukkua teltassa en ollut varannut mukaan kuin kaksi eristepatjaa. Rullasin leveämmän patjaksi ja ridgerestin petauspatjaksi. Päädyin yöpymään tuvassa yltyneen tuulen ja mukavuudenhalun takia.

Nukuin yöni hyvin kovasta alustasta huolimatta. Selkä kipeänä valmistin aamiaisleivät ja pakkailin kamppeeni.

DSC_6764

Alamäkipainotteinen paluumatka sujui joutuisasti jäätyneen hangen viemänä. Lähellä tupaa kuulin ketun rääkyvän. Piekana kierteli Ávžegeašoaivin rinteillä.

Olin täysin ajatuksissani saapuessani jyrkemmälle rinteelle. Otin ahkion sivulleni ja lähdin laskettelemaan alas kelkanjälkeä seuraillen. Mäen alapuolella katseeni osui suuriin tassunjälkiin, olin lentää nurin tehdessäni äkkijarrutuksen – KARHU!

Paniikissa katsoin ympärilleni, erotin heti jälkien olevan tuoreet. Ihmeen pienet karhuksi, mutta ahman ne eivät olleet. Menin paniikkiin, olin kohdassa mistä ei nähnyt kovin kauas. Jäljet kuitenkin jatkuivat muualle joten kuvasin ne ja soitin kotiin ilmottaakseni löytöni ja sijaintini.

DSC_6767

Lähdin nopeasti hiihtämään pois paikalta. Vainoharhaisena kurkin olkani yli, en tahtonut jäädä karhun yllättämäksi ahkio perässäni. Jatkoin edeltävän päivän jälkiäni pitkin ja aloin pikkuhiljaa rauhoittua.

Pelkään karhuja, ne tulevat keväisin uniini. Yksin vaeltaessani en pelkää mitään niin paljoa kuin karhun kohtaamista.

Aloin jo hieman iloita näkemästäni, enpä ole ennen ”kohdannut” petoa noin läheltä. Mieleni muuttui jälleen sekavaksi löydettyäni vanhempia jälkiä omien ahkionjälkieni päältä… En usko että karhu olisi seurannut, mutta ajatus siitä oli karmea…

DSC_6768

Viimein päästessäni autolleni olo oli epäuskoinen. Mitä juuri tapahtui? Hiihtoennätys ainakin.

Pakostakin kesän vaellusta miettiessä pohdin uskallanko sittenkään lähteä yksin poluttomaan maastoon. On totta, että karhuja voi kohdata lähes missä vain erämaa-alueilla ja olen saattanutkin olla lähellä karhua tietämättäni siitä. Tämä kokemus sai karhupelkoni heräämään tälle keväälle.

Karhu tuskin enää liikkuu tuolla alueella missä hiihtelin, tätä kirjoittaessani havainnostani on jo yli viikko. Hyh!

Yöretki Urho Kekkosen kansallispuiston Suomunruoktulle

Huhtikuun 5. päivä tarkoitus oli suunnata Paistunturin erämaan puolelle Kuoppilasjärvelle yhden yön retkelle, sääolosuhteiden takia päätin matkata etelämmäs Kiilopäälle saakka.

Keli ei ollut yhtään sen parempi sielläkään. Suunnitelmissani oli hiihtää suojaisalle paikalle Suomunruoktun autiotuvan pihaan. Lähtiessäni Kiilopäältä merkitty hiihtoura oli tuiskuttanut umpeen.
Niilanpään päivätuvalla harkitsin lähteväni Rautulammelle lyhyemmän matkan takia, mutta ylämäessä eteneminen ei rajussa lumisateessa onnistunut. Könysin ahkioineni alas ja jatkoin matkaani kohti Suomunlatvan laavua jolta matkanteko helpottui.

Vaikka yhden yön retki lempparivaellusmaastooni olikin haikea, oli makia päästä hiihtämään haastavassa kelissä ja onnistua pääsemään kohteeseen. Teltassa viettämäni yö oli todella mukava, yöllä kelloa katsoessani olin onnellinen saadessani vielä jatkaa unia.

Toivottavasti pidätte tästä lyhyestä videosta! En kuvannut sään takia ollenkaan järjestelmäkamerallani ja videomateriaalikin jäi harmittavan vähäiseksi.

Paistunturin erämaan hiihtovaellus – Guivilta Madjoelle ja Utsjoelle

IMG_20220217_091735__01
IMG_20220217_091724__01

Tästä linkistä löydät kaikki postaukseni Paistunturin erämaan hiihtovaelluksesta

Herätessäni Guivin autiotuvalla olo oli tukkoinen ja kurkusta sai rykiä irti limaa. Kämppä oli märkä, sinne tuiskuttaneet lumet olivat sulaneet nurkista lattioille.

Aamu oli sumuinen, Guivin tupaa ympäröiviä tuntureita ei erottanut maisemasta.
Otin kompassista suunnan ja hiihdin aina kohti kauimpana näkemääni kohdetta, tikutettu reitti loppui Guiville. Kompassin ilmakupla häiritsi suunnistusta, jännitti muutenkin mennä sokkona omien suunnistustaitojen varassa.

Sumu alkoi hälvetä parin tunnin hiihtelyn jälkeen. Mielessäni pyöri monia asioita, tunsin suurta kiitollisuutta saadessani hiihtää siellä missä juuri liikuin. Päästessäni metsään riekkoja pöllähteli sieltä täältä ilmaan. Pieni jännitys valtasi mieleni, kaikki lumien alta pilkistävät kivet näyttivät ahmoilta. Kuin etiäisenä aloin kovasti jännittää ahman kohtaamista kunnes katseeni osui juuri ylittämiini jälkiin. Kämmenen kokoiseen etutassun jälkiin itseasiassa.

IMG_20220217_124349__01

Hyvä etten kirkaissut säikähdyksestä, tunnistin jäljet heti ahman jäljiksi! Olin onnellinen saadessani nähdä ne. Maanantain myrskyn perusteella jäljet eivät voineet olla kuin maksimissaan parin päivän ikäiset.

Aloin hakeutua kohti itää josta hiihtäisin Madjoen tuvalle. Käytin gepsiä apunani valitsiessani reittiä. Laskeuduin joen uomaan jossa oli rutosti lunta, ahkio alkoi kaatuilla ja menetin hermoni useamman kerran.

Piti hiihtää varoen ettei ahkio hakeutuisi jälkiini ja jatkaisi kaatuilua. Koen uomilla oli paljon riekkojen ja jänisten jälkiä, tutkin kauempaa jänisten lumen alta kaivamia juuria ja löysin pesäkolonkin jonka kiersin kauempaa.

Uomasta noustessani ylös löysin uudet ahman jäljet, ihmettelin eikö ahmaa kiinnostaisi ennemmin käydä tsekkaamassa jänisten kolot kuin kulkea pitkin poikin.

Juuri ennen kuin päätin pitää lounastauon vastaan tuli edeltävän päivän hiihtäjän jäljet! Oli ilo löytää ne, joku muukin oli siis ajatellut kulkevansa samaa reittiä kuin minä. Tuli itsevarmempi olo.

Lounaaksi oli itse kuivattua sörsseliä jonka tarkempaa sisältöä en osaa sanoa. Oli yllättävän hyvää.

Aurinko paistoi eikä aamupäivän sumusta ollut tietoakaan. Vauhtini oli hidastunut huomattavasti, akillesjänteitä särki. Monot kävivät sietämättömiksi, yritin saada sukkia paremmin jotteivät ne painaisi jänteitä. Jokainen askel särki, täytyi hiihtää taivuttamasta jalkaa. Tuskailin miten pääsisin perille saakka.

DSC_6569
Norjan Rastigaisat

Auringon laskiessa pääsin viimein korkealle kohdalle jolta näin kaukana seisovat Norjan Rastigaisat ja kauempana nököttävän autiotuvan. Harmikseni autiotupa sijaitsi suuren syvänteen toisella puolella.

Turhauduin. Arvoin hiihtäisinkö syvänteeseen vai seuraisinko jälkiä lukuisten pienten kurujen ohi tuvalle. Päädyin seuraamaan jälkiä.

Tienoo oli kuin maanjäristyksen jäljiltä. Pieniä kuruja ja syvänteitä risteili eikä edellä kulkenutkaan ollut tuntunut tietävän miten päästä tuvalle. Lopulta päädyin laskemaan jälkiä pitkin syvänteeseen jossa hiihtäjä oli vetänyt jälkien perusteella kunnon lipat. Nauratti kunnes vedin itsekin lipat uppohankeen josta oli pirun hankala päästä ylös! Nakkasin sukset alas purolle ja laskin ahkion alas.

Juuri ennen tupaa edessä oli jyrkin mäki koko vaellukselta. Pääsin sen ylös nousukarvojen avulla!

IMG_20220217_154407__01

Ilta tuvassa noudatti normaalia rutiiniaan. Lumien sulattelua ja ruokailua. Koti-ikävä iski ja soittelin tuvan pihalta kotia. Akillesjänteisiin sattui, kengät jalassa puuhastelu kinostaneella pihalla oli todella ikävää.

Madjoen tupa oli vaellukseni tuvista siistein, lueskelin vieraskirjaa jonka perusteella tuvalla ei ollut kovinkaan paljoa liikennettä. Tupahan ei ole kesällä vaeltajien tavoitettavissa Kevon luonnonpuiston järjestyssääntöjen takia, silti muutamia näytti eksyneen paikalle joka kesä.

Yöllä heräsin laittamaan kamiinaan tulet kylmyyden laskeuduttua. Olin laittanut nukkumaan kahdeksalta enkä saanut enää unta, valvoin kahden tunnin verran kaikenmaailman kauhujuttuja miettien. Koti-ikävä oli iskenyt kovana, kai rankat päivät saivat mielen matalaksi.

Onnekseni olin nukahtanut uudelleen, heräsin seitsemältä kellon soittoon. Huomasin venytellessäni vasemman akillesjänteen olevan ”jumissa” sen venyttely tuntui vastenmieliseltä. Nilkka sen ympäriltä oli turvoksissa ja kävellessä särki kantaluuhun.

Aamupalan ohessa tarkistelin reittiä Kuoppilasjärvelle, yön aikana kovaksi yltynyt tuuli juoksutti irtolunta ja pilvien perusteella epäilin alkavan sataa. Ulkona käydessäni huussin edusta oli tuiskuttanut umpeen, oli tuskaista liikkua pihapiirissä upottavassa hangessa kipeine jalkoineni.

Pieni epätoivo iski laitettuani monot jalkaan. En päässyt pihan lumivallia ylös kuin konttaamalla ja halkopussin haku tuvan reunustalla olevasta katoksesta teki pahaa. Tein päätöksen lyhentää reissuani hiihtämällä Kevon tutkimuslaitokselle, harmitus oli suurta ja surin reissuni lyhenemistä.

Lähtiessäni hiihtämään jalkoja ei enää särkenytkään paljoa. Keli oli huono eikä näkyvyyttä ollut paljoakaan, hiihdin gps:n ja kartan avulla. Maaston muotoja ei paljoa erottanut lähes totaalisesta whiteoutista johtuen.

IMG_20220218_122218__01

Tein vaellukseni ensimmäisen virheen päättäessäni jatkaa kohti Kuoppilasjärveä. Jalkoja pakotti ja pahin kipu oli poissa – miksi en pystyisi hiihtämään avotunturissa?

Etenin todella hitaasti. Tunturien tunnistaminen lumisateessa oli hankalaa ja gepsin kartta poikkesi tarkkuudeltaan paperikarttaani. Oli helpompi lukea paperista versiota. Kompassiin en paljoa luottanut ilmakuplan takia.

Maasto oli tasaista ja helposti hiihdettävää. Suuret kivet näyttivät pyryssä petoeläimiltä ja saivat mielikuvituksen laukkaamaan. Pieni epätoivo alkoi iskeä Ell Ásllat Goahtečopmalla, kantaluuta pakotti ja keli huononi entisestään. Aloin katsoa kartasta vaihtoehtoista reittiä, en pystyisi hiihtämään Erttetvárrin kautta Kuoppilasjärvelle.

Pian huomasin hiihtäneeni liikaa itään, pysähdyin syvän uoman eteen. Paikalla oli kenttää, päätin ilmoittaa kotiin ettei matka enää jatkuisi. Etenemiseni oli liian hidasta jäljellä oleviin kilometreihin nähden, myräkkä yltyi yltymistään enkä pimeässä näkisi edessä olevia kuruja.

Olin 25 kilometrin päässä Utsjoen kylästä. Puolisoni lupasi tulla hakemaan minut moottorikelkalla ystävänsä kanssa. Olin helpottunut, laskin alas uomaan turvaan mutta päätin nousta toiselle puolelle ylös – moottorikelkalla sieltä ei pääsisi ylös. Pystytin telttani juuri ennen kuin se olisi ollut minulle mahdotonta, tuuli hirmustui ja lumipyry sankkeni.

IMG_20220218_155545__01
IMG_20220218_172541__01
Teltan pakkailua kyytiin

Tuulen hakkaamassa teltassa puin kuivaa ja lämpimämpää ylleni, join lämmintä vettä ja söin lounasta. Hinasin ahkion absidiin pitämään sen maassa kiinni. Kävin pari kertaa ulkona tarkistamassa teltan kunnon, pelkäsin että tuuli riuhtoisi sukset irti maasta.

Meni kolmisen tuntia kunnes minut tultiin hakemaan. Matka myräkässä teltalle ei ollut mikään helpoin eikä pimeässä nähnyt kaikkia kuruja. Ahkio ja sukset sidottiin yhden kelkan perään kiinni ja matka myräkässä kohti Utsjoen kylää alkoi.

Keli oli kamala, miesten kelkkojen jäljet olivat paikoitellen tuiskuttaneet umpeen. Pelkäsin olla kyydissä kun laskeuduimme Erttetvarrilta alas kohti Kuoppilasta, oli syvää kurua ja jyrkkää rinnettä. Kuoppilasjärvellä pidimme pienen hengähdystauon ja kirjasin vieraskirjaan päässeeni pois tunturista. Päivää edellä hiihtänyt oli yöpynyt Kuoppilaksella, pieni huoli heräsi olisiko hän päässyt myrskyn alta pois kylille.

Päätä puristi ja kymmenisen kilometriä ennen kylää iski migreeni. Sekin vielä.

IMG_20220218_181830__01
Tauko Kuoppilasjärvellä

Vaellukseni oli mahtava ja opettavainen. Aurinkoiset päivät auttoivat jaksamaan jalkakivut, mutta viimeiseksi jääneelle päivälle sattui liikaa vastoinkäymisiä jotta olisin pystynyt jatkamaan matkaani. Otin riskin ja lähdin erämaahan yksinäni, en kadu mutta seuraavalla kerralla tähän aikaan talvesta vaeltaessani taidan suunnata metsäisimmille maille.

Kuin ihmeen kaupalla tapasin sattuman kautta päivää edellä hiihtäneen henkilön. Oli upeaa saada keskustella hänen kanssaan vaelluksistamme! Niin samanlaiset, kuitenkin niin erilaiset.

Sevettijärvi – Pulmankijärvi vaellusreitti / Tsaarajärvi – Rousajärvi – Sevettijärvi

DSC_5536

Kolmas vaellusaamu starttasi Tsaarajärven autiotuvan laverilta. Aamuisin ensimmäinen asia mitä näen makuupussin sumppuun ahdetusta aukosta on koirani Kiiskin kuono, kun se kyllästyessään tulee herättämään tassulla lähmien.

Yö autiotuvassa oli rauhallinen vaikken osaa rentoutua tuvissa odotellessani mahdollisia muita vaeltajia. Olisi inhottava säikähtää yöllä jonkun sisääntuloon!

Aamupalaksi puuroa pähkinöillä, kamppeiden pakkaus ja tuvan siivous. Oli kauhea kiire kävelemään pitkän illan jälkeen. Yksin vaeltaessa pitkät illat ovat heikoin kohtani.

DSC_5538
DSC_5543
Oranssit merkit opastavat suurimpien soiden ohi
DSC_5545

Tsaarajärveltä edetessä etelään edessä on mitäs muutakaan kuin soita! Iisakkijärvelle saakka vaellusreitti oli lähinnä erilaisia soita, harvaa koivumetsää ja paljakkaa. Suot saavat epämukavuutensa anteeksi rikkaan biodiversiteettinsä ansiosta ja vaikutuksestaan ilmastonmuutoksen hidastumiseen.

Sellainen vinkki vinkkelsön, jonka sain ohi vaeltaneilta henkilöiltä, Inarin ja Utsjoen kunnan raja-poroaidalta lähtee oranssiksi maalatut reittimerkit pohjoiseen. Niille ei ole vielä muodostunut polkua, ne johdattavat pahimpien soiden ohitse Tsaarajärven tuvalle. Seurasin muutamaa merkkiä kunnes suolla kadotin ne. Vanhaa reittiä kulkemalla soilla vierähti uskomattoman pitkään! Että suo voi ollakin ovela, se mitä epäilet kuivaksi kohdaksi onkin kunnon mömmöä.

Poroaidan jälkeen maasto oli miellyttävää. Kaunista harvaa tunturikoivikkoa pienten lampien (ja soiden) piristämänä.

DSC_5552
DSC_5556
Silisjoen ylitys

Silisjoen kauneus yllätti. Vesi ylityspaikalla oli niin matalalla ettei kenkiä tarvinnut riisua. Silisjoen eteläisempi haara, Gisttatbeljohka, oli hankalampi ylittää. Fiksuinta olisi ollut riisua kengät ja ylittää joki oikeaoppisesti, jostain syystä lähdin seikkailemaan kiveltä kivelle ja jouduin todeta keskellä jokea etten pääse toiselle puolelle kastelematta jalkojani.

Riisuin kenkäni kivellä taiteillen ja mokailin rantaan aikaansaaden nilkkaani pienen haavan. Olisi vain pitänyt jaksaa ylittää joki oikeaoppisesti.

Jokea ylittäessä avaa rinkan vyötärö- ja rintaremmi, ripusta kengät rinkasta roikkumaan ja käytä tarvittaessa seivästä tai vaellussauvaa apuna jokea ylittäessä. Crocsit, sandaalit tai vastaavat toimivat hyvin jalkapohjien suojana! Koiralta reppu pois, mikäli ui/ kahlaa itse.

DSC_5557
DSC_5563
DSC_5570
Huikkimajoen tupa

Joen jälkeen maastosta tuli mieleen hoitamaton pelto. Mäen alapuolella kävellessä tunnelma alkoi jännittyä, hukkasin polun lehtomaisella metsäpalstalla ja jouduin palaamaan takaisin päin. Selkäpiitä karmi. Polku oli muuttunut mönkijäuraksi, olin jo tottunut kosteaan suohon. Huokaisin helpotuksesta päivän ensimmäisen vaeltajan tullessa vastaan.

Huikkimajoen autiotuvalla söin matkan varrella ennallistamaani kuivattua tonnikalapastaa. Oli yllättävän hyvää! Autiotuvan ympäristö oli mielestäni uniikki ja todella kaunis aikaisemmin näkemiini paikkoihin verrattuna. Erityisesti pidin pienestä lammesta tuvan pihassa. Autiotuvalla ei vieraskirjan mukaan ollut paljoa liikennettä.

Päätin jatkaa matkaani Rousajärvelle. Tsaarajärveltä Huikkimajoelle on 12 kilometriä matkaa, jäljellä oli vaivaiset kuusi kilometriä.

Kosteikoissa lämpötila ja hyttysten määrä alkoi tuskastuttaa. Laitoin puhelimestani musiikit soimaan piristykseksi, jammailin menemään Kiiski edelläni tovin, kunnes hoksasin perässäni kovaa vauhtia lähestyvän vaeltajan.

Vaeltaja vaikutti oikein mukavalta, lyhyen keskustelun jälkeen hän paineli edelleni. Vaeltaja oli matkalla Pulmankiin, varmistin että tiesihän hän olevansa menossa pohjoisen sijasta itään Rousajärvelle.

DSC_5576
Rousajärvi tunturin rinteeltä

Maisemat lämmittivät mieltä. Tuuli alkoi tuivertaa päästessäni paljakalle, pikkuhiljaa polku alkoi kohota ja maasto muuttua tunturiksi. En ollut selannut karttaa tarkemmin, tunturin ylitys tuli yllätyksenä!

Vaellusreitin komein kohta on ehdottomasti tämän kartalla matalan, maastossa yllättävän korkean tunturin huipulla. En löytänyt kohoumalle nimeä, se sijaitsee Rousajärven itäpuolella. Yksinäinen vaeltaja oli jäänyt kiville istuskelemaan, jäin hetkeksi seisoskelemaan paikoilleni ihailemaan kauempana näkyvää Rousajärveä.

Soiden jälkeen tunturin ylitys tuntui voimaannuttavalta. Askel oli kevennyt kävellessäni viimeiset sadat metrit Rousajärven autiotuvan pihaan.

Tuvan pihapiiri oli hyvin miellyttävä. Teltan pystytyksen ja ruokailun jälkeen seikkailin lähiympäristössä koira seuranani, odottelin yksinäisen vaeltajan saapumista ja yllätyin hänen jatkaessaan matkaa itään. Toivottavasti hänen vaelluksensa jatkui hyvin!

Rousajärvellä oloni oli seesteinen. En osannut pelätä yksin jäämistä, odotin pääsyä makuupussin uumeniin. Söin suurella kivellä istuen vaellustakkiin hyttysiltä piiloon vuorautuneena. Jännä miten se, kauanko aikaa viettää yksin leirissä ennen nukkumaan menoa vaikuttaa mielialaan.

Aamutoimet tein tuvan suojissa. Hyttysmäärä oli tuplaantunut yön aikana ja pelkkä ajatus teltan purkamisesta sai ihon kutisemaan.

DSC_5579
DSC_5581
Iisakkijärven tuvalla nukuttiin vielä puolen päivän jälkeen

Lähdimme kulkemaan kohti Iisakkijärveä Pikku-Lyöttijärven ohittavaa polkua pitkin. Maasto oli kaunista, hieman jännitti kulkea rinteen suojissa. En tiedä mikä rinteissä on, niiden vierellä kulkeminen saa mieleni levottomaksi.

Näin jo lähtiessä ettei Kiiskiä kiinnostanut repun kantaminen. Noin kilometrin päässä Rousajärveltä pysähdyin ottamaan repun pois koiralta. Pienen taukomme aikana Kiiskistä näki että mäkärät häiritsivät sitä ja tekivät olon hankalaksi.

Helle painoi päälle ja paarmat saapuivat. Oli tuskastuttavaa kävellä soilla ja kosteissa metsiköissä. Lyöttijärven kaunis näköalapaikka piristi hieman, mutta pysähtyminen tiesi uusia ötökän puremia.

Iisakkijärvellä oli tarkoitus pitää ruokatauko tuvan suojissa. Avatessani tuvan oven suljin sen heti. Tupa oli täynnä! Vastassa lattialla oli kasa rinkkoja.

Kello oli puoli yksi iltapäivällä. Pihalla ei pystynyt istahtamaan pöytäryhmän ääreen verenimijöiden iskiessä säälimättä. Lisäsin hyttysmyrkkyä (hajuton roll-on on yhtä tyhjän kanssa) ja kävelin ympyrää välipalapatukoita syöden. Tein päätöksen jatkaa vaellusta Sevettiin yöpymättä Opukasjärvellä. 25 kilometrin päivämatka oli siinä rajoilla että jaksaisin kävellä sen hyvillä mielin.

Ilmoitin kotiin suunnitelmien muutoksesta, kyytini kotiin saapuisi Sevettiin päivää ennemmin.

Maasto Iisakkijärven jälkeen muuttui hetkeksi kuivahkoksi kankaaksi. Vastaan alkoi tulla vaeltajia, tunsin hieman sääliä helteen ja räkän takia.

Silisjoki ylitettiin veneellä. Meni aikansa ennen kuin ymmärsin miten lossi toimii. En saanut käännettyä venettä, kiskoin sitä eteenpäin käyttäen kaiken voiman mitä käsistä löytyi. Seisominen kiikkerän veneen kyydissä oli hurjaa, joki onneksi oli matala. Paarmat pureskelivat paljasta alaselkää roikkuessani vetoköydessä. Olin tyytyväinen ettei ylityksellä ollut silminnäkijöitä.

Pienen juomatauon jälkeen matka jatkui sileää mönkijäuraa pitkin. Opukasjärven lähettyvillä alkoi olla mökkejä, hetken jo luulin saapuvani paljon liikutulle alueelle.

DSC_5586
Lepotauko veneessä
DSC_5587
DSC_5588
Näätämöjoen silta

Söin patukoita nuotiopaikalla ennen Näätämöjoen sillan ylitystä. Olo oli hyvä ja uskoin jaksavani kävellä viimeiset kymmenen kilometriä.

Opukasjärven jälkeen alkoi haastavin osuus. Mönkijäura poikkesi muualle ja polku muuttui kiviseksi. Nousin suolta sankkaan metsään jossa verenimijät kävivät päälle säälimättä.

Hiki virtasi ja epätoivo kolkutti takaraivossa. Seurasin kartasta jokia, jotta tietäisin paljonko olisi vielä käveltävänä. Metsässä oli paljon kaunista, kivisiä puroja, suon laitoja, pieniä lampia.

Jostain kaukaa kuului kova jyrinä. Epäilin moottoriveneen käynnistyneen läheisellä järvellä.

Pian olin suuren Sunddejávrin eteläpuolella. Samoihin aikoihin näin vesitason lentävän taivaalla, jyrinän lähde selvisi. Oli outoa olla yhtäkkiä keskellä tapahtumia.

IMG_20210703_110514__01
Hyttysverkon läpi ei nähnyt mitään.

Seuraava kiintopiste oli poroaita, jonka saavutin epäilyttävän nopeasti. Oudon aidasta teki se, että polku jatkui sen toisella puolella. En löytänyt porttia, joten nostin aidan paikoiltaan, kaadoin sen, kävelin yli ja nostin takaisin paikoilleen. En ole varma, mutta olisiko aita ollut polulla kesämerkintöjen takia? Joka tapauksessa, pidin huolen että aita jäi sellaiseen kuntoon missä se olikin.

Karttaan merkitty poroaita löytyi hetken kuluttua. Päässä alkoi jyskyttää, enää ei menisi kauaa tielle pääsyyn. Kaikki väsymys unohtui ja talsin vauhdilla hiekkatielle.

25 kilometriä helteessä itikoiden, paarmojen ja mäkäröiden armoilla oli ohitse. Laskin rinkkani parkkipaikalle, lisäsin myrkkyä ja aurinkorasvaa. Kiiski paineli juomisen jälkeen varjoon piiloon. Vaihtaessani vaelluskengät kevyempiin huomasin nilkkani kipeytyneen ja turvonneen, missähän välissä se oli ottanut osumaa?

Puolen tunnin kuluttua perhe saapui paikalle ja kotimatka alkoi.

Sevettijärvi – Pulmankijärvi vaellusreitin läpikulkua suosittelen loppukesälle – syksylle. Alkukesästä suot ovat kosteita ja keskikesästä iskee räkkä. Reitti on pääosin helppokulkuinen, mutta tunturiolosuhteet voivat tehdä siitä haastavan.