UKK:n vaellus: Aittajärvi P-paikka – Sarvijoki 14 km

DSC_2807
DSC_2810
DSC_2813Pari päivää kotiutumisen jälkeen mieleni on vallannut suuri kaipuu vaeltamaan. Olen miettinyt pääni puhki miksi tällä kertaa fiilis on niin vahva vaikka vietin aikaa luonnossa putkeen pidempään kuin aikaisemmin. Luultavasti rutiinini ehtivät vasta syntymään viiden päivän aikana, jonka takia mieleni halajaa jatkuvasti jatkamaan niitä. Päivittäin tulee hetkiä kun muistelen yksittäisiä hetkiä vaellukselta ja hitsi että kaipaan niinkin yksinkertaista asiaa kuin luonnossa tiskaamista!

Kirjoitin rikki menneeseen puhelimeeni muistiota päivistä ja niiden mietteistä. Puhelimeni kohtasi nälkäisen taaperon ja koki karmean lopun liian aikaisin, joten muistio on menetetty. Onneksi muistan vaellusten päivistä kohokohdat.

Vaellukseni alkoi 21.6 kuluneen kesän kuumimpana hellepäivänä. Ajelin Utsjoelta Inarin Kuutuantielle yhdellä pysähdyksellä. Kuutuantie on noin kolmisenkymmentä kilometriä pitkä hiekkatie jossa oli kamalia kuopparykelmiä ja sortumia, sitä ei voinut ajaa lujempaa kuin 35km/h. Tietä ajellessani kauhistelin rajavartiolaitoksen kylttiä kameravalvonnasta ja loppumatonta metsää – kuinkahan syrjästä vaellukseni oikein alkaa? Radio pätki ja kuuluvuus katosi reilusti ennen määränpäätäni.

Päästessäni Aittajärven parkkialueelle oloni helpottui. Parkkipaikalla oli monta muutakin autoa, yksin vaeltamistani helpottaisi tieto siitä että alueella on muitakin. Astuessani ulos autosta polttava helle iski päin näköä. Hyi, tässäkö säässä pitäisi lähteä kantamaan 20 kilon rinkkaa?!

Lähdimme Kiiskin kanssa kulkemaan kohti jokea. Askel oli kevyt ja mieli rohkea – tästä tämä alkaa! Seikkailunhaluni oli suuri.

Lueskelin karttaa tarkoin ja sisäistin joen ylityksen vasta itse ylityspaikalla. Olin toki jo reittiä suunnitellessa ollut tietoinen ylityksestä, mutten ajatellut ollenkaan sen tulevan vastaan jo heti reissuni alussa. Edessämme virtasi leveä joki jonka pohjassa kulki punaisella maalatut reittimerkit. Niitä pitkin ohjeistettiin kulkemaan Urho Kekkosen kansallispuiston facebook- sivuilla.

Riisuin rinkkani ja kenkäni. Laitoin kumikengät jalkaan, henkäisin syvään ja astuin veteen. Vesi oli yllättävän lämmintä! Kiiski pisti vastaan, mutta alkoi kahlata perässäni hoksattuaan ettei vaihtoehtoja ollut. Tyhmänä olin jättänyt sille repun selkään ja riisuin sen pois vasta joen keskellä olleella saarella. Yksi ruokapusseista oli kastunut repussa olleen reiän kautta. Saaren jälkeen ylitys jatkui kohti vastarantaa. Juuri ennen rantaa virta alkoi viedä Kiiskiä mukanaan ja hädissäni kannustin sitä uimaan rannalle. Seurasin kauhulla kuinka se ajautui hieman kauemmas ennen kuin saavutti rannan ja kiipesi sinne fleksi perässään.

Kävelin perässä rantaan ja kehuin koiraa vuolaasti. Samalla fiilistelin onnistunutta vedenylitystä ja kytkin Kiiskin kiinni puuhun hakiakseni loput varusteista rannalta. Olin koirasta ylpeä, se odotteli vastarannalla nätisti ilman perään vinkumista, se on tosissaan oppinut etten jätä sitä vaikka poistunkin sen läheisyydestä hetkeksi. Joen ylitys onnistui hyvin tukeutumalla rannalta löytyneeseen seipääseen. Vettä oli hieman yli polven. 

DSC_2822 DSC_2827
Vastarannalle saapui kaksi vaeltajaa, jotka alkoivat kasata telttaa ylityspaikan lähelle kuivatellessani. Seurasin heidän puuhiaan hetken ennen kuin jatkoin matkaa, ensimmäinen joen ylitys oli nostanut fiiliksen kattoon eikä minulla ollut kiire mihinkään.

Pikkuhiljaa lähdin suunnistamaan kohti oikeaa polkua. En kulkenut kertaakaan merkityillä urilla joten oikean suunnan löytäminen oli välillä hankalaa, etenkin taukopaikkojen läheisyydessä. Seurasin Aittajärven rantaa jonkin aikaa kunnes Helanderin museoidun kämpän kohdalla lähdin seuraamaan Maantiekurunojaa.

Polku kulki läpi kauniin mäntymetsän. Vastaan tuli muutama vaellusporukka joka pysähtyi rapsuttelemaan koiraa. Olin hieman häkeltynyt väenpaljoudesta, toivoin ettei vastaantulijoita olisi syvemmällä kansallispuistossa niin paljoa.

Helle alkoi käymään tukalaksi jo hyvin aikaisessa vaiheessa päivää. En ollut päässyt edes poroaidasta yli kun epätoivoiset mietteet valtasivat pääni. Miten vaeltaminen tuntui niin raskaalta? Rinkka painoi ikävästi hartioita, itikoita riitti. Siedän kuumuutta huonosti, kauhistelin kun vastaani tuli vaeltajia farkut jalassa – itselläni oli päällä ohuet shortsit ja t-paita. Silti hikoilin hulluna.

Vettä kului.  Pidin ruokatauon maantiekurunojan tulipaikalla, lisäsin hyttysmyrkkyä ja ahdistuin ympärillä parveilevista verenimijöistä. Kiiski riehaantui jostain ja sen alkaessa tuijottamaan syvälle suota reunustavaan metsikköön aloin hieman pelätä. En nähnyt mitään liikettä, kävin lähempänäkin täyttämässä vesipulloni ojassa mutten vieläkään erottanut metsästä mitään elävää.

Päättelin Kiiskin nähneen sopulin. Silti en saanut rauhaa lämmitellessäni kuivattua hernekeittoa ja vilkuilin metsään tauotta.

Metsä maantiekurunojan varrella tiheni tihenemistään. Vaellusfiilis oli laskenut pohjamutiin tarpoessani soiden ohitse itikoiden jäytäessä oikeaa olkavarttani johon myrkky ei ollut yltänyt. Laskeskelin tunturilta laskevia jokia kartasta ja yritin pysyä kärryillä montako olin jo ohittanut. Tulvien takia jokia oli muutama enemmän, mutta onnistuin pysymään kartalla ja tsemppasin itseäni eteenpäin.

Risteys, josta lähtisin kulkemaan kohti Sudenpesää ja Sarvijokea ei tuntunut tulevan vastaan ikinä. Panikoin hieman ennen risteystä ja päädyin istumaan kivelle. Söin porosnack- patukan miettiessäni etäisyyksiä ja kulkemaani matkaa. Helle sai pään pyörälle.

Risteys tuli vastaan aikalailla taukopaikkani jälkeen. Naurahdin ja fiilis parani lähtiessäni kulkemaan nousevaa polkua pitkin.

Reisiä pakottii ylämäessä. Otin lentokenttätilan pois puhelimesta ja yllätyksekseni se kilahti heti kenttien merkiksi. Soitin Juhikselle kotiin kuullakseni tuttuja ääniä ja piristääkseni mieltäni. Puhelun jälkeen lähdin nousemaan ylös rinnettä, tuntui kuin olisin käyttänyt viimeiset voimani siihen.

Tuntiessani tuulenvireen kasvoillani katsoin taakseni. Olin noussut tunturin rinnettä niin ylös että pystyin näkemään ympärille kohoavat tunturit. Jaksoin pinkoa polun korkeimmalle kohdalle ja nautin tuulenvireestä. Levitin käteni ilmaan ja tunsin seikkailufiiliksen palaavan. Kuvasin maisemia ja tunsin seikkailuni vasta alkavan.

Hyvää oloa ei kauaa jatkunut, alamäet rinkka selässä ovat hankalia ja jarruttelin jyrkässä mäessä kivien vieriessä koiran ohi. Kiiski bongasi jälleen sopulin ja sinkosi sen perään vetäen minut mukanaan alemmas rinnettä. Ärräpääni pitivät huolen ettei lähistöllä ollut yhtäkään karhua.

Sarvijoki oli yksi kauneimmista joista mitä olen nähnyt. Sen hiekkainen ranta ja kirkas vesi houkuttelivat uimaan. Pidin pääni ja marssin eteenpäin kohti kauempana häämöttävää Sudenpesän vuokrakammia.

DSC_2838 DSC_2840
Pyörin hetken kammin pihassa ja totesin olevani paikalla yksin. Huoli hiipi mieleen, miten ihmeessä pystyisin nukkumaan yön raskaan päivän päätteeksi jos olisin Sarvijoen autiotuvallakin yksin? Ensimmäinen yö on pahin ja toivoin saavani seuraa yöksi, siten varmistaisin turvallisen olon yöunille.

Muistelin hiihtovaellukseni ensimmäistä yötä, jolloin myrsky pauhasi tunturissa. Selvisin siitäkin, miksen yhdestä telttayöstäkin.

Lähempänä autiotupaa aloin kuulla ääniä. Sydän hyppäsi kurkkuun – en olisikaan yksin! Astelin tuvan pihaan hymyillen kahden miehen tullessa joelta uimasta. Tervehdin heitä iloisesti ja kyselin hieman heidän menemisiään. Pihassa näytti olevan muitakin ja kauempana oli jopa teltta pystyssä. Hakeuduin kauemmas tuvasta, mukavan tasaiselle telttapaikalle. Täydellistä! Pieni puro virtasi jokeen aivan lähellä ja Kiiskin vaijerillekin löytyi sopiva paikka.

DSC_2847 DSC_2844
DSC_2849
Hoidin ensin koiran asiat kuntoon, riisuin siltä repun, kytkin sen kiinni puuhun, annoin vettä kuppiin ja ruokin. Kiiski etsi itselleen mukavimman kohdan mättäältä ja pyörähti siihen lepäämään. Leiripaikkamme oli mukavan varjoinen joten senkään ei tarvinnut enää kärsiä kuumuudesta.

Laitoin omat kuivaruokani tekeytymään teltan pystytyksen ajaksi. En ollut täysin varma mitä olin suunnitellut illan syömisiksi, joten keitin nuudelien ohella vähän kaikkea kuivaamaani- kanan jauhelihaa, papua, paprikaa, kananmunaa, tomaattia, sipulia… Ensimmäisen illan mättö maistui hyvältä paksuksi jääneen hernekeiton jälkeen. Ruokaillessani katselin varpaitani himoitsevia itikoita. Ei häirinnyt yhtään! Sääressäni komeili haava epäonnistuneen kaatuneen kelopuun ylityksen jäljiltä. Olen kamala koheltaja.

Illalla ennen nukkumaan menoa kävin peseytymässä joella. Kastaessani kasvoni viileään tunturijokeen huoleni peseytyivät hien, aurinkorasvan ja hyttysmyrkyn mukana pois. Helpottava tunne oli niin voimakas että jäin ihmettelemään  sitä toviksi seisoessani virtaavassa vedessä. Autiotupa seisoi hiljaa metsässä ja aurinko paistoi matalalla mäntyjen seasta. Oli hiljaista.

Pian laitoin huojentuneena nukkumaan telttaani kuuntelin luonnon ääniä hetken ennen korvatulppien peittäessä kuuloni. Tästä tosissaan alkaa unohtumaton seikkailu.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Urho Kekkosen kansallispuiston vaellus- koostepostaus

DSC_2888
Postauksen kohteet linkattu karttapaikka.fi- sivuston kautta.
Eilen vaellukseni Urho Kekkosen kansallispuistossa tuli päätökseensä. En vieläkään ole oikein sisäistänyt sitä kuinka onnistunut ja mahtava reissuni syrjävyöhykkeellä oli!

Päiviä ennen vaellukselle lähtöä pohdin ja valvoin öitä miettien onko fiksua lähteä yksin opasteettomille poluille pelkän kartan ja kompassin varassa. Iskän GPS minulla on edelleen lainassa, tällä kertaa se ei lähtenyt mukaan kun talvivaelluksellani en ymmärtänyt sen karttaa ollenkaan.

Ensimmäinen päivä on aina raskain. Tuolloin mietin miksi ihmeessä lähdin taas matkaan, ikävöin lapsia, haaveilen kotisohvasta ja suren kuinka suuren virheen tein kun lähdin matkaan. Päivän loppua kohden mieli paranee ja reissu pääsee alkamaan alun murheiden väistyttyä.
Kerrankin osasin nauttia yksinolosta, maisemista ja pelkästä paikoillaan olosta. Koen edelleen pientä levottomuutta leiripaikoilla, taukopäivät eivät vieläkään tunnu luonnollisilta ilman seuraa. Pakko pysyä liikkeessä! Kerran iski paniikki kun tuijotin karttaa liian tarkasti ja aloin tarkastelemaan maastoa vähän liiankin kriittisesti. Luulin eksyneeni ja paniikissa huidoin joen vastarannalla kulkeneen vaeltajan hätiin. Tuosta seurasi hauska tapahtumaketju josta kerron Tuiskukuru – Lankojärvi – postauksessa.

Uskon että kuluneen vuoden aikana yöpymäni yöt pimeällä ovat vaikuttaneet positiivisesti yksin pärjäämiseen. Ennen jännitin teltassa nukkumista vaikka vieressä olisi muitakin yöpyjiä, nyt en miettinyt pätkääkään murhureita tai muita hiippareita jotka vaanisivat yöttömässä yössä. Harhaiset kauhukuvat ovat väistyneet ja olen löytänyt rauhan. Ennen toivoin pääseväni nukkumaan autiotupiin, nyt en harkinnut kertaakaan tupaan hakeutumista, teltasta on tullut turvallinen tukikohta.

DSC_2817 DSC_2909DSC_2845
Onnekseni fyysiset ongelmat alkoivat vasta viimeisenä päivänä. Vasen kantapääni iho kuoriutui löysän ja kostean sukan takia karrelle neljäntenä päivänä ja alkoi haitata vasta kotimatkalla, samalla rinkan lantiovyö alkoi puuduttaa lonkkaa ikävästi viimeisten kilometrien aikana. Kotiin päästyäni ainoastaan varpaani ovat turvoksissa, muuten olen säästynyt kivuilta ja kolotuksilta. Iskevätköhän ne vasta huomenna?

Suunnittelemani vaellusreitti alkoi Aittajärven parkkipaikalta. Ylitin joen kahlaamon kautta ja kuljin Maantiekurunojaa myöten  Sarvijoen autiotuvan pihaan. Seuraavana päivänä jatkoin matkaa Paratiisikuruun ja siitä tunturien yli Pälkkimäjoelle. Vastoin alkuperäistä suunnitelmaa jatkaa Pälkkimäjoelta kolmantena päivänä Apujoukkojenvaaran yli Sokostille, jatkoin matkaani toisen päivän aikana Luiroon saakka. Luirossa oli luvassa rennompi päivä, Sokosti piti valloittaa ilman rinkkaa mutta huiputus jäi haaveeksi kovan helteen takia. Jatkoimme Kiiskin kanssa illemmalla matkaa Tuiskukuruun. Tuiskukurusta kuljimme Kotakönkäälle ja sieltä Lankojärvelle viimeiseksi yöksi. Kilometrejä muuttuneelle reitille en ole laskenut, alkuperäiselle niitä olisi kertynyt 59 km.

Reitin tunturiosuus jäi harmittavan vähäiseksi. Hautuvassa ilmassa joen vartta vaellellessa hyttysistä ja sopuleista riitti seuraa, viileä tunturituuli jäi vain haaveeksi. Ylitin jokia useamman kerran ja vastoin ennakkoluulojani viileään veteen astuminen teki vain hyvää. Padagovan risteyksessä ylitin joen huonosta kohtaa ja konttasin ylös lantioon asti yltävästä vedestä pienessä paniikissa, joka muuttui rannalla jännittäväksi seikkailuksi josta selvisin.

DSC_2959 DSC_2871
Varusteeni toimivat moitteettomasti. Viime kesänä uusimani Meindlin Vakuum – vaelluskenkäni olivat vielä sisään ajamatta ja varpaisiini tuli muutama rakko, Deuterin Aircontact 65+10l rinkkani kantoi varusteet, mitä nyt säätöjen kanssa oli aluksi ongelmia, telttana oli viime kesänä vaarilta lahjaksi saatu Fjällrävenin Abisko shape 3 – juuri sopiva minulle ja koiralle. Puukkoa tai tulitikkuja en käyttänyt kertaakaan metsäpalovaroituksen takia, Jetboil- keittimeni syttyy nappia painamalla. Voi kun vielä oppisin sytyttämään sen nopeasti ilman että kaasu leimahtaa näpeille…

Kiiskin ensimmäiset päivät menivät hyvin helteestä huolimatta. Kolmantena päivänä Sokostin rinteessä se hyytyi ja alkoi hakeutua makaamaan varjopaikoille. Säikähdin ja keskeytin Sokostin huiputtamisen siihen, jatkoimme alas Luiroon ja pistin koiran uimaan jokaisessa vastaantulleessa vesistössä ja kaadoin juomapullolla vettä sen niskaan. Luirossa pidetyn tauon jälkeen se elpyi ja jatkoi matkaa reippaasti, mutta viimeisinä päivinä huomasin vaisuutta. Sopuleita kyllä jaksettiin jahdata… Karhuista ei ollut huolta, lähellämme oli tuskin yhtäkään eläintä kommentoidessani Kiken säntäilyä pusikoihin.

Yksin vaeltaminen alkaa pikkuhiljaa tuntumaan helpommalta. Jos vaellukselta kotiin päästyä alkaa jo haaveilemaan seuraavista reissuista, ei reissu voi olla kovinkaan mönkään mennyt.

Ruskapatikka Kuoppilasjärvelle

DSC_1350
DSC_1343
Olin haaveillut kuivan kelin viimeisestä telttaretkestä syyskuiselle viikonlopulle, kunnes unohdin suunnitelmani täysin. Lauantaina kävellessäni lasten kanssa kotiin Kylätalo Giisán syysmarkkinoilta muistin haaveiluni ja yhtäkkiä minun oli pakkko päästä matkaan. Aurinko paistoi ja sää vaikutti hyvin lupaavalta.

Kotona pakkasin parin tunnin sisään rinkkani, odotin J:n kotiin ja lähdin matkaan kotipihasta Geologiselle polulle. Toivoin Kuoppilasjärvellä olevan muitakin vaeltajia, sillä pimeä yö tulisi olemaan minulle ensimmäinen laatuaan yksin koiran kanssa.

Kuljin Geologista polkua pitkin ylös poroaidan portille ja siitä suunnistin suoraan retkeilyreitille Johtalanvárrin alapuolelle. Aurinko paistoi kauniisti pilvien lomasta ja ruskan sävyt loistivat kirkkaina valoa vasten. Kauhistuin tajutessani kuluttaneeni jo lähes tunnin pelkästään kylän lähellä patikointiin, en tahtonut kiirehtiä auringonlaskun takia.

DSC_1357 DSC_1365
DSC_1368 DSC_1369
Johtalanvárrilla kohtasin kaksi muuta vaeltajaa jotka naureskelivat vain kiertävänsä Härkävaaraa matkallaan kohti länttä. Lähdin heidän edellään painamaan kohti Oađašanjávria jolla tarkoituksenani oli pitää pidempi tauko.

Huomasin itsekkin reitin lähinnä kiertävän kauempana kohoavaa Härkävaaraa. Ajan kuluessa harmittelin, etten ollut taas lähtenyt kulkemaan suoraan erämaan halki kuten aikaisemmin kesällä tein patikoidessani Kuoppilakselle. Ohitin monet porot ja sain lähes raahata Kiiskiä perässäni sen haistellessa vauhkona niiden perään. Kahden ja puolen tunnin kuluttua pääsin taukopaikalleni auringon alkaessa hiljaa laskeutumaan.

DSC_1379
DSC_1377
DSC_1380-2
Olin kotona syönyt tuhdin lounaan jonka avulla olin jaksanut hyvin Oađašanjávrille. Kesällä Oađašanjohkan ylittävä silta oli vielä hajalla, nyt paikalla oli uusi ja vankka lankkusilta. Istuskellessani kivellä eväitäni syöden näin perässä tulevien vaeltajien hiljaa lähestyvän. Uskomatonta mutta totta, ajattelin 1/4 suklaalevyn syömisen olevan helppo nakki, hain lisäboostia jaksamiseen mutta tosiasiassa sain koko reissun kestäneen suklaaällötyksen.

Roavvoaivin vierellä paistavaa aurinkoa vasten oli hankala vaeltaa. En nähnyt eteeni kunnolla, mielikuvitus alkoi laukata ja mietin, mahtoiko edessä olla jotain mitä minun kannattaisi huomata… Auringonpaisteen ansiosta maisemat näyttivät täysin erilaisilta kuin mitä ne kesällä olivat.

DSC_1397 DSC_1406
DSC_1413 DSC_1424
Roavvoaivin takaa lähdin oikomaan kohti Kuoppilaksen autiotuvalle vievää polkua. Tarkoituksenani ei ollut oikoa alun suunnistusta enempää, mutta kellon lähestyessä seitsemää oli pakko nopeuttaa tahtia mikäli tahdoin perille ennen pimeää. Punertavassa auringonlaskussa ruskan värjäämällä maalla oli upea kävellä. Lähestyvä pimeys ei pelottanut, odotin innolla pääsyä tuvalle.

Tuvalle vievälle polulle päästessäni yritin nähdä liikettä, telttoja, mitä vain toisista vaeltajista vihjaavaa. Yllätyin autiotupaan kurkistaessani, lisäkseni paikalla olisi ainakin yksi vaeltaja.

Turvallisin mielin ryhdyin kasaamaan telttaani tuvan takana kohoavalle nyppylälle. Paikka valikoitui kauniin järvimaiseman ja valmiin nuotion kiviringin perusteella. Teltan pystytyksen jälkeen sytytin nuotion ja aloin valmistaa iltapalaa. Illan pimentyessä seuraamme liittyi vielä kaksi vaeltajaa lisää.

DSC_1430 DSC_1433
DSC_1440
Heti pimeyden saavuttua tunsin lämpötilan laskeutuvan nollaan. Kylmä pakotti pukemaan lisää vaatetta päälle, järvelle ilmestyi aavemaista sumua. Istuskelin nuotioni äärellä ja nautin. Kiiski pisteli vesikuppiaan palasiksi takanani. Paistelin nuotiolla folioleipää ja join teetä, iltapalan jälkeen venyttelin odotellen nuotion sammumista.

Näin tunturin takaa nousevan jotain punaista. Mieleen tuli metsäpalo, mutta nopeasti näky paljastui suureksi kuuksi. Taisi olla täysikuu, niin komeana se nousi ylös hiljalleen. En tuntenut pelkoa pimeästä.

Täysikuun lumoamana kömmin myöhemmin nukkumaan. Kauhistelin, kuinka kylmä yöstä olisi tulossa ja ryömin makuupussiini. Ei mennyt kauaa kun huomasin kylmän puskevan makuualustan kautta pussiin. Aloin palella jo alkuyöstä. Siirsin teltan pohjaeristeenä käyttämäni avaruushuovan makuupussin alle ja jumppasin ennen pussiin paluuta. Pelkkä makuualustan eristäminen ei riittänyt, lopulta tuskastuin viileässä valvomiseen ja taittelin paksun peitteen makuupussini sisään. Viimeinkin oli lämmintä!

Mutta enää ei nukuttanutkaan. Peite oli kostea, makuupussin pienestä reijästä kurkistavat kasvoni kohtasivat kylmän ilman kontrastin pussin sisällä olevaan lämpöön vastahakoisesti. Kiiski pyöri teltassa ja hakeutui aivan kylkeeni kiinni uudelleen ja uudelleen.

Kello kahdelta luovutin. En saanut unta ja Kiiski jatkoi pyörimistään. Kannoin makuualustani ja makuupussini pilkkopimeän pihan halki tuvalle, avasin oven varovasti ja herätin vaeltajat tiputtamalla Kiiskin raskaan fleksin lattialle. Kuiskin anteeksipyynnöt ja kerroin kylmän häätäneen meidät teltastamme, kiinnitin koiran oven viereen ja laitoin makuupaikkani lattialle pöydän ja keittiönurkan väliin. Nukahdin lähes heti Kiiskin lopetettua läpsimiseni tassullaan, se koki hetken olevan juuri sopiva halien hakemiselle.

Puoli seitsemältä heräilimme ensimmäisen kanssanukkujan kanssa, pyytelin uudelleen anteeksi yön metelöintiäni ja palasimme Kiiskin kanssa teltalle. Ulkona oli kaunista, paksu sumu peitti maisemat ja kuura kimmelteli auringossa. Telttani oli vaihtanut väriä vihreästä harmaaksi jäädyttyään.

DSC_1439 DSC_1443
DSC_1451 DSC_1467
DSC_1469
Nukuin teltassa puoli yhdeksään. Sumu oli väistynyt ja aloittelin aamutoimien parissa. Annoin koiralle aamupalaa ja menin itse valmistamaan syötävää tuvalle. Pyytelin kahdelta muultakin vaeltajalta häiriköintiäni  anteeksi ja keskustelimme retkeilystä aamukahvien valmistuessa liedellä. Tuvassa oli tukahduttavan kuuma.

Vaeltajien jatkaessa matkaansa menin purkamaan läpimärkää telttaa pihalle. Vettä valui dramaattisesti telttakangasta pitkin maahan. Pakkasin kamppeeni kasaan tuvan puolella, siivosin loput jäljet ja lähdimme matkaan kohti Nammajoen kurua.

Ajatus retkeilyreitin jatkamisesta Nammajärville oli tuntunut jännittävältä alueen metsien ja suuren kurun takia. Kulkiessani avoimella tunturiylängöllä kuuntelin musiikkia ja lauleskelin mukana, rinkka ei painanut paljoa mitään ja koirakin kulki nätisti. Jännitys unohtui ja sain ihastella eteeni kohoavan kurun seinämien komeutta.

DSC_1474 DSC_1476
DSC_1478 DSC_1479
DSC_1483
Kurussa ruska erottui kauniisti kaiken vihreän keskeltä. Kuruun laskeutuminen oli kuin olisi saapunut aivan eri puolelle Suomea. Kaunis  Nammajoki virtasi polun vierttä ja varjoisiin kohtiin jäänyt kuura tuoksui talvelta.

Jäimme Kiiskin kanssa syömään juolukoita, kymmenen kilometrin matkalla meillä ei ollut mitään kiirettä.

Kurun jälkeen koivumetsikössä hieman jännitti. Kolistelin juomapulloa fleksiä vasten muka pelotellakseni karhut ja hirvet pois lähettyviltä. Nammajávrin laavun pihassa näkyi liikettä ja sain kahvitella autiotuvalla tapaamani naisen kanssa mukavien keskusteluiden lomassa.

Söin välipalapatukoita, en jaksanut alkaa valmistamaan mitään suurempaa ateriaa. Keskustelut retkeilyvälineistä ja koetuista luontohetkistä veivät tovin, alunperin tarkoituksena oli pitää vain pieni tauko mutta pidempi levähdys teki vain hyvää.

Kiiskillä pettivät hermot vessareissuni aikana ja jatkoimme matkaa vauhdilla. Pitkästä aikaa koira haukkui perääni jätettyäni sen yksin leiriin hetkeksi. Vastaan tulleet porot kiinnostivat ja koira sinkoili edestakaisin niille vinkuen.

Laskin yhdentoista variksen ja korpin kaartelevan ilmassa, lähistöllä oli varmasti raato. En tahtonut edes arvailla minkä raato sai aikaan moisen yleisötapahtuman polun läheisyydessä.

Isovarpaiden pohjia hiersi. Muuten jalat ja selkä voivat hyvin. Kuntoni on selvästi parantunut kesän ensimmäiseen patikkaan verraten. Kuljimme retkeilyreitin vedenylityspaikan ohitse suoraan nelostielle ja patikoimme sen vierttä kirkon parkkipaikalle josta J lasten kanssa nouti meidät kotiin.

Vastoin epäilyjäni en pelännyt pimeää. Hetkeksi mielikuvitus lähti laukkaamaan, mutta muiden vaeltajien läsnäolo ja kaunis kuu auttoivat unohtamaan möröt ja pimeydessä vaanivat sarjamurhaajat sekä muut potentiaaliset häiriköt. Patikan jälkeen kipinä lähteä pidemmälle yksinvaellukselle vain kasvoi sekä mielenkiinto talvivaeltamista kohtaan heräsi voimakkaampana.

Kosteassa teltassa nukkumisesta sain palkinnoksi sitkeän flunssan. Kuume ei ole sentään noussut, mutta tämä sisällä istuminen saisi jo riittää…

 

Tuiskukuru – Suomunruoktu 13 km

DSC_6082 DSC_6085
Seitsemän aikoihin kaivoin korvatulpat korvistani ja revin unimaskin silmiltäni – tupakaverit heräilivät alapuolellani ja Kiiski vinkui ovella rauhattomana. Koirastani kun ei tiedä onko sillä pissahätä vai halu saada haleja sen vinkuessa, puin nopeasti päälleni ja lähdin Kiiskin kansa ulos. Aamu oli sumuinen, pilvistä pystyi hahmottamaan lähestyvän vesisateen.

Valmistelin aamupalaani samaan tahtiin muiden kanssa. Miehet ja pieni koira (en tunnista koirarotuja…) tekivät lähtöä aikaisemmin ja jäin ulkona yöpyneiden vaeltajien kanssa tupaan. Lueskelin lehteäni ja kulutin aikaani – tällä kertaa lähdin liikkeille vasta kymmenen maissa minimoidekseni tylsistymisen Suomunruoktulla. Halu vaeltaa pidemmälle oli kova ja tutkin kartasta potentiaalisia leiripaikkoja seuraavalle yölle.

DSC_6091 DSC_6094
Hiljalleen jätimme Tuiskukurun taaksemme. Sää oli sopivan viileä, aamulla tihkutti hieman mutta tummista pilvistä huolimatta päivä pysyi sateettomana. Ohitseni ajoi jälleen mönkijöitä ja vastaani tuli muutama muukin vaeltaja.

Olo oli edeltävään päivään verrattuna tarmokkaampi ja kaikinpuolin parempi. Sain minua ennen lähteneet vaeltajat kiinni, ohitimme heidät ja rennoin askelin saavuimme Suomunruoktun autiotuvan pihaan.

Halusin pystyttää telttani tällä kertaa joen lähelle ja bongasinkin sieltä oikein tasaisen ja mukavan paikan. Jätin Kiiskin syömään eväitään nuotiopaikan lähelle ja samalla kun valmistin ruokaa ryhdyin pystyttämään telttaa. En jaksanut vaeltaa enää pidemmälle saman päivän aikana.

DSC_6096 DSC_6099
Fiilistelin yksinäisyyttäni nuotiolla, annoin ruuan keittyä rauhassa tulella ja join teetä Kiiskin pistäessä rennosti makuulleen puun alle. Saimme seuraa yksin vaeltaneesta miehestä joka vinkkasi, että alueen telttapaikat sijaitsevat tuvan koillispäässä. Joo… Kävin lukaisemassa infotaulun ja syötyäni roudasin teltan ja kamppeet sille samalle paikalle jossa nukuin ensimmäisen yöni.

Teltassa luin kirjani loppuun, luin lehteäni ja kävin tuvalta lainaamassa kynää lehdestä löytyneiden sudokujen täyttöön. Illalla kävin käyttämässä Kiiskin tarpeillaan ja huomasimme lukuisten telttojen nousseen ympärillemme – myös sinne ”kielletylle” alueelle.

Kello oli kahdeksan kun viimein pistimme nukkumaan. Odotin yön olevan kylmä joten puin päälleni kaiken mahdollisen takkia ja vaellushousuja lukuun ottamatta. Jouduinkin pari tuntia nukuttuani riisumaan lähes kaiken pois – yö oli yllättävän lämmin!

Kolmantena iltanani en murehtinut pelkojani yksin luonnossa yöpymisestä. Olo oli oikein turvallinen ja mukava. Halusin vain nukkua. Päivä oli kaiken kaikkiaan paljon parempi kuin edeltävänsä, halu vaeltaa ja ylittää omat rajat kasvoi kasvamistaan.

Urho Kekkosen kansallispuiston vaelluksen osa 1 & osa 2