Tsaarajärvellä vietetyn yön myrsky oli yksi talven pahimmista, oli onni että ensimmäinen tupayö osui sen ajalle.
Vaikka kuinka seurasin säätiedotteita, tuulen kovuus tuli yllätyksenä. Erämaassa sääolosuhteet vaihtuvat uskomattoman nopsaan. Vielä illasta sää oli tyyni, oksakaan ei liikahtanut tuulessa.
Heräilin vasta yhdeksän aikaan. Suunnitelmana oli odotella lounaaseen saakka ja lähteä kahdentoista maissa hiihtämään kohti Tsuomasvaaran autiotupaa.
Myrsky oli puhaltanut pihaan suuret lumiaallot joiden läpi täytyi kaivaa tie huoltorakennukselle puiden hakua varten. Tuuli tyyntyi sopivasti lähtöajankohtaan!
Hiihtoreitti kulkee osittain moottorikelkkauraa myöten.
Tuuli oli puhaltanut Tsaarajärven koville lumiaalloille. Vaellukseni oli ollut rankka ja päivän yhdeksän kilometriä tuntuivat saavuttamattomilta. Merkittyä kelkkauraa oli mukava hiihdellä, karttaa tarvitsi lähinnä turhauttavaan itsensä paikantamiseen – vielä noin pitkä matka!
Hiihdin kypärämyssy ja kelkkalasit päässäni, vaikka tuuli ei ollutkaan enää myrskylukemissa se sai lumen lentämään ikävästi.
Saavuin Tsuomasvaaralle neljän kieppeillä. Hiihtäessäni Tsuomasjärveä pitkin sain seurata poronhoitajien töitä lähivaaran laella, oli mielenkiintoista. Samalla harmittelin sitä, että jo viidentenä vaelluspäivänä näin ihmisiä.
Autiotuvalla harmistuin keltaiseksi kustusta pihahangesta ja kaljatölkeistä. Muuten tupa oli siisti ja kamiinan luo oli jätetty kauniit kiehiset. Ilta kului syödessä ja lukiessa, kampetta huoltaessa ja viimeistä iltaa fiilistellessä.
Mielialani oli ollut suhteellisen matalalla koko vaelluksen ajan. Jaksoin koronasta huolimatta hyvin, epäilen ruokahaluttomuuden ja väsymyksen olleen syynä miksen oikein nauttinut vaeltamisesta. Vaellus oli toki rankin mitä olen tehnyt ja koin paljon iloa ja voimaantumista onnistuneista hetkistä, silti jäin kaipaamaan seikkailufiilistä.
Välillä näinkin eikä aina voi olla täysissä voimissaan iloitsemassa luonnon rauhasta. Vuosien aikana olen oppinut tunnistamaan miksi mieliala laskee, milloin ikävä iskee ja mikä siihen on hoitokeinona. Ruoka ja lepo!
Onneksi mukanani oli viihdyttävä kirja ja herkkuja joiden parissa sain nauttia illasta nukahtamiseen saakka.
Aikainen aamu valkeni kauniin aurinkoisena. Tupayöpymisissä on etuna nopeat lähdöt, ei tarvitse purkaa käytännössä mitään. Yön yli kuivuneet varusteet oli mukava pukea päälle, eikä yksin tullut sotkettuakaan paljoa joten tupa oli hetkessä valmis seuraaville. En saanut tehtyä yhtä kauniita kiehisiä kuin edeltävä, mutta räpellykseni ja jättämäni sytytyspalat varmasti ilahduttaisivat jotakuta.
Merkityillä kelkkaurilla saa hiihtää, kun noudattaa varovaisuutta. Moottorikelkkailija voi ilmestyä mäkisestä mutkasta kovaakin vauhtia. Ajatuksena ajetulla uralla hiihtäminen voi olla mukava, mutta todellisuudessa uralla hiihtäminen voi olla perseestä. Yöllä sataneella hangella oli yksi täydellinen kelkanjälki. Sitä pitkin oli ilo hiihtää tarvottuani uppohangessa kaatuvan Maken kanssa. Ei mennyt kuitenkaan kauaa kun useampi kelkkailija ajoi ohi ja baanasta tuli kalteva, epätasainen ja urainen. Eli lyhyesti – hankalasti hiihdettävä.
Mutta, minähän se hiihdin kelkkauralla joten mitäpä sitä enempää valittamaan. Viimeinen päivä oli nätti, kantapäitä ei särkenyt ja taskussa pullotti useampi ylijäänyt suklaapatukka. Kuuntelin podcastia viimeisten kilometrien kunniaksi ja pidin lounastauon Luossajohkan ylityspaikalla. Matka Tsuomasvaaralta Pulmankijärvelle piti olla tuttu, mutta viimeisillä sadoilla metreillä valitsin väärän kelkanjäljen ja laskeuduin mökkikeskittymään josta oli todella hankala löytää Pulmankijoelle ja veneenlaskupaikalle josta ystäväni lupasi noutaa minut.
Hymyile niin kukaan ei tiedä että sun kantapäät vuotaa verta
Tietämättäni kylillä oli toissayön jälkeinen lumikaaos. Ystävääni helpottaakseni hiihdin tietä pitkin paremmin auratulle tielle. Olo oli voitokas, tulipahan tehtyä tähänastisista vaelluksista rankin! Olin odottanut hetkeä kun saan riisua monot pois jaloistani ja istua auton kyytiin.
Edessä oli vielä oman auton esiin kaivaminen työpaikan pihasta. Hieman jännitti, saadaanko kahdestaan auto liikkeelle mutta pian huristelinkin kauppaa ja himoitsemaani fantaa kohti.
Vielä en voinut haudata talven hiihtoja – viikon päästä koittaisi uusi vaellus…
Raskaan päivän päätteeksi olin laittanut nukkumaan Áldoleakšan leirissäni jo kahdeksan aikoihin. Talviaikaan on helppoa kuluttaa aikaa leirissä, pystyttämiseen ei niinkään mene aikaa mutta vesien lämmittelyyn ja seuraavan aamun valmisteluun saa hyvin kulumaan tunti jos toinenkin. On myös tärkeää pitää itsensä lämpimänä yötä varten.
Leiripaikalle saavuttuani puin päälleni lämpimän untuvatakin ja pystytin leirin. Laitoin lumet sulamaan keittimelle ja levitin yöpymisvarusteet telttaan. Ensimmäisten lumien sulattua valmistin ruoan ja vaihdoin hiihtokerrastot kuiviin. Pesin kuumalla vedellä ruokatermarin, huolehdin että söin ja join hyvin, täytin aamua varten termospullot, unohdin monot absidiin, kävin tarkistamassa myrskynarut ja tein iltatoimet. Ennen nukkumaanmenoa luin kirjaa.
Aamulla olin huojentunut kovan tuulen laannuttua. Stressasin yön näkyvyyttä joka oli huonontunut illan mittaan. Kurkistaessani ulos teltasta kuuden aikaan aamulla huokaisin helpotuksesta ahkion olevan vielä paikoillaan, näkyvyys oli huono. Jatkoin makoilua tunteroisen ennen aamutoimiin siirtymistä.
Lähdin hiihtämään yhdeksän aikaan näkyvyyden hieman parantuessa – näin Alla-Gálddoaivin rinteen auringon paistaessa sen takaa.
Täydessä valkoisuudessa oli jännittävää hiihtää. Onnekseni maasto oli lähinnä tunturinrinnettä ja tuttua tunturiylänköä. Olinhan syksyn vaelluksellani kulkenut alueen ohi, ylempää vain. Käytin apunani gpssää, kompassia ja aurinkoa joka oli kätevästi lähes kulkusuunnassani. Näkyvyys vaihteli, välillä erotin Áldovárrin etelässä, välillä ei erottanut taivasta hangesta.
Hiihtovauhtini oli hyvä. Gpssästä huolimatta tulin hieman eri suunnasta Duottar-Galddojávrille jolla sijaitsee poronhoitajien mökki. Mökki katoili mäkien taakse, tuntui ikuisuudelta päästä sen luo. Yhdessä vaiheessa en enää tiennyt uskoakko gepsiäkään, näin jyrkkiä tunturinrinteitä joilla nuokkui valtavia lumilippoja. Läheiset tunturit olivat loivarinteisiä enkä ymmärtänyt miten luonto oli pystynyt muodostamaan niille niinkin komeat lipat! Kunnes hoksasin hiihtäväni parin metrin päässä tuulen puhaltamista kinoksista. Välillä huono olo pyyhkäisi kropassa yllärialamäissä, liu’uin alas mutta maisema ei muuttunut miksikään.
Käytin poronhoitajien mökkiä tuulensuojana syödessäni lounasta. Mökki sijaitsee järven rannalla suurten tunturien ympäröimänä, mökki oli ainoa joka erottui valkoisesta maisemasta.
Hiihdin Goallágotteoaivin eteläpuolelta maastouran yli kohti Ylä-Pulmankijärveä. Adolfin kammin läheinen jyrkänne jännitti, kävin ensin pohjoisemmassa toteamassa yhden loivemman kohdan liian vaaralliseksi laskeutua alas joen takia. Päätin yrittää kesällä käytettävää kohtaa ja ilokseni löysin sieltä kelkanjäljet. Jos kelkalla oli päästy ylös tai alas rinnettä, ei olisi homma eikä mikään suksia alas ahkion kanssa.
Haastava päivä sai huojentavan käänteen päästessäni viimein Adolfin kammin pihaan. Kuten sääennuste oli luvannut, pian alkoi sataa lunta. Onneksi ehdin leiripaikalle ennen lumisadetta, whiteoutissa oli tarpeeksi kestämistä.
Illalla rutiinit olivat samanlaiset kuin kahtena edeltävänäkin. Ruokana tortillaa! Vaelluksella vaivasi ruokahaluttomuus joka näkyi aamuisin huonovointisuutena. Jalkoihini oli syntynyt pienet hiertymät kantapäihin jotka peitin rakkolaastareilla.
Aamulla kellon soidessa kömmin ulos makuupussien uumenista ja riisuin unimaskin silmiltäni. Punaisen teltan läpi paistava kirkas valo sai kömpimään ulos teltasta ja yllättymään – taivaalla oli muutama pilvi ja aurinko paistoi kimmeltävän metsän läpi.
Matka Adolfin kammilta Tsaarajärven autiotuvalle ei ollutkaan niin helppo kuin ajattelin. Lunta oli satanut lisää ja sain raahata ahkion aisoista käsin vetäen Pulmankijoelle. Joki on matala, mutta ylitys jännitti. Jätin ahkion rannalle ja hiihdin lumisillan kautta toiselle puolelle, todettuani reitin turvalliseksi hain ahkion. Käväisin Junkersin rungolla, siitä ei näkynyt kuin vähän peltiä.
Hiihtelin Morešveaijávrille kierrellen alkuperäisestä suunnitelmastani. Lumitilanne oli haastavampi ja päivän mittaan porottava aurinko alkoi hiostaa. Morešveaijávrilla on kammi jonka kunnosta en tiedä. Järvelle päästessäni en jaksanut hiihtää katsomaan tilannetta.
Pidin lounastauon kauniilla kukkulalla. Innostuin seuraamaan poronruholla pyörähtänyttä tuoretta kelkanjälkeä (oletan porolla olleen panta, koska kelkanjälki meni suoraan raadolle) ja havaitsin jäljen kiertävän Muorahisvárrin toiselta puolelta kuin mitä itse ajattelin hiihtäväni.
Ahkion kaatuillessa suolla päätin löytää jäljen uudelleen ja ohittaa Muorahis eri suunnasta. Kilometrejä tulisi pari lisää, mutta mielummin hiihtäisin kovaa jälkeä kuin pehmeää hankea pitkin.
Tuntien kuluessa olin hyvin väsynyt ja turhautunut. Maisemat olivat kauniit, suksi luisti hyvin. Muorahiksen juurella hankikin kantoi suhteellisen hyvin. Mieli koheni kun gps ilmoitti jäljellä olevan enää viitisen kilometriä ja näin Tsaarajärven kaukaa.
Kymmenen maissa oli luvattu kovaa myrskyä. Saavutin Tsaarajärven autiotuvan kuuden aikaan, olin täysin uupunut kahdeksantoista kilometrin hiihdosta. Olin tyytyväinen saadessani hikiset vaatteet kuivumaan ja vettä sulamaan kaasuliedellä.
Vaihtaessani vaatetta villasukkieni kantapäät olivat läpimärät. Kauhukseni huomasin kosteuden olevan verta. Toinen kantapäistäni oli käytännössä hiertynyt kokonaan vereslihalle, toinen oli siihen verrattuna suhteellisen ok. Ensiapulaukustani löysin sen verran haavataitoksia että sain sähköteippiä apuna käyttäen haavat piiloon. Eipähän särkenyt akillesjänteitä kuten viime talvena…
Luin kirjaa iltatoimia tehdessäni, syödessäni ja yötä odotellessani. Olin täysin koukussa Poromafiaan!
Ilta oli todella tyyni. Kymmenen aikaan myrsky puhkesi ja olin onnellinen etten yöpynyt maastossa. Yöllä kävin pari kertaa kurkkaamassa ovelta varmistaakseni että ahkio pysyy paikoillaan, viimeisellä kerralla unenpöpperössä tuijotin suurta pulmusta silmiin myrskyn pauhatessa ympärillä. Suljin oven enempää ajattelematta, lintu näytti jäätävän suurelta.
Vaeltamistani vaelluksista haastavin on nyt takana. Kaldoaivin erämaahan suunnatessa oli selvää ettei kovilta tuulilta ja haastavilta maastoilta säästytä.
Odotukseni erämaahan suuntautuvalta yksinvaellukselta olivat realistiset, varovaisen optimistiset. Jos kovia tuulia (+18m/s) olisi luvattu vaellukseni ajaksi useammalle päivälle, olisin vaihtanut kohdetta suojaisampaan Urho Kekkosen kansallispuistoon. Sairastuin juuri ennen lähtöä koronaan ja kotona istuskellessa kaksi upeaa, seesteistä aurinkoista päivää valuivat hukkaan. Kun olo alkoi kohentua lähdin kohti erämaata.
Olo oli kieltämättä väsynyt ja eteneminen oli hidasta kovalla kelkanjäljellä hiihdellessä. Laskin nopeudekseni 2km/ h, mikä sinänsä on talvikeleillä kohtuullinen, mutta mielelläni olisin edennyt nopeampaa myöhäisen lähdön takia.
Aloitin vaellukseni Pulmankijärventieltä Heikkovárjávrin tietämiltä. Tarkoitus oli tsekkailla asiakashiihtoja varten muutamia yöpaikkoja ja tutustua Stuorraskáidin alueeseen. Olin suunnitellut kolmelle ensimmäiselle yölle tuvattomat leiripaikat ja helpottaakseni viimeisiä päiviä hiihtäisin moottorikelkkauran varrelle tupien läheisyyteen.
Avotunturiin päästessä tuuli oli yllättävän navakka. Nälkä kurni vatsassa, en ollut valmistanut lounasta ruokatermariin koska ajattelin syöväni parkkipaikalla kaupasta ostamaani evästä ennen lähtöä. En kuitenkaan löytänyt kaupasta mitään kovin täyttävää. Päästessäni Ávvačohkan rinteiden suojiin pidin lyhyen evästauon ja kuvasin järjestelmäkamerallani ensimmäisen videopätkän. Gopro kulki myös mukana mutta tahdoin testata millainen laatu järkkärissä on.
Ávvačohkan taakse päästessä maisema muuttuu erilaiseksi avotunturiin verraten. Suuret lohkareet tuovat mielenkiintoista särmää reittiin ja yksinäinen mäntykin yllättää läsnäolollaan. Parisenkymmentä kilometriä pitkä Gálddašjoen laakso täytyy osata ylittää oikeasta kohtaa, muuten tiedossa on syvässä hangessa kahlaamista tai jyrkkää nousua. Olin viikkoa aikaisemmin käynyt työnantajan kehoituksesta katsomassa moottorikelkalla joen ylityspaikkaa ja nytkin sain nauttia kovasta jäljestä millä hiihdellä kauniin jokilaakson halki.
Puiden suojissa oli hyvä pitää päivän toinen tauko. Tuulenvire ei ollut kovin häiritsevä, mutta vasta sairastelleena pienikin viluntunne ärsytti.
Gálddašjoelta täytyi tosiaan nousta ylös. Toinen sairastamani korona oli onnekseni lievä, mutta keuhkoputkessa tuntui jomotusta noustessani hitaasti ylös rinteeseen. Raskas ahkio veti lantiosta takaisin alaspäin, jouduin pitämään useamman tauon ennen kuin olin päässyt tasaiselle maalle. En suosittele lähtemään erämaahan juuri taudista parantuneena, halu lähteä matkaan oli suuri ja kuuntelin oloani koko kuusipäiväisen reissuni ajan.
Stuorraskáidilla kilometrit alkoivat tosissaan tuntua. Pysähdyin jutustelemaan tuttavan kanssa joka ajoi moottorikelkalla vastaan. Käyty keskustelu toi jännitystä ilmaan ja yksin vaeltaminen realistisoitui. Moottorikelkan äänien vaimetessa vain minä ja ahkioni Make jäimme kaksin hiljenevään iltaan.
Hiihtelin Gaskkamuš Skaidejávrille yöksi. Valitsin kutsuvimman rannan telttapaikakseni, pystytin teltan ja aloin keittää vesiä. Omnifuel yski ja sylki bensaa kaasun sekaan, mikä hitto sitäkin vaivasi! Keittimeni toimi vain pienellä liekillä, laitoksen lämmittäminenkin vei tuhottomasti aikaa. Hätälähetin Spot vilkutti punaista, eikö sekään toimi. Hätälähetin alkoi toimia vaihdettuani siihen patterit, bensakeitin vaihtui varakeittimeen saatuani päivällisen lämpiämään. En jaksaisi illan päälle tutkailla mikä keittimessä mätti, katsoisin tilanteen uudelleen aamulla.
Teltta tuntui kotoisalta. Olin askarrellut sille telttapussin, johon olin rullannut teltan eristepatjan ja kiilojen kanssa. Eristepatjalla oli mukava käyskennellä, untuvailmapatjan lisäksi muuta eristettä ei tarvinnut. Marmotin wm’s Ouray- makuupussini on -19 asteelle, mutta ostin sen vahingossa long- versiona joten en tarkene pelkästään sillä. -4 asteen makuupussi ja fjellduke toivat lisää lämpöä öihin. Tunturiviitta toimi lähinnä vain varapeitteenä jos kylmä yllättäisi.
Heräsin puoli kahdeksan aikaan. Yö oli ollut levoton, näin lyhyitä painajaisia. Aamu oli kaunis, toivoin kirkasta päivää Gálddašjokilaaksossa hiihtelyyn. Bensakeitin jatkoi yskimistään eikä pitkistä esilämmittelyistä huolimatta muuttanut nestettä kaasuksi joten päätin luovuttaa ja jatkaa vesien keittelyä trangialla. Trangia on muuten ok vehje, mutta sinolia ja aikaa kuluu suuria määriä lumien sulatteluun.
Kannoin mukanani paistinpannua ja kahta erikokoista kattilaa. Paistinpannu toimi pyttipannun ja roiskeläpän lämmittämiseen, pienempi kattila ruoka-astiana ja suurempi kattila vesien keittämiseen. Tingin pannukahveista varusteiden vuoksi, pikakahvi on ”ihan ok” juotava.
Pakattuani varusteet jatkoin matkaani kelkanjälkeä seuraillen. Ahkio kaatuili alussa ja jouduin pakkaamaan sen uudelleen. Sää muuttui tuhnuisemmaksi, maisemia ei erottanut tasaisenharmaasta kelistä.
Hiihtelin järvien yli ja aloitin nousemaan kohti Gálddoainurkia. Maasto oli hankala, tiesin mihin päin mennä mutta korkeuskäyrien mutkitellessa pienten harjujen lomassa oli haastavaa löytää fiksu hiihtosuunta. Söin lounasta ruokatermarista ja alkoi hieman tuskastuttaa. Huonon näkyvyyden takia päätin olla nousematta tunturin päälle ja jatkoin matkaani syvemmälle Gálddašjokilaaksoon.
Gálddašjoen laakso on varmasti nätti paikka selkeällä säällä. Nyt tuhnussa näin vain lähimmät rinteet ja lohkareet, laaksossa hiihdellessä sai välillä olla tarkkana mihin suksensa suuntasi. Jyrkkää alamäkeä en uskaltanut laskea ahkio perässäni vaan päätin kokeilla hiihtää syvänteen ohirinnettä myötäilen. Rinteessä ei päässytkään pitkään eteenpäin vaan jouduin laskemaan alas ja siinä rytinässä ahkio veti ympäri. Onneksi mikään ei hajonnut ja pienen raivarin jälkeen sain itseni ja ahkion alas joen vierelle. Täytyi vain varoa ettei tulisi hiihdettyä syvään joen uomaan.
Tunteja kului. Alkoi jo väsyttää, selkeästi sairastelu vaikutti jaksamiseen. Saapuessani Áldoleakšalle jossa alkusyksyn vaelluksella vietin yhden yön pidin pienen nostalgiahetken. Edelleenkään maisemista ei nähnyt kuin hieman ympärillä makaavien tuntureiden rinteitä, alkoi suunnistus kohti ennalta päätettyä yöpaikkaa. Mietin hiihtäessäni voivani laittaa teltan mihin tahtoisin, oli kuitenkin vaikea luopua ajatuksesta yöpyä nimenomaan Áldoleakšan matalan harjumuodostelman vieressä. Lunta alkoi sataa ja näkyvyys huononi entisestään tuulen voimistuessa. Suunnistus alkoi turhauttaa, gps:n mukaan hiihdin täysin väärään suuntaan. Korjasin suuntaani useamman kerran, kompassin neula osoitti olettamani pohjoisen sijaan luoteeseen, en voinut luottaa kompassiin kun tiesin pohjoisen olevan eri suunnassa. Tätä kompassiseikkailua pohdin edelleen. Ilmansuuntien muistaminen Kaldoaivin erämaassa on helppoa, kun tietää missä suurimmat maamerkit ovat.
Gps:sää tuijottaessa sain viimein käännettyä ja pidettyä suuntani oikeassa. Hiihdin pienen harjunypäreen yli ja löysin teltalleni vähätuulisen paikan. Sain Hillebergin pystyyn vaivatta, olin tyytyväinen aikaansaanokseeni. Tuuli ei ottanut pahasti kiinni telttaan.
Pätkityt auraustikut, Hillebergin omat lumikiilat ja hiihtovälineet toimivat hyvin kiiloina
Ilta kului telttarutiineja tehden. Ruoka tekeytymään trangialle, lämmitin roiskeläpän. Oli hyvää. Talvella kuskaan mukanani valmisruokia mitä en arjessa käytä, helppous on kaiken A&O! Ruoan jälkeen jatkoin lumien sulattelua termareihin, tavoitteena oli että aamuksi olisi valmiina kaksi litraa lämmintä vettä. Tein wc-kuopan, asettelin yövarusteet mukavaksi läjäksi ja lueskelin poromafiaa. Untuvavaatteet päällä tarkeni mukavasti.
Säätiedotteiden mukaan tuuli kovenisi yöksi ja sen huomasi. Aamuyöstä otin korvatulppaa pois ja totesin tuulen lähes lakanneen kuten luvattu oli. Jatkoin yöunia hyvällä mielellä, hieman aamun näkyvyyttä peläten. Luvassa olisi avotunturissa suunnistamista.
Mieli teki selvittää millaista on vaeltaa marraskuussa syksyn ja talven taitekohdassa. Kohteeksi valikoitui Urho Kekkosen kansallispuiston Kiilopään ja Saariselän lähialueet.
Tahdoin pysyä teiden lähistöllä jos sää muuttuisi radigaalisti. Haaveilin pidemmästä vaelluksesta syvemmälle erämaahan mutta viimeaikaisen väsymyksen vuoksi yritin olla maltillinen. Varasin Tammakkolammen vuokrakammin viimeiselle yölle juhliakseni kauden ensimmäistä pidempää reissua luontoon.
Retkeni alkoi Saariselältä Lutontien infotauluilta. Vaikka olin seurannut säätiedotteita, lumen määrä yllätti! Liukastelin kumisaappaat jalassani kohti merkittyjä uria, suuntasin ensin Iisakkipään rinteelle vievälle polulle ja siitä kohti Rumakurua. Kiiski oli harmikseni jäänyt kotiin varaamani vuokratuvan takia.
Keli oli kostea, sankka sumu peitti metsät ympärilläni. Iisakkipäälle saakka polku oli paljonkin kävelty, lähestyessäni Rumakurua edelläni oli vain muutamia kengänjälkiä. Märkä lumi putoili katajien vihreiltä oksilta, oli mukavaa kävellä tuntemattomalla alueella ja nauttia helposta päivämatkasta.
Rumakuru oli muusta maastosta poikkeava, jyrkkä seinäiken kuru. Sumun seasta erottuva seinämä oli vaikuttava näky.
Pidin lyhyen evästauon Rumakurun päivätuvalla. Tuvassa oli kylmempi kuin ulkona enkä kauaa viihtynyt paikoillani. Päivä oli alkanut jo hämärtyä, kaivoin otsalampun valmiiksi esille.
Rumakurun vanha päivätupa oli todella mukava! Sinne olisin voinut hyvinkin jäädä yöksi. Vanha hirsiseinäinen pieni tupa teki vaikutuksen. Päivätuvat eivät kuitenkaan ole kuin vain välttämätöntä yöpymistä varten.
Hämärän laskeutuessa aloin jännittää Taajoslaavulle kääntymistä. Päätin jatkavani matkaa Luulammelle jos Taajoslaavulle vievä polku olisi lumen peitossa, ajatus pimeässä suunnistamisesta ei ilahduttanut.
Risteyksessä mieli pisti vastaan. Taajoslaavulle oli kääntynyt yksi henkilö, porojen tallaama jälki lumella oli kuitenkin rohkaiseva näky ja pakotin itseni kääntymään kohti alkuperäistä yöpaikkaa.
Pimeys laskeutui nopeasti. Porojen jälki kulki hauskasti reittini vierellä, muutama ketun helminauha ja metson polku erottui pimeästä metsästä. Jännittyneenä pidin katseeni otsalampun valaisemalla polulla pimeyden muodostaessa seinämän ympärilleni. Välillä uskallaiduin katsomaan ympärilleni. Lumen peittämällä polulla kulkemista helpottivat mustat metalliset reittimerkit.
Pimeä ei ole se jota pelkään vaan tieto siitä että olin kaukana muista ihmisistä. Olin unohtanut hätälähettimen kotiin enkä saisi hädän yllättäessä apua kentättömällä alueella.
Yhtäkkiä vierestäni pöllähti ilmaan suurikokoinen lintu. Sen siipien havinan säestämänä säikähtänyt parkaisuni kaikui lähivaarojen rinteillä häpeällisen kauan.
Enää lähistöllä tuskin olisi yhtäkään eläintä. Tai ihmistä.
Jännitykseni laukesi ja viimeiset 1,5 kilometriä talsin varmemmalla fiiliksellä Taajoslaavulle. Laavun katon erottaminen pimeydestä oli suuri helpotus!
Laavulla olo oli turvallinen ja sain tehtyä iltatoimet levollisin mielin. Pihalla puussa nököttävä poron pääkallo toi kivaa tunnelmaa tulen loimutessa tulipaikalla…
Iltaan haastetta toi toimimaton bensakeitin. Samalla kun ruokani valmistui tulella yritin saada keitintä palamaan puhtaana, yrityksistä huolimatta se sammui jatkuvasti. Päätin luovuttaa keittimen suhteen, saisin ruoat tehtyä muutenkin.
Sää oli lämmennyt, lämpömittari näytti viittä plussa-astetta. Lumi valui vesinorona laavun katolta ja tarkenin lukea kirjaa makuupussini suojissa. Kumisaappaani olivat kostuneet päivän aikana ja yritin kuivattaa hionneita villasukkiani nuotiolla. Ikäväkseni toinen sukista sai palovammoja.
Yön nukuin hyvin ja lämpimänä. Pari kertaa kuulin metsässä paukahtavan. Aamu oli vielä hämärä sytyttäessäni nuotion valmistaakseni aamiaista, bensakeitintä en edelleenkään saanut toimimaan oikein. Puuro paloi pahasti pohjaan ja kattilan pesemisessä meni oma aikansa. Keitin termariin kiehuvat vedet valmistaakseni lisää vain vesi-pastaa Luulammella.
Menin poroaidasta läpi ja lähdin seuraamaan Luuvaaran eteläpuolelle vievää polkua. Matkan varrella oli yksi joen ylitys joka onnistui mukavasti kumisaappaat jalassa. Ilman niitä joen ylitys olisi varmasti ollut hyytävä!
Liukas polku kulki läpi kauniin mäntypainotteisen metsän. Polun varrelle osui hankaliakin paikkoja, rinkka selässä kumisaappaat jalassa oli hurjaa ohittaa jyrkkiä kallionreunamia.
Luulammen päivätuvalla ajattelin pitää lounastauon. Luulammen päivätupa on suuri ravintolan tapainen rakennelma jossa sesonkiaikaan toimii kahvila eikä siellä saa aukioloaikana syödä omia eväitä. Nyt sesongin ulkopuolella ei tarvinnut siirtyä ulos kotaan valmistamaan evästä.
Ehdin jo kaataa termarista vedet pussipastani sekaan kun tajusin ettei vesi höyrynnyt viileässä ilmassa. Termospulloni ei ollut pitänyt vettä kuumana edes kahta tuntia! Että otti päähän, nyt pystyisin tekemään ruokani vain tulella ja autiotupien kaasulla.
Syötyäni kylmän lohipastan jatkoin matkaani kohti Rautulammen autiotupaa. Olo oli väsynyt ja askel ei oikein kulkenut. Ihailin lumisia maisemia ja olin innoissani yksinäisyydestä. Lunta oli vain muutamassa kohdassa häiritsevästi.
Kumisaappaat olivat muuten hyvät jalkineet, mutta alkutalven plussakeleille suosisin kenkää josta saa sisäsukan pois, kuten esimerkiksi Sorelin kengissä tai Nokian saappaissa on. Pakkaskeleille en kumisaappaita pukisi helposti tunnottomiksi menevien varpaideni takia, kostea kenkä voi olla kohtalokas…
Vaatetus toimi hyvin, mutta rinkka sai selän hikoilemaan ylämäissä. Vaellustakkini alla pidin ohutta ja hieman paksumpaa merinokerrastoa ja tuuletusvetoketjut auki.
Rautulammelle pääsemiseksi sai katsoa tarkkaan mistä kulki. Polkua ei erottanut hankalakulkuisesta maastosta.
Kun viimein autiotupa alkoi erottua maastosta pysähdyin katselemaan laskevan auringon luomaa vaaleanpunaista sävyä. Järvi oli ohuesti jäätynyt ja tuvan pihaan astellessa vesi valui edelleen katoilta.
Olin varautunut nukkumaan teltassa mikäli tuvassa olisi porukkaa. Kun ketään ei vaikuttanut saapuvan paikalle uskallauduin leiriytyä petilaverille ja rentoutua. Pitkä ilta kului kokkaillessa ja kirjaa lukiessa. Rautulammen wc:n takana olevalta kukkulalta löytää wifin jonka avulla kyselin seuraavien päivien säätiedotteita tuulen yltyessä kovaksi. Illalla nukkumaan mennessä kuuntelin tuulen pauhamista ulkona ja aloin pohtia pääsisinko Tammakkolammelle saakka mikäli alkaisi sataa lunta.
Toisena aamuna heräsin aikaisin. En oikein vieläkään ollut varma jatkosta, ulkona oli pakastanut ja sankka sumu peitti näkyvyyden korkeammalla tuntureilla. Hätälähettimen lisäksi gps oli jäänyt kotiin.
Ajatus Tammakkolammen läheisyydessä sijaitsevalle Suomunruoktulle menosta innosti kuitenkin sen verran, että päätin jatkaa matkaani etelämmäs. Noustessani Rautulammelta ylös avotunturiin alkoi pyryttää ja näkyvyys huononi entisestään. Kun poikkesin polulta laskeutuakseni Suomunlatvaa kohti, hakeuduin koko ajan väärään suuntaan. Tieto huonosta kelistä ja kentättömästä alueesta saivat minut empimään ja vaihtamaan suunnitelmaa.
Päätin palata merkitylle reitille ja laskeutua Suomunlatvalle toista kautta. Noustessani mäkiä hikoilin ja väsyin, lopulta päätin siirtyä Niilanpään päivätuvalle lämmittelemään ja syömään. Tammakkolammelle meno kauemmas Kiilopäästä ei enää innostanut.
Niilanpäälle patikoidessani olin hyvällä tuulella, mielessäni oli pitää tauko ja jatkaa matkaa ainakin Sivakkaojan laavulle saakka. Tein tulet tuvan kamiinaan ja keitin vedet pastaa varten. Ikkunasta ulos katsellessani totesin retkeni olleen oikein hieno näinkin. Minun oli lämmin, mutta armoton väsymys sai miettimään retken jatkamista pidemmälle.
Kävelin hetken aikaa kohti Sivakkaojaa kunnes yhtäkkinen vatsakipu iski. Löysäsin rinkan lantiovyötä ja tuskan hiki otsalla mietin mitä ihmettä nyt taas! Nuo valmispastat eivät vain sovi minulle…
Mutka Niilanpäälle ja päätin helpottaa paluumatkaani tielle kävelemällä suoraan Kiilopäälle. Rinkan kantaminen pelkkien hartioiden tukemana ei ole kovinkaan mukavaa.
Patikkaretki Saariselältä Kiilopäälle marraskuun alussa oli oikein hieno kokemus! Tahtoisin kokea vuodenaikojen vaihtumisen luonnosta käsin, nyt sain pientä maistiaista millaista on elää itse tapahtumapaikalla parin vuorokauden yli.
Jos suunnittelet vaellusta alkutalvelle varaudu äkilliseen lumitilanteen muutokseen! Kauemmas tiestä suunnatessa on fiksua kantaa mukana vaikkapa kevyitä lumikenkiä. Vaellussauvoista oli hyötyä liukkailla paikoilla.
Vesistöt voivat olla osittain jäässä ja pohjakivet liukkaita. Maastossa voi olla paikoittain reilusti enemmän lunta kuin avoimemmilla paikoilla. Varamajoitteen kantaminen on turvallisuustekijä, mielestäni koskaan ei voi luottaa siihen että pääsee yöksi tuvan lämpöön.
Seuraava seikkailu lienee vuodenvaihteen jälkeen! Toivottavasti lunta nyt tulisi reippaasti jotta pääsisi hiihtämään.
Erämaan vaeltajatar 