Ilta Vetsikkojoella

DSC_1593 DSC_1595
DSC_1602
Pakkasta oli vain viitisen astetta, silti tuntui ettei päälle pukemani vaatteet riittäneet. Sormia palelsi ja kauluria oli pakko vetää korkeammalle suojaamaan kaulaa. Kävelin rivakkaan tahtiin Vetsikosta lähtevää polkua pitkin kohti kuohuvan Vetsikkojoen parhaimpaa näköalapaikkaa.

Vetsikkojoen ja sen polut löytää Vetsikosta, joka on 13 kilometrin päässä Utsjoen kylältä Nuorgamiin päin ajettaessa. Näköalapaikalle ei ole kilometriäkään matkaa.

Näköalapaikalla pysähdyin, olin lämmennyt sen verran että pystyin ihailemaan jylhiä maisemia vapisematta. Joen komea kuohunta peitti muut äänet alleen. Vastarannalla ei näkynyt minkäänlaista liikettä. On kutkuttavaa ajatella olevansa yksin korkeiden tunturien keskellä.

DSC_1606

DSC_1617
DSC_1620
Vaikka rinne vaikutti liukkaalta ohuen lumikerroksen takia uskallauduin laskeutumaan joen rantaan. Epäilin että laskeutuminen päättyisi persmäkeen, hiippailin alas puiden oksista kiinni pitäen ja onnistuin pääsemään alas kaatumatta. Suoritukseeni tyytyväisenä kumarruin rantaan kuvaamaan jäätä ja joessa hiljaa seisoskelevia kiviä.

Muistelin rannalla muutama vuosi sitten tehtyä lumikenkäretkeä joelle. Tuolloin jäällä kulkeminen oli jännittävää. Tähän aikaan vuodesta joen  vesi oli matalalla, ilman naskaleita en kyllä uskaltaisi yksin lähteä jäille hiihtelemään. Vaikka talvella jää on paksua, virtaavissa kohdissa se on heikkoa taikka puuttuu kokonaan. Samanlainen retki täytyy kuitenkin toteuttaa tulevan talven aikana.

DSC_1614 DSC_1623
DSC_1592
Lähdin kulkemaan rantakiviä pitkin kohti törmän matalaa päätä. Seurailin ketun jälkiä ja pysähtelin katsomaan jyrsiöiden polkuja rinteessä. Kapeat käytävät parveilivat jäätyneessä maassa. Pieniä tassunjälkiä vilisi metsässä, luulisi pöllöillä olevan makoisat ajat.

Päästessäni törmän loppuun en uskaltanut jatkaa pusikon lävitse matalammassa maastossa, nousin ylös polulle palatakseni samaa reittiä pitkin autolle. Näköalapaikalla yritin nähdä vastakkaisen tunturin rinteessä hirviä, joita Vetsikon alueella kulkee. Illan hämärtyessä ajatus vastaantulevasta hirvestä ei houkutellut.

Ennen Vetsikon siltaa on levike johon auton saa näppärästi jätettyä. Mönkijäura Vetsijoelle lähtee hieman lähempänä siltaa ja reitti Veahčatnjunille löytyy lähes parkkipaikkaa vastapäätä.

Linkki näköalapaikalle Karttapaikka.fi:ssä

 

Iltateellä Veahčatnjunnilla

DSC_0473 DSC_0464
DSC_0462
Minut lähestulkoon pakotettiin lähtemään ulkoiluntäytteisen päivän päätteeksi vielä kerran luontoon. Kuulemma tarvitsin sitä.

Olen kiitollinen, että Erätoveri E pyysi minut matkaansa – kohteemme Veahčatnjunnin ilta-auringossa kylpevät maisemat olivat hyvin tunnelmalliset. Ylös kiivetessä saimme seuraa lukuisista itikkaparvista, ainakin jokin potki meitä persuksille hengästyttävässä rinteessä.

Huipun kevyt tuulenvire piti verenimijät loitolla, hyttysmyrkyn puute ei haitannut ollenkaan.

DSC_0486 DSC_0496
DSC_0485
Kuvasimme maisemia ja etsimme teehetkellemme sopivan taukopaikan, istuimme mättäälle ja ihailimme eteemme avautuvia maisemia. Rauhoitusajan takia Tenojoella ei liikkunut yhtäkään venettä.

Tutkimme maisemia B-bark karttasovelluksen avulla ja pohdimme, kulkisiko vastapäätä kohoavalle Eliasvárrille polkua. Miltähän maisemat näyttävät Suomen puolelle Norjasta päin katsottuna?

Veahčatnjunni on karttasovelluksella mitattuna noin 330 metrin korkeudessa. Sen huipun juurelle kulkee selvä mönkijäura. Tieltä huipulle on matkaa parin kilometrin verran, jyrkistä kohdista huolimatta tunturille on helppo kävellä.

DSC_0454
DSC_0500
Tälläiset lyhyet extemporeretket ovat sitä, mitä koko viime vuoden kaipasin. Toivottavasti vastaavanlaisia on luvassa vielä paljon.

Lue ihmeessä Vanhempi kirjoitukseni Veahčatnjunnista , josta löydät tunturin tarkemman sijainnin. Vuodenajasta riippumatta tunturi on käymisen arvoinen kohde.

Vetsijoella – ruskaa pukkaa!

DSC_9065 DSC_9060
DSC_9055
Ilmassa on selvästi syksyn tuntua! Luonnon päivänä kävimme illasta käveleskelemässä Vetsijoella Vetsikossa. Polun varsi oli täynnä mustikkaa ja vielä hieman raakaa puolukkaa, sieniäkin pilkisti esiin joka puolelta. Ruskan väritkin alkavat pikkuhiljaa ilmestymään puihin, luultavasti jo ensi viikolla se puhkeaa loistoonsa.

Vetsijoen polku on paikoin hyvin märkä ja liukas, joten saimme kävellä varvikossa useamman kerran matkalla näköalapaikalle. Tieltä joen törmälle on matkaa noin kilometrin verran, jos tahtoo nähdä joen kuohut parhaimmillaan. Muuten joen rannalle joutuu kävelemään tiheän pusikon halki.

DSC_9062 DSC_9054
Pikkumies liukastui pari kertaa kuralätäkössä, en ollut ollenkaan ajatellut että viimeaikaiset sateet olisivat saaneet polun suorastaan lainehtimaan. Onneksi märät housut eivät tuntuneet haittaavan menoa laisinkaan.

Pohdimme pitkään, mahtavatko ruohokanukan marjat olla syötäviä. Luontoportista saimme tiedon, etteivät ne ole myrkyllisiä, eivätkä järin maistuviakaan. Jokainen meistä maistoi marjaa ja kyllä – en suosittele maistamaan. Ei ollut mikään makuelämys.

Pahanmakuisista marjoista ja kuraisista housuista huolimatta Vetsijoki tarjoaa näköalaelämyksen lähes vaivatta. Suosittelen kyllä pukemaan kumisaappaat jalkaan, polku voi olla hyvinkin märkä paikoittain.

Vetsikko on n. 10 kilometrin päässä Utsjoen kylältä Nuorgamiin päin. Vetsikkojokea ei voi olla huomaamatta sen alittaessa sillan Vetsikon kyltin kohdilla.

Joella voi kalastaa Vetsikon osakaskunnan sekä valtion luvilla. Polkua seuraamalla löytää alueen, jolla on teltalle sopivia paikkoja. Polku jatkuu pitkälle Kaldoaivin erämaahan saakka.

Talvinen kertomus lumikenkäretkestä Vetsijoella.

 

 

Ruska tien varrelta – Vetsikko

DSC_6448 DSC_6455
DSC_6451

Moni matkailija kohtaa ruskan tien päältä kylän ohitse ajellessaan. Nuorgamintien varrella virtaava Vetsijoki Vetsikossa houkutteli minutkin luokseen kuvaamaan syksyä. Sää oli yhtä synkkä kuin edeltävinäkin päivinä, sade piti taukoa puolisen tuntia viettäessäni aikaa Vetsikossa. Kävelin roskalavan levikkeeltä sillalle vain muutamien ohiajajien rymistellessä sillan ylitse ja jäin hetkeksi kuuntelemaan joen pauhausta.

DSC_6432 DSC_6467
DSC_6484 DSC_6475
Aikani jokea tuijoteltua siirryin takaisin autolle ja ajoin vähän matkaa kuninkaankivelle. Laskeuduin portaat alas ja astuin märälle nurmikolle, liukastuin ja valuin vanhan rajamerkin vierelle kuraista rinnettä pitkin, kameraa suojaten tietenkin. Siinä rytäkässä sain portaista kiinni ja liukuminen kohti jokea pysähtyi, tsekkasin tuliko haavereita ja istahdin rinteeseen pöllästyneenä.
Kuorihousut kuraisina en saanut merkistä kunnon kuvia, en uskaltanut mennä liukkaalle kalliolle. Ajatus Tenoon tippumisesta ja uudesta kaatumisesta ei houkuttanut.

Paikalle kannattaa ehdottomasti mennä vain kuivaan aikaan mikäli tahtoo saada paikasta kuviakin. Portaita pitkin pääsee tasanteelle josta rajamerkin näkee nurinkurin.

Jatkoin matkaani Veahčabáktin pienelle putoukselle jota moni matkaaja jää tien varteen kuvaamaan ja tälläkin kertaa seuranani oli muutama muu putouksen ihmettelijä. Keväällä putous on komeimmillaan lumien sulamisen aikaan, näin sateisen syksyn jälkeenkin sen vesi virtasi valtoimenaan alas Tenoon vievään puroon. ”Vetsipahkan” kohdalla on merkkaamaton levike Nuorgamista päin tuleville, Utsjoelta päin ajavan täytyy jättää auto kauemmas. Putous on mutkan läheisyydessä, joten tiellä on liikuttava varoen!

Vesiputoukselta ajelin verkkaiseen tahtiin takaisin kylille. Nuorgamintie tarjoaa ajajalleen useammasta kohtaa mitä mielenkiintoisemmat näkymät, sen läpiajoon kannattaa käyttää siis aikaa.

Hitsi mie odotan viikonloppua innoissani! Suunnitelmissa on suunnata Kaldoaivin erämaahan retkeilemään ja kuvaamaan viimeisiä ruskan rippeitä.

Hyvää viikon jatkoa kaikille!

Ruskaretket tunturiin

DSC_6354 DSC_6357
DSC_6359-2 DSC_6363
DSC_6394
Tämän lukukauden ensimmäinen kouluviikko tuli lusittua lyhyemmällä aikataululla ja hyvä niin – ruska on jo alkanut putoamaan puusta. Sää on ollut synkkä ja pilvinen, mutta mielestäni tumma taivas tuo vain entistä enemmän syksyn väriloistoa esiin.

Kouluviikkoni päätteeksi pakattiin mun rinkkaan meidän kolmen yöpymisvarusteet ja lähdettiin Skoarrajärvelle yöksi. Jyrkkä nousu noustiin nopeasti mun jupinan saattelemana, en ollut yhtään rämpimisfiiliksissä. Ylhäällä hengähdettiin ja kauhistuttiin kovaa tuulta, mietittiin kuumeisesti uskalletaanko jatkaa syvemmälle tunturiin, saataisko me tulia aikaiseksi ja pärjäisikö Pikku-J teltan ulkopuolella, kun jo nyt valitteli kylmiä käsiä.

Lapaset meiltä löytyi lämmittämään pieniä sormia, mutta tultiin siihen tulokseen että yritetään keksiä alempaa kylältä joku suojaisempi paikka. Laskeuduttiin takaisin anoppilaan ja lopulta pettyneinä todettiin, että oltiin liikkeellä liian myöhään ja tyydyttiin viettämään iltaa kodassa makkaraa paistellen. Pikku-J ainakin oli tyytyväinen kun pääsi mummin kanssa puuhaamaan.

DSC_6414 DSC_6417
DSC_6418-2 DSC_6422-2
DSC_6428
Sunnuntaina käytiin ajelulla, vierailtiin kirkkotuvilla ja päädyttiin Vetsijoelle samoilemaan. Nää extempore pienetkin perheen kanssa tehdyt retket ovat ehkä niitä parhaimpia, ilman sen suurempaa suunnitelua suunnataan äkkiseltään keksittyyn kohteeseen ilman hajuakaan siitä oliko päämäärässä mitään näkemisen arvoista – pääasia että jokainen palaa kotiin hyvillä mielin.

Kuljettiin kauniin rehevän metsän halki joen rantaan, jossa Pikku-J joi repussaan kantamansa pillimehun. Poika jaksoi kävellä lähes koko matkan, mutta lopussa isin syli osottautui paremmaksi vaihtoehdoksi. Uskon, että etenkin pienille lapsille riittää tälläiset lyhyetkin retket metsään, eväiden syönti ulkona on varmasti tosi jännää puuhaa.

Oon vähän ristiriitaisissa tunnelmissa syksyä ja alkavaa talvea kohtaan. Olen varmaan viimekin vuonna kirjoittanut samalla tavalla, mutta mun täytyy keksiä joitain uutta tulevalle talvelle. Koulu jatkuu ja huipentuu osaamisalaan tammikuusta lähtien, jolloin vapaa-aika on vielä enemmän kortilla, mutta enköhän mä selviä loistavien työkavereiden avulla tulevistakin jaksoista.

Hyvää syksyä teille kaikille!