Ruska, olit kaunis

DSC_6061-2

Leikittelen ajatuksella luonnon vuodenkierron alkavan keväästä. Pitkän lepoajan, talven, jälkeen auringon alkaessa paistaa luonto heräilee hiljalleen lumipeittonsa alta synnyttäen uutta elämää ja ylläpitäen nykyistä. Kesällä luonto juhlii hiljalleen väsyen. Syksyllä luonto näyttää mahtinsa muuttamalla lehtivihreän hajoamisen komeaksi ruskaksi. Tuon jälkeen luonto vetäytyy lepotilaan kaamoksen ajaksi, pimeyden ja lumipeitteen suojissa ylläpitäen kiertokulkuaan.

Siidan sivuilla kerrotaan Saamenmaan kahdeksasta vuodenajasta

DSC_5984
DSC_5970
DSC_5965

Ehkä siksi kovien puuskien pudotettua osan ruskasta yhden yön aikana oli pidettävä hiljainen hetki. Se oli ensimmäinen konkreettinen merkki talven lähestymisestä, yksi merkkipaalu vuodenkierrosta on ohitettu.

Olisi mielenkiintoista tietää millaisia merkkipaaluja muilla on. Kaamoksen alku ja loppu ovat luonnollisia merkkejä ajankulusta, keväällä jäiden lähtö Tenosta kertoo kesän olevan aivan nurkan takana. Kesällä kukkien kukinta ja pörriäisten saapuminen kuvastavat minulle keskikesää. Luonto on täynnä aarteita vuodenajasta riippumatta.

DSC_6048
DSC_6051
DSC_6056

Tämän vuoden ruska oli uskomattoman upea. Parin viikon ajan sai vain huokailla väriloiston kauneutta, luonto tuntui antavan henkistä hyvinvointia, riemua ja onnellisuutta jollain aivan uudella tavalla.

Hetket Utsjoen Ailigas-tunturilla ja Vetsijoen rannoilla saivat pohtimaan miten omaa toimintaa voisi parantaa entisestään jotta jatkossakin luonnolla olisi jaksamista ylläpitää luontaista vuodenkiertoaan.

Vaikka ruskan variseminen kertoo lähestyvästä pitkästä talvesta, olen valmis ottamaan vastaan pimeät loppusyksyn illat, ensilumen, pakkaset, kovat tuulenpuuskat ja uppohangen taian.

DSC_5968
DSC_5995

Vetsikkojoen ruska

DSC_3717

Et voi välttyä Vetsikkojoen ylitykseltä ajaessasi Nuorgamintietä pitkin. Joki alittaa sillan Vetsikossa ja on jo siinä komea nähtävyys. Utsjoelta päin ajaessa ennen siltaa on levike ja polku joen näköalapaikalle lähtee tien eteläpuolelta. Näköalapaikalle on kilometrin verran käveltävää.

Linkki näköalapaikalle karttapaikka.fi:ssä

Lähdin esikoiseni kanssa Vetsikkojoelle seikkailemaan käytyämme ensin Utsjoen kylätalo Giisán syysmarkkinoilla. Vatsat täynnä pullaa, lettua ja jäätelöä tallustelimme lehtipolkua pitkin kohti näköalapaikkaa. Polku on helppo kulkea eikä korkeuserojakaan ole kuin nimeksi.

DSC_3700
DSC_3706
DSC_3696

Oltuamme koko porukka kipeinä olin vain kiitollinen siitä, ettei myräkkä tai pakkasyöt olleet vielä vieneet ruskaa mennessään. Maassa juolukanlehdet ja ruohokanukat erottuivat punaisina muusta maastosta, vain muutamista koivuista oli tippunut lehdet. Haavat olivat kauniin oranssinkirjavia.

Polun varrella olleet suuret kivet innostivat kiipeilemään. Sain nauttia raikkaasta ilmasta rauhassa, kiirehtimättä. Yritimme bongailla hirviä metsästä, luulimmekin suurta tummaa möhkälettä yhdeksi. Järjellä ajateltuamme totesimme hirvien lähteneen livohkaan lähistöltä kuultuaan höpötyksemme.

DSC_3720
DSC_3725
DSC_3727

Näköalapaikan jälkeen polku haarautui enkä voinut vastustaa pojan pyyntöä käydä katsomassa joen rantaa. Polun seuraaminen vaati yhteistyötä päästäksemme joen kuohujen lähistölle. Seikkailu oli retkikaverini mieleen, kiipesimme rinnettä ylös varvikon kautta kunen uskaltanut viedä poikaa pidemmälle polulla.

Kävimme vielä poroaidan rautaportilla mutkan ennen kuin käännyimme takaisin. Seikkailumme aikana parkkipaikalle oli ilmestynyt kaksi autoa lisää, harvemmin tähän aikaan vuodesta Vetsikon poluilla on tullut muita vastaan muussa kuin metsästyksen aikana.

Oletko käynyt Vetsikkojoella?

Muut postaukseni Vetsikosta.

Ilta Vetsikkojoella

DSC_1593 DSC_1595
DSC_1602
Pakkasta oli vain viitisen astetta, silti tuntui ettei päälle pukemani vaatteet riittäneet. Sormia palelsi ja kauluria oli pakko vetää korkeammalle suojaamaan kaulaa. Kävelin rivakkaan tahtiin Vetsikosta lähtevää polkua pitkin kohti kuohuvan Vetsikkojoen parhaimpaa näköalapaikkaa.

Vetsikkojoen ja sen polut löytää Vetsikosta, joka on 13 kilometrin päässä Utsjoen kylältä Nuorgamiin päin ajettaessa. Näköalapaikalle ei ole kilometriäkään matkaa.

Näköalapaikalla pysähdyin, olin lämmennyt sen verran että pystyin ihailemaan jylhiä maisemia vapisematta. Joen komea kuohunta peitti muut äänet alleen. Vastarannalla ei näkynyt minkäänlaista liikettä. On kutkuttavaa ajatella olevansa yksin korkeiden tunturien keskellä.

DSC_1606

DSC_1617
DSC_1620
Vaikka rinne vaikutti liukkaalta ohuen lumikerroksen takia uskallauduin laskeutumaan joen rantaan. Epäilin että laskeutuminen päättyisi persmäkeen, hiippailin alas puiden oksista kiinni pitäen ja onnistuin pääsemään alas kaatumatta. Suoritukseeni tyytyväisenä kumarruin rantaan kuvaamaan jäätä ja joessa hiljaa seisoskelevia kiviä.

Muistelin rannalla muutama vuosi sitten tehtyä lumikenkäretkeä joelle. Tuolloin jäällä kulkeminen oli jännittävää. Tähän aikaan vuodesta joen  vesi oli matalalla, ilman naskaleita en kyllä uskaltaisi yksin lähteä jäille hiihtelemään. Vaikka talvella jää on paksua, virtaavissa kohdissa se on heikkoa taikka puuttuu kokonaan. Samanlainen retki täytyy kuitenkin toteuttaa tulevan talven aikana.

DSC_1614 DSC_1623
DSC_1592
Lähdin kulkemaan rantakiviä pitkin kohti törmän matalaa päätä. Seurailin ketun jälkiä ja pysähtelin katsomaan jyrsiöiden polkuja rinteessä. Kapeat käytävät parveilivat jäätyneessä maassa. Pieniä tassunjälkiä vilisi metsässä, luulisi pöllöillä olevan makoisat ajat.

Päästessäni törmän loppuun en uskaltanut jatkaa pusikon lävitse matalammassa maastossa, nousin ylös polulle palatakseni samaa reittiä pitkin autolle. Näköalapaikalla yritin nähdä vastakkaisen tunturin rinteessä hirviä, joita Vetsikon alueella kulkee. Illan hämärtyessä ajatus vastaantulevasta hirvestä ei houkutellut.

Ennen Vetsikon siltaa on levike johon auton saa näppärästi jätettyä. Mönkijäura Vetsijoelle lähtee hieman lähempänä siltaa ja reitti Veahčatnjunille löytyy lähes parkkipaikkaa vastapäätä.

Linkki näköalapaikalle Karttapaikka.fi:ssä

 

Iltateellä Veahčatnjunnilla

DSC_0473 DSC_0464
DSC_0462
Minut lähestulkoon pakotettiin lähtemään ulkoiluntäytteisen päivän päätteeksi vielä kerran luontoon. Kuulemma tarvitsin sitä.

Olen kiitollinen, että Erätoveri E pyysi minut matkaansa – kohteemme Veahčatnjunnin ilta-auringossa kylpevät maisemat olivat hyvin tunnelmalliset. Ylös kiivetessä saimme seuraa lukuisista itikkaparvista, ainakin jokin potki meitä persuksille hengästyttävässä rinteessä.

Huipun kevyt tuulenvire piti verenimijät loitolla, hyttysmyrkyn puute ei haitannut ollenkaan.

DSC_0486 DSC_0496
DSC_0485
Kuvasimme maisemia ja etsimme teehetkellemme sopivan taukopaikan, istuimme mättäälle ja ihailimme eteemme avautuvia maisemia. Rauhoitusajan takia Tenojoella ei liikkunut yhtäkään venettä.

Tutkimme maisemia B-bark karttasovelluksen avulla ja pohdimme, kulkisiko vastapäätä kohoavalle Eliasvárrille polkua. Miltähän maisemat näyttävät Suomen puolelle Norjasta päin katsottuna?

Veahčatnjunni on karttasovelluksella mitattuna noin 330 metrin korkeudessa. Sen huipun juurelle kulkee selvä mönkijäura. Tieltä huipulle on matkaa parin kilometrin verran, jyrkistä kohdista huolimatta tunturille on helppo kävellä.

DSC_0454
DSC_0500
Tälläiset lyhyet extemporeretket ovat sitä, mitä koko viime vuoden kaipasin. Toivottavasti vastaavanlaisia on luvassa vielä paljon.

Lue ihmeessä Vanhempi kirjoitukseni Veahčatnjunnista , josta löydät tunturin tarkemman sijainnin. Vuodenajasta riippumatta tunturi on käymisen arvoinen kohde.