Yleinen – Sivu 28 – Erämaan vaeltajatar

kaldoaivin erämaa, Retkeilykohteet, syksy, Utsjoen reitit, yöpyminen, Yleinen

Mivttejohkan yöretki Norjan rajalla

26.8.202026.8.2020julkaissut Erämaan vaeltajatarJätä kommentti

Olin suunnitellut Erätoverin kanssa yöretkeä elokuulle jo tovin, silti itse ajankohta tuli vastaan yllättäen. Päivää ennen lähtöä havahduin siihen, etten ollut edes aloittanut pakkaamista ja lähtö koittaisi pari tuntia töistä pääsyni jälkeen.

Pakkaaminen yöreissuille menee jo onneksi rutiinilla. Yöksi oli luvattu sadekuuroja ja syksyn lähestyessä yötkin ovat kylmenneet joten makuualustan lisäksi mukaan lähti eristävä patja ja makuupussi vaihtui kesäpussista syyspussiin.

Erätoveri oli suunnitellut yöretkemme kohteeksi Mivttejohkan porokämpän pihapiirin. Olin kerran aikaisemmin lukenut porokämpästä, mutta unohtanut sen täysin. Skeptisenä kämpän olemassaolosta starttasimme patikkamme Pulmankijärveltä, Sevetti – Pulmankijärvi vaellusreitin parkkialueelta. Aluksi reitti nousi ikuisuuden ylös Buollánvárrille, pysähtelimme syömään reitin varrella kasvavia juolukoita ja ihailimme taakse avautuvaa Pulmankijärveä.

Pitkän nousun jälkeen vuorossa oli soiden ylitys. Reittimerkkejä oli mahdotonta seurata upotavilla mättäillä, illan hämärtyessä oli selvää ettemme olisi aikataulussa leiripaikalla.

Norjan raja-aidalle pääseminen oli eräänlainen juhlahetki. Hämärässä kulkeminen väsähtäneenä oli tehnyt tehtävänsä ja pieni epätoivo alkoi hiipiä mieliimme. Onneksi ystävän kanssa jutustelu ja hillamättäät kannustivat eteenpäin ja hetken aikaa kokemani karhupelkokin hävisi mielestäni. Pulmangissa kerrotaan olevan paljon karhuja, etenkin hilla-aikaan…

Raja-aitaa myöten kävellessämme maisemat olivat petolliset. Etelässä kohoava rinne näytti mahdottoman suurelta emmekä meinanneet hahmottaa kämpän paikkaa maastosta millään. Epätoivoisen kartanluvun ja B-barkin selaamisen jälkeen totesimme, ettei meidän tarvitse nousta koko rinnettä päästäksemme kämpälle.

Kuten aavistelimmekin, kämppä ilmestyi yhtäkkiä eteemme hämärästä. Aavemainen pihapiiri kuolleiden koivujen ympäröimänä ei tuntunut kymmenen aikaan illalla houkuttelevalta, yksin en olisi suostunut yöpymään paikalla.

Laskimme rinkkamme maahan ja kurkistimme kämppään varovaisesti. Porokämppä oli yllättävän siisti ja hyväkuntoinen karusta ulkonäöstä huolimatta. Tsekkasin ensimmäisenä, että kämppä on varmasti vapaassa käytössä ennen kuin ryhdyimme valmistamaan iltapaĺaa sen tuvassa.

Otsalamppujen valossa iltapalan laitto astetta jännittävämmässä paikassa pisti mielikuvituksen liikkeelle ja olin kuulevinani miesten puhetta ulkoa, kävin jopa kurkkaamassa pihalle. Tuuli oli yltynyt kovaksi ja sade piiskasi kämppää. Juomavesi täytyi hakea kauempaa raja-aidan alittavan kosken kuohuista suuren katkakannan takia, yksin kyykistellessäni pimeässä vesisateessa mietin kuinka pimeän pelko edelleen jyskyttää takaraivossa vaikka luulin päässeeni siitä jo eroon.

Yöllä heräsin teltassa seinän piestessä kylkeäni. Olin aikaisemmin illalla naureskellut Erätoverin kertomukselle siitä kuinka hän itse oli herännyt telttakankaan lyöntiin. Tuuli puhalsi ulkona rajusti, kaivauduin ulos makuupussistani kurkistamaan absidiin, olin varma että se olisi kaatunut. Teltta vaikutti olevan pystyssä joten jatkoin uniani tokkuraisena. Teltta tuntui hytkyvän paikoillaan, tuntui kuin olisi maannut veneen pohjalla.

Aamulla heräsin kuumuuteen. Olin pukenut illalla lähes kaiken mahdollisen ylleni makuupussiin kylmyyden takia. Olo oli tukkoinen ja tahmea, kurkistin Erätoveria joka vaikutti vielä nukkuvan. Kello oli jättänyt herättämättä meidät kahdeksalta, joten kaivauduin ulos teltasta aamutoimiin.

Yllätyksekseni sade oli tällä kertaa pysynyt teltan ulkopuolella. Aamulla ripotteli vettä kuuroina, söimme kämpän suojissa aamupalaa pidemmän kaavan mukaan. Paikalla keitetty kananmuna leivällä ja puuro kuivatuilla mansikoilla tuntuivat luksukselta elämää nähneessä kämpässä.

Juuri kun olin saanut kasattua teltan sade lakkasi pidemmäksi aikaa. Kotimatkamme starttasi hyvillä mielin, vaikka olimme juuri lukeneet kämpän vieraskirjasta viime kesänä jonkun vaeltajan kohdanneen karhun raja-aidalla 10 metrin päästä!

Keräsimme matkalta hilloja ja pidimme lyhyitä taukoja. Vastaamme ennen suurinta suota tuli vastaan pariskunta jotka kertoivat juuri aloittaneensa patikan Nuorgamista Sauvoon Etelä-Suomeen! Ällistyneinä kuuntelimme heidän reittisuunnitelmaansa ja toivotimme hyvät patikat heidän jatkaessaan matkaansa kylmässä sateessa kohti etelää. Pariskunnan reissua voi seurata Facebookista heidän sivuiltaan.

Rämmittyämme suon yli pidimme evästauon koivun juurella, suojaisimmassa paikassa minkä avotunturista löysimme. Sadevaatteet päällä vesipisaroiden tipahdellessa kaakaohon fiilistelimme yöretkeämme ja totesimme Sevetti- Pulmankijärvi reitin olevan hyvin märkä. Ainakin pohjoispäästä. Jos joskus tuon reitin vaellan, en vaella sitä alkukesästä enkä mielellään koiran kanssa soiden takia.

16 kilometrin piipahdus erämaahan uusille poluille teki tehtävänsä ja kuten pelkäsinkin sairastuin räkikseen. Toivottavasti syksyn sairastelut olivat tässä, sateinen vuosi on vielä kesken ja lukuisat yöpymiset luonnossa odottavat.

Mivttejohka oli näkemisen arvoinen paikka koskineen. Paikalla oli vieraillut kalastajia ja aamulla vedenhakureissulla näin itsekin pinnalla kloorailevan fisun, Sevettijärvi- Pulmanki reittiä vaeltaessa kannattaa ehdottomasti piipahtaa kämpälle pitämään taukoa.

Mivttejohkan porokämpän sijainti merkittynä Karttapaikkaan.

kesä, Urho Kekkosen kansallispuisto, Urho Kekkosen kansallispuiston vaellus, yksin vaeltaminen, Yleinen

Ukk:n vaellus: Lankojärvi – Porttikoski – Aittajärvi 16 km

19.8.2020julkaissut Erämaan vaeltajatarJätä kommentti

Urho Kekkosen kansallispuiston neljä aikaisempaa postausta löydät täältä;

1. Aittajärven parkkialue – Sarvioja
2. Sarvioja – Paratiisikuru – Pälkkimäoja – Luiro
3. Luiro – Sokostin rinne – Luiro – Tuiskukuru
4. Tuiskukuru – Kotaköngäs – Lankojärvi

Heräsin viimeisenä aamuna seitsemältä kellon soittoon. Tahdoin olla hyvissä ajoin liikenteessä jotta kotiinpaluuni olisi mahdollisimman aikainen.

Olisin mielelläni voinut nukkua pidempään, neljäntenä aamuna paikkoja alkoi kolottaa. Aloittelin valmistamaan aamiaista teltan ulkopuolella ja pyrin olemaan hiljaa. Syödessäni naapuriteltasta kuului ääntä, Kiiski valpastui ja aloitti haukunnan naapurin pikkupedon kanssa. Sain Kiiskin hiljentymään, mutta telttakankaat alkoivat rapisemaan ihmisten heräillessä.

Matka kohti Aittajärveä kulki Suomujoen vartta myöten. Kulkeminen oli raskasta, kuoriutunut kantapää alkoi vihoitella kosteassa kengässä ja rinkka puudutti lantiota. Olin katsonut karttaa hutaisten ja luulin nuotiopaikan ja Porttikosken autiotuvan sijaitsevan joen länsipuolella, oli pettymys tajuta asia ja pitää tauot keskellä metsää. Kalliolla istuskellessani hyvästelin maisemia viimeistä porosnackia nakerrellen.

Kostea ilma ja itikoita täynnä olevat metsät alkoivat jo riittää. Maisemat joen varrella olivat kauniit, pysähdyin katselemaan vastarannalla hyökkäilevää korppia – mikähän peto sitä ahdisteli? Olin onnellinen, että valitsin länsipuolen kuljettavakseni, en tahtoisi törmätä petoeläimeen edes viimeisenä päivänäni.

Porttikoskella pysähdyin katsomaan uhmakkaasti kuohuvaa jokea. Pohdin, kuinka nopeasti jokeen hukkuisi rinkka selässä ja jännittyneenä ylitin puisen sillan vain todetakseni lähteneeni väärään suuntaan. Kauhuissani kiipesin sillan takaisin ylös kalliolle ja etsin oikean polun. Kävelin halki kelometsän, joka oli selvästi palanut kymmeniä, ellei satoja vuosia sitten. Tunnelma metsässä oli harras.

Rinkan vyö alkoi sattua lonkkaan. Jouduin nostelemaan rinkkaa vähänväliä ja säätelemään kireyttä. Paarma innostui ahdistelemaan ja väsyneenä huusin sille törkeyksiä marssiessani eteenpäin. Pohdin, reagoiko keho hellittämällä kivuille kun tiedän viimeisen päivän ollessa käsillä. Jos olisin jatkanut vaellusta vielä päivällä, olisivatko kivut pysyneet kauemmin poissa?

Juuri kun Aittajärvi alkoi muodostua katseeni osui suureen ulosteläjään. Diagnisoin sen poron löysäksi, mutta pelokkaana vilkuilin ympärilleni. Pienen matkan päässä läjästä oli outo säkkimäinen kasa, johon Kiiski ehti mennä pyörimään. Tutkittuani kasaa hetken totesin sen saattavan olla hirven rapavatsan jäänteet. En jäänyt tutkimaan löytöäni pidemmäksi aikaa vaan jatkoin matkaa.

Viimeisellä kilometrillä löysäsin lantiovyön ja kannoin rinkkaa pelkästään hartioilla. Lonkkaa särki ja jouduin linkuttamaan hiertyneen kantapään takia. Polku johdatti viimeiselle joelle ennen parkkipaikkaa ja pettymys oli suuri – ei siltaa!

Kahluu ei ollut enää vaihtoehto, olin täysin naatti nopeaan kulkutahtiini. Kuljin jokea pitkin ylös ja onnekseni löysin puun rungoista kyhätyn sillan.

Voittajana astelin metsän halki hiekkatielle ja siitä autolleni miettien vaellustani, sen onnistumista ja kaikkia mahtavia tapahtumia jotka sain kokea viiden päivän aikana. Viimeiset sata metriä ovat vaelluksen parhaimmat, liikutun joka kerta kun huomaan jälleen voittaneeni pelkoni ja haastaneeni itseni ihmisenä.

Kiiski pääsi takakonttiin juomaan vettä, neuvoin eräälle perheen isälle joen ylityskohdan ja huomasin parkkipaikalle astelevan saman pariskunnan, johon olin törmännyt jo ensimmäisenä aamuna. Olipa mahtava päätös vaellukselleni!

Viiden päivän vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa oli näin jälkikäteen muisteltuna upea kokemus, jonka tahdon ehdottomasti kokea uudelleen.

lapsen kanssa vaeltaminen, Lasten kanssa ulkoilu, Lemmenjoen kansallispuisto, vaeltaminen, Yleinen

Lemmenjoen minivaellus esikoisen kanssa 27-29.7

3.8.20203.8.2020julkaissut Erämaan vaeltajatar2 kommenttia

Lasten kanssa vaeltaminen on asia, jota odotan innolla. Tahdon antaa lapsilleni mahdollisuuden tutustua itselleni rakkaaseen harrastukseen ja kokea luonnon ihmeet sekä opettaa siellä liikkumisen hyvissä ajoin. Vaeltamiseen kuuluu luonnon arvostaminen ja suojeleminen, uskon että jo pienestä pitäen esimerkkiä näyttämällä kukin meistä aikuisista pystyy vaikuttamaan luonnon monipuolisuuden säilymiseen pienillä teoilla.

Ryhdyin suunnittelemaan kahden yön minivaellusta karttapaikkaa ja luontoon.fi – sivustoa hyödyntäen. Eksyin Lemmenjoen sivuille ja pian karttapaikkaan oli piirettynä 19 kilometrin suunnitelma ja venekyydit varattuna Lemmenjoen Lumolta.

Lemmenjoella kulkee 25 kilometrin pituinen Kultareitti, jonka koin olevan meille hieman rankka Jäkäläpäälle nousun takia. Kuljimme muuten samaa reittiä, mutta skippasimme tunturiin nousun Jäkälä- Äytsin kautta. Jäkälä-Äytsillä eteemme sattui kyltti, jossa kullankaivuu-alueella kulkeminen kiellettiin vaarallisuuden takia, jouduimme nousemaan ylös tunturiin Gaskoaiville.

Venekyytimme lähti Njurgulahdesta. Vene oli täpöten täysi ja kyytiä vailla olevia vaeltajia kehotetaankin varaamaan itselleen paikat.

Kerran jouduimme kävelemään rannan kautta jotta vene pääsi matalikon ylitse. Jäimme pojan ja yksin vaeltavan miehen sekä hänen koiransa kanssa Ravadaskönkäälle, osa kyytiläisistä kävi katsomassa köngästä ennen matkan jatkumista.

Ennen vaeltamaan lähtemistä kävimme katsomassa suurta koskea, kahdeksan vuotta sitten ollessani kouluryhmän kanssa vaeltamassa Lemmenjoella könkäällä hyppi taimenia, nyt siellä oli hiljaista.

Lähdimme kuuden aikaan kävelemään seitsemän kilometrin päivämatkaamme. Polku oli osittain hankalakulkuinen kivikon takia. Arvioin esikoiseni jaksavan kävellä kymmenisen kilometriä päivän aikana hänen kulkemiensa retkien perusteella. Jokainen lapsi on yksilö, joten kannattaa arvioida lapsen jaksaminen tuttujen polkujen mukaan.

Poika kantoi rinkassaan taukokenkänsä, vaatteensa ja mukaan otetut lelut, muistipeli ja yatzy. Otin huomioon pakatessani sen että tarvittaessa jaksaisin kantaa oman rinkkani lisäksi myös hänen.

Polulla riitti ihmeteltävää. Opastekylteistä ja poron raadoista sekä luista riitti keskusteltavaa. Kuvassa näkyvä raato selvästi jännitti tuoreuttaan. Kieltämättä itseänikin mietitytti mikä tappoi pororukan.

Pidimme ruokatauon 3,5 kilometrin jälkeen nuotiopaikalla. Paikalla oli paljon muita vaeltajia ja saimme paistaa makkaramme valmiilla tulilla. Söimme myös välipalapatukat ja annoin pojalle toisen mehukeittopurkeista.

Viimeisillä kilometrillä alkoi väsyttää. Katselimme kartasta yhdessä missä kuljimme ja paljonko matkaa olisi vielä jäljellä. Selvien maamerkkien tullessa vastaan (joet, maaston korkeudet, mäet) näytin ne hänelle kartasta. Jokien ja alamäkien kohtaaminen innosti jaksamaan kun tiesi paljonko matkaa niiden jälkeen oli jäljellä.

Yöpaikan sillan tullessa näkyviin jätkä pinkaisi juoksuun!

Yöpaikassamme ryhdyimme ensimmäisenä iltapalalle. Nuotioringillä paloi edelleen, joten saimme paistaa loput makkaroistamme heti. Lisukkeeksi tarjosin kaakaota ja leipää. Suolapähkinät ja karkit toivat extra-energiaa.

Teimme iltatoimet joen varrella ja pystytimme teltan autiotuvan taakse. Kello oli puoli yksitoista alkaessamme nukkumaan, en jaksanut edes lukea lehteä. Kuten muinakin vaellusten ensimmäisillä telttaöinä, en nytkään saanut unen päästä kiinni vaikka mukanani oli melatoniakin. Katselin kateellisena poikani unta. Yöllä nukahdettuani heräsin kylmyyteen ja jouduin pukemaan lisää päälle. -5 asteen pussini ei selvästi riitä edes kesäkeleille…

Ennen vaeltamaan lähtöä teltasta kannattaa tehdä tuttu paikka, jottei yöunet mene jännittäessä. Kannattaa myös panostaa lapsen makuupussiin ja alustaan. Ostin pojalle oman 7cm paksuisen ilmapatjan 2 cm paksuisen tilalle, pyöriminen ja patjalta valuminen loppuivat siihen.

Aamulla otettiin rennosti. Poitsu heräsi jo seitsemältä, minä huonojen yöunien takia annoin hänen katsoa puhelimeen ladattuja piirettyjä jotta sain levätä vielä hetken. Kun lapsi osaa lukea, piiretyt saavat jäädä kotiin yöretkiltä.

Aamupalaksi keittelin kananmunat puuron ja ruisleivän lisäksi. Olimme viimeiset jotka poistuivat leiripaikalta. Koska suunniteltua matkaa olisi vain seitsemän kilometrin verran, en pitänyt kiirettä matkaan lähdön kanssa.

Kävelimme kultareittiä pitkin risteykseen, josta lähdimme kulkemaan kohti Jäkälä- Äytsiä. Karttaan on merkitty polku kulkemaan kullankaivuualueen halki, mutta koska valtaukset ovat yksityisiä, polulla kulkeminen oli hankalaa kun mökkipihoja sai vältellä. Myös jokien ylitykset olivat hankalia rikkoutuneen sillan ja suurten kivilohkareiden takia. Korhosen kohdilla löysimme kyltin, jossa kultareitiltä poistuminen kiellettiin joten keskeytimme Jäkälä- Äytsin läpikulun siihen. Hieman harmitti, emme olisi menneet alueelle ollenkaan mikäli tieto kiellosta olisi tullut aikaisemmin vastaan. Edes luontoon.fi- sivulta en tietoa löytänyt.

Joka tapauksessa, kultareitin kohdalla olleet vanhat kaivinkoneet olivat vaelluksemme mielenkiintoisin nähtävyys pojalleni. Tänä kesänä Lemmenjoen koneellinen kullankaivuu loppui kokonaan.

Reittisuunnitelmani meni uusiksi, kun lähdimme kulkemaan kultareittiä pitkin Gaskoaivin rinteessä. Huomasin reitin kulkevan takaisin päin, joten lähdimme suunnistamaan tunturin rinnettä ylös.

Nousu oli rankka ja hieman pelkäsin miten esikoiseni jaksaa vaeltaa loppupäivän. Pidimme taukoja rinteessa ja tutkimme jälleen karttaa. Soitimme isille kotia ja lähettelimme isovanhemmille kuvia vaellukseltamme.

Pian Jäkäläpään lentokentän maamerkit alkoivat erottua vastapäisen tunturin huipulta. Olin maininnut lentokentästä pojalle ennen reissuun lähtöä ja hän innoissaan ryhtyi kiikaroimaan kenttää toiveenaan nähdä lentokoneita.

Vaikkei lentokoneita näkynytkään, innostus auttoi jaksamaan Gaskoaivin polulle saakka. Pidimme ”höpötauon”, söimme välipalaa ja venyttelimme ennen kuin lähdimme suunnistamaan kohti kultareittiä.

Suunnistukseni meni päin mäntyä kulkiessamme ilman karttaa. Kuljimme liikaa etelään ja jouduimme kulkemaan hieman ylimääräistä osuaksemme polulle. Kuuntelimme musiikkia ja lauloimme viimeisten kilometrien aikana, jalkoja alkoi väsyttää. Innostus nousi taivaisiin päästessämme Morgamojan risteykseen ja kohdatessamme aidatun museoidun alueen ennen autiotupaa.

Morgamojan kultala, eli Pellisen kämppä ja sen pihapiiri olivat täynnä mielenkiintoisia vanhoja rakennuksia. Autio- ja varaustuviksi muutettu kämppä oli aivan joen rannalla, toisin kuin telttapaikka jonne sai kiivetä jyrkkiä metallisia portaita pitkin.

Portaita pitkin sai kulkea aina kun tarvitsimme vettä tai kävimme vessassa. Vasta lähtöpäivänä selvisi että myös telttapaikoilla oli käymälä… Ainakin jalat saivat treeniä, jos ei muita plussia portaista löytänyt.

Ruuiksi olin varannut muutamaa eri pastaa ja nuudelia. Poika valitsi yllätys yllätys- nuudelia päivälliseksi ja söikin ne santsaten hyvällä ruokahalulla. Minulle jäi kokonainen italianpata, jota yritin tarjota turhaan.

Tärkeinta vaelluksella on saada ruuasta energiaa, joten hyväksyin tämän yksipuolisen ruokavalion. Jälkkäriksi vaahtokarkkikaakaota ja suolapähkinää, mitäpä muutakaan.

Iltapalaksi yritin paistella lettuja huonoin tuloksin. Kaasukeitin on liian kuuma lettujen paistolle, joten samalla suolapähkinälinjalla jatkettiin. Onneksi myös ruisleipä maistui…

Tiskasimme yhdessä astiat joen rannalla ja kävimme kurkkaamassa vastarannan maakellaria. Paikalla oli useampi telttakunta ja kaksi muuta vanhempaa lasta, Morgamoja oli herännyt henkiin päivän kuluessa. Illalla säätiedotteista poiketen satoi vettä ja vetäydyimme telttaan aikaisin. Poika kauhisteli puheensorinaa joka kuului ulkoa nuotiopaikalta, pian ihmiset kuitenkin vetäytyivät telttoihinsa ja hiljenivät. Olin pystyttänyt teltan ensimmäiselle hyvännäköiselle paikalle enkä ollenkaan ajatellut että nuotiopaikan läheisyys saattaisi olla ongelma.

En tiedä mitä tapahtui, mutta teltta imaisi kaiken kosteuden itseensä. Kaikki tuuletusräppänät olivat auki, silti yöllä herätessäni havaitsin pojan makuupussin olevan märkä. Aamulla vaatteeni olivat kosteat ja jouduimme jättämään teltan kuivumaan sisältä aamutoimien ajaksi.

Herätys oli seitsemältä, meidän täytyi ehtiä 4,5 kilometrin päähän Kultahaminaan kahtakymmentä vaille kahdeksitoista. Aamupala ei maistunut pojalle ja uudet, pari kertaa käytetyt Salomonin vaelluskengät olivat alkaneet hiertää.

Lähdimme yhdeksältä kävelemään. Väsymystä oli ilmassa. Kapsuojan nuotiopaikalla poika sai paljon kehuja muilta vaeltajilta ja mukava, jo ensimmäisen päivän taukopaikalla kohtaamamme nainen antoi hänelle herkkuja kuultuaan ettei aamupala ollut maistunut. Oma karkkipussimme oli kaatunut kahdesti maahan enkä ollut mitoittanut pähkinöitä tai välipalapatukoita oikein.

Kultasatamaan saapuessamme mönkijäparkki riemastutti ja heti ensimmäisenä kävimme katsomassa kullankaivajien ajokit. Kultasataman telttapaikat olivat Morgamojan tapaan portaiden päässä ja poika olisi tahtonut mennä katsomaan paikan heti, sain suostuteltua hänet jättämään rinkan rantaan ja pitämään pienen tauon ennen reissun tuhannetta porrastreeniä.

Joen rannalla oli paljon porukkaa. Jännitimme mahtuisivatko kaikki kyytiin, lisäksemme vain kolme henkilöä oli varannut paikat veneestä. Jokiveneen saapuessa kävi ilmi että kaikki pääsisivät Njurgulahteen ja kotimatkamme alkoi kaunista Lemmenjokea pitkin.

Vaeltaminen viisivuotiaan kanssa oli juuri sellaista kuin kuvittelinkin. Paljon taukoja, tutkimista ja herkuttelua. Vaikka väsyttikin, tsemppaamalla ja karttaa tutkien jaksettiin jatkaa matkaa. Itse ruoka ei maistunut, nuudelien lisäksi olisin voinut pakata mukaan enemmän välipalapatukoita, keksiä ja pullaa tai rinkeleitä.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Lopuksi vielä muutama huomio, jotka auttavat vaelluksen suunnittelussa;

Onko lapsesi tottunut yöpymään luonnossa? – tutut äänet ja yöpymisympäristö auttavat saamaan hyvät yöunet.
Onko retkeily tuttua? – metsä ja siellä kulkeminen voivat jännittää. Repun kantaminen ja vaellukselle mukaan otettavat kengät kannattaa testata etukäteen.
Paljonko jaksaa kävellä päiväretkillä? – Tiesin esikoiseni jaksavan kävellä nelisen kilometriä ongelmitta päiväkotipäivän päätteeksi, joten uskalsin lisätä kilometrejä muutaman.

Myös nämä seikat auttavat vaelluksen onnistumisessa;

varmasti maistuvat retkiruuat, mahdollisimman tuttuja makuja
extraherkut, tiedättehän lapset – ikinä ei tiedä mikä maistuu :D.
hyvät kengät (esim. välikausikengät)
sopivasti kannettavaa, oma rinkka kannustaa jaksamaan. Mielummin kevyt kuin liian raskas.
lapsen oma ea- pakkaus, huomioi että särkylääkkeet sopivat myös lapselle.
säänmukainen varustus, lämmintä mukaan vaikka olisi luvattu aurinkoista keliä. Uimapuku jos mahdollisuus uida. Taukokengät.
Plan B, turvallisuussuunnitelma.
tekemistä leiriin, muistipelit, piirrustusvehkeet, lukemista, kiikarit.
vaelluksen aikana on hyvä opetella erätaitoja, tulentekoa (ja sen vastuullisuutta!), puukon käyttöä ja kartan lukua.

kesä, Urho Kekkosen kansallispuisto, Urho Kekkosen kansallispuiston vaellus, vaeltaminen, yksin vaeltaminen, Yleinen

UKK:n vaellus: Tuiskukuru – Kotaköngäs – Lankojärvi 16 km

26.7.202026.7.2020julkaissut Erämaan vaeltajatarJätä kommentti

Teltassa herääminen uuteen aamuun on ihanaa. Jos on nukkunut hyvin. Ukk:lla nukuin yöt ensimmäistä lukuunottamatta makeasti. Oli outoa, kuinka alas lämpötila laski hellepäivien jälkeen ja jouduin lisäämään vaatetta yöksi makuupussiin.

Aamulla pussissa meinasi olla kuuma. Haukotellessani huuleni ratkesivat auki ja maistoin veren suussani. Kokeilin sormella vaurioita ja järkytyksekseni tajusin huulten olevan täysin kuivat koppurat. Pystyin nyppimään suuria paloja irti ja polte oli sietämätöntä. En nähnyt puhelimeni etukameralla huulten kuntoa.

Olin joka päivä käyttänyt aurinkorasvaa, mutten ollut hoksannut suojata suutani. Voitelin huulet kasvoille tarkoitetulla rasvalla ensiavuksi ja manailin kun mukana ei ollut bepanthenia. Siitä tuli uusi ensiapupakkaukseni vakiovaruste.

Kömmin ulos teltastani. Olin siirtänyt sen illalla pusikkoon suojaan auringolta, paikka oli nukkumiseen sopiva, aamutoimiin huono. Keitellessäni puuroa onnistuin kaatamaan ne housuilleni ja turhautuneena kävin pesemässä ohuet, shortseiksi muokattavat housuni joella. Ajattelin että pärjäisin päivän kävelyn paksummissa Revolution racen pöksyissäni.

Illalla olin käynyt katsomassa polun lähtöpaikan ja lähdin kulkemaan tuntematonta Tuiskukurua myötäillen kohti Kotaköngästä. Tuiskukuru oli näkemisen arvoinen reitti. Komea metsä reunusti kurua ja siellä virtaavaa Tuiskujokea. Jos tykkää joista ja kuohuista, kannattaa suunnitella osa reitistä kulkemaan tuolta.

Sää oli kamalan vellova, kuuma ja kostea. Pienet vesipisarat saivat pysähtymään ja nauttimaan, toivoin tosissani kunnon vesisadetta. Itikat seurasivat sankkaa pilvenä perässäni.

Paksummat vaellushousut olivat raskaat ja ahdistavat. Kotakönkään lähellä luulin nähneeni kodan katon useamman kerran. Suuret kivet näyttivät aivan leiripaikalta.

Viimeinkin päästessäni Kotakönkään laavulle olin helpottunut. Kaunis taukopaikka Suomujoen varrella oli idyllinen lounastauolle. Annoin Kiiskillekin evästä veden lisäksi ja valmistin lounaan, ensin kahvia, taukoni kunniaksi.

En pystynyt syömään lämmintä ruokaa polttelevien huulieni takia, joten nostin jalat ylös odotellessani ruuan viilentymistä. Tunsin kuinka voima virtasi hiljalleen takaisin kohollaan oleviin jalkoihin. Laverilla makoilu oli rentouttavaa, vain minä ja luonto koiran kera olimme läsnä.

Matka jatkui kohti kallioita syötyäni ja vaihdettuani housut ohuempiin. Kosteat pöksyt olivat piristävän viileät.Kotaköngäs kuohui uskomattomalla voimalla ja jännitti astella sillan yli vastakalliolle. Tihkuttavan sateen takia olin laittanut kamerani rinkan suojiin, joten kuvasin maisemia puhelimella.

Kalliolla sai hieman taiteilla jotta selvisin siltä alas koiran ja rinkan kanssa. Tarkoituksenani oli kulkea joen länsipuolta kohti Lankojärveä, ettei tarvitsisi enää ylitellä jokia. En kuitenkaan löytänyt oikeaa polkua aikani samoiltuani metsässä, ja Kiiskin oksentama raato kruunasi päätökseni lähteä kulkemaan itäpuolen polkua pitkin. Ylitin Kotakönkään uudelleen ja lähdin kohti Lankojärveä.

Padagovan risteyksessä odotti yllätys. Tiesin, ettei Palovanganjokea ylitä silta, vaan paikalla tulisi kahlata. Joki kuohui idästä tullessaan ja päätin ylittää Suomujoen kosken läheltä.

Päätin ylittää helpolta näyttävän kohdan rinkka selässäni. Kiinnitin kengät rinkkaan ja avasin vyöt. Sain vetää Kiiskin perässäni veteen ja ennen kuin pääsimme joen pienelle saarekkeelle hoksasin veden olevan syvempää kuin ajattelin.

Saarekkeella tsemppasin itseäni. Enää vain viitisen metriä rannalle. Olin astua ampiaisenpesään lähestyessäni vettä ja säikähtäneenä astuin syvään veteen koira perässäni. Virta oli kovaa ja housuni kastuivat lantioon saakka. Kiiski ui rannalle ja onnistui kiipeämään ylös ilman apuani. Rannassa muta upotti ja tunsin rinkan vetävän minua virran mukaan. Heitin flexin rannalle ja konttasin varvuista kiinni pitäen kuivalle maalle.

Kiiski näytti siltä, kuin se olisi tahtonut auttaa mikäli olisi pystynyt. Vaikka sillä oli mahdollisuus häipyä paikalta ollessaan irti, se istui nätisti rannalla katsellen säikähtänyttä hengitteltyäni.

Nousin avojaloin ylemmäs polulle pukemaan. Säikähdys vaihtui riemuksi, voittamaton fiilis valtasi kehon. Jes! Mikä ylitys. Seikkailua parhaimmillaan. (Tyhmä minä, ensi kerralla testaan syvemmät joet ensin ilman rinkkaa.)

Sukkia pukiessani huomasin vasemman kantapään ihon kuoriutuneen auki isolta alueelta. Ei satu vielä, joten sukka jalkaan ja menoksi.

Kantapää kummitteli mielessäni kävellessäni viimeinkin oikealla polulla. Polku katosi ja sain suunnistaa hetken kallioilla.

Lähestyessäni Lankojärveä näin tulistelupaikan joen toisella puolella. En enää jaksanut kahlata, joten lähdin seuraamaan jokea pohjoiseen. Kulkemani polku ei näkynyt kartassa. Kuljettuani aikani aloin epäillä.

Olenkohan sittenkään kartalla, kun sopivaa ylityspaikkaa ei näy? Pieni paniikki alkoi vallata mielen ja tein saman virheen kuin Pallaksella – tuijotin karttaa liikaa ja vertasin sitä maastoon. Paikansin itseni saaren perusteella. En uskaltanut ylittää jokea toisella puolella menevälle polulle vaan lähdin takaisin kohti näkemääni tulipaikkaa.

Väsyneenä uskoin eksyneeni. En ollut enää edes varma tulinko metsästä vai joen vartta. Oliko nuo minun jäljet vai jonkun toisen? Itku. Olen eksynyt, keskellä ei mitään eikä kukaan löydä minua. Ajatukseni hämärtyivät.

Joen toisella puolella metsässä meni vaeltaja. Pelastus! Huidoin hänelle ja sain hänen huomionsa. Onnekseni hän tuli joen varteen. Huusin kuohujen yli olevani eksyksissä. Kuulin hänen kysyvän, mistä olen tulossa ja kun kerroin tulleeni Kotakönkäältä hän riemastui. Kuljimme alaspäin jokea ja ylitin sen parhaimmasta löytämästäni kohtaa.

Vaeltaja kertoi olevansa menossa Kotakönkäälle ja kerroin olevani tulossa sieltä. Hämmennystä aiheutti se, että vaeltajan mukaan Kotakönkään pitäisi olla lähellä, kun itse olin kulkenut sieltä jo kolmatta tuntia. Päätimme mennä nuotiopaikalle ja hakea sijaintia. Nuotiopaikalla olimme entistä enemmän sekaisin, Rautuoja- nimistä paikkaa ei näkynyt kartassa.

Paikansin meidät kartalle maastoa tutkittuani. Vaeltajaa hämmensi sijaintinsa edelleen joten en itsekään uskaltanut luottaa suunnistustaitoihini. Paikalle saapui kaksi vaeltajaa lisää. Toinen pelastus! He kertoivat olevansa menossa kohti Lankojärveä. Karttani mukaan he tulivat juuri siitä suunnasta missä Lankojärven piti olla… Onneksi heillä oli GPS mukanaan ja paikansimme itsemme.

Riemukseni olin kartalla! Ensimmäinen vaeltaja oli lähtenyt väärää polkua pitkin kulkemaan ja kaksi muuta olivat kävelleet Lankojärven ohi. Hitsi mikä joukkoeksyminen. Opastin ensimmäistä vaeltajaa pääsemään Kotakönkäälle vievälle polulle ja lähdin kulkemaan kahden muun perässä kohti yöpaikkaani. Lankojärven rannalla oli porukkaa reippaasti ennen autiotupaa, tunsin oloni tervetulleeksi yöpaikalle heidän tervehtiessä ja jäädessään juttelemaan.

Kun viimein pääsin autiotuvan pihaan olin helpottunut. Lankojärvi oli kaunis yöpaikka, osa telttapaikoista oli aivan järven rannassa. Valitsin itselleni upean paikan ja ensimmäiseksi rupesin laittelemaan itselleni ja koiralle iltapalaa.

Rannalta kaikui hyvin outo ääni. Aivan kuin torvi olisi soinut jossain korkealla ilmassa. Nousin ylös ja pyörin taivaalle katsoen, yrittäen saada äänen tuottajaa silmiini. En nähnyt kuin pienen linnun lentelevän ylläni. Outo torvimainen ääni jatkoi kaikumistaan koko illan. En voinut uskoa todeksi, että olin saanut seuraa taivaanvuohesta. Sen ääni on niin erikoinen, etten kuvitellutkaan koskaan kuulevani sitä luonnossa.

Illalla teltassa tutkin jalkojeni vaurioita lisää. Molempien pottuvarpaiden kynnet olivat mustuneet ja varpaiden alla oli suuret hiertymät. Vasemman kantapään iho oli kuoriutunut ikävästi irti. Käytin kaikki rakkolaastarini suojatakseni jalkojani lisävaurioilta.

Ihastuin Lankojärveen kertaheitolla. Paras yöpymispaikka tähän mennessä.

Urho Kekkosen kansallispuiston kolme aikaisempaa postausta löydät täältä;

1. Aittajärven parkkialue – Sarvioja
2. Sarvioja – Paratiisikuru – Pälkkimäoja – Luiro
3. Luiro – Sokostin rinne – Luiro – Tuiskukuru