Ilta Vetsikkojoella

DSC_1593 DSC_1595
DSC_1602
Pakkasta oli vain viitisen astetta, silti tuntui ettei päälle pukemani vaatteet riittäneet. Sormia palelsi ja kauluria oli pakko vetää korkeammalle suojaamaan kaulaa. Kävelin rivakkaan tahtiin Vetsikosta lähtevää polkua pitkin kohti kuohuvan Vetsikkojoen parhaimpaa näköalapaikkaa.

Vetsikkojoen ja sen polut löytää Vetsikosta, joka on 13 kilometrin päässä Utsjoen kylältä Nuorgamiin päin ajettaessa. Näköalapaikalle ei ole kilometriäkään matkaa.

Näköalapaikalla pysähdyin, olin lämmennyt sen verran että pystyin ihailemaan jylhiä maisemia vapisematta. Joen komea kuohunta peitti muut äänet alleen. Vastarannalla ei näkynyt minkäänlaista liikettä. On kutkuttavaa ajatella olevansa yksin korkeiden tunturien keskellä.

DSC_1606

DSC_1617
DSC_1620
Vaikka rinne vaikutti liukkaalta ohuen lumikerroksen takia uskallauduin laskeutumaan joen rantaan. Epäilin että laskeutuminen päättyisi persmäkeen, hiippailin alas puiden oksista kiinni pitäen ja onnistuin pääsemään alas kaatumatta. Suoritukseeni tyytyväisenä kumarruin rantaan kuvaamaan jäätä ja joessa hiljaa seisoskelevia kiviä.

Muistelin rannalla muutama vuosi sitten tehtyä lumikenkäretkeä joelle. Tuolloin jäällä kulkeminen oli jännittävää. Tähän aikaan vuodesta joen  vesi oli matalalla, ilman naskaleita en kyllä uskaltaisi yksin lähteä jäille hiihtelemään. Vaikka talvella jää on paksua, virtaavissa kohdissa se on heikkoa taikka puuttuu kokonaan. Samanlainen retki täytyy kuitenkin toteuttaa tulevan talven aikana.

DSC_1614 DSC_1623
DSC_1592
Lähdin kulkemaan rantakiviä pitkin kohti törmän matalaa päätä. Seurailin ketun jälkiä ja pysähtelin katsomaan jyrsiöiden polkuja rinteessä. Kapeat käytävät parveilivat jäätyneessä maassa. Pieniä tassunjälkiä vilisi metsässä, luulisi pöllöillä olevan makoisat ajat.

Päästessäni törmän loppuun en uskaltanut jatkaa pusikon lävitse matalammassa maastossa, nousin ylös polulle palatakseni samaa reittiä pitkin autolle. Näköalapaikalla yritin nähdä vastakkaisen tunturin rinteessä hirviä, joita Vetsikon alueella kulkee. Illan hämärtyessä ajatus vastaantulevasta hirvestä ei houkutellut.

Ennen Vetsikon siltaa on levike johon auton saa näppärästi jätettyä. Mönkijäura Vetsijoelle lähtee hieman lähempänä siltaa ja reitti Veahčatnjunille löytyy lähes parkkipaikkaa vastapäätä.

Linkki näköalapaikalle Karttapaikka.fi:ssä

 

Aikainen talvi ei yllättänyt

DSC_1566DSC_1564
DSC_1578
Viime talvena lumi satoi maahan vasta marraskuun lopulla. Sateiden takia luonnossa oli lähes mahdotonta liikkua liukastelematta ja illat olivat hyvin pimeitä jo ennen kaamoksen alkua. On siis älyttömän mahtava juttu että jo nyt kaamoksen pimeyden lähestyessä maassa on valoa heijastavaa LUNTA!

Pimeys ei tunnu läheskään yhtä pahalta lumipeitteessä. Nämä kuvat otin viikko sitten Geologiselta polulta ja lunta on satanut hieman lisää kuluneen viikon aikana.

DSC_1582 DSC_1576
Lumi narskuu kenkien alla ja polkujen kivet ovat jäästä liukkaat. Alkutalvi on hankalaa aikaa tunturissa retkeilyn kannalta kun lumimäärät voivat vaihdella paikoittain.

Koska polut ovat liukkaat, tulee retkillä olla varovainen. Yritän päästä pimeän pelostani eroon ja olen kulkenut auringon laskettua metsissä koirien kanssa totutellakseni kulkemaan pelkäämissäni paikoissa. Tänään liukastelin hämärällä Geologisella polulla ja päätin, etten ihan heti ole sinne menossa uudelleen ennen kuin lunta on enemmän.

DSC_1586 DSC_1588DSC_1584Aikainen lumentulo on kuin lottovoitto, harmaa synkkä lehdetön vuodenaika jäi lyhyeksi. Toivottavasti tämä ilo ei pääty lyhyeen, odotan jo kovasti että ensi kuun puolella pääsisisin hiihtämään.

Ja jos tämä lumi tästä vielä sulaa, kiinnitän liukuesteet vaelluskenkiin ja jatkan tunturissa kulkua. Talvi on alkanut jo sen verran hienosti, että ei se tästä huonompaan suuntaan enää voi mennä. Eihän?

Postaus viime marraskuun lumitilanteesta

Sumuinen aamu Utsjoen kirkkotuvilla

DSC_1549
DSC_1526
Lähes puolentoista viikon lomailun jälkeen oli jännittävää palata takaisin kotiin Utsjoelle. Rennon lomaviikon aikana J raportoi pariin otteeseen lumisateista ja pakkasista jotka velloivat pohjoisemmassa.

Lumi ei ole vielä tullut jäädäkseen, tänäänkin kirkkotuvilla sumua ihaillessamme sitä sateli hiljalleen maahan sulaen heti. Kuura kimmeltelee aamuisin pihalla auringonpaisteessa, jäät rapisevat jäätyneissä rapakoissa.

DSC_1562
DSC_1545
Aluksi lähestyvä talvi tuntui mälsältä, en ollut valmis kohtaamaan pimeyttä ja kylmyyttä. Turhautuneena kesän vaelluksien perään haikaillessa sain päähänpiston joka muutti negatiivisen suhtautumiseni talven lähestymiseen päälaelleen!

Suunnittelin viikon, tein ensimmäisen reittiluonnoksen ja varasin autiotuvat Pallas-Yllästunturin erämaasta maaliskuulle. Mitä. Jos onnistun saamaan vapaat kyseiselle ajankohdalle lähden hiihtovaellukselle yksinäni. Alue on tuttu eikä hiihtovaeltaminen ole vieras käsite, yksin lähteminen ja pimeän pelko ovat suurin syy miksi tahdon lähteä reissuun.

Vielä on aikaa suunnitella ja olen jo nyt aivan täpinöissäni. Se mitä saan reissusta voittaa varmasti yksinäiset yöt vuokratuvissa. Talven odotus ei tunnu enää ollenkaan mälsältä.

DSC_1555
DSC_1536
Lasten talvikamppeet on hankittuna, autoissa on nastarenkaat ja pihakin on pikkuhiljaa haravoitu. Minun puolestani talvi saa tulla. Etenkin kun kamala himo lähteä hiihtämään syttyi…

Postaukseni Utsjoen kirkkotuvista

Muualla Lapissa: Kiilopään valloitus

DSC_1126
Ollessamme Nuku yö ulkona – tapahtumassa Inarissa tahdoin käyttää tilaisuuden hyödyksi ja kiivetä Kiilopää- tunturin huipulle. Tunturi on huimat 546 metriä korkea ja näyttää lähtöpaikalta hyvin korkealta ja vaikeasti saavutettavalta pienelle lapselle.

Ulkonäkö hämää. Kiilopään huipulle menee useampi polku, kuljimme lähtöportilta suorinta ja helpointa reittiä pitkin. Matkaa kertyi suuntaansa noin 2,5 kilometrin verran. Kulkeminen oli 4 vuotiaalle lapsellekin helppoa tasaisen polun, lukuisten taukopaikkojen ja portaiden ansiosta. Jos oikein muistan, muutama vuosi sitten polulle pystyi itse kantamaan sankolla hiekkaa, joka levitettiin ja tasoitettiin kuljettavaksi. Oikaiskaa, jos olen väärässä!

Kiilopää on Urho Kekkosen kansallispuistossa ja on täten suojeltua aluetta. Valmiilla merkityillä poluilla kulkeminen ehkäisee maaston kulumista.

DSC_1119 DSC_1123
DSC_1130DSC_1132Puoli kahdeksalta Nuku yö ulkona – tapahtuman aktiviteettien jälkeen lähdimme matkaan. Pikku-J hieman epäröi myöhäistä ajankohtaa, mutta kulki kamerani kaulassaan reippaasti eteenpäin.

Hämärtyvässä illassa oli tunnelmallista kulkea puurajan yläpuolelle tunturin rinteeseen. Aurinko laski hiljalleen takanamme, pysähtyessämme lepäilemään taukopaikoille seurasimme pilvien värjäytymistä sinisistä punertaviksi.

DSC_1140
DSC_1154 DSC_1157
Tuuli yltyi, mitä korkeammalle pääsimme. Hiljalleen kansallispuiston maisemat laajenivat laajenemistaan ja huipun lähellä pysähtyessämme katsomaan maisemia sumu näytti peittävän lähitunturit.

Riemu repesi päästyämme huipun kivikasan luokse. Tuli jälleen kylmä tuulessa, mutta söimme lupaamani pullat huipulta löytyneellä tuolilla. Maisemat olivat mykistyttävän upeat.

Pikku-J napsi kamerallani jälleen vauhdikkaita kuvia ja hänen pyynnöstään lähdimme kulkemaan alaspäin.

DSC_1164 DSC_1178
Paluumatkalla oli pientä väsymystä ilmassa ja olen useamman kerran Kiilopään valloituksen jälkeen kuullut, ettei Pikku-J ”enää ikinä” lähde kanssani kyseisen tunturin huipulle. Mikä tahansa muu käy.

Kiilopää sopii mielestäni myös pienemmällekin lapselle, mutta kiirettä ei kannata pitää ja mukaan on otettava kantoväline alle kolme vuotiaalle. Riippuu toki lapsesta.

Tunturi on myös talviaikaan suosittu käyntikohde, etenkin revontulien metsästykseen. Olen itse kerran käynyt asiakkaiden kanssa rinteessä etsimässä taivaan loimuja, emmekä olleet tuolloinkaan ainoat paikalle eksyneet.

Postaukseni Nuku Yö ulkona – tapahtumasta.