Vaellusreittivinkki Kaldoaivin erämaahan

DSC_0804 DSC_0815Kaldoaivin erämaa on maastoltaan upea ja ehdottomasti the paikka, jonne jonain kauniina syksynä vaeltaisin – kunhan rohkeutta olisi lisää. Taidan kerätä rohkeutta pidemmälle yksin vaellukselle vielä helpommilla, kävijämääriltään suuremmilla paikoilla ennen kuin uskallan lähteä sooloilemaan kentättömille alueille.

Karttoja selailemalla ja paikan päällä vierailtuani olen kuitenkin muodostanut jo selvän reitin jota vaelluksellani noudattaisin. Urakkani puolivälissä on paikka jonka tahdon esitellä teillekin, ennen kuin itse pääsen sinne seikkailemaan.

Suunnitelmissani vaeltaisin  Njállavárrista lähtevää mönkijäuraa pitkin avotunturissa Várdoaivin ja Geinnodatoaivvien ohitse Njuohkarin mystiselle seitakivelle. Seitakiven viereiset, hiljaa seisovat poromiesten kämpät kertovat alueen olevan edelleen kovassa käytössä. Kämppien jälkeen kulkisin mönkijäuran risteyksestä länteen ja sieltä kuolleen koivumetsän läpi suurjännitelinjoille.

Njuohkarjärven länsipuolella kulkee joki lompoloineen joka jatkuu etelän pienemmistä järvistä Goalmmátjávrille saakka. Kutsun paikkaa kalastusparatiisiksi, kartoissa sillä ei ole nimeä. Joen koko vaihtelee, suurjännitelinjan alla se muuttuu leveäksi virraksi jonka yli pääsee kahlaamaan mönkijäuran kohdilta ja etelässä se on kapea, todella syvä haukien piilopaikka.

DSC_0867 DSC_0870
DSC_0818Lempinimi kalastusparatiisi voi olla hieman harhaanjohtava. Me emme ole paikasta saaneet paljoakaan saalista, purotaimenta ja haukia lähinnä. Silti joka kerta tuolla on käytävä pilkillä ja heittelemässä. Kaipa paikan viehättävyys on syy miksi palaamme sinne kerta toisensa jälkeen.

Joen mutkassa on paljon käytetty nuotiopaikka jonka viereen mahtuu teltta jos toinenkin. Lompolot ovat syviä ja kirkasvetisiä, jos malttaisi seisoskella rannalla kauemmin näkisi varmasti kalojen uiskentelevan ohitse. Suurjännitelinjan läsnäolo on hieman tunnelmaa latistava, mutta mitä pidemmälle pohjoiseen joella jatkaa, sitä vähemmän sitä näkee.

Joen ympäristö on itäpuolelta helppokulkuista heinikkoa ja paljasta tunturipaljakkaa.

Nautittuani kalastusparatiisista jatkaisin matkaani ylittämällä joen ja kulkemalla luoteeseen pounikkoista maastoa myöten Beaivv Ándaras jávrille. Sen hiekkapohjaista rantaa pitkin olisi pakko kahlata varpaisillaan ennen vaelluksen jatkamista.

DSC_0805 DSC_0825
Beaivv Ándarakselta vaeltaisin Vuokŋoliin Goahtejávrin ohitse mönkijäuraa pitkin kohti Báršin pyöreälakista tunturia. Se näkyy kalastusparatiisiin saakka. Báršilta matka jatkuisi Vetsikkoon ja sieltä ihmisten ilmoille kotia. Yöpymispaikat valitsisin jaksamisen ja maisemien mukaan.

Alue on jokaisena vuodenaikana kaunis – talvella lumiset tunturit tuntuvat jatkuvan loputtomiin ja kaamoksen jälkeen auringonlasku värjää Geinnodatoaivvien kyljet upeilla väreillään. Maaruska pääsee alueella oikeuksiinsa kun puissa ei ole paljoa lehtiä tunturimittareiden tuhotöiden takia.

Alueella varmasti vaelletaan paljon, vaikkei muita retkeiliöitä tuolla olekkaan tullut vastaan, roskat ja kengänjäljet kertovat omaa tarinaansa.

Talvella paikalle voi hiihdellä merkittyä moottorikelkkauraa myöten, reitti alkaa Utsjoen keskustasta ja päättyy Nuorgamiin. Alueella ei ole huollettuja autiotupia tai laavuja.

Viikonloppu Kaldoaivin erämaassa

DSC_0792 DSC_0784
Erämaassa käyminen on riskialtista puuhaa – luonnosta saattaa vaikka innostua täysin uudella tavalla!

Oli mahtavaa päästä kunnolla keskelle ei mitään. Edeltävästä kerrasta Njuohkariin on jo lähes parisen vuotta enkä muistanutkaan kuinka kaunis alue on. Viikonlopun vietimme kämpässä, jota käymme huoltamassa pari kertaa vuodessa.

Aikaisemmin olemme matkanneet erämaahan mönkijällä, perheenlisäyksen vuoksi hankittu maastoauto oli kyydiltään paljon mukavampi. Maastouralla matelu oli jännittävää, pelkään istua mönkijän kyydissä muutamassa kohdassa, maastoautolla ne tuntuivat paljon turvallisemmilta. Vähänkin jyrkässä mäessä pelkäsin auton kaatuvan ja suuremmat kivetkin olivat potentiaalisia vastuksia. Joko J osaa ajaa, tai sitten pelkään turhaan.
Vastaamme tuli toinen maastoautollinen porukkaa ja kaksi vaeltajaa. Muuten Kaldoaivin erämaa lepäsi hiljaisuudessa.

Maastoauton jätimme uran päähän ja kävelimme lopun matkaa tuvalle. Kuivan kesän takia suo ei upottanut, pienet poronjäljet parveilivat mudassa ja kuovi kyttäsi rannasta.
J haki kamppeemme veneellä Njuohkarjärven yli samalla kun kartoitin lasten kanssa tuvan ja sen ympäristön kuntoa.

DSC_0807 DSC_0806
DSC_0810 DSC_0822
Perjantai – aamuna todella hyvin nukutun yön jälkeen J lähti Pikku-J:n kanssa järvelle kalastamaan. Itse jäin vauvan päiväunien ajaksi siivoilemaan kämpän keittiötä ja nautin rauhasta. Mieli lepää erämaassa.

Pojat saivat saaliikseen hauen jonka nautimme päivälliseksi. Se maistui uskomattoman hyvältä! Pannulla voissa paistettuna perunoiden kera se maistuu taatusti krantummallekin kaverille. Illalla suuntasimme lännessä oleville lompoloille, kutsun paikkaa kalastusparatiisiksi ja seuraavaksi aion kirjoittaa kyseisestä paikasta postauksenkin. Lompoloille kävellään kuolleen koivumetsän läpi, joka on täynnä tunnelmaa. Loppukesästä sinne laskeutuva sumu on mystinen. Tällä kertaa emme valitettavasti päässeet kokemaan sitä.

Kalastusparatiisissa keskityimme syvän ojan tutkimiseen uusi hauki mielessä. Kalasaaliimme jäi pieneksi.

DSC_0851 DSC_0859
DSC_0860
DSC_0863 Lauantai- aamu oli sateinen. Pikku-J:n kanssa kuljeskelimme läheisellä suolla Kiiskin jahdatessa myyriä. Hillasato näyttää huonolta, raakoja hilloja löytyi vähän ja saimme syötäväksi alle viisi kappaletta. Aamupäivän käytimme siivoamiseen ja lähimetsässä kuljeskeluun. Löysin lähistöltä jopa rikkoutuneen pullon, onneksi löysin sen ennen koiraa.

Erämaasta muuten löytyy uskomaton määrä roskaa.

DSC_0870
DSC_0877 DSC_0883
DSC_0885 DSC_0886
DSC_0891
Iltapäivästä suuntasimme jälleen kalastusparatiisiin. Kävelimme jokea myöten pohjoiseen, kokeilin mato-onkea muutamassa kohdassa ja J heitteli joen läpi saaliitta. Pikku-J viihtyi koiran kanssa ja ihastui ”järkyttävän isoon” sammakkoon. Kiiski jatkoi myyrämetsästystään.  Olen aina epäillyt Kiken olevan henkisesti kissa, nyt se tuli jälleen todistettua.

Kävelimme erämaassa lapselle huimat viisi kilometriä. Vauva nukkui kantorepussa koko reissun ajan. Patikoinnin jälkeen Pikku-J olisi halunnut jäädä vielä ulos leikkimään, mutta lähtikin mielellään isänsä kanssa järvelle kalaan. Jäin ruokkimaan vauvaa tupaan ja nauttimaan jälleen hiljaisuudesta.

DSC_0904 DSC_0903
DSC_0898
Illasta minun oli pakko päästä vielä kerran kauniiseen metsään. Kävelin järven rantaa pitkin kohti suota, pysähtelin katselemaan maisemia ja haaveilemaan vaelluksesta alueelle. Istahdin kaarevan koivun rungolle haistelemaan ilmaa. Selvä syksyn tuoksu leijaili metsässä.

Njuohgárggun kuollut koivumetsä on tunturimittarin tekosia. Siellä laajat alueet ovat kärsineet koivun lehtiä syövän toukan tuhoista, pystyssä mätänevät puut lahoavat yksitellen ja katoavat lopulta kokonaan. Surullista ajatella, ettei tuota metsää ole enää jonain päivänä.

Viikonloppu erämaassa oli jotain mitä meidän perhe kaipasi. Odotan innolla ensi kesää, jolloin pääsemme helpommin taaperoituneen vauvan kanssa telttailemaan ja useammin  yöksi luontoon. Suosittelen Njuohgárggun aluetta kalastajille ja vaeltajille, se on mielestäni kauneinta Kaldoaivin erämaata mitä tiedän. Njuohkarjärven pohjoispäässä on seitakivi ja alueelle pääsee Njállavárrista maastouraa pitkin vaeltaen ja pyöräillen. Maastoajoneuvolla kulkemiseen tarvitset luvat.

Kesäinen juttu Njuohgárggusta

Ruskaa Kaldoaivin erämaassa

Patikka yöttömään yöhön / Skoarrajávri

DSC_0194 DSC_0198
DSC_0201Otin ehkä näin ensimmäiseksi rinkan kannoksi liian raskaan reitin kuljettavakseni. Lähdin nousemaan kohti Skoarrajärveä Nuorgamintien varrelta, Peuran jälkeiseltä levikkeeltä. Levikkeeltä lähtee yksityisen porukan laittamat auraustikut kohti Skoarraskaidin tasankoa, niitä seuraamalla pääsee pitkälle mikäli tahtoo nähdä paikan. Skoarrajärvelle päästäkseen tarvitsee tosin karttaa sen piileskellessä tunturien välissä.

Aikaisemmin olen kulkenut järvelle suoraan vaivaiskoivikon läpi, oli mukava kulkea valmiiksi tallottua reittiä pitkin. Päästessäni poroaidan portille yllätin poron makoilemasta edessämme. Huvitti, kun olin ensimmäinen joka hoksasi tilanteen ja koirani Kiiski viimeinen. Poro nousi meidät huomattuaan ylös ja pinkoi metsään karkuun. Seurasin jonkin aikaa sen juoksentelua ja kuljin portista läpi.

Nouseminen alkoi tuntua pohkeissa. Oletin, että kiipeäminen ylös jyrkkää rinnettä olisi tuntunut pahemmalta. Skoarraskaidin rinteessä on lukuisia tasanteita joiden jälkeen jyrkät nousut jatkuvat. Suurin tasanteista on täynnä lähteitä ja pieniä ojia, väsyneenä nousemisesta katselin varuilta kohtia joihin saisin telttani tarvittaessa suojaan tuulelta. Päätin kuitenkin sinnikkäästi jatkaa.

DSC_0202 DSC_0204
DSC_0212
Helpointa päästä Skoarrajärvelle on nousta suoraan Skoarraskaidin huipulle. Väsyneenä lähdin kuitenkin kiertämään sitä ja epähuomioissani päädyin toiseen tunturin rinteessä olevaan kuruun. Tajusin mokani vasta kurun pohjalla ja turhautuneena istahdin kivelle lepäämään. Kiertoreittini takia minulla oli nyt enemmän kiivettävää kuin mitä suoraan huipulle mentäessä olisi ollut. Kiiski istahti viereeni ja tarjosi tassuaan tsempiksi. Katselin kurun pohjalla kulkevaa puroa ja päättelin lähialueen hirvien käyttävän sitä juomapaikkana.

Maasto suurimmalta tasanteelta järvelle on puurajaan saakka kivikkoista ja hankalakulkuista. Päästessäni puurajan yläpuolelle huokaisin tyytyväisenä. Suuret kivenlohkareet kertoivat minun olevan lähellä päämäärääni.

DSC_0217 DSC_0223
DSC_0240
Suurien kivien lomassa kävellessäni löysin kauniin lammen. Lampi näytti juuri sellaiselta kuuman kesäpäivän helpottajalta, että haaveilin jonain päivänä patikoivani sille uimaan. Lampi oli kuin kattohuoneiston uima-allas maisemineen. Harmi ettei lämpötila taida yltää samoihin asteisiin.

Skoarraskaidi on hauskan muotoinen tunturi. Sitä ei uskoisi yhdeksi suureksi kohoumaksi, vasta kartasta katsoessa sen koon ymmärtää. Skoarrajärvi taas vaikuttaa olevan pienen mäennyppylän juurella – mäki on tosiasiassa Skoarraskaidin huippu. Skoarrajärven rannalla unohtaa olevansa korkealla, vieressä kohoava kartoissa nimeämätön tunturi tuo kauniin erämaajärven tunnelman.

Skoarrajärvi oli ensimmäinen paikka johon J:n kanssa lähdimme telttailemaan. (Tässä linkki hyvin laadukkaaseen postaukseen retkestä vanhan blogini puolella) Skoarrajärvellä nukuin myös ensimmäisen yöni yksin luonnossa (Linkit tässä & tässä) ja nukuin myös ensimmäistä kertaa lumihangessa samaisella järvellä (ja linkki)

DSC_0233
DSC_0241
DSC_0237 DSC_0232
Järvelle päästyäni katselin ympärilleni. Järven maisemat ovat upeat. Ensitöikseni laskin rinkan ja kaivoin esiin Kiiskin vaijerin jonka päässä koira saa tassutella leirini lähellä. Yllätyin kuinka rauhallisesti Kiiski haisteli mättäitä ja seurasi teltan kokoamista – yleensä se kiskoo vaijeria ja itkee perääni.

Pikkuhiljaa jännitys alkoi vallata mieleni. Entä jos kummun takaa tulee karhu? Tai hirvi? Hirvi luultavasti säikähtäisi ja juoksisi karkuun. Kolistelin kattiloita yhteen hakiessani vettä järvestä. Katselin koko ajan ympärilleni ja yritin rauhoittua. Ärsytti.

Lämmitin vettä valmistaakseni viime kesänä ostetun lohipastan. Siinä on vielä syksyyn asti päiväystä. Sekaan lisäsin itse kuivattua tonnikalaa – oli yllättävän hyvää! Mukanani oli myös skumppaa jonka nautiskelin teltan sisällä Tehyn lehteä lukiessani. Jännitys alkoi lievittyä. Kiiski makoili jalkopäässä silmät ummessa.

Päätin itsekin pistää nukkumaan. Uni ei tullut aivan heti, mutta tiesin nukkuneeni kun havahduin yhtäkkiä hereille kovaan tärinään.

Käänsin kylkeä. Tärinä ei loppunut. Tuntui, kuin olisin umpijäässä. Pidin silmäni kiinni ja yritin kietoa makuupussia ympärilleni. Yritin kutsua Kiiskiä viereeni tuloksetta. Tunsin kuinka Trimmin teltan verkkokankaan läpi tuuli puhalsi telttaani. En ollenkaan tajunnut lähtiessäni, ettei Trimmin teltta toimi tuulisella kelillä. Korkeintaan hyvän makuupussin ja kesäkelien aikaan.

Aloin kuumeisesti pohtimaan seuraavaa peliliikettäni. Kello oli kaksitoista, keskiyö. Aamulla hirvet olisivat liikenteessä. Pelko eläimiä kohtaan alkoi jälleen nostella päätään ja tokkurassa mietin olisiko parempi jäädä leiriin lämmittelemään vai lähteä kävelemään autolle päin vielä kun on energiaa – ja mahdollisesti kohdata laumallinen hirviä. Mietin myös, jaksaisinko aamulla kävellä autolle kun vauvan takia yöunet ovat kotonakin katkonaisia. Päädyin pakkaamaan kamppeeni.

DSC_0245 DSC_0264
DSC_0271
Olin yllättävän pirteä 1,5 tunnin yöunista huolimatta. Pakkasin teltan sisällä kamppeeni Kiiskin nukkuessa. Noustessani ulos katsoin taivaalle – aurinko pilkahteli pilvien lomasta. Mielialani koheni oitis, mahtava tilaisuus patikoida yöttömässä yössä. Käännyin ja näin rannassa liikettä, sydämeni jätti varmasti lyönnin väliin. Kuovi, pikkukuovi luultavasti, puuhasteli rannassa. Katselin sen puuhia samalla kun kokosin teltan ja sulloin tavaroita rinkkaan. Jossain vaiheessa se oli kadonnut rannasta ja matkani kohti autoa alkoi.

Soitin J:lle kummulta ja kerroin palaavani kotiin. Taivas oli kuin maalattu ja sen innoittamana päätin kulkea itäisen kurun reunamaa pitkin. Tuuli oli Skoarraskaidin huipulla kova, se ei haitannut kulkuamme. Kiiski haisteli tuulen suuntaan ja yritin kovasti nähdä mitä se haistoi. Skoarraskaidin huippumerkillä pysähdyin ja tiesin, että valintani lähteä kotiin päin oli oikea! Naureskelin iloisena, kuina positiiviseen suuntaan retkeni kääntyikään palelemisen johdosta. Yöttömän yön maisemat hiljaisessa Tenojoen laaksossa olivat kauniit. Niin kauniit, että tuskin koskaan tulen näkemään vastaavaa.

Kiertelin suurien kivien välissä alas tasanteelle kohti aurausmerkkejä. Näin autoni jo kaukaa ja suuntasin suoraan poroaidalle jonka ali pujotin rinkan ja itseni, en jaksanut kävellä portille saakka. Kiiski hyppäsi auton takakonttiin ja pisti heti makuulleen. Rinkan nostin sen viereen ja istahdin etupenkille juomaan järvivettä pullostani.

Ei huonompi reissu.

Pst, tajusin kotiin päästyäni kuinka absurdi pelkoni suuresta hirvilaumasta oli. Tätä kirjoittaessani luin myös postauksen ensimmäisestä yöstäni yksin luonnossa, samat pelot näyttävät kummitelleen tuolloinkin. Ehkä seuraava reissu on pelottomampi.

Kevät, sinäkö siinä?

DSC_9764-2 DSC_9778
DSC_9757Olen jo viikon verran pyöritellyt päässäni, mitä kirjoittaisin näiden kuvien yhteyteen. Pelkkä kertomus pilkkireissun tapahtumista tuntui saman vanhan toistolta – jokainen reissu, etenkin samaan kohteeseen, tuppaa menemään samalla tutulla ja mukavalla kaavalla.

Viime viikonlopun reissu Jeagelveaijávrille oli aurinkoinen ja lämmin. Vauva viihtyi kopassaan, söi ja jatkoi uniaan. J ja vaari pilkkivät, minä ja Pikku-J pyörimme lähistöllä kelkalla. Tutkimme porojen luontoon jättämiä jälkiä järven pohjois- ja eteläpäissä, kävimme Jeagelveaivárrin huipulla ja istuimme nuotiolla. Reissu oli siis oikein onnistunut ja rentouttava.

DSC_9734 DSC_9730Kevään haistaa ilmassa. Aamulla herätessä aurinko paistaa ja ilta alkaa hämärtyä vasta seitsemän aikoihin. Ulkoilen paljon lasten kanssa ja itsekseni, odotan malttamattomana kevään ensimmäistä jo melkein perinteeksi muodostunutta retkeä Utsjoen luontopolulle. (Juttu retkeilyreitistä Retkipaikan sivulla)

Vielä tälle keväälle haaveilen kelkkareissusta Paistunturin erämaan puolelle. Sinne tuskin suuntaamme koko perheellä töyssyisen reitin takia. Minulla oli tarkoitus käydä Kuoppilasjärvellä viime sunnuntaina, mutta heti reitille päästyäni kelkassani syttyi jäähdytinnesteen varoitusvalo ja reissu päättyikin ennen kuin ehtikään alkaa. (Ongelmaksi selvisi laimea jäähdytinnestemixi ja mun ajotapa HEH.)

Aijon myös käydä hiihtelemässä tässä lähistöllä Kalkujoen lammella. Olen myös opetellut käyttämään kantoliinaa, jotta heti kun lumi sulaa pääsen lasten kanssa retkeilemään Ellinpolulle.

Kevät ja tuleva kesä vaikuttavat oikein retkeilyntäytteisiltä! Toivon että saisin kesän aikana kirjoitettua paljon lasten kanssa retkeilemisestä. Kuten itselläni esikoisen kanssa kävi, uskon että moni voi jännittää vauvan kanssa retkeilyä. Tällä kertaa olo on paljon varmempi ja toivon että suunnitelmani kesälle onnistuvat.

Oikein aurinkoisia kevätpäiviä teillekin!