Extempore- ensilumiretki tunturiin

DSC_3870

Sen piti olla vain nopea pyörähdys Härkävaaran nuotiopaikalle ja takaisin.

En mahtanut itselleni mitään – ensilumi lumosi minut täysin, ilmoitin kotiin käveleväni tunturien kautta kotia ja jättäväni auton kirkkotupien parkkipaikalle. ”Ok.”

Aurinko sai ohuen lumivaipan kimmeltelemään. Pakkanen kipristeli poskilla ja pehmeäksi jäätynyt suo tuntui hauskalta kumisaappaiden pohjissa.

DSC_3896
DSC_3903
DSC_3906

Ennen nuotiopaikkaa kohtasin hirvien jälkiä. Olivatkohan ne tulleet ennen vai jälkeen edellä kulkeneita? Kengänjäljet parveilivat koiranjälkien lomassa ja jatkuivat syvemmälle erämaahan. Oma määränpääni oli pohjoisessa, Utsjoen retkeilyreitin varrella.

Vuolleseavttet- joki solisi vapaana. Jäin Härkävaaran uusitun nuotiopaikan sillalle nojailemaan ja katselemaan veden kulkua.

Polku kulki pienen koivumetsikön halki ennen nousua tunturiin. Eläinten jälkiä näkyi paljon, vaikka kuljin yksin ja hiljaa en onnistunut näkemään yhtäkään. Kai ajoitukseni oli väärä. Joskus olisi piristävää nähdä vaikkapa hirvi.

DSC_3925
DSC_3933-2
DSC_3942

Avotunturiin noustessani vauhti kasvoi mitä korkeammalle pääsin. Maisemat avautuivat ympärilläni ja olin keskellä seikkailua. Katselin kauempana kohoavia tuntureita haikeana, olisipa aikaa lähteä vaeltamaan. Jos velvollisuudet eivät kutsuisi ja rinkka olisi pakattuna, olisin ilomielin lähtenyt talsimaan kohti loppumatonta erämaata.

Puurajan yli päästessä mieli vapautuu stressistä. Avaruus mykistää ja muistuttaa elämän rajallisuudesta, tuskin koskaan ehdin tutkia kaikkien näkemieni tunturien huippuja tai kulkemattomia polkuja, joten miksi tuhlata aikaa huolille?

Samoilin päämäärättä matalien huurteisten koivujen ohitse kiviryhmälle ja uudesta suunnasta Vuolleseavttetvarrin huipulle. Uudet reitit antavat vaihtelua tutuille maisemille, joka pitää mielenkiinnon yllä.

DSC_3946

Päämäärätön samoiluni jatkui alas kohti kylää. Otin päässäni suunnan, tarkoituksena päätyä lähelle kylän pinnassa kulkevaa pururataa. Löysin kauniin pienen lammen, joka oli ehtinyt jäätyä. Sen mielenkiintoinen rantakallio pakotti pysähtymään tutkimaan, vaikka tiesin käyttäneeni aikaa tunturiin jo enemmän mitä alunperin ajattelin.

Retkeni muuttui jännittäväksi kiipeillessäni kivillä päästäkseni metsään. Kumisaappaat ovat ainoat hyvät retkikenkäni lumiseen maastoon tällä hetkellä, tukea nilkalle niissä ei ole laisinkaan. Aikuinen pysyy järjissään kun pääsee hieman leikkimään, ajattelin hyppiessäni kiveltä toiselle.

DSC_3959
DSC_3962

Metsässä jännitti. Vaikka aluksi toivoinkin törmääväni johonkin eläimeen, hämärässä metsässä mielikuvitus meinasi päästä valloilleen. Vaikeakulkuisessa ryteikössä huomasin sahalla katkottuja puita ja huomasin päätyneeni polulle, jota pitkin talvella pääsee moottorikelkalla alas tunturista. Olipa onni!

Pian pääsin poroaidalle ja siitä alas rinteen jyrkimpään kohtaan. Kylä avautui kauniina edessäni, katselin ambulanssin ajoa tiellä ja näin tuttujen autojen poistuvan kotipihoista. Kyläkyylän unelmakohde.

Liukasteltuani alas rinteen totesin alastulon olleen helpompi kuin mitä se oli itsenäisyyspäivänä suksien kanssa. Lampsin pururataa pitkin kotia, nälkäisenä ja paljon rennompana tyyppinä kuin lähtiessä.

Vanhempi juttuni Utsjoen retkeilyreitistä Retkipaikka.fi- sivustolla

Yksinolon opettelua – Kuoppilasjärven patikka

DSC_0511 DSC_0553Yksinoleminen on asia jota minun täytyy työstää. Vaelluskavereita minulla ei ole kuin yksi ja aikataulut sopivat harvoin yhteen. En kuitenkaan tahdo jättää vaeltamista ja muuta eräilyä väliin vain sen takia.

Heinäkuukin on jo puolessa välissä, pian yöttömän yön aika loppuu ja otolliset valoisat yöt alkavat käymään vähiin. Viikkoa ennen patikoimaan lähtöä päätin – nyt on toimittava. Valitsin kohteekseni Kuoppilasjärven autiotuvan Paistunturien erämaasta. Olen patikoinut sinne pari kertaa, hiihtänyt kerran ja ajanut moottorikelkalla useamman kerran kavereiden ja perheen kesken. Reitti on siis tuttu ja turvallinen.

Utsjoen merkatulle retkeilyreitille voi liittyä kolmesta eri paikkaa. Kirkon parkkipaikalta, entisen luontotuvan kohdilta ja Geologiselta polulta. Reitti on hyvin merkitty ja on pituudeltaan 25 – 35 kilometriä, riippuen mitä reittejä pitkin kulkee. Maastoltaan se on helppo kulkea joten kokeneemmalle vaeltajalle reitin kulkeminen on kuin leikkiä. Täytyy kuitenkin muistaa, että polku kulkee avoimessa tunturimaastossa jolloin huonolla kelillä olosuhteet voivat muuttua hetkessä helposta hyvinkin hankalaksi. Ilman asiallisia varusteita (kartta, eväät, majoitus) sinne ei siis kannata lähteä.

Olen hyvin ylpeä itsestäni reitin helppoudesta huolimatta. Kuljin autiotuvalle omia reittejäni pitkin pelkäämättä sekä turhautumatta hankalaan maastoon ja verenimijöihin. Nukuin yön tuvassa ja nautin olostani. Vaikka maalailenkin mielessäni kauhukuvia tietynlaisista maastoista, yllätyin kuinka en edes ajatellut pelkäämiäni asioita ollessani itse tilanteessa.

Alun jaarittelut saavat riittää – nyt itse kertomuksen pariin!

DSC_0508 DSC_0510
DSC_0521
Olin suunnitellut reittiäni Bbarkin avulla muutamana päivänä. Tarkastelin maastoa ilmakuvista käsin ja muodostin mielessäni reitin mitä pitkin aikoisin kulkea määränpäähäni. Heinäkuu on keleiltään otollisinta aikaa retkeillä, tosin itikat ja mäkärät tekevät siitä jopa tuskaista. Aikomuksenani oli vältellä metsiä ja korkeita mäkiä.

Lähdin Härkävaarasta patikoimaan merkkaamattomia reittejä pitkin kohti Oađašanjávria. Jänkä muuttui hankalakulkuiseksi vaivaiskoivikoksi ja kosteikoiksi. Hyttysiä pyöri minun ja Kiiskin ympärillä suurina parvina, toivoin että kotipihalla laittamani hyttysmyrkyt estäisivät niitä syömättä minua kutiseville paukamille. Päämääränäni oli päästä toiselle Seitikkoniityn nimeämättömälle lammelle. Nousin korkeammalle nähdäkseni kohteeni, samalla ihailin ympärilleni kohoavia maisemia.

Vaikka kuljin tiheässä metsikössä en pelännyt. Mielessäni pyöri vain seikkailufiilis – tämän mä handlaan. Paistunturin erämaan karttani on suuressa mittakaavassa, joten pikkutarkka suunnistaminen on hankalaa, tarkistin sijaintini Bbarkista ja huomasin olevani yllättävänkin lähellä lampea. Jatkoimme matkaamme lammen ohitse suurelle suolle. Soita ylitin useampia, onnekseni ne olivat vähävetisiä ja jopa kuivia.

DSC_0528 DSC_0534
DSC_0538
Oađašangielaalla tarkoitukseni oli liittyä merkittyyn reittiin. Hetken aikaa kuljin liikaa länteen ja totesin reitille menon tuovan vain lisämetrejä matkaani. Päätin siis lähteä oikomaan kuivien soiden ja vaivaiskoivikoiden lävitse kohti Roavvoaivia. Maasto näytti tutulta talven ajeluilta, rohkeasti lähdin kohti tuntematonta.

Matkallani kohtasin kauniita lähteitä ja pieniä puroja. Täytin vesipulloni raikkaalla vedellä aina mahdollisuuden tullen. Kuljin matalan kurun reunamaa ja läpi suurten kivien valtaaman tasanteen. Mäkäräiset parveilivat Kiiskin perskarvoituksissa ja näyttivät jäystävän tämän kuonoa. Kun pysähdyin istuskelemaan kiville koira hiippaili luokseni ja änki syliin.

Näin paljon lintuja patikkani aikana. Tunturikihuja en tunnistanut, ensin säikähdin niiden olevan haukkoja. Lokkimainen ääntely paljasti niiden olevan vaarattomia, useampi liiteli lähellämme. Oađašanjohkan lähellä kapustarintoja vaikutti olevan laumallinen, ne viheltelivät porukalla ja seurasivat kauempana kulkuamme.

Oađašanjohkan ylitys oli helppo, loikkasin rannalta kivelle ja siltä toiselle puolelle kastumatta. Korkea Roavvoaivi kohosi edessämme. Pidin evästauon ja lepuutin jalkojani hetken ennen viimeistä koitosta Rástigáisoja katsellen.

Roavvoaivin rinteeseen kiivetessä jalkoja alkoi särkeä. Laskeskelin matkaa olevan jäljellä neljän kilometrin verran. Katselin taakse jääviä maisemia ylpeänä – tuon kaiken olin ylittänyt ja selvinnyt jo tänne saakka. Yritin nähdä liikettä avoimen maaston muodoissa. Lisäkseni paikalla ei vaikuttanut olevan ketään.

Roavvoaivin rinnettä pitkin kävellessämme Kiiski löysi palan porontaljaa maasta ja alkoi leikkiä. Soin tälle tämän pienen hetken ja huidoin itikoita pois ympäriltäni. Välillä tuuli piti inhottavat öttiäiset loitolla.

DSC_0557 DSC_0566
DSC_0570Kun Kiiski oli saanut tarpeekseen karvakasan repimisestä matkamme jatkui viimeisen kosteikon yli kohti reittiä. Kuoppilasjärven syvänne näkyi edessämme, matkaa ei ollut enää paljoakaan. Viimeinkin päästessäni reitille väsymys iski. Löntystin reittiä pitkin hitaasti haukan liidellessä syvänteen päällä. Upeat maisemat auttoivat jaksamaan ja autiotuvan näkeminen toi lisää puhtia kulkemiseen.

Yritin tiirailla tuvalle nähdäkseni liikettä taikka savua. En hahmottanut minkäänlaista merkkiä muista vaeltajista ja ehdin jo innostua – pääsisinko yöksi tupaan? Minulla oli telttakin mukana ja olin varautunut yöpymään siinä. Eniten huolestutti koiran pärjääminen ötököiden kanssa, jos tuvassa olisi muita tekisin iltapalat ja muut ulkona.

Toivoin että paikalla olisi muitakin. Laskeuduin Kuoppilasjärvelle ja jännittyneenä kävelin tuvan ovelle. Se oli lukittu ulkoa käsin! Olin siis yksin. Katselin tuttua pihapiiriä nähdäkseni edes yhden teltan pilkistävän jostain ja kävelin tupaan sisään.

DSC_0579
DSC_0576 DSC_0578Tupa oli hyvässä kunnossa ja siisti. Laskin rinkkani lauteille ja istahdin alas. Tuntui hurjalta jäädä yksin niin kauaksi muista ihmisistä. Kytkin Kiiskin tuvan sisään vaijeriin, en uskalla ottaa riskiä että se pääsisi irti ja karkaisi. Ja mikäli muita vaeltajia tulisi tupaan ei olisi ensimmäisenä vastassa haleja hakevaa koiraa. Vaijerista huolimatta Kiiskillä oli mahdollisuus liikkua tuvassa vapaasti.

Illan aikana keittelin itselleni pastat kuivatusta kananjauhelihasta, makaronista ja vuohenjuusto – tomaatti lämminkupista. Ruoka maistui mahtavalta. Kuljeskelin Kiiskin kanssa pihalla, lueskelin vieraskirjaa ja mukaan ottamaani kirjaa. Illalla käydessäni käymälässä laskeva aurinko värjäsi taivaan violetin eri sävyillä.

DSC_0587 DSC_0584
DSC_0582Nukkumisesta ei meinannut tulla mitään. Kroppa kävi ylikierroksilla, mieli oli kerrankin rauhallinen. Mukanani oli -4 asteen makuupussi telttayöhön varautumisen takia, käytin pussia peittona. Heräilin aikalailla tunnin välein, säikähtelin jokaista Kiiskin aiheuttamaa ääntä ja näin untakin sen haukkumisesta.

Jossain vaiheessa yötä tupaan tuli kylmä. Ikkunaa katsoessani näin kauniin oranssin auringonlaskun. Aamuyöstä olo helpottui ja sain viimein nukuttua kunnolla. Mieli rauhottui ja turhasta jännittäminen laantui.

Aamulla heräsin seitsemältä herätyskelloon. Hitsi että harmitti! En olisi millään viitsinyt nousta. Jalkoja kolotti ja olin hieman pöhnäinen huonojen yöunien takia. Kiiski kurkisteli laverin edestä innoissaan- joko olisi aamupalan aika?

Olin tyytyväinen että uskalsin nukkua yöni autiotuvassa yksin, yöt ovat minulle pahimpia, niissä riittää totuteltavaa.
Käymälässä käydessäni ulkona tuoksui halla. Mieleeni tuli lähtestyvä syksy. Onneksi siihen on vielä aikaa. Aamupalaksi keittelin kahvit, söin ruisleipää ja Adventure foodin ”lisää vain vesi” hedelmäsörsseliä. Puuroakin oli tarkoitus tehdä, se ei maistunut. En pitänyt kiirettä, pakkailin kamppeitani kaikessa rauhassa kasaan. Autiotuvassa oli mukavaa istuskella pöydän äärellä ja suunnitella jatkuvaa patikkaa.

DSC_0596
DSC_0600 DSC_0602Matkani jatkui puoli yhdeksän aikoihin. Oikaisin  Roavveoaivin alapuolelta reitille ja vannoin mielessäni etten astu enää yhteenkään kosteikkoon koko reissun aikana. Heti reitillä jouduin uudelleen suolle, se siitä sitten.

Maisemat Utsjoelle päin ovat hyvin erämaamaiset. Näin pari hyvin houkuttelevaa lampea, jos kalastaisin menisin varmasti kokeilemaan onneani niille.

Kiiski käveli edessäni verkkaisesti. Sekin oli palautunut hyvin.

DSC_0613 DSC_0615
DSC_0616
Oađašanjávrilla istahdin alas ja riisuin rinkkani. Pidin kunnon evästauon venyttelyineen. Kiiskikin sai evästä ja nakersi tankoaan tyytyväisenä. Olen pitänyt Oađašangielaan aluetta pelottavana, nyt se vaikutti oikein rauhalliselta paikalta.

Matkani jatkui reittiä pitkin kohti Geologista polkua. Oađašangielaan takana kävin tutkimassa jonkun väsäämää kiviuunia ja bongasin tammukan purosta. Riikkavárrilla jalkojani alkoi jomottaa ja vaelluskenkä hinkkasi varpaanpohjaa. Jouduin viimeisten kilometrien aikana pysähtelemään enemmän. Kiiskikin näytti hyytyvän Johtalanvárrin rinteessä, päästessämme metsään se löysi jälleen puhtia.

Oikaisin Geologiselle polulle omia oikoreittejäni pitkin. Olin väsynyt ja suolla kulkeminen alkoi tosissaan ottaa päähän. Poroaidan portilla vastaamme tuli ensimmäinen ihminen – kilometrin päässä kotoa! Kipeiden jalkojen kanssa rinteen laskeutuminen vei kauan aikaa.

Kiiskikin ilmeisesti tunnisti Pekun haukun kaukaa ja veti viimeiset pari sataa metriä kotiin. Nyt tätä kirjoittaessani seuraavana päivänä patikasta olo on hyvä. Väsyttää totta kai, kun yöllä piti herätä syöttämään vauvaa. Olen kuitenkin yllättynyt kuinka vähän selkä kipeytyi rinkan kannosta. Jalat ovat kuin tukit ja kipeät, tarvitsen vielä paljon rinteiden kiipeämistä ennen kuin uskallan lähteä useamman päivän reissuun ilman että jalat väsyvät kesken kaiken.

DSC_0631

Kuljetut kilometrit 24
Askeleet yhteensä 44 000
Hyttysten pistoja 0
Mäkärien puremia 1
Rinkan paino 15kg

Tässä linkki Kuoppilasjärven patikkaan vuodelta 2017

Reitti Kuoppilasjärvelle 25 km

DSC_6188 DSC_6191
DSC_6197
Välillä kaipaa jotain simppelinpää retkikohdetta, yksi sellainen Utsjoella on Kuoppilasjärven autiotupa. Tuvalla on paljon käyttöä etenkin kevät-talvella kun järvelle suuntaavat pilkkijät pitävät taukoa tuvan lämmössä, mutta kesälläkin tuvalla riittää vierailijoita.

Autiotupa (8h) sijaitsee suojaisalla paikalla Ávžegeašoaivin ja Skálvevárrin (jolle muuten kannattaa kivuta katsomaan auringonlaskua ja maisemia!) välisessä notkossa. Sen pihapiirissä on ulkohuussi, halkovaja sekä kierrätyspiste. Kuoppilasjärven pohjoispäässä on kaksi kammia, joista toinen on lukittu. Autiotuvan pihapiirissä on teltalle paikkoja ja vaikka autiotuvalle pääsee vaeltaenkin helposti ja ajankohta sattuisikin olemaan ruuhkaton, tunturiin on hyvä ottaa aina teltta varuilta mukaan.

Eräänä sadetta enteilevänä päivänä Erätoveri E:n kanssa lähdimme patikoimaan kohti autiotupaa. Saimme kyydin Utsjoen hautausmaan parkkipaikalle ja aloitimme reissumme Utsjoen retkeilyreitin eteläpäästä. Kymmenen kilometrin matka tuvalle alkoi Badjeseavttet- joen myötä kulkien.

DSC_6203
DSC_6206 DSC_6218
DSC_6221

DSC_6224
DSC_6229 DSC_6234
DSC_6238
Ajattelimme kulkevamme neljään tuntiin Kuoppilasjärvelle, mutta lukuisat katseemme vanginneet mielenkiintoiset kohteet hidastivat kulkuamme – mutta eipä se haitannut. Ohitimme poron luurangon, tutkimme ilmeisesti talvella reestä pudonnutta jätesäkkiä ja sen sisältöä, pysähtelimme syömään hilloja… Kyllähän siinä vierähti tovi jos toinenkin.

Nammájärvien kodalla (5km maantieltä) pidimme tauon. Kota sopeutuu myös yöpymiseen tarvittaessa, mutta vetoisuutensa takia kodan kamiina ei riitä lämmittämään sitä kylmillä keleillä koko yöksi. Kodan ympäristöön kuuluu samat rakennuksetkin kuin lähes kaikkiin Metsähallituksen ylläpitämiin taukopaikkoihin- huussi, jätepiste ja halkovaja.

Kynttilän valossa nautimme evästä ja venyttelimme kohdataksemme seuraavat kilometrit. Matkamme jatkui kodan pihasta pienen vedenylityksen ohitse, joka oli reitin ainoa taktikointia vaatinut ylitys.

Nammájohkan ”kanjonissa” vauhti hyytyi jälleen kohdattuamme suurehkot hillamättäät. Reidet huusivat hoosiannaa meidän kyykkiessämme mättäältä toiselle. Ilta alkoi hiljalleen hämärtyä ja paksu sumupilvi laskeutui Nammajärvien ylle. Pienessä tihkusateessa jatkoimme matkaamme kohti avotunturia, ylitimme muutaman pienen joen ongelmitta ja jäimme jälleen pitämään taukoa vanhan poroaitauksen vierelle. Naureskelimme hieman hillasuolla käytettyä aikaa ja sitä, kuinka arvioitu vaellusaika oli mennyt jo ajat sitten umpeen. Kulkiessamme kohti Kuoppilasjärveä ohitimme muutamat porot ja haaveilimme iltapalasta ja nukkumaan pääsystä.

DSC_6248
DSC_6243 DSC_6253
DSC_6260
Kuoppilasjärvelle laskeuduttuamme huomasimme tuvan ovella muita vaeltajia. Päätimme, että olisimme sosiaalisia ja marssimme ovelle kysymään olisiko tuvassa tilaa vielä kahdelle väsyneelle kulkijalle – meidät otettiin ilolla vastaan ja pääsimme valmiiksi lämmitettyyn tupaan lepäämään.

Vanhempi pariskunta osottautui kokeneimmaksi vaeltajiksi ja mielenkiinnolla kuuntelimme heidän tarinoitaan huimista reissuista Ruotsiin asti. Saimme hyviä vinkkejä tuleviin retkiin ja laitoimme vatsat täynnä tikkupullaa nukkumaan.

Aamulla herätessämme edeltävän päivän 10 kilometriä ei tuntunut oikeastaan muualla kuin selässä. Yö tuli nukutua hyvin sopivan lämpimässä tuvassa ja edes kanssanukkujien aikaisempi herääminen ei häirinnyt myöhään nukkumistamme.

Reitti Kuoppilakselta kylille kulkee Roavvoaivin pohjoispuolelta Oađašanjávrien läpi Johtalanvárrille. Reitti jatkuu helppokulkuisena aina kylille asti, mutta ainakin elokuussa Oađašanjohkan ylittävä silta oli huonossa kunnossa ja pahoin pelkään että jossain vaiheessa se on siinä kunnossa ettei yli pääse kastumatta.

DSC_6270
DSC_6281 DSC_6283
DSC_6294
Me oikaistiin Ávžegeasoaivin ja Roavvoaivin välistä suoraan Oađašanjávrille. Tätä kautta kulkiessa maasto oli helppokulkuista, mutta hieman kosteahkoa. Roavvoaivin juurella pidettiin tauko, lepuuttelimme jalkojamme ja ihmettelimme kauempana näkyvää rakennelmaa. Oađašanjávrit ovat mun yksi ehdoton suosikkikohde Paistunturin erämaassa. Niiden rannalla vallitsee jännittävä tunnelma ja ehdottomasti tahdon joskus viettää telttayön siellä selvittääkseni mikä paikan fiiliksestä tekee niin voimakkaan.

Loppumatka menikin pienten oikomisten lomassa. Johtalanvárrilla oikaistiin suoraan Kalkujoen kodalle ja sieltä kotiin. Voi hitsit että ihminen voi olla tyytyväinen näinkin helposta ja lyhyestä reissusta! Yksikin yö tunturissa riittää saamaan seikkailufiiliksen pintaan ja vähentämään arjen stressiä.

Utsjoen retkeilyreittiä pitkin pääsee Utsjoen keskustaan entisen luontotuvan pihaan, pururaalle ja kuuluisille ”risueläimille”.  Luontotuvalle kulkiessa kilometrejä kertyy tuvalta 15.

Reitin voi kulkea molempiin suuntiin. Tunturissa sääolot voivat olla arvaamattomia ja muuttua hetkessä aivan toisenlaiseksi. Kartta on otettava aina matkaan ja oikomista suosittelen vain jos kartanlukutaito on hanskassa.

Aurinkoa Kuoppilaksella

DSC_4659
DSC_4649 DSC_4634
Varma kevään merkki on aurinkoihottuma poskilla. Koskaan en muista ostaa aurinkorasvaa ajoissa ja edeltävän kesän rasvat on ehditty jo hävittää.

Vaikka aurinko paistoikin upeana taivaalta istuskellessamme Kuoppilasjärvellä pilkillä, kylmä tuuli puhalsi ylempänä tuntureilla. Tulo- ja paluumatkat ajettiin mahdollisimman hyvin kasvoja suojaten – onneksi Pikku-J:kin suostuu viimeinkin käyttämään kelkkalaseja ja huivia kasvojensa suojana.

DSC_4627 DSC_4654
DSC_4663
DSC_4662
Saimme seuraa Etelä-Korealaisesta filmiryhmästä jotka innoissaan tutkivat pilkkejämme, moottorikairaa ja pientä 2-vuotiasta retkeilijäämme. Oli ilo olla osana turistien luontoelämystä, harva pääsee kokemaan näin kauniin luonnon eksotiikkaa ja paikallisen kulttuuriin tutustumista.

Kävin myös ajelemassa uudella kelkallamme, vielä on paljon totuteltavaa! 2- ja 4- tahdeilla on eroja ja sen kyllä huomaa, (maanantaina ajoin Lynxillä n. 5 metriä ja jäin hankeen kiinni, J:llä oli taas kaivamista…) sekä kelkassa olevat suksimuovit ovat GTX:n suksiin verrattuna paljon pienemmät ja pelkään kaatuvani koko vehkeellä pienemmästäkin töyssystä. Sekä vauhti kiihtyy järven jäällä huomaamattakin 60 kilometriin… Mutta harjoittelu tekee mestarin.

Huomenna Pikku-J pääsee mummolaan hiihtämään ja lähdemme J:n kanssa kahdella kelkalla Paistunturin puolelle tänä talvena käymättömille järville. Toivottavasti kuvausolosuhteet ovat suotuisat!

Hyvää viikonlopun jatkoa teille kaikille 🙂