Näköalapaikkoja Utsjoelta hakevan on parasta kiivetä korkealle. Aina sääntö ”mitä korkeammalle kiipeät, sen komeammat maisemat ovat” ei päde, kun tunturin valehuiput saattavat peittää osan maisemista. Valokuvaaminen kannattaa aloittaa heti, kun maisemat miellyttävät.
Veahčatnjunis on yksi hyvä esimerkki siitä, ettei aina tarvitse hakeutua huipulle. Kiipeäminen jyrkässä rinteessä on paikoitellen raskasta, mutta tasanteelle päästyä kulku helpottuu. Poroaidan jälkeen poikkeamalla polulta suoraan lähimmälle nyppylälle pääsee ensimmäiselle ”huipulle”. Veahčatnjunin todellinen huippu on hieman lännempänä.
Postaus Veahčatnjunilta
Karttapaikka.fi – linkki Veahčatnjunille
Alkukesästä retkelle pukeutuminen on hankalahkoa. Kotipihassa käynyt tuuli vakuutti minut pukemaan päälleni merinopaidan lisäksi takin. Nopeasti rinteessä huomasin paidan olevan liikaa, sinnittelin takki päälläni ylös tasanteelle. Pienellekin retkelle on hyvä ottaa reppu, juomapullo ja vähintään takki mukaan. Alempana metsän suojissa ei välttämättä tuule, ylempänä on mälsä palella.
Retkellä suuntasin katseeni alas varvikkoon. Kurjenkanervat, sieliköt ja uuvanat kukkivat pieninä satunnaisina rykelminä. Toivottavasti kukkien nimet jäisivät mieleeni tänä kesänä, on kumma kun ne joutuu kertaamaan joka kerta uudelleen.
Vaelluskengät hiersivät kantapäitä. Miten voi saman mallinen kenkä hiertää niin eri paikoista? Nämä ovat kolmannet vakuumit vuoteen ja ensimmäistä kertaa kantapäitä tosissaan sai varoa.
Päätin lähteä kulkemaan poroaidan vierttä. Avoin rinne houkutteli luokseen, yleensä nousen ylös saakka katselemaan Vetsijoen syvänteen katoamista tunturien väliin. Tällä kertaa maisema Norjan puolelle veti puoleensa.
Pian huomasin rinteen laskeutuessa avoimen kohdan koivujen välissä. Muutaman kiven asuttama paljas rinne houkutteli luokseen, mitä alemmas pääsin sitä avoimemmaksi maisema Vetsikkoon avautui. Näkymä sai jäämään paikoilleen, zoomailin katseellani Norjan puolen maatiloja, ihmettelin Tenojoen keskellä näkyvää matalikkoa ja seurasin Suomen puolella ajelevaa asuntoautoa, jonka matkustajilla ei ollut hajuakaan että heitä seurattiin korkeuksista.
Unohduin paikoilleni hetkeksi. Kylmä tuuli havahdutti vapaaksi luonnon lumosta ja keskityin hetkeksi valokuvaamaan. Kivelle asettelmani puhelin jalkoineen oli hyvä idea saada yksi kuva itsestänikin, seisoskellessani kauempana kuulin takaani naksahduksen. Ei, se ei ollut itselaukaisimen ääni vaan puhelimeni ruutu osuessaan kiveen…
Alas hakeuduin koivikon kautta. Ei tarvinnut rämpiä metsikössä kauaa kun saavutin mönkijän jäljen. Rinteessä huomasin liikettä, kaksi muuta retkeilijää olivat nousemassa huipulle. He pysähtyivät kohdallani, naureskelin mielessäni heidän varmaan luulleen minua eläimeksi tumanpuhuvan asustukseni vuoksi. Välissämme oli sen verran metsikköä, etten tohtinut tervehtiä. Eihän hirvet puhu.
Ajelin takaisin kotiin maasta poimimani oluttölkin kera. On törkeää miten paljon tölkkejä olemme löytäneet Vetsikon lähistöltä! Poitsu tuumasi yhden iltalenkin aikana, että hänestä tulee rikas luontoa pelastamalla. Surullista. Toivottavasti ihmiset ymmärtäisivät, ettei syrjässä välttämättä ole ketään joka poimisi roskat maasta. Tiedän yhden tölkin, jota ei ole helppo saada piilostaan ja harmittaa ajatella sen vain makaavan risukossa ojan keskellä.
Kotipihassa hakeuduin Tenojoen rantaan. Jo Veahčatnjunilta mietiskelin joen hiljaisuutta. Ei veneen venettä. Lohen kalastus on kielletty ainakin täksi kesäksi kannan elpymisen puolesta. Kesän aikana olen kuullut ohiajavan veneen kolmesti, kahdesti kyseessä taisi olla valvojan kulkupeli.
Erämaan vaeltajatar 