Kaamoshiihto Urho Kekkosen kansallispuistoon 17-18.12

DSC_4569
DSC_4575
DSC_4582

Yksi asia minkä jokaisen tulisi kokea, on kaamos. Katsokaa nyt kuinka kaunis se parhaimmillaan voi olla!

Minulla kävi tuuri selkeän sään suhteen. Lähdin torstaina aamusta hiihtelemään Kiilopäältä kohti Suomunruoktun autio-ja varaustupaa puoli yhdentoista aikaan. Madellessani Rautulammen hiihtoreittiä pitkin kohti Niilanpäätä ohitseni kiiti vanhempi rouva kertoen edeltävien päivien olleen harmaita ja leutoja, pakkasen laskiessa taivas avautui paljastaen kauniit kaamoksen värit.

Vuoden kestänyt nuku joka yö ulkona vähintään kerran – haaste alkoi lähestyä loppuaan. Tahdoin viimeisen haasteyön olevan ikimuistoinen, joten en tyytynyt yöpymään kotipihalla teltassa vaan varasin itselleni paikan Suomunruoktun varaustuvasta.

Ahkion aisat vääntyivät rikki Hetta-Pallas hiihtovaelluksellani, olin varautunut köysivetoon mutta löysinkin muuttokuormasta hiilikuituiset aisani. Mukana ei ollut paljoa tavaraa, vain yöpymisvarusteet, ruoka ja paljon lämmintä.

DSC_4588
DSC_4584
DSC_4594

Suurin huoleni oli joutua hiihtämään pimeällä. Olin pettynyt hiihtovauhtiini, olin laskenut kulkevani kolmisen, ellei jopa nelisen kilometriä tuntiin. Todellisuudessa kolmeen kilometriin Niilanpäälle oli mennyt puolentoista tunnin verran. Hiihdettävää suuntaansa kertyi 13 kilometriä.

Arvoin hetken kulkusuuntaa päästessäni risteyskohtaan jossa olisin voinut seurata Rautulammen hiihtouraa vielä hetken ja laskea kurua myöten Suomunlatvan laavulle. Suoraan merkitsemättömälle reitille lähtevällä hangella erottui juuri ja juuri moottorikelkan jäljet. Päätin lähteä seuraamaan jälkeä, se kulkisi tuttua reittiä pitkin. Otin GPS:n käyttööni, olin kuitenkin laittanut toisen pattereista väärinpäin ja sitä irrottaessani onnistuin saamaan muistikortin suojan irti. Jes, eipä gepsillä ilman karttaa tehnyt oikein mitään…

Edessäni aurinko näytti laskevan jossain Nattasten takana. Kun käännyin katsomaan taakseni, kaunis vaaleanpunainen taivas katsoi takaisin. Hämmentyneenä kaamoksen kauneudesta hukkasin jäljen ja yhtäkkiä löysin itseni syvänteestä joka jatkui pitkälle tunturin rinteeseen. Pieni epäillys valtasi mieleni, nyt oli oltava tarkkana suunnistuksen suhteen kun gepsiäkään en saanut käyttööni sormien jäätyessä yrittäessäni korjata muistikortin suojusta.

Rinne oli täynnä porojen jälkiä. Päättäväisesti, pieni kauhu takaraivossani hiihtelin alemmas kuullessani miehen puhetta. Katselin ympärilleni nähdäkseni kulkijan. Kylläpä tunturissa kaikuu. Pian osuin takaisin tuulen puhaltamalle huoltoreitille ja samalla erotin kaksi hiihtäjää koirineen rinteestä.

DSC_4597
DSC_4600

Hiihtäjät kertoivat tulleensa Suomunruoktulta, saisin hiihdellä selviä jälkiä seuraten tuvalle saakka. Mikä onni! Olisi myös harjoituksen kannalta tehnyt hyvää hiihdellä ilman jälkiä. Rankan alkupätkän jälkeen pääsin lepuuttamaan rasittuneita reisiäni (oikeassa jalassa on ”joku tulehdustila” mihin olen vetänyt buranakuurin ja venytellyt tehostetusti, lisäksi molemmat ovat jumissa jatkuvasti eivätkä oikein nouse yhtä reippaasti kuin ennen… Kolmekymppiset lähestyvät) lasketellessani mäkeä alas Suomunlatvan laavulle saakka.

Mukanani oli Spot- hätälähetin (linkki varuste.net sivulle). Sillä saan hälytettyäni itselleni apua kentättömilläkin alueilla, ilmoitus kulkee satelliitin kautta hätäkeskukseen antaen koordinaatit sijainnistani. Spotilla pystyn myös erikseen hälyttämään apua pelkästään Juhikselta halutessani ja ilmoittamaan taukopaikkani sekä perille pääsyni. Hiihtoreissuni aikana lähetin kaksi taukoilmoitusta ja yhden ”tupailmoituksen” joka ei koskaan päätynyt Juhikselle asti.

Suomunlatvalla havaitsin illan hämärtyneen reilusti. Pakkanen alkoi kiristyä ja oli jatkettava matkaa.

Vastaani metsässä hiihteli mies, joka ilmoitti käväisevänsä kentällisellä alueella saadakseen laitettua viestiä kotiin. Hän kertoi palaavansa autiotuvalle illan aikana ja uumoili toisenkin hiihtäjän jäävän Suomulle yöksi. Oli mukava saada tietää etten olisi täysin yksin tuvalla.

Viimeinen neljän kilometrin matka meni haaveillessa. Jossain vaiheessa havahduin ja tajusin hiihdelleeni pienen ikuisuuden. Väsymys alkoi tosissaan tuntua jaloissa. Ennen tupaa pysähdyin hyvänolon tunteen pyyhkäistessä kehoni läpi. Tämä se vasta on elämää!

DSC_4606

Tuvalle päästyäni ykkösprioriteettina oli saada tulet kamiinaan. Edeltävät vierailijat olivat jättäneet hyvät sytykkeet. Söin hieman ja laittelin kampetta paikoilleen. Tupa lämpeni hitaasti, joten pysyin liikkeessä. Kävin laittamassa autiotuvankin puolelle tulet, tuntui itsekkäältä olla tekemättä niin kun tiesin ainakin yhden saapuvan paikalle.

Ilta meni lueskellessa ja syödessä. Käväisin ennen nukkumaan menoa ulkona hengittelemässä kiristyvää pakkasta, samalla ihaillen kirkasta tähtitaivasta. Yöllä pakkanen laski jonnekin -25 asteen tienoille, viiden aikaan jouduin laittamaan kamiinaan uudet tulet.

Heräsin aamulla autiotuvan puolelta kuuluvaan kolisteluun. Nousin pussista vasta herätyksen soidessa kahdeksalta. Yöunta kertyi 11 tunnin verran, ei paha.

DSC_4607

Aamuaskareissa en pitänyt kiirettä. Hain seuraaville puita, pienin osan ja tein sytykkeet valmiiksi. Tapanani on jättää tupa siihen kuntoon, missä toivoisin sen olevan saapuessani paikalle.
Pimeys alkoi muuttua hämäräksi vasta yhdeksän jälkeen. Pihalla törmäsin autiotuvan puolella olleeseen koiraan ja omistajaansa, juttelimme hetken ja lähdin hiihtelemään edeltä. Edeltävän päivän kauniista kajosta ei ollut jälkeäkään, harmaan eri sävyt olivat päivän teema.

Suomunlatvan laavulla pidin pienen tauon ja lähdin hiihtelemään perässäni tulleen vaeltajan saattelemana. Hänen koiransa ei tahtonut liikahtaa mikäli ei saanut kulkea perässäni, joten sain loppukilometreille seuraa. Koiralla oli paljon samanlaisia luonteenpiirteitä kuin Kiiskillä, tuli jopa ikävä kun hikoillen nousin rinnettä ylös koiran haukkuessa kannustavasti perässäni.

Rinteessä tuuli yltyi, olin tehnyt virheen pukeutuessani lämpimästi – suojatessani kasvojani kylmältä takin sisällä vallitseva trooppinen ilmasto pyrki ulos kylmään pakkasilmaan. Olin tehnyt virheen hikoillessani rinteessä, ilman taukotakin esiin kaivamista tauon pitäminen ei tulisi kuuloonkaan.

Koira perässäni hiihtelin Kiilopäälle saakka. Vastaan tuli useampi ahkio perässään hiihtelevä porukka, olimme tunturissa sopivaan aikaan kun ruuhkaa ei vielä ollut. Sanoin heipat koiralle ja tämän omistajalleen, vaeltamisessa ja retkeilyssä yksi parhaimmista puolista on erilaisten ihmisten kohtaaminen ja hetken yhdessä jutustelu sekä ongelmien ratkominen (esim. case Lankojärvi).

Urho Kekkosen kansallispuiston talvinen yöretki oli omiaan tuomaan rohkeutta maaliskuussa koittavalle hiihtovaellukselle.

Linkki Suomunruoktun autiotuvalle karttapaikka.fi:ssä

Postaus Suomunruoktulta kesältä

Vuoden 2019 poiminnat

DSC_9723 DSC_9894
Tämä kulunut vuosi oli kaikkea muuta kuin mitä olin kuvitellut. Luulin etten retkeilisi paljoa saatika yöpyisi luonnossa montaakaan kertaa vauvavuoden aikana, mutta sainkin onnekseni kokea monia upeita luontohetkiä yksin, Erätoverin ja perheen kanssa. Jos tämä ”välivuosi” oli näin upea, millainenhan vuodesta 2020 on tulossa?

Vauvavuosi ei ole vielä onneksi ohi, mutta palasin vuoden lomilta takaisin työelämään. Vapaa- aikaa on vähemmän, mutta enköhän jotenkin onnistu yhdistämään työt, perheen ja retkeilyn- kuten aina ennenkin.

DSC_9950 DSC_0082
Miltä vuoteni sitten näytti?

Blogin postaukset vuosittain löydät sivun oikeasta ylälaidasta.

Tammikuussa pidin tarkoituksellisen blogiloman. Vauva syntyi kuun lopulla.

Aloitin ulkoilun heti. Vauvakin pääsi pilkkireissulle jo alle kuukauden ikäisenä, aivan kuten veljensäkin. Helmikuussa kirjoitin postauksenSeikkailufiiliksestä ja perheen ensimmäisestä yhteisestä pilkkiretkestä.

Maaliskuussa jatkettiin pilkillä käyntiä ja kirjoitin postauksen nolosti päättyneestä kelkkareissusta, kun käveltiin Pikku-J:n kanssa pimeässä kotiin tunturista.

DSC_0232 DSC_0473
Huhtikuisella hiihtoretkellä kuvittelin olevani talvivaelluksella. Enpä tuolloin arvannut että seuraavana talvena olisin jo varannut itselleni Hetta-Pallaksen hiihtovaelluksen! Huhtikuussa sanoin myös heipat pilkkimiselle ja innostuin kaivelemaan hankia.

Toukokuussa kohotin kuntoani luonnossa. Kuntoni on nyt aikalailla samassa pisteessä kuin mitä se oli ennen raskautta ja suurin työ on tehty kulkemalla luonnossa. Täällä on niin paljon korkeuseroja, ettei paljoa tarvitse kyykkäillä kotona.

Kesäkuu oli ihanaa aikaa aikaisen kevään ansiosta. Retkeilin paljon, muunmuassa Erätoverin kanssa Silkeájalla Kevon luonnonpuistossa.

DSC_1149 DSC_1440
Yksinvaeltaminen on asia jota harjoittelen. Heinäkuussa ylitin itseni ja vaelsin Kuoppilaksen autiotuvalle omia reittejäni pitkin. Reissu oli suuri harppaus kohti ensi kesän vaellusta.

Elokuussa meillä oli viimeinkin uusi teltta käytössä ja lähdin Pikku-J:n kanssa yöksi Nuorgamin Skaidijärvelle. Yksi asia mitä tahdon ensi kesänä tehdä enemmän on ehdottomasti telttailu pojan kanssa kaksistaan. Vauva pääsee mukaan muutaman  vuoden päästä. Elokuun lopulla vierailtiin #Nukuyöulkona – tapahtuman metsähotellissa Kiilopäällä. Toivottavasti pääsemme sinne myös ensi vuonna!

Syyskuussa iski paha telttailukuume.Extempore pakkasin rinkan ja vaelsin taas Kuoppilaksen autiotuvalle Kiiskin kanssa ja yövyin ensimmäistä kertaa yksin pimeässä(tai no yksin ja yksin, olihan siellä muitakin vaeltajia.)

DSC_1586 DSC_1607
Uskomattomat revontulet kävin kuvaamassa lokakuussa. Tilanne oli mieleen jäävä taustalla soivien kirkonkellojen ansiosta.

Marraskuussa oli kamalat pakkaset, ne eivät onneksi estäneet ulkoilua. Utsjoen törmä on kaunis paikka.

Joulukuussa olen ulkoillut, mutten kameran kanssa. Kävin hiihtelemässä itsenäisyyspäivänä ja pääsin ihailemaan kauniita kaamoksen värejä.

DSC_1847Kulunut vuosi on ollut oikein mahtava. Elämästä saa kaiken irti parhaiten retkeilemällä!

Ensi vuodelle minulla on haaveita. Tahtoisin hiihtää Hetta-Pallaksen, vaeltaa Sokostille ja toteuttaa Facebook-ryhmän ”Nuku vähintään yksi yö ulkona joka kuukausi 2020” -haasteen. Tuo joka kuukausi ulkona yöpymisestä on täysin mahdollinen suorittaa, mutten tiedä tulenko onnistumaan siinä jokaisena kuukautena jo olemassa olevilla varusteilla. Haaste taitaa kaatua jo tammikuuhun :D.

Hyvää ja oikein onnellista vuotta 2020! 

Muualla Lapissa: Kiilopään valloitus

DSC_1126
Ollessamme Nuku yö ulkona – tapahtumassa Inarissa tahdoin käyttää tilaisuuden hyödyksi ja kiivetä Kiilopää- tunturin huipulle. Tunturi on huimat 546 metriä korkea ja näyttää lähtöpaikalta hyvin korkealta ja vaikeasti saavutettavalta pienelle lapselle.

Ulkonäkö hämää. Kiilopään huipulle menee useampi polku, kuljimme lähtöportilta suorinta ja helpointa reittiä pitkin. Matkaa kertyi suuntaansa noin 2,5 kilometrin verran. Kulkeminen oli 4 vuotiaalle lapsellekin helppoa tasaisen polun, lukuisten taukopaikkojen ja portaiden ansiosta. Jos oikein muistan, muutama vuosi sitten polulle pystyi itse kantamaan sankolla hiekkaa, joka levitettiin ja tasoitettiin kuljettavaksi. Oikaiskaa, jos olen väärässä!

Kiilopää on Urho Kekkosen kansallispuistossa ja on täten suojeltua aluetta. Valmiilla merkityillä poluilla kulkeminen ehkäisee maaston kulumista.

DSC_1119 DSC_1123
DSC_1130DSC_1132Puoli kahdeksalta Nuku yö ulkona – tapahtuman aktiviteettien jälkeen lähdimme matkaan. Pikku-J hieman epäröi myöhäistä ajankohtaa, mutta kulki kamerani kaulassaan reippaasti eteenpäin.

Hämärtyvässä illassa oli tunnelmallista kulkea puurajan yläpuolelle tunturin rinteeseen. Aurinko laski hiljalleen takanamme, pysähtyessämme lepäilemään taukopaikoille seurasimme pilvien värjäytymistä sinisistä punertaviksi.

DSC_1140
DSC_1154 DSC_1157
Tuuli yltyi, mitä korkeammalle pääsimme. Hiljalleen kansallispuiston maisemat laajenivat laajenemistaan ja huipun lähellä pysähtyessämme katsomaan maisemia sumu näytti peittävän lähitunturit.

Riemu repesi päästyämme huipun kivikasan luokse. Tuli jälleen kylmä tuulessa, mutta söimme lupaamani pullat huipulta löytyneellä tuolilla. Maisemat olivat mykistyttävän upeat.

Pikku-J napsi kamerallani jälleen vauhdikkaita kuvia ja hänen pyynnöstään lähdimme kulkemaan alaspäin.

DSC_1164 DSC_1178
Paluumatkalla oli pientä väsymystä ilmassa ja olen useamman kerran Kiilopään valloituksen jälkeen kuullut, ettei Pikku-J ”enää ikinä” lähde kanssani kyseisen tunturin huipulle. Mikä tahansa muu käy.

Kiilopää sopii mielestäni myös pienemmällekin lapselle, mutta kiirettä ei kannata pitää ja mukaan on otettava kantoväline alle kolme vuotiaalle. Riippuu toki lapsesta.

Tunturi on myös talviaikaan suosittu käyntikohde, etenkin revontulien metsästykseen. Olen itse kerran käynyt asiakkaiden kanssa rinteessä etsimässä taivaan loimuja, emmekä olleet tuolloinkaan ainoat paikalle eksyneet.

Postaukseni Nuku Yö ulkona – tapahtumasta.

#NukuYöUlkona Kiilopään Metsähotellissa

DSC_1089 DSC_1084
DSC_1100
Lauantaina ajelimme Pikku-J:n kanssa Utsjoelta Kiilopäälle Suomen ladun järjestämälle Nuku yö ulkona – tapahtumaan. Suomen luonnon päivänä järjestettävä Metsähotelli oli tänä syksynä Kiilopään lisäksi myös Oittaalla.

Jo neljättä kertaa järjestettävä Nuku yö ulkona- tapahtuma kannustaa yöpymään luonnossa retkeilymajoitteessa taikka suoraan paljaan taivaan alla. Metsähotellissa yöpyminen joko omassa majoitteessa tai ilmottautuessa  varatussa majoitteessa oli täysin ilmaista.

Kiilopäälle saapuessamme meidät ohjattiin auton kanssa Metsähotellin asiakkaiden parkkipaikalle. Jännittävyyttä ajomatkaan lisäsi pienen joen ylitys autolla, viereisen sillan rakenteet eivät kestäneet autojen painoa. Suuntasimme pojan kanssa suoraan parkkipaikalta teltta-alueelle ja aloimme etsiä majoitteellemme paikkaa.

Ilmottautuminen jäi meillä välistä, kun en ollut ymmärtänyt parkkipaikalle ohjanneen henkilön ohjeita oikein, hieman ihmettelin että näinkö sitä vaan astellaan alueelle…

Metsähotellissa oli suuremman juhlan tuntua. Telttoja oli useita uusista Fjällrävenin Domeista vanhempiin tunnelitelttoihin. Oman telttapaikkamme vieressä oli myös useampi riippumatto ja syvemmältä metsästä löysimme jopa tentsilen!

Mieleeni laskeutui rauha kun kuulin äänen, josta pidän erityisen paljon – tuulen huminan harjuilla. Ruskan värittämä metsä oli kaunis tummista pilvistä huolimatta. Koska menimme Metsähotelliin suoraan parkkipaikalta, emme kävelleet alueen läpi ja pystytin telttamme rinteeseen kun luulin majoitusalueen päättyvän siihen. Ylempää olisi varmasti löytänyt paljon parempia paikkoja nukkua. Nälkä alkoi kurnia pitkän ajomatkan jälkeen, joten heti saatuamme majoitteemme pystyyn suuntasimme nuotiokioskille.

DSC_1082
DSC_1080 DSC_1088
DSC_1095
Vaikka paikalla oli yöpyjiä ja päiväkävijöitä runsaasti emme missään vaiheessa kohdanneet ruuhkaa. Nuotiokioski oli järjestetty hyvin, makkarat, tikkupullat ja mustikkapiirakat sai itse valmistaa nuotion ääressä, mikä oli oikein mukavaa! Valmiina ruokina oli pyttipannua ja makeita lettuja. Omaa mukia käyttäessä sai alennusta kahviin.

Pikku-J oli innoissaan Nuotiokioskin viereisestä muumipolusta ja söi makkaransa raakana, onneksi hän malttoi odotella alueella oman makkarani kypsymistä nuotiolla.

Nuku yö ulkona- tapahtuma oli hyvin lapsiystävällinen. Sekä henkilökunta, että vieraat kohtelivat lapsia hyvin ja juttelivat takaisin puheliaalle pojalleni hänen kertoessaan tohkeissaan tekemistään rasteista.

Muumipolulla pohdittiin retkeilyä ja sen valmistelua, Geokätköily oli mitoitettu pienellekin lapselle sopivaksi ja läskipyöräpisteeltäkin löytyi noin viiden vuoden ikäiselle lapselle sopiva minipyörä, jota Pikku-J ylsi juuri ja juuri ajamaan. Paljasjalkapolku oli ehkä jännittävin rasti minkä teimme. Frisbeegolfiin poitsu innostui juuri ennen rastien sulkeutumista kuuden aikaan illalla.

Vaativimmille rasteille emme osallistuneet. Mikäli olisin ollut yksin liikenteessä olisin joogannut tunturissa, patikoinut, suunnistanut ja maastopyöräillyt. Illalla oli mahdollisuus myös saunoa.

Metsähotellin ohjelma Suomen ladun sivuilla

Päivällisen söimme Kiilopään ravintolassa ja menimme telttaamme lepäilemään hetkeksi ennen illan odotetuinta aktiviteettia – Kiilopään huiputusta. (Kiilopään huiputuksesta kirjoitan erikseen postauksen)

DSC_1122
DSC_1149 DSC_1162
DSC_1168 DSC_1170
Hieman jännitti, jaksaisiko Pikku-J vielä illasta nousta korkean tunturin päälle. Lähdimme matkaan puoli kahdeksan aikaan illalla ja saavuimme takaisin yhdeksän jälkeen. Kiilopään rinteessä pääsimme todistamaan upeaa auringonlaskua, olimme juuri oikeaan aikaan liikenteessä. Huipun taukopaikalla evästimme hieman ennen patikointia takaisin Metsähotellille.

Iltapalaksi söimme Nuotiokioskin pihalla omia eväitämme, letun ja makkaraa. Hämärässä pihan nuotiot loivat leirimäistä tunnelmaa ja oli ilo huomata, kuinka moni oli saapunut istuskelemaan nuotiolle.

Iltapalan jälkeen pesimme hampaat, kävimme ulkokäymälässä ja täytimme vesipullomme paikan ainoasta vesipisteestä. Edelleenkään emme kohdanneet ruuhkaa, vaikka käymälöitäkin oli vain kolme. Poluille tuodut lyhdyt loivat pimeään kaunista tunnelmaa.

DSC_1182 DSC_1183
Kymmenen jälkeen leiripaikkamme lähellä oli meteliä, hiljaisuutta ei oltu määritelty missään. Onneksi viereisissä teltoissa hiljennyttiin pian ja poikakin nukahti pitkän, raskaan päivän jälkeen nopeasti. Itse en taaskaan saanut heti unta, katselin pimeässä taskulamppujen luomia oksien kuvioita telttakankaassa. Kauhukseni vasta tuossa vaiheessa hoksasin, ettemme olleet tosissaan ilmottautuneet missään paikallaolijoiksi! Käväisin sähköpostissa ja löysin roskapostin puolelta Nuku yö ulkona- tapahtuman osallistujakirjeen jossa neuvottiin ilmottautumaan paikalle saapuessa. Hups.

Yö meni heräillessä, hikoilin pakkaspussissani. En osannut arvatakkaan pakatessani että yöllä voisi olla jopa lämmin!

DSC_1188-2
Heräilimme seitsemän aikaan. Pikku-J kurkisteli pussistaan ja kertoi nukkuneensa hyvin. Koska teltta oli rinteessä, olimme molemmat valuneet teltan toiseen kylkeen yön aikana. Poika katseli piiretyitä samalla kun kasailin kamppeitamme aamupalaa varten kasaan.

Heti ensimmäiseksi kävimme ilmottautumassa osallistujiksi tapahtumaan. Onneksi myöhäinen ilmottautuminen ei haitannut! Haimme Nuotiokioskista makoisaa aamupalaa ja söimme toisen lapsiperheen seurassa nuotion vieressä hyvin haudutettua puuroa mustikoilla, sämpylää ja kananmunaa. Kahvi maistui mahtavalta.

Haikeana katselin aluetta. Pidän kovasti Urho Kekkosen kansallispuistosta ja tiesin jääväni kaipaamaan sen luontoa. Kävelimme metsän halki teltallemme ja aloin pakkailemaan kamppeitamme.

Ensimmäinen yömme Metsähotellissa oli onnistunut, kiitos tapahtuman järjestäjien! Tunsin olomme tervetulleeksi ja muiden osallistujien hymyt kertoivat että myös moni muu piti tapahtumasta.

Kun kirjauduimme ulos hotellista vannoin palaavani takaisin myös ensi kesänä. Pikku-J:kin on innoissaan lähdössä mukaan, Kiilopäälle tosin hän ei enää aijo kiivetä.

Tapahtuma sopii oikein hyvin perheille, aikuisille ja yksin yöpyjille. Tekemistä riittää jokaiselle ikäryhmälle. Ilmottautuessa tapahtumaan pystyy määrittelemään ryhmän osallistujamäärän, jonka mukaan majoite järjestetään mikäli ei omista omaa majoitetta. Muut yöpymisvälineet on oltava omasta takaa.

Lähde: www.suomenlatu.fi