Hiihtoretki Karigasniemen Ruktajärvelle

DSC_4721
DSC_4724

OACin 160 senttiset sukseni tulivat huollosta sopivasti edeltävänä iltana kun oli tarkoitus lähteä viettämään tammikuun yötä luontoon. Aluksi suunnittelin telttaretkeä Skaidijärvelle Nuorgamiin, tuulisen sään takia hautasin suunnitelmani ennen kuin edes ehdin pakata.

Kotona lähtöaamuna pakkasta oli kymmenisen astetta, Sulaojan parkkipaikalla Karigasniemellä kiristyneen pakkasen tunsi sormenpäissä kiristellessäni ahkion nyörejä varusteiden ympärille. Auton jättäminen parkkiin kylmää yötä vasten epäilytti, liekkö pääsen kotia seuraavana päivänä.

Talvella Ruktajärvelle kannattaa hiihdellä kelkanjälkeä pitkin. Aloitin matkani Sulaojan parkkipaikalta ja hiihtelin tien vartta kilometrin verran Luomusjärville vievän pyöräilyreitin varteen (linkki risteykseen karttapaikka.fi-sivustolle). Moottorikelkan jälkeä pitkin oli mukava hiihdellä, ensimmäisen mäen jälkeen jälki jatkuu jänkiä pitkin tehden reitistä entistä helpomman. Matkaa jänkiä pitkin hiihtämällä kertyy noin 10km suuntaansa. Vähälumisen talven takia mäen päällä oli kuitenkin risteys, josta lähdin hiihtelemään oikeanpuolimmaista jälkeä pitkin.

DSC_4739
DSC_4740

Oikeanpuolimmaisen reitin valinta oli virhe. Reitti kulki harjuilla, hiki virraten kiipeilin mäkiä ylös ja tuskastelin päivän hämärtyessä. Pitäessäni taukoa näin silmänurkassani liikettä ja järkytyin nähdessäni suuren hirven juoksevan jängällä tulosuuntaani. Pasmat menivät sekaisin ja tein mielessäni hirven näkemisestä härkäsen. Tein suunnitelmaa miten toimia mikäli kohtaan aggressiivisen hirven (jep) ja toivoin parasta. Laskeva aurinko loi kauniita värejä taivaalle,niiden kuvaaminen rauhoitti.

Ala- ja ylämäet jatkuivat Luomusjärville saakka. Jalkani olivat aivan puhki ja pidin pienen juomatauon rannalla. Kauaa en voinut pysyä paikoillani hikoilun takia, että harmitti! Hikoilua pitäisi välttää talvella vaeltaessa.

DSC_4744
DSC_4747
DSC_4749

Stuorrajávri oli nimensä veroinen (stuorra = suuri). Jännitti hiihdellä suuren järven jäällä, luotin sen kestävyyteen lukuisten moottorikelkan jälkien perusteella. Ohitseni ajoikin yksi, kuski pysähtyi kysymään olenko nähnyt muita järvellä. Vastasin kieltävästi ja hiihto jatkui. Oli mukavaa saada tietää että lähistöllä on muitakin, vaikkakin järven toisessa päässä.

Neljän kilometrin hiihtäminen järvellä oli kylmää puuhaa. Vaellusreitti menee Luomusjärvien välistä harjua myöten ja Stuorrajárven rannalla menee mönkijäura, jota myöten kävelin lokakuun yöreissun yhteydessä.

Havaitsin järven koillisnurkassa liikettä. Pienellä zoomailulla hitaasti liikkuva asia paljastui toiseksi hiihtelijäksi. Olisikohan hän se jota moottorikelkkailija etsi? Pian järvelle ilmestyi toinenkin hiihtelijä.

Nenänpää palellen aloin viimein lähestyä rantaa. Suuri helpotuksen tunne valtasi kropan selviydyttyäni talven ensimmäisestä järven ylityksestä. On näköjään paljon asioita joita pelkään luonnossa.

Jutustelin hetken toisen hiihtäjän kanssa ennen kuin nousin maihin, kävi ilmi että tuvassa olisi porukkaa pitämässä taukoa – pääsisin heti lämpimään! Maisema oli värjäytynyt vaaleanpunaiseksi enkä malttanut olla kuvaamatta tuvan ympäristöä.

DSC_4753
DSC_4758

Tuvassa tosiaan oli muitakin. Kostea lämpö sai aluksi pitämään hiihtokamppeet ylläni, olin likomärkä alun hikoilusta, paha virhe. Jotenkin en uskonut että yli -20 asteen pakkasilla villapaita olisi liikaa kuoritakin alla.

Join teetä keskustelun lomassa. Autiotupa on kymmenelle hengelle, mutta ilman koronaakin nafti niin suurelle henkilömäärälle. Tuvalla oli paljon kaasupatruunoita, kaikkea retkeilijöiden jättämää ruokatarvetta ja muutama paistinpannu, kattilat puuttuivat. Onneksi olin ottanut mukaani trangian pienen kattilani jolla vesien sulattelu lumesta onnistui nopeasti. Seinällä ollut vuoden 2013 Metsähallituksen asiakaskyselyn palautuslaatikko huvitti, harmi ettei lomakkeita enää ollut.

Illan ohjelmaan retkeilijöiden lähdettyä kuului puiden haku. Ruktajärvellä puut olivat paksuja ja suurikokoisia pökkelöitä, kirvestä sai heiluttaa väsymiseen saakka. Katselin halkopinoani tyytyväisenä, juuri oikeanlaista puuhaa tammikuiselle yöretkelle. Yksi halottu pökkelö riitti kaminalliseen.

DSC_4759
DSC_4768

Syömisen lomassa tein jotain, mitä en yleensä luonnossa tee. Katselin Netflixiä. Kyllä, Ruktajärvellä kentät toimivat loistavasti. Queens gambit oli oikein loistavaa ajanvietettä pakkasen paukkuessa tuvan seinissä.

Kamiinan palettua loppuun kylmyys hiipi tupaan nopeasti. Lueskelin kirjaa makuupussissa untuvatakki päälläni, vasta nukkumaan mennessä laitoin kamiinaan uudet tulet. Exped- ilmapatjani alle olin ottanut mukaan eristepatjan joka toimi hyvin yön yli. Nukuin myös kahdella makuupussilla.

Uni oli levotonta, kylmyys piti hereillä. Viiden aikaan hyökkäsin ulos pusseista laittamaan kamiinaan täyden lastin puuta. Herätys soi kahdeksalta, oli jälleen tullut kylmä. Tein varmaan henkilökohtaisen pukeutumisen ennätykseni kahmiessani kaiken lämpimän ylleni. Illalla olin jättänyt lähettyvilleni untuvatakin, toppahousut ja lisävillapaita toimitti tyynyn virkaa.

Jos edeltävästä kappaleesta ei käynyt ilmi että oli kylmä, mainitsen nyt vielä kerran että oli KYLMÄ. Ulkona nenänpäämittauksen perusteella pakkasta oli ainakin -25 astetta. Oli pimeää, mutta yöllä laskeutuneen usvan pystyi erottamaan. Pihalla ei nähnyt muutamaa metriä pidemmälle.

DSC_4777
DSC_4780

Aamupalaksi nautin ”lisää vain vesi”- 600 kalorin myslin ja kamiinalla lämmittämäni voileivän. Talvella suosin mahdollisimman helppoja eväitä.
Energian virratessa sisuksiin aamun kohmelo alkoi väistyä. Selkä oli kuin yhtä korppua epämukavan yön jäljiltä. Kävin ulkona tekaisemassa ahkiollisen halkoja täyttäen tuvan halkokorin kukkuralleen. Tein reilusti kiehisiä seraavalle yöpyjälle, tapanani on jättää tupa sellaiseen kuntoon missä toivon sen olevan saapuessani sinne itse.

Sumu väistyi hiljalleen kellon lähestyessä kymmentä. Aamuhämärässä hiihtely oli tunnelmallista sinisen ja pinkin värittäessä taivasta valkoisten tunturien ympäriltä. Stuorrajávrilla hiihtely oli rentoa, rannalle päästessäni koetin onneani ja valitsin toisen kelkanjäljen hiihdettäväksi. Tällä kertaa valinta oli oikea ja sain nauttia mäettömästä maastosta aina alun ensimmäiseen mäkeen saakka.

Pelko hirven kohtaamisesta pyöri mielessä. Lukuisat hirvenjäljet risteilivät metsästä jängille, tuoreita en havainnut.

Lähellä tietä metsästä hyppelehti esiin veikeän oloinen lintukoira. Se pysähtyi äkisti paikoilleen nähdessään minut ja jatkoi juoksenteluaan ympärilläni hetken ihmeteltyään. Koira kulki mukanani tielle saakka, kauhuissani seurasin sen pomppimista autotiellä. Pakkanen oli selvästi kovempi tiellä kuin metsässä, sumu peitti tien jo kahdenkymmenen metrin säteellä. Viitoin ohiajaville autoille varoittaakseni koirasta, kaivelin jo puhelintakin esille näpytelläksi Facebookiin ilmoituksen yksinäisestä kaverista. Sormien jäädyttyä tunnottomiksi vierelleni ajoi auto, jonka kuski noukki koiran kyytiinsä. Luojan kiitos!

Lämmittelin sormiani hanskan sisällä hiihdellessäni autolle viimeisen kilometrin aikana. Sumu oli vuorannut auton valkoisella kuorrutteella, käynnistäessä moottori köhi mutta jaksoi hurahtaa käyntiin hetken nytkyteltyään. Raappaa en löytänyt, ikkunat sain puhtaaksi 2019 kesällä autoon jääneellä tuttipullon korkilla, krääsää kannattaa säilyttää penkin selkämyksen pussissa…

DSC_4751

Tammikuun yöretki oli hyvää harjoittelua maaliskuun hiihtovaellusta varten. On opittava pukeutumaan niin ettei hikoiluttaisi mäissä. Tarvitsisin myös paremman pipon ja ohuet sormikkaat hanskoihin. En kovin paljoa tykkää ”lisää vain vesi”- pussipastoista, talvella ne ovat kätevä ratkaisu lounaaksi kesken hiihdon.

Teksti vuoden 2020 haasteöistä

Kaamoshiihto Urho Kekkosen kansallispuistoon 17-18.12

DSC_4569
DSC_4575
DSC_4582

Yksi asia minkä jokaisen tulisi kokea, on kaamos. Katsokaa nyt kuinka kaunis se parhaimmillaan voi olla!

Minulla kävi tuuri selkeän sään suhteen. Lähdin torstaina aamusta hiihtelemään Kiilopäältä kohti Suomunruoktun autio-ja varaustupaa puoli yhdentoista aikaan. Madellessani Rautulammen hiihtoreittiä pitkin kohti Niilanpäätä ohitseni kiiti vanhempi rouva kertoen edeltävien päivien olleen harmaita ja leutoja, pakkasen laskiessa taivas avautui paljastaen kauniit kaamoksen värit.

Vuoden kestänyt nuku joka yö ulkona vähintään kerran – haaste alkoi lähestyä loppuaan. Tahdoin viimeisen haasteyön olevan ikimuistoinen, joten en tyytynyt yöpymään kotipihalla teltassa vaan varasin itselleni paikan Suomunruoktun varaustuvasta.

Ahkion aisat vääntyivät rikki Hetta-Pallas hiihtovaelluksellani, olin varautunut köysivetoon mutta löysinkin muuttokuormasta hiilikuituiset aisani. Mukana ei ollut paljoa tavaraa, vain yöpymisvarusteet, ruoka ja paljon lämmintä.

DSC_4588
DSC_4584
DSC_4594

Suurin huoleni oli joutua hiihtämään pimeällä. Olin pettynyt hiihtovauhtiini, olin laskenut kulkevani kolmisen, ellei jopa nelisen kilometriä tuntiin. Todellisuudessa kolmeen kilometriin Niilanpäälle oli mennyt puolentoista tunnin verran. Hiihdettävää suuntaansa kertyi 13 kilometriä.

Arvoin hetken kulkusuuntaa päästessäni risteyskohtaan jossa olisin voinut seurata Rautulammen hiihtouraa vielä hetken ja laskea kurua myöten Suomunlatvan laavulle. Suoraan merkitsemättömälle reitille lähtevällä hangella erottui juuri ja juuri moottorikelkan jäljet. Päätin lähteä seuraamaan jälkeä, se kulkisi tuttua reittiä pitkin. Otin GPS:n käyttööni, olin kuitenkin laittanut toisen pattereista väärinpäin ja sitä irrottaessani onnistuin saamaan muistikortin suojan irti. Jes, eipä gepsillä ilman karttaa tehnyt oikein mitään…

Edessäni aurinko näytti laskevan jossain Nattasten takana. Kun käännyin katsomaan taakseni, kaunis vaaleanpunainen taivas katsoi takaisin. Hämmentyneenä kaamoksen kauneudesta hukkasin jäljen ja yhtäkkiä löysin itseni syvänteestä joka jatkui pitkälle tunturin rinteeseen. Pieni epäillys valtasi mieleni, nyt oli oltava tarkkana suunnistuksen suhteen kun gepsiäkään en saanut käyttööni sormien jäätyessä yrittäessäni korjata muistikortin suojusta.

Rinne oli täynnä porojen jälkiä. Päättäväisesti, pieni kauhu takaraivossani hiihtelin alemmas kuullessani miehen puhetta. Katselin ympärilleni nähdäkseni kulkijan. Kylläpä tunturissa kaikuu. Pian osuin takaisin tuulen puhaltamalle huoltoreitille ja samalla erotin kaksi hiihtäjää koirineen rinteestä.

DSC_4597
DSC_4600

Hiihtäjät kertoivat tulleensa Suomunruoktulta, saisin hiihdellä selviä jälkiä seuraten tuvalle saakka. Mikä onni! Olisi myös harjoituksen kannalta tehnyt hyvää hiihdellä ilman jälkiä. Rankan alkupätkän jälkeen pääsin lepuuttamaan rasittuneita reisiäni (oikeassa jalassa on ”joku tulehdustila” mihin olen vetänyt buranakuurin ja venytellyt tehostetusti, lisäksi molemmat ovat jumissa jatkuvasti eivätkä oikein nouse yhtä reippaasti kuin ennen… Kolmekymppiset lähestyvät) lasketellessani mäkeä alas Suomunlatvan laavulle saakka.

Mukanani oli Spot- hätälähetin (linkki varuste.net sivulle). Sillä saan hälytettyäni itselleni apua kentättömilläkin alueilla, ilmoitus kulkee satelliitin kautta hätäkeskukseen antaen koordinaatit sijainnistani. Spotilla pystyn myös erikseen hälyttämään apua pelkästään Juhikselta halutessani ja ilmoittamaan taukopaikkani sekä perille pääsyni. Hiihtoreissuni aikana lähetin kaksi taukoilmoitusta ja yhden ”tupailmoituksen” joka ei koskaan päätynyt Juhikselle asti.

Suomunlatvalla havaitsin illan hämärtyneen reilusti. Pakkanen alkoi kiristyä ja oli jatkettava matkaa.

Vastaani metsässä hiihteli mies, joka ilmoitti käväisevänsä kentällisellä alueella saadakseen laitettua viestiä kotiin. Hän kertoi palaavansa autiotuvalle illan aikana ja uumoili toisenkin hiihtäjän jäävän Suomulle yöksi. Oli mukava saada tietää etten olisi täysin yksin tuvalla.

Viimeinen neljän kilometrin matka meni haaveillessa. Jossain vaiheessa havahduin ja tajusin hiihdelleeni pienen ikuisuuden. Väsymys alkoi tosissaan tuntua jaloissa. Ennen tupaa pysähdyin hyvänolon tunteen pyyhkäistessä kehoni läpi. Tämä se vasta on elämää!

DSC_4606

Tuvalle päästyäni ykkösprioriteettina oli saada tulet kamiinaan. Edeltävät vierailijat olivat jättäneet hyvät sytykkeet. Söin hieman ja laittelin kampetta paikoilleen. Tupa lämpeni hitaasti, joten pysyin liikkeessä. Kävin laittamassa autiotuvankin puolelle tulet, tuntui itsekkäältä olla tekemättä niin kun tiesin ainakin yhden saapuvan paikalle.

Ilta meni lueskellessa ja syödessä. Käväisin ennen nukkumaan menoa ulkona hengittelemässä kiristyvää pakkasta, samalla ihaillen kirkasta tähtitaivasta. Yöllä pakkanen laski jonnekin -25 asteen tienoille, viiden aikaan jouduin laittamaan kamiinaan uudet tulet.

Heräsin aamulla autiotuvan puolelta kuuluvaan kolisteluun. Nousin pussista vasta herätyksen soidessa kahdeksalta. Yöunta kertyi 11 tunnin verran, ei paha.

DSC_4607

Aamuaskareissa en pitänyt kiirettä. Hain seuraaville puita, pienin osan ja tein sytykkeet valmiiksi. Tapanani on jättää tupa siihen kuntoon, missä toivoisin sen olevan saapuessani paikalle.
Pimeys alkoi muuttua hämäräksi vasta yhdeksän jälkeen. Pihalla törmäsin autiotuvan puolella olleeseen koiraan ja omistajaansa, juttelimme hetken ja lähdin hiihtelemään edeltä. Edeltävän päivän kauniista kajosta ei ollut jälkeäkään, harmaan eri sävyt olivat päivän teema.

Suomunlatvan laavulla pidin pienen tauon ja lähdin hiihtelemään perässäni tulleen vaeltajan saattelemana. Hänen koiransa ei tahtonut liikahtaa mikäli ei saanut kulkea perässäni, joten sain loppukilometreille seuraa. Koiralla oli paljon samanlaisia luonteenpiirteitä kuin Kiiskillä, tuli jopa ikävä kun hikoillen nousin rinnettä ylös koiran haukkuessa kannustavasti perässäni.

Rinteessä tuuli yltyi, olin tehnyt virheen pukeutuessani lämpimästi – suojatessani kasvojani kylmältä takin sisällä vallitseva trooppinen ilmasto pyrki ulos kylmään pakkasilmaan. Olin tehnyt virheen hikoillessani rinteessä, ilman taukotakin esiin kaivamista tauon pitäminen ei tulisi kuuloonkaan.

Koira perässäni hiihtelin Kiilopäälle saakka. Vastaan tuli useampi ahkio perässään hiihtelevä porukka, olimme tunturissa sopivaan aikaan kun ruuhkaa ei vielä ollut. Sanoin heipat koiralle ja tämän omistajalleen, vaeltamisessa ja retkeilyssä yksi parhaimmista puolista on erilaisten ihmisten kohtaaminen ja hetken yhdessä jutustelu sekä ongelmien ratkominen (esim. case Lankojärvi).

Urho Kekkosen kansallispuiston talvinen yöretki oli omiaan tuomaan rohkeutta maaliskuussa koittavalle hiihtovaellukselle.

Linkki Suomunruoktun autiotuvalle karttapaikka.fi:ssä

Postaus Suomunruoktulta kesältä

Vuoden 2019 poiminnat

DSC_9723 DSC_9894
Tämä kulunut vuosi oli kaikkea muuta kuin mitä olin kuvitellut. Luulin etten retkeilisi paljoa saatika yöpyisi luonnossa montaakaan kertaa vauvavuoden aikana, mutta sainkin onnekseni kokea monia upeita luontohetkiä yksin, Erätoverin ja perheen kanssa. Jos tämä ”välivuosi” oli näin upea, millainenhan vuodesta 2020 on tulossa?

Vauvavuosi ei ole vielä onneksi ohi, mutta palasin vuoden lomilta takaisin työelämään. Vapaa- aikaa on vähemmän, mutta enköhän jotenkin onnistu yhdistämään työt, perheen ja retkeilyn- kuten aina ennenkin.

DSC_9950 DSC_0082
Miltä vuoteni sitten näytti?

Blogin postaukset vuosittain löydät sivun oikeasta ylälaidasta.

Tammikuussa pidin tarkoituksellisen blogiloman. Vauva syntyi kuun lopulla.

Aloitin ulkoilun heti. Vauvakin pääsi pilkkireissulle jo alle kuukauden ikäisenä, aivan kuten veljensäkin. Helmikuussa kirjoitin postauksenSeikkailufiiliksestä ja perheen ensimmäisestä yhteisestä pilkkiretkestä.

Maaliskuussa jatkettiin pilkillä käyntiä ja kirjoitin postauksen nolosti päättyneestä kelkkareissusta, kun käveltiin Pikku-J:n kanssa pimeässä kotiin tunturista.

DSC_0232 DSC_0473
Huhtikuisella hiihtoretkellä kuvittelin olevani talvivaelluksella. Enpä tuolloin arvannut että seuraavana talvena olisin jo varannut itselleni Hetta-Pallaksen hiihtovaelluksen! Huhtikuussa sanoin myös heipat pilkkimiselle ja innostuin kaivelemaan hankia.

Toukokuussa kohotin kuntoani luonnossa. Kuntoni on nyt aikalailla samassa pisteessä kuin mitä se oli ennen raskautta ja suurin työ on tehty kulkemalla luonnossa. Täällä on niin paljon korkeuseroja, ettei paljoa tarvitse kyykkäillä kotona.

Kesäkuu oli ihanaa aikaa aikaisen kevään ansiosta. Retkeilin paljon, muunmuassa Erätoverin kanssa Silkeájalla Kevon luonnonpuistossa.

DSC_1149 DSC_1440
Yksinvaeltaminen on asia jota harjoittelen. Heinäkuussa ylitin itseni ja vaelsin Kuoppilaksen autiotuvalle omia reittejäni pitkin. Reissu oli suuri harppaus kohti ensi kesän vaellusta.

Elokuussa meillä oli viimeinkin uusi teltta käytössä ja lähdin Pikku-J:n kanssa yöksi Nuorgamin Skaidijärvelle. Yksi asia mitä tahdon ensi kesänä tehdä enemmän on ehdottomasti telttailu pojan kanssa kaksistaan. Vauva pääsee mukaan muutaman  vuoden päästä. Elokuun lopulla vierailtiin #Nukuyöulkona – tapahtuman metsähotellissa Kiilopäällä. Toivottavasti pääsemme sinne myös ensi vuonna!

Syyskuussa iski paha telttailukuume.Extempore pakkasin rinkan ja vaelsin taas Kuoppilaksen autiotuvalle Kiiskin kanssa ja yövyin ensimmäistä kertaa yksin pimeässä(tai no yksin ja yksin, olihan siellä muitakin vaeltajia.)

DSC_1586 DSC_1607
Uskomattomat revontulet kävin kuvaamassa lokakuussa. Tilanne oli mieleen jäävä taustalla soivien kirkonkellojen ansiosta.

Marraskuussa oli kamalat pakkaset, ne eivät onneksi estäneet ulkoilua. Utsjoen törmä on kaunis paikka.

Joulukuussa olen ulkoillut, mutten kameran kanssa. Kävin hiihtelemässä itsenäisyyspäivänä ja pääsin ihailemaan kauniita kaamoksen värejä.

DSC_1847Kulunut vuosi on ollut oikein mahtava. Elämästä saa kaiken irti parhaiten retkeilemällä!

Ensi vuodelle minulla on haaveita. Tahtoisin hiihtää Hetta-Pallaksen, vaeltaa Sokostille ja toteuttaa Facebook-ryhmän ”Nuku vähintään yksi yö ulkona joka kuukausi 2020” -haasteen. Tuo joka kuukausi ulkona yöpymisestä on täysin mahdollinen suorittaa, mutten tiedä tulenko onnistumaan siinä jokaisena kuukautena jo olemassa olevilla varusteilla. Haaste taitaa kaatua jo tammikuuhun :D.

Hyvää ja oikein onnellista vuotta 2020! 

Muualla Lapissa: Kiilopään valloitus

DSC_1126
Ollessamme Nuku yö ulkona – tapahtumassa Inarissa tahdoin käyttää tilaisuuden hyödyksi ja kiivetä Kiilopää- tunturin huipulle. Tunturi on huimat 546 metriä korkea ja näyttää lähtöpaikalta hyvin korkealta ja vaikeasti saavutettavalta pienelle lapselle.

Ulkonäkö hämää. Kiilopään huipulle menee useampi polku, kuljimme lähtöportilta suorinta ja helpointa reittiä pitkin. Matkaa kertyi suuntaansa noin 2,5 kilometrin verran. Kulkeminen oli 4 vuotiaalle lapsellekin helppoa tasaisen polun, lukuisten taukopaikkojen ja portaiden ansiosta. Jos oikein muistan, muutama vuosi sitten polulle pystyi itse kantamaan sankolla hiekkaa, joka levitettiin ja tasoitettiin kuljettavaksi. Oikaiskaa, jos olen väärässä!

Kiilopää on Urho Kekkosen kansallispuistossa ja on täten suojeltua aluetta. Valmiilla merkityillä poluilla kulkeminen ehkäisee maaston kulumista.

DSC_1119 DSC_1123
DSC_1130DSC_1132Puoli kahdeksalta Nuku yö ulkona – tapahtuman aktiviteettien jälkeen lähdimme matkaan. Pikku-J hieman epäröi myöhäistä ajankohtaa, mutta kulki kamerani kaulassaan reippaasti eteenpäin.

Hämärtyvässä illassa oli tunnelmallista kulkea puurajan yläpuolelle tunturin rinteeseen. Aurinko laski hiljalleen takanamme, pysähtyessämme lepäilemään taukopaikoille seurasimme pilvien värjäytymistä sinisistä punertaviksi.

DSC_1140
DSC_1154 DSC_1157
Tuuli yltyi, mitä korkeammalle pääsimme. Hiljalleen kansallispuiston maisemat laajenivat laajenemistaan ja huipun lähellä pysähtyessämme katsomaan maisemia sumu näytti peittävän lähitunturit.

Riemu repesi päästyämme huipun kivikasan luokse. Tuli jälleen kylmä tuulessa, mutta söimme lupaamani pullat huipulta löytyneellä tuolilla. Maisemat olivat mykistyttävän upeat.

Pikku-J napsi kamerallani jälleen vauhdikkaita kuvia ja hänen pyynnöstään lähdimme kulkemaan alaspäin.

DSC_1164 DSC_1178
Paluumatkalla oli pientä väsymystä ilmassa ja olen useamman kerran Kiilopään valloituksen jälkeen kuullut, ettei Pikku-J ”enää ikinä” lähde kanssani kyseisen tunturin huipulle. Mikä tahansa muu käy.

Kiilopää sopii mielestäni myös pienemmällekin lapselle, mutta kiirettä ei kannata pitää ja mukaan on otettava kantoväline alle kolme vuotiaalle. Riippuu toki lapsesta.

Tunturi on myös talviaikaan suosittu käyntikohde, etenkin revontulien metsästykseen. Olen itse kerran käynyt asiakkaiden kanssa rinteessä etsimässä taivaan loimuja, emmekä olleet tuolloinkaan ainoat paikalle eksyneet.

Postaukseni Nuku Yö ulkona – tapahtumasta.