Pohdintaa pimeän pelosta

DSC_0146 DSC_0110
Heipä hei!

Taas on kulunut aikaa ja vielä 5 päivää pitäisi jaksaa ennen kuin pääsee kotimaastoihin kuvaamaan, hiihtelemään ja tekemään ties mitä mukavaa. Kauheasti on suunnitelmia jäljellä olevalle talvelle, mutta täältä Rovaniemeltä käsin niitä on hankala toteuttaa.

Seuraavien neljän päivän ajan olen tosiaan Rovaniemellä koulun lähijaksolla. Tänään Utsjoella päättyi kaamos ja sainkin ihailla komeaa, matalalla paistavaa aurinkoa Saariselän kohdilla- kameran kotiin jättäminen harmitti toden teolla! Menee nimittäin vielä parisen viikkoa ennen kuin kotona saadaan nauttia taivaalla mollottavasta auringosta.

DSC_0200 DSC_0205
Sairaslomani loppumisen jälkeen ehdin käydä yhtenä iltana hiihtämässä ennen etelään lähtöä ja päätin hiihtää sen ladun pimeän pätkän, josta kerroin aiemmassa postauksessa. En hiihtänyt pätkältä kuin valoisamman kohdan ja nyt jälkikäteen mietittynä pimeä pätkä jolle katulamppujen valo ei yletä on todellisuudessa vain 100 metrin pituinen. Joten enköhän senkin uskalla suksia läpi tässä lähiaikoina…

Mietin tässä eräänä yönä pimeän pelkoni alkua ja mieleeni muistui elämäni pelottavin villieläimen kohtaaminen. Nastolassa järjestetään seurakunnan johdolla joka syksy tapahtuma jossa joukkueittain samotaan pimeässä metsässä läpi yön ja etsitään joukkueiden piilottamia telttoja ja halkoja, sekä vältellään vastustajiin törmäämistä. Olin joukkueeni kanssa haravoimassa pimeää metsää ja satuin olemaan haravan toisessa päädyssä yksinäni, hieman kauempana muista pienen mäen alapuolella. Pysähdyin sähkölinjan alapuolelle lukemaan karttaa ja kuulin vierestäni matalaa murinaa.

Koetin paniikissa sohia huonolla otsalampullani pimeään, mutten nähnyt minulle murissutta eläintä. Lähdin paniikissa juoksemaan mäkeä ylös ja huutamaan joukkuetovereille – törmäsinkin yhteen, joka hetken kanssani kuulosteltua kauhuissaan tuumasi murisijan olevan karhu! Pötkittiin tuli persusten alla karkuun tuota mystistä eläintä ja saavutettiin muut joukkuelaiset.

DSC_0167 DSC_0161
Vielä tänäkään päivänä en tiedä mikä eläin meille pimeässä murisi. (Karhu se nyt tuskin oli) Kuuntelin kotona moneen otteeseen netistä löytyviä ääninäytteitä ja vain villisian murina muistutti yöllä kuulemaani ääntä.

Sitä en tiedä oliko öinen kohtaaminen syy pimeän pelkoni alulle vai pelkkä osasyy mutta uskon kenen tahansa pelästyvän samankaltaista sattumaa :D!

Vuoden 2017 tavoitteenani on siis päästä eroon pelostani. Pelkään myös kuollakseni törmäämistä suurempaan villieläimeen – kuten karhuun tai ahmaan – ja tämä tapaus todellakin taitaa olla painajaisteni ja pelkojeni alkulähde.

Kaldoaivi tammikuussa

DSC_0218 DSC_0238
DSC_0023Kaivoin ulkoisen kovalevyn esille ja aloin fiilistellä menneiden vuosien kuvia. Nämä postauksessa näkyvät kuvat on otettu 2014 tammikuussa ja nyt uudelleen muokattuja. Tällä reissulla olimme tunturissa viitenä päivänä putkeen, yli 25 asteen pakkasissa.

Reissu oli yksi parhaimmista mitä Utsjoella asuessa on tullut tehtyä – ajeltiin pitkin Kaldoaivia ja ihasteltiin kaamoksen värejä laidasta laitaan.

DSC_0244 DSC_0028
DSC_0030Meillä oli vaikka mitä kivoja suunnitelmia uudelle vuodelle jota varjosti ennen joulua sairastetut flunssat ja vatsataudit. Uutta vuotta edeltävänä iltana mulle nousi kuitenkin kuume ja siitä lähtien olenkin istunut kotosalla ja odotellut parantumista kuumeisesta yskästä.  Edelleen olo on todella väsynyt ja huomaa kyllä että on tullut sairasteltua kuukauden aikana oikein kunnolla.

Tänään onneksi oli viimeinen päivä sairaslomaa ja huomenna koittaa arki. Tai arki ja arki, olen yhden päivän töissä ja lähden pojan kanssa etelään mun vanhempien luokse viideksi päiväksi!

DSC_0013 DSC_0113
DSC_0240Ja ettei tästä blogitauosta tulisi liian pitkä, lähden 16. päivä Rovaniemelle viideksi päiväksi koulun lähipäiville! Mua harmittaa että tää tammikuu on alkanut näin ja tulee jatkumaan vielä jonkin aikaa vähäisenä tunturissakäymisellä, yleensä tammikuussa oon käynyt paljon lumikenkäilemässä ja kuvaamassa loppuvan kaamoksen värejä.

Onneksi mulla on nyt tallessa vanhempia kuvia, joita tuun lisäilemään blogiin tämän hiljaisen ajan aikana.

Kommentoida muuten voi klikkaamalla otsikosta artikkelin auki, tekstien lopusta löytyy kommenttikenttä :). Otan neuvoja vastaan, että miten sen saisi kätevämmin tähän näkyviin!

*kuvat ovat ottamiani

Vuosi 2016

Elämäni ehkä kiireisin vuosi on viimein vaihtumassa toiseen, vielä kiireempään vuoteen. Maaliskuussa aloitin työt nykyisessä työpaikassani samalla kun poikani täytti vuoden. Syksyllä kuvioihin astuivat oppisopimuskoulutuksen lähijaksot Rovaniemellä ja siellä tulikin muutama viikko istuttua tiheään tahtiin elo-syyskuussa.

Perhe, opiskelu ja työ on sitä mitä tällä hetkellä tahdonkin, mutta pakko myöntää että vähentynyt aika luonnossa liikkumiselle harmittaa. Vuosi 2017 tulee olemaan tuplaten kiireempi kuin tämä vuosi – mutta mulla sentään on ihan oikea kesäloma tiedossa!

Tähän postaukseen olen kerännyt kuvia menneiltä reissuilta. Harmi, että talven kuvat ovat jossain hyvin jemmattuna ulkoisella kovalevyllä…

Kaldoaivin erämaa

dsc_2768

dsc_3037dsc_3093dsc_3102dsc_3103dsc_3140dsc_3180
Hdsc_3632

Paistunturin erämaa

dsc_3301dsc_3344

Kuvat Kaldoaivin erämaasta Skoarrajávrilta, Vuokŋoljávrilta ja Bársilta. Paistunturin puolen kuvat Goahppelašjávrilta.

Vanhasta blogistani voi käydä lukemassa menneistä reissuista. Tästä linkistä löytyy tammikuinen lumikenkäreissu Johtalanvárrille, helmikuussa nautimme nousevasta auringosta Kaldoaivilla, kesäkuun lopussa yövyin Skoarrajávrilla, elokuussa vaelsin parhaimman vaellusystävän kanssa Paistunturin erämaassa, syyskuussa ylitimme itsemme ja vaelsimme Rástegáisálle Norjan puolella – juttu löytyy myös Retkipaikasta. Loka-marraskuu meni hirvijahdissa ympäri Kaldoaivia ja joulukuu nautittiin sataneesta lumesta ja rauhasta.

Toivottavasti ensi vuosi on yhtä tapahtumarikas kuin tämäkin, kiireistään huolimatta. Mulla on suunnitelmissa kesälle vaikka minkä näköistä vaellusta ja seikkailua.

Hyvää uutta vuotta 2017!

 

Pimeän pelko

dsc_4058
dsc_4061Olen vanhan blogin puolella useamman kerran kertonut kuinka pelkään pimeää. Olen lopettanut kauhuelokuvien katsomisen pelkoni takia ja olen päättänyt, että vuoden 2017 loppuun mennessä en enää pelkää.

Lähdin viime perjantai- iltana kuvaamaan revontulia Mantojärven rantaan, jossa valoja ei ole lähimaillakaan. Yleensä olen ottanut mukaani Ledlenserin superhyvän otsalampun jolla tarpeentullen olen tsekannut mutkan takana vaanivat otukset ja kaikki mahdolliset rapinat ja äänet. Nyt puolessa välissä ajomatkaa hoksasin lampun jääneen toiseen autoon. Mietin jo hetken takaisin kääntymistä, mutta revontulet eivät valitettavasti jää odottamaan kuvaajaansa ja päätin selvitä ilman.

dsc_4064dsc_4056
Yllätyksekseni revontulet valaisivat maisemaa sen verran, etten joutunut seisomaan pilkkopimeässä. Parkkipaikan ohitse ajeli lukuisia autoja ja jään pitämät poksahtelut ja rasahtelut eivät aiheuttaneet kuin pieniä sydämensykähdyksiä.

Viime talvena otsalampun jäätyä kotiin jouduin usein pakkaamaan kamppeet kiirellä autoon ja hurauttamaan paniikissa kotiin, usein mielikuvituksen aiheuttaman pelon takia. Nyt eivät mielikuvituskaverit häirinneet.

dsc_4052
Pari viikkoa sitten seisoin ladun pimeän lenkin kohdalla ja katselin edessä olevaa mustaa seinämää. Mikä siinä pelottaa niin paljon? Ok, ilman otsalamppua en ladun pimeälle pätkälle lähde, koska täytyyhän latukin nähdä mutta vielä tämän talven aikana hiihdän sen pätkän pelkäämättä.

Harmi vaan, että eilen tuli katsottua Rare Exports verenhimoisista tontuista. Mutta tuskinpa tontut ja zombiet odottavat juuri minua siellä pimeässä.