52 päivää kaamosta

DSC_7007
27.11. aurinko ei enää nouse horisontin yläpuolelle. Tai no, monessa muussa kunnassa ympäri Suomea näin tapahtuu jatkossakin, mutta täällä meillä pohjoisimmassa kolkassa vuoden pimein aika kestää hyvin pitkään… Meillä on sentään se etu, että poikeuksetta joka vuosi tähän vuoteen mennessä maa on jossain vaiheessa kaamosta peittynyt valoa heijastavaan lumeen joka saa kaamoksen tuntumaan paljon valoisammalta kuin se tosiasiassa onkaan.

Etelä-Suomessa aurinko nousee taivaalle joka päivä, pilvien takaa sitä valitettavasti ei joka hetki pääse ihailemaan. Lumeton, pimeä talvi on varmasti mälsempi kuin lumellinen pimeä. Uskoisin näin.

Tämä on kuudes kaamokseni ja viime vuotinen oli ensimmäinen, joka tuntui lyhyeltä ja valoisalta. Ensimmäinen kaamos oli shokki – en ollut ajatellutkaan, että aurinko ei tosissaan nouse taivaalle _ollenkaan_. Ensimmäinen kerta kun aurinko nousi taivaalle oli mahtava – sitä oli tosissaan kaivattu.

DSC_7244
DSC_7322
Kaamoksella töissäkäynti ja ulkoilu saa arjen luistamaan, upeat revontuli-illat piristävät ja säännöllinen ulkoilu lasten kanssa pakottaa aikuisenkin ulkoilemaan.

Lapset ovat havainnoinneet kaamosta siten, että luulevat nukkumaanmenoajan tulevan nopeammin. Etenkin, jos eivät osaa lukea kelloa. Heillä on ollut hankala hahmottaa ajankulua kun pimeää on jo kahden jälkeen iltapäivällä. Monet kerrat ollaan yllätetty lapset kertomalla, että vielä on vaikka kuinka kauan aikaa leikkiä ennen iltatoimia.

Entäs se kyselyikä? Minne aurinko menee? Miksi aurinko nousee ja laskee? Yritäppä siinä selvittää kolmeveelle, mikä kaamos on. Olen yrittänyt kertoa kaamoksesta pojalle mahdollisimman ikätasoisesti, että koska talvi tulee, aurinko menee nukkumaan ja herää taas keväällä. (Oikeasti en ole jaksanut alkaa selittämään maapallosta ja sen liikkeistä -”mamma, mikä on maapallo?”- + 100 muuta jatkokysymystä.)

Jos pystyisin (ja olisi lunta), hiihtäisin halki  kaamoksen. Esikoisen raskausaika oli kaamoksella rankka (2. kaamokseni), tällä hetkellä en näe pimeyden vaikuttaneen lainkaan mielialaan.  Saa nähdä miten käy, kun tällä hetkellä en pysty kävelemään tasaisellakaan maastolla pitkiä matkoja, luonnon läsnäolo jää siis minimiin.

DSC_7155Muutamat lähes itseselvät vinkkini kaamoksen selättämiseen:

  • Ulkoile!
  • Näe ystäviä, harrasta, poistu kotoa
  • Tuo arkeen valoa: kynttilät, nuotiot, kaamos/jouluvalot
  • Aloita uusi harrastus, joka ei ole riippuvainen kelistä (esim. käsityöt, leipominen)
  • Käännä kaamos positiiviseksi asiaksi (10 syytä iloita kaamoksesta)

Lupaan raportoida kaamoksen päätteeksi, miten pärjäsin ilman säännöllistä retkeilyä ja ulkoilua. Laskettuun aikaan on 74 päivää, josta 52 menee pimeydessä… Kaamos voi tuntua tänä vuonna hyyyyvin pitkältä.

Kaamos on ohi!

DSC_7395 DSC_7383
DSC_7375
17.1 aurinko pilkahti horisontin yllä Utsjoella. 52 vuorokautta kestänyt kaamos päättyi lyhytkestoiseen valonpilkahdukseen.

Ihan vielä aurinkoa ei täältä kylän pinnalta näe, mutta päivien valoisa aika pitenee vauhdilla. Pimeät pakkaspäivät vaihtuvat häikäisevään hangen kimalteluun, kohta saa tosissaan alkaa etsimään aurinkolaseja eteisen kaapista!

DSC_7365 DSC_7384
DSC_7400
Kävin 14. päivä lumikengin geologisen polun huippumerkillä, josta kuvat nappasin. Huipulla tuuli yltyi mahdottomaksi ja kuvien saaminen oli aikamoista taistelua kun samalla sai pitää sekä piposta että kameranjaloista kiinni.

Mie melkeinpä voisin sanoa tykästyneeni jopa enemmän hiihtämisestä kuin lumikenkäilemisestä tänä vuonna! Olenkin jo aikaisemmin maininnut etsiväni itselle uusia suksia, lopulta päädyin lukuisten mielipiteiden ja nettikaupan ohjeistuksen perusteella Oac XCD 160 karvapohjallisiin suksiin! Aluksi olin lyhyempien kannalla, mutta koska haen enemmän välinettä hiihtämiseen kuin lumikenkäilyyn, 160 senttiset ovat itselleni mahdollisesti ne sopivimmat sukset. Ja mitä parasta, niihin tulee ea-bindingit, eli melkeinpä mikä tahansa talvikenkä sopii niihin (elikkä jos J:n kenkä mahtuu siteisiin, hänkin voi käyttää niitä riekkometsällä) eikä erillistä monoa tarvita.

Toivottavasti jo ensi viikon perjantaina pääsisin testaamaan niitä, ja muutaman kokeilukerran jälkeen kirjoittamaan tänne arviota niistä.

Hyvää alkanutta viikkoa!

Kuvina: Sininen hetki

DSC_7269 DSC_7277
DSC_7264 DSC_7262

Sininen peitto peittää maisemat juuri auringon laskiessa, ennen pimeyden laskeutumista mailleen. Sen näkee parhaiten pilvettömällä säällä. Toisessa suunnassa taivas voi olla peittynyt auringon viimeisten säteiden kirjoon.

Tämä ilmiö on jälleen yksi kaamoksen hyvistä puolista. Hetki kestää vain lyhyen ajan, joten sen näkemiseksi kannattaa olla hyvissä ajoin oletetun auringonlaskun aikaan liikenteessä. Sinistä hetkeä käytetään paljon taiteessa ja kirjallisuudessa – enkä yhtään ihmettele!

Kuvina- sarjassa julkaisen maisemakuvia vailla tarinaa.

Loppuaan lähestyvä kaamos

DSC_7254 DSC_7260
DSC_7253 DSC_7247
Kauhea, miten pitkä tauko tänne blogin puolelle onkaan taas eksynyt!

Mitään sen kummenpaa en ole ehtinytkään tekemään, kun joulureissun jälkeen tein pidemmän työputken ja tämän vapaan retkisuunnitelmat menivätkin uusiksi ikävän sattumuksen vuoksi. Koska luonnossa oleminen nostattaa mielialaa, mun oli päästävä haukkaamaan happea vaikkei jaksaminen riittänytkään fyysiseen ponnisteluun.

Vähän jännittynein fiiliksin käynnistin Lynxin (koska en edelleenkään osaa ajaa sillä) ja ajelin ylös tunturiin. Kaukaa etelästä kajasti laskevan auringon valo ja hiljalleen tuuli puhalsi irtolunta ilmaan. Ajelin Johtálanvárrin yli, ohitin Vuolleseavttetvárrin ajaessani Seitikkoniittyä kohti. Badjeseavttet-joen lähestyessä pysähdyin katselemaan kaukana laskevaa aurinkoa. Mieliala nousi kohisten kun eläydyin kuvaamaan upeaa maisemaa, yltyneen tuulen takia lyhyt hetki tuntui haasteelliseksi sormien kohmettuessa kuvatessani ilman hanskoja.

Lunta oli yllättävän vähän. Kelkan jälkiä pitkin ajellessani löysin moniakin kohteita joihin suksikin luistaisi vaivatta, jängät olivat vielä vailla kovettunutta pohjaa.

Kotimatkalla mietin mieltä painavia asioita sinisen hetken laskeutuessa tunturiin. Onneksi meillä on mahdollisuus rentoutua ja mietiskellä asioita näin kauniissa maisemissa. Yksin, keskellä sitä koskemattominta luontoa.

Koen, että itselleni luonto on parasta lääkettä henkiselle hyvinvoinnilleni. Pienikin hetki raikkaassa ulkoilmassa helpottaa. Vaikka tunnen syyllisyyttä siitä, että vapaalla olen ulkoillut mutta joutunut silti anomaan saikkua sen jälkeen, tämä on ollut yksi parantava tekiä käsittelemään aihetta mielessäni.

PS! Kaamosta on jäljellä 12 päivää. Tämä kaamos on tuntunut valoisammalta ja lyhyemmätä kuin edeltävänsä.

 

 

 

Lähiseikkailua Kalkujoenlammella

DSC_7087 DSC_7083
DSC_7093
Tunturialueen vaikutus mielialaan on tsemppaava ja innostava, sen sain kokea jälleen tiisaina kun lähdin kokeilemaan metsäsuksia Kalkujoenlammelle.

Vaikka jossain kaukana nouseva aurinko värjäsikin taivaan upeilla väreillä, mulla oli ärsyyntynyt fiilis jo ennen lähtöä. Suksien kanssa oli ongelmia, viskasin ne kerran hankeen odottelemaan että sain kotoa haettua toiset kengät jalkaani, kaiken tohinan keskellä onnistuin potkaisemaan rukkaseni sisään lunta… Nousu tunturialueelle oli yhtä tuskaa liiallisen vaatetuksen ja poluttomassa hangessa  tarpomisen jäljiltä… Motivaatio oli hieman hukassa.

Mäessä hengästymistä tasaillessani mietin, etten voisi luovuttaa – yleensä kaikki on kääntynyt parhain päin ja harvemmin olen tullut kotiin tunturista ärsyyntyneenä.

 

DSC_7096 DSC_7115
DSC_7105 DSC_7119
Ja kuin kaikissa parhaimmissa retkitarinoissa käy, mielialani kohosi heti kun saavuin viimein poroaidalle jonka kohdilla oli hyvä laittaa sukset jalkaan ja alkaa hiihtelemään kohti puurajaa. Seikkailufiilis valtasi mielen, yhtäkkiä olin keskellä lumista satumaata.

Oli hämärää, hiihtelin suon halki kohti Johtalanvárria. Lukuisat riekkojen jäljet parveilivat ympäriinsä koivikoissa, muutamat ketunjäljet kulkivat niiden lähellä. Pääsin Kalkujoenlammelle ja samoihin aikoihin tunsin kuinka pakkanen alkoi kiristyä taivaan värien hiipuessa vähitellen horisontin alle.

Luonto teki jälleen tehtävänsä – palasin kotiin väsyneenä, mutta hyväntuulisena ja voimaantuneenpana. Suksetkin toimivat hyvin, tuskin maltan odottaa seuraavaa hiihtoreissua! Saa nähdä minne päädyn seuraavilla vapaillani.

Juttu Johtalanvárrista
Kalkujoenlampi kesäkuussa

Vielä on muutama päivä aikaa äänestää Nordic Outdoor Blogger Award 2017 – kisan suosikkia! Lisää kisasta täältä.

Ilo irti kaamoksesta

DSC_7071-2 DSC_7067-2
Kieltämättä sanaa ”kaamos” suussa mutustellessa tulee mieleen vain pimeä, väsymys ja kaamosmasennus, mutta kun olen alkanut korjaamaan ”pessimisti ei pety” ajattelutapaani, päätin listata kaamosajan lystikkäimpiä puolia! Ja hei, kaamos kestää Utsjoella vain hieman yli 50 päivää! Eihän se ole aika eikä mikään…

1. Revontulet ilmestyvät taivaalle aikaisemmin
Ei tarvitse odotella myöhäisiltaan, että olisi tarpeeksi pimeää niiden kuvaamiselle. Ja pienet lapsetkin ehtivät näkemään ne ennen nukkumaanmenoa.

2. Sininen hetki
Päivän ”valoisimman” hetken jälkeen koittava maaginen aika, kun aurinko laskee kauempana kaamosalueen ulkopuolella. Pilvettömällä säällä valoilmiö on parhaimmillaan.

3. Muut taivaan värit, jotka pakkanen saa aikaan
Punaisen eri sävyt valtaavat taivaan. Aamulla on tiedossa auton ikkunoiden raappausta mutta illalla päivällä silmä lepää. Ja silloin vasta onkin upeaa kun kaamos lähestyy loppuaan!

4. Jos vapaapäivänä aikoo ehtiä ulkoilemaan hämärän aikaan (eli kun ulkona näkee vielä jotain) täytyy lähteä heti – lähtöä ei voi viivytellä kovinkaan pitkään kun kuitenkin on kohta pimeää…

DSC_7066-2 DSC_7072-2
5. Auringon puuttuminen taivaalta
Kun ensimmäinen kaamokseni viitisen vuotta sitten oli ohi, oli mieletöntä ilahtua auringon näkemisestä! Sitä ei kaamoksen aikana hoksannutkaan, että koko palloa ei taivaalla näkynyt kertaakaan koko +50 vuorokauden aikana. Kaamoksen päättymisen jälkeenkin saa odotella vielä päiviä ennen kuin aurinko alkaa näkymään tunturien takaa.

6. Jouluvalot
Hyvä syy koristella kotpiha ties millä valoilla, jotta eteensä näkisi klo 15 aikaan lasten kanssa ulkoillessa. Tähän voi laskea myös mukaan kynttilät.

7. Sisäliikuntatunneille osallistuminen ja hiihtäminen
Itselläni ei ainakaan kauheasti nappaa lähteä pimeään metsään samoilemaan ja kylänraitin jatkuva ympärikävely alkaa puuduttamaan, ryhdyn kuluttamaan latua. Hiihtäminen on kaamosajan parasta antia – raitis ulkoilma piristää! Aiempina vuosina olen myös osallistunut joogaan, kuntosalillakin tuli käytyä… Olisikohan aika kaivaa avain esiin?

8. Lenkkeilystä tulee astetta jännempää
Etenkään jos niitä katulamppuja ei ole. Kätevä tapa lievittää pimeän pelkoa, kun et tiedä kuulokkeet korvissa koirasi reagoinnista, mikä ihme sieltä pimeästä on tulossa vastaan…

9. Ei harmita olla aamu- tai iltavuorossa
Kun kuitenkin on pimeä kun pääset töistä!

10. + 50 vuorokauden jälkeen, kun kaamos on viimein ohi
Tajuat jälleen selvinneesi pimeästä aikakaudesta ja tiedät auringon alkavan taas pian paistaa – tunturiin pääsee arkisinkin valoisaan aikaan, kevät lähestyy…

Kaamos on Lapin ainutlaatuinen ajanjakso joka vaikuttaa mieleen ja kehoon erilailla henkilöstä riippuen. Vitamiinit ja kirkasvalolamput auttavat siitä selviytymisessä – mutta aina sekään ei riitä. Kaamoksen aikana luonto lepää – kaipa mekin sitten.

Kaamosajan postauksia;
Vanha blogi – aurinkoa etsimässä
Vanha blogi – Kaamos
Vanha blogi – narinaa kaamoksesta
Vanha blogi – hiljaisuus Kaldoaivin erämaassa 

*Revontulikuvat kuvattu Ailikkaalla 22.11.17

Ps. Nordic Outdoor Blogger Award – lukijaäänestys on auki 3.12 saakka. Käy äänestämässä suosikkiasi!

Pohdintaa pimeän pelosta

DSC_0146 DSC_0110
Heipä hei!

Taas on kulunut aikaa ja vielä 5 päivää pitäisi jaksaa ennen kuin pääsee kotimaastoihin kuvaamaan, hiihtelemään ja tekemään ties mitä mukavaa. Kauheasti on suunnitelmia jäljellä olevalle talvelle, mutta täältä Rovaniemeltä käsin niitä on hankala toteuttaa.

Seuraavien neljän päivän ajan olen tosiaan Rovaniemellä koulun lähijaksolla. Tänään Utsjoella päättyi kaamos ja sainkin ihailla komeaa, matalalla paistavaa aurinkoa Saariselän kohdilla- kameran kotiin jättäminen harmitti toden teolla! Menee nimittäin vielä parisen viikkoa ennen kuin kotona saadaan nauttia taivaalla mollottavasta auringosta.

DSC_0200 DSC_0205
Sairaslomani loppumisen jälkeen ehdin käydä yhtenä iltana hiihtämässä ennen etelään lähtöä ja päätin hiihtää sen ladun pimeän pätkän, josta kerroin aiemmassa postauksessa. En hiihtänyt pätkältä kuin valoisamman kohdan ja nyt jälkikäteen mietittynä pimeä pätkä jolle katulamppujen valo ei yletä on todellisuudessa vain 100 metrin pituinen. Joten enköhän senkin uskalla suksia läpi tässä lähiaikoina…

Mietin tässä eräänä yönä pimeän pelkoni alkua ja mieleeni muistui elämäni pelottavin villieläimen kohtaaminen. Nastolassa järjestetään seurakunnan johdolla joka syksy tapahtuma jossa joukkueittain samotaan pimeässä metsässä läpi yön ja etsitään joukkueiden piilottamia telttoja ja halkoja, sekä vältellään vastustajiin törmäämistä. Olin joukkueeni kanssa haravoimassa pimeää metsää ja satuin olemaan haravan toisessa päädyssä yksinäni, hieman kauempana muista pienen mäen alapuolella. Pysähdyin sähkölinjan alapuolelle lukemaan karttaa ja kuulin vierestäni matalaa murinaa.

Koetin paniikissa sohia huonolla otsalampullani pimeään, mutten nähnyt minulle murissutta eläintä. Lähdin paniikissa juoksemaan mäkeä ylös ja huutamaan joukkuetovereille – törmäsinkin yhteen, joka hetken kanssani kuulosteltua kauhuissaan tuumasi murisijan olevan karhu! Pötkittiin tuli persusten alla karkuun tuota mystistä eläintä ja saavutettiin muut joukkuelaiset.

DSC_0167 DSC_0161
Vielä tänäkään päivänä en tiedä mikä eläin meille pimeässä murisi. (Karhu se nyt tuskin oli) Kuuntelin kotona moneen otteeseen netistä löytyviä ääninäytteitä ja vain villisian murina muistutti yöllä kuulemaani ääntä.

Sitä en tiedä oliko öinen kohtaaminen syy pimeän pelkoni alulle vai pelkkä osasyy mutta uskon kenen tahansa pelästyvän samankaltaista sattumaa :D!

Vuoden 2017 tavoitteenani on siis päästä eroon pelostani. Pelkään myös kuollakseni törmäämistä suurempaan villieläimeen – kuten karhuun tai ahmaan – ja tämä tapaus todellakin taitaa olla painajaisteni ja pelkojeni alkulähde.

Kaldoaivi tammikuussa

DSC_0218 DSC_0238
DSC_0023Kaivoin ulkoisen kovalevyn esille ja aloin fiilistellä menneiden vuosien kuvia. Nämä postauksessa näkyvät kuvat on otettu 2014 tammikuussa ja nyt uudelleen muokattuja. Tällä reissulla olimme tunturissa viitenä päivänä putkeen, yli 25 asteen pakkasissa.

Reissu oli yksi parhaimmista mitä Utsjoella asuessa on tullut tehtyä – ajeltiin pitkin Kaldoaivia ja ihasteltiin kaamoksen värejä laidasta laitaan.

DSC_0244 DSC_0028
DSC_0030Meillä oli vaikka mitä kivoja suunnitelmia uudelle vuodelle jota varjosti ennen joulua sairastetut flunssat ja vatsataudit. Uutta vuotta edeltävänä iltana mulle nousi kuitenkin kuume ja siitä lähtien olenkin istunut kotosalla ja odotellut parantumista kuumeisesta yskästä.  Edelleen olo on todella väsynyt ja huomaa kyllä että on tullut sairasteltua kuukauden aikana oikein kunnolla.

Tänään onneksi oli viimeinen päivä sairaslomaa ja huomenna koittaa arki. Tai arki ja arki, olen yhden päivän töissä ja lähden pojan kanssa etelään mun vanhempien luokse viideksi päiväksi!

DSC_0013 DSC_0113
DSC_0240Ja ettei tästä blogitauosta tulisi liian pitkä, lähden 16. päivä Rovaniemelle viideksi päiväksi koulun lähipäiville! Mua harmittaa että tää tammikuu on alkanut näin ja tulee jatkumaan vielä jonkin aikaa vähäisenä tunturissakäymisellä, yleensä tammikuussa oon käynyt paljon lumikenkäilemässä ja kuvaamassa loppuvan kaamoksen värejä.

Onneksi mulla on nyt tallessa vanhempia kuvia, joita tuun lisäilemään blogiin tämän hiljaisen ajan aikana.

Kommentoida muuten voi klikkaamalla otsikosta artikkelin auki, tekstien lopusta löytyy kommenttikenttä :). Otan neuvoja vastaan, että miten sen saisi kätevämmin tähän näkyviin!

*kuvat ovat ottamiani

Lumikenkäreissu Kalkujoen laavulle

dsc_3987Jo tiistai-aamuna olin käynyt Kalkujoen laavulle vievällä polulla lumikenkäilemässä. Aika tosin loppui kesken ja jouduin jo poroaidalla kääntymään takaisin kotia. Nyt minua odottikin valmiiksi poljettu ura jyrkimmissä kohdissa.

Utsjoen geologinen polku lähtee ”risueläimiltä” kylän tuntumasta ja päättyy pururaalle koulurakennuksen taakse. Itse lähdin polun loppupäästä, kun tarkoituksena oli käydä vain lyhyt reissu kodalle.

dsc_3952dsc_3959dsc_3963Lähdin kotoa 11 aikaan jolloin päivän valoisin hetki alkoi olla käsillä. Lumikenkäilin pururadan viertä (latua tuhoamatta!) polun loppupäähän ja lähdin nousemaan jyrkkää polkua ylöspäin. Onnekseni tiistaina tekemäni polku oli leutojen kelien jälkeen päässyt kovettumaan ja kenkäily kävi kuin leikiten. Tosin olin taas pukenut liikaa päälle ja ensimmäisten metrien jälkeen oli vähennettävä vaatetta.

Geologisella polulla on upeat maisemat ja pysähtelinkin usein ylösnousun aikana ihailemaan hiljaa alempana uinuvaa kylää. Oli sunnuntai-aamu ja sen tosiaan huomasi. Ei kuulunut edes koiran haukuntaa tai autojen hurinaa.

dsc_3967dsc_3970dsc_3988Kenkäilin poroaidalle saakka taukoa pitämättä. Pidin pienen tauon aidalla ja ilokseni huomasin jonkun toisen jatkaneen siitä eteenpäin! Kevyt kenkäily (haha) jatkui kodalle saakka.
Kodalla ihastelin punertavaa taivaanrantaa ja purin tavarani kodan ulkopuolelle. Olen vanhemmassa blogissa päivitellyt omaa hajamielisyyttäni kameravehkeiden kanssa ja tälläkin kerralla jotain puuttui. Tarkoituksenani oli ottaa kuvia kameranjaloilla, mutta eilen illalla revontulijahdista palattuani olin irroittanut kamerasta jalkoihin liitettävän osan ja täten en saanut niitä ollenkaan käyttöön… Eli taas kerran ulkoilutin kameranjalkoja turhaan.

Otin lumikengät pois jalasta, kurkistin laavun sisään ja kirjoitin nimikirjaimet vierasvihkoon. Itse en viihdy laavujen sisäpuolella ja istahdinkin ulos portaalle. Mukana minulla oli lämmitettyä kaarnikkamehua jota siemailin valokuvaamisen lomassa.

dsc_3993dsc_4002Kalkujoenlampi oli saanut päälleen kantavan jään leudoista keleistä huolimatta ja muutamat kelkan jäljet risteilivät sen päällä. Taivas oli pohjoisesta päin kauniin sinertävä ja Johtalanvárri lepäsi paikoillaan hiljaisena.

Aikani kuvattuani ja kaarnikkamehua juotuani pakkasin tavarani, laitoin lumikengät jalkaan ja lähdin samaa reittiä pitkin laskeutumaan alas pururaalle. Alastulo lumikenkäillessä samaa polkua myöten on yleensäkin paljon helpompaa kuin ylösmeno, riippuen toki lumen kovuudesta ja mäen jyrkkyydestä.

Pieni patikkareissu Kalkujoen laavulle oli yhteensä hieman alle 2 km polun alusta laskettuna ja aikaa minulla meni parisen tuntia. Näin kaamoksen aikaan pimeäkään ei ehtinyt hiipiä ylle ja sain nauttia hyvin pienestä pakkasesta punaisen taivaan rinnalla.

 

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.