Tänä vuonna ensimmäinen ”kesäkelin” telttaretki oli toukokuun viimeisinä päivinä. Kesä oli viileämpi kuin kaksi edeltävää (mikä oli todella hyvä asia!) ja sateisempi.
Viime vuosina olen tuskastellut pohjoisen lyhyiden kesien kanssa. Talvi alkaa marraskuussa ja loppuu huhtikuun lopulla jonka jälkeen alkaa rospuutto, jolloin luonnossa liikkuminen on hankalaa.
Kaamoksen kanssa olen sujut – se on kaunista aikaa ja kestää vain pari kuukautta. Päivät alkavat pidentyä vauhdilla.
Tammi-maaliskuu on ehkä parhainta aikaa talviurheilun kannalta, aurinko ei vielä lämmitä hankea pehmeäksi, se kantaa avotunturissa pitkälle eikä pahin vaellussesonki ole päällä. Kutsun tätä aikaa ikuiseksi helmikuuksi. Aika ei tunnu millään etenevän.
Talvi on ihanaa aikaa ja välillä mietin pitäväni talvivaeltamisesta enemmän kuin kesäajan. Silti on hankalaa asennoitua alkavaan talveen.
Vaikka saimme maahan kauniin kerroksen lunta, se kaikki todennäköisesti sulaa vielä pois. Oli ihanaa nousta ylös vaaran rinteeseen ihailemaan auringossa kimaltelevaa hankea, seurata kuinka myräkkä lähestyi Norjan puolelta. Katsoa, miten koira nautti viileästä.
Kohta tunturiin ei enää pääse kävellen. Ennen kuin hanki kantaa menee hetki ennen kuin alkaa houkutella kiivetä rinne ylös kauniiden maisemien pariin.
Lyhyt kesä tuo paineita. Lyhyessä ajassa pitäisi suorittaa kaikki mistä pitkän talven aikana vain haaveili.
Jos kesä on paahtavan kuuma, silloin ei hirveästi jaksa kekkuloida tuntureilla. Kuumista kesistä ei nauti edes luonto.
Lyhyttä kesää osaa arvostaa. Sitä pysähtyy kiville istuskelemaan, hakeutuu kallioiden luo koskettelemaan niiden viileää pintaa ja juomaan kirkkaista kylmistä puroista.
Käyttää kaiken vapaa-aikansa luonnosta nauttimiseen. Uusien polkujen etsimiseen. Kylillä lasten kanssa pyöräilyyn ja joessa uimiseen.
Kesän haikeat hautajaiset vietettiin 10.10. ensilumen laskeutuessa Utsjoelle.
Eräänä lokakuisena aamuna tein kohtalokkaan virheen ja pakkasin kamerani samaan pussiin hillahillopurkin kanssa.
Pari vuotta meni, kunnes sain puhdistettua kamerani, ostettua uuden linssin laajakuvan kaveriksi ja innostuin valokuvaamisesta uudelleen!
Kamerani painaa paljon ja kiinnostuttuani videokuvaamisesta tuntui liian monimutkaiselta kuskata mukana kolmea eri taltiointivälinettä. Siispä kamera sai jäädä matkasta ja puhelinkuvat riittää.
Haikeana olen katsellut blogin vanhempia kuvia ja pohtinut miten saisin samanlaista fiilistä postauksiin, kuin mitä ennen olen saanut. Puhelimessani (Honor Magic 6 pro) on hyvä ja riittävä kamera, näppäryys on kuitenkin johtanut siihen etten enää ole nähnyt vaivaa kuvien eteen.
Keväällä hankin itselleni näppärämmän kokoisen linssin ja putsasimme kamerani hillosta. Olen muutaman kerran harjoitellut linssin käyttöä ja odotan innoissani mitä kaikkea pääsen kesän aikana ikuistamaan!
Lähdin Erätoverin kanssa lähiretkelle Utsjoen mäntymetsäalueelle. Leiriydyimme muutaman sadan metrin päähän autosta pienen lammen rantaan.
Vaikka kuulimme nelostiellä kulkevien autojen huminan leiriimme, totesimme alueen olevan kuin suoraan Urho Kekkosen kansallispuistosta. Mäntykankaat ja harjut olivat kuin etelästä!
Ilta meni höpötellessä ja lähialuetta kolutessa. Ihmettelimme kelottuneita puita ja ihmisten jättämiä jälkiä, bongailimme lintuja ja juhlistimme Erätoverin syntymäpäiviä vain puoli vuotta myöhässä skumpan ja korvapuustien voimin.
Auringon peittyessä pilviin vilu hiipi luihin ja ytimiin. Vaikka kevät on todella aikaisessa, lämpötila painuu lähelle nollaa.
Olimme varautuneet viileään yöhön. Sormia paleli lukiessa ja jouduin kaivamaan tunturiviitan lämmikkeeksi jo alkuyöstä.
45 minuuttia herätyskellon soitosta havahduin hereille ja tuumasin että on aika nousta.
Seistessäni teltan ulkopuolella jänis juoksi leiriin uraa pitkin. Se pysähtyi ja jäi tuijottamaan. Pudotin kädessäni olleen vessapaperirullan säikäyttämättä sitä. Aikansa tuijotettuaan jänis jatkoi matkaansa.
Loput skumpista aamukahvin kera ja leivät nassuun. Kietouduimme tunturiviittaan, koleassa aamussa edes villapaita ja untuvatakki tuulitakin alla eivät riittäneet.
Havahduimme jäniksen juostessa takaisin leirin lähelle. Se jäi taas hetkeksi tuijottamaan ennen kuin loikki syvemmälle metsään.
Minusta on tullut ihme leirilorvija. Varusteiden kasaaminen ei oikein innosta ja menee aikansa että saan rinkan selkääni. Onneksi luonnossa ei ole kiire.
Retkellä oli mukava päästä testaamaan linssi tositoimissa! Aivan en saanut lammessa uiskentelevia haapanoita kuviin, jänis olisi ollut tarpeeksi lähellä kuviin, harmi ettei kamera ollut.
Toivottavasti tästä alkaa kunnon kuvauskesä! Retkeilen niin kauniissa maisemissa, että jokainen ansaitsisi tulla kuvatuksi kunnon välineillä.
Elokuussa juuri ennen koulun alkamista suuntasin Kaldoaivin erämaahan maastopyörin poikani kanssa.
Fatbikeeni oli haastavaa löytää taakkatelinettä ja lopulta tulin siihen tulokseen ettei vanhaan pyörääni edes ole mahdollista saada telinettä. Vanhaan tuttuun tapaan köytin pyöräni runkoon varusteitani kiinni ja poitsun pyörään valjastettiin Ortliebin laukut.
Jo lähtiessä oli selvää että laukut olivat liian raskaat poitsun kevyelle pyörälle. Onneksi ongelmaan löytyi ratkaisu.
Loppukesän valo loi leiripaikkoihimme kauniin tunnelman. Ötököitä oli ärsytykseen saakka, mäkäräiset ja polttiaiset ahdistelivat yhteistyössä ampiaisten kanssa.
Pelkkää pyöräilyä retkemme ei ollut, saimme raahata pyöriä varvikoilla ja soilla päästäksemme Njállavaaran mönkijäuralta Vuoknolin Vetsikkoon vievälle uralle. Tulipa pyöriä uitettua myös järvessä!
Utsjoelle on ilmestynyt muutaman vuoden aikana pari uutta merkittyä reittiä, joka on kaivattu asia näin retkeilijän silmin.
Merkityt päiväretkeilykohteet houkuttelevat alueelle matkailijoita ja samalla ohjaavat suuremmat joukot tietyille alueille vähentäen maaston kulutusta.
Ellinpolun merkitty reitti on ollut yksi suosituimmista ja on hyvin harmillista että kauniin, helpohkon ja lyhyen reitin tulevaisuus on mysteeri. Tällä hetkellä reitti ei ole käytettävissä. Siksipä Ailikkaan näköalareitti on mahtava lisä kylän tarjontaan!
Áilegas- reitille pääsee joko jättämällä auton Ailikkaantien juureen parkkipaikalle ja kävelemällä parin kilometrin verran huipulle hiekkatietä pitkin, tai maksamalla viiden euron tienkäyttöluvan ja ajamalla ylös parkkipaikalle. Tie on ainakin tätä kirjoittaessa hyväkuntoinen ja ohjeet tienkäyttöluvan maksamiseen löydät tien alussa olevasta kyltistä.
Parkkialueelle mahtuu 4-6 autoa. Reitti lähtee kolmeen eri suuntaan, voit valita joko suoran piston pelkälle näköalapaikalle tai kiertää jompaan kumpaan suuntaan koko reitti.
Lähdin tyttäreni kanssa kulkemaan kaakkoon kohti tähtitornia. Heti oli selvää että reitti on hyvin merkitty kiviin maalatuin oranssein maalitilkoin. Vierailimme Utsjoen Ursan tähtitornilla ja jatkoimme ajatuksissamme leveää polkua tovin, kunnes hoksasin ettemme olleet hetkeen nähneet reittimerkkejä.
Ennen tähtitornia oli ollut vierekkäin kaksi maalattua kivikasaa polkujen risteymässä – sinnehän meidän olisi pitänyt jatkaa! Kesti tovi kunnes löysimme takaisin oikealle polulle.
Polku kulkee avarassa maastossa ja eksymisen vaaraa ei ole, kunhan pidät kivet mielessä ja radiomaston näkyvillä. Polku on pääsääntöisesti helppokulkuinen, menee tosin vielä tovi että uusi polku muodostuu varvikkoihin. Toisen kerran eksyimme varvikossa polulta, oikea reitti löytyi onneksi heti.
Vaikka polun hahmottaminen oli ajoittain hankalaa, löysimme oikean polun nopeasti. Tärkeää on seurata merkittyä reittiä jottei ylimääräisiä polkuja pääsisi muodostumaan maastoon. Sateiden jälkeen polku on kostea, vaikka kuinka tekisi mieli oikoa kuivemman kautta, ajatellaan herkkää luontoa ja mielummin kastellaan kengät ja kuljetaan alkuperäsiä reittejä pitkin.
Maisemat Ailikkaalla ovat aina kauniit säästä riippunatta. Kulkemallamme reitillä oli kaksi näköalapaikkaa, toinen polun varrella ja toinen pistolla.
Korkealla tunturissa sääolosuhteet voivat muuttua nopeasti, 1,4 kilometrin patikalle kannattaa varata lämmintä ja juotavaa jos kylmä saderintama yllättää. Tähtitornin lisäksi reitillä ei ole suojapaikkaa.
Áilegas on vanha tuttu retkeilykohde. Se sopii parhaiten lumettoman ajan retkeilyyn, talvisin tiellä ei ole huoltoa.
Kävellessämme takaisin autolle olimme hämmentyneitä – mikäs merkitty reitti tuolla menee? Reitti olisi jatkunut kallioilla muodostaen rengasreitin. Reitin läpi kulkeva merkitty polku voi siis harhauttaa ja kuljet vahingossa lyhyemmän pätkän kuin piti. Olisimme voineet poiketa parkkipaikalta reitille, mutta päätimme päättää lyhyen retkemme.
Reitistä löytyy lyhyt kuvaus ja pelkistetty karttakuva luontoon.fi palvelusta. Reitti kaipaa lähtöpaikalle kylttiä selventämään reitin kulkusuuntaa ja profiilia – alueen lukuisat merkitsemättömät polut ja merkityn polun poikkeamat tähtitornille ja näköalapaikalle voivat sekoittaa kulkijan. Kannattaa siis pitää mielessä kaikki merkityt kivet mitä näet – polku ei välttämättä jatku eteenpäin poikkeamalta. Näköalapaikalla kivessä on kääntöpaikkaa selventävä nuoli.
Siitä ei ole huolta etteikö löytäisi seuraavaa reittimerkkiä, polku on hyvin merkitty ja sen jatkumon näkee pitkälle.
Postauksen tarkoitus ei ole luoda negatiivista kuvaa reitistä, reitti on hyvä, kauniilla alueella ja todellakin kaivattu lisä! Se kuitenkin tarvitsisi edellämainittujen seikkojen vuoksi selvennystä. Lähtiessä tarkistin maastokartat-sovelluksesta reitin, ainakaan sinne sitä ei ole vielä merkitty. Olen opiskellut retkeilyrakenteiden rakentamista ja kunnostamista, siksi nämä asiat pistävät herkemmin silmään. Kulkija voisi kävellä ristiin rastiin huipulla, se taas lisäisi edellämainittua maaston kulumista. Siksi on tärkeää seurata valmiita polkuja.
Ehkä nämä kaivatut lisät ovat vasta tulossa Áilegakselle. En kuitenkaan jättäisi polulla vierailua väliin, pitämällä kivet mielessä reitin kulkeminen onnistuu vaivatta.
