Paistunturin erämaan hiihtovaellus – Guivilta Madjoelle ja Utsjoelle

IMG_20220217_091735__01
IMG_20220217_091724__01

Tästä linkistä löydät kaikki postaukseni Paistunturin erämaan hiihtovaelluksesta

Herätessäni Guivin autiotuvalla olo oli tukkoinen ja kurkusta sai rykiä irti limaa. Kämppä oli märkä, sinne tuiskuttaneet lumet olivat sulaneet nurkista lattioille.

Aamu oli sumuinen, Guivin tupaa ympäröiviä tuntureita ei erottanut maisemasta.
Otin kompassista suunnan ja hiihdin aina kohti kauimpana näkemääni kohdetta, tikutettu reitti loppui Guiville. Kompassin ilmakupla häiritsi suunnistusta, jännitti muutenkin mennä sokkona omien suunnistustaitojen varassa.

Sumu alkoi hälvetä parin tunnin hiihtelyn jälkeen. Mielessäni pyöri monia asioita, tunsin suurta kiitollisuutta saadessani hiihtää siellä missä juuri liikuin. Päästessäni metsään riekkoja pöllähteli sieltä täältä ilmaan. Pieni jännitys valtasi mieleni, kaikki lumien alta pilkistävät kivet näyttivät ahmoilta. Kuin etiäisenä aloin kovasti jännittää ahman kohtaamista kunnes katseeni osui juuri ylittämiini jälkiin. Kämmenen kokoiseen etutassun jälkiin itseasiassa.

IMG_20220217_124349__01

Hyvä etten kirkaissut säikähdyksestä, tunnistin jäljet heti ahman jäljiksi! Olin onnellinen saadessani nähdä ne. Maanantain myrskyn perusteella jäljet eivät voineet olla kuin maksimissaan parin päivän ikäiset.

Aloin hakeutua kohti itää josta hiihtäisin Madjoen tuvalle. Käytin gepsiä apunani valitsiessani reittiä. Laskeuduin joen uomaan jossa oli rutosti lunta, ahkio alkoi kaatuilla ja menetin hermoni useamman kerran.

Piti hiihtää varoen ettei ahkio hakeutuisi jälkiini ja jatkaisi kaatuilua. Koen uomilla oli paljon riekkojen ja jänisten jälkiä, tutkin kauempaa jänisten lumen alta kaivamia juuria ja löysin pesäkolonkin jonka kiersin kauempaa.

Uomasta noustessani ylös löysin uudet ahman jäljet, ihmettelin eikö ahmaa kiinnostaisi ennemmin käydä tsekkaamassa jänisten kolot kuin kulkea pitkin poikin.

Juuri ennen kuin päätin pitää lounastauon vastaan tuli edeltävän päivän hiihtäjän jäljet! Oli ilo löytää ne, joku muukin oli siis ajatellut kulkevansa samaa reittiä kuin minä. Tuli itsevarmempi olo.

Lounaaksi oli itse kuivattua sörsseliä jonka tarkempaa sisältöä en osaa sanoa. Oli yllättävän hyvää.

Aurinko paistoi eikä aamupäivän sumusta ollut tietoakaan. Vauhtini oli hidastunut huomattavasti, akillesjänteitä särki. Monot kävivät sietämättömiksi, yritin saada sukkia paremmin jotteivät ne painaisi jänteitä. Jokainen askel särki, täytyi hiihtää taivuttamasta jalkaa. Tuskailin miten pääsisin perille saakka.

DSC_6569
Norjan Rastigaisat

Auringon laskiessa pääsin viimein korkealle kohdalle jolta näin kaukana seisovat Norjan Rastigaisat ja kauempana nököttävän autiotuvan. Harmikseni autiotupa sijaitsi suuren syvänteen toisella puolella.

Turhauduin. Arvoin hiihtäisinkö syvänteeseen vai seuraisinko jälkiä lukuisten pienten kurujen ohi tuvalle. Päädyin seuraamaan jälkiä.

Tienoo oli kuin maanjäristyksen jäljiltä. Pieniä kuruja ja syvänteitä risteili eikä edellä kulkenutkaan ollut tuntunut tietävän miten päästä tuvalle. Lopulta päädyin laskemaan jälkiä pitkin syvänteeseen jossa hiihtäjä oli vetänyt jälkien perusteella kunnon lipat. Nauratti kunnes vedin itsekin lipat uppohankeen josta oli pirun hankala päästä ylös! Nakkasin sukset alas purolle ja laskin ahkion alas.

Juuri ennen tupaa edessä oli jyrkin mäki koko vaellukselta. Pääsin sen ylös nousukarvojen avulla!

IMG_20220217_154407__01

Ilta tuvassa noudatti normaalia rutiiniaan. Lumien sulattelua ja ruokailua. Koti-ikävä iski ja soittelin tuvan pihalta kotia. Akillesjänteisiin sattui, kengät jalassa puuhastelu kinostaneella pihalla oli todella ikävää.

Madjoen tupa oli vaellukseni tuvista siistein, lueskelin vieraskirjaa jonka perusteella tuvalla ei ollut kovinkaan paljoa liikennettä. Tupahan ei ole kesällä vaeltajien tavoitettavissa Kevon luonnonpuiston järjestyssääntöjen takia, silti muutamia näytti eksyneen paikalle joka kesä.

Yöllä heräsin laittamaan kamiinaan tulet kylmyyden laskeuduttua. Olin laittanut nukkumaan kahdeksalta enkä saanut enää unta, valvoin kahden tunnin verran kaikenmaailman kauhujuttuja miettien. Koti-ikävä oli iskenyt kovana, kai rankat päivät saivat mielen matalaksi.

Onnekseni olin nukahtanut uudelleen, heräsin seitsemältä kellon soittoon. Huomasin venytellessäni vasemman akillesjänteen olevan ”jumissa” sen venyttely tuntui vastenmieliseltä. Nilkka sen ympäriltä oli turvoksissa ja kävellessä särki kantaluuhun.

Aamupalan ohessa tarkistelin reittiä Kuoppilasjärvelle, yön aikana kovaksi yltynyt tuuli juoksutti irtolunta ja pilvien perusteella epäilin alkavan sataa. Ulkona käydessäni huussin edusta oli tuiskuttanut umpeen, oli tuskaista liikkua pihapiirissä upottavassa hangessa kipeine jalkoineni.

Pieni epätoivo iski laitettuani monot jalkaan. En päässyt pihan lumivallia ylös kuin konttaamalla ja halkopussin haku tuvan reunustalla olevasta katoksesta teki pahaa. Tein päätöksen lyhentää reissuani hiihtämällä Kevon tutkimuslaitokselle, harmitus oli suurta ja surin reissuni lyhenemistä.

Lähtiessäni hiihtämään jalkoja ei enää särkenytkään paljoa. Keli oli huono eikä näkyvyyttä ollut paljoakaan, hiihdin gps:n ja kartan avulla. Maaston muotoja ei paljoa erottanut lähes totaalisesta whiteoutista johtuen.

IMG_20220218_122218__01

Tein vaellukseni ensimmäisen virheen päättäessäni jatkaa kohti Kuoppilasjärveä. Jalkoja pakotti ja pahin kipu oli poissa – miksi en pystyisi hiihtämään avotunturissa?

Etenin todella hitaasti. Tunturien tunnistaminen lumisateessa oli hankalaa ja gepsin kartta poikkesi tarkkuudeltaan paperikarttaani. Oli helpompi lukea paperista versiota. Kompassiin en paljoa luottanut ilmakuplan takia.

Maasto oli tasaista ja helposti hiihdettävää. Suuret kivet näyttivät pyryssä petoeläimiltä ja saivat mielikuvituksen laukkaamaan. Pieni epätoivo alkoi iskeä Ell Ásllat Goahtečopmalla, kantaluuta pakotti ja keli huononi entisestään. Aloin katsoa kartasta vaihtoehtoista reittiä, en pystyisi hiihtämään Erttetvárrin kautta Kuoppilasjärvelle.

Pian huomasin hiihtäneeni liikaa itään, pysähdyin syvän uoman eteen. Paikalla oli kenttää, päätin ilmoittaa kotiin ettei matka enää jatkuisi. Etenemiseni oli liian hidasta jäljellä oleviin kilometreihin nähden, myräkkä yltyi yltymistään enkä pimeässä näkisi edessä olevia kuruja.

Olin 25 kilometrin päässä Utsjoen kylästä. Puolisoni lupasi tulla hakemaan minut moottorikelkalla ystävänsä kanssa. Olin helpottunut, laskin alas uomaan turvaan mutta päätin nousta toiselle puolelle ylös – moottorikelkalla sieltä ei pääsisi ylös. Pystytin telttani juuri ennen kuin se olisi ollut minulle mahdotonta, tuuli hirmustui ja lumipyry sankkeni.

IMG_20220218_155545__01
IMG_20220218_172541__01
Teltan pakkailua kyytiin

Tuulen hakkaamassa teltassa puin kuivaa ja lämpimämpää ylleni, join lämmintä vettä ja söin lounasta. Hinasin ahkion absidiin pitämään sen maassa kiinni. Kävin pari kertaa ulkona tarkistamassa teltan kunnon, pelkäsin että tuuli riuhtoisi sukset irti maasta.

Meni kolmisen tuntia kunnes minut tultiin hakemaan. Matka myräkässä teltalle ei ollut mikään helpoin eikä pimeässä nähnyt kaikkia kuruja. Ahkio ja sukset sidottiin yhden kelkan perään kiinni ja matka myräkässä kohti Utsjoen kylää alkoi.

Keli oli kamala, miesten kelkkojen jäljet olivat paikoitellen tuiskuttaneet umpeen. Pelkäsin olla kyydissä kun laskeuduimme Erttetvarrilta alas kohti Kuoppilasta, oli syvää kurua ja jyrkkää rinnettä. Kuoppilasjärvellä pidimme pienen hengähdystauon ja kirjasin vieraskirjaan päässeeni pois tunturista. Päivää edellä hiihtänyt oli yöpynyt Kuoppilaksella, pieni huoli heräsi olisiko hän päässyt myrskyn alta pois kylille.

Päätä puristi ja kymmenisen kilometriä ennen kylää iski migreeni. Sekin vielä.

IMG_20220218_181830__01
Tauko Kuoppilasjärvellä

Vaellukseni oli mahtava ja opettavainen. Aurinkoiset päivät auttoivat jaksamaan jalkakivut, mutta viimeiseksi jääneelle päivälle sattui liikaa vastoinkäymisiä jotta olisin pystynyt jatkamaan matkaani. Otin riskin ja lähdin erämaahan yksinäni, en kadu mutta seuraavalla kerralla tähän aikaan talvesta vaeltaessani taidan suunnata metsäisimmille maille.

Kuin ihmeen kaupalla tapasin sattuman kautta päivää edellä hiihtäneen henkilön. Oli upeaa saada keskustella hänen kanssaan vaelluksistamme! Niin samanlaiset, kuitenkin niin erilaiset.

Paistunturin erämaan hiihtovaellus – Njávgoaivilta Guiville

DSC_6520
Njávgoaivin tupa aamulla
DSC_6528
Lettlopista tehty Alasuq

Herätyskelloni soi seitsemältä, olin nukkunut hyvin kymmenen tunnin yöunet lukuisista kyljen kääntämisistä huolimatta.

Autiotuvassa oli vielä pimeää. Tuli oli sammunut varmasti jo ennen puolta yötä, tarkenin siitä huolimatta hyvin talvimakuupussissani.

Marmotin women’s Ouray on muuten hyvä, mutta kaikki hartioista ylöspäin on raivostuttavaa säätämistä. Eli juuri ne osat joilta kaipaisi kätevyyttä. Hartialukkoa ei käytännössä ole – se on vain pieni kaistale untuvatäytteistä kangasta jota ei voi kiristää. ”Suuaukkoa” kiristetään ylhäältä ja alhaalta erikseen kahdella erilaisella narulla, niitä on hankala löytää yöllä pussin uumenista kurottaen. Pussissa on päävetoketju jolla avaat pussin jalkoihin asti (jos siis saat vetoketjun olemaan vetäisemättä pussikangasta väliinsä, aika suoritus) ja toinen lyhyempi vetoketju jolle itse en ole löytänyt käyttötarkoitusta. Pussi kuitenkin on lämmin ja kevyt. Tyynynä käytin untuvatakkiani, oli todella hankala saada pussin huppua istumaan kunnolla sen kanssa.

DSC_6537
DSC_6538

Edeltävän illan raataminen tuntui kehossa. Huimasi, tuntui kuin kämpän lattia olisi viettänyt alaspäin, muistelin ettei tupa illalla ollut vinossa enkä mielestäni nauttinut lakkalikööriä teeni seassa…

Illalla olin laittanut lisävaatteet valmiiksi odottelemaan yläsängylle heräämistä, oli mukava pukea toppahousut ja untuvatakki päälle ennen kamiinan sytyttämistä.

Meni puolisen tuntia ennen kuin pakolla syömäni aamiainen alkoi vaikuttaa oloon. Yön yli termarissa ollut lämmin vesi kelpasi kahvin kanssa, join ihanan raikasta lumesta sulatettua vettä janooni. Söin mysliä maitojauheen kanssa ja kaksi viipaletta leipää, jälkkäriksi pähkinää. Energiantarve oli yllättävän suurta!

Siivoilin kämpän, sulatin lisää lunta matkalle, halkovarastoon oli tuiskuttanut paljon lunta ja sain kaivaa halkokassin esiin viedäkseni sen sisälle kuivumaan. Sumu oli laskeutunut metsään ja puut kimmelsivät kauniina pakkasriitteestä.

Pukiessani monoja jalkaan tunsin ensimmäisen kerran kipua akillesjänteessäni. Tuntemus sai pysähtymään, kerran aikaisemmin olen satuttanut akillesjänteeni huonoilla vaelluskengillä eikä sillä jalalla kävelty pariin päivään. Kipuun tottui eikä se vaikuttanut kävelyyni.

DSC_6545

Päätin jättää laittamatta yön yli kuivumassa olleet nousukarvat paikoilleen. Matkalla ei pitäisi olla kuin muutama hassu mäki ja oletin avotunturissa hiihtämisen olevan joutuisampaa ilman niitä. Lähdin seuraamaan päivää edellä hiihtävän jälkiä jotka seurailivat tikutettua reittiä. Aurinko loi muutamia jännittäviä ympyröitä sumuseinämään. Oli selvä pakkaspäivä, muttei liian kylmä hiihtämiselle. Tuulenvirekkään ei häirinnyt hiihtämistäni kohti avotunturia.

Aikani hiihdeltyäni aloin ihmetellä maisemien alkavan poiketa kartasta katsomaani. Olin seuraillut tikutettua reittiä tunnin tarkistaessani sijaintini kartasta. Vastoin olettamuksiani tikutettu talvireitti ei seurannut kesäreittiä, hiihdin tunturin rinteellä, joen uomissa ja lampien jäällä. Olin kiitollinen mahdollisuudesta hiihtää Kevon luonnonpuiston alueilla jonne kesällä ei ole mahdollista mennä (täältä löydät luonnonpuiston järjestyssäännöt). Matalalla lentänyt helikopteri ylitti minut hiihtäessäni uppohangessa kohti pientä lampea. En uskaltanut vilkuttaa, ettei kopterin henkilökunta luulisi minulla olevan hätä.

Lähellä Akukammia iski nälkä. Čopmalohčompan kohdilla pysähdyin, puin toppahameen päälleni ja aterioin lisää vain vesi – lohipastaa joka ehti jäähtyä hangella nautiskellessani päiväkahvia. Sörsseli tuli kuitenkin syötyä vaikkei se mikään makuelämys ollutkaan.

DSC_6552
DSC_6556

Jatkaessani matkaa sain hieman arpoa suuntaa tikkujen kadotessa korkean nousun kohdilla. Oli myös luovutettava ja otettava nousukarvat taas käyttöön ja hyvä että tein niin. Seuraavaksi pääsin ylittämään avotunturia jossa hanki oli osittain jäätynyt liukkaaksi aavikoksi. Aurinko alkoi selvästi laskeutua ja väsymys sen mukana. Uhcaroádja ei tuntunut lähestyvän ikinä. Söin suklaata ja pidin hiljaisen hetken viimeinkin tunnistettuani komean Gamoaivin edessäni. Olin innoissani, en ole koskaan aikaisemmin vieraillut Paistuntureilla.

Auringonlaskun värjätessä maisemat vaaleanpunaiseksi kulkeminenkin alkoi edetä. Viheltelin tuttuja kappaleita (mm. paras yksinvaellusbiisi on Euroviisuista tuttu The Roopin Discoteque) hiihdellessäni rauhallisesti Buortnavárrin länsirinnettä myötäillen haaveenani paistella parit hampurilaiset ruoaksi Guivin tuvalla.

Olin haljeta innostuksesta viimeinkin nähdessäni Guivin tuvan kaukaisuudessa. Suuri kuu pilkotti tunturien takaa kuin ottaen minut vastaan määränpäähäni.

DSC_6559
DSC_6561

Itse Guivitunturi kylpi lilana, oli lohdullista nähdä poroja sen rinteillä. Viimeinkin päästessäni tuvalle hiihdin ensimmäisenä sen pihassa olleen kyltin luo ihastelemaan lähikohteiden kilometrejä.

Tupa oli hauska, sen yhteyteen oli rakennettu ekopiste ja halkovaja. Oveen oli niitattu ilmoitus sisäilmaongelmista, ajattelin että tuskinpa saan mitään oireita tuvasta kun moni muukin on selvinnyt ilman. Sen verran spoilaan että sain oireita, olin aamulla todella tukkoinen.

Aloin aikalailla heti valmistamaan ruokaa saatuani tulet kamiinaan. Nautin valmishampparit rasvassa paistettuna, ai että oli hyvää! Siihen vielä ruissarit päälle, eipähän ainakaan tullut energiavajetta.

DSC_6562
DSC_6566

Tupa suli silmissä. Sen nurkkiin oli tuiskuttanut lunta ja vesi valui katonrajasta kerrossängylle. Ulkoa sisälle tullessani olin haistavinani homeen. Tuvan lämmetessä lattioille valui jostain lisää vettä. Oli selvää, että tupa oli nähnyt parhaat päivänsä mikä oli harmi, pidin tuvasta muuten todella paljon.

Olo oli levollinen. Illalla jatkoin kirjan lukemista ja sulattelin aamuksi vesiä lumesta. Söin puolet suklaasta hyvällä ruokahalulla ja join teen seassa hieman lakkalikööriä. Jännitin seuraavan päivän suunnistamista, tikutettu reitti loppui Guivin tuvan pihaan. Akillesjänteitäni kolotti ja vasen narisi koukistaessa.

Ensimmäisen osan Paistunturin erämaan hiihtovaelluksestani löydät täältä.

Paistunturin erämaan hiihtovaellus – Karigasniemeltä Njávgoaiville

Ensimmäiseksi tahtoisin muistuttaa, ettei erämaahan tule lähteä yksin vaeltamaan mikäli ei omaa kokemusta talvivaeltamisesta, erämaan olosuhteista, suunnistustaidosta tai tiedosta mitä talvinen erämaa voi pahimmillaan olla. Kevätaika on paljon armollisempaa vaellusaikaa kuin helmikuu.

Etunani on se, että asun kahden suuren erämaa-alueen laitamilla. Olen vuosia kulkenut säässä kuin säässä erämaiden vaihtelevissa olosuhteissa ja saanut kokea millainen luonto on armottomimmillaan. Kuitenkin tuleva hiihtovaellukseni olisi ensimmäinen kerta kun yksin suksineni kohtaan Paistunturin erämaan ilman moottorikelkan tai seuran turvaa. Etuna minulla oli se, että pystyisin kutsumaan tarvittaessa itselleni kyydin pois erämaasta. Pystyin myös seuraamaan lähes reaaliaikaisesti erämaiden lumitilannetta, onko kantohankea vai ei.

Pelkkiin säätiedotuksiin erämaa-alueella et voi luottaa. Minut yllätti lopulta myrskyksi yltynyt lumisade vaikkei päivälle oltukkaan alunperin luvattu kovia tuulia.

Mukanani kulki telttani jossa yöpymistä harjoittelin tunturimaastossa pariin otteeseen ennen lähtöä. Testasin mihin pakkasasteisiin makuupussini tunturiviitan kanssa riittäisi. Testailin myös keväällä ostamaani untuvatakkia ja suunnittelin varustelistan tarkasti, mitään en jättänyt pois painon takia – jos selviytymiseni olisi jostain kiinni, en missään nimessä uskaltaisi jättää sitä pois. (Ahkion painavuudesta kertonee sekin että roudasin Potterin Kuoleman varjeluksia mukanani, jäi kesken ennen vaellusta).

Paistunturin erämaan alueelle suunnittelin reitin niin, että päivämatkat ovat itselleni kohtuulliset ja pakoreittejä olisi useampi. Suunnittelin reitin niin että tarvittaessa takaisin kääntyminen oli mahdollista ja niissä kohteissa joissa matkaa kertyisi liikaa takaisin kääntymiseen pystyisin poistumaan erämaasta Tenontielle.

Mukanani kulki tietenkin Spot- hätälähetin, useita pattereita ja Garminin gps. Spotilla saisin yhteyden hätäkeskukseen ja puolisooni Juhikseen joka pystyi hakemaan minut käytännössä kaikkialta muualta pois paitsi Kevon luonnonpuiston alueelta. Jos todellinen hätä ja taistelu ajasta olisi tullut eteen, hätäkeskus olisi ollut ainoa oikea kohde ottaa yhteyttä.

DSC_6487
DSC_6489

Vaellukseni alkoi Karigasniemeltä Sulaojan parkkipaikan lähistöltä maanantain myräkän jäljiltä. Matkalla lähtöpaikalle jännitin enemmän kuin koskaan aikaisemmin vaellukselle lähtiessäni, tiedostin että edessä olisi haastavin reissuni.

Katsoin uppohankea kauhuissani. Ruktajärvelle saakka menee merkitsemätön kelkkaura joka oli myrskyn jäljiltä täysin ummessa. Lähdin rohkeasti kokeilemaan pääsisinkö edes kymmenen kilometrin päähän Ruktajärven autiotuvalle. Ei haittaisi jos joutuisin jäämään lähistölle – kunhan saisin edes muutaman yön viettää luonnon helmassa.

Suunnitelmani eli jatkuvasti.

Tarvoin tarpomistani, ihmettelin mistä jaksaminen kumpusi. Ahkio kaatuili jatkuvasti pehmeässä hangessa. Näin lumen seasta jonkun vanhat ahkion jäljet – joku muukin oli lähtenyt päivää aikaisemmin liikenteeseen. Sää oli upean aurinkoinen, nautin koskemattomasta hangesta ja sen pyöreistä muodoista joita se oli muodostanut maaston muotojen mukaan.

DSC_6496

Luomusjärville päästessäni kolmen tunnin urakan jälkeen olin tyytyväinen, viimein saisin levätä järven jäällä! Söin ja join ennen lähes kolmen kilometrin pätkää autiotuvalle. Oransseilla auraustikuilla merkitty ura Návgoaivin autiotuvalle alkoi järveltä, en tiennyt tuolloin minne ne vievät.

Minulla meni kaksi tuntia ylittää Luomusjärvi. Tuntui etten edennyt ollenkaan hiihtäessäni merkkitikulta toiselle. Järvellä kävi pieni tuulenvire, tein paljon pieniä pysähdyksiä ja seurasin järven rannoilla seisovien mökkien lähestymistä sentti sentiltä.

Ruktajärven jäälle joku oli taiteillut jääteoksen. Olin varma että edellä hiihtänyt olisi käynyt tuvalla, yllätyksekseni tuvan pihan hanki oli kauniin koskematon. Söin ruokatermarista lämmintä ruokaa ja join teetä. Kello oli kolme, oli pakko lähteä jatkamaan matkaa Návgoaiville vielä kun energiaa riitti. Tieto koskemattoman hangen jatkumisesta karmi, tahdoin kuitenkin käydä edes kokeilemassa pääsenkö Ristenašoaiville.

DSC_6500

Sukset liukuivat hangella upeasti. Ruktajärveltä kesäreitti kääntyy koivumetsään joka oli täynnä jänisten ja lintujen jälkiä. Nousukarvojen avulla jyrkän pehmeän mäen jaksoi nousta ylös taukoja pitäen. Aurinko laski taustalla luoden metsään oransseja säteitään.

Noustessani Ristenašoaivin pikkuhuipulle en ollut uskoa silmiäni! Tuuli yltyi, mutta auringon laskun tuomat värit ja komeat maisemat huipun ympärillä saivat minut vollottamaan ilosta. Ja ehkä hieman väsymyksestäkin. Vietin kauan aikaa huipulla vain ihastellen vaaleanpunaisia sävyjä ja kauemmas jäävän Luomusjärven muotoja.

DSC_6501
DSC_6502

Tuli hieman kiire jatkaa matkaa, pimeässä kulkeminen ei innostanut. Matkaa huipulta autiotuvalle oli vielä viitisen kilometriä. Olin viimein päässyt avotunturiin ja kuvittelin etenemisen olevan helppoa. Sitä se oli siihen saakka kunnes hämärä laskeutui Njávgoaivilla. Hiihdin vahingossa liikaa länteen ja jouduin korjaamaan suuntaani, väsyksissä alkoi harmittaa.

Pimeän laskeutuessa ahkio alkoi liirata jyrkässä mäessä. Väsyneenä kiskoin sitä perässäni toisella kädellä estäen sen kaatumisen. Kaivoin otsalampun esiin ja yllätyin siitä ettei pimeässä hiihtäminen pelottanut, lähinnä jännitti. Taivaanranta oli vielä oranssi, alempana olevat puut näyttivät oudoilta, susilta ja muilta olennoilta joita pimeästä voisi olettaa ilmestyvän.

DSC_6513

Näin kesäreitin merkkejä hangesta, jes – ei tarvitsisi käyttää gepsiä tuvalle päästäkseen. Kauempana otsalampun valoon osui heijastinnauhaa, tikutettu reitti nousi tunturin rinteeseen. Otin riskin ja lähdin seuraamaan tikkuja alemmas metsään. En ollut pysyä nahoissani huomatessani niiden johdattavan minut viimein Njávgoaivin autiotuvalle.

Tuvalla olin väsynyt ja pahaolo iski. Tuntui kuin olisin viimeisillä voimillani raahannut välttämättömimmät varusteet sisään, pistin tulet kaminaan ja istuin sen edessä makkaraa paistaen – pakko saada jotain energiaa. Energiat olivat menneet niin vähiin että ruoka ällötti, oli pakko tunkea jotain alas, mitä vain.

Koomasin kamiinan lämmössä aikani kunnes jaksoin ryhdistäytyä vaihtamaan kuivaa vaatetta ylle ja sulattelemaan lumia. Oli pakko alkaa puuhastelemaan jottei laiskottelu kostautuisi aamulla.
Ulkona oli kaunis kuutamo joka valaisi pihapiirin täydellisesti. Olin hyvin väsynyt, mutta todella onnellinen suorituksestani, rehellisesti en olisi uskonut pystyväni ensimmäisen päivän kaltaiseen urheilusuoritukseen uppohangessa hiihtämisen jälkeen.

Nukahdin nopeasti hetken aikaa kirjaa luettuani. Ensimmäinen vaelluspäivä oli ollut ikimuistoinen.

Hiihtovaellus Urho Kekkosen kansallispuistoon – Kiilopää – Suomunruoktu – Tuiskukuru

Kauan odotettu hiihtovaellukseni on ohitse ja olo on vähän ristiriitainen, vaikka olenkin todella tyytyväinen siihen miten viisi päivää Urho Kekkosen kansallispuistossa sujuivat. Jotain jäi puuttumaan, täydellinen yksin olo? Tai se, että hiihdin edestakaisin alkuperäisestä suunnitelmastani poiketen?

Postaus reittivalinnan muuttamisesta

Hiihdin kaksi viimeistä päivää seurassa. Neljäntenä päivänä liityin kolmen muun joukkoon selvitäkseni vaelluksen rankimmasta pätkästä kunnialla. Yksin hiihtämällä Luirojärveltä takaisin Suomunruoktuun olisi mennyt ikuisuus, jos mukanani ei olisi ollut tsemppaavaa seuraa. Vintilätunturin, Tuiskukurun Pikkutunturien ja Ampupäiden rinteet olivat yllättävän rankat nousta Oac xcd 160 liukulumikengilläni.

Hiihtovaelluksesta kertovia postauksia kirjoitan kaksi, olen opetellut tiivistämään! Tekstit pohjautuvat muistiinpanoihini vaelluksen ajalta.

DSC_4911
DSC_4912

Päivä 1 Kiilopää – Niilanpää – Suomunlatva – Suomunruoktu 15 km

Matkani alkoi Kiilopäältä. Varaustuvan avaimia noutaessani sain kuulla että vain Luirojärvellä majoittuu lisäkseni yksi henkilö. Heivasin teltan kyydistä lähtien matkaan kevyemmän hätämajoitteen kanssa. Teltta oli mukana ruuhkia varten, Luiron 14 henkilön tuvassa saisin pidettyä turvavälin toiseen majoittujaan. Metsähallituksen palvelupisteeltä kerrottiin, etteivät he vielä olleet rajoittaneet majoittujien määrää, joka tuntui hieman oudolta näin poikkeusolojen aikaan.

Alku oli tahmeaa. Ensimmäinen neljän kilometrin pätkä Niilantuvalle eteni hitaasti valmista latu-uraa myöten. Pakkanen kipristeli poskilla auringon kurkistellessa pilvien takaa.

Nousu pois valmiilta uralta oli rankka, vaikka iso lössi leijahiihtäjiä olikin aurannut hyvän uran valmiiksi. Jutustelin vastaantulijoiden kanssa ja hiihtelin kahden tuvalle aikovan perässä.

Vaaran päälle noustessa oikea, pitkään kipuillut jalkani alkoi oireilla. Se ei pitänyt autossa istumisesta ja kiukustui entisestään punnertaessani ylös ahkio perässäni roikkuen. Saavutin edellä hiihtäneet ja ohitin heidät vauhdilla, tahdoin päästä alamäkeen ennen heitä etten joko laskisi heidän päälleen tai hidastelisi heidän edessään… Alamäessä seikkailufiilis liittyi mukaan, olin täysin valmis koitokseen!

DSC_4919

Lasku Suomunlatvan laavulle toi helpotusta. Pidin suunnitellun tauon, puin uuden toppahameeni Fjällrävenin Skare trousersien päälle, oli yllättävän lämmin!

Erään nimeltä mainitsemattoman valmistajan lisää vain vesi- pasta oli pahaa. En ollut sekoittanut pussin sisältöä kunnolla, joka ei tehnyt makuelämyksestä ollenkaan nautinnollisempaa. Söin lisäksi keksiä ja join teetä termarista. Hassua, että olin jo voiton puolella ensimmäisen päivän hiihdoista.

Matka laavulta jatkui lumen peittämän kelkanjäljen päällä edeltävien hiihtäjien jälkiä seuraillen. Oli tuuri, että edeltävällä viikolla tuville oli tehty huoltoja, ilman kelkanjälkeä olisi voinut olla rankkaa hiihdellä pohjattomalla hangella. Suomujokea ympäröivä mäntymetsä on todella kaunis ja tunnelmallinen, sain hiihtää sen nyt toistamiseen enkä kyllästynyt nytkään maisemiin.

Kaamoshiihto Urho Kekkosen kansallispuistoon

DSC_4923
DSC_4921

Tuvalle saavuttuani iski ikävä. Autiotuvan puolella oli muita, sain nauttia varaustuvan rauhasta yksin. Kuten muillakin vaelluksilla, ensimmäisenä päivänä koen ikävää ja harmittelen miksi taas lähdin reissuun. Lohduttelin itseäni sillä, että pian koittaa kokonaisen viikon mittainen vapaa lasten kanssa kotosalla ja vaelluksen jälkeenkin saisin viettää muutaman päivän heidän kanssaan ennen töihin paluuta.

Illemmalla pasmat menivät hieman sekaisin tunnistettuani erään ”vaellusidolini” saapuneen paikalle. Voi vitsit että oli hienoa päästä juttelemaan hänen kanssaan! Loppuillan seurailin varaustuvan hiiren toimia ja jännitin sisäoven lukkopesää, joka oli vieraskirjan mukaan jättänyt muutaman vaeltajan lukkojen taakse. Olivat joutuneet poistumaan ikkunan kautta tuvasta.

Ilta kului seuraavaa päivää valmistellessa. Kävin ulkona keskustelemassa teltassa majoittuneen kanssa Vintilätunturin noususta, ilman suksia siitä kuulemma selviäisi. Toivottavasti.

Yöllä seikkailin ylä- ja alasängyn väliä. Heräsin käryn makuun suussani, kamiinan puut olivat jo palaneet loppuun eikä ollut mitään viitteitä siitä että käry tulisi sieltä. Aamuyöstä taas heräsin kylmään ja jouduin mönkimään takaisin ylös sytytettyäni uudet tulet…

DSC_4939
DSC_4933

Päivä 2 Suomunruoktu – Vintilätunturi – Tuiskukuru 13 km

Miten voi olla tylsää, vaikka tiskitkin odottavat tiskaajaansa?

Olin taas liian nopea. 13 kilometriä viiteen tuntiin. En pidä liian aikaisin perillä oleskelusta, silloin ikävä iskee. Niin iski tälläkin kertaa.

Ylihuominen stressaa. Matka Suomunruoktusta Tuiskukuruun oli kamala mäkineen. Ahkio jäi killumaan töyssyille ja sain nitkutella sen irti samalla kun toivoin suksien karvapohjien pitävän. Oli kuuma, sain hiihtää villapaitasilleen. Mietin takkia riisuessani, onko kuumuus sittenkin vain hypotermian aiheuttama harha?

DSC_4941
DSC_4945
DSC_4949

Puhelimestakin loppui akku Vintilätunturin päällä pakkasen takia.

Maisemat olivat kyllä upeat, niin kuin sääkin. Kasvoja poltteli vaikka käytin aurinkorasvaa. Mukanani oli ensimmäistä kertaa gps, jota käytin lähinnä tarkistaakseni sijaintini. Oli mielenkiintoista seurata, kuinka lähelle gepsiin merkitsemäni reitti kulki todellista huoltouraa seuraillen.

Nousu Vintilätunturille huolestutti, kävelin ylös ilman suksia, ei ollut toivoakaan että Oaceilla olisi päässyt sen ylös ahkio perässä. Nousu tuntui kestävän ja kestävän. Ahkio liukui huonosti pakkaslumella.

DSC_4954-2
DSC_4964
DSC_4965

Saavuttuani Tuiskukuruun jäin makoilemaan ulos. Lämpömittari näytti +10 astetta. Ihanaa! Mieli koheni lämmössä kölliessä.

Tupani ei lämpeä. Vaihdoin kosteat vaatteet kuiviin, tein puutyöt, on yöksi ja aamuksi puuta, myös seuraaville majoittujille. Palolevy oli kamiinassa paikoillaan, siksi ihmettelinkin miksi pienen tuvan lämpiämisessä kesti.

Lisää puuta pesään.

Huomenna otan rennosti. Hiihdän Luiroon, en yritä Sokostia. Himoitsisi hiihtää Lankojärvelle, jos sinne menisi ura. Jopa jälki Tuiskukurusta Kotakönkäälle kiinnostaa vaikka autiotuvan vieraskirjassa kerrotaankin uran tekijöillä menneen kahdeksan tuntia sen hiihtämiseen. Eivätkä suosittele.

En mene. Vaikka kiinnostaa. Kaikki muu paitsi paluu Vintilän kautta Suomuun kiinnostaa. Kai tein virheen kun en syönyt lounasta, vain patukoita ja mieheni tekemää kuivaa lihaa. Perille päästyäni söin kaikkea vastaan tulevaa – jopa eilen pahaksi todetun lisää vain vesi pask… pastan. Ja nyt ei tee enää mieli mitään. Liikaa suklaata ja kaakaota!

DSC_4972

Illemmalla kävin kävelyllä joella. Kaunis sumu nousi jängälle auringon laskettua tunturien taakse. Vaikka olisin täysin yksin, pelko ei hiipinyt sisuksiin missään vaiheessa. Vaikka muistiinpanoni olivatkin väsymyksestä alakuloiset, illasta mieleni koheni ja menin iloisena nukkumaan.

Luin vaelluksen aikana Are Kalvøn Helvetillinen vaellus- kirjan. Siinäkin todetaan mielen kääntävän ikävältäkin tuntuneet hetket hyviksi kotiin päästyä ja näin todellakin on! Toisen päivän totaalinen yksinäisyys oli vaelluksen yksi parhaimmista paloista. En hetkeäkään pelännyt yksinäisyyttä tai kaivannut seuraa.