Luonnossa on ihana herätä uuteen aamuun.
En ole aamuihmisiä, ainoastaan aamuvuoroon lähteminen lasten lisäksi saa minut nousemaan alle viidessä minuutissa ylös sängystä. Teltassa koira ja kipeä selkä pitävät huolen että olen ulkona minuuteissa.
Toinen vaellukseni aamu oli kolea. Yö oli ollut helpompi kuin ensimmäinen löytämäni lisäeristeen ansiosta.
En ollut aamulla varma jaksaisinko alkuperäisen suunnitelman mukaan vaeltaa Muorravaarakasta vielä Sarvijoelle, sen näkisi matkan varrella. Olin jumissa edeltävän päivän rykäisystä Peuranampumapäiden yli.
Pidin kovasti Kaarreojasta. Ojaa se ei mielestäni ollut nähnytkään, matalahan oja oli, mutta leveä kuin joki. Polku kulki mäntypainotteisessa metsässä, hengitin kosteaa ilmaa nautiskellen.
Aika pian lähtöni jälkeen jouduin löysäämään toisen kenkäni nauhoja. Kenkä painoi ikävästi jalkapöytää. Kengän säätäminen ei auttanut, ei voinut kuin sietää pientä kipua ja taivaltaa eteenpäin.
Kuuntelin puolet matkasta musiikkia, fiilis oli mahtava! Katselin Kaarreojalta nousevien tunturien lakia ja vertailin rinteitä karttaan.
Mäntymetsät puhuttelevat minua synkkyydellään. Kolea keli lisäsi metsän salaperäisyyttä. Joen läheisyys rauhoitti, en osannut pelätä karhuja hetkeäkään, joka oli hieman hupaisaa verraten edeltävän päivän kauhumetsään.
Pikkuhiljaa Tiuhtelmapäälle noustessa keli selkeni, maisema avartui ja vaeltajiakin alkoi tulla vastaan. Tiuhtelmapäällä päätin käyttää mobiilidataa päällä saadakseni päivän tekstarit läpi. Ensimmäisenä ruudulle lävähti kuva puolison palaneesta autosta. Kauhu valtasi mieleni, vaikka viestistä kävi selvästi ilmi ettei henkilövahinkoja tullut. Mitä jos henkilöautomme syttyy tuleen lasten ollessa kyydissä? Saadaanko taapero irti turvaistuimestaan nopeasti? Onneksi puhelutkin onnistuivat korkealla kohdalla ja olo helpottui.
Mieli sekavana tallustelin alas Tiuhtelmakurun kivistä mäkeä. Jalkaa painava kenkä alkoi tosissaan haitata, istahdin kivelle uudelleen löysäämään naruja ja asettelemaan littiä paremmin. Jalkapöytä oli kosketusarka ja edeltävän päivän kilometrit tuntuivat jaloissa.
Tein päätöksen jäädä yöksi Muorravaarakkaan. Yhdeksän kilometriä olisi sille päivälle aivan tarpeeksi.
Saapuessani tuvalle huomasin ensimmäisenä huussia ympäröivän vadelmapuskan, sen pirulaisen joka valtaa paikan kuin paikan. Oli hassua nähdä niin rehevä pusikko keskellä mäntymetsää. Oli sillä sentään hyvät lannoitteet.
Olin jälleen ensimmäinen tuvalla. Keskimääräinen vaellustahtini on 3-4 kilometriä tuntiin ja taukoni ovat lyhyitä. En vain osaa pysähtyä. Hyvän kirjan kanssa aika kuluu yöpaikoilla, tosin mielummin käyttäisin ajan itse vaeltamiseen.
Ilalla tihutti vettä. Söin todella hyvää lisää-vain-vesi- taco stewtä ja traumani talven Leaderin pask- pastoista unohtuivat. Herkuttelin kunnolla, jälkiruokakahviin lisäsin baileytä. Mm!
Illan palloilin Kiiskin kanssa Muorravaarakan pihassa tutkiskellen lähimaastoa. Luin kirjaa sateelta suojassa ja rohkenin juomaan polttiaistäytteisen teen. Kun ötököitä on juomassa liikaa poimittavaksi, ei auta kuin juoda. Ilokseni tekstarit menivät parin kymmenen metrin päässä teltastani läpi ja sain keskustelua kauhukuvat autopalosta läpi illan aikana.
Jalkapöytää turvotti hieman. Makuupussissa oli kylmä. Kiiski oli märkä ja kurainen, telttassa oli täysi kaaos nostettuani rinkankin sisään sateen suojiin. Pohdin miten ”kaikki muut” saivat pidettyä telttansa siistinä ja järjestyksessä.
Vaikka vaelluksella väsyttää, sattuu ja on ikävä, nautin itseni haastamisesta. Tällä touhulla pysyy järjissään!
Karttapaikka.fi linkki Muorravaarakkaan
Vaelluksen ensimmäinen postaus Raja- Joosepista Kiertämäjärvelle
Erämaan vaeltajatar 