Urho Kekkosen kansallispuiston syysvaellus | Muorravaarakasta Jyrkkävaaraan ja takaisin Raja-Jooseppiin

Tämä on Urho Kekkosen kansallispuiston syysvaellukseni viimeinen postaus. Aikaisemmat postaukset löydät tästä linkistä.

DSC_5911
DSC_5919
DSC_5921

DSC_5922

Vaellukseni kolmantena aamuyönä heräsin kovaan selkäkipuun. Edeltävät kaksi yötä olivat olleet kylmyyden takia katkonaisia eikä kolmas osittain valvottu yö parantanut oloa.

Aamu Muorravaarakassa alkoi hitaasti. Yön oli satanut eikä ilmanvaihto teltassa ollut riittävä, makuupussi oli märkä sisään kertyneestä kosteudesta. Illalla en ollut jaksanut kiinnittää huomiota räppänöihin.

Aamupalan nautin joen rannassa nuotiopaikalla. Katselin metsässä lymyävän sumun hälvenemistä lumoutuneena, luonnossa ei tv:tä kaipaa. Tahdoin taltioida näyn muistiini, rakastan palailla kuvitelmissani takaisin vaellusteni sykähdyttäviin hetkiin.

Vaelsin Jyrkkävaaraan (Karttapaikka.fi linkki) Muorravaarakkajokea seurailevaa polkua pitkin. Aluksi polku kulki kahden järven välistä palstaa pitkin, olin innoissani päästessäni tutkimaan jännittävältä tuntuvaa pätkää. Koiraa ei tuntunut vaeltaminen kiinnostavan.

DSC_5927
DSC_5933
DSC_5938
DSC_5939

Olin pukenut päälleni liikaa. Pysähdyin riisumaan takin pois ja söin hieman kuivalihaa pieneen nälkään. Seurailin maisemia tarkkaan ja paikantelin itseäni kartalle. Kiiski löysi maasta korpin pään, sitähän oli pakko käydä tutkimassa lähempää. Paikansin sijaintiani Sollanpään ja Kannattamanoskan rinteiden avulla ajankuluksi, hyvää treeniä suunnistukseen.

Muorravaarakkajoen lähimaasto oli soista. Synkkä metsä sai katselemaan ympärilleni ajottain, ketään ei näkynyt tai kuulunut. Kuuntelin ajankuluksi rikospodcastia, soiden vetisten kohtien väistely oli puuduttavaa.

Neljä koppelonpäätä nousi pusikosta esiin kävellessämme järvenrantaa myötäilevää polkua pitkin. Muita eläimiä ei reitillä näkynyt.

Muorravaarakanmutkalla sekosin suunnasta ja kaivoin gepsin esille. Jokeen virtaava Harrijoki hämäsi enkä yhtäkkiä tajunnut mihin suuntaan mennä. Kompassikin olisi auttanut, gps oli lähempänä…

Harrijoen virtaus oli hurja. Ylityspaikalla oli suuri mänty kaadettuna joen yli, aprikoin uskaltaisinko ylittää joen sitä pitkin. Valmistuin kantamaan koiran, virtaus oli sille liian hurja uitavaksi. Yllätyksekseni Kiiski hiippaili joen yli mäntyä pitkin. Jännittyneenä tulin perässä, puu oli yllättävän hyvä kulkea. Paijasin koiraa palkkioksi hyvin suoritetusta ylityksestä!

Käytän Kiiskillä flexiä, joka on kätevä nimenomaan vedenylityksissä kun koira pääsääntöisesti ui edelläni jokien yli. Flexillä on ollut myös helppo ohjata koiraa mikäli se on joutunut virran vietäväksi (mm. Kevon vaelluksella). Täydessä mitassa en flexiä ruukaa pitää kuin kotosalla avotunturissa, kansallispuiston alueella koiran täytyy koko ajan olla täysin hallittavissani joten pitkällä hihnalla se ei ole päässyt olemaan kuin hetken tunturin laella jossa tiheää kasvillisuutta ei ollut. Flexi toimii hyvin myös leiripaikoilla vaijerin korvaajana jos sellaista en jostain syystä ole ottanut mukaan.

DSC_5942
DSC_5943
DSC_5949

Kolmeksi oli luvattu vesisadetta, lähestyessäni Jyrkkävaaran autiotupaa alkoi tihkuttaa kymmenisen minuuttia aikataulusta jäljessä. Olin hikinen ja housuni olivat kastuneet soilla rämpiessä. Autiotuvalla huomasin olevani yksin, nostin vaatteitani tuvan eteen kuivumaan ja kuuntelin sateen ropinaa.

Suunnitelmana oli kuivattaa telttaa yötä varten. Pystytin sen kauemmaksi tuvasta. Tein ruokaa ja lueskelin kirjaa ulkona, alkoi hiljalleen tulla viileä.

Kuuden aikaan siirryimme tuvan puolelle viileää pakoon. Seitsemältä päätin alkaa purkaa telttaa kun ketään ei näyttänyt saapuvan paikalle. Siirsin koiran kanssani teltalle eikä mennyt kauaa kun se alkoi heristellä korviaan ja murisemaan. Sen katse kulki pitkin tuvan takana olevaa jyrkkää vaaranrinnettä. Alkoi pelottaa, mitä Kiiski näki tai kuuli?

Tuli kiire purkaa teltta. Yritin rauhoitella ja komentaa koiraa hiljenemään haukulta. Paniikki alkoi iskeä, mikä lähestyi? Miksi koira ei totellut?

Juuri kun olin saanut teltan sullottua pussiinsa näin kaksi vaeltajaa. Huh! Koirakin rauhottui. Pahoittelin koirani käytöstä ja kävin jututtamassa saapujia.

Vaeltajat tahtoivat yöpyä teltassa, tarjouduin itse siirtymään koiran kanssa ulos tuvasta. On tupakohtaista saako niihin tuoda koiria, Lapissa autiotupiin saa pääsääntöisesti tuoda koiran. On kysyttävä muilta tuvissa olijoilta lupa koiran sisälle tuontiin. Yöpyessäni koiran kanssa tuvassa olen varautunut siirtymään ulos jopa kesken unien antaakseni paikan sitä enemmän tarvitsevalle. Koira myös on aina kytkettynä myös tuvan sisällä niin ettei se pääse ovelle tupaan tulijaa vastaan.

Väsähtäneenä olin iloinen saadessani yöpyä tuvassa. Tein tulet kaminaan kuivatakseni omat vaatteeni ja telttailijatkin toivat omia varusteitaan sisään. Jutustelimme sisällä hetken ennen unille laittoa.

DSC_5950
DSC_5955

Tupayö oli vaellukseni parhaiten nukuttu. Sain kirjani loppuun ja luin nukahtaakseni tuvassa ollutta dekkaria. Heräilin pari kertaa yön aikana tarkistamaan mitä koira puuhaa.

Aamulla söin ja pakkasin reippaalla tahdilla luovuttaakseni tuvan telttailijoiden käyttöön. Pakkasin loppuun ulkopuolella ja olimme liikenteessä jo yhdeksän aikaan.

Maasto kohti Harrimukkaa oli suopainotteinen. Rinkka ei painanut selkää eikä jalkaakaan enää särkenyt. Täytin juomapulloni Pahaojan kirkkaasta, hiekkapohjaisesta vedestä. En huomioinut sen viereisiä soita.

Suomunköngäs oli upea näky, oli uskomatonta miten maisema yhtäkkiä muuttui soilta jylhiksi kallioiksi ja joen kuohuiksi. Mielenkiinto Urho Kekkosen kansallispuiston jokivarsia kohtaan vain kasvoi, lasten kanssa voisi joku kesä tutustua Suomujoen ja Luton mutkiin.

DSC_5958
DSC_5961

Yhtäkkiä havahduin haaveistani tajutakseni lähteneeni kulkemaan väärää polkua. Joen varsi oli muuttunut tasaiseksi mäntykankaaksi. Tunnelma tiivistyi, tiedostin olevani lähellä jokea mutta pelkäsin eksyväni mikäli vain seuraisin polkua. Tarkistin sijaintini gepsistä ja uskallauduin jatkamaan polkua myöten. Nousin harjulle ja ohitin pieniä lampia. Jännittävän harharetkeni päätteeksi päädyin takaisin jokea seurailevalle polulle. Vatsaa alkoi kivistää, jotain ohimenevää…

Päiväksi oli luvattu sadetta. Onneksi vasta viimeisillä sadoilla metreillä taivas aukesi ja kastuin täydellisesti! Vettä tuli kuin saavista kaatamalla. Ylitin Kiertämäjoen vaelluskengät jalassa – en suosittele, kenkien kuivumiseen meni viikko.

Vaellukselta palasi tyytyväinen vaeltajatar jonka halu kulkea poluttomilla alueilla kasvaa. Reissu oli onnistunut Peuranampupäiden ylityksestä johtuvasta väsymyksestä huolimatta, mukaan tarttui pieni viikon kestänyt vatsatauti, muuten olo oli levännyt ja onnellinen 😁. Tiedä sitten mistä vatsa otti pöpön itseensä, joko purosta tai omista ruuista.

Ohessa vaelluspostauksiin liittyvä YouTube-video.

Syysvaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa | Anterinmukasta Muorravaarakkaan

DSC_5889

Luonnossa on ihana herätä uuteen aamuun.

En ole aamuihmisiä, ainoastaan aamuvuoroon lähteminen lasten lisäksi saa minut nousemaan alle viidessä minuutissa ylös sängystä. Teltassa koira ja kipeä selkä pitävät huolen että olen ulkona minuuteissa.

Toinen vaellukseni aamu oli kolea. Yö oli ollut helpompi kuin ensimmäinen löytämäni lisäeristeen ansiosta.

En ollut aamulla varma jaksaisinko alkuperäisen suunnitelman mukaan vaeltaa Muorravaarakasta vielä Sarvijoelle, sen näkisi matkan varrella. Olin jumissa edeltävän päivän rykäisystä Peuranampumapäiden yli.

DSC_5896
DSC_5898

Pidin kovasti Kaarreojasta. Ojaa se ei mielestäni ollut nähnytkään, matalahan oja oli, mutta leveä kuin joki. Polku kulki mäntypainotteisessa metsässä, hengitin kosteaa ilmaa nautiskellen.

Aika pian lähtöni jälkeen jouduin löysäämään toisen kenkäni nauhoja. Kenkä painoi ikävästi jalkapöytää. Kengän säätäminen ei auttanut, ei voinut kuin sietää pientä kipua ja taivaltaa eteenpäin.

Kuuntelin puolet matkasta musiikkia, fiilis oli mahtava! Katselin Kaarreojalta nousevien tunturien lakia ja vertailin rinteitä karttaan.

Mäntymetsät puhuttelevat minua synkkyydellään. Kolea keli lisäsi metsän salaperäisyyttä. Joen läheisyys rauhoitti, en osannut pelätä karhuja hetkeäkään, joka oli hieman hupaisaa verraten edeltävän päivän kauhumetsään.

DSC_5899
DSC_5901
DSC_5903

Pikkuhiljaa Tiuhtelmapäälle noustessa keli selkeni, maisema avartui ja vaeltajiakin alkoi tulla vastaan. Tiuhtelmapäällä päätin käyttää mobiilidataa päällä saadakseni päivän tekstarit läpi. Ensimmäisenä ruudulle lävähti kuva puolison palaneesta autosta. Kauhu valtasi mieleni, vaikka viestistä kävi selvästi ilmi ettei henkilövahinkoja tullut. Mitä jos henkilöautomme syttyy tuleen lasten ollessa kyydissä? Saadaanko taapero irti turvaistuimestaan nopeasti? Onneksi puhelutkin onnistuivat korkealla kohdalla ja olo helpottui.

Mieli sekavana tallustelin alas Tiuhtelmakurun kivistä mäkeä. Jalkaa painava kenkä alkoi tosissaan haitata, istahdin kivelle uudelleen löysäämään naruja ja asettelemaan littiä paremmin. Jalkapöytä oli kosketusarka ja edeltävän päivän kilometrit tuntuivat jaloissa.

Tein päätöksen jäädä yöksi Muorravaarakkaan. Yhdeksän kilometriä olisi sille päivälle aivan tarpeeksi.

DSC_5907
DSC_5910

Saapuessani tuvalle huomasin ensimmäisenä huussia ympäröivän vadelmapuskan, sen pirulaisen joka valtaa paikan kuin paikan. Oli hassua nähdä niin rehevä pusikko keskellä mäntymetsää. Oli sillä sentään hyvät lannoitteet.

Olin jälleen ensimmäinen tuvalla. Keskimääräinen vaellustahtini on 3-4 kilometriä tuntiin ja taukoni ovat lyhyitä. En vain osaa pysähtyä. Hyvän kirjan kanssa aika kuluu yöpaikoilla, tosin mielummin käyttäisin ajan itse vaeltamiseen.

Ilalla tihutti vettä. Söin todella hyvää lisää-vain-vesi- taco stewtä ja traumani talven Leaderin pask- pastoista unohtuivat. Herkuttelin kunnolla, jälkiruokakahviin lisäsin baileytä. Mm!

Illan palloilin Kiiskin kanssa Muorravaarakan pihassa tutkiskellen lähimaastoa. Luin kirjaa sateelta suojassa ja rohkenin juomaan polttiaistäytteisen teen. Kun ötököitä on juomassa liikaa poimittavaksi, ei auta kuin juoda. Ilokseni tekstarit menivät parin kymmenen metrin päässä teltastani läpi ja sain keskustelua kauhukuvat autopalosta läpi illan aikana.

Jalkapöytää turvotti hieman. Makuupussissa oli kylmä. Kiiski oli märkä ja kurainen, telttassa oli täysi kaaos nostettuani rinkankin sisään sateen suojiin. Pohdin miten ”kaikki muut” saivat pidettyä telttansa siistinä ja järjestyksessä.

Vaikka vaelluksella väsyttää, sattuu ja on ikävä, nautin itseni haastamisesta. Tällä touhulla pysyy järjissään!

Karttapaikka.fi linkki Muorravaarakkaan

Vaelluksen ensimmäinen postaus Raja- Joosepista Kiertämäjärvelle

Toinen postaus Kiertämäjärveltä Anterinmukkaan

Sevettijärvi – Pulmankijärvi vaellusreitti / Tsaarajärvi – Rousajärvi – Sevettijärvi

DSC_5536

Kolmas vaellusaamu starttasi Tsaarajärven autiotuvan laverilta. Aamuisin ensimmäinen asia mitä näen makuupussin sumppuun ahdetusta aukosta on koirani Kiiskin kuono, kun se kyllästyessään tulee herättämään tassulla lähmien.

Yö autiotuvassa oli rauhallinen vaikken osaa rentoutua tuvissa odotellessani mahdollisia muita vaeltajia. Olisi inhottava säikähtää yöllä jonkun sisääntuloon!

Aamupalaksi puuroa pähkinöillä, kamppeiden pakkaus ja tuvan siivous. Oli kauhea kiire kävelemään pitkän illan jälkeen. Yksin vaeltaessa pitkät illat ovat heikoin kohtani.

DSC_5538
DSC_5543
Oranssit merkit opastavat suurimpien soiden ohi
DSC_5545

Tsaarajärveltä edetessä etelään edessä on mitäs muutakaan kuin soita! Iisakkijärvelle saakka vaellusreitti oli lähinnä erilaisia soita, harvaa koivumetsää ja paljakkaa. Suot saavat epämukavuutensa anteeksi rikkaan biodiversiteettinsä ansiosta ja vaikutuksestaan ilmastonmuutoksen hidastumiseen.

Sellainen vinkki vinkkelsön, jonka sain ohi vaeltaneilta henkilöiltä, Inarin ja Utsjoen kunnan raja-poroaidalta lähtee oranssiksi maalatut reittimerkit pohjoiseen. Niille ei ole vielä muodostunut polkua, ne johdattavat pahimpien soiden ohitse Tsaarajärven tuvalle. Seurasin muutamaa merkkiä kunnes suolla kadotin ne. Vanhaa reittiä kulkemalla soilla vierähti uskomattoman pitkään! Että suo voi ollakin ovela, se mitä epäilet kuivaksi kohdaksi onkin kunnon mömmöä.

Poroaidan jälkeen maasto oli miellyttävää. Kaunista harvaa tunturikoivikkoa pienten lampien (ja soiden) piristämänä.

DSC_5552
DSC_5556
Silisjoen ylitys

Silisjoen kauneus yllätti. Vesi ylityspaikalla oli niin matalalla ettei kenkiä tarvinnut riisua. Silisjoen eteläisempi haara, Gisttatbeljohka, oli hankalampi ylittää. Fiksuinta olisi ollut riisua kengät ja ylittää joki oikeaoppisesti, jostain syystä lähdin seikkailemaan kiveltä kivelle ja jouduin todeta keskellä jokea etten pääse toiselle puolelle kastelematta jalkojani.

Riisuin kenkäni kivellä taiteillen ja mokailin rantaan aikaansaaden nilkkaani pienen haavan. Olisi vain pitänyt jaksaa ylittää joki oikeaoppisesti.

Jokea ylittäessä avaa rinkan vyötärö- ja rintaremmi, ripusta kengät rinkasta roikkumaan ja käytä tarvittaessa seivästä tai vaellussauvaa apuna jokea ylittäessä. Crocsit, sandaalit tai vastaavat toimivat hyvin jalkapohjien suojana! Koiralta reppu pois, mikäli ui/ kahlaa itse.

DSC_5557
DSC_5563
DSC_5570
Huikkimajoen tupa

Joen jälkeen maastosta tuli mieleen hoitamaton pelto. Mäen alapuolella kävellessä tunnelma alkoi jännittyä, hukkasin polun lehtomaisella metsäpalstalla ja jouduin palaamaan takaisin päin. Selkäpiitä karmi. Polku oli muuttunut mönkijäuraksi, olin jo tottunut kosteaan suohon. Huokaisin helpotuksesta päivän ensimmäisen vaeltajan tullessa vastaan.

Huikkimajoen autiotuvalla söin matkan varrella ennallistamaani kuivattua tonnikalapastaa. Oli yllättävän hyvää! Autiotuvan ympäristö oli mielestäni uniikki ja todella kaunis aikaisemmin näkemiini paikkoihin verrattuna. Erityisesti pidin pienestä lammesta tuvan pihassa. Autiotuvalla ei vieraskirjan mukaan ollut paljoa liikennettä.

Päätin jatkaa matkaani Rousajärvelle. Tsaarajärveltä Huikkimajoelle on 12 kilometriä matkaa, jäljellä oli vaivaiset kuusi kilometriä.

Kosteikoissa lämpötila ja hyttysten määrä alkoi tuskastuttaa. Laitoin puhelimestani musiikit soimaan piristykseksi, jammailin menemään Kiiski edelläni tovin, kunnes hoksasin perässäni kovaa vauhtia lähestyvän vaeltajan.

Vaeltaja vaikutti oikein mukavalta, lyhyen keskustelun jälkeen hän paineli edelleni. Vaeltaja oli matkalla Pulmankiin, varmistin että tiesihän hän olevansa menossa pohjoisen sijasta itään Rousajärvelle.

DSC_5576
Rousajärvi tunturin rinteeltä

Maisemat lämmittivät mieltä. Tuuli alkoi tuivertaa päästessäni paljakalle, pikkuhiljaa polku alkoi kohota ja maasto muuttua tunturiksi. En ollut selannut karttaa tarkemmin, tunturin ylitys tuli yllätyksenä!

Vaellusreitin komein kohta on ehdottomasti tämän kartalla matalan, maastossa yllättävän korkean tunturin huipulla. En löytänyt kohoumalle nimeä, se sijaitsee Rousajärven itäpuolella. Yksinäinen vaeltaja oli jäänyt kiville istuskelemaan, jäin hetkeksi seisoskelemaan paikoilleni ihailemaan kauempana näkyvää Rousajärveä.

Soiden jälkeen tunturin ylitys tuntui voimaannuttavalta. Askel oli kevennyt kävellessäni viimeiset sadat metrit Rousajärven autiotuvan pihaan.

Tuvan pihapiiri oli hyvin miellyttävä. Teltan pystytyksen ja ruokailun jälkeen seikkailin lähiympäristössä koira seuranani, odottelin yksinäisen vaeltajan saapumista ja yllätyin hänen jatkaessaan matkaa itään. Toivottavasti hänen vaelluksensa jatkui hyvin!

Rousajärvellä oloni oli seesteinen. En osannut pelätä yksin jäämistä, odotin pääsyä makuupussin uumeniin. Söin suurella kivellä istuen vaellustakkiin hyttysiltä piiloon vuorautuneena. Jännä miten se, kauanko aikaa viettää yksin leirissä ennen nukkumaan menoa vaikuttaa mielialaan.

Aamutoimet tein tuvan suojissa. Hyttysmäärä oli tuplaantunut yön aikana ja pelkkä ajatus teltan purkamisesta sai ihon kutisemaan.

DSC_5579
DSC_5581
Iisakkijärven tuvalla nukuttiin vielä puolen päivän jälkeen

Lähdimme kulkemaan kohti Iisakkijärveä Pikku-Lyöttijärven ohittavaa polkua pitkin. Maasto oli kaunista, hieman jännitti kulkea rinteen suojissa. En tiedä mikä rinteissä on, niiden vierellä kulkeminen saa mieleni levottomaksi.

Näin jo lähtiessä ettei Kiiskiä kiinnostanut repun kantaminen. Noin kilometrin päässä Rousajärveltä pysähdyin ottamaan repun pois koiralta. Pienen taukomme aikana Kiiskistä näki että mäkärät häiritsivät sitä ja tekivät olon hankalaksi.

Helle painoi päälle ja paarmat saapuivat. Oli tuskastuttavaa kävellä soilla ja kosteissa metsiköissä. Lyöttijärven kaunis näköalapaikka piristi hieman, mutta pysähtyminen tiesi uusia ötökän puremia.

Iisakkijärvellä oli tarkoitus pitää ruokatauko tuvan suojissa. Avatessani tuvan oven suljin sen heti. Tupa oli täynnä! Vastassa lattialla oli kasa rinkkoja.

Kello oli puoli yksi iltapäivällä. Pihalla ei pystynyt istahtamaan pöytäryhmän ääreen verenimijöiden iskiessä säälimättä. Lisäsin hyttysmyrkkyä (hajuton roll-on on yhtä tyhjän kanssa) ja kävelin ympyrää välipalapatukoita syöden. Tein päätöksen jatkaa vaellusta Sevettiin yöpymättä Opukasjärvellä. 25 kilometrin päivämatka oli siinä rajoilla että jaksaisin kävellä sen hyvillä mielin.

Ilmoitin kotiin suunnitelmien muutoksesta, kyytini kotiin saapuisi Sevettiin päivää ennemmin.

Maasto Iisakkijärven jälkeen muuttui hetkeksi kuivahkoksi kankaaksi. Vastaan alkoi tulla vaeltajia, tunsin hieman sääliä helteen ja räkän takia.

Silisjoki ylitettiin veneellä. Meni aikansa ennen kuin ymmärsin miten lossi toimii. En saanut käännettyä venettä, kiskoin sitä eteenpäin käyttäen kaiken voiman mitä käsistä löytyi. Seisominen kiikkerän veneen kyydissä oli hurjaa, joki onneksi oli matala. Paarmat pureskelivat paljasta alaselkää roikkuessani vetoköydessä. Olin tyytyväinen ettei ylityksellä ollut silminnäkijöitä.

Pienen juomatauon jälkeen matka jatkui sileää mönkijäuraa pitkin. Opukasjärven lähettyvillä alkoi olla mökkejä, hetken jo luulin saapuvani paljon liikutulle alueelle.

DSC_5586
Lepotauko veneessä
DSC_5587
DSC_5588
Näätämöjoen silta

Söin patukoita nuotiopaikalla ennen Näätämöjoen sillan ylitystä. Olo oli hyvä ja uskoin jaksavani kävellä viimeiset kymmenen kilometriä.

Opukasjärven jälkeen alkoi haastavin osuus. Mönkijäura poikkesi muualle ja polku muuttui kiviseksi. Nousin suolta sankkaan metsään jossa verenimijät kävivät päälle säälimättä.

Hiki virtasi ja epätoivo kolkutti takaraivossa. Seurasin kartasta jokia, jotta tietäisin paljonko olisi vielä käveltävänä. Metsässä oli paljon kaunista, kivisiä puroja, suon laitoja, pieniä lampia.

Jostain kaukaa kuului kova jyrinä. Epäilin moottoriveneen käynnistyneen läheisellä järvellä.

Pian olin suuren Sunddejávrin eteläpuolella. Samoihin aikoihin näin vesitason lentävän taivaalla, jyrinän lähde selvisi. Oli outoa olla yhtäkkiä keskellä tapahtumia.

IMG_20210703_110514__01
Hyttysverkon läpi ei nähnyt mitään.

Seuraava kiintopiste oli poroaita, jonka saavutin epäilyttävän nopeasti. Oudon aidasta teki se, että polku jatkui sen toisella puolella. En löytänyt porttia, joten nostin aidan paikoiltaan, kaadoin sen, kävelin yli ja nostin takaisin paikoilleen. En ole varma, mutta olisiko aita ollut polulla kesämerkintöjen takia? Joka tapauksessa, pidin huolen että aita jäi sellaiseen kuntoon missä se olikin.

Karttaan merkitty poroaita löytyi hetken kuluttua. Päässä alkoi jyskyttää, enää ei menisi kauaa tielle pääsyyn. Kaikki väsymys unohtui ja talsin vauhdilla hiekkatielle.

25 kilometriä helteessä itikoiden, paarmojen ja mäkäröiden armoilla oli ohitse. Laskin rinkkani parkkipaikalle, lisäsin myrkkyä ja aurinkorasvaa. Kiiski paineli juomisen jälkeen varjoon piiloon. Vaihtaessani vaelluskengät kevyempiin huomasin nilkkani kipeytyneen ja turvonneen, missähän välissä se oli ottanut osumaa?

Puolen tunnin kuluttua perhe saapui paikalle ja kotimatka alkoi.

Sevettijärvi – Pulmankijärvi vaellusreitin läpikulkua suosittelen loppukesälle – syksylle. Alkukesästä suot ovat kosteita ja keskikesästä iskee räkkä. Reitti on pääosin helppokulkuinen, mutta tunturiolosuhteet voivat tehdä siitä haastavan.

Kevon luonnonpuiston vaellus syksyllä 2020 – Gamajotnsuohpášája – Fiellun putous 14 km

DSC_3558
DSC_3559

Kevon vaelluksen ensimmäisen osa

Ensimmäisenä yönä heräsin nakertavaan ääneen. Kuuntelin nakerrusta korvatulppieni lävitse, kurkistin nukkuvaa Kiiskiä ja jatkoin uniani todettuani äänen olleen vain harhaa.

Aamulla herättyäni kosteasta teltasta levitin makuupussin tuulettumaan patjan päälle ja könysin ulos teltasta auringonpaisteeseen. Kello oli hieman yli puoli kahdeksan, naapurit olivat jo täydessä touhussa aamutoimineen.

Selkä oli jumeista kipeä ja pohkeet tuntuivat täyteen puhalletuilta ilmapalloilta. Minkähänlainen olo olisi ilman illan buranaa ja huolellista venyttelyä?

Aloin kaivelemaan Kiiskille aamupalaa ja hämmennyin käteni osuessa puolityhjään muonapussiin. Illalla olin antanut koiralle kokonaisen pussillisen raksuja, joten sen repusta ei olisi pitänyt löytyä yhtäkään puolikasta. Tutkittuani mysteeriä tarkemmin havaitsin raksupussissa ja koiranrepussa reiät. Tehtyäni lisää salapoliisityötä huomasin teltan toisella puolella kaivausjälkiä… Joku, myyrä tai muu pienikokoinen eläin oli käynyt yöllä syömässä koirani eväät.

Olin kuitenkin pakannut koiralle ylimääräisenä eväänä kuivattua jauhelihaa, joten ruuasta ei tarvinut olla huolissaan.

Aamutoimien jälkeen pakkasin varusteemme ja matka jatkui. Kiiskillä oli vapaapäivä repun kannosta tulevien jokien ylitysten takia.
Avotunturista laskeuduimme jyrkkää rinnettä alas Gamajotnjálmmeluoppalin vaijerikahlaamolle tiheän lehtometsän halki. Metsän tiheys jännitti, tiesin olevani aamun ensimmäinen kulkija polulla.

Vaijerikahlaamo Gamajotnjálmmeluoppalissa oli pienivirtaisin. Kiiski lähti uimaan joen yli ilman suostuttelua kavahtaessani ensimmäistä askelta kylmässä vedessä. Jalat olivat polviin asti täysin jäässä päässessäni vastarannalle.

Telttapaikalla Kiiski pääsi hihnansa kanssa turhan lähelle nuotiopaikan vieressä olevalle teltalle ja yllätti aamutoimissa olleen naisen. Pahoittelin ja kiskoin Kiiskin takaisin vierelleni. Kuivasin jalkani retkipyyhkeellä huolellisesti ja vuolin hirven kuivalihaa helpottaakseni näläntunnetta.

Roájášjavrille kävelyä oli kolmisen kilometriä läpi mäntykankaan. Maisemat alkoivat jylhetä pienessä tihkusateessa. Puin sadetakin ylleni ja nautin sateen tuoksusta hiljaisessa metsässä. Kallionseinämä kulki polun vierttä seuraavalle joenylitykselle saakka.

Joenylitys Roájášjavrin pohjoispäässä oli haasteellisin. Virta oli kovin ja sateessa kahlatessani jouduin vetämään Kiiskiä pois virrasta raukan lipuessa vain kauemmas vastarannasta. Valjaat ovat koiralle melkeinpä suositeltavat jokien ylityksiin, niistä saa tarvittaessa otteen ja hihnalla ohjattua lempeämmin lähemmäs kuin kaulapannasta.

Roájásjavria ennen tulivat vastaan aamun ensimmäiset vaeltajat koiransa kanssa. Roájásjavrin telttapaikka kanjonissa oli mukavan suojaisa mäntypuiden lomassa. Suunnitelmanani oli vaeltaa 19 kilometriä, joten pidin lounastauon. Lounaaksi keittelin kanttarellikeittoa kuivattujen sienien kera. Odotin makuelämystä innolla, petyin karvaasti inhan kitkerän maun vallatessaan suuni puraistessani ensimmäistä sientä.

Kävin sylkäisemässä sienet varvikkoon. Olikohan kuivattujen sienien seassa sappitatti? Vai olivatko sienet pilalla? En ollut itse kuivannut sieniä, joten en uskaltanut jatkaa keiton syömistä…

DSC_3561
DSC_3564
DSC_3569

Pohjoisesta kulkiessa rankempia nousuja on kolme, Roajášjávrilta noustaan jälleen portaat ylös näköalapaikalle. Riisuin rinkkani rankan nousun päätteeksi ja jäin katselemaan pohjoiseen avautuvia maisemia haltioissani.

Polku kulki jälleen avotunturissa. Rinkka hiersi ilkeästi lonkkaa ja jouduin muokkaamaan säätöjä ärsyttävän usein. Laskin rinkkaa maahan ja yritin saada vaatteita suojaamaan hiertyvää kohtaa. Nälkäkin alkoi vihjailla tulostaan käveltyäni tunteroisen, veistelin loput kuivalihasta suihini.

Bođosroadjalla Guivin risteyksessä väsymys alkoi painaa. Vaeltajia alkoi tulla enemmän vastaan ja pysähtelin juttelemaan monien kanssa. Pohdin jatkanko matkaa Fiellulta vielä kuutisen kilometriä alkuperäisen suunnitelman mukaan vai jäänkö yöksi putoukselle. Ajatus lyhyemmästä päivästä tuntui hyvältä.

DSC_3574
DSC_3580

Bođošroadjalta mäki jyrkkeni ja laskeuduimme alas metsään. Jalkoja särki, jouduin komentamaan Kiiskiä portaissa sen alkaessa vetää havaittuaan alhaalla ihmisiä. Alastulo kesti pienen ikuisuuden, nilkka pyörähti ja kengät luistivat hiekalla manaillessani koiralle.

Vaarallisen alastulon jälkeen huokaisin helpotuksesta – viimeinkin perillä! Fiellun kammi nökötti paikoillaan ja sen molemmin puolin oli teltat. Telttailualue vaikutti pieneltä ensinäkemältä, mutta kävellessäni paikalla olleiden naisten perässä syvemmälle metsään vastaan tuli upea, tasainen kohta teltalleni. Laskin rinkan maahan ja nostin katseeni kohti Fiellun putousta.

Päätin jäädä yöksi putoukselle. Jalkojani särki, nilkat olivat kipeytyneet viimeisten kilometrien aikana ja epäilin jättäväni putouksen kokonaan väliin jos olisin jatkanut matkaa päivällisen jälkeen. Olin matkalla muodostanut pienen pakkomielteen nuudeleihin ja tekaisin erän vauhdilla ennen leirin pystytystä.

Fiellun putous oli upea! Kuvissa putous ei ole näyttänyt läheskään niin komealta mitä se luonnossa on. Vesipisarat lensivät sumuna pitkälle metsään ja ääni oli korvia huumaava. En mennyt kovin lähelle koiran takia, mutta olin tyytyväinen näkemääni.

Telttapaikkoja on lähempänä putousta, käymälän vierustalla. Kammi ei sovi yöpaikaksi, mutta on kätevä paikka ruuanlaitolle ja varusteiden kuivaamiselle.

DSC_3582
DSC_3584

Menin seitemän aikoihin telttaan herkkujeni kanssa. Mittailin seuraavan päivän kilometrit ja lueskelin dekkaria eteenpäin venytellessäni huolellisesti. Ulkoa kuului iloinen puheensorina, olin liian väsynyt ollakseni sosiaalinen joten tyydyin rapsuttelemaan patjalla makoilevaa koiraa.

Puoli yhdeksältä annoin itselleni luvan nukahtaa.