Kaldoaivin erämaan vaelluksen toisen osan löydät tästä linkistä
Kun taukoni Adolfin kammilla päättyi, oli aika jättää haikeat hyvästit vaellukseni itsenäiselle osuudelle. Korvissani kaikui Junkersin hylyn natina vilkuttaessani heipat Yläpulmankijärven putoukselle, mieli haikeana muistelin edeltävän illan auringonlaskussa kalliota vasten lennellyttä piekanaa. Adolfin kammi oli tarjonnut ikimuistoisen viipymän.
Koira oli edelleen oudon vaisu noustessamme ylös tunturiylängölle. En huomannut sen askelluksessa mitään poikkeavaa, ruoka ja vesi maistuivat. Siinä vaiheessa kun koira istahti alas eikä enää suostunut liikkumaan koin pienen hermoromahduksen. Huolissani aloin selvittämään miksei koira liiku, tarkistin anturat ja löysin muutamasta pientä haavaumaa. Rasvailin Kiiskin tassut ja kaivoin herkkupussin esille – koiraan tuli eloa!
Herkkujen avulla sain siirrettyä meidät pois varvikoista. Selvästi kuivalla jäkälällä kävellessä Kiken vauhti hidastui ja muuttui epämukavaksi. Hakeuduin soille ja porojen poluille, kiertelimme turhankin pitkiä mutkia mutta en voinut viedä koiraani jäkälän peittämille alueille.
Päivä oli onnekseni viileämpi kuin edeltävänsä. Avotunturissa aurinko ei antanut armoa, varjoa ei ollut kuin kivien ja matalien vaivaiskoivikoiden alla.
Pidimme taukoja, istuimme mukaville paikoille ihan vaan olemaan ja nauttimaan viimeisistä hetkistä tunturissa. Olo oli hyvä, huoli koiran jaksamisesta lymysi takaraivossa. Suunnittelin uuden lyhyemmän reitin, mikäli uralla kulkeminen olisi yhtä epämukavaa kuin varvikossa.
Ennen uralle siirtymistä kiersimme vielä Goallágotteoaivin, alueella oli paljon poronsarvia ja yksiä raahasinkin hetken mukanani kunnes päätin jättää ne yhdelle kivelle. Ehkä joku vaeltaja löytäisi ne siitä ja pohtisi miten ne ovat siihen päätyneet.
Kun saavutimme uran odottelin hetken pienen puron varrella ennen kuin lähdimme kulkemaan. Kiirunaparvi kiirehti pulputtaen karkuun, jännä etteivät lentäneet pois.
Uralla koira lähti kuin lähtikin painelemaan edelläni! Olin onnellinen, mutapohjaisella baanalla oli selvästi mukava tassutella eteenpäin. Päätin opettavani Kiiskin tossuille vastaavanlaisia tilanteita varten.
Ura kulki Urroaivi Dahjegen reunaa myöten paljastaen Duottar Galddojärvellä seisovan suuren tuvan. Kaksi maastopyöräilijää pysähtyi jutustelemaan pitäessäni patukkataukoa Alla Gálddoaivin rinteellä. Hieman petyin tavatessani muita ihmisiä, yksinolo toi omanlaista seikkailufiilistä.
Alla Gálddoaivilla aloin suunnitella yöpaikkaa. Alkuperäinen yöpaikkani oli kovalla tuulella liian suojaton, jatkoimme uraa pitkin kohti Aldoleakšaa. Oletin Njuohkarin ja Pulmankijärven maastouran risteyksen olevan hyvin erottuva, kuljin siitä kuitenkin reilusti ohi ja jouduimme suunnistamaan oikealle reitille maastoa pitkin. Maastoura muuten katoili tunturien päällä, kannattaa olla tarkkana.
Olimme jo kulkeneet enemmän kuin suunnitemmissa oli. Laskeutuessamme Aldoleakšan kohdille väsymys toi huolta mielialaan, uskaltaisinko yöpyä paikassa jossa en näe kauas?
Valitsin yöpaikaksemme turvalliselta tuntuvan tasaisen kohdan suurten nyppylöiden edestä. Teltan lähellä oli suolampi ja hieman kauempana virtaava puro josta sain juomavedet. Olo oli levoton ensimmäistä kertaa vaelluksen aikana. Katselin lähirinteillä puuhastelevia poroja, ei yöpaikkani kovin turvaton voi olla jos porotkin viihtyivät siellä.
Valmistin herkullisen päivällisen ja nautin sen teltan absidissa auringonlaskua seuraten. Valo värjäsi taivaan kauniiksi ja pian huoleni muuttui iloksi. Miksi pelkäisin niin kaunista paikkaa? Sitäpaitsi, mitä ihmettä karhu hakisi niin karusta ympäristöstä…
Nukkumaan laittaessani joutsenten huudot kaikuivat läheiseltä järveltä. Mietin kuinka onnekas olinkaan saadessani kokea niin hienon illan keskellä karua Kaldoaivia.
Aamulla olo oli kaikkea muuta kuin reipas. Makasin koira kainalossani pitkään, Kikelläkään ei ollut kiire nousta ylös.
Vaelluksemme jatkui uraa pitkin. Njuohgárggun uraa käytetään myös Kaldoaivi ultra trailissa ja oli mukava nähdä välillä pyörän jälkiä mudassa.
Harmaita hiuksia aiheutti katoileva ura ja halu pitää koira pois terävältä jäkälältä. Vastaan tuli kaksi vaeltajaa jotka huikkasivat olevansa polulla etsiessäni sitä väärästä paikasta.
Korkealta näin Buolžžatin harjut, töistä tutun Ávvačohkan ja vaellukseni alkupään Bársin. Tuskastutti, vaellukseni lähestyi selvästi loppuaan. Viimeistä yöpaikkaa kohti kävely ei tuntunut riemukkaalta, olisin voinut jatkaa vaellusta vielä parilla päivällä.
Tunnistamattomaksi jäänyt haukka kävi ilahduttamassa nousuani Njuohgárgguun. Huipulla pidettiin taas tauko, en ollut valmistanut lounasta lyhyen välimatkan takia.
Laskeutuessamme alas Njuohkarjärvelle sadepilviä alkoi kerääntyä taivaalle. Säkölinjat humisivat hiljaisuudessa ja savun tuoksu tavoitti nenäni. On muuten karmivaa haistaa savua ja tupakan haju yksin kulkiessa kun ei näe muita.
Maasto muuttui jälleen puiseksi, pystyyn kuolleet mittarin tuhoamat koivut tuntuivat kodikkailta, niitä näkee lähes päivittäin Nuorgamissa.
Kuljimme hiljaisten porokämppien ohi seitakivelle jolle jätin sen läheltä löytämäni suuren valkoisen sulan. Epäilin jonkun muun uhranneen sen seidalle joten tuntui vastuulliselta ojentaa se takaisin. Hiljainen hetki seidalle ja patikka jatkui.
Leiripaikaksi valitsin puron varrella olevan pienen lompolon. Olen jo vuosia sitten haaveillut yöpyväni siinä joten oli suorastaan lottovoitto saada mahdollisuus pystyttää teltta tasaiseen varvikkoon. Sain tosin taistella tuulessa lentelevän telttakankaan kanssa saadakseni sen tuulensuuntaisesti, en muista että kertaakaan aikaisemmin teltan pystytys olisi ollut yhtä hankalaa!
Nautin viimeisestä illasta täysillä, sateinen sääkään ei lannistanut fiilistäni. Takana oli upea, ikimuistoinen vaellus jonka tuoreita muistoja tahdoin vaalia. Istuskelin teltan oviaukossa pitkään, kokkailin ja keittelin teetä illan lämmikkeeksi. Kiiski nukkui teltan perällä patjallaan, se ei kovin mielellään lähtenyt sateeseen iltapisuille, mutta pienen lahjomisen jälkeen se kävi pyörähtämässä pihassa ja palasi takaisin lepäämään.
Olin ehtinyt lukea kirjani loppuun mutta sen monimutkaisen juonen takia aloitin lukemaan alusta. Ehdin lukea kirjaa sen puoliväliin saakka ennen nukahtamista.
En palellut yhtenäkään yönä. Kaksi viimeistä aamua olivat lämpimiä, oli mukavaa köllötellä koira kainalossa ja miettiä tulevaa päivää. Etenkin viimeisen aamun fiiliksen tahdoin painaa mieleen. Öisestä sateesta oli vain tuoksu ja kosteus jäljellä, auringon säteet kimmeltelivät märillä varvuilla.
Aamiaiseksi valmistin tuhdin puuron kuivatuilla marjoilla ja maapähkinävoilla. Vaelluksen aikana syntynyt vakava kofeiinihimo auttoi juomaan turhan tuhdiksi keitetyn pannukahvin.
Sitten olikin vaelluksen haikein osuus edessä, hyvästien jättäminen erämaalle. Oli samalla ihana ajatus lähteä kotimatkalle perheen luokse, mutta hyvin vaikeaa tiedostaa että seuraava vaellus on vasta kuukausien päästä. Aloittelevana yksinvaeltajana oli hankalaa jäädä yksin omien ajatusten kanssa, nykyään osaan sysätä stressin ja huolet muualle ja keskittyä hyvään. Vaelluksilla on mahdollisuus irrottautua arjesta ja antaa aikaa itselle.
Kotimatka oli seitsemäntoista kilometrin pituinen. En pitänyt ollenkaan kiirettä, haaveilin, kuuntelin podcasteja ja pidimme lounastauon Várdoaivilla. Sieltä käsin katselin talven työmaastoja, enpä tuolloin ajatellut vaeltavani lähistöllä. Hieman ehkä harmittaakin kun ensi kesän kohteet ovat suunniteltuna, pidän karttojen selailusta.
Kuuden päivän pituisella vaelluksella oli ilo huomata kuinka vuosien harjoittelun jälkeen pystyn leiriytymään minne tahdon, kulkemaan kartan ja kompassin avulla sekä kuinka kunto kestää kulkea pidempiäkin matkoja tarpeen tullen. Nyt kun pidin huolen ruokailuista mieliala pysyi korkealla. Tahdonkin siis antaa yksinvaellusta harjoitteleville neuvon – syö, juo ja lepää.
Oakkostanjávrilla edellä kiirehtinyt Kiiski alkoi haistella ilmaa. Tiesin perheeni odottelevan minua parkkipaikalla, liekkö kuuli heidät kaukaa? Sateenkaari laskeutui kauniisti Njallavárrin rinteeseen, sen näkeminen kosketti – lähtiessäni Vetsikosta näin nimittäin myös sateenkaaren. Alku ja loppu.
Erämaan vaeltajatar 